Hän asettui vaatimattomalle paikalleen oven luo eikä mennyt tiehensä, vain sentähden, ettei tahtonut paeta. Pian herätti hänet näennäisestä levostaan eräs henkilö, joka oli tullut sisälle ja nyt tuuppasi häntä selkään päällystakkia riisuessaan, minkä jälkeen hänen tuolinsa alle asetettiin pari kalossia. Koko seurakunta tervehti sisälle tulevaa nousemalla ylös kuin yksi mies. Hän oli Merivakuutusosakeyhtiö Tritonin johtokunnan puheenjohtaja, mutta oli hän muutakin. Hän oli entinen maamarsalkka, vapaaherra, yksi Ruotsin akatemian kahdeksastatoista, ylhäisyys ja Kunink. Majesteetin ritarikunnan komendööri y.m. y.m.
Vasara paukahti ja puheenjohtaja kuiskasi äänettömän hiljaisuuden vallitessa seuraavan tervehdyksen (jonka äsken oli pitänyt eräässä kivihiiliosakeyhtiössä käsityökoulun huoneistossa):
"Hyvät herrat! Kaikista isänmaallisista ja ihmiskunnalle siunaustatuottavista yrityksistä lienevät harvat, jos harvatkaan, niin jaloja ja tarkotusperältään ihmisystävällisiä, kuin vakuutuslaitokset."
— Hyvä! Hyvä! kaikui kautta kokouksen, tekemättä mitään vaikutusta maamarsalkkaan.
"Mitä ihmiselämä muuta on kuin taistelua, taistelua elämästä ja kuolemasta, voitaisiin sanoa, luonnonvoimia vastaan, ja harvat meistä voinevat välttää joutumasta ennemmin tai myöhemmin niiden kanssa taisteluun".
— Hyvä!
"Kauan on ihminen, eritoten luonnontilassa ollessaan, ollut luonnonvoimien uhrina; leikkipallona, hansikkaana, jota on sinne tänne viskelty kuin ruokoa tuulessa! Niin ei enää ole laita! Ihminen on tehnyt vallankumouksen, verettömän vallankumouksen, ei sellaista, jonka kunniansa unohtaneet isänmaanpetturit muutamia kertoja ovat toimeenpanneet laillisia hallitsijoitaan vastaan, ei, vaan luontoa vastaan, hyvät herrat! Hän on julistanut sodan luonnonvoimia vastaan ja sanonut: tähän saakka menet, mutta et edemmäksi!"
— Hyvä! Hyvä! (Kättentaputusta.)
"Kauppias lähettää vesille laivansa, höyrylaivansa, prikinsä, kuunarinsa, parkkinsa, jahtinsa, mistä minä tiedän? Myrsky rikkoo hänen — niin! Kauppias sanoo: riko sinä vain! Ja kauppias ei ole hävinnyt mitään! Tämä on vakuutusaatteen suuri näkökanta eli idea! Ajatelkaamme, hyvät herrat, kauppias on julistanut sodan myrskyä vastaan — ja kauppias on voittanut."
Hyvähuutojen myrsky nosti voitonhymyn tuon suuren miehen huulille ja hän näytti siltä, kuin se myrsky olisi hänelle hyvin suloinen.
"Mutta, hyvät herrat! Me emme saa nimittää vakuutuslaitosta liikkeeksi! Se ei ole mikään liike; emme me ole mitään liikemiehiä, emme millään muotoa! Me olemme koonneet rahoja, jotka olemme valmiit panemaan alttiiksi, eikö niin, hyvät herrat?"
— Niin, niin!
"Me olemme koonneet rahoja, lausuin minä, varalle häntä varten, jota onnettomuus kohtaa; sillä se prosentti,yksiluulen ma, jonka hän antaa, siitä ei voi sanoa mitään kokoontuvan, siksi sitä aivan oikein nimitetään vakuutusmaksuksi, eipä suinkaan siten, että me tahtoisimme saada jotain maksua pienistä palveluksistamme, jotka me yksinomaan, pyydän puolestani sen lausua, teemme harrastuksesta, puhtaasta harrastuksesta — asiaa kohtaan, ja minä toistan, etten luule kenenkään epäilevän sitä, se ei tulisi kysymykseenkään, mutta en luule, että kukaan herroista tuntisi mitään tuskaa nähdessään sen, mitä hän on antanut kokoon ja mitä nyt tahdon sanoa osakkeiksi, käytettävän asian hyväksi."
— Ei! Ei!
"Suvaitseeko toimeenpaneva johtaja lukea vuosikertomuksen."
Johtaja nousi. Hän oli kalpea, kuin olisi ollut myrskyssä, hänen isot kalvostimensa onyx-nappineen tuskin voivat peittää vähäistä käden tutajamista, hänen viekkaat silmänsä koettivat hakea lohdutusta ja mielenlujuutta Smithin parrakkaista kasvoista, hän avasi takin ja antoi suuren paidanrinnustansa pullistua, aivan kuin hän valmistautuisi vastaanottamaan nuolisateen — ja sitten hän luki.
"Ihmeelliset ja arvaamattomat ovat todella Kaitselmuksen tiet —"
Kuullessaan sanan Kaitselmus kalpeni seurakunnasta hyvä joukko, mutta maamarsalkka nosti katseensa kattoon, ikäänkuin olisi valmis vastaanottamaan sen pahinta iskua (= 200 riksin tappiota).
"Äsken loppuunkulunut vakuutusvuosi on aikakirjoissa kauan oleva ikäänkuin ristinä niiden onnettomuuksien haudalla, jotka täydellisesti ovat pilkanneet viisaimmankin kaukonäköisyyttä ja nousseet yli varovaisimmankin arveluiden."
Maamarsalkka peitti silmänsä käsillään, aivan kuin olisi rukoillut, mutta Struve luuli, että valkoinen palomuuri heijasti, ja syöksi ylös laskeakseen alas kaihtimet, mutta sihteeri ehti ennen häntä.
Lukija joi lasillisen vettä. Tämä sai kärsimättömyyden leimahtamaan ilmi.
— Asiaan! Numeroihin!
Maamarsalkka otti pois kätensä ja hämmästyi huomatessaan olevan pimeämpää kuin äsken. Silmänräpäyksen nolous ja myrsky oli tulossa. Unohdettiin kaikki kunnioitus.
— Asiaan! Jatkakaa!
Johtajan täytyi sivuuttaa joukko kauniita sanoja ja käydä käsiksi itse kertomukseen.
"No niin, hyvät herrat, puhun lyhyesti!"
— Jatkakaa, hemmetissä!
Vasara paukahti. "Hyvät herrat!" Näissä ainoissa sanoissa: hyvät herrat oli niin paljon ritarihuonetta, että heti muistettiin, mihin kunnioitukseen oltiin itseään kohtaan velkapäät.
"Yhtiöllä on vuoden kuluessa ollut vastattavana pyörein luvuin 169 miljoonaa!"
— Oo — oo!
"Ja se on vakuutusmaksuja kantanut puolitoista miljoonaa."
— Hyvä!
(Falk teki tässä kiireimmän kautta pienen laskelman ja huomasi, että jos koko vakuutusmaksujen määrä, 1,5 miljoonaa, meni, ja koko kantarahasto, 1 miljoona [sellainen kuin se nyt oli] myöskin otettiin lukuun, niin jäisi jälelle noin 166 miljoonaa, joista yhtiö, hävyttömästi kyllä, väitti vastaavansa, ja hän alkoi käsittää, mitä tarkotettiin kaitselmuksen teillä.)
"Vahingonkorvauksia on yhtiön, valitettavasti kylläkin, täytynyt maksaa 1,728,670 riksiä 8 äyriä".
— Se on hävytöntä!
"Kuten näette, hyvät herrat, on kaitselmus…"
— Antakaa kaitselmuksen olla! Numerot! Numerot! Osingot!
"Tuskalla ja mieliharmilla en minä siis toimeenpanevana johtajana voi näissä epäedullisissa oloissa esittää muuta osingonjakoa kuin viisi prosenttia sisäänmaksetulle pääomalle."
Nyt puhkesi myrsky, jota ei mikään maailman kauppias voinut voittaa.
— Häpeällistä! Hävytöntä! Huijareita! Viisi prosenttia! Hyi perhana, silloinhan voi lahjottaa pois rahansa!
Mutta kuului myöskin ihmisystävällisempiä lausuntoja, kuten tällaisia: Pikku kapitalisti parat, joilla ei olla muuta kuin rahansa, millä elää! Mihin he joutuvat! Herra varjele, mikä onnettomuus! Tässä täytyy valtion tulla avuksi. Voi, voi!
Kun tuli mahdolliseksi jatkaa, luki johtaja hallinnon ylistyspuheet toimeenpanevalle johtajalle ja kaikille virkailijoille, jotka "vaivaa säästämättä ja erikoisella ahkeruudella ovat hoitaneet epäkiitollisia tehtäviä" j.n.e. Tämä vastaanotettiin suoralla, rehellisellä ivalla.
Sitten luettiin tilintarkastajien kertomus. He olivat (kun kaitselmusta taas oli jäsäytetty) huomanneet asiat kaikin puolin hyvin, jotteivät sanoisi huolellisesti, hoidetuiksi ja he olivat inventeerausta tehdessään havainneet kaikki takuusitoumukset oikeiksi (!), jonka vuoksi he puolsivat täydellistä vastuunvapautta hallitukselle, samalla lämpimästi tunnustamalla sen rehelliset ja vaivaloiset pyrkimykset.
Vastuunvapaus luonnollisesti myönnettiin. Sen jälkeen selitti toimeenpaneva johtaja, ettei hän katsonut voivansa vastaanottaa hänelle tulevaa osapalkkaa (100 riksiä), vaan tahtoi hän luovuttaa sen vararahaston vahvistamiseksi. Tämä otettiin kättentaputuksella ja naurulla vastaan. Lyhyen iltarukouksen jälkeen, s.o. kun oli nöyrästi pyydetty kaitselmusta tulevana vuonna antamaan 20 prosenttia, hajotti maamarsalkka vuosikokouksen.
Kohtalon sallimus.
Rouva Falk oli samana iltana, jolloin mies oli mennyt Tritonin kokoukseen, saanut kotiin uuden sinisen samettileningin, jolla hän nyt jo etukäteen aikoi suututtaa revisorin rouva Homania, joka asui vastapäätä, kadun toisella puolella. Eikä mikään ollut helpompaa ja yksinkertaisempaa, sillä hänen tarvitsi vain näyttäytyä ikkunassa — ja siihen hänellä oli tuhansia syitä, tarkastellessaan niitä kotivalmistuksia, joilla hän "musertaisi" vieraansa, joita hän odotti saapuvan kello seitsemältä. Lastenseimi Betlehemin johtokunta nimittäin kokoontuisi tarkastamaan ensimmäistä kuukausikertomusta, ja kun johtokuntaan kuuluivat: revisorin rouva Homan, jonka mies, rouva Falkin mielestä, oli ylpeä, siksi että oli virkamies, hänen armonsa rouva Rehnhjelm, joka oli ylpeä sentähden, että oli aatelia, ja pastori Skåre, joka oli kotisaarnaaja kaikissa hienoissa perheissä ja piti siksi muserrettaman, niin oli koko johtokunta muserrettava niin suurenmoisella ja rakastettavalla tavalla kuin suinkin. Näytelmä oli pantu alulle jo varemmin suurissa kutsuissa, jolloin kaikki vanhat huonekalut, joilla ei ollut vanhuuden tahi taidearvoa, oli hylätty ja korvattu häikäisevän uusilla. Esiintyviä henkilöitä hoitelisi rouva kokouksen loppuun saakka, jolloin sitä häiritsisi Falk, joka saapuisi kotiin jonkun amiraalin seurassa — hän oli luvannut vaimolleen amiraalin, virkapuvussa ja kunniamerkit rinnassa — ja sitten Falk ja amiraali pyytäisivät päästä seimen maksaviksi jäseniksi ja Falk samalla lahjottaisi jonkun määrän siitä voitosta, jonka hän niin ansaitsemattomasti oli saanut Triton yhtiön osinkojen jaossa.
Rouva oli lopettanut askareensa ikkunan luona ja järjesti nyt helmiäisillä kirjailtua jakarandaista pöytää, jonka ääressä kertomuksen korehtuuri luettaisiin. Hän pyyhki pölyn agaatti-mustepullosta, asetti hopeaiset kynävarret kilpikonnan-luiseen pitimeen, käänsi krysoprassi-vartisen sinetin siten, ettei porvarillista leimaa näkyisi, ravisti varovasti hienoimmasta teräslangasta valmistettua rahalipasta, jotta muutamien sinne pistettyjen arvopaperien (hänen käsikassansa) numerot voi lukea, ja jakoi sitten viimeiset käskynsä palvelijalle, joka oli juhlapuvussa. Ja sitten istui hän salonkiin huolettomaan asentoon, jossa hänet sitten yllättäisi ilmotus ystävättärensä revisorskan tulosta, joka kyllä saapuisi ensiksi — ja sen hän tekikin. Ja rouva Falk syleili Evelyniä ja suuteli häntä poskelle, ja rouva Homan syleili Eugenietä, joka otti hänet vastaan ruokasalin kohdalla, jossa hän tätä pidätti, kysyäkseen tämän neuvoa uuden kaluston suhteen. Ja revisorin rouva ei tahtonut viipyä linnotusmaisen Kaarle XII:nnen aikuisen tammikaapin ääreen eikä nähdä sen korkeita japanilaisia maljakoita, koska tunsi itsensä siitä muserretuksi, vaan hän kääntyi kynttiläkruunuun päin, joka oli hänestä liian uudenaikainen, ja ruokapöytään, joka ei ollut samaa kuosia; sitäpaitsi hänen mielestään ei öljyväripainoksilla ollut mitään tekemistä vanhojen perhemuotokuvien joukossa ja hän tarvitsi hyvän aikaa selittääkseen erotusta öljymaalauksen ja öljyväripainoksen välillä. Rouva Falk töytäsi kaikkiin huonekalun kulmauksiin herättääkseen ystävättären huomiota uuden samettileninkinsä kahinalla, mutta onnistumatta. Hän kysyi ystävättäreltä, mitä hän pitää salongin uudesta brysselimatosta, ja tämän mielestä se oli verhoihin verraten väreiltään räikeä, josta rouva suuttui ja lakkasi kysymästä.
Istuuduttiin salonkipöydän ääreen ja alettiin heti käyttää hyväkseen pelastusrenkaita — valokuvia, luettavaksi kelpaamattomia runokirjoja ja muuta sellaista. Pieni paperilehti osui revisorin rouvan käsiin; se oli kultareunuksista ruusupaperia ja otsikko kuului: "Tukkukauppias Nicolaus Falkille, hänen täyttäessään neljäkymmentä vuotta."
— Ah, kas tuossa on se runo, joka luettiin kutsuissa. Kuka sen nyt taas onkaan kirjottanut?
— Oo, hän on eräs kyky, joka on hyvä ystävä mieheni kanssa. Hänen nimensä on Nyström.
— Hm! Kummallista, ettei sitä nimeä ole kuultu! Sellainen kyky! Mutta miks'emme saaneet nähdä häntä juhlassa?
— Hän oli valitettavasti sairaana, rakkaani, joten hän ei voinut tulla.
— Vai niin! No, rakkahin Eugenie, lankosi laitahan on hyvin surkea!Hän on niin huonoilla jäljillä!
— Elä puhu hänestä; se on häpeä ja suru koko perheelle, jotta ihan hirvittää!
— Niin, tiedätkös, kutsuissa oli tosiaankin oikein ikävää, kun ihmiset tulivat kysymään hänestä minulta. Niin, rakkahin Eugenie, minä oikein häpesin sinun puolestasi…
Tämä oli Kaarle XII:nnen aikuisesta kaapista ja japanilaisista maljakoista, ajatteli revisorska.
— Minun puolestani? Oo, pyydän, minun mieheni, kai tarkotat? iski rouva Falk.
— No, se kai on samantekevä, otaksun ma!
— Ei suinkaan! Minä en suinkaan aio vastata kaikista heittiöistä, joiden kanssa mieheni suvaitsee olla sukua!
— Voi, miten suuri vahinko, että vanhempasikin osuivat olemaan sairaana viime kutsujen aikana. Kuinka rakas pappasi nyt jaksaa?
— Kiitos, sangen hyvin! Sinä olet luonteeltasi niin kiltti ja huolehtiva, näen mä.
— No niin, eikö tule ajatella muitakin kuin itseään! Onko hän hyvin kivuloinen, tuo vanhus — miksi saan häntä kutsua?
— Kapteeniksi, jos suvaitset!
— Kapteeniksi? Minä aivan olen muistelevinani, että sanottiin hänen olevan — nimipäällikkö, mutta se mahtanee olla samaa. Eikä kukaan tytöistäkään ollut sinä iltana mukana.
Se oli brysselimatosta, arveli revisorska.
— Ei! He ovat niin oikullisia, että heistä ei koskaan voi olla varma.
Rouva Falk katseli läpi koko albuminsa, niin että selkämys natisi. Hän oli aivan punainen kiukusta.
— Kuules, pikku Eugenie, jatkoi hän, mikä oli sen epämiellyttävän herran nimi, joka luki tuon runon sinä iltana?
— Tarkotat Leviniä, kuninkaallista sihteeriä Leviniä; hän on mieheni läheisin ystävä.
— Oo, todellakin. Hm! Kuinka ihmeellistä! Mieheni on revisori samassa virastossa, jossa hän on notario, enkä minä suinkaan tahdo pahottaa mieltäsi tai sanoa mitään ikävää; sellaista en sano ihmisille koskaan; mieheni väittää, että hänen asiansa ovat hyvin huonossa kunnossa, niin että hän ei suinkaan ole mikään sopiva seura miehellesi.
— Sanooko hän niin? Se on asia, jota en tunne, ja johon en sekaannukaan, ja sanon sinulle, rakas Evelyn, etten minä koskaan puutu mieheni asioihin, joskin tapaa sellaisia ihmisiä, jotka niin tekevät.
— Suo anteeksi, rakkaani, mutta luulin tekeväni sinulle palveluksen puhumalla asiasta!
Se oli kynttiläkruunusta ja ruokapöydästä! Jäljellä oli samettileninki!
— No, jatkoi taas tuo hyvä revisorska, sinun lankosihan taitaa olla, mikäli olen kuullut…
— Sääli minun tunteitani eläkä puhu rappiolle joutuneesta ihmisestä!
— Onko hän todellakin joutunut rappiolle! Olin kuullut, että hän seurustelee mitä huonoimpien ihmisten kanssa, mitä voi nähdä…
Tässä rouva Falkia armahdettiin, sillä palvelija ilmotti hänen armonsa rouva Rehnhjelmin.
Oi, kuinka hän oli tervetullut! Oi, miten rakastettava hän oli, kun soi heille sen kunnian!
Ja rakastettava hän todella oli, tuo vanha hyväntahtoisen näköinen nainen, jollainen ainoastaan se voi olla, joka on käynyt myrskyjen läpi todellisella rohkeudella.
— No, rakas rouva Falk, sanoi hänen armonsa, istuuduttuaan: minä voin tervehtiä teitä lankomieheltänne!
Rouva Falk ihmetteli, mitä pahaa hän tälle ihmiselle oli tehnyt, koska hänkin alkoi pistellä, ja hän vastasi vääryyttä kärsineen äänellä — vai niin!
— Oi, hän on niin rakastettava nuori mies; hän oli tervehtimässä tänään veljenpoikaani; he ovat hyviä ystäviä! Oi, hän on oikein erinomainen nuori mies.
— Niin, eikö olekin? puuttui puheeseen revisorska, joka ei koskaan jäänyt rintamamuutoksista pois. Me olemme juuri puhelleet hänestä.
— Vai niin! Ja mitä enin hänessä ihailen, niin hänen rohkeuttaan antautua sellaiselle uralle, jolla helposti joutuu karille, mutta sitä ei hänen suhteensa tarvitse pelätä, sillä hänellä on luonteenlujuutta ja periaatteita; eikö teidänkin mielestänne, rouva Falk?
— Kyllä, kyllä minä aina niin olen sanonut, mutta mieheni ei ole ollut samaa mieltä.
— Voi, sinun miehesi, sanoi revisorska, hänellä on aina omat tuumansa.
— Vai niin, vai seurustelee hän teidän armonne veljenpojan kanssa? jatkoi rouva Falk kiihkeästi.
— Kyllä, heitä on pieni seura, johon kuuluu taiteilijoitakin. Tehän luitte kai nuoresta Sellénistä, jonka taulun Hänen Majesteettinsä osti.
— Kyllä, me olimme näyttelyssä ja näimme sen. Kuuluuko hänkin siihen?
— Kuuluu kyllä. Heillä taitaa olla joskus hyvin vaikeatkin olot, noilla nuorilla miehillä, kuten nuorilla miehillä enimmäkseen, kun heidän täytyy työskennellä päästäkseen eteenpäin tässä maailmassa.
— Hänhän taitaa olla runoilija, tuo lankosi, sanoi revisorska.
— On, luullakseni; hm, hän kirjottaa erinomaisesti; sai tässä muuanna vuonna akatemian palkinnon, ja hänestä kyllä vielä aikaa myöten tulee jotain suurta, vastasi rouva Falk täysin vakuuttavasti.
— Niin, enkös minä sitä ole aina sanonut, vahvisti revisorska.
Ja nyt käytiin huutokauppaa Arvid Falkin erinomaisuudella, niin että hän oli jo maineen temppelissä, kun palvelija ilmotti pastori Skåren. Tämä astui sisälle nopein askelin ja tervehti pikaisesti naisia.
— Pyydän anteeksi, että tulen niin myöhään, mutta minulla ei ole montakaan minuuttia aikaa; minun täytyy mennä kokoukseen kreivitär Fabelkrantzin luo kello puoli yhdeksän ja tulen suoraan toimestani.
— Voi, että herra pastorin on niin kiire!
— Niin, minun laaja toimeni ei suo minulle koskaan rauhaa. Ehkä siis heti ryhdymme asioihin käsiksi.
Palvelija toi sisälle virvokkeita.
— Suvaitseeko herra pastori kupin teetä, ennenkuin alotamme? kysyi emäntä, joka jälleen tunsi pettymyksen mielipahaa.
Pastori heitti silmäyksen tarjottimen yli.
— Kiitos, ei; koska on punssia, niin maistan sitä. Olen ottanut tavakseni, hyvät naiset, etten koskaan halua olla ulkonaisessa elämässäni kanssaihmisiäni huomattavampi. Kaikki ihmiset juovat punssia, minä tätä juomaa en rakasta, mutta en halua, että maailma sanoisi, että olen parempi kuin se itse, ja ulkokultaisuus on pahe, jota minä inhoan! Saanko luvan lukea asiakirjat?
Hän istuutui kirjotuspöydän ääreen, kastoi kynän ja alkoi:
"Toukokuussa lastenseimi Betlehemille tulleita lahjoja, joista hallinto täten tekee tilin." Allekirjoittanut "Eugenie Falk."
— Syntynyt, jos saan luvan kysyä…
— Ah, ei sitä tarvita, vakuutti rouva Falk.
"Evelyn Homan."
— Syntynyt, jos saan luvan…
— von Bähr, hyvä herra pastori!
"Antoinette Rehnhjelm."
— Syntynyt, teidän armonne…
— Rehnhjelm, herra pastori.
— Aa, se on totta, naimisissa serkkunsa kanssa, mies kuollut, lapseton! Jatkakaamme! "Saatu…"
Yleinen (melkein yleinen) hämminki!
— Mutta, väitti revisorska, eikö herra pastori pane siihen nimeään?
— Minä pelkään niin ulkokultaisuutta, hyvät naiset, mutta jos niin haluatte! Olkoon menneeksi!
"Nathanael Skåre."
— Maljanne, herra pastori; juokaa vähän, jos suvaitsette, ennenkuin alotatte, selitti emäntä huulillaan suloinen hymy, joka heti sammui, kun hän näki, että pastorin lasi oli tyhjä, jonka takia hän riensi sitä täyttämään.
— Kiitän, hyvä rouva, mutta ei saa pitää liian kovaa kiirettä!Alotamme siis! Suvaitsetteko seurata käsikirjotusta!
"Saatuja lahjoja: Hänen majesteettinsa kuningatar: 40 riksiä. Kreivitär v. Fabelkrantz: 5 riksiä ja yksi pari villasukkia. Tukkukauppias Schalin: 2 riksiä, puntti kirjekuoria, kuusi lyijykynää ja pullo mustetta. Neiti Amanda Libert: pullo hajuvettä. Neiti Anna Feif: yhdet kalvostimet. Pikku Calle: 25 äyriä säästöpankistaan. Neitsyt Johanna Pettersson: puoli tusinaa pyyheliinoja. Neiti Emilie Björn: uusi testamentti. Ruokatavarakauppias Persson: pussi kauraryyniä, nelikko perunoita ja pullo hillosipulia. Kauppias Scheike: 2 paria villaisia alushou…"
— Hyvä herrasväki! keskeytti hänen armonsa. Saanko luvan kysyä: onko tarkotus, että tämä painetetaan?
— On, tietystikin! vastasi pastori.
— Silloin pyydän minä erota johtokunnasta.
— Uskotteko siis, teidän armonne, että seura voisi pysyä pystössä vapaaehtoisilla lahjotuksilla, ellei lahjottajien nimiä painettaisi? Pois se!
— Ja hyväntekeväisyyden tulee siis antaa loistetta ja kunniaa mitä halpamielisimmälle turhamaisuudelle!
— Pois se! Ei niin! Turhamaisuus on pahasta, aivan niin; me käännämme pahan hyväksi, me muutamme sen hyväntekeväisyydeksi, eikö ole hyvä niin?
— On kyllä, mutta emme saa kutsua viheliäistä asiaa kauniilla nimellä; se on ulkokultaisuutta!
— Hänen armonsa on ankara! Sanassa sanotaan, että ihmisen tulee olla anteeksiantavainen; antakaa heille anteeksi heidän turhamaisuutensa!
— Niin, herra pastori, minä annan anteeksi heille, mutta en itselleni! Että toimettomat naiset huvittelevat itseään hyväntekeväisyydellä, se on anteeksiannettavaa, se on hyvä, mutta että he nimittävät kauniiksi teoksi sitä, joka heille on ainoastaan huvitusta, suurempaa huvitusta kuin mikään muu, senvuoksi että siinä on julkisuuden viehätystä, suurimman julkisuuden, mitä on olemassa, nimittäin painosta julkaisemisen, se on häpeällistä.
— Vai niin, puuttui rouva Falk hirvittävän loogillisuutensa koko voimalla puheeseen; tarkottaako hänen armonsa, että hyväntekeväisyys on häpeällistä?
— En, pikku ystäväni, mutta se, että painetaan, että on lahjotettu pari villasukkia, se minun mielestäni on häpeällistä.
— No, mutta villasukkaparin lahjottaminen on kai hyväntekeväisyyttä, siis hyväntekeväisyys on häpeällistä…
— Ei, vaan sen painattaminen, lapsukaiseni; teidän pitää kuunnella, mitä minä sanon, oikaisi hänen armonsa itsepäistä emäntää, joka ei sittenkään antautunut, vaan jatkoi:
— Vai niin, painattaminen on häpeällistä! No, mutta raamattuhan on painettu, siis senkin painattaminen on häpeällistä…
— Onko herra pastori hyvä ja jatkaa asiakirjojen lukemista, keskeytti hänen armonsa, hieman loukkautuneena siitä epähienosta tavasta, jolla emäntä tuhmuuksiaan puolusti, mutta tämä ei sittenkään antanut perään.
— Vai niin, hänen armonsa katsoo arvoaan alentavaksi vaihtaa mielipiteitä niin vähäpätöisen henkilön kanssa kuin minä olen…
— En, lapseni, mutta pitäkää te mielipiteenne; minä en halua vaihtaa.
— Sanotaanko tätä keskusteluksi, jos saan luvan kysyä? Ehkä pastori tahtoo olla niin hyvä ja selittää meille, voidaanko sitä nimittää keskustelemiseksi, kun toinen puolue kieltäytyy vastaamasta toisen todisteluihin?
— Parahin rouva Falk, tätä kylläkään ei voida sanoa keskustelemiseksi, vastasi pastori kaksimielisesti hymyillen, mikä oli vähältä saada rouva Falkin itkemään. Mutta elkäämme tärvelkö hyvää asiaa riidalla, hyvät naiset. Me siirrämme painattamisen siksi, kunnes rahasto karttuu suuremmaksi. Olemme nähneet tämän nuoren yrityksen itävän kuni siemenen ja olemme nähneet, kuinka moni hyväntahtoinen käsi on halukas tätä nuorta taimea hoitamaan; mutta meidän täytyy ajatella tulevaisuutta. Seuralla on rahasto; tätä rahastoa täytyy hoitaa, meidän on toisin sanoen ajateltava, mistä voisimme saada hoitajan, käytännöllisen miehen, joka voi myydä kertyneet tavarat ja muuttaa ne rahaksi; meidän täytyy toisin sanoen valita kamreeri. Sellaista henkilöä, pelkään minä, emme voi saada ilman rahallista uhrausta — ja mitä ihminen saa ilman sellaista uhrausta? Onko arvoisilla naisilla ehdotettavana sopivaa henkilöä mainittuun toimeen?
Ei, sitä naiset eivät olleet ajatelleet.
— No, silloin saanen minä ehdottaa erään nuoren miehen, jolla on vakavat mielipiteet, ja jonka luulen sopivan. Onko johtokunnalla mitään sitä vastaan, että notario Eklund valitaan seimen kamreeriksi kohtuullista palkkiota vastaan?
Ei, sitä vastaan ei naisilla ollut mitään, varsinkin koska pastori Skåre häntä suositteli, ja sen pastori Skåre voi tehdä sitä mieluummin, koska notario oli hänen läheinen sukulaisensa. Ja niin seura sai kamreerin, kuudensadan riksin palkkiota nauttivan.
— Hyvät naiset, puhui pastori, voimmeko katsoa työskennelleemme kylliksi viinamäessä tänä päivänä?
Hiljaisuus. Rouva Falk silmää ovelle, eikö mies jo tule.
— Minun aikani on täperällä, ja huomaan, etten enää voi viipyä. Onko kellään mitään lisättävää? — Ei! — Rukoillen Jumalan apua yrityksellemme, joka niin kauniisti on alkanut, toivon minä meille kaikille armoa ja siunausta, enkä voi tehdä sitä paremmilla sanoilla kuin hän itse meille on opettanut, opettaessaan meidät rukoilemaan Abba, rakas Isä, Isä meidän…
Hän vaikeni, kuin hän olisi pelännyt kuulla omaa ääntään, ja seura peitti kasvonsa käsiinsä, ikäänkuin olisivat hävenneet katsoa toisiaan silmiin. Äänettömyys tuli pitkä, pitempi kuin saattoi odottaa; siitä tuli liian pitkä, mutta kukaan ei uskaltanut sitä lopettaa; tirkistettiin sormien lomitse, eikö joku alkaisi liikkua, kun kiivas soitto eteisessä vetäisi seuran taasen maan päälle.
Pastori otti hattunsa, joi lasinsa pohjaan ja hän muistutti hieman sellaista, joka aikoo hiipiä tiehensä. Rouva Falk säteili, sillä nyt tulisi muserrus, ja kosto, ja hyvitys, ja pirteä tuli säteili hänen silmistään.
Ja kosto tuli ja muserrus myöskin, sillä palvelija toi kirjeen, jonka huomattiin olevan mieheltä ja se sisälsi — sitä eivät vieraat saaneet tietää, mutta näkivät tarpeeksi, selittääkseen heti, etteivät he kauemmin tahdo vaivata, ja että heitä kotona odotetaan.
Hänen armonsa, joka mielellään tahtoi jäädä rauhottamaan nuorta rouvaa, jonka ulkomuoto ilmaisi suurta levottomuutta ja mielipahaa, ei kuitenkaan saanut siihen kehotusta, vaan hänelle päinvastoin osotettiin niin silmäänpistävää huomiota saamaan päällysvaatteet ylleen, että näytti siltä, kuin tahdottaisiin hänet nähdä kadulla niin pian kuin suinkin.
Erottiin koko lailla hämillään, askeleet kaikuivat rappusissa, ja poismenijät voivat päättää hermostuneista nykäyksistä lukossa, joka suljettiin heidän jälkeensä, että emäntä parka kaihosi yksinäisyyttä päästääkseen tunteensa valloilleen. Ja sen hän teki. Jäätyään suuriin huoneisiin yksikseen purskahti hän hillittömään itkuun; mutta ne eivät olleet niitä kyyneliä, jotka putoavat kuin toukokuun sade vanhaan, tomuuttuneeseen sydämeen, vaan kiukun ja vihan sappi nyt himmensi sielun peilit ja sitten tippui alas ja söi kuin happo terveyden ja nuoruuden ruusuja.
Absinttia.
Kuuma iltapäiväaurinko paahtoi katukiviä suuressa X-köpingin vuorikuntakaupungissa. Kaupunginkellarin salissa oli vielä äänetöntä ja hiljaista; kuusenhavut lattialla tuoksusivat hautajaisilta; asteisiin jaetut likööripullot seisoivat osastoissaan ja vetivät päivällisunta vastapäätä viinapulloja, jotka, komendöörinketjut kaulassaan, olivat saaneet lomaa iltaan saakka; Moran-kello, joka ei koskaan saanut nukkua päivällisunta, seisoi siinä seinää vasten pitkänä kuin mikäkin nahjus ja vähittäin möi aikaa, samalla kun se näytti lukevan valtavaa teatteriohjelmaa, joka oli lävistetty viereiseen vaatenaulakkoon; sali oli hyvin pitkä ja kapea ja molemmilla pitkillä seinämillä oli koivuisia pöytiä, jotka pistivät ulospäin seinästä, jotta sali näytti tallilta, nelijalkaiset pöydät kun kävivät seinään sidotuista hevosista, joiden takapuolet olivat saliin päin; mutta nyt nukkuivat kaikki, tuon ja tämän takajalka hieman maasta koholla, sillä lattia oli koko lailla kuoppainen, ja että ne nukkuivat, sen saattoi nähdä siitä, että kärpäset kuljeskelivat häiritsemättä pitkin niiden selkää; mutta kuusitoista-vuotias viinuri, joka istui nojaten Moran nahjukseen, teatteriohjelman vieressä, hän ei nukkunut, sillä hän huitasi aika ajoittain valkoisella esiliinallaan kärpäsiä, jotka äsken olivat olleet kyökissä syömässä päivällistä ja nyt ruvenneet leikkimään, ja sitten vaipui hän taasen nojaamaan korvaansa Moran-miehen suurta vatsaa vasten, aivan kuin olisi ottanut selville, mitä tämä oli syönyt päivälliseksi. Ja sen hän oli saapa kohta tietää, sillä nyt tuota pitkää roikaletta nikotti ja täsmälleen neljän minuutin kuluttua nikotti häntä taas ja sitten alkoi hänen suuressa ruumiissaan ratista ja päristä, niin että poika ponnahti pystöön ja kuuli, miten se kauheasti koristen äänsi kuusi kertaa perätysten, sitten taasen palatakseen työhönsä ja hiljaisuuteen.
Mutta poika sai mennä työhönsä, ja hän teki nyt kierroksen tallissaan, suki konejaan esiliinalla ja järjesti, aivan kuin olisi odottanut vieraita. Hän asetti tulitikkuja eräälle pöydälle kauas salin perälle, mistä katsoja voi silmäyksillään pommittaa koko salia. Tulitikkujen viereen asetti hän pullon absinttia ja kaksi lasia, liköörilasin ja juomalasin. Sitten meni hän kaivolle ja toi suuren juomakannullisen vettä ja asetti sen tulenarkojen esineiden viereen pöydälle ja sitten käveli hän muutamia kertoja lattialla, asettuen mitä odottamattomimpiin asentoihin aivan kuin olisi jotakuta matkinut. Nyt seisoi hän käsivarret ristissä rinnalla, pää riipuksissa ja vasen jalka ojossa ja heitteli haukansilmäyksiä seinien raapiutuneisiin papereihin; nyt seisoi hän sääret ristissä, oikean käden rystyset pöydänlaidalla, ja hypisteli vasemmalla kädellään portterilangasta tehtyä lorgnettia, jonka läpitse hän ivallisesti tarkasteli kattolistoja, kun ovi aukeni ja viisineljättä-vuotias mies astui sisään varmana, kuin hän olisi tullut omaan kotiinsa. Hänen parrattomat kasvonsa olivat jyrkkäpiirteiset, kuten niiden, jotka ahkerasti harjottavat naamalihaksiaan ja mitä huomaa ainoastaan näyttelijöissä sekä lisäksi yhdellä yhteiskuntaluokalla; näki kaikki lihakset ja suonisiteet tumman parransängen varjostaman ihon läpi, mutta ei nähnyt sitä kurjaa lankajärjestelmää, joka panee liikkeelle nämä hienot koskettimet, sillä hän ei ollut mikään tavallinen klaveeri, joka kaipaa pedaalia. Korkea otsa, kapeahko, painuneine ohimoineen, kohosi kuni oikea korinttilainen pylväänpää, ja sitä myöten köyntelivät mustat, järjestymättömät hiuskiharat kuin villit kasvit, joiden välissä riippui pieniä, suoria käärmeitä ja ikäänkuin koettivat ylettyä silmäkuoppiin asti, jonne eivät koskaan päässeet. Hänen suuret, tummat silmänsä näyttivät lepotilassa ollessaan lempeiltä ja surevilta, mutta hän osasi niillä laukaistakin ja silloin olivat terät kuin revolverin suut.
Hän istuutui kuntoon-pannun pöydän ääreen ja katsahti huolestunein ilmein vesikannua.
— Miksi sinä aina asetat esille vettä, Gustaf?
— Siksi, ett'ette, herra Falander, syty palamaan.
— Mitä se sinua liikuttaa, jos minä palan! Enkö saa sitä tehdä, jos tahdon!
— Älkää nyt, herra Falander, olko nihilisti tänään!
— Nihilisti! Kuka sinulle tuon sanan on opettanut? Mistä sen olet saanut? Oletko hullu, poika? Sano!
Hän nousi pöydästä ja ampui pari laukausta tummista revolvereistaan.
Gustaf mykistyi pelosta ja hämmästyksestä, nähdessään ilmeen näyttelijän kasvoissa.
— No, vastaa poika, mistä sait tuon sanan?
— Se oli herra Montanus, joka sen sanoi eräänä päivänä, kun hän oliTräskålasta käymässä täällä, vastasi Gustaf pelokkaana.
— Vai Montanus! jatkoi synkkä mies ja istui taas. Montanus on minun miehiäni; hän on mies, joka ymmärtää. Kuules, Gustaf, sinä voit aivan hyvin sanoa minulle, millä nimellä, liikanimellä, ymmärräthän, tämä teatterisotku minua kutsuu. Kas niin! Elä pelkää!
— En, se on niin ruma, että en minä sitä tahdo sanoa.
— Miks'et tahdo, kun niin vähällä voit minua ilahuttaa. Enkö minä sinunkin mielestäsi tarvitse jotain huvituksekseni? Näytänkö minä niin hiton iloiselta? Sano vaan! Miten he sanovat kysyessään, olenko minä käynyt täällä? Eivätkö he sano näin: 'Onko…
— Piru…
— Ahaa! Piru? Se on hyvä nimi. No, luuletko, että he vihaavat minua?
— Kyllä, tavattomasti!
— Hyvä! Mutta miksi? Olenko minä tehnyt heille mitään pahaa?
— Ette, sitä en voi sanoa!
— En ole, niin luulisin minäkin!
— Mutta he sanovat, että te, herra Falander, olette tärvellyt ihmisiä!
— Tärvellyt?
— Niin, he sanovat, että herra Falander on tärvellyt minut, senvuoksi, että minusta on kaikki vanhaa!
— Hm, hm! Onko sinulla tapana sanoa heille, että heidän sukkeluutensa ovat vanhoja?
— On, kaikki, mitä he sanovat, on sitäpaitsi vanhaa; he ovat niin vanhoja kaikki tyynni, että aivan iljettää!
— Soo! Eikö sinusta ole vanhaa olla tarjoilijakin?
— On, tietysti se on; vanhaa on elää, vanhaa kuolla, kaikki on vanhaa — ei — ei — näyttelijäksi tuleminen!
— On kyllä, ystäväiseni, se se on kaikista vanhinta. Ole vaiti nyt, niin saan huumata itseni!
Hän joi absinttinsa ja vaipui selkäkenoon, pää vasten seinää, jossa näkyi pitkä ruskea raita siinä kohdin, missä savu hänen sikaristaan oli noussut niiden kuuden pitkän vuoden varrella, joina hän täällä oli istunut. Auringonsäteet tunkivat ikkunasta huoneeseen, mutta suuret haavat, joitten kevyitä lehtiä iltatuuli leyhytteli, siivilöivät ne ensin, niin että pitkälle seinälle syntyvä varjo muodosti liikkuvan verkon, jonka alimpaan nurkkaan synkän miehen pää, epäjärjestyksessä olevine kiharoineen, loi varjon, joka näytti suurelta hämähäkiltä.
Gustaf oli jälleen istuutunut kuuntelemaan Moran-miestä ja pysyi nihilistisesti hiljaa katsellessaan, kuinka kärpäset tanssivat piiritanssia argandilaisen kattolampun ympärillä.
— Gustaf! kuului hämähäkinverkosta.
— Niin, kaikui kellokaapista!
— Elävätkö vanhempasi?
— Eivät, senhän herra Falander tietää.
— Se on onneksi sinulle se!
Pitkä äänettömyys.
— Gustaf!
— Jaha!
— Saatko nukkua öisin?
— Mitä tarkotatte, herra Falander? vastasi Gustaf ja punastui.
— Sitä, mitä sanon!
— Tietysti minä saan! Miksi en saisi?
— Miksi tahdot ruveta näyttelijäksi?
— Sitä en voi sanoa! Luulen, että tulisin onnelliseksi.
— Etkö nyt ole onnellinen?
- Sitä en tiedä! En luule ainakaan!
— Onko herra Rehnhjelm ollut täällä, sen jälkeen kuin tuli?
— Ei, ei ole ollut, mutta hän sanoi tulevansa tapaamaan herraFalanderia näihin aikoihin.
Pitkä äänettömyys; jonka jälkeen ovi aukenee ja varjo syntyy suureen verkkoon, joka heiluu, jolloin hämähäkki tekee nurkassa äkillisen liikkeen.
— Se on herra Rehnhjelm! sanoo synkkä pää.
— Herra Falander?
— Tervetuloa! Olette etsinyt minua jo varemmin tänään?
— Niin olen, tulin kaupunkiin päivällä ja koetin heti saada tavata teitä. Te arvaatte asiani; aion pyrkiä teatteriin.
— Oo! Todellakin! Se ihmetyttää minua!
— Ihmetyttääkö se teitä?
— Kyllä, ihmetyttää se! Mutta miksi niin ollen tulette ensin minun luokseni?
— Siksi, kun tiedän, että te olette etevin näyttelijä, ja siksi, että eräs yhteinen tuttavamme, kuvanveistäjä Montanus, suositteli minulle teitä erinomaisena henkilönä.
— Vai niin, onko hän? Mitä minä siis voin tehdä puolestanne?
— Antaa minulle neuvon!
— Suvaitsetteko istua pöytääni?
— Kiitän, jos saan olla isäntänä.
— Sitä en voi sallia…
— Omasta puolestani, ellei teillä ole mitään sitä vastaan?
— Kuten suvaitsette! — Pyydätte neuvoa? Hm! Tahdotteko vilpittömän neuvon? Tietysti tahdotte! Mutta kuunnelkaa silloin ja ottakaa se todeksi, minkä teille sanon, elkääkä koskaan unohtako, että niin ja niin minä sanoin tänä päivänä, sillä minä olen ikäänkuin vastuunalainen siitä, mitä sanon.
— No! Sanokaa mielipiteenne, olen valmis!
— Oletteko käskenyt valjastaa hevoset? Ette! Tehkää se siis, ja matkustakaa kotiin takaisin.
— Olenko minä siis teidän mielestänne kelpaamaton näyttelijäksi?
— Ette, ette suinkaan! Minun mielestäni ei kukaan ole siihen kelpaamaton! Päinvastoin! Kaikilla ihmisillä on enemmän tai vähemmän taipumuksia näyttelemään ihmisiä!
— Noo?
— Voi, se on aivan toista, kuin mitä te aavistatte! Te olette nuori, verenne on liikkeessä, tunnette tuhansia kuvia, kauniita, heleitä kuin satukirjoissa, ryömivän sikinsokin aivoissanne, mutta te ette tahdo niitä kätkeä, tahdotte saada ne valoon, kantaa niitä käsillänne ja näyttää niitä, ennen kaikkea näyttää niitä maailmalle ja tuntea siitä suurta iloa — eikö totta?
— Kyllä, kyllä! Te lausutte julki minun ajatukseni!
— Minä oletin nyt paraimman ja tavallisimman tapauksen, sillä minä en kaikkeen etsi huonoja syitä, vaikkakin minä ajattelen hyvin alhaista — melkein kaikesta! No hyvä, tämä halu on niin voimakas, että te tahtoisitte kärsiä hätää ja nöyryytystä, antaa vampyyrien itseänne imeä, menettää kansalaisluottamuksenne, tehdä vararikon, joutua perikatoon … mieluummin kuin peräytyä! Eikö totta?
— Kyllä! Voi, miten hyvin te minut tunnette!
— Tunsin kerran erään nuoren miehen — nyt en enää häntä tunne, sillä hän on niin muuttunut! Hän oli viisitoista-vuotias päästessään ulos siitä rangaistuslaitoksesta, jota jokainen seurakunta ylläpitää niitä lapsia varten, jotka ovat joutuneet sen hyvin tavallisen rikoksen uhriksi, että ovat syntyneet maailmaan, ja jossa noiden viattomien pienokaisten on sovitettava vanhempiensa syntiinlankeemus, sillä kuinka muutoin kävisi … olkaa hyvä ja muistuttakaa minua, että pysyisin asiassa! Sen jälkeen oleskeli hän Upsalassa viisi vuotta ja luki hirveän paljon kirjoja; hänen aivonsa jaettiin kuuteen lokeroon, joihin asetettiin kuudenlaisia tietoja, numerotietoja, nimiä, kokonaisia makasiineja valmiita arvosteluja, johtopäätöksiä, teorioja, päähänpistoja, tuhmuuksia. Se vielä kävi päinsä, sillä aivot ovat tilavat; mutta niiden piti vastaanottaa muidenkin ajatuksia, vanhoja, mädänneitä ajatuksia, joita toiset elämänsä iän olivat pureskelleet, ja joita nyt sylkivät suustaan; silloin rupesi häntä oksettamaan ja sitten — hän oli kaksikymmenvuotias, kun meni teatteriin. Katsokaas minun kelloani; katsokaa sekuntiviisaria; kuusikymmentä kertaa, ennenkuin tulee minuutti, 60 kertaa 60 ennenkuin tulee tunti, 24 kertaa se, ja silloin vasta on vuorokausi, 365 kertaa se — ja se on vasta vuosi. Ajatelkaa,kymmenenvuotta! Herra — oletteko ollut odottamassa rakasta tuttavaa portilla? Ensimmäinen neljännes menee itsestään; toinen neljännes — sen kävelee niin mielellään sen puolesta, josta pitää; kolmas neljännes: hän ei tule; neljäs: toivoa ja pelkoa; viides: lähdette pois, mutta käännytte takaisin; kuudes: Herra Jumala, olen kadottanut turhaan aikani; seitsemäs: mutta jään kuitenkin, koska jo niin kauan olen ollut; kahdeksas: raivoa, sadatuksia; yhdeksäs: menen kotiin, panen sohvalle maata ja tunnen itsessäni levon, ikäänkuin kulkisin kuolema kainalossa. Hän odotti kymmenen vuotta, kymmenen vuotta! Eikö nivukseni nouse pystyyn, kun sanon kymmenen vuotta? Katsokaapas! Ne ovat kiinni kuitenkin! Kymmenen vuotta kului, ennenkuin hän sai osan. Ja silloin hän onnistui — heti. Ja silloin oli hän tulla hulluksi kymmenen turhaan menneen vuoden tähden ja silloin hän raivostui siitä, ettei tämä ollut tapahtunut kymmentä vuotta varemmin, ja sitten hän hämmästyi sitä, ettei häntä kohdannut onni tehnyt häntä onnelliseksi, ja niin tuli hänestä onneton.
— Tarkotatteko siis, ettei hän tarvinnut noita kymmentä vuotta tutkiakseen taidettaan?
— Eihän hän saanut koskaan tutkia, kun ei milloinkaan saanut näytellä; ja hänestä tuli ohjelmaan naurun aihe, hylkiö; ja johtokunta sanoi, ettei hänestä ole mitään hyötyä, ja kun hän kääntyi toisen johtokunnan puoleen, niin sanoi se, ettei hänellä ole mitään ohjelmistoa!
— Mutta miksei hän ollut onnellinen onnistuttuaan?
— Uskotteko te, että kuolematon sielu tyytyy onnistumiseen? — Mutta miksi puhua tästä? Teidän päätöksenne on peruuttamaton! Minun neuvoni ovat turhia! Ei ole muuta opettajaa kuin kokemus, ja se on niin oikullinen, tahi edeltä-laskeva, aivan kuin opettaja koulussa; toiset ovat aina suosiossa, toiset aina saavat selkäänsä; te olette syntynyt saamaan suosiota; elkää uskoko, että sanon tämän tarkottaen syntyperäänne; olen kyllin valistunut ollakseni lukematta sen ansioksi hyvää tai pahaa; se on tässä tapauksessa aivan huomiotta jätettävä tekijä, sillä nyt on kysymys ihmisestä ihmisenä! Toivon, että onnistuisitte niin pian kuin mahdollista, jotta valistuisitte — niin pian kuin suinkin! Te ansaitsette sen, luulen ma!
— Mutta ette siis ollenkaan kunnioita taidettanne? Taiteista suurinta ja ihaninta?
— Se on arvioitu liian suureksi, kuten kaikki, mistä ihmiset ovat kirjottaneet kirjoja. Se on vaarallinen, sillä se voi vahingoittaa! Hyvin sanottu valhe voi tehdä pysyväisen vaikutuksen! Se on kuin kansankokous, jossa sivistymätön enemmistö ratkaisee. Jota pintapuolisempi, sitä parempi — jota huonompi, sitä parempi! Silti en ole sanonut, että se on tarpeeton!
— Mahdotonta, että tarkotatte sitä, mitä sanotte.
— Se on minun tarkotukseni, mutta eihän sen silti tarvitse olla totta.
— Mutta eikö teillä todellakaan ole mitään kunnioitusta taidettanne kohtaan?
— Taidettani? Miksi minä omaani kunnioittaisin enemmän kuin toistenkaan.
— Tehän olette näytellyt mitä syvämielisimpiä osia; olettehan näytellyt Shakespearea? Olette näytellyt Hamletia? Ettekö todella ole tuntenut sisällistä järkytystä lausuessanne tuota syvällistä yksinpuhelua "Ollako vai ei?"
— Mitä te tarkotatte syvällisellä?
— Syvämielistä, syvämietteistä!
— Selittäkää! Onko niin syvällistä sanoa näin: "Tapanko minä itseni vaiko en? Tekisin sen aika mielelläni, jos tietäisin, mitä seuraa kuoleman jälkeen, ja niin muutkin tekisivät, mutta kun nyt emme sitä tiedä, niin siksi emme uskalla tappaa itseämme." Oliko tuo nyt niin syvällistä?
— Ei, ei niin…
— No! Tekin olette varmasti joskus ajatellut lopettaa itsenne! Eikö totta?
— Olen kyllä, sitä ovat kai kaikki ajatelleet!
— No, miks'ette tehnyt sitä? Siksi, että te, samaten kuin Hamlet, ette uskaltanut, kosk'ette tiennyt, mitä tuleman piti. No, olitteko te nyt niin syvämielinen silloin?
— En, en tietenkään!
— No, se oli siis aivan yksikertaisesti jokapäiväistä. Tai yhdellä sanalla sanottuna — miksi sitä sanotaan, Gustaf?
— Se on vanhaa! vastattiin kellokaapista, jossa nähtävästi oli odotettu sananvuoroa.
— No, se on vanhaa! Mutta jos kirjailija olisi voinut jotenkuten otaksuttavasti kuvailla tulevan elämän olemusta, silloin se olisi ollut uutta!
— Onko kaikki uusi niin erinomaista? kysyi Rehnhjelm, hyvin alakuloisena uusista asioista, joita oli saanut kuulla.
— Uudella ainakin on yksi etu — ja se on juuri se, että se on uutta! Koettakaa miettiä ajatuksenne itse ja te olette aina huomaava itsenne uudeksi. Uskotteko, että minä tiesin, mistä te puhuisitte minun kanssani, ennenkuin tulitte ovesta sisään, ja että minä tiedän, mitä te seuraavalla kerralla kysytte minulta, kun satumme Shakespearen läheisyyteen.
— Te olette ihmeellinen ihminen; minun on tunnustaminen, että olette oikeassa siinä, mitä sanotte, vaikkakaan minä en voi sitä hyväksyä.
— No, mitä te pidätte Antoniuksen ruumispuheesta Caesarin paarien ääressä? Eikö se ole ihmeellinen?
— Sitä juuri aioin teiltä kysyä! On aivan kuin te voisitte lukea minun ajatukseni!
— No, sanoinhan minä sen teille jo äsken. Ja onko se niin vaikeata, kun kaikki ihmiset ajattelevat, tahi oikeammin sanovat samaa. No, mitä syvällistä te siitä löydätte?
— Sitä minä en voi sanoin sanoa…
— No, mutta eikö se teidän mielestänne ole jotensakin tavallinen ivallisen puheen muoto? Sanotaan päinvastaista kuin tarkotetaan, ja jos kärkiä vähän hioo, niin ei kukaan ole niillä itseään pistelemättä. No, entä oletteko lukenut mitään kauniimpaa kuin Julian ja Romeon vuoropuhelu hääyön jälkeen?
— Voi niin, tuo paikka, jossa hän sanoo, että se on satakieli, vaikka se olikin leivo.
— Mitäpä muuta paikkaa minä tarkottaisin, kun koko maailma tarkottaa sitä. No, vaikutushan perustuu yksityiseen, paljon käytettyyn runolliseen kuvaan, ja uskotteko te, että Shakespearen suuruus perustuu runollisiin kuviin?
— Miksi te revitte minulta kaikki palasiksi, miksi otatte minulta pois kaiken tuen?
— Minä viskaan pois kepit, jotta oppisitte kävelemään — itse! Muuten, pyydänkö minä teidän myöntymään siihen, mitä sanon?
— Te ette pyydä, te pakotatte siihen!
— Silloin tulee teidän karttaa minun seuraani. — Vanhempanne surevat tätä teidän askeltanne?
— Tietysti! Mistä sen tiedätte?
— Niin kaikki vanhemmat tekevät! Miksi te arvioitte liian suureksi minun arvostelukykyni. Älkää arvioiko liikaa ylipäänsä.
— Luuletteko, että silloin voi tulla onnellisemmaksi?
— Onnellisemmaksi? Hm! Tunnetteko te jonkun, joka on onnellinen?Vastatkaa nyt omilla ajatuksilla älkääkä toisten sanoilla!
— En!
— No, kun ette usko ketään onnelliseksi, kuinka siis silloin voitte puhua onnellisemmasta? — Vai niin, teillä on vanhemmat! Se on tuhmaa se!
— Kuinka niin? Mitä tarkotatte?
— Eikö teidän mielestänne ole luonnotonta, että vanha sukupolvi kasvattaa uutta ja syöttää sille vanhentuneita tuhmuuksiaan. No, vanhempanne vaativat teiltä kiitollisuutta? Eikö niin?
— No mutta, totta kai tulee olla kiitollinen vanhemmilleen?
— Kiitollinen siitä, että he laki puolellaan ovat hankkineet meidät tähän kurjuuteen, ruokkineet meitä huonolla ruualla, lyöneet meitä, polkeneet meitä, nöyryyttäneet meitä, vastustaneet meidän toiveitamme. Uskotteko, että vielä puuttuu yksi vallankumous? Ei, kaksi! Miksette juo absinttiä? Pelkäättekö sitä? Oh! Pullossahan on Genèven risti, katsokaa! Se parantaa haavottuneita taistelukentällä, ystäviä ja vihollisia; se huumaa tuskan, tylsistyttää ajatuksen, poistaa muistin, tukahuttaa kaikki jalot tunteet, jotka narraavat ihmisen tekemään hullutuksia, ja se sammuttaa lopulta järjen valon. Tiedättekö te, mitä on järjen valo? Ensiksikin se on sananparsi, toiseksi virvatuli, tiedättehän, tuollaista valoa, joka väikkyy sellaisten paikkojen päällä, missä on ollut kalaa mätänemässä ja synnyttänyt fosforivetyä; järjen valo on fosforivetyä, harmaan aivokudoksen synnyttämää. Onhan ihmeellistä, että kaikki hyvä täällä maan päällä katoaa ja unohtuu. Minä olen kymmenvuotisten retkeilyjeni ja näennäisen toimettomuuteni aikana lukenut läpi kaikki seurojen kirjastot, mitä näissä pikkukaupungeissa on; kaikki huono ja merkityksetön, mitä kirjoista löytää, on lainattu ja uudestaan painettu, mutta hyvä on kätkössä. — Tahtoisin sanoa — muistuttakaa minua, että pysyn asiassa.
Kello alkoi nyt meluta ja jyristi seitsemän kertaa. — Ovi temmattiin auki ja sisälle työntäysi suurella melulla muuan henkilö. Hän oli viisikymmenvuotias; hänen lihava, raskas päänsä lepäsi kuin mörssäri lihavain olkapäiden välissä, aivan kuin lavetti, joka on alinomaa 45 asteen nousussa, ja näyttäen tahtovan heittää tähtiä pommeilla. Kasvot näyttivät siltä, kuin voisi niiden omistaja harjottaa kaikkia keksittyjä rikoksia ja keksimättömiä paheita, mutta että pelkuruus on estänyt hänet niitä tekemästä. Hän heitti synkän päälle kranaatin ja hönkäisi tarjoilijalta rommitotia, kieliopillisella, raa'alla kielellä ja äänellä kuin korpraali.
— Se on teidän kohtalonne hallitsija, kuiskasi synkkä Rehnhjelmille. Hän on suuri murhenäyttelijä, näyttämöllinen johtaja ja intendentti, minun veriviholliseni.
Rehnhjelmiä puistatti katsellessaan tuota hirveätä olentoa, joka oli vaihtanut syvintä vihaa hehkuvan silmäyksen Falanderin kanssa ja nyt istui pommittaen käytävää sylkilaukauksilla.
Sitten avautui ovi uudestaan ja sisälle liukui puolihieno, puolivanha mies, jonka tukka oli öljytty ja viikset vahatut. Hän istuutui tuttavallisesti tirehtöörin pöytään; tämä ojensi hänelle karneolisormuksella koristetun keskisormensa tervehdykseksi.
— Se on kaupungin vanhoillisen lehden toimittaja, valtaistuimen ja alttarin puolustaja. Hänellä on vapaa pääsy kulissien väliin ja hän tahtoo vietellä kaikki tytöt, joihin johtaja ei heitä silmiään. Hän on ennen ollut kuninkaallinen virkamies, mutta hänen täytyi jättää paikkansa, häpeän sanoa minkä tähden, selitti Falander. Mutta minä häpeän myöskin istua samassa huoneessa kuin nämät herrat ja sitäpaitsi pidän tänä iltana tuolla sisällä pienet kemut ystävilleni eilisen lahjanäytäntöni johdosta. Jos teitä haluttaa olla huonossa seurassa, huonoimpien näyttelijäin, kahden huonomaineisen naisen ja erään vanhan herra rentun kanssa, niin tervetuloa sinne kello kahdeksan.
Rehnhjelm ei epäröinyt silmänräpäystäkään vastaanottaa kutsua.
Hämähäkki kapusi seinällä verkkonsa läpi, juuri kuin kokeakseen sen, ja sitten se katosi. Kärpänen istui vielä hetken aikaa. Mutta aurinko piilottausi tuomiokirkon taa, verkon silmät hajosivat niinkuin ei niitä olisi koskaan ollutkaan ja haavat vapisivat ikkunoiden edustalla. Mutta silloin korotti tuo suuri mies ja näyttämöllinen johtaja äänensä ja huusi, sillä hän oli unohtanut puhumisen; ja hän sanoi:
— No! Olet kai nähnyt, miten Viikkolehti taasenkin on hyökännyt kimppuuni!
— Äh, ei veljen pidä sen loruilemisesta välittää!
— Eikö minun pidä välittää! Mitä pirua sinä sillä tarkotat? Eikö koko kaupunki lue sitä? Kyllä, kyllä minä siitä välitän! Menen hänen luokseen hänen kotiinsa ja annan köniin, sen minä teen! Hän väittää aivan hävyttömästi, että minä liiottelen ja teeskentelen.
— No, lahjo hänet sitten! Mutta elä pane toimeen skandaalia!
— Lahjo! Luuletko, etten ole koettanut? He ovat pirun merkillistä väkeä nuo vapaamieliset sanomalehtikirjottajat. Jos on ystävä ja tuttava heidän kanssaan, niin voivat he kirjottaa sievästi, mutta lahjoa heitä, se ei käy, vaikka olisivat miten köyhiä tahansa!
— Äh, sinä et ymmärrä sitä! Ei saa suoraan käydä heidän kimppuunsa, vaan pitää lähetellä lahjoja, joita voi pantata, tai myöskin käteistä rahaa, salaisesti, eikä siitä sitten enää sen enempää välittää!
— Kuten tehdään sinulle? Ei, kuules, se ei onnistu heihin nähden; kyllä minä olen koettanut. On ihan hittoa, kun tapaa ihmisiä, joilla on mielipiteitä.
— Minkä uhrin sinä luulet, vaihtaaksemme nyt keskustelun aihetta, pirun saaneen kynsiinsä?
— Se ei liikuta minua!
— Ehkäpä sentään! Gustaf! Kuka tuo herra oli, joka istui Falanderin seurassa?
— Hän aikoo teatteriin ja on nimeltään Rehnhjelm!
— Mitä! Aikooko hän teatteriin? Hän! huusi johtaja.
— Kyllä, kyllä hän aikoo, vastasi Gustaf.
— Ja aikoo näytellä tragediaa, tietenkin! Ja on Falanderin suojeluksessa? Eikä käänny minun puoleeni? Ja aikoo ottaa minun osani? Ja suoda meille sen kunnian? Enkä minä tiedä sanaakaan koko asiasta? Minä! Minä! Säälin häntä! Mikä hirvittävä tulevaisuus! Minun tietenkin pitää suojella häntä! Minun pitää ottaa hänet siipieni suojaan! Tunnetaan minun siipieni voima, vaikka minä en lennäkään! Ne kannattavat joskus! Hän oli komea mies! Hieno mies! Kaunis kuin Antigonus! Vahinko, ettei hän tullut ensin minun luokseni, niin olisi hän saanut kaikki Falanderin osat, jok'ainoan! Oi! Oi! Oi! Mutta ei se vieläkään ole liian myöhäistä! Haa! Antaa pirun ensin tärvellä hänet! Hän on vielä vähän liian tuore! Hän näytti todella turmeltumattomalta! Poika parka! Niin, sanon vaan: Jumala häntä varjelkoon!
Viimeisen rukouksen sanat häipyivät meluun, joka syntyi, kun kaikki kaupungin totivieraat tulivat sisälle.
Teatteriosakeyhtiö Phoenix.
Seuraavana päivänä heräsi Rehnhjelm ennen puoltapäivää hotellisängyssään. Edellisen yön muistot nousivat kuin haamut esiin ja ympäröivät hänen sänkynsä keskellä kesänkirkasta päivää. Hän näki kauniin, runsaasti kukilla koristetun huoneen, jossa mässäystä pidettiin, sisäluukut kiinni ruuvattuina; hän näki viisineljättä-vuotiaan näyttelijättären, jonka eräs kilpailija oli alentanut esittämään akka-osia; hän tulee sisälle epätoivoissaan ja raivostuneena uusista loukkauksista, juo itsensä humalaan ja ojentaa jalkansa sohvan laidalle, ja kun huoneessa tulee liian kuuma, aukaisee hän leninkinsä yhtä suruttomasti kuin herrat avaavat liivinsä vahvan päivällisen jälkeen; siellä kippelehtää vanha koomikko, joka on hyvissä ajoin saanut jättää rakastaja-alan ja lyhyen kukoistuksen jälkeen vaipunut ilmottaja-osiin ja niin hauskuuttaa alempaa porvaristoa lauluillaan ja ennen kaikkea kertomalla suuruudenajoistansa; mutta savun ja humalakangastusten läpi näkee hän nuoren kuusitoistavuotiaan, joka tulee kyynelsilmin kertomaan synkälle Falanderille, kuinka tuo suuri tirehtööri taasenkin on tehnyt hänelle häpeällisiä tarjouksia ja hänen kieltäydyttyään vannonut kostavansa niin, että hän tästälähtien saa vain piikaosia; ja hän näkee Falanderin, joka vastaanottaa kaikkien surut ja huolet ja puhaltaa niiden päälle, niin että ne häviävät; miten hän hälventää kaikki: loukkaukset, nöyryytykset, aasinpotkut, onnettomuudet, hädän, kurjuuden ja valitukset mitättömiksi; miten hän opettaa ja kehottaa ystäviään, etteivät arvioisi mitään liian suureksi, varsinkaan eivät omia surujaan. Mutta alati näkee hän pienen, viattomannäköisen kuusitoistavuotiaan, jonka ystävä hänestä tuli ja jolta hän hyvästijättäessään oli saanut suutelon, kiihkeän, intohimoisen suudelman, jota hänen tulehtuneet aivonsa nyt vilpittöminä ollessaan muistavat pitäneensä jotensakin odottamattomana. Mutta mikäs hänen nimensä oli?
Hän nousee tarttuakseen vesikannuun ja saa käsiinsä pienen nenäliinan, jossa on viinitahroja! Ah! Tuossa se on häviämättömästi kirjotettuna merkkausmusteella — Agnes! Hän suutelee kahdesti sen puhtainta paikkaa ja pistää sen sitten matka-arkkuunsa. Sitten pukeutuu hän huolellisesti, mennäkseen teatterin johtokunnan puheille, joka tavataan varmimmin kahdentoista ja kolmen välillä.
Jottei tarvitseisi syyttää itseään mistään, menee hän yhtiöön kl. 12 ja tapaa vahtimestarin, joka kysyy hänen asiaansa ja eikö hän voisi olla avuksi. Rehnhjelmin mielestä on se mahdotonta ja hän kysyy uudestaan, voiko tavata johtajaa, jolloin saa tietää, että johtaja tällä haavaa on tehtaassa, mutta että hän kyllä tulee päivemmällä. Rehnhjelm luulee, että teatteria tuttavallisessa keskustelussa sanotaan tehtaaksi, mutta saa sittemmin tietää, että toimeenpaneva johtaja oikeastaan harjottaa tulitikkuteollisuutta. Hänen lankonsa, kamreeri, on postissa eikä tavallisesti tule tänne ennen kahta ja tämän poika, sihteeri, on sähkösanomalennätinkonttorissa, eikä häntä koskaan varmasti voi tavata. Koska vahtimestari kuitenkin luuli ymmärtävänsä Rehnhjelmin asian, niin antoi hän omasta ja teatterin puolesta yhden kappaleen teatterin sääntöjä, joita lukemalla nuori kokeilija saisi kuluttaa aikaansa, kunnes joku johtokunnan jäsen osuisi tulemaan. Hän varustautui siis kärsivällisyydellä ja istuutui sohvaan tutkimaan. Hänen luettuaan läpi säännöt oli kello ainoastaan puoli yksi. Sitten puheli hän vahtimestarin kanssa neljännestä vailla yhteen. Sitten istuutui hän tutkimaan sääntöjen ensimmäistä pykälää: "Teatteri on siveellinen laitos, siksi tulee sen jäsenien harrastaa jumalanpelko, hyveitä ja hyviä tapoja." Hän käänteli lausetta, koettaen saada sen oikeaan valoonsa, onnistumatta. Jos teatteri jo on siveellinen laitos, niin eihän jäsenten, jotka juuri (johtajan, kamreerin, sihteerin, koneiden ja kulissien kanssa) muodostavat tuon laitoksen, silloin tarvitse harrastaa tuota kaikkea kaunista, miksi sitä nyt sanottaneekin. Jos olisi kirjotettu näin: teatteri on siveetön laitos ja siksi … niin, silloin siihen olisi tullut ajatusta, eikä se varmaankaan ollut johtokunnan tarkotus. Ja sitten ajatteli hän Hamletin "sanoja, sanoja," mutta muisti heti, että on vanhaa käyttää Hamletin sanoja ja että tulee lausua omat ajatuksensa omin sanoin, ja niin hän valikoi ja pysähtyi sanomaan tuota lorupuheeksi, mutta senkin hän hylkäsi, kosk'ei sekään ollut itsenäistä, mutta eihän alkuteoskaan ollut.
Toinen pykälä auttoi häntä sitten tekstineen kuluttamaan neljännestunnin: "Teatteri ei suinkaan ole huvitusta varten. Ei vain huviksi". Tuossa sanottiin: teatteri ei ole huvitusta varten ja tässä: teatteri ei ole vain huviksi, siis on se (myöskin) huviksi. Sitten hän ajatteli milloin teatterissa on hauskaa: silloin on hauskaa, kun näkee lapsien, varsinkin poikien, petkuttavan vanhemmiltaan rahoja, varsinkin jos vanhemmat ovat säästäväisiä, kilttejä ja järkeviä; toiseksi, kun vaimot pettävät miehiään; varsinkin on tämä hyvin hauskaa, jos mies on vanha ja tarvitsee vaimonsa tukea; sitten hän vielä muisti nauraneensa tavattomasti kahdelle vanhalle miehelle, jotka olivat kuolemaisillaan nälkään, sentähden että heidän liikkeensä oli taantunut, ja että vielä tänä päivänäkin nauretaan samalle asialle erään klassillisen kirjailijan näytelmässä. Vielä muisti hän nauttineensa erään vanhanpuoleisen miehen onnettomuudesta, joka oli menettänyt kuulonsa, ja että häntä ynnä kuuttasataa muuta henkilöä oli suuresti huvittanut eräs pappismies, joka koetti luonnollisella tavalla parantaa sitä hulluutta, johon itsensäpidättäminen hänet oli vienyt, ja se ulkokultaisuus, johon hänen täytyi turvautua päämääränsä saavuttaakseen. Millekä siis naurettiin? kysyi hän itseltään. Ja kosk'ei hänellä ollut muuta tehtävää, koetti hän vastata siihen! Niin, naurettiin onnettomuudelle, hädälle, kurjuudelle, paheelle, hyveelle, hyvän häviölle, pahan voitolle. Tämä tulos, joka osaksi oli hänelle uutta, sai hänet hyvälle tuulelle, häntä huvitti suuresti tällainen ajatuksien leikki. Kun johtokuntaa ei vielä kuulunut, jatkoi hän leikkiään, ja niin tuli hän, ennenkuin oli kulunut viisi minuuttia, siihen lopputulokseen, että murhenäytelmässä itketään juuri samalle asialle, jolle huvinäytelmässä nauretaan. Mutta siihen hän pysähtyi, sillä sisään ryntäsi nyt tuo suuri johtaja, ryntäsi Rehnhjelmin sivu, ollen laisinkaan häntä näkemättä, ja heittäysi erääseen vasemmalla olevan huoneeseen, josta hetken kuluttua kuului soittokellon ääni, jota voimakas käsi helisti. Vahtimestari tarvitsi puoli minuuttia ennättääkseen sisälle ja taasen takaisin ilmottamaan, että hänen korkeutensa ottaa vastaan.
Kun Rehnhjelm astui huoneeseen, oli johtaja jo ennättänyt röyhistää rintaansa ja suunnata mörssärinsä niin korkealle, että hänen oli mahdoton nähdä tuota kuolevaista, joka tuli sisään pikkasen vavisten. Mutta hän mahtoi kuulla hänen tulevan, sillä hän kysyi heti loukkaavalla äänellä, mitä tulija tahtoi.
Rehnhjelm selitti haluavansa saada koenäytännön.
— Haa! Suuren koenäytännön! Innostus suuri! Onko herralla mitäänohjelmistoa? Näytellyt Hamletin, Learin, Richard Sheridanin,Tarjokkaan, huudettu esiin kymmenen kertaa kolmannen näytöksen jälkeen?Mitä! Häh!
— En ole koskaan ennen esiintynyt.
— Vai niin, se on eri asia!
Hän istuutui hopeoituun, sinisellä silkillä päällystettyyn nojatuoliin ja hänen naamaansa nousi sellainen ilme, kuin olisi se määrätty kuvittamaan jotakin Svetoniuksen elämäkertaa.
— Saanko sanoa herralle suoran mielipiteeni? Mitä? Luopukaa tältä uralta!
— Mahdotonta!
— Minä toistan: luopukaa tältä uralta! Se on hirvein ura kaikista! Se on niin täynnä nöyryytyksiä, ikävyyksiä, pistoksia, okaita, herrani, jotka, uskokaa minua, tekevät elämänne niin katkeraksi, että toivotte ett'ette koskaan olisi syntynyt!
Hän näytti todellakin luottamusta herättävältä, mutta Rehnhjelmin päätös oli järkähtämätön.
— No, ottakaa huomioon sanani! Minä juhlallisesti neuvon teitä luopumaan siitä ja selitän, että toiveet ovat niin pienet, että kenties saatte olla statistina useat vuodet! Ajatelkaapa sitäkin! Ja elkää tulko sitten minulle valittamaan! Tämä ura on niin helvetillisen vaikea, herra, että jos sen tietäisitte, ette koskaan sille antautuisi! Elämä on oleva teille helvetti; uskokaa pois, minä olen sen sanonut.
Se oli turhaa puhetta.
— Eikö herra sitten nyt heti tahtoisi liittyä teatteriin ilman koenäytäntöä; se olisi vähemmän vaarallista.
— Kyllä tietenkin, mutta sitä en ole ottanut huomioon.
— Olkaa hyvä ja allekirjottakaa siis tämä välikirja. Palkkaa tuhat kaksisataa riksiä ja kahden vuoden sitoumus. Kelpaako?
Hän otti esiin valmiiksi kirjotetun ja johtokunnan allekirjottaman välikirjan, joka oli imupaperin alla, ja ojensi sen Rehnhjelmille täytettäväksi, minkä Rehnhjelm, jolle nuo tuhat kaksisataa olivat nousseet päähän, lukematta teki.
Tämän jälkeen lainasi johtaja hänelle keskisormensa, jossa oli karneolisormus, ja sanoi: Tervetuloa! näyttäen samalla yläleukansa ikeniä ja vihertäväteräisten silmäinsä keltaista ja veristävää valkuaista.
Ja niin oli vastaanotto lopussa. Mutta Rehnhjelm, jonka mielestä kaikki oli tapahtunut aivan liian nopeasti, jäi vielä ja rohkeni kysyä, eikö hänen tulisi odottaa johtokunnan kokousta.
— Johtokunnan? puhkesi suuri murhenäyttelijä puhumaan; johtokunta olen minä! Jos hänellä on jotain kysyttävää, niin kääntyy vain minun puoleeni! Jos haluaa neuvoja, niin kääntyy minun puoleeni. Minun, herra! Eikä kenenkään muun! Kas niin! — Mars!
Näytti kuin olisi Rehnhjelmin takin lieve tarttunut johonkin naulaan juuri hänen mennessään ulos, sillä niin äkkiä hän pysähtyi ja kääntyi ympäri ikäänkuin nähdäkseen, miltä viimeiset sanat näyttivät, mutta hän näki ainoastaan punaiset ikenet, jotka muistuttivat kidutuskonetta ja verellä marmoroidut silmät, jonka vuoksi hän ei tuntenut halua vaatia selitystä, vaan riensi kaupunginkellariin syömään päivällistä ja tapaamaan Falanderia.
Tämä istui jo pöytänsä ääressä tyynenä ja välinpitämättömänä, ikäänkuin olisi valmistautunut vastaanottamaan pahinta, olkoon mitä lajia tahansa. Häntä ei siis ihmetyttänyt, että Rehnhjelm oli saanut välikirjan, vaikkakin hän synkkeni melkoisesti kuultuaan sen.