The Project Gutenberg eBook ofPunainen leski: RomaaniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Punainen leski: RomaaniAuthor: Sven ElvestadRelease date: June 18, 2018 [eBook #57351]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUNAINEN LESKI: ROMAANI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Punainen leski: RomaaniAuthor: Sven ElvestadRelease date: June 18, 2018 [eBook #57351]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen
Title: Punainen leski: Romaani
Author: Sven Elvestad
Author: Sven Elvestad
Release date: June 18, 2018 [eBook #57351]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUNAINEN LESKI: ROMAANI ***
E-text prepared by Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
STEIN RIVERTON [Sven Elvestad]
Suomennos
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.
I. Falkenberg.II. Laukaus.III. Rakas veli, minä olen viaton.IV. Salapoliisi.V. Ilta Pursiklubissa.VI. Kirjainarvoitus.VII. Seuraava päivä.VIII. "Hän on kostanut."IX. Naisen ryöstö.X. Kuollut talo.XI. Valaistu huone.XII. J.R.XIII. Uusi tulokas.XIV. Viimeinen keino.XV. Punaiset liekit.XVI. Kirje.XVII. Peili.XVIII. Kuoleman edessä.XIX. Hurja leikki.XX. Automobiili.XXI. Valentinen uusi autonkuljettaja.XXII. Loppu.
Falkenberg.
Einar Falkenberg, tukkukauppias, Sandwich-saarten konsuli, kolmekymmentäkaksivuotias, huvilanomistaja, astui salonkiinsa.
Hän veti taskustaan umpinaisen kultakellon, napsautti kuoren auki, murahti tyytymättömästi ja meni peilin ääreen tarkastelemaan asuansa.
Kello oli jo kymmenen minuuttia yli seitsemän.
Konsuli oli juhlapuvussa. Katseltuaan parisen minuuttia muhkeata muotoaan peilin vihreässä syvyydessä, keksimättä mitään muistutettavaa vartalossaan, viiksissään tai puvussaan, hän pisti tyytyväisenä kätensä taskuun, veti esille hopeisen paperossikotelon ja sytytti hyvänhajuisen egyptiläisen savukkeen.
Hän asteli hitaasti ympäri salia, katseli hajamielisesti tauluja, otti pöydältä joitakuita käyntikortteja, heitti ne jälleen takaisin.
Sitten hän pysähtyi äkkiä. Jotain oli juolahtanut hänen mieleensä. Hän siirsi työntöovet syrjään, astui parin kamarin läpi ja saapui työhuoneeseensa.
Tämäkin huone oli varsin ylellisesti sisustettu.
Pehmeä matto verhosi koko lattiaa, seinät olivat suorastaan peitetyt tauluilla, mutta näiden kehykset olivat tummanväriset. Joukossa oli useita melkein sysimustia eebenholtsikehyksiä. Huone teki siten kokonaisuudessaan raskaan ja synkänpuoleisen vaikutuksen. Suuri kirjoituspöytä oli jotain harvinaista ulkomaista sinertävää puulajia, runsaasti koristeltu leikkauksilla. Pöydällä oli joku Rodinin pystykuvanen; sen yläpuolella riippui komeissa leveissä kehyksissä Englannin amiraalikunnan toimittama Sandwich-saarten kartta. Paperikori oli pikku mestariteos, lähtöisin sen saariryhmän alkuasukkaiden käsistä, jota tukkukauppias Einar Falkenbergilla oli kunnia edustaa Norjan pääkaupungissa.
Konsuli meni kirjoituskaapille; tämän vanhan, arvokkaan huonekalun hän oli perinyt isoisältään, joka oli sen ostanut huutokaupasta, missä myytiin jonkun ranskalaisen kreivi-vainaan irtaimistoa. Hän avasi erään laatikon ja otti esiin ihka uudenaikaisen teräksisen rahalippaan. Sitten hän tarkasteli kirjainlukkoa, kopautti pari kertaa kanteen, pani lippaan takaisin paikalleen ja sulki kaapin mutisten puoliääneen:
— Ei, tiesinhän minä. En ollut unohtanut lukita lipasta.
Sitten hän taas äkkiä katsoo kelloaan. Hänen ajatuksensa ovat saaneet uuden suunnan. Hän on käynyt maltittomaksi.
— Mitä lempoa hän viivyttelee? sanoo hän. — Tämäpä merkillistä hitautta.
Hän soittaa kelloa. Kuluu hetki, ja vanha palvelija astuu sisään.Konsuli osoittaa kysyvästi sormellaan kattoa.
— On, vastaa ukko, joka on niin vanha, että puhuu miltei kuiskaamalla. — Herra maalari on pian valmis. Vastikään kuulin hänen siellä kiroilevan, ettei löydä hansikkaitaan.
— Hyvä. Onko vaunu esillä?
— On, herra konsuli. Hevoset ovat valjaissa.
— Mitä sanot? Emmekö saa automobiilia?
Vanha palvelija meni ilmeisesti hyvin hämilleen. Hän änkytti joitakin käsittämättömiä sanoja, jotka saivat Falkenbergin kivahtamaan tiukasti:
— Mitä!
— Niin, koska herra konsuli tahtoo sen tietää, sanoi palvelija, niin pelkään, että automobiili on nyt kokonaan kadonnut.
— Mitä hittoa! kiivastui Falkenberg. — Onko veljeni automobiili poissa?
— Konsulin veli, herra taiteilija, ajoi viimeksi automobiililla neljä päivää sitten, kun konsuli oli Kööpenhaminassa.
— No sitten hän kai tietää minne se on joutunut. Ehkä se on korjattavana?
Palvelija kakisteli kurkkuaan. Falkenberg kävi yhä tarkkaavaisemmaksi.
— Sanoppa minulle, kysyi hän katsoen palvelijaan, — yksinkö veljeni oli lähtiessään automobiililla?
— Ei, hänen seurassaan oli eräs nainen.
Konsuli nyökkäsi ja virkkoi nopeasti:
— Hyvä. Sano veljelleni että odotan.
Vanha palvelija oli jo aukaissut oven lähteäkseen, mutta isäntä, joka oli käynyt epävarmaksi ja kuumeisen levottomaksi, pysäytti hänet kysymällä:
— Tunsitko naisen?
Palvelija jäi seisomaan paikalleen.
— Tunsin, vastasi hän.
— Sulje ovi!
Palvelija sulki oven.
— Oliko se hän? kysyi Falkenberg.
— Oli, vastasi vanhus.
— Hyvä on. Käy sanomassa veljelleni, että ellei hän tuossa paikassa tule, niin lähden yksin.
Palvelija meni.
Mutta nyt Falkenbergin hyvä tuuli oli tiessään. Sen sijalle oli häneen tullut jotain ärtyisää ja kiihtynyttä. Hän kiroili hiljakseen.
Hetken kuluttua hän avasi oven ja ärjäisi:
— Takkini!
Joku palvelija lennätti juoksujalassa päällystakin, jonka tukkukauppias kiireesti vetäisi ylleen.
Hän oli jo lähtemäisillään vaunuihin, kun hänet pysäytti reipas ääni:
— Hohoi! Mihin semmoinen hoppu?
— Vai niin, siinä sinä olet, vastasi konsuli jurosti. — Hävyttömän kauan olen saanut odottaa.
Hänen nuorempi veljensä oli astunut huoneeseen. Nuori maalari Carl Falkenberg, "Charlie", kuten häntä tavallisesti nimitettiin, tunnettu koko Kristianiassa — ei niin paljon maalaustensa vuoksi kuin hurjan elämänsä ja lemmenseikkailujensa takia. Hänessä oli jotain taiteellisen huolimatonta, joka pisti silmään veljen moitteettoman ulkoasun rinnalla.
Charlie koki näyttää katuvaiselta ja sanoi:
— Mutta kellohan on vasta puoli kahdeksan, hyvä konsuli, ja sinä olet nimenomaan määrännyt päivälliset kello kahdeksaksi.
— Et saa unohtaa, että minä olen isäntänä. Näyttäisikö mielestäsi kauniilta, jos minä saapuisin kutsuihin myöhemmin kuin kunniavieras, tanskalainen ystäväni.
— Oo, luuletko, että pari minuuttia sinne tai tänne merkitsee paljonkaan tuolle tanskalaiselle kauppasaksalle.
Einar Falkenberg löi kätensä pöytään, niin että eräs kukkalasi kaatui.
— Minä en salli, että sinä käytät tuota typerää jätkänkieltä, kun puhut minun liiketuttavistani. Käytä sitä silloin, kun olet kahvila- ja atelieerituttujesi parissa.
— No no…
— Minne olet muuten pannut automobiilin?
— Kuulehan, veli hyvä, se oli minun automobiilini.
— Oli, oli, kenties kaikki mitä sinulla enää oli jäljellä.
— Perinnöstänikö, tarkoitat?
— Perinnöstäsi, niinpä niin. Sillaikaa kuin minä olen järkevillä yrityksillä ja työllä lisännyt osani kaksinkertaiseksi, olet sinä pannut menemään melkein kaiken.
— Nyt on kai minun vuoroni muistuttaa sinua ajan kulumisesta, sanoi toinen kuivasti.
— Olet siis myynyt automobiilin.
— Kukaties.
— Tai antanut sen tuolle… tuolle —
Hän vaikeni äkisti nähtyään veljensä kasvoissa ilmeen, joka sai hänet hätkähtämään. Kaikista nuoremman veljen hullutuksista huolimatta konsuli kuitenkin piti hänestä paljon.
— Ja miltä sinä näytätkään, jatkoi hän. — Silmänalustat harmaankalpeat, kuumeinen puna ohimoilla. Teetkö kovasti työtä?
— En, en pahasti, vastasi Charlie tullen iloiseksi nähdessään myrskyn vihdoin menneen ohi. — Mutta minä olen niin onnellinen, olen rakastunut.
Konsuli katseli jälleen veljeään ja mutisi:
— Onnellinen! Hm. Vaikka näytät siltä, kuin eläisit ainaisen mielipahan maailmassa.
Toisen kasvot synkistyivät jälleen.
— Tietysti en ole niin rikas kuin sinä, sanoi hän.
— Tule pois, mennään nyt, vastasi vanhempi nopeasti.
Veljekset astuivat vaunuihin ja lähtivät ajamaan huvilasta Drammenin-tietä myöten. Oli kaunis, valoisa ilta, paljon väkeä liikkeellä. Hienot vaunut, uljaat hevoset ja loistavat valjaat herättivät huomiota.
Charlie, joka kaikin mokomin tahtoi estää keskustelua saamasta mitään ikävää käännettä, kysyi:
— Et ole vielä kertonut mitään tanskalaisesta ystävästäsi, hyvä veli.Mikä hänen nimensä on?
— Stiegel. Hän on kelpo mies. Loistava liikemies. Olemme äskettäin yksissä tuumin tehneet hyvän kaupan.
— Ja siksikö annat päivälliset?
— Siksi.
— Mitä se kauppa koski?
— Kahvia.
— Vai niin. Entä paljonko tuli sinun voitoksesi?
— Useita tuhansia. Tanskalaisen ystäväni voitto-osuuden maksan hänelle huomisaamuna. Hän tulee luokseni kello puoli yksitoista.
— Sinulla on siis rahat kotona? kysyi Charlie aivan välinpitämättömästi. Kaikki liikeasiat ikävystyttivät häntä aina suuresti.
— Tietysti, vastasi tukkukauppias. — Ne ovat valmiina kirjainlukkoisessa lippaassa.
— Paljonko siellä on?
— Kaksikymmentäviisi tuhatta.
Charlie säpsähti.
Hän kääntyi veljeensä päin ja kysyi kiihtyneenä:
— Mitä sinä sanot? Kaksikymmentäviisi tuhatta?
— Niin, vastasi veli hieman ihmeissään. — Onko se sinusta niin hirveän paljon?
— Ei.
— Mitä sitten noin hämmästyit?
— Se muistuttaa minulle jotain… Summa… itse luku. Mutta sitä sinä et ymmärrä, Einar. Ihan joutavaa. Puhukaamme muusta.
Einar Falkenberg silmäili veljeään tarkemmin. Hän alkoi tuntea omituista levottomuutta. Mikä veljeä vaivasi? Charlie näytti todellakin kalpealta ja onnettomalta. Samassa hän tervehti.
— Ketä sinä tervehdit? kysyi tukkukauppias.
— Tarkoitatko sitä herrasmiestä, jolla oli kellertävä kevättakki ja joka käveli nopeasti Drammenin-tietä ylöspäin? Veikkonen, etkö sinä häntä tunne?
— Hän oli näöltään kuin englantilainen nyrkkeilijä. Charlie nauroi.
— Niin, älä mielikään joutua hänen nyrkkiensä väliin. Hän on vahva kuin tiikeri. Hän on Asbjörn Krag, salapoliisi.
— Hoo, vai poliisimies, sanoi tukkukauppias haukotellen.
Vaunut pysähtyivät Rosenkrantzin-kadulla Grand Hotelin edustalle.Ovenvartia tuli ilmoittamaan, että muutamia herroja oli jo saapunut.
Konsuli riensi hotelliin. Pukuhuoneessa hän tapasi tanskalaisen liikemiehen, herra Stiegelin, jonka esitteli veljelleen. Vieras oli pieni, tumma herra, jolla oli ripeät, hermostuneet liikkeet.
Charlie alkoi jutella hänen kanssaan. He puhuivat tavallisista asioista, urheilusta, teatterista, tanssista. — Konsulilla oli sillaikaa täysi työ vastaanottaessaan muita vieraita, joita saapui ehtimiseen.
Vihdoin nuo kolme herraa pääsivät lähtemään seurusteluhuoneisiin toiseen kerrokseen.
Heidän noustessaan mattojen peittämiä portaita rokokosaliin tapahtui jotain omituista.
Tanskalainen herra kulki keskimäisenä. Hänen oikealla puolellaan oli konsuli, vasemmalla tämän veli.
Samassa eräs pari astuu portaita alas muutamasta yläkerroksen seurusteluhuoneesta.
Vastaantulijat ovat nuori nainen ja sotilaspukuinen herrasmies, ratsumestari.
Nainen on hyvin hienosti puettu. Ja hän on kaunis. Hurmaava hymy huulilla ja valkoinen, pilvenkaltainen kaulapuuhka löyhästi hartioille heitettynä.
Konsuli tuntee hänet oitis.
Leikillisellä äänellä hän virkkaa:
— Charlie, siinä hän on.
Veli nostaa silmänsä ja hätkähtää.
Pieni tanskalainen liikemies huomaa hänkin parin. Samassa kuin se tervehtien sivuuttaa heidät portaiden keskikohdalla, hän päästää hiljaisen kirouksen ja tarttuu lujasti konsulia käsivarteen.
Nainen ja ratsumestari katoavat peilisaliin. He nauravat molemmat ja ovat kiintyneet keskusteluunsa. Naisen silkkipuku sihajaa hänen astuessaan kynnyksen yli.
Nuo kolme herraa ovat tahtomattaankin pysähtyneet.
Charlie on kalvennut. Hän kuiskaa joitakin sanoja, lauseen, jota kumpikaan toisista ei käsitä. Se kuuluu kiroukselta. Herra Stiegel katsoo kummeksien toisesta toiseen.
— Eteenpäin, hyvät herrat! huutaa konsuli naurahtaen väkinäisesti.
Ja herrat nousevat edelleen portaita.
Rokokosalin viereisissä kolmessa seurusteluhuoneessa vilisee frakkipukuisia herroja.
Konsuli Falkenberg on tällä kertaa pannut toimeen hienot herrakutsut. Hän on ilmeisestikin tahtonut tehdä suurenmoisen vaikutuksen tanskalaiseen liikemieheen. Hän on kutsunut kaikki tuttavapiirinsä "nimet". Komeita arvonimiä vilisee. Siellä täällä välkähtää ritarimerkki. Muutamalla nopealla silmäyksellä konsuli selvittää itsellensä tilanteen. Leikkisä, humoristinen kamariherra Toten on istuva kunniavieraan, tanskalaisen liikemiehen vieressä.
Tukkukauppias Einar Falkenberg, Sandwich-saarten konsuli, pistäytyy varmuuden vuoksi rokokosalissa, missä pöytä on katettuna. Se upeilee keskellä salia, raskaana ja värikylläisenä, kukilla ja pienillä sähkölampuilla koristettuna. Lasit välkkyvät, taidokkaasti poimutetut valkeat lautasliinat hohtavat. Palvelijat viimeistelevät kättensä työtä. Falkenberg on tyytyväinen. Hän jakelee viimeisiä määräyksiään samppanjasta. On tärkeätä, että itsekukin saa mieleistänsä.
Sitten hän palaa vieraittensa luo. Maurilaisessa kammiossa hän huomaa kunniavieraan, herra Stiegelin, ja astuu hänen luoksensa.
Tanskalainen liikemies sanoo:
— Vai niin, siinä te olette. Hyvä on, olen etsinyt teitä. Kuulkaas, tunnetteko sen naisen?
— Minkä naisen? kysyy Falkenberg. Hän oli jo melkein unohtanut portaissa sattuneen kohtauksen. — Ahaa, tarkoitatte ratsumestarin naista.
— Niin, häntä jonka tapasimme.
— Minä tuskin tunnen häntä. Tiedän, että hän on nimeltään rouvaKempel. Hän on nuori leski.
— Aivan oikein, vastasi tanskalainen. — Hänen nimensä on ValentineKempel.
— Tekin siis tunnette hänet?
— Tunnen. Ettekö nähnyt, miten ällistyin tavatessani hänet portaissa?
— Huomasin sen. Mutta minä tunnen häntä, kuten sanottu, perin vähän. Ihmiset pitävät hänestä, hän on vilkas ja ottaa paljon osaa seuraelämään.
— Mikäli ymmärrän, sanoi herra Stiegel yhtäkkiä totisesti, — on veljenne joutunut hänen pauloihinsa.
Konsuli tuijotti ällistyneenä häneen. Ei, mies puhui tosissaan. Hän oli hyvin vakava.
— No no, sanoi Falkenberg, älkäämme puhuko siitä. Veljenihän on jo aikoja sitten saavuttanut täysi-ikäisyyden.
— Jos tuntisin hänet paremmin, jatkoi toinen, niin varoittaisin häntä. Kaksi vuotta sitten olin Hampurissa. Silloin Valentine asui siellä ja oli hyvin juhlittu ja suosittu. Mutta sitten alettiin kuiskailla hänen ympärillään. Häntä mainittiin eräällä nimellä — hiljaa tietysti.
— Ja mikä se nimitys oli? kysyi konsuli.
— "Petohämähäkki", vastasi herra Stiegel. — Missä muuten veljenne on? lisäsi hän.
Falkenberg tähysteli hilpeätä seuraa, mutta Charlieta ei näkynyt missään.
Aavistus valtasi hänet. Hän meni nopeasti huoneiden läpi ja saapui portaille.
Ensi kerroksen ruokasalin ovessa hän näki veljensä seisovan kalpeana ja miltei horjuen.
Valkopuuhkainen nainen, Valentine, pyyhkäisee samassa hänen ohitseen.
Naisella on kiire. Ratsumestarin univormu häämöttää lähettyvillä.
Ja sitten hän virkkaa nopeasti ja hillitysti, mutta äänellä, jonka sointu ennustaa vaaraa:
— Charlie, pelastatko minut?
Vastausta hän ei varro. Sanat tulivat salaman nopeudella, ohimennen. Ne kuulostivat kuiskatulta hätähuudolta.
Kun Einar Falkenberg näki veljensä kasvot, tunsi hän pistoksen rinnassaan.
Hän ei muistanut milloinkaan nähneensä Charlieta niin masentuneena. Mutta nyt Charlie tuli portaita ylös, ja konsulin täytyi kiiruhtaa takaisin, jottei veli huomaisi häntä.
Hän etsi herra Stiegelin, kunniavieraan, ja tarttui häntä käsipuolesta.
Ja sitten avattiin loistavan salin ovet.
Laukaus.
Konsuli Einar Falkenberg oli koko päivällisten ajan levoton veljensä takia.
"Charlie, pelastatko minut?" oli Valentine sanonut. Äänen kuumeinen sointu kaikui vielä hänen korvissaan. Hänen mieleensä oli yhtäkkiä jysähtänyt, että jotain vakavaa oli tapahtumassa. Charlie ei ollut vastannut, hän oli vain luonut naiseen kauhuisen katseen. Ja sitten nainen oli kadonnut peilisaliin ratsumestarin rinnalla.
Konsuli silmäsi pöydän yli veljeensä, joka istui kamariherra Totenin vieressä. Hän oli tahallaan sijoittanut nämä kaksi vierekkäin. Hän tiesi, että kamariherra mielellään puheli Charlien kanssa, tällä kun oli loppumaton varasto juttuja, etenkin lemmenseikkailuja koskevia, Kristianian iloisesta hienostomaailmasta.
Mutta nyt tuntui siltä, kuin Charlie olisi kokonaan kadottanut juttelukykynsä. Alussa hän istui synkkänä, miettiväisenä ja hajamielisenä, sysäsipä kumoon jonkun lasinkin, niin hermostunut hän oli. Hän söi vähän, mutta joi sitä enemmän, ja päivällisten loppupuolella hänet valtasi eräänlainen pinnistetty iloisuus, joka oli omituisen räikeänä vastakohtana hänen aikaisemmalle vaiteliaalle totisuudelleen. Mutta kamariherra Toten riemastui muutoksesta. Charlie pääsi vauhtiin ja kertoi joukon juttuja, ja kamariherra nauroi, niin että ritarimerkit hyppivät rinnalla.
Ateria loppui vihdoin, ja vieraat hajaantuivat seurusteluhuoneisiin, joissa tarjoiltiin kahvia. Sillä aikaa Charlie katosi hetkeksi, mutta kun hän tuli takaisin mandoliini kainalossa, päästi iloinen seura riemuisan remakan. Hänet nostettiin pöydälle, ja hän alkoi laulaa preerioista ja bambu-puista, pikku neekeritytöistä, laajoista viljelysmaista, New Orleansin kaduista — noita kauniita amerikkalaisia sävelmiä, joissa helkkyy viehkeä, salainen kaihomielisyys. Hänellä oli miellyttävä, pehmeä ääni, ja laulut otettiin ihastuksella vastaan. Mutta konsuli tuli pakostakin liikutetuksi. Hän tunsi, miten veljen salainen murhe värisi mandoliininkielten hennoissa sävelissä ja laulujen omituisessa alakuloisuudessa.
Eräänä väliaikana tanskalainen liikemies, herra Stiegel, meni Charlien luo kiittämään kohteliaasti. Samalla hän kysyi:
— Mitenkä työ sujuu, herra Falkenberg? Oletteko saanut mitään uutta taulua valmiiksi?
— En mitään uutta, vastasi Charlie nappaillen vallattoman hilpeästi soittimensa kieliä, — mutta minulla on koko joukko aloitettuja. Kerrassaan loistavia ideoja, vakuutan teille. Mutta kun minusta on ikävää nähdä noita puolivalmiita töitä, olen kääntänyt atelieerissani kaikki kankaat nurin, niin että kävijät saavat nähdä vain takapuolet.
— Ettekö ole aikonut lähteä ulkomaille saamaan uusia vaikutteita?
— Olen kyllä.
— Eikö lähdetä yhdessä Pariisiin? Minun pitää matkustaa sinne liikeasioitteni takia.
— Jospa se vain kävisi laatuun, sanoi Charlie miettiväisesti. —Milloinka lähdette?
— Huomenna.
— Huomenna! Ei, ei käy päinsä.
Charlie aloitti uuden laulun, ja tanskalainen herra poistui mutisten itsekseen:
— Hän on kiinni. Hän on kiinni, poika parka.
Juhla jatkui vielä tuntikauden. Saatettuaan vaunuihin viimeiset vieraansa — paitsi herra Stiegeliä — konsuli etsi veljeään, mutta Charlie oli silloin jo kadonnut.
— Herra konsulin veli lähti puoli tuntia sitten, tiesi hovimestari.
— Niinkö — menikö hän kotiin? kysyi Falkenberg.
— Hän on ainakin lähtenyt hotellista.
Falkenberg ymmärsi, että kun hotellin hovimestari käyttää tällaista, kieltä, niin siinä piilee jotain.
— Mitä tarkoitatte? kysyi hän.
— Herra konsuli, mitäpä minä tarkoittaisin. Herra konsulin veli lähti hotellista neljännestunti sitten.
— Mutta äskenhän juuri puhuitte puolesta tunnista.
— Niin, puoli tuntia sitten hän poistui seurasta.
— Vai niin se olikin! Mutta hän ei sentään lähtenyt heti?
— Ei, hän käväisi peilisalissa.
— Hyvä. Ajaenko hän lähti hotellista?
— Niin, he ajoivat.
— Heitä oli siis kaksi?
— Heitä oli kolme, herra konsuli.
Falkenberg katsoi terävästi hovimestariin.
— Ratsumestariko myös? kysyi hän.
— Niin.
* * * * *
Konsuli ja hänen tanskalainen liiketuttavansa päättivät ajella hetkisen virkistyäkseen monien ja erilaisten pöytänautintojen jälkeen.
He ajoivat aina Nordstrandille saakka.
Oli ihmeellinen, leuto ja valoisa yö. Molemmat herrat olivat hieman hilpeällä tuulella. He tekivät uusia tulevaisuudensuunnitelmia ja sopivat uusista liikeyrityksistä.
Vasta kolmen tienoissa he palasivat kaupunkiin. Konsuli kyyditsiStiegelin hänen hotelliinsa, ja erotessa hän sanoi:
— Odotan teitä kello puoli yksitoista aamupäivällä.
— Puoli yksitoista. Tulen täsmälleen.
— Minulla on rahat käteisinä, kaksikymmentäviisi tuhatta.
— Hyvä on.
He erosivat sydämellisesti hyvästellen. Einar Falkenberg lähti yksin ajamaan Drammenin-tielle päin. Hän istui selkäkenossa vaunuissaan ja tupakoi.
Hän koetti ajatella liikeasioita, mutta se ei ottanut onnistuakseen.
Myötäänsä hänen ajatuksensa palasivat veljeen. Mitenkä hänen laitansa mahtoi olla?
Yksi seikka oli hänelle selvänä. Veli oli varmasti hyvin onneton.
Nuo kummalliset sanat soivat vielä hänen korvissaan, ja hän toisteli niitä lakkaamatta itsekseen: "Charlie, pelastatko minut?" Oskarinkadun kulmassa hän huomasi tutunnäköisen herrasmiehen ajavan tavallisissa ajurinrattaissa. Se oli kamariherra Toten. Hän ei ollut yksin. Falkenberg hymähti.
Kauempana, Skillebaekin lähellä, hänet herätti mietteistään automobiilin törähdys. Hän tunsi äänen, sen suhteen ei voinut erehtyä.
Kuski nykäisi vaistomaisesti suitsista ja kääntyi isäntäänsä päin.
— Kuulittekositä, herra konsuli? sanoi hän. — Se on varmasti meidän automobiili.
— Niin, sen voisin vannoa, vastasi Falkenberg tähystellen eteenpäin.— Sen äänen tuntisin satojen joukosta. Olenhan itse ostanut torvenLontoosta. Ehkäpä nyt saamme tietää, mitä veljeni kadonneestaautomobiilista on tullut.
Hänen mieleensä vilahti tuokioksi ajatus: kenties Charlie ajaa siinä.
Kiiltävä auto lähestyi nyt suurilla kumipyörillään. Oli melkein valoisaa, joten se näkyi selvästi.
— Ei, tämä auto on vihreä, sanoi kuski. — Niin että ei se voi olla meidän.
— Eipä tietenkään, vastasi konsuli. — Veljeni automobiili on punainen.
— Sitäpaitsi lyhdynpitimet ovat toisenlaiset.
Automobiili porhalsi ohi.
Siinä istui kaksi miestä. Toinen oli mustapintainen, lähinnä muistuttaen espanjalaista. Falkenberg kiintyi erityisesti näihin kasvoihin.
— Aika roisto naamasta päättäen, mutisi kuski.
— Aja eteenpäin, sanoi konsuli heittäytyen selkäkenoon. Hän oli jo unohtanut automobiilin. Ja hän tunsi itsensä väsyneeksi.
Falkenberg iloitsi päästessään vihdoin taas kotia huvilaansa. Hän meni työhuoneeseensa ja avasi kaikki ikkunat, niin että ihana aamuilma, joka toi muassaan puutarhasta puiden ja kukkien tuoksua, sai täyttää koko huoneen ja virkistää häntä.
Hän istuutui suuren, leikkauskoristeisen kirjoituspöytänsä ääreen, huokasi raskaasti ja mutisi:
— Vihdoinkin on siitä päästy ja saan mennä levolle.
Pöydällä oli muutamia kirjeitä, joita hän silmäili. Joukossa oli muun muassa kamariherra Totenin lähettämä painettu illalliskutsu. Sen alareunaan kamariherra oli omakätisesti kirjoittanut: "Saatte tehdä mielenkiintoisen tuttavuuden."
Falkenberg pani kirjeet välinpitämättömästi syrjään. Mutta alimaisena pinkassa tuli vastaan pieni neliskulmainen kuori, jonka hän sieppasi halukkaasti. Hänen nimensä ja osoitteensa olivat kirjoitetut sirolla naisen käsialalla.
Hän avasi kirjeen ja luki sen kahteen kertaan. Sitten hän hymyili onnellisen näköisenä ja suuteli pientä paperia.
Mutta hänen täytyi koettaa nukkua hiukan. Hänellä oli vielä ruusu napinreiässä illan juhlasta. Se alkoi lakastua ja hajota. Hän irroitti sen ja heitti pois. Ja ruusu putosi matolle jääden siihen pienen valkoisen paperipalan viereen.
Paperipala. Konsuli Falkenberg nosti sen lattialta. Hän ei sietänyt epäjärjestystä työhuoneessaan. Mikä se semmoinen paperi oli, joka oli pudonnut lattialle? Hän silmäili sitä — ja kavahti yhtäkkiä pystyyn.
— No mutta — mitä ihmettä!
Hän oli säikähtänyt ankarasti, katsoi jälleen paperiin ja alkoi vavista.
Tämä paperi, jota hän piteli kädessään, oli tavattoman tärkeä. Hän ei olisi tahtonut hukata sitä suurestakaan rahasummasta.
Mutta mitenkä se oli joutunut lattialle?
Falkenberg siveli kädellä otsaansa ja koki hillitä levottomuuttaan.
Hänhän oli itse pannut tämän paperin teräslippaaseen iltapäivällä. Hän muisti sen aivan selvästi. Ja miten se siis oli saattanut —
Hän tunsi kiihtyvänsä yhä enemmän. Hän sieppasi avainkimpun, se kalisi hänen vapisevassa kädessään.
— Mahdotonta! hän huudahti, ikäänkuin ääneen jatkaen ajatusjuoksuaan.— Se ei voi olla mahdollista.
Yhtäkkiä jotakin juolahti hänen mieleensä.
Hänhän oli eilisiltana itse avannut teräslippaan kahdesti. Ensi kerran pannessaan siihen rahat ja tämän paperin. Toisen kerran tarkastaessaan selittämättömän levottomuuden valtaamana, oliko lukinnut lippaan.
Tietysti paperi oli pudonnut silloin, kun hän viimeksi käsitteli lipasta. Niin oli varmasti asianlaita.
— Niin, tietysti, mutisi hän lohdutellen itseään, samalla kuin avasi kaapin ja otti esille teräslippaan.
Hän katseli sitä ensin tarkkaan joka puolelta ja nyökkäsi tyytyväisenä. Ei kukaan ollut koskettanut lipasta. Ja avata sen saattoi ainoastaan hän itse, sillä hän yksin tiesi sanan, jolla sai kirjainlukon aukeamaan.
Hän muodosti kirjaimista sanan ja painoi ponninta.
Lukko napsahti. Aivan kuin pitikin. Siinä se nyt oli lipas auki.
Falkenbergia nauratti oma pelkonsa; hän oli nähnyt aaveita keskellä päivää. Hän, kylmäverinen liikemies, oli alkanut käydä hermostuneeksi ja taikauskoiseksi. Ei, oli tosiaan jo aika mennä levolle.
Hän kohotti nopeasti kantta.
Samassa hän jähmettyi hämmästyksestä ja kauhusta.
Rahat olivat poissa.
Kahdestakymmenestäviidestä tuhannesta ei ollut äyriäkään jäljellä.
Hetken aikaan hänen oli mahdoton käsittää mitään. Kuin mielipuoli hän penkoi lippaan sisällystä, sai kouransa täyteen papereita ja hajoitti ne ympärilleen, mutta ne olivat pelkkiä papereita. Ei ainoatakaan pankinseteliä ollut niiden joukossa.
Rahat oli siis varastettu häneltä. Mutta miten, miten —?
Hän tutki lukon uudelleen. Se oli kunnossa. Ja lippaan sai avatuksi sillä ainoalla sanalla, jonka hän yksin tiesi. Tuolla ainoalla pikku sanalla, jota hän ei ollut lausunut kellekään elävälle olennolle ja jota ei kukaan voinut arvata.
Häntä ei niin paljoa järkyttänyt tappion suuruus kuin tämän varkauden täydellinen arvoituksellisuus.
Yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti ajatus, kamala ajatus, joka teki hänet jääkylmäksi.
Kaksikymmentäviisi tuhatta! Hän muisti, miten levottomaksi Charlie oli käynyt, kun hän oli vaunuissa maininnut tuon summan. Hän muisteli Valentinen sanoja: "Charlie, pelastatko minut?" Ja hän muisti, mitä herra Stiegel oli tiennyt kertoa "petohämähäkistä". Sitäpaitsi veljen käytös oli viime päivinä ollut eriskummainen. Olisiko Charlie —? Saattoiko semmoista ajatella?
Falkenberg oli taas entinen tyyni, varma liikemies. Hän keräsi paperit ja pani ne lippaaseen. Sitten hän soitti palvelijaa.
— Onko joku käynyt täällä? kysyi hän.
— Ei, vastasi palvelija, täällä ei ole käynyt ketään.
— Onko veljeni tullut kotia?
— On.
— Milloin hän tuli?
— Tunti sitten.
— Yksinkö?
— Niin, hän tuli ajurilla.
— Menikö hän heti omalle puolelleen?
— Meni, hän oli täällä vain parisen minuuttia. Sitten hän tuli taas alas kynttilä kädessä.
— Minne hän silloin meni?
— Herra konsulin huoneisiin.
— Seurasitko sinä häntä?
— En, näin hänet huoneeni ikkunasta.
— Oliko hän kauan täällä?
— Puolisen tuntia.
— Kuulitko täältä mitään ääntä sillä aikaa?
— En, minähän jo sanoin, että hän oli yksin. Kun hän tuli ulos, oli hänellä silloinkin kynttilä kädessä. Minä menin häntä vastaan portaille kysyäkseni, halusiko hän jotakin.
— Miltä hän näytti?
— Hän oli kalpea kuin kuolema.
Falkenbergia värisytti.
— Sanoiko hän mitään?
— Hän sanoi vain: "Hyvää yötä, Johannes." Mutta hän oli niin kummallinen. Minä luulen, että hän on sairas. Herra konsulin pitäisi käydä katsomassa häntä.
— Saat mennä, sanoi Falkenberg.
Vanhus poistui.
Falkenberg jäi seisomaan huoneeseen ikäänkuin lamautuneena. Eihän ollut enää epäilystäkään —
Yhtäkkiä hän havahtaa mietteistään kuullessaan laukauksen, revolverinlaukauksen.
Hän säikähtää ankarasti ja kiljaisee:
— Charlie!
Sitten hän karkaa ovesta ulos ja portaita ylös. Kuin mieletön hän ryntää veljensä asuntoon. Jo kaukaa hän huutaa:
— Charlie! Charlie!
Mutta hän ei saa vastausta.
Saapuessaan Charlien atelieeriin, missä nurinkäännetyt taulukankaat irvistävät, hän näkee veljensä istuvan tuolilla kasvot päivänvaloon päin. Oikeassa ohimossa on kuulanreikä, josta paksu verivirta on juossut hänen poskensa yli ja tahrannut hänen kauluksensa ja liivinsä.
Falkenberg heittäytyy hänen päällensä.
Charlie on kuollut. Hän pitää vielä kouristuksentapaisesti revolveria kädessään. Sanomaton suru valtaa veljen. Noita kahtakymmentäviittä tuhatta hän ei ajattele. Hän ajattelee vain veljeään, poikavuosiensa leikkitoveria, hän muistaa vilahduksena Charlien rakkauden ja lämpimän ystävällisyyden, hänen mandoliininsa, hänen surunvoittoiset laulunsa.
— Pöydällä on jokin paperi, mutisee Falkenberg hajamielisesti itsekseen.
Hän ottaa sen ja lukee:
"Rakas veli", on siihen kirjoitettu, "minä olen viaton".
Konsuli sivelee vainajan hiuksia ja sulkee hänen sammuneet silmänsä.
Rakas veli, minä olen viaton.
Alussa Falkenberg oli kuin huumaantunut. Noiden viheliäisten rahojenko takia — ei, se ei ole mahdollista, ajatteli hän. Ja hän huusi ääneen veljensä nimeä: Charlie, Charlie!
Hän otti uudelleen käteensä paperilipun, jonka veli oli kirjoittanut, ennenkuin teki kauhean tekonsa. "Rakas veli, minä olen viaton." Muuta siinä ei ollut. Mitä tämä merkitsi? Saattoiko siis joku muu kuin hän olla ottanut rahat? Hänhän oli käynyt alhaalla veljensä asunnossa tänä yönä. Hän ainakin tiesi varkaudesta, ja siksi hän ehkä olikin ampunut itsensä. Ampunut itsensä! Falkenberg katseli uudelleen vainajaa. Ja tuo muuten niin kylmäverinen mies joutui mitä raastavimman surun valtaan; hän hoiperteli pitkin huonetta nurinkäännettyjen taulujen keskellä ja vaikeroi ääneen.
Mutta yhtäkkiä hän tyyntyi kuullessaan varovaisia askelia viereisestä huoneesta. Siellä tuli vanha palvelija.
Konsuli meni häntä vastaan.
— Mitä haet? kysyi hän.
— Kuulin laukauksen, änkytti vanhus, ja näin konsulin juoksevan portaita ylös.
— Veljeni on kuollut.
Vanha palvelija peitti kasvonsa käsillään. Hän oli niin liikutettu, ettei pitkään aikaan saanut sanaa suustaan.
— Rauhoitu, sanoi Falkenberg, asia ei ole muutettavissa. Auta minua järjestämään tuolla sisällä hiukan.
He menivät atelieeriin — ja jälleen näytti siltä, kuin liikutus olisi käynyt heille ylivoimaiseksi.
Sitten he pesivät Charlien kasvot ja asettivat ruumiin eräälle sohvalle.
Konsuli pyysi vanhusta hommaamaan lääkärin, joka kirjoittaisi kuolemantodistuksen. Itse hän läksi työhuoneeseensa, missä istuutui suuren kirjoituspöydän ääreen miettimään.
Hän palautui yhä uudelleen tuohon kohtaukseen, jonka oli nähnyt Grand Hotelissa, kun Valentine oli kuiskannut hänen veljelleen: "Charlie, pelastatko minut?" Ja hän tuli yhä vakuutetummaksi, että jotain yhteyttä oli olemassa tämän lauseen ja viimeöisten surullisten tapahtumain välillä.
Hän tarkasteli uudelleen teräslipasta ja huomasi sen täysin vahingoittumattomaksi. Siinä ei ollut pienintä naarmuakaan. Kirjainlukon avaajan täytyi olla joku, joka tiesi sanan. Mutta senhän tiesi hän yksin. Eikä hän ollut sitä maininnut ainoallekaan ihmiselle. Ja mahdotonta oli kenenkään sitä arvata. Kaikki näytti hänestä eriskummaiselta, järjettömän mahdottomalta. Hänen edessään oli arvoitus, jossa hän ei havainnut pienintäkään selityksen mahdollisuutta.
Konsuli ei nyt enää ajatellutkaan makuullemenoa. Oli jo aamu, ja ulkona alkoi syntyä liikettä. Falkenberg huomasi istuvansa edelleenkin juhlapuvussa. Hän kylpi ja puki ylleen toiset vaatteet. Tultuaan sitten esiin, kylvyn virkistämänä ja arkipuvussa, hän oli täydelleen tyyntynyt. Tohtori tuli hänen luokseen ja lausui joitakin ystävällisiä ja osaaottavia sanoja.
— Voin ainakin lohduttaa teitä sillä, sanoi hän, että veljenne kuoli heti paikalla. Toista laukausta ei tarvittu.
Tohtorilla oli revolveri kädessään.
— Mitä minä tällä teen? kysyi hän.
— Antakaa se minulle, vastasi konsuli.
Ase oli veljen hienoimpia revolvereja. Sen hopeahelaiseen perään oli kaiverrettu hänen nimikirjaimensa C.F.
Falkenberg tarkasteli makasiinia.
— Yksi panos jäljellä, sanoi hän.
Hän oli ottamaisillaan patruunan pois, mutta muutti mielensä.
— Olkoon, ajatteli hän. — Ehkä se tulee minulle joskus tarpeeseen.
Hän pisti revolverin taskuunsa.
Kello puoli yksitoista saapui tanskalainen liikemies, herra Stiegel.Hän oli hyvin totinen ja puristi lämpimästi ystävänsä kättä.
— Kuulen että veljenne on kuollut, sanoi hän.
— Vai niin. Joko se on päässyt kaupunkiin. Mitä siellä kerrotaan?
— Että hän kuoli hyvin äkkiä.
— Niin. Hän kuoli äkkiä.
— Mies parka. Minä arvasin, että niin oli käyvä. "Petohämähäkin" tien ohessa on monta ihmiskohtaloa.
— Veljeni kuoli sydänhalvaukseen, sanoi konsuli.
Herra Stiegel vilkaisi nopeasti häneen.
— Niinpä tietenkin, vastasi hän. — Puhukaamme nyt liikeasioista.
— Minulle on tässä aamupäivällä sattunut eräitä maksuja, niin etten nyt voikaan suorittaa niitä kahtakymmentäviittä tuhatta käteisellä, selitti Falkenberg. — Teidän täytyy senvuoksi vaivautua nostamaan rahat tällä pankkiosoituksella.
— Yhdentekevä. Minun pitää muutenkin käydä pankissa.
— Tänäänkö lähdette pois?
— Matkustan pikajunassa etelään.
— Onnea matkalle. Hyvästi.
— Näkemiin. Hyvästi.
Herra Stiegel lähti.
Päivän mittaan kävi useita tuttuja herroja konsulin luona ilmaisemassa osanottoaan. Mutta hän vaiensi heidät yhtä lyhyesti kuin herra Stiegelin. Hän sanoi kaikille: "Veljeni kuoli halvaukseen." — Hänestä oli taas tullut entinen kylmä, järkevä liikemies.
Tällä tavoin hänen onnistui osittain ehkäistä huhuja veljen itsemurhasta, mutta vain osittain. Juoru oli liikkeellä, ihmiset kuiskailivat ja supattelivat.
Falkenbergilla oli paljon työtä järjestellessään yhtä ja toista kuolemantapauksen johdosta. Hän pysyi sentähden kotosalla ja hoiti konttoriasiansa puhelimitse.
Vasta kuuden aikaan iltapäivällä hän lähti ulos. Vanha palvelija kysyi, eikö hevosia valjasteta, mutta hän vastasi kieltävästi. Hän tahtoi kulkea jalkaisin arvellen siten herättävänsä vähimmän huomiota.
Kaupunkiin saavuttuaan hän käveli aivan verkkaan. Hän oli hieman kalpeampi tavallistaan, mutta kukaan ei saattanut hänestä huomata, että tapaus olisi häntä erityisemmin järkyttänyt. Ne, jotka eivät häntä sanottavasti tunteneet, tuumivat: "Hän on kylmä ihminen. Kas miten tyynenä hän tuossa kävelee poltellen iltapäiväsikariaan, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut." Mutta ne, jotka tunsivat hänet paremmin, sanoivat: "Hän hillitsee itsensä mestarillisesti, hän rakasti veljeään."
Einar Falkenbergia raukaisi hieman, hän kun ei ollut lainkaan nukkunut. Hän meni sentähden Teatterikahvilaan ja joi lasin absinttia. Muulloin hänen näyttäytyessään kahvilassa tuli tavallisesti aina heti joku häntä tervehtimään, usein kaksi tai kolmekin, mutta nyt hänen annettiin istua rauhassa. Hän pyysi iltalehtiä, etupäässä peittääkseen kasvonsa, mutta kun hänen silmiinsä sattui uutinen veljen kuolemasta, niin hän maksoi nopeasti ja lähti.
Ensin hän kuljeskeli kauan päämäärättä. Suru oli saada hänet kokonaan valtoihinsa joka kerta, kun tapaus muistui hänen mieleensä. Mutta hänen täytyi olla maltillinen ja luja. Vihdoin hän tunsi itsensä kyllin tyyneksi, viittasi luokseen ajurin ja sanoi osoitteen: Oskarinkatu 84. Hän tiesi Valentinen asuvan siellä. Veli oli kerran ohimennen maininnut hänelle osoitteen. Hän luki joka kerroksen ovikilvet. Viimein hän löysi etsimänsä nimen: Rouva Valentine Kempel.
Hän soitti.
Palvelustyttö tuli avaamaan ja vastasi hänen kysymykseensä, oliko rouva tavattavissa:
— Ei, rouva ei ota vastaan tänään.
Falkenberg veti taskustaan nimikortin ja kirjoitti sen takasivulle:
"Minun täytyy saada puhutella Teitä."
— Antakaa rouvalle tämä kortti, sanoi hän.
Tytön mennessä sitä viemään konsuli astui muitta mutkitta eteiseen ja sulki oven perässään. Hän oli päättänyt tunkeutua sisään vaikkapa rouva Kempelin luvattakin.
Hetken päästä tyttö palasi ilmoittaen:
— Olkaa hyvä, rouva ottikin sentään vastaan.
Tyttö saattoi hänet muutamien hienosti sisustettujen huoneiden läpi suureen budoaariin.
Ikkunain ulkokaihtimet oli laskettu alas, ja sisäpuolella oli paksut, keltaiset silkkiverhot vedetty eteen. Huone oli puolipimeä. Uutimien hiljaisesta häilynnästä Falkenberg ymmärsi, että ikkunat olivat auki.
Hän oli yksin budoaarissa. Se oli todella aistikkaasti sisustettu. Huone ei ollut yhtenäinen, vaan sen muodosti joukko pikkuosastoja, joita sohvanselustat ja joutsenkuvaiset japanilaiset silkkivarjostimet erottivat toisistaan. Matto oli niin pehmeä, että tuntui kuin olisi kävellyt hiekassa. Silkin paljous sai huoneen tuntumaan viileältä. Ilma oli täynnä mietoa, omituista hajuveden tuoksua.
Yhtäkkiä vedettiin oviverho ripeästi syrjään.
Valentine seisoi hänen edessään. "Petohämähäkki" oli mustissa, mutta tuo komea musta puku vain kohotti hänen tavatonta kauneuttaan. Konsuli kumarsi, mutta ei ehtinyt virkkaa mitään, ennenkuin Valentine tarttui hänen käteensä.
— Kuinka kauniisti tehty, että tulitte minua katsomaan, enpä olisi uskonut, sanoi hän ja loi Falkenbergiin suuret, tummat silmänsä, jotka loistivat kyynelten kostuttamina.
Konsuli vapisi nähdessään nämä kasvot, joita hän ei ollut koskaan ennen oikein katsellut. Valentine oli todellakin hyvin kaunis. Hän veti kätensä pois.
— Rouva Kempel, aloitti hän.
Mutta Valentine keskeytti hänet ja työnsi hänet istumaan tyyny- ja silkkimattokasalle.
— Istukaa, sanoi hän. — Istukaa, niin saamme puhella. Minä luulin teitä vihollisekseni, mutta nyt näen, että olettekin ystäväni.
Konsuli katsoi ällistyneenä häneen.
Valentine nojautui taaksepäin leposohvalla, joka oli aivan Falkenbergin vieressä. Tuolla tavoin leposohvalla lojuessa hänen kauneutensa pääsi täysiin oikeuksiinsa. Uutimien välisestä raosta tunkeutui valkea ilta-auringon viiru sisään, valahti huonekaluille ja leikki hänen kaulallaan. Falkenberg katseli tuota kaulaa, silmäsi sitten kasvoja ja vavahti jälleen.
Valentine taivuttautui häntä kohden ja tuki päätänsä käsillään. Puvun hiha valui alas ja paljasti käsivarren.
— Me rakastimme toisiamme, kuiskasi hän.
Falkenberg oli vähällä hypähtää pystyyn, mutta hillitsi itsensä.
— Hän ainakin rakasti teitä, sanoi hän.
Valentine ei ollut huomaavinaan noiden sanojen salaista kärkeä. Hän vaipui muistoihinsa, ja hänen silmänsä saivat uneksivan ilmeen.
— Se tuli niin äkkiä, sanoi hän. — Kuka olisi voinut aavistaa tätä? Oi, mikä suuri kärsimys lieneekään painanut häntä! Mitä te arvelette syyksi?
— Olen tullut kysymään teiltä juuri samaa. Syytä.
— Kuinka minä sen tietäisin? Hän oli aina niin huoleton ja rakastettava, kun puhuin hänen kanssaan. En aavistanut vähintäkään.
— Mutta te kuitenkin puhuitte hänen kanssaan viimeksi meistä kahdesta, rouva Kempel.
Hän huomasi Valentinen silmien sekunniksi vaihtavan ilmettä. Sitten ne jälleen olivat samat uneksivat, haaveelliset.
— Aivan oikein, sanoi hän surumielisesti hymyillen. — Hän oli niin herttainen eilen illalla. Hän auttoi minut pienestä pulasta.
— Niinkö. Pulasta?
Valentine kohosi istualleen ja nojautui Falkenbergiin päin. Hän tuli niin lähelle, että olkapäänsä miltei hipaisi toisen käsivartta. Konsuli tunsi hänen hiustensa tuoksun.
— Niin, siellä Grandilla, sanoi hän. — Minähän kohtasin teidät molemmat vestibylissä, kun olin menossa peilisaliin. Sittemmin tapasin Charlien yksin ja tulin kuiskanneeksi hänelle: "Charlie, pelasta minut ratsumestarista."
Falkenberg sävähti.
Valentine heittäytyi nauraen takaisin leposohvalle, niin että valkea auringonsäde kulki suoraan hänen punaisen suunsa yli.
— Niin, sillä hän on ihan suunnattoman ikävystyttävä, ratsumestari nimittäin, liverteli hän, — puhuu myötäänsä vain hevosistaan. Charlie oli niin rakastettava, että saattoi minut ovelleni asti. Olin hänelle sanomattoman kiitollinen. Ratsumestari oli kai juonut paljon samppanjaa, ja silloin häntä on mahdoton sietää. Niin, Charlie oli todellakin herttainen… Sanokaa, kuiskasi hän, eihän vain lie niin, että raha-asiat… vekselit…
Falkenberg katsoi häneen.
— Ehkä nekin, vastasi hän.
— Hyvä jumala! huudahti Valentine. — Jos jotain on hullusti, niin meidän täytyy tehdä kaikkemme hänen maineensa pelastamiseksi.
Hän nousi ja meni konsulin ohitse niin läheltä, että silkkihame hipaisi hänen polveaan.
Hän meni erääseen nurkkaan, helisteli joitakin pieniä avaimia ja aukaisi erään laatikon.
Falkenberg istui neuvotonna ja mykkänä paikallaan. Hän tunsi, miten hajuvedentuoksu, Valentinen puvun kahina, hänen kauneutensa ja silmänsä vähitellen suorastaan huumasivat hänet. Mistä hän aikoikaan vaatia Valentinen tilille? Hän siveli hämmentyneenä otsaansa.
Valentine palasi. Hänellä oli jotain kädessään.
— Jos joku asia on nyt heti viipymättä järjestettävä, sanoi hän, niin tämä on käytettävissä.
Konsuli nousi kauhun kangistamana. Valentine laski joukon seteleitä pöydälle.
— Voin hankkia lisää myöhemmin, sanoi hän, minulla on paljon ystäviä.Sitäpaitsi te hänen veljenään kai —
— Rouva Kempel! huudahti Falkenberg. — Te tiedätte hyvin, että nyt loukkaatte minua.
Pöydällä oli kaksikymmentä tuhannen kruunun seteliä.
— Minä huomautan teille, jatkoi konsuli, että veljeni rahalliset sitoumukset ovat minun omiani. Ja tunnissa minä voin hankkia viisi kertaa niin paljon kuin tuossa on.
— Viisi kertaa niin paljon! huusi Valentine syöksähtäen hänen luokseen. — Kuinka jalo mies te olette… viisi kertaa niin paljon… sata tuhatta — se on Charlien veljen kaltaista.
Falkenberg työnsi hänet luotaan. Viimeinen kohtaus, puolilikaisten setelien näkeminen, joita Valentine pani hänen eteensä, oli palauttanut hänen tasapainonsa.
— Olen oikeastaan tullut vaatimaan teiltä tiliä, sanoi hän.
— Tiliä? Mistä?
— Charlien hengestä.
— Te olette mainio. Oletteko hullu! Mitä minulla on tekemistä veljenne itsemurhan kanssa?
Hän vilkutti epäluuloisesti silmiään.
— Asunnossani on yöllä tehty varkaus, sanoi Falkenberg.
— Niinkö? — Ja mitä on varastettu?
— Kaksikymmentäviisi tuhatta kruunua.
Falkenberg puri hammasta.
— Te ymmärrätte kyllä mitä tarkoitan, sanoi hän. — Suoranainen syy veljeni itsemurhaan on tämä varkaus. Mutta hän on viaton.
— Kuka sitten on syyllinen?
— Sen sai veljeni tietää, ennenkuin ampui itsensä. Se tieto luullakseni pani aseen hänen käteensä. Tunnen muuten erään toisenkin, joka tietää kuka syyllinen on, ja se olettete.
Valentinen silmät salamoivat.
— Näyttäkää se toteen! huusi hän.
— Todisteitako, rouva Kempel! Eikö siinä kyllin, että tunnen teidät. Minä en välitä noista kahdestakymmenestäviidestä tuhannesta. Ne tulevat kai hyvään tarpeeseen siellä missä ovat, toivottavasti. Mutta tahdon pakottaa teidät selvittämään tämän asian alusta loppuun. Luulen että juuriteolette imenyt veljeni tyhjiin, että teillä on ollut sormenne mukana viimeöisessä varkaudessa, ja että tieto siitä on ajanut veljeni tekemään itsemurhan. Minä lupaan teille, rouva Kempel, etten lepää ennen kuin olen kostanut veljeni puolesta ja tuonut ilmoille totuuden, niin suuresti minä häntä rakastin.
Valentine nauraa hohotti.
— Herra jumala, miten lapsellinen te olette! sanoi hän. — Menkää poliisikamariin.
— Te ymmärrätte kyllä, että se on mahdotonta, kun veljeni on tällä tavoin takertunut juttuun.
— Mitä sitten aiotte?
Falkenberg katsoi häneen.
— Aion taistella teitä vastaan, sanoi hän.
— Minua vastaan! huusi Valentine. — Silloin ette tiedä mitä teette. Muuten tunnen jo alkavani vihata teitä. Varokaa itseänne! On kysymys omaisuudestanne.
Konsuli hymyili.
— On kysymys hengestänne. Vielä ei kukaan ole voittanut minua, jatkoiValentine.
Hän alkoi kävellä kiihkeästi edestakaisin.
— Minä saatan olla paholainen, jos tahdon, sanoi hän.
Falkenberg seurasi häntä silmillään.
— Tiikeri, jolla on lapsenkasvot, sanoi hän.
Yhtäkkiä hän astui Valentinen luo ja kuiskasi ihan vasten hänen kasvojaan:
— Petohämähäkki —
Valentine peräytyi kirkaisten ja haparoi kädellään rintaansa.