— Eikö aika käynyt pitkäksi? kysyi Krag hymyillen.
— Ei, vastasi Jens. — Istuin penkillä raitiotiepysäkin luona ja katselin huvikseni kaikkia yökulkijoita, jotka palasivat Grandilta ja Teatterikahvilasta. Aamuyöstä tuli eräs lystikkään näköinen otus klubista ulos, suuri, paksu, kiukkuinen ruotsalainen, joka kiroili ja vannoi niin vietävästi. Lopuksi tuli konsuli erään vieraan herran seurassa.
— Et siis tuntenut minua? kysyi Krag.
Jens pudisti päätänsä.
— En. Kukapa tuntisi herra Asbjörn Kragia, kun hän tahtoo esiintyä tuntemattomana.
— Miten saatoit seurata meitä joutumatta ilmi?
— Herrat kulkivat niin hitaasti ja puhelivat keskenään, että minä saatoin istua eräillä kadunlakaisijan rattailla ja silti pysyä lähettyvillä, vastasi Jens. — Ja Skillebaekille saavuttua se ei ollut lainkaan vaikeata, sillä minä piileksin puiden varjossa ja hiivin aitojen taitse. Kun herrat menivät taloon, kiipesin minä toiseen kerrokseen, missä eräs ikkuna näkyi olevan auki. Vasta kun kuulin vieraan herran äänen, ymmärsin, että hän oli Asbjörn Krag.
Salapoliisi nousi.
— Väki alkaa pian heräillä täällä, sanoi hän. — Sinun pitää laittautua pois niin pian kuin suinkin. Eteisenovet ovat lukossa, joten sinun täytyy mennä samaa tietä kuin tulitkin.
Jens kavahti pystyyn.
— Minä katoan hiljaa kuin kissa. Onko teillä mitä uutta minulle?
Asbjörn Krag mietti.
— Pidä silmällä muuatta suurta viheriäistä automobiilia, sanoi hän, 25-hevosvoimaista automobiilia, jossa on S:n muotoiset lyhdynpitimet.
— Sen teen.
— Kun olet keksinyt sen, toimita minulle sana tahi soita tai kirjoita kirje. Tiedäthän miten saat minut käsiisi.
— Totta kai.
— No mene sitten.
Jens oli jo ikkunassa. Samassa hän heilautti itsensä ulkopuolelle, sai kiinni markiisitelineestä ja liukui maahan. Krag seisoi seuraten häntä silmillään, kunnes hän oli päässyt tielle.
Sitten salapoliisi veti jälleen verhot ikkunan eteen, heittäytyi divaanille ja nukkui oitis.
Hän nukkui kaksi tuntia. Kun hän herättyään pukeutui uudelleen, tuli hänestä taas salapoliisi Asbjörn Krag, eikä mustapartaisesta kaivosinsinööristä näkynyt merkkiäkään.
Hän meni portaita alas Einar Falkenbergin asuntoon. Konsuli ei ollut vielä pukeutunut, mutta tuli kohta, ilmoitti vanha palvelija.
Aamiaispöytä oli katettu kahdelle.
Konsulin työhuoneessa olivat aamulehdet. Asbjörn Krag tutki ne hyvin tarkoin, mutta ei löytänyt mitään mielenkiintoista.
— Hyvää huomenta, Krag, oletteko nukkunut hyvin?
Konsuli seisoi ovessa.
— Kuten sanoin teille, kaksi tuntia, vastasi Krag, mutta teillä on näemmä ollut rauhaton yö.
— Kauhea. Olen tuskin silmääni ummistanut.
Herrat istuivat aamiaispöytään.
Falkenberg käski tuoda samppanjaa virkistyäkseen. Asbjörn Kragkin joi lasillisen. Konsuli sanoi:
— Menkäämme oikopäätä asiaan… Te siis tunnette suhteeni AdaKjönigiin.
Salapoliisi nosti kummastuneena katseensa.
— Tunnen, vastasi hän tuokion mietittyään. — Sain siitä tiedon eilen, mutta sillähän ei oikeastaan ole tämän asian kanssa mitään tekemistä.
— Ei, ei muuta kuin että olen käyttänyt morsiameni nimeä kirjainlukon avaimena.
Asbjörn Krag nyökkäsi.
— Saatuani kuulla teidän olevan salakihloissa Ada Kjönig nimisen neidin kanssa ajattelin oitis: hänen nimeään on kai käytetty kirjainlukossa. Niinhän rakastuneet aina tekevät. Se oli arvaus, mutta teidän on myöntäminen, että se oli varsin todennäköinen arvaus.
— Niinpä kyllä.
— Ja sitten näyttäytyikin, että olin arvannut oikein. Nyt teidän pitää vaihtaa kirjainlukon sanaa, herra konsuli.
Einar Falkenberg istui hetkisen ääneti. Hän maistoi lasistaan. Sitten hän sanoi:
— Koska siis tiedätte missä suhteessa minä olen tähän naiseen, pitää minun hänen takiansa huomauttaa teille, että suhteemme on mitä puhtain. Minä rakastan häntä, aion mennä naimisiin hänen kanssaan —
Krag teki kädellänsä torjuvan liikkeen.
— Kaikki tuo ei kuulu minuun, sanoi hän. — Sitävastoin on teidän kiinnitettävä huomiota siihen, että eräs toinenkin tietää asianlaidan ja on tiennyt sen kauemmin kuin minä.
— Ketä tarkoitatte?
— Valentinea.
— Petohämähäkkiä! huudahti Falkenberg. — Olette oikeassa.
— Sen ei tarvitse merkitä mitään, jatkoi salapoliisi rauhoittavasti, onhan mahdollista, että hän on jo unohtanut sen. Mutta, niinkuin sanottu, teidän pitää kiinnittää huomiota siihen.
Herrat lopettivat ateriansa, ja Krag ehdotti, että he lähtisivät heti kaupunkiin.
Konsuli suostui. Hänellä oli monenlaista toimitettavaa konttorissaan.
— Menemmekö jalkaisin? kysyi hän.
— Minä ehdotan että ajaisimme, vastasi salapoliisi. Onko teillä oikein hienot vaunut?
— Hienot vaunut? toisti Falkenberg ihmeissään. — On kyllä, ihka uudet, hienot nelipyöräiset ajoneuvot.
— Otetaan ne. Ja sitten molemmat pulskat sysimustat hevosenne ja uusimmat ja loistavimmat valjaat.
— Mutta minua ei lainkaan haluta herättää huomiota, vastusteli konsuli. — Näyttäisihän kieltämättä kummalliselta, jos ajaisin varhaisena arkiaamuna kaupunkiin semmoisella komeudella.
— Tehkää se sittenkin. Minulla on omat tarkoitukseni.
— Hyvä. Olkoon menneeksi.
Hän antoi valjastamiskäskyn.
— Minua ihmetyttää sitäpaitsi, sanoi konsuli heidän astuessaan vaunuihin, — että olette heittänyt mainion naamioituksenne ja olette jälleen Asbjörn Krag.
— Sen olen tehnyt teidän takianne, vastasi salapoliisi.
— Minun takiani?
— Niin. Pelastaakseni teidät "petohämähäkin" kynsistä. Kun me yhdessä ajamme kaupunkiin näissä huomiota herättävissä vaunuissa, niin kaikki ihmiset näkevät meidät ja sanovat: "Kas tuossa ajaa konsuli Falkenberg ja salapoliisi Krag." Puolen tunnin kuluttua Valentine saa tiedon siitä, ja hän on kyllin nopsa-ajatuksinen käsittämään, että te olette hänen tähtensä kääntynyt minun puoleeni.
Falkenberg kuunteli jännittyneenä Asbjörn Kragin selitystä.
— Hän ymmärtää heti, jatkoi salapoliisi, saaneensa minusta tasavertaisen ja vaarallisen vastustajan. Hän on sentähden kohdistava hyökkäyksensä minuun eikä teihin. Teidät hän pian olisi tuhonnut ja häväissyt mitä pirullisimmin tavoin. Kuten näette, minä kokoan hänen kyntensä itseäni vastaan ja annan hänen ilkeydelleen täyden vallan. Mutta jottei hän olisi hetkeäkään epätietoinen aikomusteni vakavuudesta, aion ilmoittaa hänelle mitä minulla on mielessäni.
— Mitä teillä sitten on mielessänne? kysyi Falkenberg.
— Tällä hetkellä tuo vaarallinen nainen on turvassa kaikilta hyökkäyksiltä, sanoi salapoliisi. — Ottaapa hän osaa seuraelämäänkin ja vierailee niinkin hienoissa paikoissa kuin kamariherra Totenillä. Kaikki ihailevat hänen kauneuttaan, sukkeluuttaan ja jalouttaan, ei kukaan epäile häntä, mutta minä ilmoitan hänelle tietäväni, että hän on kurja pahantekijä, häijy, julma nainen. Ja hänen on tiedettävä, etten minä aio levätä, ennenkuin olen koonnut todistuksia häntä vastaan ja paljastanut hänet.
— Ja miten hän saa tietää tämän kaiken? kysyi konsuli.
— Minä sanon sen hänelle itse, vastasi Krag. — Avoimesti ja suoraan, ennenkuin ryhdyn taisteluun.
Salapoliisi katsoi kelloaan.
— Kello yhdeltä aion käydä "petohämähäkin" luona, sanoi hän.
Kahden mustan hevosen vetämät hienot vaunut ajoivat valoisana kesäaamuna hyvää vauhtia pitkin Drammenin-tietä.
Falkenberg oli synkkä ja totinen.
Mutta Asbjörn Kragin huolettomista kasvoista ei kukaan voinut nähdä, että hän tällä ajelulla oli ryhtynyt taisteluun vaarallisinta rikoksentekijää vastaan, mikä milloinkaan oli harjoittanut toimintaansa Norjan pääkaupungissa.
Ja monet ihmiset panivat merkille, että tuossa ajoi konsuli Falkenberg ja kuuluisa salapoliisi Asbjörn Krag.
"Hän on kostanut"
Konsuli Einar Falkenberg ja salapoliisi Asbjörn Krag ajoivat konsulin konttorin edustalle. Siellä he erosivat. Asbjörn Krag jatkoi matkaansa tavallisilla ajurinrattailla poliisikamariin ryhtyäkseen päivän vaatimiin toimenpiteisiin.
Hän viipyi poliisilaitoksen talossa tuntikauden, jolla aikaa hän keskusteli kauan poliisipäällikön kanssa. Vaikkei Asbjörn Krag enää ollut poliisilaitoksen palveluksessa, antoi päällikkö hänelle kuitenkin valtakirjan, joka oikeutti hänet toimimaan niinkuin poliisimies ainakin.
Kello oli tällä välin tullut kaksitoista, ja Krag oli yhdeltä päättänyt mennä Valentine Kempelin luo. Hänen täytyi siis kiiruhtaa, koska hänen vielä sitä ennen piti toimittaa muutamia pikku asioita. Ollessaan juuri lähdössä poliisiasemalta hän kohtasi miehen, joka tuli henki kurkussa juosten kirje kädessä.
Krag kävi häneen käsiksi ja kysyi:
— Minne matka?
— Kirje Asbjörn Kragille, sanoi mies. — Se on tärkeä.
Salapoliisi otti "kirjeen", sanomalehdestä repäistyn paperipalasen, jolle Jens, hänen nuori apulaisensa, oli kirjoittanut:
"Nyt automobiili menee Karl Johanin kadulla." Samassa Krag oli kadulla, missä hänen heti onnistui saada ajuri.
— Tunnetteko minut? kysyi salapoliisi.
— Tunnen toki, vastasi ajuri hymyillen.
Krag istuutui rattaille.
— Te tiedätte, etten minä kärsi vastaväitteitä ajaessani näillä vietävän rämisevillä rattaillanne.
— Tiedän.
— Mutta tiedätte myös, että minä maksan hyvin. Ei mitään kitsastelua.
— Emme kyyditsekään ketään mieluummin kuin herra Kragia.
— Hyvä. Ajakaa hitaasti Karl Johania alaspäin ja kuulkaa tarkoin mitä sanon.
Viiden minuutin kuluttua rattaat kiersivät postitalon nurkan ja kulkivat hiljaista hölkkää pitkin "Karl Johania". Oli ihana poutapäivä, ja kadulla vilisi väkeä ja ajoneuvoja.
Grand Hotelin edustalla odotti suuri, vihreä automobiili. Asbjörn Krag tunsi sen heti etsimäkseen automobiiliksi. Siinä oli S:n muotoiset lyhdynpitimet.
Hän käski ajurin pysäyttää ja meni erääseen myymälään, mistä saattoi pitää silmällä hotellia ja katua.
Automobiilin läheisyyteen oli muuan punapuseroinen kengänkiillottaja asettunut kadulle. Asbjörn Kragin täytyi hymyillä nähdessään kengänkiillottajan, joka ei ollut kukaan muu kuin Jens.
Vihdoin tuli hotellista kaksi herraa, jotka nousivat automobiiliin.
Samassa tuokiossa Krag oli ulkona ja rattaiden luona.
— Näettekö tuota vihreätä automobiilia, joka tulee hiljalleen meitä vastaan? kysyi hän.
Ajuri nyökkäsi.
— Teidän täytyy ajaa niin, että tapahtuu pieni yhteentörmäys meidän ja sen välillä, sanoi Krag istuutuen tyynesti rattaille.
— Yhteentörmäys! huudahti ajuri ällistyneenä.
— Tehkää niinkuin sanon. Meillä ei ole aikaa hukata.
— Mutta rattaat eivät ole minun, koki ajuri selittää.
Nähdessään, ettei vastaväitteistä ollut apua, hän sitten kuitenkin läksi ajamaan lähenevää automobiilia kohti. Tämä kulki nyt jo melkoisen kovaa vauhtia, niin ettei yhteentörmäys suinkaan ollut vaaraton hengelle ja jäsenille. Mutta Asbjörn Krag ei piitannut vähääkään seikkailun vaarallisuudesta. Hän istui sanomalehti kädessä tutkien viimeisiä uutisia. Kun automobiili oli muutaman metrin päässä rattaista, niin kuski tempasi äkkiä ohjaksista, niin että hevonen kääntyi sivuttain. Samassa automobiili törmäsi rattaiden toista takapyörää vasten. Kuului rysähdys, pyörä pirstautui, rattaat menivät nurin, ja Asbjörn Krag vierähti kadulle. Joukko väkeä kerääntyi paikalle, ja automobiilin täytyi pysähtyä. Ei kukaan ollut huomannut, miten yhteentörmäys oikeastaan oli tapahtunut, mutta kaikki väittivät, että syy oli automobiilin. Kävi ilmi, että automobiilissa istuvat kaksi herraa puhuivat hyvin murteellista norjankieltä. Mutta kykynsä mukaan he kuitenkin purkivat raivoaan ajurille, jota syyttivät kelvottomuudesta ja kömpelyydestä. Heidän piti juuri nousta automobiiliin lähteäkseen ajamaan eteenpäin, kun eräs punapuseroinen kengänkiillottajapoika ilmestyi paikalle ja vannoi, että auto oli tehnyt kummallisen käännähdyksen juuri sivuuttaessaan ajurinrattaat. Yhä kasvava väkijoukko asettui nyt suorastaan ajurin puolelle. Asbjörn Krag oli aluksi olevinaan pyörryksissä, mutta virkosi sitten äkisti ja näytti noille kahdelle automobiiliherralle poliisimerkkiään.
Tämä ilmeisesti huolestutti heitä kovin, ja he ojensivat vastineeksi Asbjörn Kragille korttinsa. Toiseen oli painettu:Paroni von Kühnel, ja toiseen:José Ysayo, Senaattori. Edellisellä oli vaalea parta ja paksu niska, jälkimäinen oli aivan tavattoman laiha ja tummaverinen. Herrat nyökkäsivät ystävällisesti poliisimiehelle ja ilmoittivat osoitteensa: Grand Hotel. He lupautuivat nimenomaan korvaamaan tuottamansa vahingon.
Mutta Asbjörn Krag viittasi luokseen kaksi konstaapelia ja käski heidän viedä sekä herrat että automobiilin poliisikonttoriin. Molemmat ulkomaalaiset nostivat siitä hirveän melun ja puhuivat äänekkäästi törkeästä vääryydestä ja häpeemättömyydestä. Asbjörn Krag oli järkähtämätön, mutta suostui lopulta kuitenkin lähettämään konstaapelit pois, jos herrat vapaaehtoisesti seurasivat häntä poliisivartiokonttoriin. Salapoliisi sijoittui automobiiliin, väkijoukko hajaantui, ja auto läksi verkalleen ajamaan katua alas.
Asbjörn Krag istui etuistuimella mustatukkaisen espanjalaisen vieressä, saksalainen paroni oli yksin takaistuimella. Auton kulkiessa Suurtorin poikki Krag huomasi miehen, joka yhtäkkiä pysähtyi automobiilin mennessä ohitse ja oli lentää selälleen ihmetyksestä. Mies oli Einar Falkenberg. Asbjörn Krag nyökkäsi hänelle ja ymmärsi konsulin kauhistuneesta ilmeestä, että tämä oli espanjalaisessa tuntenut saman mustapintaisen miehen, jonka oli tavannut sinä yönä, jolloin Charlie ampui itsensä.
Kun nuo kolme herrasmiestä saapuivat poliisivartiokonttoriin, ei Asbjörn Krag ollut tietääkseenkään, vaikka ulkomaalaiset valittivat, että heillä oli kiire ja että heidän aikansa oli kallis. He tarjoutuivat kerran toisensa perästä suorittamaan kaksin- ja kolminkertaisen korvauksen, mutta salapoliisi ei menettänyt malttiaan. Ensin hän tarkasti huolellisesti automobiilin. Hän näki heti, että molemmat lyhdynpitimet olivat uudet, samoin kuin senkin, että vaunu oli äskettäin lakeerattu vihreäksi ja että alkuperäinen väri oli ollut punainen. Ei siis ollut epäilemistäkään, vaunu oli Charlien automobiili. Salapoliisin huomio kiintyi senjälkeen kuraan, jota oli tarttunut suuriin kumipyöriin, ja hän mainitsi havainnostaan.
— Huomaan, että herrat ovat ajaneet pitkän matkan viime yönä, sanoi hän.
Espanjalainen vilkaisi nopeasti Asbjörn Kragiin, ennenkuin vastasi:
— Todellakin, mistä sen näette?
— Renkaisiin tarttuneesta kurasta, vastasi Krag. — Tuollaista punertavaa maata ei ole Kristianian lähimmässä ympäristössä.
Hän raaputti välinpitämättömästi kourallisen kuivunutta kuraa renkaista. Osan siitä hän heitti maahan, mutta osan piti kädessään, kummankaan ulkomaalaisen sitä huomaamatta.
Sitten hän pyysi herroja astumaan poliisikamariin ja alkoi heidän epätoivoisista vastaväitteistään huolimatta kuulustella heitä siellä.
Hän sai tietää, että espanjalainen oli 46-vuotias ja entinen senaattori. Hän oli tullut Kristianiaan kaksi kuukautta sitten, tekemään eräitä suuria kapakala- ja viinikauppoja. Hän oli käynyt kaikkien suurimpien tuonti- ja vientiliikkeenharjoittajien puheilla ja siten päässyt kaupungin ylempiin seurapiireihin, tehnyt monta tuttavuutta ja päättänyt jo useita kauppoja. Paroni von Kühnel oli vain matkailija ja koroillaeläjä. Hän oli ollut Kristianiassa kuukauden ja aikoi lähteä sieltä taas jonkun päivän päästä. Asbjörn Krag merkitsi kaiken tarkasti suureen pöytäkirjaan, myötäänsä pyydellen anteeksi, että vaivasi herroja, mutta sanoen sen välttämättömäksi, koska muka Norjan laki kerta kaikkiaan oli sellainen; hän teki ainoastaan velvollisuutensa. Saksalaisen kasvoista näkyi, että tämä herra piti toimitusta sanomattoman ikävänä, mutta Asbjörn Krag pani merkille, että espanjalainen silloin tällöin katseli häntä salavihkaa ja tutkivasti. Tuntui kuin senaattori olisi kummastellut, että tämä hieno, tarmokkaan näköinen poliisimies viitsi kiinnittää niin suurta huomiota tuollaiseen pikkuseikkaan kuin viattomaan automobiiliyhteentörmäykseen. Ja kun Asbjörn Krag alkoi kysellä itse automobiilista, tuli espanjalainen todenteolla epäluuloiseksi.
— Oletteko tuoneet automobiilin muassanne ulkomailta? kysyi Krag.
— Emme, vastasi senaattori. — Se on ostettu täällä Kristianiassa.
— Vai niin. Keneltä? kysyi Krag, istuen kynä kädessä, valmiina kirjoittamaan.
— Onko sitten ihan välttämätöntä tehdä siitäkin selkoa?
— Hyvät herrat, vastasi Asbjörn Krag moittivasti, — ellei se olisi muodollisuuden vuoksi välttämätöntä, en tietenkään vaivaisi herroja moisilla kysymyksillä.
— Niinkö, no… se on ostettu eräältä mieheltä täällä Kristianiassa.Mutta en todellakaan muista hänen nimeään.
Kääntyen saksalaisen puoleen, joka istui torkkuen penkillä, hän jatkoi:
— Muistatko mikä hän oli nimeltään, se hullu, jolta minä ostin automobiilin?
Saksalainen katsoi häneen käsittämättä kysymystä.
— Se mies, joka aina syyti rahoja ympärilleen ja joka oli aina rahapulassa. Mikä hänen nimensä oli?
— Tiedätte kai hänen osoitteensa? kysyi Krag.
Hän puhui niin tyynesti ja välinpitämättömästi kuin suinkin.
Senaattori vastasi:
— En tiedä missä hän asuu. Mutta nyt muuten muistankin hänen nimensä, lisäsi hän. — Se oli Falkenberg, Charlie Falkenberg.
— Paljonko maksoitte automobiilista?
— Kymmenentuhatta kruunua.
Senaattori otti esiin lompakkonsa ja näytti salapoliisille muuatta paperia. Siinä Charlie Falkenberg tunnusti vastaanottaneensa kymmenentuhatta kruunua automobiilista.
Salapoliisi kiitti ja ojensi senaattorille paperin takaisin.
— Niin, tiedätte kai, että tämä Charlie Falkenberg on kuollut.
— Todellako, siitä emme ole tienneet mitään.
— Hän on ampunut itsensä.
— Niinkö.
— Kerrotaan sen tapahtuneen erään naisen tähden, erään ValentineKempel nimisen naisen tähden. Häntä sanotaan "petohämähäkiksi", jatkoiAsbjörn Krag, ja se on kyllä varsin sattuva nimi.
Nyt saksalainenkin alkoi tarkata tätä omituista keskustelua.
Senaattori tarttui hattuunsa.
— Minulla on kunnia tuntea puheenaoleva nainen, sanoi hän, enkä voi millään muotoa sietää, että te puhutte hänestä tuolla tavoin. Ainoastaan se seikka, että olette poliisimies, estää minua vastaamasta teille sopivammalla tavalla.
Asbjörn Krag oli mielissään toisen yltyvästä raivosta. Senaattori ei enää voinut hillitä itseään.
Salapoliisi paiskasi suuren pöytäkirjan kiinni.
— Vieläkö muuta haluatte tietää? kysyi senaattori terävästi.
— Vielä, vastasi salapoliisi hymyillen. — Haluaisin tehdä teille vielä kaksi kysymystä, mutta pelkään, ettette tahdo vastata niihin.
— Voittehan koettaa.
— Kysyn siis ensiksi: missä olitte automobiileinenne viime yönä?
— Sekö oli ensimäinen kysymys. Entä toinen?
— Tahtoisin mielelläni tietää teidän oikeat nimenne.
Espanjalainen menetti hetkeksi malttinsa. Mutta sitten hän remahti äänekkääseen nauruun, pudisti päätään ja meni nauraen ovesta ulos.
Asbjörn Krag saattoi heitä ulos asti. Hänkin hymyili. Kun molemmat ulkomaalaiset istuivat vaunussa ja olivat lähtemäisillään tiehensä, kumartui senaattori Kragin puoleen ja kuiskasi:
— Teilläpä on tavaton halu sekaantua minun yksityisasioihini. Sitä teidän ei pitäisi tehdä.
— Kuinka niin?
— Se voi käydä teille kalliiksi, vastasi mustatukkainen espanjalainen.
Odottamatta mitä Asbjörn Kragilla olisi ollut siihen sanottavaa, hän väänsi ohjausratasta ja pani automobiilin liikkeelle.
Asbjörn Krag palasi konttoriin. Siellä hän kokosi tarkoin automobiilin kumirenkaista raaputtamansa kuran. Hän hienonsi sen hyppysissään ja tarkasteli sitä mikroskoopilla. Kun tutkimus ei näyttänyt tyydyttävän häntä, nouti hän tulenkestävästä holvista suuren, pitkulaisen laatikon. Sen hän avasi. Laatikko oli jaettu moniin pikku lokeroihin, kussakin laskulevy ja lasi päällä. Useimmat lokerot olivat täynnä soraa, hiekkaa ja savea. Laseihin oli liimattu erilaisia nimilippuja, kuten "Gretsen", "Holmenkollen", "Sagene" j.n.e. Ei mikään näyte muistuttanut Asbjörn Kragin äskeistä löytöä. Hän kaatoi senvuoksi tämän uuden maanäytteen erääseen tyhjään lokeroon ja kirjoitti paperilipulle, jonka liisteröi lasilevylle: Senaattorin automobiilinpyörä. Sen tehtyään hän pani laatikon takaisin tulenkestävään holviin.
Sitten hän sytytti piippunsa ja istuutui syvään tuoliinsa tuumimaan asiaa vielä kertaalleen. Hän oli nyttemmin varma siitä, että senaattori oli Valentinen kätyri. Hän ei pelännyt tuota laihaa, jäntevää etelämaalaista, jolla oli pienet häijyt silmät, mutta hän ymmärsi, että siinä oli vastustaja, jonka suhteen tuli olla varuillaan. Nyt oli kai "petohämähäkki" selvillä siitä, että hän, Asbjörn Krag, ahdisti häntä, eikä konsuli Falkenberg. Siten oli Krag luultavasti torjunut hänen hyökkäyksensä tuota suojatonta miestä vastaan, mutta samalla paljastanut itseään varsin huomattavasti. Mutta se oli ollut välttämätöntä.
Yhtäkkiä Asbjörn Krag tuli muistaneeksi eilisiltaisiaPursiklubi-tuttavuuksiaan. Eräs niistä oli arkkitehti. Tämä ihailiValentinea ja oli luvannut esitellä uuden tuttavansa hänelle. Saattoiehkä olla järkevintä tutustua "petohämähäkkiin" tätä tavallista tietä.Mutta siinä tapauksessa hänen täytyi uudelleen ruveta kaivosinsinööriKvamiksi.
Asbjörn Krag lähti kiireesti poliisikamarista ja meni yksityisasuntoonsa. Puolen tunnin kuluttua salapoliisi oli kadonnut, ja totinen, keski-ikäinen kaivosinsinööri oli hänen sijastaan huoneessa. Asbjörn Krag oli mestari naamioimistaidossa, ja hän osasi valepuvuissaan mainiosti jäljitellä mitä erilaisimpia luonteita.
Ennen lähtöään hän sanoi emännöitsijälleen olevansa Pursiklubissa tavattavana, jos joku häntä kysyisi. Hän tiesi arkkitehdillä olevan tapana syödä päivällistä siellä ja toivoi kohtaavansa hänet.
Tämä toivomus täyttyikin, sillä tuskin oli salapoliisi kaivosinsinööri Kvamin hahmossa astunut klubin ovesta sisään, kun alati hymyilevä ja herttainen arkkitehti jo riensi häntä vastaan.
— Taivasten tekijä, miten olen etsinyt teitä tänään! sanoi hän. —Missä te asutte, hyvä ihminen?
— Continentalissa, vastasi Krag silmää räpäyttämättä.
— Olen puhunut Valentinen kanssa —
— Kauniin lesken. Vai niin —
— Hän on kääntynyt puoleeni eilisiltaisen jupakan johdosta. Hän tahtoi kuulla sen yksityiskohtia myöten.
— Mitenkä sellaiset klubijutut voivat kiinnittää naisen mieltä?
— Ettekö käsitä? kysyi arkkitehti. — Enkö maininnut teille, että ruotsalainen varatuomari on hänen innokkaimpia ihailijoitansa?
— Sitten hän on kai pahoillaan, kun miehen kävi niin nolosti eilen?
— Ei lainkaan, se ei ole hänen tapaistaan. Hän kertoi minulle, että ruotsalaisen tungettelevaisuus jo pitkän aikaa oli häntä kiusannut ja että hän nyt vihdoin oli saanut pätevän syyn näyttää miehelle ovea.
— Ulos heti paikalla siis, tuumi Krag.
— Aivan. Mutta nyt hän kaikin mokomin tahtoo tutustuateihin.
— Eihän toki, vastasi Krag ollen hämmästyvinään.
— Mitenkä minä olisin ansainnut, että…
Arkkitehti taputti häntä ylen ystävällisesti olalle.
— Eilinen esiintymisenne, herra insinööri, on tehnyt häneen kerrassaan suurenmoisen vaikutuksen. Hän sanoi moneen kertaan ihailevansa neuvokkuuttanne ja viisauttanne. Minä lupasin pitää hänelle pienet hienot päivälliset ja kutsua teidät mukaan. Tulee kaikkiaan neljä henkeä: hän ja ratsumestari, hänen ystävänsä, te ja minä. Grand on jo saanut määräyksen, ja valmistukset ovat alkaneet. Sopiiko teille huomenna kello seitsemän?
— Erinomaisesti, tuhannet kiitokset, vastasi Krag.
— Mainitsitte jostakin ratsumestarista. Onko se sama mies, joka niin useasti nähdään hänen seurassaan?
— Sama juuri. Kunnon mies. Vanhaa hienoa sukua, muttei yhtään ylpeä.Upporikas. Te siis tulette?
— Tulen, tulen.
Keskustelu siirtyi johonkin toiseen asiaan, ja puolen tunnin kuluttua "kaivosinsinööri Kvam" lähti klubihuoneistosta. Arkkitehti jäi päivälliselle.
Asbjörn Krag astui syvissä mietteissä leveitä portaita alas. Yhtäkkiä joku mies tuli juosten kiireesti portaita ylös. Hän töytäsi ankarasti Kragia, mutta aikoi rientää ohitse pyytämättä edes anteeksi.
Krag suuttui tästä hävyttömyydestä ja tarttui miestä käsivarteen.
— Hohoi! huusi hän. — Mitä tämä merkitsee?
Samassa hän näki miehen kasvot ja säpsähti. Falkenberg!
Mutta minkä näköisenä!
Hän oli kalpea kuin ruumis, ja otsa oli märkänä hiestä.
— Jumalan kiitos, että tapasin teidät, änkytti konsuli hengästyneenä.— Olen juossut kuin hullu ja hakenut teitä.
Asbjörn Krag ymmärsi, että jotain hyvin vakavaa oli tapahtunut.
Hän pisti tyynesti kätensä Falkenbergin kainaloon, avasi erään oven ja astui muutamaan pieneen sivuhuoneeseen, jossa he saattoivat olla kahden.
Konsuli vaipui heti nojatuoliin ja peitti kasvonsa käsillään. Tuo muulloin niin voimakas mies oli nyt aivan masentunut.
— Mitä on tapahtunut? kysyi salapoliisi.
Falkenberg vastasi näillä sanoilla, jotka saivat Asbjörn Kraginkin kauhistumaan:
—Hän on kostanut!sanoi hän.
Naisen ryöstö.
Asbjörn Krag odotti, kunnes konsuli oli jonkun verran rauhoittunut.Sitten hän astui hänen luokseen ja kysyi uudelleen:
— Mitä on tapahtunut?
— Hän on kostanut, vastasi Falkenberg. — Siinä kaikki.
— Liikeasioissa?
— Ei.
— Onko hän häväissyt teidät?
— Ei.
— Mitä sitten?
Falkenberg kohotti päätään ja lausui:
— Ada on poissa.
Asbjörn Krag tarttui kiihkeästi ja kauhistuneena hänen käsivarteensa.
— Mitä te sanotte, mies! huudahti hän. — Onko hän tappanut hänet?
— Ei.
— Hän on siis kadonnut? — Niin.
— Milloin?
— Eilen illalla.
— Sitten ei ole aikaa hukata. Koettakaa tyyntyä, hyvä ystävä, muuten saatte heittää kaiken toivon.
— Mitä tahansa muuta olisin ehkä jaksanut kestää, sanoi Falkenberg, mutta tätä en.
Hän katsoi salapoliisiin.
— Voitteko pelastaa hänet? kysyi hän. — Voitteko antaa hänet minulle takaisin?
— Voin, vastasi Krag, kunhan vain tyynnytte. Jokainen silmänräpäys on nyt kallis.
Hän soitti kelloa ja pyysi sisäänastuvaa palvelijaa hankkimaan ajurin.
— Milloin se tapahtui? kysyi salapoliisi.
— Eilen illalla.
— Mutta eilen illallahan te olitte hänen luonaan?
— Se tapahtui heti sen jälkeen kuin olin lähtenyt hänen luotaan. Hänen äitinsä luo tuli lähetti ilmoittaen, että minä odotin eräässä likeisessä kahvilassa ja tahdoin välttämättömästi puhua Adan kanssa. Hän heitti iltavaipan ylleen ja riensi ulos. Sen koommin ei häntä ole nähty.
— Mutta sehän on hirveätä, mutisi salapoliisi.
Hän alkoi kävellä levottomasti edestakaisin lattialla. Kylmäverinen poliisimieskin tunsi nyt aseman käyvän uhkaavaksi.
Ajuri saapui. Molemmat herrat nousivat rattaille ja lähtivät ajamaanOsloon päin.
Astuessaan leskirouvan pieneen, mutta aistikkaasti kalustettuun asuntoon he tapasivat äidin itkemästä.
Falkenberg, joka Asbjörn Kragin oli onnistunut matkan varrella saada rauhoittumaan, lohdutti rouvaa minkä voi.
Asbjörn Krag pyysi häntä ilmoittamaan täsmälleen, milloin tytär oli lähtenyt ulos.
— Olin sattumalta juuri katsonut kelloa, vastasi rouva Kjönig. Otaksun että se oli täsmälleen viisi minuuttia yli puoli yhdentoista, kun ovelle koputettiin ja kahvilan tyttö tästä naapurikulmasta tuli sisään. Hän toi sanan herra Falkenbergilta, että Ada olisi kiltti ja tulisi heti sinne kahvilaan. Tiedättehän millaisia rakastuneet ihmiset ovat, jatkoi hän, heillä on usein pikku salaisuuksia, joista he tahtovat puhella kahdenkesken, niin että minä siis empimättä annoin Adan mennä. Hän oli huoleton ja iloinen ottaessaan kapan ylleen ja lähtiessään. Kun puoli tuntia oli kulunut eikä hän vielä ollut palannut, aloin käydä levottomaksi. Odotin vielä neljännestunnin ja menin sitten itse kahvilaan. Siellä olivat juuri sulkemassa ovia. He tulivat kovin ihmeisiinsä, kun kysyin Adaa. "Hän ajoi pois jo aikoja sitten", sanoi se nuori tyttö, joka oli ollut sanantuojana. Minä kysyin, minne hän oli ajanut ja kenen kanssa, ja sain vastaukseksi, että hän oli lähtenyt herra Falkenbergin seurassa, mutta ei tietty minnepäin. Palasin kotiin huolestuneena ja vietin unettoman yön. Aamupäivällä lähetin nuhdekirjeen herra Falkenbergille ja pyysin saada tyttäreni takaisin. Silloin hän ryntäsi luokseni vielä kauhistuneempana kuin minä ja sanoi, ettei hän suinkaan ollut lähettänyt hakemaan Adaa, vielä vähemmin ajanut hänen kanssaan minnekään. Olen itkenyt koko päivän, ja minusta tuntuu niin kauhealta. Tahdoin heti mennä poliisikamariin, mutta Falkenberg pyysi minua odottamaan, kunnes oli puhunut teidän kanssanne.
Asbjörn Krag nyökkäsi.
— Siinä herra Falkenberg teki aivan oikein, sanoi hän. — Ellenminävoi hankkia tytärtänne takaisin, ei sitä kukaan muukaan voi.
— Luuletteko hänen olevan elossa vielä? kysyi äiti vesissä silmin.
— Luulen kyllä.
— Mutta sitten hän on kai saanut kärsiä kauheita tuskia, nyyhkytti poloinen äiti.
— Minätoivon, että häntä on kohdeltu hyvin, vastasi salapoliisi.
Einar Falkenberg kavahti pystyyn ja katsoi äkisti kalveten poliisimieheen. Tämä jatkoi:
— Epäilemättä Valentine on tämän jutun takana, mutta yhtä varmasti hän on tiennyt suojata itsensä niin, ettei maksa vaivaa antaa ilmi tai panettaa kiinni häntä. Siitä ei koituisi muuta kuin häpeää ja vahinkoa.
— Te arvelette siis, ettei poliisia pidä sekoittaa asiaan?
— Poliisin tulee julkisesti puuttua asiaan vain sikäli, kuin minä näen tarkoituksenmukaiseksi.
— Mutta mitä me siis teemme? kysyi Falkenberg epätoivoisena.
— Me löydämme Adan, vastasi Asbjörn Krag.
— Te vain ehkä toivotte sitä, huomautti konsuli.
— En ainoastaan toivo, vastasi Krag, vaan olen varma siitä, että löydämme hänet.
— Mutta onhan täällä Kristianiassa tuhansittain kätköpaikkoja; hänet voidaan nukuttaa, teljetä lukkojen taakse —
— Hän ei ole Kristianiassa, sanoi salapoliisi.
— Eikö Kristianiassa? Krag istui syvissä mietteissä.
— Olen tänään, mutisi hän, raaputtanut vähäisen kuraa eräästä automobiilinpyörästä.
Konsuli näytti ikäänkuin muistavan jotain.
— Näin teidän ajavan automobiilissa torilla, sanoi hän.
— Niin, veljenne automobiilissa. Siinä automobiilissa Ada on viety pois.
Falkenberg nousi ja tuijotti hölmistyneenä Asbjörn Kragiin.
— Mutta koska tiedätte tämän kaiken, huudahti hän, miks'ette sitten vangitse automobiilin nykyistä omistajaa?
Salapoliisi kohautti olkapäitään.
— Siksi ettei meillä ole kerrassa mitään todisteita, vastasi hän. — Jos panettaisin kiinni automobiilin omistajan, espanjalaisen senaattorin, niin siitä seuraisi ainoastaan, että meidän täytyisi jälleen laskea hänet vapaaksi puolen tunnin kuluttua. Niin kauan kuin olemme voimattomia, on meillä vain yksi tehtävä: koettaa omin päin löytää Adan olopaikka ja vapauttaa hänet. Minä tiedän, että automobiili on viime yönä ollut verrattain kaukana Kristianiasta, ja oletan, ettei minulle käy vaikeaksi keksiä missä se on ollut.
Asbjörn Kragin varma esiintyminen antoi äidille toivoa, ja hän kysyi:
— Kauanko luulette kestävän, ennenkuin saan nähdä tyttäreni?
— Viimeistään huomenna kello yksi yöllä toivon tyttärenne olevan täällä luonanne jälleen, vastasi Krag nopeasti. — Jos yritys epäonnistuisi, jatkoi hän, jos etsintä jäisi tuloksettomaksi, on minulla viimeinen keino, joka ei petä.
— Viimeinen keino?
Poliisimies nyökkäsi.
— Minusta näyttää, huomautti Falkenberg, että teillä on jo suunnitelma täysin valmiina.
— Täysin.
Salapoliisi tarttui hattuunsa.
— Käväisen tuolla kahvilassa, sanoi hän konsuliin päin kääntyneenä. —Palattuani tapaan kai teidät täällä.
Konsuli Falkenberg odotti äiti-paran luona. Asbjörn Kragin poissa ollessa hän kertoi rouva Kjönigille Valentinesta, tämän häikäilemättömästä menettelystä Charlieta kohtaan ja taistelusta häntä itseänsä vastaan. Hän mainitsi myös klubissa sattuneesta jupakasta ja kertoi Asbjörn Kragin ripeästä teosta. Einar Falkenberg luotti nyt täydellisesti ja lujasti salapoliisiin, ja hänen kertomuksensa synnytti rouva Kjönigissäkin samanlaista luottamusta tuohon merkilliseen poliisimieheen.
Asbjörn Krag viipyi poissa lähes tunnin, paljon kauemmin kuin konsuli oli odottanut.
— Olitteko kahvilassa näin kauan? kysyi Falkenberg.
— En, vastasi Krag. — Kävin myös kaupungin kemistin luona.
— Mitä hänestä?
— Unohdatte automobiilinpyörän ja mitä siitä löysin. Nyt olen tutkituttanut sen etevimmällä ammattimiehellämme.
— Alan ymmärtää, vastasi Falkenberg. — Nyt te kai tiedätte missä automobiili on ollut viime yönä.
— Niin, tiedän mitä tietä se on kulkenut. Tuo kumirenkaissa tapaamani omituinen punertava hiekka kertoo meille, että automobiili on viime yönä ollut aina Ski'n tienoilla asti. Se on ainoa paikka kymmenen peninkulman alalla, missä on sellaista hiekkaa. Tällä on muuten se ominaisuus, sanoi kaupunginkemisti, että se sateella käy tahmeaksi ja puuromaiseksi, mikä selittää sen, että sitä oli niin runsaasti tarttunut automobiilinrenkaisiin. Viime yönä satoi yhden ja kahden välillä. Aika sopii hyvin.
— Mitä saitte tietää kahvilassa? kysyi konsuli.
— En mitään erikoista. Tyttö kuvasi "herra Falkenbergin" keski-ikäiseksi parrakkaaksi mieheksi. Sen puolesta se on hyvinkin saattanut olla tuo mustapintainen senaattori. Miehellä oli ollut leveälierinen hattu silmille painettuna. Heti kun tyttö oli eilen illalla palannut asialtaan ja sanonut Adan kohta tulevan, oli mies mennyt ulos virkkaen: "Tahdon mieluummin tavata hänet kadulla." Noin viittä minuuttia myöhemmin tyttö näki Adan astuvan odottaviin umpivaunuihin ja ajavan pois. Koko juttu on käynyt, kuten näette, aivan tavallisesti. Ada on nähtävästi nukutettu vaunuissa, ja kaupunginrajalla hänet on siirretty automobiiliin ja siinä kuljetettu edelleen.
— Mutta vaunut! huudahti Falkenberg. — Eihän liene mahdotonta saada selville kuka on ollut kyytimiehenä. Oletteko tiedustellut ajureilta?
Asbjörn Krag vati tyynesti sanomalehden taskustaan ja avasi sen.
— Minun täytyy myöntää, sanoi, hän, että hetkisen ajattelin samaa. Mutta meidän on tässä omituisessa pelissä otettava lukuun vastapelaajani erinomainen oveluus. Nyt saatte selityksen tästä pienestä sanomalehtiuutisesta.
Salapoliisi luki:
"Omituinen varkaus.
"Viime yönä tapahtui kaupungissamme varsin merkillinen varkaus. Kello kymmenen tienoissa eilen illalla sai vahdissaolija ajuriasemalla puhelimitse määräyksen lähettää kumipyöräiset umpivaunut Thorwald Meyerin kadun 133:een. Kello puoli yksitoista vaunut pysähtyivät mainitun talon edustalle. Kun ajaja oli odottanut muutamia minuutteja, avautui jokin ikkuna talon neljännessä kerroksessa ja ääni huusi hänelle: 'Sitokaa hevonen ja tulkaa hetkeksi ylös.' Siinä pimeässä ajuri ei erottanut huutajan ulkonäköä. Mutta hänestä tuntui, että henkilö oli parrakas mies. Ajuri luuli tarvittavan apua matkalaukkujen kantamiseen ja nousi portaita neljänteen kerrokseen, missä soitti ovikelloa. Hänen soitettuaan viisi tai kuusi kertaa tuli vihdoin eräs mieshenkilö kiukusta puhisten avaamaan ja kysyi mitä hänellä oli asiaa. Koko kerroksessa ei ollut ainoaakaan elävää sielua, joka olisi tilannut vaunut. Ajuri riensi kiireesti takaisin kadulle ja sai kauhukseen nähdä, että vaunut ja hevonen olivat kadonneet jäljettömiin. Harvoista kadulla-liikkujista ei yksikään voinut antaa mitään tietoja hevosen viejästä. Taloa lähemmin tarkastettaessa kävi ilmi, että ovela varas oli seisonut porraskäytävän ikkunassa ja siitä huutanut. Samalla kuin ajuri meni taloon, poistui varas sieltä. Ajuri muistaa selvästi jonkun tulleen portaissa häntä vastaan. Sillaikaa kuin ajuri seisoi neljännessä kerroksessa soitellen ovikelloa, ajoi varas tiehensä pitkin katua, joka tähän aikaan vuorokaudesta oli jotenkin tyhjänä.
"Jo tämä sinänsä on varsin mielenkiintoista — jatkoi lehti — mutta nyt seuraa jotain, mikä tekee jutun aivan erikoisen salaperäiseksi. Kello kahden tienoissa yöllä, sen jälkeen kuin varkaus oli ilmoitettu poliisikamariin, eräs vahdissa kulkeva konstaapeli tapasi Piispansillan kohdalla hevosen, joka oli valjastettu kuomivaunujen eteen. Hevonen asteli hiljalleen ilman ajajaa. Konstaapeli pysäytti sen, ja kun ei vaunuissakaan ollut ketään, vei hän hevosen ja ajoneuvot poliisiasemalle. Sieltä lähetettiin kiireesti sana ajurille, joka heti tunsi hevosen ja vaunut omikseen. Hevonen oli täydessä kunnossa, eikä vaunuille ollut tapahtunut pienintäkään vahinkoa. Vaunujen sisässä oli istuimella kirjekuori ja siinä kaksikymmentäviisi kruunua — maksu vaunujen käyttämisestä. Koko juttu on poliisista täysin arvoituksellinen, mutta useat kallistuvat siihen mielipiteeseen, että jotkut rohkeat kujeilijat ovat taas harjoittaneet vallattomuutta."
Asbjörn Krag taittoi lehden kokoon.
— Vastustajamme tietävät täsmälleen mitä tekevät, sanoi hän. — Harvoin olen tavannut näin perinpohjaista varovaisuutta. Mutta se seikka, että he samalla panevat niin paljon peliin, osoittaa, että he katsovat hankkeensa erittäin tärkeiksi.
Konsuli Falkenberg oli jännittyneenä kuunnellut kertomusta omituisesta varkaudesta. Asbjörn Kragin lopetettua hän löi kätensä yhteen ihmetyksestä.
— Totta totisesti, huudahti hän, tämä on yhtä ovelasti suunniteltu kuin varatuomarin korttitemput klubissa.
— Ne ovat samoista aivoista lähtöisin, molemmat suunnitelmat, vastasi Asbjörn Krag, — "petohämähäkin" aivoista. Ensimäinen suunnitelma meidän onnistui tehdä tyhjäksi, ja toisestakin kyllä selviydymme.
— En voi käsittää, virkkoi Falkenberg, kuinka Valentine panee niin paljon alttiiksi vain tyydyttääkseen kostonhimoaan.
— Ei hän kai tee sitä ainoastaan siksi, vastasi salapoliisi. — Teidän tulee muistaa, että "petohämähäkillä" on monta rautaa tulessa. Kaikki ihmiset tässä kaupungissa uskovat hänestä hyvää. Me olemme ainoat, jotka olemme vakuutetut hänen rikoksellisuudestaan. Vain meitä hänellä on syytä pelätä. Eräät seikat tuntuvat viittaavan siihen, että hän aikoo läheisessä tulevaisuudessa poistua Kristianiasta, mutta ennen lähtöään hän varmaan tuumii panna toimeen jonkun suurkaappauksen. Sen hän voi tehdä turvallisemmin, jos on riistänyt aseet ainoilta ja vaarallisilta vastustajiltaan. Ada on hänellä panttivankina. Hän luulee kenties täten voivansa pakottaa meidät pysymään alallamme. Mutta se ei hänelle onnistu, jatkoi salapoliisi. — Hätätilassa käytän viimeistä keinoani. Lähdetään nyt.
Hetkisen kuluttua molemmat herrat poistuivat leskirouva Kjönigin pienestä hauskasta asunnosta.
Asbjörn Krag määräsi, että he lähtevät ensi junassa Ski'hin. Heillä oli suunnilleen puolitoista tuntia matkavalmistuksia varten.
Salapoliisi meni ensi työkseen poliisikamariin ja riisui valepukunsa, niin että hänestä jälleen tuli Asbjörn Krag. Einar Falkenberg meni konttoriinsa järjestämään eräitä kauppakirjeitä.
He tapasivat toisensa suurkäräjätalon edustalla neljännestuntia ennen junan lähtöä.
Karl Johanin katu heloitti iltapäiväauringossa, täydessä kesäisessä loistossaan. Suuri ihmislauma oli jalkeilla täyttäen kadun hälinällä ja puheensorinalla. Tuontuostakin ajoi automobiili tai kiiltävä landoo ohitse. Asbjörn Krag tarttui Falkenbergin käsivarteen ja osoitti katua alaspäin.
— Näettekö noita pieniä wieniläisvaunuja, joitten edessä on virma hevonen?
— Näen. Ne tuntuvat herättävän huomiota.
— Katsokaa tarkkaan, kun ne ajavat ohi.
Pienet, hienot wieniläisvaunut lähenivät. Jalankulkijain kasvot kääntyivät ajoneuvoihin päin. Monet tervehtivät. Vaunuissa istui sinipukuinen nainen.
Falkenberg näki, että nainen oli Valentine, ja tunsi alkavansa vavista.
Sinipukuinen nainen oli huomannut hänet.
Hän taivutti kauniita päätään, nyökkäsi ja hymyili Falkenbergille kuin hyvälle ystävälle.
Kuollut talo.
Molemmat herrat riensivät itäiselle asemalle ja astuivat junaan.
Matkalla Asbjörn Krag virkkoi ottaen taskustaan kirjeen:
— Emme olisi oikeastaan tarvinneet koko noita kuratutkimuksia, mutta kukapa olisikaan aavistanut, että löytäisimme ystävän itse vihollisen leiristä. Tämän kirjeen olen tänään saanut.
Hän ojensi kirjeen Falkenbergille, joka luki mielenliikutuksen vallassa:
"Herra Salapoliisi Asbjörn Krag.
Rouva Valentine Kempeliltä olen kuullut Teidän aikovan taistella häntä vastaan. Ymmärrän, että Te varmaan olette viisas ja uskalias mies, mutta saatte olla vakuutettu, että hän on Teitä etevämpi. Hän voittaa kaikki miehet ja tekee heidät orjikseen. Aioin senvuoksi ensin varoittaa Teitä hänestä. Mutta sen jälkeen mitä nyttemmin on tapahtunut, täytyy minun pyytämällä pyytää Teitä jatkamaan. Nuoren tytön kunnia ja henki on vaarassa. Valentine kykenee tosin tekemään miehet orjikseen ja rikostovereikseen, mutta aika voi tulla, jolloin omatunto voittaa orjanmielen. Olen nähnyt ja puhutellut tyttöä, jonka nimi on Ada, ja hyvä sydämeni, joka pirullisen vaikutusvallan alaisena on kauan nukkunut, on jälleen alkanut sykkiä. Lupaan Teille, ettei Adalle tapahdu mitään, niin kauan kuin minä voin sen estää. Mutta hänet on pelastettava. Minun täytyy puhutella Teitä, lähetän Teille uuden kirjeen niin pian kuin suinkin. Vielä en tohdi ryhtyä mihinkään. Tietäisittepä vain mikä kohtalo odottaa 'petohämähäkin' pettäjää!
Toistaiseksi, kunnes saatte kuulla minusta enemmän, sallikaaminun merkitä
kunnioittaenJ.R."
Falkenbergin lukiessa Asbjörn Krag tarkasteli hänen kasvojensa ilmeitä.
— Kuinka rakastunut te olettekaan! sanoi Krag. — Kasvoistanne saatan lukea kuin avoimesta kirjasta. Te ette ole ainoastaan kauhuissanne Adan kohtalosta. Olette myös mustasukkainen tuolle tuntemattomalle miehelle.
— Mitä arvelette tästä kirjeestä? kysyi Falkenberg tuskaisesti. —Ehkä se on uusi ansa.
— Mahdollisesti, vastasi Krag, mutta kirjeen sekavassa tyylissä on jotain, joka saa minut taipuvaiseksi uskomaan, että sen on kirjoittanut syvästi järkytetty ja epätoivoinen mies. No niin, saamme nähdä. Jos saan häneltä enemmän tietoja, osaan kyllä noudattaa varovaisuutta. Minä en niinkään helposti mene satimeen. Mutta olisi huvittavaa saada tietää kuka piilee tuon J.R:n takana.
Sitten ei asiasta puhuttu enempää. Molemmat herrat istuivat enimmäkseen vaiti. Kumpikin oli omissa mietteissään.
Falkenberg ajatteli ainoastaan Adaa. Toivo ja toivottomuus vaihtelivat hänessä lakkaamatta.
Viime päivien tapahtumat tuntuivat hänestä ihmeelliseltä sadulta.Onnistuisiko salapoliisin löytää Ada? Eivätkö he nyt itse asiassamatkustaneet aivan umpimähkään? Kenties Ada oli viety ihan toisaalle?Kenties hän oli häväisty, ehkä jo kuollutkin?
Falkenberg katseli tutkivasti salapoliisia, ja tämän tyyni rauha sai hänet levollisemmaksi. Kaikki näytti olevan leikkiä tälle vaiteliaalle miehelle, joka oli aina yhtä kylmäverinen.
— Ski! Ski!
Konduktöörin huuto herätti konsulin mietteistään. Salapoliisi nousi ja tarttui pieneen käsilaukkuun, jonka oli ottanut mukaansa.
— Tänne me jäämme, sanoi hän. — Nyt on pidettävä kiirettä. Aurinko on jo laskemaisillaan, ja me tarvitsemme valoa tutkimuksiimme — ainakin aluksi.
Herrat menivät ensiksi läheiseen majataloon.
Siellä Asbjörn Krag tekaisi jutun ja kertoi saapuneensa tänne ottamaan selkoa, voitaisiinko panna toimeen pieni automobiilikilpailu maantiellä. Lähtöpaikkana olisi Kristiania. Siitä tulisi Norjan ensimäinen automobiilikilpailu — aivan vaatimaton tietysti.
Majatalon isäntä ihastui heti asiaan ja tarjoutui avustamaan herroja parhaansa mukaan.
— Nämä ovat vasta ihan alustavia tutkimuksia, sanoi Krag suunnattoman totisena. — Meidän pitää katsoa, ovatko tiet hyvässä kunnossa, sillä automobiilithan eivät siedä huonoja teitä.
Isäntä, jolla ei ollut aavistustakaan mistä oli kysymys, vastasi, että tiet olivat kerrassaan mainiot ja että niillä useasti kulki automobiileja. Tämä antoi Asbjörn Kragille aiheen mainita, että hänellä oli serkku, joka väliin tapasi ajella automobiilillaan täälläpäin. Oliko isäntä sattunut näkemään? Hänellä oli suuri, kaunis, vihreä automobiili.
Isäntä koki muistella ja arveli, että ehkä hyvinkin oli nähnyt.Tarkemmin asiata mietittyään hän luuli nähneensä sen monestikin.
— Serkkuni ajelee mieluimmin iltasilla, vieläpä toisinaan yölläkin, sanoi Krag. — Hänestä ei näet ole hauska kohdata vauhkoja hevosia maanteillä.
Sen isäntä hyvin ymmärsi.
Hän olikin monta kertaa öisin kuullut automobiileja kulkevan ohi.
Krag kääntyi nyt konsuli Falkenbergin puoleen.
— Miten olikaan, sanoi hän, eikö Carsten eilen iltapäivällä puhunut lähtevänsä yöllä pitkälle ajelulle? Jos hän on tullut tätä tietä, niin hän luultavasti on ajanut Mossiin asti, ja silloin voi sattua niin onnellisesti, että pääsemme hänen kanssaan Kristianiaan, kun hän ajaa tästä ohi. Ettekö ole nähnyt hänen vihreätä automobiiliaan?
— En, vastasi isäntä. — Jos hän lähti Kristianiasta kello kaksitoista yöllä, ei hän voinut olla täällä ennen kuin yhden tienoissa, ja silloin minä jo olin täydessä unessa.
— No niin, tuumi Krag välinpitämättömästi, — tuskinpa siitä voi saada tietoa. Kaikki ihmiset täällä arvatenkin nukkuivat siihen aikaan.
— Voinhan minä kysellä, sanoi isäntä innokkaana.
— Mitä turhia, kielteli Krag, sehän on aivan yhdentekevää. Me saatamme yhtä hyvin palata junassa. Haluaisitteko lähteä kanssamme maanteitä katselemaan? kysyi hän sitten isännältä.
Tämä oli heti valmis.
Herrat lähtivät. Konsuli Falkenberg pani merkille, että Asbjörn Kragilla oli pieni käsilaukkunsa muassaan. He astelivat ensin pitkin Kristianiaan vievää valtamaantietä. Salapoliisi tarkasteli mielenkiinnolla tien rakennetta ja lausui moneen kertaan, että tämähän oli oivallista ja leveätä tietä, joka erinomaisesti soveltui kilparadaksi. Tässähän saattoi kolme automobiilia mukavasti ajaa rinnatusten tarvitsematta pelätä ojaansuistumista. Luontevalla, puolittain välinpitämättömällä tavalla hän sitten taas johti puheen serkkunsa automobiiliin, ja Falkenberg huomasi, että isäntä yhä enemmän vilkastui ja halusi saada käsiinsä jonkun, joka olisi nähnyt vilahduksen automobiilista. Hän pyrki ilmeisesti Asbjörn Kragin suosioon, erittäinkin kun tämä mainitsi, että automobiiliklubi mahdollisesti saattoi järjestää paikalle pienet aamiaiset kilpailupäivänä.
— Täällä on satanut yöllä, huomautti salapoliisi.
— Niin on, vastasi majatalonisäntä. — Tulihan sitä vettä aika rankasti.
Yhtäkkiä Asbjörn Krag kumartui ja otti tieltä hiekkaa käteensä.
— Tepä käytätte omituista hiekkaa täälläpäin, sanoi hän. — Tuollaista kauniin punertavaa. Tiedättekö, että tämä hiekka on sangen harvinaista.
— Niin olen kuullut sanottavan, vastasi isäntä ylpeästi. — Sitä otetaan tuosta kuopasta, jonka näette tuolla. Mutta sitä onkin ainoastaan minun hotellini ja tuon ratavahtituvan välisellä tieosalla. Me käytämme sitä siksi, että sitä on niin helppo ajaa tielle.
— Vai ratavahtituvan, virkkoi Asbjörn Krag — jonka jälkeen hänFalkenbergin suureksi ihmeeksi alkoi kysellä isännältä ratavahdista.
Hän sai tietää, että ratavahteja oli oikeastaan kaksi, toinen oli virantoimituksessa yöllä, toinen päivällä. Silloin Falkenberg käsitti salapoliisin tarkoituksen; yövahdista mainitessaan majatalon isäntä samassa jälleen muisti serkun automobiilin.
— Minäpä kysyn yövahdilta, sanoi hän.
— Mitä aiotte kysyä? oli salapoliisi ihmettelevinään.
— Serkkunne automobiilia, sitä viheriäistä.
— Niinkö. No, jos tahdotte olla niin ystävällinen.
Majatalonisäntä käveli ratavahtituvalle. Asbjörn Krag ja Falkenberg jäivät tielle odottamaan.
— Teillä on ihmeellinen puhetapa, kuiskasi Falkenberg. — Tehän saatte ihan joutavalla pakinalla ihmiset tekemään mitä tahdotte.
Asbjörn Krag hymyili.
— Tahdoin saada hänet kysymään, sanoi hän. — Mutta vaikkei ratavahti olisikaan nähnyt automobiilia tahi tietäisi siitä mitään, olen kuitenkin jo saanut varsin arvokkaita tietoja siitä. Meidän ei tarvitse mennä tämän pitemmälle tännepäin. Automobiili on ajanut tästä ohi.
— Mistä sen tiedätte?
— Siitä omituisesta punaisesta kurasta, jota näin automobiilinpyöräin kumirenkaissa. Kuulittehan isännän sanovan, ettei sitä ole tiellä muualla kuin tällä kohtaa. Tiedämme siis, että automobiili on ajanut tämän paikan kautta. Se on jo jotain. — Hs!
Herrojen huomiota herätti ratavahdin ja majatalonisännän verrattain äänekäs keskustelu. Jälkimäinen seisoi rataveräjän takana ja sai senvuoksi huutaa melko lujasti, jotta ratavahti kuulisi.
— Olitteko vahdissa viime yönä, Kristiansen? kysyi majatalonisäntä.
Ratavahti viivytti vastausta hetkisen, ikäänkuin olisi kummastellut kysymystä.
— Olin, vastasi hän sitten.
— Huomasitteko, ajoiko joku automobiili ohitse yhden tienoissa?
Falkenberg ja salapoliisi heristivät jännittyneinä korviaan.
— Huomasin kyllä, vastasi ratavahti, — sekä näin että kuulin. Se olikin aikamoinen venkale.
— Minkä värinen se oli? kysyi majatalonisäntä edelleen.
— Vihreä.
— Oliko siinä monta ihmistä?
— Sitä en nähnyt.
— Oliko niin pimeä?
— Ei, mutta automobiilissa oli sadekatos tai sitten se oli umpinainen.Ja sitäpaitsi se meni niin hiivatin kovaa kyytiä.
Asbjörn Krag kuiskasi Falkenbergille:
— Siinä oli Ada.
Majatalonisäntä kysyi jälleen:
— Minnepäin se meni?
Ratavahti osoitti kädellään.
— Etelään, vastasi hän.
— Oletteko sittemmin nähnyt sitä?
— En.
Isäntä kääntyi Kragiin päin.
— Kuulitteko, herra? kysyi hän.
Krag nyökkäsi.
— Saamme siis odottaa sitä illemmalla.
Herrat lähtivät sitten takaisin samaa tietä, jota olivat tulleetkin. Krag tarkasteli edelleen innokkaasti maata, ja Falkenberg ymmärsi hänen etsivän automobiilin jälkiä. Se oli kuitenkin miltei toivotonta työtä, sillä tietä oli päivän mittaan ajettu hyvin paljon.
Asbjörn Krag ei tyytynyt ainoastaan päätien katselmukseen. Hän loi tutkivia silmäyksiä syrjäteillekin.
Isäntää halutti jo palata kotiin. Hän alkoi käydä maltittomaksi. MuttaFalkenberg ja salapoliisi jatkoivat tarkasteluaan yhä.
Eräässä tienhaarassa Asbjörn Krag yhtäkkiä poikkesi syrjään ja heittäytyi pientarelle istumaan.
— Minua rupeaa väsyttämään, sanoi hän. — Levähdän tässä pari minuuttia.
Falkenberg istuutui hänen viereensä. Majatalonisäntä jäi seisomaan.
— Minna tuo tie vie? kysyi Asbjörn Krag osoittaen muuatta kaitaista syrjätietä, joka erkani päätiestä.
— Sekö, vastasi isäntä, se on melkein käyttämätön.
— Siltä näyttää, vastasi Krag. — Se on vahvasti nurmettunut.
— Se vie muutamiin pikku torppiin, joiden takana on Övren kartanoon kuuluva tilanhoitajan asunto.
— Övren kartanoon?
— Niin, siihen suureen vanhaan herraskartanoon, joka nyt on ollut joitakuita vuosia asumattomana, sen jälkeen kuin vanha tukkukauppias Övre kuoli. Se taitaa olla myyty sittemmin.
— Vai niin. Mutta tilanhoitaja asuu siis kartanossa?
— Ei, hänellä on oma asuntonsa jonkun matkaa siitä. Mutta nyt minun pitää kiiruhtaa, jatkoi hän suojaten kädellä silmiään ja tähystellen majataloa, jonka ikkunaruudut paloivat ilta-auringossa.
— Kiitos että teitte meille seuraa, sanoi Krag. — Tunnin päästä tavataan.
Majatalonisäntä nosti hattuaan ja lähti.
Asbjörn Krag jäi tyynesti istumaan ja katseli hänen jälkeensä, kunnes hän oli kadonnut taloon.
Sitten hän nousi äkisti, ja Falkenberg saattoi nähdä hänestä, ettei hän ollut hiukkaakaan väsynyt.
Salapoliisi poikkesi nurmettuneelle tielle, ja Falkenberg seurasi häntä.
— Miksi menette tänne? kysyi konsuli.
Salapoliisi ei vastannut. Hän vain viittasi kädellään tiehen.
Falkenbergilta pääsi ihmetyksen ja ilon huudahdus.
— Vihreä automobiili, luuletteko? kysyi hän jännityksen vallassa.
— Muu se ei voi olla, vastasi Krag. — Jäljet ovat ihan verekset.
Salapoliisi joudutti askeliaan ja kulki lopulta niin nopeasti, ettäFalkenberg vaivoin pysyi mukana.
Alkoi jo hämärtää. Varsinkin metsässä oli synkkää ja pimeätä.
Siitä tuli pitkä vaellus. Automobiilinjäljistä ei näyttänyt loppua tulevankaan. Tie kulki aaltoilevien peltojen ja niittyjen keskitse ja monien metsikköjen halki. Ja vihdoin tuli niin pimeä, etteivät he voineet enää nähdä jälkiä. Silloin Asbjörn Krag avasi pienen käsilaukkunsa.
Hän otti esiin mustankiiltävän sähkölyhdyn, jonka valaisuvoima oli sangen suuri. Kun hän suuntasi sen valkoisen sädekimpun tielle, kävi tämä niin valoisaksi, että he saattoivat erottaa jokaisen ruohonkorren ja kaikki pyöränjälkien yksityiskohdat.
Lyhdynvalo edellään he astuivat vielä puolisen tuntia äänettöminä tietä pitkin.
Yhtäkkiä oli heidän edessään ruostunut rautaveräjä, joka sulki tien. Krag koetti avata sitä, mutta kun se ei onnistunut, kiipesi hän sen yli. Falkenberg teki samoin.
He joutuivat lehtikujaan. Puiden latvat olivat niin suuret, että muodostivat läpinäkymättömän katoksen.
— Eteenpäin, mutisi Krag. — Automobiili on ajanut tänne. Me lähestymme salaisuuden ilmituloa.
Falkenberg kulki hirveässä jännityksessä, ja salapoliisin täytyi pidätellä häntä, ettei hän lähtisi edeltä juoksemaan pitkin lehtikujaa.
Yhtäkkiä he olivat suuren, synkän rakennuksen edessä. Molemmat käsittivät heti, että tämän täytyi olla Övren herraskartano.
Asbjörn Krag sammutti salalyhtynsä voidakseen paremmin katsella ympäristöä.
He tulivat pihalle, joka kasvoi lähes polvenkorkuista ruohoa.
Asbjörn Krag astui edeltä vanhoja puuportaita ylös, jotka narisivat harmittavasti hänen jalkainsa alla. Hän tarttui ruostuneeseen kädensijaan ja koetti avata ovea, mutta se oli lukossa. Hän jyskytti pari kertaa ovea ja kuunteli tulisiko ketään. Mutta ketään ei tullut. Sitten hän astui portaita alas, kääntyi oikealle ja meni erään ikkunan luo.
Falkenberg näki hänen tunnustelevan kädellään ikkunakehyksiä ja sitten hän ihmeekseen kuuli salapoliisin alkavan viheltää.
— Yksi ruutu on leikattu pois, sanoi Krag. — Täällä on ollut ihmisiä ennen meitä.
Hän pisti kätensä aukosta sisään ja irroitti ha'an. Ikkuna aukesi itsestään. Krag valmistautui kapuamaan sisään, kun Falkenberg samassa tarttui hänen olkapäähänsä.
— Olin kuulevinani äänen, kuiskasi konsuli. — Se oli varmaankin huuto, ihmisen huuto jostakin läheltä.
Asbjörn Krag pysähtyi hetkeksi, ja molemmat seisoivat hiljaa useita minuutteja kuunnellen yön pimeydessä, mutta eivät erottaneet muuta kuin oman sydämensä tykinnän ja yötuulen suhinan puiden latvoissa.
— Huuto kuului alhaalta tieltä, sanoi Krag, tai ehkä tilanhoitajan asunnolta. Täällä ei ole mitään vaaraa. Tämä on autio kartano, kuollut talo.
Samassa Asbjörn Krag oli kavunnut ikkunasta huoneeseen. Hän ojensi kätensä ulos ja auttoi Falkenbergin samaa tietä sisään.
Heidän ympärillään oli pilkkopimeää, mutta he käsittivät olevansa varsin suuressa huoneessa.
Salapoliisi astui ääneti pari askelta eteenpäin, ja Falkenberg seurasi häntä.
— Tässä tuntuu olevan pöytä, kuiskasi poliisimies.
Falkenberg hapuili käsillään eteensä ja sai kiinni pöydästä.