Salapoliisi.
Falkenberg veti nopeasti revolverin taskustaan.
Valentine lähestyi häntä käärmemäisin liikkein. Hänen silmänsä leimusivat raivosta, ja hehkuva puna peitti hänen poskensa.
— Se Tanskan juutalainen tietysti on kertonut teille tuosta nimestä, kähisi hän. — Mutta hän saa sen maksaa. Minä voin saavuttaa hänet vieläkin. Olen mahtavampi kuin kukaan luuleekaan.
— Älkää tulko lähemmä! huusi Falkenberg terävästi, ojentaen samassa revolverin.
Valentine seisahtui revolverin suun eteen. Aseen läheisyys ei näyttänyt vähääkään säikyttävän häntä. Hän ei ensi kertaa seissyt ojennetun revolverin edessä.
— Siinä on yksi panos jäljellä, sanoi konsuli vakavasti. — Se on veljeni revolveri, se on vielä hänen verensä tahraama. Jos astutte askelenkaan lähemmäksi, olette kuoleman oma.
Valentine katseli hänen tyyniä kasvojaan. Konsulin kylmät silmät olivat hyvin totiset.
— Soittakaa palvelustyttöä, käski Falkenberg.
Valentine ei liikahtanut.
Konsuli painoi sähkösoittokellon nappia.
— Minun on siis pakko muistuttaa teitä emännänvelvollisuuksistanne, sanoi hän. — Nyt tyttö tulee, jätän teidän harkittavaksenne, onko palvelusväkennekin oltava tämän kiusallisen kohtauksen todistajina.
Valentine ei liikahtanut.
Mutta palvelustytön tullessa hänen käytöksensä muuttui yhtäkkiä. Hän oli jälleen hempeä ja rakastettava.
Sellainen näyttelijä! ajatteli Falkenberg väristen.
— Ole hyvä ja anna herra Falkenbergille hänen takkinsa, sanoiValentine.
Lähemmä astuen hän jatkoi sydämellisesti:
— Vielä kerran kiitän teitä, että tulitte luokseni lohduttamaan minua suuressa surussani; tuhannet, tuhannet kiitokset! Tulkaa oikein pian taas.
— Olkaa varma siitä, vastasi konsuli synkkänä. — Minä tulen toistekin.
— Kiitos.
Hän ojensi kätensä, mutta Falkenberg ei ollut huomaavinaan sitä.
Valentine hytkähti kovasti, ja Falkenberg saattoi nähdä hänen vapisevan raivosta.
Palvelijattaren mennessä aukaisemaan ovea Valentine käytti tilaisuutta ja kuiskasi:
— Te olette loukannut minua. Minä pystyn kostamaan teille. Minä tiedän hyvin, miten voin teille kostaa.
Hän pui uhkaavasti pientä, vapisevaa nyrkkiään.
Falkenberg sai välähdyksen hänen kiukkuisista silmistään eikä voinut olla tuntematta mielenahdistusta. — Hyvästi, rouva Kempel, sanoi hän tyynesti ja meni takaperin ovesta ulos. Eteiseen päästyään hän kuuli "petohämähäkin" ivanaurun budoaarista. Se kävi luihin ja ytimiin.
Ajuri odotti ulkona.
Konsuli pysähtyi puutarhaportille, ennenkuin astui rattaihin. Minne hän ajaisi? Takaisin huvilaansako? Oli liian aikaista vielä. Sitäpaitsi hänen täytyi ryhtyä toimenpiteisiin ehkäistäkseen Valentinen kostotuumia. Sillä hän ei hetkeäkään epäillyt, että tämä nainen aikoi panna uhkauksensa täytäntöön. Hän ymmärsi nyt, että Valentine oli häijy kuin paholainen ja että hänellä oli paljon apukeinoja käytettävinään. Hänellä oli kaupunki täynnä ystäviä, jotka ihailivat häntä hurjasti ja mielihyvällä tekisivät mitä tahansa hänen käskystään. "Minä tiedän, miten voin teille kostaa", oli hän sanonut. Omituinen tunne valtasi Falkenbergin. Mitenkä Valentine kostanee? Tuliko hänen pelätä tuota naista? Valentine taistelee asemansa puolesta, ajatteli hän. Minä olen uhannut häntä perikadolla ja kunniattomuudella. Hän on epätoivoissaan, ja epätoivoinen nainen pystyy mihin tahansa.
Falkenberg ei voinut kieltää käyneensä levottomaksi. Hän tunsi itsensä hieman avuttomaksi, hän oli aivan yksin.
Yhtäkkiä juolahti hänen mieleensä pieni kohtaus, joka oli sattunut eilen illalla hänen ajaessaan veljensä kanssa pitkin Drammenin-tietä. Hän oli silloin nähnyt jalkakäytävällä miehen, joka oli herättänyt hänen huomiotaan, pitkän, jäntevän olennon, jota hän muisti piloillaan verranneensa englantilaiseen nyrkkeilijään. Ja Charlie oli kertonut hänelle kuka tuo mies oli: Asbjörn Krag, salapoliisi.
Falkenberg hypähti nopeasti odottaviin ajoneuvoihin.
— Kuulkaa, sanoi hän ajurille. — Tunnetteko Asbjörn Kragin?
Hymy levisi ajurin kasvoille.
— Kukas meistä ajureista ei häntä tuntisi, vastasi mies. — Minäkin olen monta kertaa kyydinnyt häntä.
— Tiedättekö missä hän asuu?
Ajuri vastasi empimättä:
— Josefinenkatu 16.
— Hyvä. Ajakaa sinne.
— Pitääkö ajaa kovasti?
— Sitä parempi. Kuinka niin muuten? Nähkääs,häntahtoo aina ajaa niin vietävästi.
— Hän itsekö?
— Niin, Asbjörn Krag. Minä saan melkein aina sakkoa hurjasta ajosta, kun Asbjörn Krag on ollut rattaillani.
— Vai niin. No, antakaa mennä.
Ajuri läjäytti ruoskallaan, koni porhalsi juoksuun, ja parin minuutin päästä rattaat pysähtyivät Josefinenkadun 16:n edustalle.
— Kunpa hän nyt vain olisi kotona, tuumi konsuli astuessaan rattailta.
— Niin, ja jos hän on kotona, on hän jo nähnyt meidät, vastasi ajuri hymyillen.
— Luuletteko?
— Luulen. Ja sitten hän myös tietää kuka herra on ja mistä herra tulee.
— Mistä minä tulen, miten vanha olen ja milloin isoäitini kuoli, täydensi Falkenberg ivallisesti. — Näytte ihailevan tätä poliisimiestä rajattomasti.
— Ehdottomasti, vastasi ajuri vakuuttavasti. — Pitääkö minun odottaa?
— Ei, saatte mennä.
Asbjörn Krag oli kuin olikin kotona. Palvelija opasti konsulin salapoliisin työhuoneeseen, sanoen Kragin kohta tulevan.
Falkenberg tarkasteli uteliaasti huonetta. Hän ihmetteli melkoisesti niitä monilukuisia aseita, joita riippui seinillä. Kirjoituspöydällä hän huomasi suuren valokuvan, joka esitti erästä tunnettua saksalaista valtiomiestä. Kuvan alle oli piirretty "Bergen, kesällä 1904" sekä asianomaisen omakätinen omistuskirjoitus.
Hän istui miettien millä tavoin oikeastaan esittäisi asiansa. Juttuhan tuntui hänestä perin kiusalliselta. Hän kuvitteli mielessään, että kenties salapoliisi kummastelee ja pitää omituisena, että hänen puoleensa käännytään tällaisilla asioilla. Sitäpaitsi kaikki mikä haiskahti poliisilta oli Falkenbergille ylen vastenmielistä. Ja nyt hänen täytyi kohdata oikein täysiverinen poliisimies, sikäli kuin oli kuullut.
Samassa Asbjörn Krag astui huoneeseen.
Falkenberg nousi ja kumarsi hieman. Hän aikoi ruveta esittämään asiaansa, mutta salapoliisi esti sen astumalla hänen luokseen, puristamalla hänen kättään ja sanomalla:
— Vihdoinkin.
Konsuli hämmästyi sanattomaksi.
— Oletteko… oletteko odottanut minua? kysyi hän.
— Olen toki, konsuli Falkenberg, tietysti olen teitä odottanut, vastasi Krag. Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja katseli vierasta tarkkaavaisesti. — Odotin teitä jo aamupäivällä, olisitte tullut silloin. Nyt olemme valitettavasti hukanneet monta tuntia.
— Mutta tiedättekö sitten miksi käännyn puoleenne? kysyi konsuli yhä kummastuneempana.
— Luonnollisesti. Veljenne kuoleman johdosta.
— Veljeni ampui itsensä viime yönä puoli neljän tienoissa, sanoiFalkenberg totisesti.
Salapoliisi nousi ja astui miettiväisenä ikkunan luo.
— Minä olen johtunut samaan tulokseen, sanoi hän.
Konsulinkin täytyi nousta.
Hän tuijotti uudelleen poliisimieheen mitä suurimman ihmettelyn vallassa.
— Mitä sanotte? kysyi hän. — Mitä te sillä tarkoitatte?
— Olen päivän kuluessa ajatellut tätä asiaa hyvin paljon, vastasi salapoliisi, ja tehnyt sen johtopäätöksen, että veljenne on varmaan itse päättänyt päivänsä. Häntä ei siis ole murhattu —
— Murhattu?
— Niin sanoin. Olisihan sekin voinut tapahtua.
— Te tunnette varmaan tämän asian yhtä hyvin kuin minä, vainajan oma veli, huomautti Falkenberg. Äänessä oli pieni ivan väre.
— Paremmin, herra konsuli, minä tunnen sen paremmin. Oletteko käynytValentinen luona? kysyi hän äkisti.
— Olen, tulen sieltä juuri. Hän on kauhea nainen.
— Hän on viisas ja paha, vastasi salapoliisi totisesti, — ja hän on mahtava. Tahdotteko kertoa minulle käynnistänne?
Falkenberg puhui mitä oli nähnyt ja kuullut "petohämähäkin" luona.
Hän johtui siinä kertomaan myös noiden kahdenkymmenenviiden tuhannen kruunun katoamisesta, ja Asbjörn Krag sai kuulla teräslipasjutun kokonaisuudessaan.
— En voi vielä käsittää, sanoi konsuli, mitenkä varas on päässyt rahalippaaseen. Sen hän on voinut tehdä ainoastaan avaamalla kirjainlukon.
— Niinpä tietenkin.
— Mutta kirjainlukkoa ei voi avata kukaan, joka ei tunne sanaa — lukon avainta.
— Asianomainen on kai tietänyt tuon sanan.
— Mutta sehän on mahdotonta. En ole ilmaissut sitä ainoallekaan elävälle olennolle.
— Ette edes veljellenne?
— En. Aivan varmasti en hänellekään.
— Eikä sana kai ollut itsessään niin yksinkertainen, että varas olisi ajatuskykyään käyttämällä saattanut arvata sen?
— Ehdottomasti ei. Se oli — Krag ojensi torjuvasti kätensä.
— Älkää sanoko! huudahti hän.
— Mitä ihmettä, eikö minun pidä sanoa sitä? Ei teillekään. Miksi ei?
— Siksi että tahdon itse keksiä sen. Niin pian kuin olen löytänyt sanan, olen todennäköisesti löytänyt varkaankin.
Falkenberg kysyi:
— Oletteko muodostanut itsellenne mielipiteen asiasta?
— Olen.
— Sekin vielä! Minusta tuntuu ylipäänsä, että te olette jonkun aikaa tutkinut asiaa.
— Olen jo toista kuukautta pitänyt silmällä Valentinea, sanoi Krag. — Hän pelaa korkeata peliä kaupungissamme, tuo kaunotar, mutta tähän asti hän on tehnyt tyhjäksi kaikki ponnistuksemme.
— Mistä te häntä epäilette?
— Hän on ihan varmasti vaarallinen pahantekijä, sanoi Asbjörn Krag vakavasti, — ja minä lyön vetoa siitä, että hänellä on monta rumaa kolttosta tunnollaan. Meidän on ollut mahdoton päästä häneen käsiksi. Hän kantaa maailman nähtävissä mitä puhtainta kilpeä, ja hän on kaiken aikaa osannut luikertaa kynsistämme helposti ja liukkaasti kuin ankerias.
— Luuletteko tosiaankin hänen olevan jollakin lailla tekemisissä varkauden ja veljeni kuoleman kanssa?
— Aivan varmaan. Siitä tunnen olevani vakuutettu.Mutta varkauden tapahtuessa hän oli kotonaan Oskarinkadun varrella.
— Silloin sen on tehnyt joku tai jotkut hänen ystävänsä.
— Se on selvää.
— Mutta mitä on oikeastaan tapahtunut? kysyi Falkenberg aivan neuvottomana.
— Minä saatan kuvitella, että veljenne on yllättänyt varkaan tai varkaat. Hän on tuntenut asianomaiset, ymmärtänyt, että koko puuha on Valentinen työtä, ja sitten epätoivoissaan siitä sekä jostakin muusta,jota me emme vielä tiedä, päättänyt päivänsä.
— Niin täytyy olla, mutisi Falkenberg, niin täytyy olla. Luuletteko, että veljelläni oli ennakolta aavistusta siitä, mikä tapahtuva oli?
— En luule, olen päinvastoin melkein vakuutettu, ettei hänellä ollut siitä mitään vihiä. Yhdessä ratsumestarin kanssa hän saattoi Valentinen Grandilta kotiin ajurilla. Ratsumestari erosi heistä matkan varrella. Valentinen asunnolta veljenne ajoi suoraa päätä kotiansa huvilaan. Hän oli silloin verrattain hyvällä tuulella, vieläpä juttelikin ajurin kanssa. Hän ihaili kaunista ilmaa ja puhui matkustushalustaan. "Tahtoisin maalata suuren taulun", sanoi hän. "Maalaisin taulun, jolle antaisin nimen 'Kesä' — aamulla ryhdyn työhön." Astuessaan vaunuilta hän nyökkäsi ystävällisesti hyvästiksi ajurille ja meni tyynesti huvilaan. Mutta hän oli niin uninen, että haukotteli ääneen monta kertaa. Hän puhui myös jotain siihen suuntaan, että oli hyvä päästä nukkumaan. Herra konsuli, mies, joka käyttäytyy sillä tavoin, ei haudo itsemurha-aikeita.
— Olette oikeassa, vastasi konsuli. — Minua vain ihmetyttää, mistä te olette saanut kaikki nämä tietonne.
— Oo, se teidän olisi pitänyt heti ymmärtää, vastasi Krag. — Ajuri, jolle veljenne niin herttaisesti haasteli, olin minä.
— Ei mahda olla miellyttävää joutua teidän vainottavaksenne.
Krag otti esiin muutamia papereita ja tutki niitä hyvin tarkoin.
— Lisäksi olen saanut tietää, että veljenne on viime aikoina kuluttanut noin 40,000 kruunua Valentinen takia, josta summasta melkoinen osa on mennyt lahjoihin. Sitäpaitsi hän on antanut hänelle punaisen automobiilin —
Falkenberg kavahti pystyyn. Krag jatkoi aivan tyynesti:
— … jotta, kuten oli puhe, Valentine saisi myydä sen ja siten pääsisi selviämään eräästä pulasta. Automobiilin on Valentine kuitenkin pitänyt itse. Hän on vain maalauttanut sen vihreäksi ja teettänyt siihen eräitä muita pikku muutoksia, jottei Charlie sitä tuntisi.
— Maalauttanut vihreäksi! huudahti konsuli kiihkeästi. — Se siis oli sittenkin Charlien automobiili.
— Mitä tarkoitatte? kysyi salapoliisi.
— Vastaani tuli vihreä automobiili viime yönä, kun olin matkalla asuntooni.
— Missä?
— Skillebaekin tienoilla. Sekä kuskini John että minä olimme tuntevinamme sen — se oli etäämpää ihan Charlien auton kaltainen. Mutta kun se tuli lähelle, näimmekin sen olevan vihreän.
— S:n muotoiset lyhdynpitimet? kysyi salapoliisi.
— Aivan niin.
— Entä keitä siinä oli?
— Toinen oli espanjalaisen näköinen, vastasi Falkenberg, — en muistanut nähneeni häntä ennen. Toisen kasvoja en voinut oikein erottaa, kun automobiili kulki niin kovaa vauhtia.
— Ja se kulki kaupunkiin päin, teidän ajaessanne poispäin?
— Niin.
— Tiedättekö mistä automobiili tuli? kysyi Krag.
— En.
— Sitten minä sanon sen teille. Se tuli teidän huvilastanne.
— Minun huvilastani!
— Niin, ja samassa automobiilissa olivat nuo varastetut kaksikymmentäviisi tuhatta kruunua.
— Te arvelette siis —
— Minä arvelen, että ne kaksi miestä, jotka istuivat automobiilissa, ovat varastaneet rahat, sanoi salapoliisi, ja että ne ovat juuri samat miehet, jotka Charlie parka on viime yönä tavannut asunnossanne.
Ilta Pursiklubissa.
— Nyt meidän on niinmuodoin saatava käsiimme automobiili, sanoiFalkenberg.
— Jos se vielä on Kristianiassa, niin se on löydettynä ennen huomis-iltaa, vastasi Asbjörn Krag.
Konsuli Falkenberg nousi.
— Mitä neuvotte minua nyt aluksi tekemään? kysyi hän.
— Oletteko vapaa tänä iltana?
Falkenberg epäröi hieman.
— Jos se on ehdottomasti tarpeen, voin tietysti… mutta —
— Ehdottomasti tarpeen se ei ole, vastasi Krag, joka oli mielenkiinnolla pannut merkille toisen hämmingin. — Sanokaamme esimerkiksi kello puoli kahdestatoista lähtien.
Konsuli katsoi kelloaan.
— Nyt se on puoli yhdeksän, sanoi hän. — Hyvä, olen käytettävänänne kello puoli kaksitoista.
— Oletteko Pursiklubin jäsen?
— Olen.
— Käyttekö usein klubihuoneistossa?
— Olen tavannut pistäytyä siellä silloin tällöin iltasilla.
— Teidän pitää mennä sinne tänä iltana, sanoi Krag.
— Tänä iltana, mutisi Falkenberg. — Eikö se näytä vähän kummalliselta, näin heti veljeni kuoleman jälkeen?
— Se on tarpeen.
— Olkoon menneeksi, minä tulen sitten. Sinnekö minun ehkä on saavuttava kello puoli kaksitoista?
— Niin, mahdollisesti tapaamme toisemme siellä.
— Tapaamme? kysyi konsuli tahtomattaan hätkähtäen. — Oletteko tePursiklubin jäsen?
Asbjörn Krag hymyili — ja se hymy sai oitis Falkenbergin katumaan harkitsematonta huomautustaan.
— Minä en tiennyt… arvelin —
— Hyvä on, keskeytti Asbjörn Krag. — Tulette siis täsmälleen puoli kaksitoista.
— Mitä minä oikeastaan teen siellä?
— Ette mitään erityistä. Eikä saakaan näyttää siltä, kuin tulisitte sinne minkään asian vuoksi. Pelaatteko?
— Hiukan.
— Niin, olisi toivottavaa, että voisitte hommata siellä jotain, pelata esimerkiksi. Tarinoikaa ystävienne kanssa, juokaa lasi. Ylipäänsä, olkaa niinkuin tavallisesti.
— Sen teen, vastasi Falkenberg. — Minä vain en ymmärrä tarkoitustanne. Mutta nyt minun täytyy mennä, ja sitten kai tavataan Pursiklubissa.
— Mahdollisesti. Minun ei tarvinne sanoa, ettei teidän pidä tuntea minua, jos sattuisin tulemaan.
— Ymmärrän, sanoi konsuli aikoen vetäytyä pois.
Krag pidätti häntä.
— Vielä eräs seikka, sanoi hän. — En tahdo suinkaan olla tunkeilevainen, mutta käykö laatuun saada tietää, mitä aiotte toimittaa tällä aikaa ennen puoli kahtatoista?
Falkenberg mietti.
— Ei, sanoi hän, en mielelläni sano sitä. Se on aivan yksityistä laatua.
— Eikö sillä ole mitään tekemistä puheenaolevan asian kanssa?
— Ei kerrassaan mitään.
— No sitten ei siitä sen enempää, sanoi Krag.
Hän meni kirjoituspöytänsä luo ja painoi nappia. Ulommista huoneista kuului kellon soitto.
— Mitä te nyt teette? kysyi Falkenberg seisten ovessa.
— Minä soitan, vastasi Krag myhäillen.
— Miksi niin? Tahdotteko kutsua tänne jonkun?
— En, se on aivan yksityistä laatua, sanoi Krag myhäillen vielä enemmän.
— Vai niin. Anteeksi. Näkemiin.
Falkenberg kumarsi ja poistui.
Mennessään portaita alas hän otti taskustaan pienen siron kirjelipun, jonka oli viime yönä saanut. Hän luki sen uudelleen ja suuteli sitä. Ja onnekas hymy kirkasti hänen kasvonsa. Mutta hän hillitsi itsensä heti, ja kadulle päästyään hän oli jälleen tavallinen kylmä liikemies.
Heti konsulin lähdettyä Asbjörn Krag riensi ikkunaan. Monien taitavasti asetettujen heijastuspeilien avulla hän saattoi nähdä kaiken, mitä kadulla tapahtui, tarvitsematta kumartua katsomaan ikkunasta.
Hän näki Falkenbergin astuvan ulos ja lähtevän nopeasti kävelemään katua alas.
— No, mutisi salapoliisi, eikö häntä kuulukaan? — Vihdoin hän nyökkäsi tyytyväisesti. — Jo tulee, virkkoi hän itsekseen. — Hyvä on.
Hän oli huomannut olennon, joka lähti seuraamaan konsulia. Se oli salapoliisin palvelija, Jens.
— Hän on tosiaan jo aika näppärä, tuumi Asbjörn Krag. — Hän seuraa konsulia askel askeleelta niin välinpitämättömän näköisenä ja huomiota herättämättä kuin opetettu vainukoira. Toden totta, ei ole tarvis katua, että ongin tuon pojan vankilasta. Hänestä saattaa tulla hyödyllinen.
Asbjörn Krag nousi nopeasti ikkunan äärestä ja meni pukuhuoneeseensa.
Sillaikaa Falkenberg käveli ripeästi lähimmälle raitiotiepysäkille.Siinä hän odotti, kunnes saapui vaunu, jonka kilvessä oli nimi "Oslo".Hän astui etusillalle. Samalla salapoliisin vakooja nousi takasillalle.
* * * * *
Vasta puoli yhdentoista ajoissa Pursiklubin huoneisto alkoi herätä eloon.
Teattereissa loppuivat näytännöt, ja niistä tuli useita herroja. Isossa ruokasalissa syötiin illallista, ja jälkeenpäin herrat kokoontuivat häliseviksi, rupattaviksi ryhmiksi tupakkahuoneisiin.
Päivän suuret ja pienet tapaukset olivat puheenaineena.
— Sepä oli ikävä tuo Charlien juttu, sanoo arkkitehti Bissen pääkonsuli Tönnebylle. — Ja niin omituista, että sen piti sattuman heti veljen juhlan jälkeen.
— Loistavat päivälliset, röhisi pääkonsuli. — Falkenberg ihan kerrassaan vei voiton itsestään. Mutta kyllä hän olikin tehnyt mainiot kaupat herra Stiegelin kanssa. Kertovat hänen voittaneen kolmekymmentä tuhatta.
— Toiset sanovat neljäkymmentä, tiesi arkkitehti.
Mutta pian oli pääkonsuli taas keskellä alkuperäistä puheenainetta.
— Niin, se Charlie, se Charlie, mutisi hän.
— Ja se rakkaus, kuiskasi arkkitehti.
— Hoo. Luuletko siinä olleen rakkautta?
— Ei epäilystäkään, vanha veikko. Hän oli kuolettavasti rakastunutValentineen, kauniiseen leskeen.
— Ja leskikö ei huolinut hänestä?
— Ei kai pitänyt kauppaa kyllin edullisena. Mutta antoi sentäänCharlien tuhlata muutamia tuhansia. Eikä niin vallan muutamiakaan.
Pari uutta herraa saapui.
— Hän taitaa olla rahanahne, arveli toinen.
— Sitä ei kukaan tiedä, vastasi arkkitehti nopeasti. — Hän tahtoo huvitella, hän seurustelee mielellään ihmisten kanssa, jotka eivät niin tarkoin laske seteleitään. Ja kukapa maailmannainen ei sitä tahtoisi?
— Kaunis hän ainakin on, ah, maiskautti pääkonsuli.
— Ihastuttava! kaikui kuorossa.
— Sellainen ryhti! huudahti arkkitehti. — Kun hän tulee liidellen, on kuin näkisi ruhtinattaren edessään.
— Entä millaiset silmät hänellä on, sillä pikku saatanalla!
— Niin, silmät!
— Mutta mikä hän oikeastaan on? kuului äskeinen kuiva ääni.
— Hän on kenraali Carstenin tytär, ilmoitti arkkitehti. — Hänen miehensä oli saksalainen, ja itse hän on monta vuotta asunut Saksassa. Kerrotaan, että mies jätti hänelle sievoisen omaisuuden.
— On hänellä ainakin monasti omaisuuksia kaulassaan ja ranteissaan. Näin hänet tässä hiljattain juhlanäytännössä, ja hän herätti huomiota koko teatterissa. Missä hän väliajoilla liikkui, siellä oli mustanaan frakkeja.
— Miksi hän oikeastaan on tullut tänne?
— Sitä ei kukaan tiedä. Ehkä katsomaan vanhaa isänmaataan? Koti-ikävä? Kuka tietää. Ehkä häntä haluttaa loistella Kristianian pikkukaupungissa.
Herrojen huomio kiintyi samassa uuteen asiaan.
— Kuka ihmeessä tuo on, jota sihteeri kuljettaa tänne?
— En tunne, en ole häntä ennen nähnyt.
Sihteeri tuli heidän luokseen.
— Saanko esitellä vieraan, sanoi hän, — kaivosinsinööri KvamRuijasta.
Vastatullut kumarsi muille herroille, sitä mukaa kuin heidän nimensä mainittiin.
Hän oli keski-ikäinen, mustapartainen mies, moitteettomasti puettu, puhui pitkäveteisen tyynesti ja liikkui verkkaan ja tasaisesti.
— Hän näyttää jotenkin vakavalta, kuiskasi arkkitehti kilistäessään pääkonsulin kanssa.
— Olen sihteerin hyvä ystävä, sanoi herra Kvam, — hän se minut tänne sai. Muuten minua ilahuttaa, että saan tehdä herrojen tuttavuutta, koska itse olen purjehdusurheilija, vieläpä oikein innokaskin.
Kaivosinsinöörin sanat olivat johdantona pitkään keskusteluun, joka koski purjehdusta yleensä ja viimeistä kilpapurjehdusta erittäin. Eri mielipiteet törmäsivät vastakkain, ja väittely muodostui varsin kiivaaksi.
Mutta kenenkään huomaamatta herra Kvam vetäytyi erilleen keskustelusta. Lopuksi hän seisoi aivan yksin puhellen arkkitehti Bissenin kanssa, sillävälin kuin hänen alkuunpanemansa keskustelu jatkui perin vilkkaana ympäri huonetta.
Taas tuli uusi vieras, joka otettiin yleisellä mielihyvällä vastaan.Hän oli punakka, pyöreä ja pyylevä herra.
— Tunnetteko häntä? kysyi arkkitehti.
— En, mutta näen, että hän on ruotsalainen. Hänellä on kolme S:ää takinhihassa, vastasi kaivosinsinööri.
— Aivan oikein, hän on Tukholman Purjehdusseuran jäsen. Hän on nimeltänsä Lidström, varatuomari. Kelpo mies.
— Vai niin. Onko hän kauankin oleskellut täällä Kristianiassa?
— Ei, vain pari kolme kuukautta. Mutta hän on jo saanut paljon ystäviä. Hän kuuluu myöshänenihailijapiiriinsä.
—Hänen?
— Niin. Ai mutta sehän on totta. Te olette vieras paikkakunnalla ettekä siis luultavasti tiedä kuka Valentine on, kaunis Valentine Kempel.
— En, häntä en tunne, vastasi insinööri.
— Silloin teidän pitää välttämättä tutustua häneen mitä pikimmin. Minä tunnen hänet hyvin, sanoi arkkitehti itsetietoisesti, — minä esitän teidät sopivassa tilaisuudessa.
Melu taukosi äkkiä hetkeksi, ja kaikkien silmät kääntyivät oveen päin, josta muuan herrasmies juuri astui sisään.
Arkkitehti mutisi ihmeissään:
— Hänkö! Sitäpä en olisi uskonut.
— Kuka tuo herra on, joka nyt tuli? kysyi insinööri.
— Konsuli Einar Falkenberg, vastasi arkkitehti. — Hänen veljensä on juuri kuollut viime yönä — ampunut itsensä, kerrotaan. Rakkaudesta Valentineen.
— Todellakin, huudahti herra Kvam. — Sepä mielenkiintoista.
Keskustelu ei enää ottanut sujuakseen yhtä vilkkaasti. Oli kuin Falkenbergin äkillinen ilmestyminen olisi hieman hillinnyt yleistä rattoisuutta.
Falkenbergista itsestään tuntui, kuin nuo kaikki toiset olisivat kummastelleet, että hän katsoi voivansa mennä klubiin tällaisenakin päivänä. Hän ei itsekään ymmärtänyt miksi se oli ollut tarpeen.
Hän sai viskynsä ja asettui pöydän ääreen, jossa jo ennestään istui kolme-neljä herraa. Näiden joukossa oli myös ruotsalainen varatuomari. Vähän sen jälkeen hänet esiteltiin uudelle vieraalle, ruijalaiselle kaivosinsinöörille.
Falkenberg oli väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen. Hän olisi halunnut lähteä kotiin. Aika kului. Kello oli jo yli kahdentoista, mutta Asbjörn Kragia ei kuulunut. Hänet herätti mietteistään Lidströmin ääni, joka kysyi:
— Herra Falkenberg, ettekö haluaisi pelata hiukan?
Falkenberg suostui heti. Sillä tavoin sai edes ajan kulumaan.Sitäpaitsi Asbjörn Krag oli nimenomaan kehottanut häntä pelaamaan.
Kun herrat istuutuivat pelipöytään, nousi kysymys mitä pelattaisiin.
— Pokeria, ehdotti Falkenberg. — Se on helpointa ja jännittävintä.
— Olkoon menneeksi, vastattiin. — Onpa hauska saada kerran taas pelata oikein vanhaan hyvään tapaan.
Ja sitten herrat pelasivat pokeria. Ensin pikku summista. Onni vaihteli. Sitten varatuomari ehdotti panoksen korottamista, ja melkein oitis tuli pöytään suurehko summa. Falkenberg innostui vähitellen peliin. Alussa onni oli vaihteleva, mutta kun oli tuntikausi pelattu, kääntyi se Falkenbergille satumaisen myötäiseksi. Seteleitä kasaantui hänen eteensä. Yhä useampia uteliaita kokoontui pelipöydän ympärille, ja kaikki lausuivat ihmettelynsä Falkenbergin äkillisestä ja ennenkuulumattomasta onnesta. Se teki hallaa etenkin varatuomarille, mutta hilpeä ruotsalainen ei näyttänyt olevan millänsäkään häviöistään.
Erään robbertin jälkeen ruotsalainen sanoi kääntyen Falkenbergiin ja kohottaen tyhjää lasiansa:
— Tulkaa, hyvä veli, mennään laittamaan uusi grogi. Me kaksi, jotka edustamme voittoa ja tappiota.
Falkenberg ja Lidström menivät erään läheisen pöydän ääreen täyttämään lasejaan. Heidän siinä seisoessaan visky- ja soodavesipulloja käsitellen tuntui Falkenbergista, että ruotsalainen kävi huomattavan hilpeäksi ja puheliaaksi. Merkillisen paljon aikaa häneltä myös meni grogin valmistukseen. Mutta se oli vain silmänräpäyksen huomio, jonka Falkenberg heti jälkeenpäin unohti. Sitten he jälleen istuutuivat pelipöytään.
Taas Falkenberg voitti — voitti paljon. Ja varatuomari hävisi häviämistään.
Kun he olivat pelanneet kaksi tuntia, sattui jotain, mikä herätti tavatonta mielenkuohua, jotain klubin historiassa aivan ennenkuulumatonta.
Varatuomari heitti yhtäkkiä korttinsa pöytään ja nousi kiivaasti.
— Minä en pelaa enää, sanoi hän.
— Mutta miksi? huudettiin hänelle. — Mikä nyt, ettekö tahdo jatkaa, kunnes voitatte?
Herra Lidström osoitti vavisten Falkenbergia ja sanoi;
— Minä en ainakaan pelaa enää tuon herran kanssa. Tuo herra pelaa väärin.
Naurunremahdus kajahti huoneessa. Sitten syntyi haudanhiljaisuus.
Falkenberg nousi hitaasti pöydästä. Ensin hänen silmänsä harhailivat käsittämättöminä toisesta toiseen, mutta kun ruotsalainen uudisti syytöksensä, niin hän sävähti kalmankalpeaksi raivosta. Ja hän silmäili ympärilleen etsien jotakin, jonka voisi lennättää varatuomarin päähän.
Ympärillä-seisojat älysivät hänen aikeensa ja asettuivat väliin.
Kuului sekavia huutoja:
— Tyhmyyksiä! Ruotsalainen on hullu! Heittäkää hänet ulos! Falkenberg pelipetturi — mies on mielenvikainen.
Mutta Lidström ei antanut myöten, vaan uudisti syytöksensä. Syntyi sanoin kuvaamaton meteli. Vihdoin saatiin aikaan sen verran hiljaisuutta, että sihteerin sanat pääsivät kuuluviin.
— Minä vaadin varatuomari Lidströmiltä heti paikalla selitystä, sanoi hän.
— Herra Falkenberg pelaa väärin, vastasi Lidström, sanon sen vieläkin kerran. Hän on pistänyt kaksi ässää taskuunsa. Sen olen omin silmin nähnyt.
— Mihin taskuun? kysyi joku ääni joukosta. Ei kukaan tiennyt oikein mistä se tuli.
Muut herrat seisoivat suurena, tiheänä piirinä heidän ympärillään. KunFalkenberg pisti kätensä taskuun, oli tilava huone aivan valoisa.
Hän käänsi taskun nurin. Siinä ei ollut mitään, ei korttia enemmän kuin muutakaan.
Lidström horjahti muutaman askelen taaksepäin. Jos myrkyllinen käärme olisi yhtäkkiä noussut pystyyn hänen edessään, ei hän olisi enemmän hämmästynyt ja kauhistunut.
Falkenberg käänsi toisenkin taskun. Siinäkään ei ollut kortteja.
Nyt nousi paheksumisen myrsky ruotsalaista vastaan, ja yleisesti vaadittiin, että hänet oli heitettävä ovesta ulos.
Silloin kaivosinsinööri Kvam astui pöydän luo, tyynenä ja vakavana, ja pyysi hiljaisuutta.
— Hyvät herrat, sanoi hän. — Saattaa näyttää tungettelulta, että minä, joka olen aivan outo ja tuntematon klubissa, sekaannun tähän asiaan. Mutta haluaisin tehdä ehdotuksen, joka mielestäni on varsin järkevä. Laskekaamme kortit.
— Niin, huudettiin joka taholta, laskekaa kortit!
Tavattoman jännityksen vallitessa kaivosinsinööri laski herrojen äsken käyttämät kortit. Joukon mutinasta saattoi kuulla, että kaikki laskivat mukana.
— Viisikymmentä! huudahtivat kaikki samalla kertaa.
— Aivan oikein, sanoi kaivosinsinööri, tässä on ainoastaan viisikymmentä korttia. Kaksi puuttuu siis. Katsotaanpas näin ollen mitkä kortit ovat poissa.
Hän levitti kaikki kortit pöydälle ja tarkasteli niitä.
— Kaksi ässää puuttuu, sanoi hän. — Risti- ja ruutuässä. Sitä ei käy kieltäminen.
— Merkillistä! Salaperäistä! huudeltiin hänen ympärillään, ja ruotsalainen kirkui vimmoissaan:
— Siinä näette, hyvät herrat! Siinä näette!
Insinööri Kvam pyysi uudelleen hiljaisuutta.
— Hyvät herrat, sanoi hän. — Sattumalta olen pelin aikana hieman käyttänyt silmiäni. En ole ainoastaan katsellut pelin kulkua. Minä ymmärrän mitä tässä on tapahtunut. Koska nyt herra Falkenberg on auliisti näyttänyt meille taskunsa, on varsin kohtuullista, että herra varatuomari tekee samoin.
— Minäkö! huudahti varatuomari päästäen raikuvan naurun. — No ihan mielihyvällä, sanoi hän, jos se herroja huvittaa.
Hän pisti kätensä oikeaan takintaskuunsa — mutta lakkasi yhtäkkiä nauramasta ja meni kalpeaksi kuin ruumis.
Hän veti kaksi korttia taskustaan.
Ne olivat risti- ja ruutuässä.
Konsuli Falkenberg oli alkanut katsella terävästi insinööriä, joka niin rohkeasti oli puuttunut asioiden menoon.
Ja samassa kuin ruotsalainen ällistyksen kangistamana heitti molemmat kortit pöydälle, konsuli tunsi miehen, joka sanoi itseään kaivosinsinööri Kvamiksi.
Hän tunsi hänet sekä äänestä että silmistä.
Mies oli Asbjörn Krag.
Kirjainarvoitus.
Herrojen kummastus kävi sanoin kuvaamattomaksi, kun näyttäytyi, että puuttuvat kortit olivat varatuomarin omassa taskussa. Joka taholta huudettiin, että ruotsalainen oli viskattava ulos.
Varatuomari itse oli aluksi aivan mykkänä hämmästyksestä ja kauhusta. Vihdoin hän tointui sen verran, että sai jonkun sanan suustaan. Hän sanoi, että kaikki johtui varmaan jostakin häpeällisestä salahankkeesta, jostakin hirveästä väärinkäsityksestä. Kaikki hänen mahtipontiset vakuuttelunsa otettiin ivanaurulla vastaan, eikä ruotsalaisella vihdoin ollut muuta neuvoa kuin lähteä klubista. Läsnäolevat johtokunnan jäsenet päättivät, että hänet oli heti erotettava. Edelleen päätettiin tehdä Tukholman Purjehdusseuralle ilmoitus asiasta. Mutta muuten itsekukin läsnäolija lupautui noudattamaan ankaraa vaitioloa tapahtuman suhteen. Hienon klubin maine olisi helposti voinut tahraantua, jos kaupungille olisi päässyt huhu, että pelipetturi oli tavattu itse teosta klubin illanvietossa.
Sihteeri astui Einar Falkenbergin luo ja pyysi häneltä anteeksi tapausta — syyllinen oli saapa rangaistuksensa. Konsuli vastasi tyynesti ja sanoi olevansa tietysti yläpuolella sentapaisia syytöksiä, joita varatuomari oli viskannut häntä vastaan, mutta myönsi kuitenkin joutuneensa hetkeksi hieman ymmälle toisen suunnattoman julkeuden takia.
Sitten kiitettiin kaivosinsinööri Kvamia hänen osoittamastaan maltikkuudesta, mutta insinööri vastasi vaatimattomasti olevansa ylen mielissään siitä, että oli saanut kunnian tehdä arvoisalle klubille pienen palveluksen.
Samassa lennähti ovi auki ja varatuomari näyttäytyi jälleen. Hän tuli sisään hattu päässä ja ohut espanjanruokokeppi kädessä. Hän oli kalmankalpea.
— Ennenkuin lähden täältä, huusi hän raivoissaan, tahdon vielä sanoa sanan sille hävyttömälle miehelle, joka on uskaltanut loukata minua. Missä hän on? kiljui hän. — Jahka saan hänet käsiini, annan hänelle selkään.
Hänen tulonsa oli niin äkkiarvaamaton ja esiintymisensä niin raju, että herrat vaistomaisesti peräytyivät hänen tieltään.
Hän äkkäsi kaivosinsinöörin ja meni suoraan häntä kohti heiluttaen arveluttavasti keppiään. Päästyään hänen eteensä hän menetti malttinsa kokonaan ja sinutteli häntä.
— Siinäkö sinä olet, hävytön saatana! Sinä olet velkaa minulle hyvityksen julkeudestasi, minä tahdon tapella kanssasi!
Insinööri Kvam jäi seisomaan aivan levollisena kädet selän takana ja katseli hurjistunutta miestä silmiin.
— Minä tahdon tapella kanssasi! huusi ruotsalainen toistamiseen. — Sinä olet kurja pelkuri, ellet tahdo tapella kanssani. Minulla on pistoolit kotona — ne saadaan tänne tuossa tuokiossa.
— Minulla on pistoolit itselläni, vastasi insinööri, mutta minä en taistele kansaanne.
— Ette siis tahdo? kysyi ruotsalainen hammasta purren ja kohottaen keppiään. — Viimeisen kerran: tahdotteko?
— En, vastasi insinööri järkähtämättömän levollisesti.
Keppi suhahti ilmassa ja olisi osunut insinöörin päähän, ellei hän salaman nopeudella olisi väistänyt. Samassa hän ripeällä liikkeellä iski nyrkkinsä altapäin ruotsalaisen leukaluuhun. Varatuomari hoippui pari askelta takaperin ja olisi kaatunut, elleivät muutamat paikalle rientäneet herrat olisi tukeneet häntä. Mutta nyt oli läsnäolijain ällistys vaihtunut katkeraksi suuttumukseksi raakaa rauhanhäiritsijää kohtaan. Melulla ja rähinällä hänet suorastaan kannettiin ovesta ulos ja portaita alas. Ajuri noudettiin ja hänet viskattiin rattaille. Pois ajaessaan hän istui huojuen sinne tänne kuin täysihumalassa. Kaivosinsinöörin antama isku oli ollut ankara.
Kun herrat palasivat klubihuoneistoon, olivat Einar Falkenberg ja insinööri Kvam poislähdössä. Viimemainitun ripeyttä ja voimaa ylisteltiin äänekkäästi.
— Näytti siltä, kuin mies olisi mennyt tainnoksiin iskusta, sanottiin.
— Ei ihan, vastasi insinööri, mutta pökertyi hän kyllä. Olisinvoinutiskeä hänet lattiaankin, mutta siitä hänen kaikesta päättäen tarpeeton täällä-olonsa vain olisi pitentynyt hetkisellä.
Kvam ja Falkenberg lähtivät. Jälkimäinen oli tavattoman totinen.Portaille päästyä hän sanoi kaivosinsinöörille:
— Asbjörn Krag, en tiedä itsekään, kuinka paljosta minun on teitä kiittäminen.
Salapoliisi — toisin sanoen insinööri Kvam — kohautti olkapäitään.
— Olitte perin tukalassa asemassa, herra konsuli, sanoi hän.
— Se alkaa selvitä minulle.
— Ne kaksi korttiaolivat teidän taskussanne.
Konsuli pyyhkäisi otsaansa ja mutisi:
— Herra jumala, sehän on kauheata.
— Minä aavistin, jatkoi salapoliisi, että ruotsalaisella oli konnanjuoni mielessä. Hän on "petohämähäkin" orja hänkin.
— Hänen ihailijoitaan, huomautti Falkenberg.
— Hänen orjiaan, toisti Krag. — Hän on kokonaan Valentinen vallassa. En epäile hetkeäkään, että mies juuri hänen neuvostaan koetti häväistä teidät tänä yönä.
— Hänkö siis pani kortit taskuuni?
— Tietysti. Minä vartioin koko ajan hänen jokaista liikettään. Panin merkille sen silmäänpistävän mielenkiinnon, jota hän osoitti teidän saapuessanne klubiin, ja kun hän ehdotti korttipeliä, ymmärsin heti, että se oli tapahtuva pelipöydässä. Mutta kun aika kului eikä mitään tapahtunut, aloin hermostua. Kun hän sitten alkoi hävitä, sain aavistuksen siitä, mitä tapahtuva oli, ja terotin huomiotani kaksinkertaisesti. Hän hävisi tahallaan.
Einar Falkenberg katsoi kummastellen häneen. He olivat saapuneet Drammenin-tielle ja kävelivät nyt valoisana kesäyönä Skillebaekiä kohden.
— Hävisikö hän tahallaan? kysyi konsuli. — Kuinka se on selitettävä?
— Asia on hyvin yksinkertainen, vastasi Krag. — Hän oli tullut klubiin nimenomaan sitä varten, että viskaisi teitä vastaan syytöksen pelipetoksesta. Siksi oli tarpeen, että te voititte. Minä näin monta kertaa, että ruotsalainen heitti pois mitä mainioimmat kortit, mutta sitävastoin pelasi silloin, kun hänellä ei ollut kerrassaan mitään toivoa. Koe tuli luultavasti maksamaan hänelle tuhatkunnan kruunua lyhyessä ajassa.
— Minä olen voittanut tuhatkaksisataa kruunua, sanoi Falkenberg.
— Niinpä saattaa olla. Ja siitä on tuhat kruunua ruotsalaisen menettämiä.
Salapoliisi naurahti.
— No hyvä, jatkoi hän. — Kun herra varatuomari nousi ja vei teidät muassaan viskypöydän luo, niin minä älysin, että nyt se oli tapahtuva, mitä koko illan olin odottanut. Ja aivan oikein. Sillaikaa kuin kaikkien muiden huomio oli kiintynyt peliä koskevaan keskusteluun, käytti hän tilaisuutta hyväkseen ja pisti kaksi korttia oikeanpuoliseen takintaskuunne. Kukaan muu ei sitä nähnyt kuin minä, hän oli todellakin rivakka ja näppärä, tuo kunnon ruotsalainen.
— Minusta tuntui kyllä, sanoi Falkenberg, että hän viivytteli kauan siellä grogipöydän ääressä. Mutta kuinka te saitte kortit pois taskustani ja hänen taskuunsa?
— Se kävi hyvin helposti, vastasi poliisimies nauraen. — Minä olen näet taitavin taskuvaras Skandinaavian kolmessa valtakunnassa.
—Sitäkinte salapoliisit osaatte, huomautti konsuli.
—Minäosaan, vastasi Krag.
He kävelivät hetkisen ääneti rinnakkain. Sitten Falkenberg sanoi:
— Ajattelen sitä mahdollisuutta, että kortit olisivat löytyneet taskustani. Se olisi ollut hirveätä.
— Ihmiset ovat kerta kaikkiaan omituisia, vastasi salapoliisi. — Huolimatta varallisuudestanne ja tähänastisesta nuhteettomasta elämästänne, huolimatta siitä, että aina olette esiintynyt gentlemannin tavoin, olisi teihin joka tapauksessa takertunut pieni epäluulo. Ihmiset olisivat sanoneet itsekseen: "Miten lienee oikeastaan niiden korttien laita? Hänellähän oli ihan satumainen onni, ja pöydällä oli suuria summia." Teidän vakuutuksenne, että skandaalin syynä oli häpeällinen salahanke, olisi otettu vastaan kohteliaasti hymyillen: "luonnollisesti, herra konsuli!" Mutta kuitenkin he kaikki olisivat siitä yöstä lähtien katselleet teitä epäluuloisin silmin, saatte olla varma. Ihmiset ovat kerta kaikkiaan semmoisia kuin ovat, ja ulkonaiset seikat olisivat näennäisesti todistaneet teitä vastaan.
— Kauheata, mutisi konsuli väristen. — Sillä tavoin Valentine siis kostaa.
— Sillä tavoin tämä nainen aina kostaa, vastasi salapoliisi. — Jo tällä hetkellä hän varmaan on saanut tietää, miten ensi hyökkäyksen on käynyt.
— Ja sitten hän ehkä alistuu välttämättömyyteen ja luopuu kostostaan, sanoi Falkenberg katsoen tutkivasti salapoliisiin.
— Ei, vastasi Asbjörn Krag totisesti, — nyt hän tuo kaikki sotavoimansa taisteluun, nyt hän panee liikkeelle maat ja taivaat vahingoittaakseen teitä, tuhotakseen, häväistäkseen, musertaakseen teidät. Tästä hetkestä lähtien te olette hänen verivihollisensa, Hän on kekseliäs ja ovela, hän on julma. Eikä hän hellitä, ennenkuin on voittanut. Tai hävinnyt.
Falkenberg pysähtyi.
— Te puhutte vakavasti, sanoi hän. — Omituinen tunne on vallannut minut. Olisiko se pelkoa?
Salapoliisi vastasi:
— Minä vakuutan, herra konsuli, ettei teillä vielä ikinä ole ollut niin päteviä syitä pelkoon kuin nyt.
— Lähtiessäni hänen luotaan, kertoi Falkenberg, hän huusi jälkeeni sanoen tietävänsä, miten saattoi kostaa minulle.
— Käsitättekö mitä hän sillä tarkoitti? kysyi Asbjörn Krag.
— En, ellei hän tarkoittanut tätä, tätä korttijuttua.
— Tuskinpa.
— Sitten en tiedä mitä se lienee.
— Siitä tulee teille kauhea hetki, vastasi salapoliisi, jahka kerran saatte tietää mitä hän tarkoitti.
Herrat olivat saapuneet konsulin huvilalle. Ensi kerroksen työhuoneessa paloi tuli.
— Vanha palvelijani valvoo ja odottaa minua, sanoi Falkenberg. —Ettekö tekin käy sisään?
— Kiitos, minun tekee mieleni nähdä lipasta. Olen tänään paljon ajatellut kirjainlukkoa ja tahdon koettaa, enkö voisi keksiä selitystä tähän omituiseen arvoitukseen.
Kun he olivat saapuneet konsulin työhuoneeseen ja palvelija oli lähetetty pois, avasi Falkenberg kaapin ja otti esille rahalippaan.
— Tässä se on, sanoi hän. — Kuten näette, ei sille ole tehty minkäänlaista väkivaltaa.
Salapoliisi tutki lipasta tarkoin joka puolelta, naputti lukkoa ja kopeloi koneistoa.
— Kaikki on kunnossa, sanoi hän. — Tämän lippaan voi avata ainoastaan se, joka tietää avainsanan.
— Sanaa ei tiedä kukaan muu kuin minä itse, sanoi Falkenberg.
Salapoliisi kysyi:
— Onko sana nyt sama kuin viime yönä?
— On, lipas sattuu olemaan lukittu samalla sanalla.
— Tahtoisin mielelläni kokeilla hiukan, sanoi Krag. — Saanko olla yksin täällä huoneessanne kolme minuuttia?
Falkenberg hieman kummasteli pyyntöä, mutta opittuaan sokeasti luottamaan Kragiin hän vastasi nopeasti:
— Tietysti. Riittääkö että menen viereiseen huoneeseen?
— Aivan hyvin. Minä kutsun teitä, kun olen valmis.
Konsuli lähti huoneesta ja sulki oven perässään. Heti hänen poistuttuaan Krag ensin tutki huonetta.
Hän veti paksut uutimet syrjään, jotta sisään pääsi enemmän valoa. Senjälkeen hän avasi ikkunan ja katseli tarkkaavasti puutarhaa ja hiekkakäytäviä, mittasi sitten silmillään ikkunan ja kaapin välimatkan. Sen tehtyään hän aivan tyynesti meni ottamaan teräslippaan hyllyltä ja asetti sen pöydälle. Hetkeäkään empimättä hän sovitti lukon kirjaimet järjestykseen, painoi ponninta ja — avasi lippaan.
— Saatte tulla! huusi hän.
Falkenberg astui sisään viereisestä huoneesta. Jo kynnyksellä hän näki, että lipas oli avoinna. Hän pysähtyi ja tuijotti ällistyneenä ensin lippaaseen ja sitten salapoliisiin.
— Tämä ei ole mahdollista! huudahti hän. — Sehän on kuin satua.
Asbjörn Krag vastasi tyynesti ja hiljaa kuten tavallista:
— Sanoin teille illalla, että niin pian kuin olen keksinyt sanan, joka avaa lippaan, olen myös löytänyt varkaan tai varkaat.
— Niin, sanoi Falkenberg, ja nyt olette avannut lippaan.
Salapoliisi sulki lippaan jälleen, niin että lukko paukahti, ja jatkoi:
— Minun täytyy tunnustaa erehtyneeni. Olen löytänyt sanan, se on totta, mutta —
— Mutta! kysyi konsuli, — mitä niin?
— Ei mitään muuta, vastasi salapoliisi, kuin että olen tällä hetkellä yhtä kaukana varkaista kuin ennenkin.
Hänen äänessään kuului harmin ja väsymyksen väre, joka vaikuttiFalkenbergiin.
— Ettekö tahdo sanoa, kysyi konsuli, miten olette keksinyt sanan?
Krag viittasi torjuvasti kädellään mutisten:
— Toiste, toiste.
Hän katsoi kelloaan.
— Kello on jo puoli viisi, en ehdi enää kaupunkiin tänä yönä. Saanko maata täällä luonanne?
-. Tietysti. Mielihyvällä. Soitanko palvelijaa?
— Ei millään muotoa, kielsi Krag, antaa vanhuksen nukkua rauhassa.Enkö voi maata yläkerroksessa veljenne asunnossa?
Falkenberg viivytti vastaustaan.
— Miksei, mutisi hän, mutta —
— Onhan ruumis viety pois?
— On, se vietiin jo iltapäivällä.
— No sitten ei mikään estä.
— Minä saatan teidät sinne.
— Kiitos, mutta älkää ottako nähdäksenne mitään vaivaa. Minä makaan mieluimmin jollakin sohvalla.
— Miten vaan tahdotte.
Herrat astuivat verkalleen Charlien asuntoon vieviä portaita ylös.
Kaikki oli siellä koskematta entisellään. Huonekalut, matot ja taideteokset olivat hajallaan taiteellisessa epäjärjestyksessä, josta Charlie niin paljon piti.
Atelieerissa nurinkäännetyt taulut irvistivät heitä vastaan.
Salapoliisi osoitti muuatta siellä olevaa leveätä divaania.
— Tuossa minä tahdon nukkua, sanoi hän.
— Tässäkö huoneessa? kysyi Falkenberg.
— Niin, miksikäs ei tässä?
— Sillä juuri tässä huoneessa… tässä huoneessa hän —
— Niinkö, sanoi salapoliisi totisesti ja mielenkiinnolla, katsellen ympärilleen. — Muttasehänei estä minua nukkumasta täällä.
Hän meni ja veti uutimet suurten ikkunain eteen, niin että huone kävi puolipimeäksi. Konsuli jäi seisomaan oveen. Veljeään muistellessaan hän oli jälleen vähällä joutua tunteittensa valtaan.
Asbjörn Krag pysähtyi keskimäisen ikkunan luo ja laski kätensä korkeaselkäiselle, kirjaillulle nojatuolille, joka oli ikkunan edessä.
— Tälläkö tuolilla ehkä? kysyi hän.
— Niin, vastasi konsuli hiljaa, sillä tuolilla se tapahtui. Veli parkani oli asettunut ikkunan ääreen kuollakseen uuden, koittavan päivän säteissä.
— Taiteilija viimeiseen asti, mutisi poliisimies. Huomatessaan Falkenbergin mielenliikutuksen hän astui nopeasti hänen luokseen ja vei hänet lempeällä väkivallalla huoneesta pois.
— Koettakaa levätä hieman, hyvä ystävä, sanoi hän. — Meillä on huomenna edessämme rasittava päivätyö. Minä itse aion nukkua kaksi tuntia. Se on enemmän kuin tarpeeksi minulle, silloin kun olen työssä. Käväisen sitten luonanne, ennenkuin lähden kaupunkiin.
Falkenberg rohkaisi mielensä, ja jottei uudelleen osoittaisi heikkoutta, sanoi hän lyhyesti hyvää yötä ja lähti.
Asbjörn Krag kääntyi mennäkseen takaisin atelieeriin.
Hän oli sanonut konsulille hyvästit jonkinlaisessa etuhuoneessa tai kabinetissa.
Juuri ollessaan vetämäisillään syrjään raskaat oviverhot, jotka erottivat tämän huoneen atelieerista, hän pysähtyi ja kuulosti.
Sitten hän tempasi äkisti verhot syrjään ja astui sisään.
Keskimäisen ikkunan luona tuolilla — samalla tuolilla missä Charlie oli ampunut itsensä ja mikä hetki sitten oli ollut tyhjänä — istui nyt ihminen.
Seuraava päivä.
Tuolilla istui ihminen. Ja tuoli oli sen ainoan ikkunan ääressä, jonka uutimet oli vedetty syrjään, niin että nousevan auringon valo virtasi huoneeseen luoden olentoon valkoisen hohteen.
Asbjörn Krag seisoi hetkisen hiljaa oviaukossa katsellen uteliaasti hahmoa. Sitten hän virkkoi nauraen:
— Sinä alat kunnostautua. Sinulla on jo vaikuttavaisuuden tajuntaa.
Silloin olento nousi seisomaan.
Se oli Asbjörn Kragin palvelija ja apulainen, kahdeksantoistavuotiasJens.
— Teitä ei sitten mikään voi säikyttää, sanoi Jens katsoen ihailevasti isäntäänsä.
Salapoliisi ei vastannut. Hän meni ikkunoiden luo ja veti kaikki verhot syrjään, niin että päivänvalo pääsi vapaasti täyttämään suuren huoneen.
— Tämä hämärä tekee minut uniseksi, sanoi hän. — Kas niin, hyvä on.Mitenkä sinä keksit tulla tänne?
— Olen seurannut määräyksiänne.
— Minun määräyksiäni?
— Niin, tehän sanoitte eilen illalla, etten saanut menettää konsuliFalkenbergia näkyvistäni, ja sitä en olekaan tehnyt.
— Se on oikein. Sinä olet kunnon mies. Mutta miten pääsit tänne sisään kenenkään huomaamatta?
— Oletteko unohtanut, miten hyvästi osasin kiivetä ennen muinoin? kysyi Jens nauraen niin, että Asbjörn Kragin täytyi hillitä häntä.
— Tiedättehän, että minä kiipeän kuin apina. Muistatteko, miten minun kerran piti ryöstää Bendixenin kultasepänmyymälä? Olin kavunnut vesiränniä ylös kolmanteen kerrokseen asti, kun te, herra Krag, yhtäkkiä seisoitte alhaalla kadulla.
— Niin, kyllä muistan, vastasi salapoliisi. — Mitä minä silloin sanoin?
— Te sanoitte, että jollen heti laittau alas, niin te ammutte sormeni mäsäksi. Minä riipuin paraikaa sormillani katonräystäässä.
— Aivan niin. Oikein. No ammuinkos? kysyi Krag hymyillen.
— Ette, sillä minusta oli viisainta tulla alas ja antautua. Tiesin, ettei maksanut vaivaa yrittää muuta. Minähän tunsin teidät siitä kerrasta, jolloin —
— Hyvä on, keskeytti Krag. — Sinä siis olet ryöminyt ikkunasta tänne?
— Niin.
— Olitko täällä silloin, kun konsuli ja minä tulimme sisään äskettäin?
— Olin. Istuin noiden lintujen takana.
Jens osoitti eriskummaista japanilaista varjostinta. Asbjörn Krag istuutui tyynesti itsemurhaajan tuolille.
— Minä ymmärrän, että saan ruveta käyttämään sinua yhä enemmän, sanoi hän. — Olet jo pystyvämpi kuin kukaan poliisilaitoksen etsivistä. Mutta älkäämme kuluttako aikaa turhilla loruilla. Anna kuulua mitä tiedät. Sen pikku ilmoituksen jälkeen, minkä lähetit minulle kirjeessä, olen todellakin utelias kuulemaan mitä kaikkea olet pannut merkille.
Salapoliisi nojautui selkäkenoon ja ummisti puoleksi silmänsä. Se oli hänen mieliasentonsa, johon hän asettui aina, kun tahtoi olla oikein tarkkaavainen ja samalla lepuuttaa ruumistaan.
Jens istuutui tuolille hänen eteensä. Nuoren miehen kasvot ilmaisivat intoa ja neuvokkuutta. Hän oli aito kristianialainen, oikea kaupunkinsa lapsi. Viisaat, pelottomat silmät antoivat hänen kasvoilleen ilmeisen älykkyyden leiman. Krag ei ollut tehnyt lainkaan huonoa kaappausta pelastaessaan tämän ripeän ja valppaan nuorukaisen turmiosta ja tehdessään hänet apulaisekseen. Jens puolestaan ihaili ja kunnioitti Asbjörn Kragia rajattomasti.
— Siis, sanoi Krag, kun annoin sinulle sovitun merkin soittokellolla, niin sinä läksit kadulle?
— Aivan niin, keskeytti Jens innoissaan päästäkseen kertomaan. — Heti senjälkeen näin konsulin ja seurasin häntä raitiotiepysäkille. Hän odotti, kunnes Osloon menevä vaunu saapui. Hän astui etusillalle, minä takasillalle. Kun vaunu pysähtyi —
— Missä se pysähtyi? kysyi Krag.
Jensin silmät välähtivät hilpeästi hänen vastatessaan:
— Vankilan kohdalla.
— Jatka.
— Niin, konsuli astui vaunusta, minä samoin. Poikkesimme Halvardinkadulle ja kuljimme ohi muutamien sievien pikkutalojen, joiden edustoilla oli puutarhat.
Kadun loppupäässä konsuli pysähtyi pienen yhdenperheenasunnon kohdalle. Se ei ollut mikään huvila oikeastaan, muttei mikään roskatalokaan. Ennenkuin astui sisään, hän kääntyi katsomaan taakseen. Samassa minä seisoin muina miehinä lukien erästä seinäplakaattia ja viheltelin. Konsuli meni taloon, ja ykskaks olin minäkin portilla. Sain nähdä sen verran, että joku vanhanpuoleinen naishenkilö avasi oven ja laski konsulin sisään, ja minä kuulin hänen sanovan: "Ada on odottanut teitä… Hän on…" Loppua en erottanut. Odotin viisi minuuttia. Sitten minäkin soitin ovikelloa.
— Pääkäytävänkö? kysyi Krag.
— Siellä ei ollut kuin yksi käytävä. Sama nainen, joka oli päästänyt konsulin sisään, tuli avaamaan minullekin. Astuin eteiseen, aivan pieneen eteiseen, josta näki keittiöön. Se oli suuri, puhdas keittiö, ja siellä oli kerrassaan suloinen kahvin tuoksu. Nainen oli hyvin kiltti ja ystävällinen ja kysyi mitä minulla oli asiaa. Minä vastasin kysymällä, että tännekö oli tilattu sitä lohta.
Asbjörn Krag keskeytti hänet kädenliikkeellä.
— Virhe, virhe, sanoi hän. — Ethän sinä semmoisella verukkeella pääse eteistä pitemmälle. Sinun olisi pitänyt keksiä jotain muuta, esimerkiksi että olit lähetetty mittaamaan vedenpainetta. Yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa sadasta tuo vedenpaine-loru menee rouviin ihan täydestä.
— Mutta tämä oli todella erittäin järkevä nainen, huomautti Jens. — Hän katsoi minuun tutkivasta ja terävästi. Ja se sai minut hieman noloksi. No, sitten hän vastasi minulle, ettei täällä kukaan ollut tilannut lohta, ja niin sain mennä.
— Numero ja nimilevy? kysyi Krag.
— Halvardinkatu 63, vastasi Jens. — Ovikilpeen oli kaiverrettu nimi:Leskirouva Elise Kjönig. Viereen oli kiinnitetty käyntikortti. Tässä se on.
Jens ojensi kortin salapoliisille, ja tämä luki:Ada Kjönig.
— Hyvä on, sanoi Krag nyökäten. — Leskirouva Kjönig tyttärineen siis.
— Niin. Kyseltyäni läheisestä maitopuodista sain tietää, että nuo kaksi naista olivat talon ainoat asukkaat. Senjälkeen lähetin teille kirjeen.
— Tämän kirjeen, mutisi salapoliisi ottaen taskustaan pienen, likaisen, valkean kirjekuoren, jonka sisällä oli sirkus-ilmoituksesta repäisty paperipalanen. Sen takasivulle oli kirjoitettu:
"Konsuli on mennyt Halvardinkadun 63:een tapaamaan erästä Ada Kjönig nimistä naista, joka asuu äitinsä, leskirouva Elise Kjönigin kanssa."
— Lähetin erään poikasen viemään kirjettä, sanoi Jens. — Ajattelin, että asialla ehkä oli kiire. Ja minunhan piti jäädä paikoilleni odottamaan konsulia.
— Ilmoitus tuli minulle hyvään tarpeeseen, sanoi Krag. — Sain sen joka tapauksessa siksi ajoissa, että sen avulla saatoin avata kirjainlukon.
— Kirjainlukon? kysyi Jens uteliaasti. — Mikä se semmoinen on?
— Se on jotain joka ei kuulu sinuun, vastasi salapoliisi, — toistaiseksi, lisäsi hän.
Jens kiiruhti jatkamaan keskeytynyttä kertomustaan.
— Sattui niin onnellisesti, että tunsin erään lähellä asuvan ihmisen. Häneltä sain tietää yhtä ja toista leskirouva Kjönigistä ja hänen tyttärestään.
— Ihmisen? kysyi Krag.
— Niin, vastasi Jens, erään nuoren tytön, silittäjän.
— Ahaa, vai niin.
— Sain tietää, että rouva Kjönig on erään kolme vuotta sitten kuolleen kauppiaan leski. He elävät jonkun lahjoituksen koroilla ja niillä vähillä rahoilla, jotka tytär ansaitsee opettamalla pianonsoittoa. Ovat oikein kunnon ihmisiä ja viettävät hyvin hiljaista elämää. Ada neiti on hyvin kaunis. Naapurit sanovat, että konsuli Einar Falkenberg on toista vuotta ollut salakihloissa hänen kanssaan. Mutta konsulin isän eläessä ei voinut tulla puhettakaan naimisiinmenosta. Nyt, kun ukko on kuollut, kuuluu kihlaus kuitenkin pian julkaistavan. Konsuli Falkenberg oli Kjönigin perheen luona toista tuntia. Heti kun hän tuli ulos, olin minä taas hänen kintereillään. Konsuli ajoi raitiovaunussa takaisin kaupunkiin ja meni Pursiklubiin. Minä odotin ulkopuolella.