XI.

— Siinä on liina, sanoi hän. Yhtäkkiä hän vavahti. — Pöytäliina on märkä, jatkoi konsuli. — Joku on ollut täällä ja läikyttänyt vettä.

Hän kuuli Asbjörn Kragin salalyhdyn naksahtavan, ja samassa leveä valoviiru osui pöytään.

Salapoliisi siveli ikäänkuin hyväillen pöytäliinaa ja nosti sitten kätensä valoon. Sormet olivat punaiset.

— Siinä on verta, sanoi hän aivan tyynesti, mutta äänellä, joka saiFalkenbergin värisemään. — Pöytäliina on verinen.

Valaistu huone.

— Verta, kuiskasi konsuli. — Mitä sanotte, onko tämä verta?

Hän pyyhkäisi itse kädellään pöytäliinaa ja näki, miten sormet tulivat punaisiksi ja kosteiksi.

Salapoliisi ei vastannut. Hän suuntasi lyhtynsä valon pöydän alle. Siellä näkyi pieni verilätäkkö. Näytti siltä, kuin verta olisi kokoontunut pöydälle ja siitä tippunut jostakin raosta lattialle.

— Mitä täällä on tapahtunut? kysyi Falkenberg kauhun lamauttamana. —Onko joku murhattu täällä?

— En tiedä, vastasi Krag.

Salapoliisi oli jo täydessä toimessa huonetta tutkimassa. Konsuli seisoi vavisten ja katseli häntä.

Huone oli jotenkin suuri. Alkuaan se oli ollut hienosti sisustettu, mutta tapetit olivat nyttemmin haalistuneet ja kipsi rapissut lattialle.

Seinissä oli suuria neliskulmaisia kuvioita, poistettujen taulujen jälkiä.

Eräässä nurkassa oli mahonkinen piironki. Krag koetteli sen laatikoita.Kaikki olivat lukitut.

Piirongilla oli vanhanaikuinen kello pölyisen lasikuvun alla. Kello ei käynyt enää. Se oli pysähtynyt puoli kaksitoista.

Ne harvat tuolit, joita oli huoneessa, olivat sangen raihnaisessa kunnossa; mikä oli jalkaa vailla, mistä taas jouhitäyte pisti esiin.

Pöydän ääressä oli ollut kaksi tuolia. Toinen oli työnnetty vähän etäämmälle, toinen oli kumossa keskellä lattiaa.

Krag tutki tarkoin näitä kahta tuolia ja katseli senjälkeen muita.

Konsuli Falkenberg huomasi hänen käyvän yhä miettiväisemmäksi ja totisemmaksi.

Koko tämä huone tuntui Falkenbergista kamalalta. Näytti kuin siinä ei olisi asuttu vuosikausiin. Ja kuitenkaan ei veri pöytäliinassa ja lattialla ollut voinut olla siellä kauaakaan — enintään muutamia tunteja.

Asbjörn Krag keskeytti yhtäkkiä tutkimuksensa.

— Täällä on ollut ihmisiä viimeksikuluneen vuorokauden aikana, kuiskasi hän.

Hän pyyhkäisi uudelleen pöytäliinaa sormillaan ja jatkoi:

— Tämä on ihmisverta.

Falkenberg vavahti, ja jäätävä kylmyys karsi hänen ruumistaan.

Täydellinen, hautova hiljaisuus painoi tätä omituisen kuollutta taloa.

Ei kuulunut muuta kuin poliisimiehen kuiva, yksitoikkoinen ääni.

Asbjörn Krag osoitti kumollaan olevaa tuolia.

— Tuossa istui toinen, sanoi hän.

— Toinen?

— Niin, tässä huoneessa on äskettäin ollut kaksi ihmistä. Toinen istui tuossa.

Hän osoitti tuolia, joka oli työnnetty hieman erilleen pöydästä.

— Muilla tuoleilla on paksu tomukerros, jatkoi hän. — Siitä näen, että näitä kahta tuolia on äskettäin käytetty. Täällä on tapahtunut merkillisiä asioita tänä tai viime yönä. Sulkekaa ikkuna, Falkenberg, mutta hiljaa. Liikkukaa meluttomasti älkääkä puhuko ääneen; täällä on mahdollisesti ihmisiä ympärillämme.

Falkenberg sulki ikkunan niin hiljaa kuin taisi.

— Mennään nyt eteenpäin, kuiskasi salapoliisi tyynesti kuten tavallista.

Hiljainen naksahdus herätti Falkenbergin huomiota.

— Mitä nyt? kysyi hän. — Kuulitteko, Krag?

Poliisimies piti kiiltävää esinettä hänen nähtävissään salalyhdyn valossa.

Se oli revolveri. Falkenberg ymmärsi naksahduksen johtuneen siitä, että salapoliisi oli virittänyt revolverinsa. Hän katui, ettei itse ollut varannut asetta mukaansa.

Asbjörn Krag meni ovelle ja avasi sen hitaasti. Einar Falkenberg seisoi kaksi askelta hänen takanaan vavisten jännityksestä.

Ovi vei viereiseen huoneeseen, joka oli pilkkopimeä.

Molemmat herrat astuivat ripeästi sisään, ja Asbjörn Krag valaisi huonetta salalyhdyllään. Hän piti lyhtyä vasemmassa kädessään; oikeassa hänellä oli revolveri valmiina.

— Tyhjä, kuiskasi Falkenberg ihmeissään. — Typö tyhjä.

Siellä ei todellakaan ollut ainoatakaan huonekalua. Se oli hiukan pienempi edellistä, ja siinä oli kaksi ikkunaa, joiden edessä riippui paksut, läpinäkymättömät uutimet.

Pelon ja kammon tunne, joka oli vallannut Falkenbergin, yltyi hänen astuessaan tähän autioon, tyhjään huoneeseen. Se teki perin surullisen vaikutuksen. Tapetit riippuivat riekaleina, ja nurkat olivat vihreinä homeesta, sienistä ja mätänevästä puuaineesta.

Asbjörn Krag tarkasteli monta minuuttia huolellisesti lattian tomua ja sanoi sitten:

— Eteenpäin.

He tulivat uuteen huoneeseen, joka oli äskeisen kokoinen. Sekin oli tyhjä, ja ikkunoissa oli samanlaiset paksut, läpinäkymättömät uutimet.

— Suuri jumala, kuiskasi Falkenberg, mikä kamala tunnelma! Minä alan aavistaa jotain kauheata.

Poliisimies vastasi ainoastaan osoittaen seuraavaa ovea:

— Olenhan sanonut teille, että olemme autiossa talossa. Mennään eteenpäin.

He astuivat lattian poikki, joka hieman narisi heidän jalkainsa alla.

Sitten he molemmat pysähtyivät yhtäkkiä ja tuijottivat silmät selällään oveen.

He olivat kuulleet ääntä. Oli mahdoton erehtyä. Ääni tuli itse rakennuksesta, mutta ikäänkuin hyvin etäältä. Se saattoi olla ihmisen huuto, linnunkirku, koiran ulvahdus. Oli mahdotonta varmuudella sanoa mitä se oli, mutta molemmat olivat kuulleet sen yhtaikaa.

— Siinä se taas on, kuiskasi Falkenberg kauhistuneena, kuulitteko?

Krag nyökkäsi ja lähestyi ovea varpaillaan.

— Se oli sama ääni, minkä kuulin ulkona, jatkoi konsuli. — Minusta se tuntui kirkaisulta.

Asbjörn Krag vaiensi hänet kädenliikkeellä ja aukaisi oven.

Falkenberg uskoi varmasti, että tämä huone oli yhtä autio ja tyhjä kuin molemmat edellisetkin.

Hänen hämmästyksensä oli sentähden rajaton, kun Kragin salalyhdyn valossa näkyi hyvin kalustettu ja hauska huone.

Se oli puolittain ruokailuhuone, puolittain sali, ja huonekalut siellä olivat uudenaikaisia.

Pöytä oli katettu viidelle hengelle. Ruuat olivat enimmäkseen säilykkeitä. Suuri maljakko oli täynnä hedelmiä. Korissa oli viinipullo. Se oli avattu, mutta siitä ei ollut kaadettu tippaakaan.

Näytti siltä, kuin ateria olisi keskeytynyt heti alussa. Eräällä lautasella oli kotletti, josta oli leikattu palanen. Toisella oli hummerinkynsi. Muut kolme lautasta olivat aivan puhtaat ja käyttämättömät.

Sikäli kuin Falkenberg saattoi ymmärtää, oli viisihenkisestä seurueesta kaksi juuri istuutunut pöytään, kun ateria oli keskeytynyt. Näytti kuin nämä kaksi olisivat hetki sitten kavahtaneet pystyyn, ikäänkuin talon ulkopuolella olisi tapahtunut jotain merkillistä, jota heidän välttämättä täytyi nähdä. Kaikki tuntui Falkenbergista yhä arvoituksellisemmalta. Hän koetti kuiskaamalla tiedustella salapoliisin mielipidettä, mutta Asbjörn Krag vain pudisti miettiväisenä päätään. Hän ei voinut tai ei tahtonut antaa mitään selitystä. Hän sanoi vain: "Eteenpäin!" ja osoitti seuraavaa ovea.

Tämäkin huone oli uudenaikaisesti kalustettu. Ikkunan edessä oli pieni tamminen kirjoituspöytä. Asbjörn Krag meni heti sen luo löytääkseen mahdollisesti joitakin papereita, mutta ei löytänyt kerrassaan mitään. Laatikot olivat lukitut.

Pöytää tutkiessaan hän kuuli Falkenbergin huudahtavan.

Hän kääntyi äkisti.

Falkenberg seisoi vähän matkan päässä kalmankalpeana.

Hän piti vaatetilkkua käsissään.

— Mikä on? kysyi Krag.

Konsuli vastasi äänellä, joka oli omituisen käheä pidätetystä itkusta:

— Tyttö raukka… Pikku Ada parkani.

Asbjörn Krag tarttui nopeasti hänen käsivarteensa.

— Tyyntykää! Mikä teidän on?

Falkenberg näytti vaatetilkkua. Se oli valkoisesta shaalista repeytynyt päärme.

— Onko se kappale Adan shaalia? kysyi salapoliisi.

— On.

— Oletteko varma siitä?

— Ihan varma. Taivaan jumala, alan aavistaa, että hänelle on tapahtunut jotain hirveätä.

— Tyyntykää, tyyntykää, kuiskasi salapoliisi. — Mistä löysitte sen?

Falkenberg osoitti ovenripaa.

— Se oli kiertynyt tuohon, sanoi hän.

Asbjörn Krag tarkasti vaatetilkkua muutaman sekunnin ja katsoi sitten oveen.

— Aivan niin, mutisi hän, juuri niin.

Yhtäkkiä hän näytti huomanneen jotakin.

Hän kohotti varoittavasti kätensä Falkenbergia kohti ja kuiskasi:

— Hiljaa, jumalan tähden, aivan hiljaa.

Sitten hän yhtäkkiä sammutti salalyhtynsä.

Huone tuli pilkkopimeäksi.

Falkenberg kääntyi tahtomattaankin oveen päin josta oli löytänyt Adan shaalin palasen.

Sanomattomaksi hämmästyksekseen hän näki, että avaimenreiästä hohti himmeä valo. Siinä se, minkä Asbjörn Krag oli keksinyt.

Viereisessä huoneessa oli siis valoa.

Molemmat miehet seisoivat monta minuuttia hievahtamatta.

Einar Falkenberg saattoi kuulla oman sydämensä kiihkeän tykinnän.

Sisähuoneesta ei kuulunut hiiskaustakaan.

Kun he olivat kymmenen minuuttia odottaneet, virkkoi Asbjörn Krag:

— No niin, nyt meidän täytyy mennä sinne. Pysykää kolmen askelen päässä takanani.

Hän astui ovelle ja kolkutti rystyillään kovasti sen tammilautoja.

Ei kukaan vastannut.

— Onko siellä ketään? kysyi Krag lujalla äänellä.

Ei vieläkään vastausta.

— Jos siellä on joku, jatkoi Krag vielä kovemmalla äänellä, — niin tahdon huomauttaa, että me olemme aseellisia ja ammumme heti paikalla jokaisen, joka käy kimppuumme.

Sitten hän tempasi oven auki.

Hän viivähti hetkisen, mutta kun ei huomannut mitään liikettä huoneessa, astui hän nopeasti revolveri ojona kynnyksen yli. Falkenberg seurasi häntä.

He olivat hämärässä huoneessa, jossa oli vastenmielinen haju.

Pöydällä paloi pieni öljylamppu käryten. Huone oli melko suuri ja sisustettu raskailla, leveillä huonekaluilla. Lattiata peitti paksu matto.

— Täällähän ei ole ketään, kuiskasi Falkenberg.

Samassa hän näki salapoliisin hätkähtävän. Tuon muuten niin kylmäverisen miehen kasvoille levisi tuhkanharmaa kalpeus.

Falkenberg seurasi hänen katseensa suuntaa.

Peremmällä oli suuri nojatuoli, selkä pöytää vasten.

Tuolin tummaa nahkapäällystä vasten erottui jotain valkoista. EinarFalkenberg käsitti heti mitä se oli.

Se oli kaljupäisen miehen päälaki.

Falkenberg saattoi myös erottaa miehen vasemman käden, joka riippui hervottomana, kalvosin ranteen alapuolelle valahtaneena.

Asbjörn Krag hyökkäsi nojatuolin luo.

Hän viittasi Falkenbergille, ja tämän tultua hän valaisi salalyhdyllään miehen kasvoja.

Falkenbergilta pääsi huuto.

Miehen korvasta, kaulaa pitkin, kauluksen ja takin yli, kulki paksu viiru hyytynyttä verta.

Nojatuolissa istuva mies oli seurapuvussa. Hän oli melkein kokonaan kaljupäinen, hänellä oli hienot, hyvin hoidetut kasvot ja pienet vaaleat viikset.

— Tunnetteko häntä? kysyi Falkenberg.

— En, vastasi salapoliisi. — En ole koskaan ennen nähnyt noita kasvoja. Hän ei voi olla Kristianian asukkaita.

Yhtäkkiä molemmat huomasivat, että vainajan oikea käsi, joka oli puolittain piilossa nojatuolissa, piteli revolveria.

Asbjörn Krag koetti irroittaa asetta, mikä lopulta onnistuikin, vaikka suurella vaivalla, sillä mies puristi sitä lujasti.

Salapoliisi tarkasti patruunarumpua.

— Viisi panosta jäljellä, sanoi hän. — On siis ammuttu vain yksi laukaus.

— Mutta se onkin ollut riittävä, huomautti konsuli osoittaen veritahraista päätä.

— Luuletteko hänen ampuneen itsensä? sanoi Krag nopeasti.

Falkenberg katsahti salapoliisiin.

— Voiko siitä olla epäilystäkään? kysyi hän.

Asbjörn Krag kumartui vainajan päätä kohden ja tutki haavaa mitä huolellisimmin.

Sitä tehdessään hän puheli puolittain itsekseen.

— Tässä on ruudinporoa haavanreunain ympärillä, mutisi hän, kuten kaikissa itsemurhalaukausten haavoissa. Kuula on mennyt sisään ihan korvan takaa. Mutta siitä se on tunkeutunut vasenta ohimoa kohti, jossa sininen kuhmu osoittaa kuulan paikkaa. Siis, päätti Krag nyökäten totisesti konsulille, — tässä on tapahtunut murha eikä itsemurha.

Falkenberg hätkähti ja tuijotti ihmeissään poliisimieheen.

— Sääntö on se, jatkoi Asbjörn Krag, että kaikilla itsemurhaajilla, jotka ampumalla päättävät päivänsä, kuula menee takaraivon puolelle. Tässä se menee korvasta pään etuosaa kohti. On siis kyseessä murha.

— Kauanko luulette miehen viruneen tuossa noin? kysyi Falkenberg.

— Laukaus ei luultavasti ole heti kuolettanut, koska verenvuoto on ollut runsas. Otaksun, että mies on ollut kuolleena noin kahdeksantoista tuntia. Hänet ammuttiin viime yönä aamupuolella. Hän on istunut tässä tuolissa, kun murhaaja on hiipinyt luokse ja ampunut hänet.

— Mutta voitteko sitten selittää ensimäisessä huoneessa olevan verisen pöytäliinan? kysyi Falkenberg.

— En, vastasi Asbjörn Krag, en vielä, mutta kaikki selviää kyllä ennen pitkää. On aivan ilmeistä, että näissä huoneissa on viime yönä ollut kokonainen seurue koolla. Yhtäkkiä jokin tapaus on yllättänyt heidät ja he ovat hyökänneet ulos. Sitä osoittavat kaatuneet tuolit ja kesken heitetty aamiaispöytä.

Falkenberg oli kaikista näkemistään ja kuulemistaan aivan kauhuissaan. Hän ei tiennyt mitä ajatella, vaan vaipui eräälle tuolille ja peitti kasvonsa käsillään.

— Ja Ada, Ada, voihki hän.

Asbjörn Krag koetti tyynnyttää häntä.

— Minähän jo sanoin, puheli hän, että hankin teille Adan takaisin. Ellen löydä häntä päivän kuluessa, niin minulla on vielä viimeinen keino jäljellä.

— Mitä teemme ruumiille? kysyi konsuli epätoivoissaan.

— Emme mitään. Annamme sen istua tuossa, vastasi Asbjörn Krag niin kylmäverisen välinpitämättömästi, että toista värisytti.

Salapoliisi sammutti käryävän öljylampun, astui ikkunan luo ja veti raskaat verhot syrjään.

Harmaja aamusarastus tunkeutui sisään. Sumeassa päivänvalossa huone tuntui Falkenbergista yhä kamalammalta. Hän ei enää kestänyt murhatun vahankalpeiden kasvojen näkemistä.

Asbjörn Krag sitävastoin ei tuntunut olevan millänsäkään.

Hän alkoi ihan tyynesti tutkia kuolleen taskuja.

Liivintaskusta hän löysi umpikuorisen kultakellon.

Hän avasi sen.

— J.R.! huudahti hän.

Falkenberg kohotti katseensa.

J.R. — Kirjaimet tuntuivat jostakin syystä tutuilta. Ei vain johtunut oikein mieleen —

— Mitä siinä on? kysyi hän.

— Vainajan kellossa on monogrammi, sanoi Asbjörn Krag, kas tässä, nuo kaksi kirjainta J.R. sirosti yhteen sommiteltuina. Sama nimimerkki kuin kirjeessä. Tämä mies on siis kuulunut "petohämähäkin" joukkueeseen.

— Hänkö, joka tahtoi auttaa meitä? kysyi konsuli.

— Niin, vastasi Krag. — Ajattelen mitä hän kirjoitti, jatkoi salapoliisi hiukan väristen, — mikä hirveä kohtalo odotti "petohämähäkin" pettäjää. Kenties tämä on kosto, kenties rangaistus, kenties jotain muuta. Ehkä Valentine on saanut vihiä hänen lähettämästään kirjeestä. Tai ehkä tämä mies on koettanut auttaa Adaa. Miten lienee, myöhemmin saamme nähdä.

Hän jatkoi vainajan taskujen penkomista. Toisesta liivintaskusta löytyi käyttämätön ensiluokan rautatiepiletti, Kristiania-Göötepori edestakaisin. Lisäksi hän löysi kultavartisen mutta nimimerkittörnän lyijykynän ja hopeisen, rubiineilla koristetun paperossikotelon, jossa oli vielä muutamia paperosseja sisällä.

Krag otti käteensä yhden paperossin, katseli tehtaanmerkkiä ja pani sitten paperossin ja kotelon paikoilleen. Takin povitasku oli tyhjä. Housuntaskuissa oli avainkimppu, muutamia erikoisia avaimia, niiden joukossa eräs kassakaappiin kuuluva, — eikä mitään muuta. Salapoliisi aukaisi vainajan liivin napit ja tarkasti hänen alusvaatteitaan. Niissä oli samat kirjaimet kuin kellossa, J.R. Mutta salapoliisi ei löytänyt ainoatakaan paperia, josta vainajan olisi voinut tuntea tai joka muuten olisi ilmaissut jotakin, eikä hän näyttänyt sitä lainkaan kummeksivan.

— Murhaajat, virkkoi hän puoliääneen, ovat hävittäneet kaikki jäljet.

Falkenberg heristi korviaan ja kysyi:

— Murhaajat — arveletteko siis, että niitä on ollut useampia?

Krag nyökkäsi.

— Epäilemättä, sanoi hän.

Konsuli istui hetkisen hiljaa. Sitten hän nousi äkisti ja huudahti:

— Entä muut huoneet! Emmekö tarkasta koko taloa? Ehkä Ada on jättänyt muutakin jälkeensä kukaties.

— En usko, että löydämme täältä enää mitään, vastasi salapoliisi, mutta voimmehan silti katsoa.

He kulkivat useiden huoneiden läpi. Yksi niistä oli aivan tyhjä, muut olivat täynnä vanhoja tomuisia huonekaluja. He vaelsivat edelleen pitkän käytävän halki, kohtasivat portaat ja nousivat toiseen kerrokseen. Siellä kaikki huoneet olivat kalustamattomia ja yleensä vielä huonommassa kunnossa kuin alakerroksessa.

Ei missään näkynyt merkkiäkään siitä, että huoneet olisivat äskettäin olleet asuttuina.

Päivä valkeni valkenemistaan. Kello saattoi jo olla puoli viiden tienoissa. Asbjörn Krag vei Falkenbergin muassaan ikkunaan ja osoitti hänelle kaunista talonpoikaistaloa, joka pilkisti läheisestä metsiköstä.

— Mikäli ymmärrän, sanoi Asbjörn Krag, on tuolla tilanhoitajan asunto.Menkää heti sinne, herättäkää tilanhoitaja ja toimittakaa hänet tänne.

— Kerronko hänelle murhasta?

— Ei, älkää sanoko mitään älkääkä kysykö häneltä mitään. Tuokaa hänet vain tänne niin pian kuin suinkin.

— Entä te?

— Minä jään tänne.

Einar Falkenberg pääsi hapuilemalla ulko-ovelle, ja hetken päästäAsbjörn Krag näki hänen juoksevan tilanhoitajan asuntoa kohden.

Salapoliisi astui tyynesti alakerrokseen ja meni siihen huoneeseen, missä verinen pöytäliina oli tavattu.

Hän tarkasti uudelleen huolellisesti kaiken ja kulki sitten toistamiseen saman huonerivin läpi kuin aikaisemmin yöllä konsulin kanssa.

Hän viipyi kuolleen huoneessa neljännestunnin verran, palasi sitten samaa tietä takaisin ja meni pihamaalle. Siellä hän tutki tarkasti sorateillä näkyviä jälkiä. Ei kestänyt kahta minuuttiakaan, ennenkuin hän löysi mitä etsi.

Palatessaan rakennuksen luo hän näki Falkenbergin seisovan portailla ja puhelevan vieraan mieshenkilön kanssa.

Asbjörn Krag arvasi, että mies oli tilanhoitaja.

Falkenberg esitteli hänet tilanhoitaja Eklundina, ja poliisimies sanoi heti nimensä ja ammattinsa.

Eklund näytti kummastuvan suuresti kuullessaan poliisimiehen nimen.

— Te tulette luoksemme sangen merkilliseen aikaan vuorokautta, sanoi hän. — Luulisi melkein, että täällä on tehty jokin rikos.

Hän nauroi ääneen — niin sukkelalta tämä ajatus hänestä tuntui. Hänhän ei aavistanut mitään.

— Kuka omistaa kartanon? kysyi Krag.

Tilanhoitaja näytti kummastuneelta.

— Övren kartanon! huudahti hän. — Ettekö todellakaan tiedä kuka sen nykyinen omistaja on?

— Minulla ei ole siitä aavistustakaan, vastasi Krag.

Tilanhoitaja kääntyi Falkenbergin puoleen.

— Olen varma, että te tunnette hänet, sanoi hän. — Kartanon omistaa kamariherra Toten.

Konsuli säpsähti.

— Parhaita ystäviäni. Sehän ei ole mahdollista.

Tilanhoitaja nauroi.

— Onpa niinkin, kyllä se on mahdollista, sanoi hän. — Tiedättehän, että kamariherra Toten on Norjan rikkaimpia miehiä. Hänellä on kai monta muuta kartanoa kuin Övre, vaikka tämän hän on kovasti laiminlyönyt. Nimittäin rakennuksen — ei maita, lopetti hän osoittaen ylväästi kädellään reheviä peltoja.

— Kamariherra ei siis koskaan oleskele täällä? kysyi salapoliisi.

— Kyllä, mutta hyvin harvoin. Hän on panettanut kuntoon pari huonetta, joita käyttää silloin tällöin — tahtoessaan olla häiritsemättä, lisäsi tilanhoitaja hyvin merkitsevästi hymyillen.

— Sattuuko sellaista, että joku kamariherran ystävistä ajaa tänne joskus viettämään yön tai pari?

— Ei koskaan. Kamariherralla on kai muita paikkoja, missä hän voi tarjota ystävilleen enemmän mukavuutta, luulemma.

— Kauanko siitä on, kun kamariherra viimeksi kävi täällä?

Tilanhoitaja pani suunsa suppuun.

— Minua on ankarasti kielletty puhumasta mitään kamariherran käynneistä, vastasi hän jurosti.

— Kamariherra tapaa kai yleensä tulla automobiililla? kysyi Krag edelleen.

— Useimmiten.

— Ehkä luulette, että kamariherra oli täällä viime yönä? sanoi salapoliisi katsoen terävästi tilanhoitajaan.

Eklund tuijotti kummastuneena poliisimieheen. Tuntui kuin hän olisi alkanut aavistaa, että jotain merkillistä oli tekeillä.

— Minä olin jo makuulla, vastasi hän, kun kuulin automobiilin ajavan asuntoni ohi.

Salapoliisi viittasi kädellään.

— Tuo tuolla on siis asuntonne. Mihin aikaan kuulitte automobiilin ajavan ohi?

— Sitä en tiedä ihan tarkkaan. Viime yönä istuin kauan valveilla kartanon tilikirjojen ääressä, niin että otaksun kellon olleen lähes kaksi. Olin juuri uneen menossa, kun havahdin automobiilin surinaan.

— Eikö juolahtanut mieleenne katsoa keitä automobiilissa oli?

— Ei lainkaan. Arvelin, ettei se voinut olla kukaan muu kuin kamariherra.

— Mutta minä vakuutan teille, että hän se ei ollut, sanoi AsbjörnKrag.

— Eikö! huudahti Eklund. — Sitten se kai oli vain joku automobiili, joka tahtoi oikaista tästä kartanon kautta.

— Ei, vastasi Krag. — Automobiilissa istui viisi henkeä, ja nämä viisi ihmistä ovat, kamariherran tietämättä, vierailleet viime yönä vanhassa kartanossa.

— Todellakin, sanoi Eklund epäileväisesti. — Mistä te sen niin varmaan tiedätte?

— Tiedänpähän vaan, vastasi Krag terävästi. — Yksi noista viidestä on vieläkin talossa.

Tilanhoitaja avasi heti oven.

— Senpä tahdon nähdä, huudahti hän. — Kyllä minä opetan häntä tunkeutumaan isäntäni huoneisiin keskellä yötä. Missä hän on?

— Siinä huoneessa, missä on tumma nahkakalusto.

— Niinkö, kamariherran huoneessa. Sepä on kuulumatonta julkeutta. Mitä hän siellä tekee?

Tilanhoitaja puheli herkeämättä avatessaan oven toisensa perästä ja yhä lähestyessään kamalaa huonetta.

— Hän istuu siellä ihan hiljaa, vastasi Krag.

— Istuu ihan hiljaa! Sepä merkillistä.

He olivat vihdoin saapuneet vainajan huoneeseen.

— Missä hän on? kysyi tilanhoitaja.

Vastaamatta salapoliisi osoitti kädellään vainajan valkoista, kaljua päälakea, joka edelleenkin paistoi tumman tuolinselkämyksen yläpuolella.

— Ohoo, hän näyttää istuvan nukkumassa, huudahti tilanhoitaja. — Onpa tämä omituista käytöstä.

— Koettakaapa herättää hänet, sanoi Krag.

Tilanhoitaja meni vainajan luo ja katsoi häntä kasvoihin.

Samassa hän horjahti taaksepäin kuin iskun saaneena.

Uusi tulokas.

Tilanhoitajan hämmästys ja kauhu hänen nähdessään ruumiin olivat kuvaamattomat. Hän selitti ehtimiseen, ettei hän tuntenut vainajaa — ei ollut koskaan nähnyt häntä, ei täällä kartanossa eikä Kristianiassa.

Huomatessaan revolverin hän sanoi, arvellen ettei salapoliisi ollut vielä nähnyt sitä:

— Näettekö asetta? Se on vielä hänen kädessään. Hän on ampunut itsensä.

Falkenberg aikoi sanoa jotain, mutta salapoliisi tarttui lujasti hänen käsivarteensa.

— Olette oikeassa, sanoi Krag tilanhoitajalle, mies parka on ampunut itsensä.

— Ettekö tekään tunne häntä? kysyi Eklund.

— Emme, emme mekään tunne häntä.

— Tämä on merkillisintä, mihin olen koskaan joutunut, jatkoi tilanhoitaja hämmentyneenä puristaen käsillään otsaansa. — Mitä herran nimessä minun nyt on tehtävä?

— Teillä on vain yksi tehtävä, huomautti salapoliisi.

Tilanhoitaja katsoi häneen kysyvästi.

— Ilmoittaa asia lähimmälle poliisiviranomaiselle.

— Se on sitten kai vanha nimismies Hansen. Minä soitan hänelle heti paikalla.

Hän lähti kiireesti ovea kohden, mutta pysähtyi äkisti.

— Ettekö tekin ole poliisimies? kysyi hän Asbjörn: Kragilta.

— Olen kyllä, vastasi tämä. — Mutta asia on vielä toistaiseksi minun toimivaltani ulkopuolella. Hankkikaa käsiinne nimismies.

Tilanhoitaja lähti.

— Mitä arvelette? kysyi Falkenberg, kun mies oli poistunut huoneesta.

— Koko juttu on vielä suuri, sotkuinen vyyhti, vastasi Asbjörn Krag, katsellen vainajaa tarkoin. — On mahdollista, että kun löydämme Adan, emme silti vielä löydä selitystä siihen arvoitukseen, mikä piilee tämän miehen kuolemassa. Mutta voi käydä niinkin…

Konsuli astui poliisimiestä vastaan.

— … ettemme löydä Adaa, vaikka ratkaisisimmekin tämän arvoituksen, täydensi hän osoittaen ruumista.

Asbjörn Krag nyökkäsi myöntävästi.

— Tämä hurja seikkailu alkaa käydä yhä traagillisemmaksi, sanoi hän totisesti. — Olen taipuvainen uskomaan, että tuo mies, joka tuossa istuu, on ollut sellainen, joka onkatunut. Siinä tapauksessa hänen minulle kirjoittamansa kirje oli vilpitön. Ja Valentine on nainen, joka ei tarvitse katuvaisia miehiä. Niistä hän mieluimmin tahtoo päästä… Muuten, olenhan sanonut teille, että minulla on viimeinen keinoni.

— Mutta jos sekin menee myttyyn?

Salapoliisi kohautti olkapäitään.

— Siinä tapauksessa voin vakuuttaa teille, sanoi hän, ettätuo tuossa ei jää ainoaksi vainajaksi.

Konsulia kammotti.

— Mitä tilanhoitajaan tulee, jatkoi Asbjörn Krag, joka nähtävästi ei mielellään keskustellut Adasta Falkenbergin kanssa, — uskon varmasti, ettei hänellä ole kerrassaan mitään tekemistä tämän näytelmän kanssa täällä. Hänen kummastuksensa ja kauhunsa osoittivat sen kaikella mahdollisella selvyydellä.

— Entä kamariherra?

— Tilanhoitajahan oli tottunut siihen, että kamariherra toisinaan käy öisin automobiililla kartanossa.

— Niin olen kuullut, sanoi Falkenberg. — Ja kamariherra Toten on minun parhaita ystäviäni.

— Hän on myös "petohämähäkin" hyvä ystävä.

Konsulin silmät lensivät suuriksi.

— Ettehän toki aio väittää, että kamariherra on missään suhteissa noihin roistoihin, jotka ovat ryöstäneet Adan?

— Kunnes olen kuullut kamariherran oman selityksen, otan lukuun kaikki mahdollisuudet, vastasi Asbjörn Krag.

Hän oli puhuessaan koko ajan katsellut kuollutta.

— Katsokaa tarkkaan vainajan kasvoja, sanoi hän.

Falkenberg asettui ruumiin eteen ja katseli sitä tarkemmin.

— Ne eivät oikeastaan ole mitkään roistonkasvot, sanoi Krag. — Säännölliset, hienot piirteet ilmaisevat päättäväisyyttä ja luonnetta. Vainajan puku on moitteeton. Hän on tullut suoraan hienoista kutsuista. Katsokaa hänen käsiään, kuinka hyvin hoidetut ne ovat. Muissa maissa sanottaisiin heti, että tuollaiset kädet on vain aatelismiehellä. Mutta mitä tämä on?

Asbjörn Krag kumartui vainajan yli ja tarttui hänen vasempaan käteensä, jota katseli hyvin tarkoin.

Hän osoitti Falkenbergille nimetöntä sormea.

— Näettekö, että tuossa on ihan äskettäin ollut sormus?

Falkenberg nyökkäsi.

— Näen. Siinä on vaalea juova ihossa, sanoi hän.

— Se näyttää olleen leveä kultasormus, jossa on ollut suuri, soikea kivi, — todennäköisesti hyvin kallisarvoinen sormus.

— Mutta eihän tämä ole mitenkään voinut olla ryöstömurha, huomauttiFalkenberg.

— Eipä juuri, vastasi Krag. — Mikseivät he sitten olisi samalla vieneet kelloakin. Miehen kultakello on varmasti seitsemän- tai kahdeksansadan kruunun arvoinen.

Asbjörn Krag seisoi hetkisen miettien.

— Kun ajattelen, sanoi hän, ettei vainajalla ole ainoatakaan pikku esinettä, ei paperia, ei neulaa, ei medaljongia, ei mitään, mistä hänet voisi tuntea, niin tämä sormusjuttu käy oikeastaan varsin helposti selitettäväksi. Siinä on tietysti ollut jokin kirjoitus, esimerkiksi nimi.

Falkenberg hämmästyi todistelua.

— Sehän on selvää, sanoi hän. — Tietysti siinä on ollut nimi.

— Ja sen ovat murhaajat tienneet, jatkoi Krag. — Surmattuaan hänet he ovat ottaneet sormuksen pois, jottei kukaan saisi tietää kuka vainaja on. Murhattu on niinmuodoin ollut murhaajain hyvä ystävä, sillä muutenhan nämä eivät olisi voineet tietää sellaista intiimiä pikkuseikkaa kuin hänen sormuksessaan olevaa kirjoitusta.

— Mutta miksi he oikeastaan ovat ampuneet hänet? huudahti Falkenberg.— Minusta tuntuu, kuin arvoitus kävisi yhä sekavammaksi.

— Niin, miksi… miksi, mutisi salapoliisi. — Eiköhän kysymystä voitane asettaa hänen pohjaltaan rehellisten ja lujapiirteisten kasvojensa yhteyteen? Ajatelkaa kirjettä, jonka hän lähetti minulle. Alan tulla yhä vakuutetummaksi, että tämä mies on sen kirjoittanut. Ja olettakaa nyt, että hän on koettanut estää jotakin, että hän ei ole tahtonut enää ottaa osaa johonkin suunniteltuun rikokseen, joka on alkanut tympäistä häntä, — ja että roistot sitten ovat muitta mutkitta tehneet hänestä lopun.

— Rikokseen, mutisi Falkenberg kalveten uudelleen tuhkanharmaaksi kasvoiltaan. — Arveletteko, että vielä joku muukin rikos on tehty tässä inhottavassa talossa?

— Kuka tietää.

— Minä luulen, että tulen hulluksi kauhusta! huudahti Falkenberg. —Ja noiden roistojen vallassa on morsiameni ollut — ja on vieläkin.Viaton pikku Ada parkani!

Mutta Falkenbergin pelon ja epätoivon purkaus ei tehnyt pienintäkään vaikutusta salapoliisiin.

— Muistakaa, sanoi Krag astuen ovea kohti, — että vain me kaksi saamme ymmärtää, ettei tässä ole tapahtunut itsemurhaa, vaan murha.

Samassa hän katosi, jättäen Falkenbergin yksikseen vainajan seuraan.

Konsuli tunsi hetkisen suunnatonta, ylivoimaista uupumusta ja oli jo aivan luhistua kokoon, kun samassa kavahti pystyyn kuullessaan ääniä ja kolinaa ulommista huoneista.

Tilanhoitaja siellä tuli nimismiehen seurassa.

Nimismies-vanhus oli ihan ymmällään salaperäisestä ja kammottavasta asiasta, jonka kanssa oli yhtäkkiä joutunut tekemisiin.

Nähtyään ruumiin, revolveri kädessä ja kuulanhaava päässä, hän oli heti valmis päättämään tapahtuman itsemurhaksi.

Hän surkutteli ääneen mies-paran kohtaloa ja laverteli pitkälti tällaisten tekojen syistä, jotka hänen sanainsa mukaan olivat "peli ja juopottelu, ehkä naiset".

Konsuli Falkenberg selitti hänelle — jättäen mainitsematta erinäisiä seikkoja — miten he olivat löytäneet ruumiin.

Hän ja hänen ystävänsä olivat majatalosta käsin lähteneet kävelyretkelle kartanoon, toivoen mahdollisesti tapaavansa kamariherra Totenin. Ja sitten he olivat sattumalta tehneet tämän kaamean löydön.

Falkenbergin paraikaa selittäessä Asbjörn Krag astui sisään.

Vanha nimismies tunsi ennestään kristianialaisen salapoliisin ja pyysi heti häntä neuvomaan mitä ruumiille oli tehtävä.

Asbjörn Krag neuvoi nimismiestä laatimaan väliaikaisen pöytäkirjan ruumiinlöydöstä ja muuten antamaan itsemurhaajan olla missä oli, kunnes hänen lähimmät omaisensa ilmoittautuisivat, mikä ei kai saattanut kestää monta tuntia. Ei ainakaan ollut mitään sopimatonta siinä, että ruumiin annettaisiin maata koskemattomana seuraavaan päivään.

Salapoliisi korosti erityisestiitsemurhaaja-sanaa. Vanha nimismies oli heti valmis noudattamaan hänen neuvoansa. Se näytti hänestä helpoimmaltakin ja toistaiseksi kaikin puolin mukavimmalta.

Asbjörn Krag tarttui Falkenbergia käsipuolesta, nyökkäsi nimismiehelle ja tilanhoitajalle ja käveli tiehensä huoneiden ja käytävän kautta.

Salapoliisi katsoi kelloaan.

— Kello on jo puoli kymmenen, sanoi hän, ja vastustajamme pääsevät yhä enemmän edelle meistä. Nyt emme toistaiseksi voi enää toimittaa mitään täällä kartanossa, vaan meidän on kiireimmän kautta riennettävä asemalle.

Kävin äsken soittamassa Kristianian poliisille itsemurhasta. Iltalehtiin tulee ensimäinen uutinen ruumiinlöydöstä ja tarkka kuvaus vainajasta. Samalla olen pannut kolme-neljä konstaapelia liikkeelle saadakseni mahdollisesti selville kuka vainaja on. He käyvät siis kaikissa hotelleissa tiedustelemassa, kaivataanko siellä jotakin matkustajaa, jonka nimen alkukirjaimet ovat J.R. Tästä hetkestä asti seuraa "petohämähäkin" jokaista askelta yksityinen apulaiseni Jens. Hän on hyvin pystyvä ja tarmokas ja heittäisi mieluummin henkensä kuin päästäisi Valentinen hetkeksikään näkyvistään.

Molemmat miehet olivat saapuneet ulos päivänpaisteeseen suurelle, ruohoa kasvavalle pihamaalle. Falkenberg hengitti täysin keuhkoin suloista kesäilmaa.

— Nyt ymmärrän miksi rintaani tuolla sisällä painosti niin kovin, sanoi hän. — Vanha tomu ja verenhaju alkoi kuvottaa minua. En voi mitenkään enää mennä sinne. Tahdon palata kaupunkiin.

Salapoliisi pidätti häntä tarttuen lujasti käsivarteen.

— Vartokaahan hetkinen, sanoi hän. — Minä näytän teille jotakin.

Hän viittasi tielle päin, joka vei asemalle ja jota he yöllä olivat kulkeneet.

— Tätä tietä automobiili tuli, sanoi Krag, mutta se ei ajanut samaa tietä takaisin.

— Todellakin. Mitä tietä sitten?

— Se kaarsi pihamaan poikki ja meni rakennuksen eteläpuolitse vievää tietä, joka näkyy tuolla ruskeana juovana. Olen nyttemmin saanut tietää, että tämäkin tie vie asemalle, vaikka on hieman pitempi. Se yhtyy valtamaantiehen noin puolen kilometrin päässä täältä.

— Mutta palatkaamme vanhaa tietä, sanoi Falkenberg väsyneesti. — Se on edes varjoisa ja vilpoinen, ja päivä näyttää tulevan kauhean helteiseksi.

Salapoliisi oli juuri vastaamaisillaan, kun läheltä kuuluva humu kiinnitti hänen huomiotansa.

— Kuuletteko? kysyi hän.

Falkenberg heristi korviaan, kaikki hermot jännityksessä. Todella, nyt hänkin kuuli.

Hän alkoi vavista mielenliikutuksesta.

— Se on automobiili, sanoi hän.

Asbjörn Krag seisoi kuunnellen, kasvot uutta tietä kohden käännettyinä.

— Aivan oikein, vastasi hän, se on automobiili. Otaksun, että se on nyt alhaalla valtamaantiellä. Mutta se pyrkii ylöspäin. Sen kuulen äänestä.

Falkenberg yritti lähteä juoksemaan vastaan, mutta Krag pidätti häntä.

— Se lähestyy, sanoi hän tyynesti. — Se tulee tänne, lisäsi hän kohta senjälkeen.

Automobiilin tohina kuului nyt jo aivan läheltä. Molemmat tuijottivat jännityksen vallassa ruskeata tien juovaa, jolle vaunu kohta oli ilmestyvä.

Sekä Falkenberg että Krag ajattelivat ilmeisesti samaa asiaa, sillä heti, kun automobiili tuli näkyviin, he huudahtivat molemmat yhtaikaa:

— Keltainen! Se on keltainen! Se ei siis ollutseautomobiili.

— Siinä istuu vain yksi henkilö, huomautti Falkenberg. — Luulen muuten tuntevani automobiilin.

Hetkistä myöhemmin hieno vaunu tehtyään siron kaarroksen pysähtyi kartanon pääoven eteen, tuskin kymmenen askelen päähän salapoliisista ja Falkenbergista.

Matkustaja, joka tähän saakka oli istunut puolittain piilossa auringonsuojustimen alla, astui nyt ripeästi vaunusta.

Hän oli keski-ikäinen, ylimyksen näköinen herrasmies.

Konsuli Falkenberg sävähti nähdessään hänet, mutta malttoi heti mielensä ja astui tulijaa vastaan.

Tämä ei näyttänyt lainkaan kummastuvan tavatessaan Falkenbergin täällä.

Viimeinen keino.

Vastatullut puristi ystävällisesti Falkenbergin ojennettua kättä ja kumarsi suopeasti hymyillen. Konsuli vei hänet salapoliisin luo ja esitteli:

— Asbjörn Krag, kamariherra Toten.

Poliisimies oli jo heti ymmärtänyt kuka vastatullut oli. Hän pani merkille, että kamariherran kasvoille oli levinnyt hieno kalpeus. Toten oli seurapuvussa.

— Olin juuri makuulle menossa, kun sain tiedon, kertoi hän.

— Tiedon? kysyivät Falkenberg ja salapoliisi yhtaikaa.

Kamariherra oli vastaamaisillaan, kun samassa pääovi aukesi ja tilanhoitaja vanhan nimismiehen seuraamana astui kuistille.

— No siinähän kamariherra jo onkin, huudahti tilanhoitaja.

Salapoliisi käsitti nyt, että tilanhoitaja oli varmaan telefonoinutTotenille ja ilmoittanut hänelle tapauksesta.

Kamariherra oli oikea velttoutunut elostelija. Hän sammalsi hiukan.

— Minusta on äärettömän mielenkiintoista näinikään tavata asunnossaan ruumis, sanoi hän, mutta täytyyhän minun surkutella onnettomuutta.

Tilanhoitaja seurasi häntä sisään. Vajaan viiden minuutin kuluttua kamariherra jo taas palasi.

— Vai niin, te jäitte ulkopuolelle, sanoi hän nyökäten konsulille. —Siinä teitte oikein. Näky ei ollut erityisen mieltäylentävä.

— Minä olen jo useita kertoja ollut siellä, vastasi Falkenberg. — En voi enää sietää noiden vanhojen huoneiden ilmaa, se miltei tukahuttaa.

— Luulin tapaavani siellä jonkun ystäväni, puheli kamariherra, mutta minun täytyy sanoa, etten ole nähnyt miestä koskaan ennen. Hän näytti muuten varsin hienolta. Ja sitten hän oli järjestänyt asiansa kiitettävällä, ripeällä tavalla. Revolveri, yksi ainoa laukaus, kuula puhki aivojen. Niin se aina on tehtävä, kun se kerran tulee tehtäväksi.

Salapoliisi kuunteli vastenmielisesti toisen lavertelua, jossa oli melkoinen määrä teennäisyyttä.

Kamariherra Toten kääntyi sitten suorastaan Falkenbergin puoleen — näytti kuin hän olisi kokonaan unohtanut salapoliisin.

— Minä olen ihan näännyksissä, herra konsuli, sanoi hän. — Enkö näytäkin sangen kalpealta?

— Sitä ei voi kieltää. Te olette silminnähtävästi jonkun verran rasittuneen näköinen.

— Olen ollut Pursiklubilla koko yön, jatkoi kamariherra hellittämättä. — Siellä aletaan nyttemmin todenteolla hieman eurooppalaistua, mitä pelitapaan tulee. Minun täytyy sanoa, että viimeöinen peli oli oikein mielenkiintoinen.

— Hävisittekö?

— Hiukan. Vähäisen vain. Mitättömän summan. Parituhatta kruunua luullakseni. A propos, hyvä konsuli, sepä oli vastenmielinen tapaus siellä klubilla toissa iltana.

— Tarkoitatte varatuomarin juttua?

— Sitä juuri. Siinä olisitte toden totta ollut kauniisti kiikissä, ellei kelpo ystävänne, kaivosinsinööri, olisi joutunut apuun.

Omituinen hymy väikkyi Asbjörn Kragin huulilla, kun kamariherra mainitsi kaivosinsinööristä.

— Minne hän muuten on joutunut, tuo insinööri? kysyi Toten. — Eikö hänen nimensä ole Kvam?

— On, vastasi Falkenberg. — Hän on luultavasti kovin kiinni liikeasioissaan. Hänellä taitaa olla jotain tekeillä.

Nyt Asbjörn Krag puuttui puheeseen.

— Toivottavasti, sanoi hän, kamariherra on ystävällinen ja tarjoo meille paikan automobiilissaan. Meidän pitäisi välttämättä pian päästä Kristianiaan.

— Tietysti, vastasi kamariherra, sitä juuri ajattelinkin. Minusta olisi oikein hauskaa, jos herrat tahtoisivat tehdä seuraa.

Asbjörn Krag ja konsuli kiittivät, ja sanottuaan hyvästit tilanhoitajalle ja vanhalle nimismiehelle herrat ajoivat pois.

Matkalla kamariherra jutteli melkein koko ajan. Falkenberg tuskin kuunteli häntä, niin syvälle hän oli vaipunut omiin synkkiin ajatuksiinsa. Salapoliisi kiintyi tuolloin tällöin huvitettuna johonkin kamariherran huomautukseen. Tämä puheli melkein yksinomaan pelistä, naisista ja seuraelämästä. Sivumennen hän mainitsi Valentine Kempelinkin nimen, ja Asbjörn Krag ehätti kysymään, mitä hän piti siitä naisesta.

— Tuhat tulimaista, vastasi kamariherra, hän on erinomainen nainen! Hieno ja ymmärtäväinen, ylhäinen ja samalla vaatimaton sekä hyvin älykäs. Olen esitellyt hänet vaimolleni, jamadameon kerrassaan ihastunut häneen.

Vajaassa tunnissa oli automobiili saapunut Kristianiaan. Kamariherra ajoi kotiinsa nukkumaan, ja Falkenberg ja salapoliisi menivät erääseen kahvilaan.

Sanomalehdet olivat ilmestyneet ja kertoneet yleisölle kaameasta ruumiinlöydöstä.

"Tuntuu sangen omituiselta", kirjoitti eräs lehti, "että itsemurhaaja oli lähtenyt kamariherra Totenin asumattomaan huvilaan. Mikäli olemme kuulleet kerrottavan, ei kukaan paikkakuntalainen tunne poloista. Kamariherran tilanhoitaja ei ole häntä koskaan ennen nähnyt. Hän oli saapunut kartanoon automobiilissa, jossa arvatenkin oli ollut useampia henkilöitä. Asia käy aivan salaperäiseksi, kun poliisikamariin ei ole saapunut minkäänlaista ilmoitusta sennäköisen herrasmiehen katoamisesta.

"Olemme puhelimitse kääntyneet kamariherra Totenin puoleen, mutta hän ei voi antaa pienintäkään selitystä. Hän ei paljonkaan kummastellut sitä, että automobiililla ajeleva seurue oli käynyt kartanossa, sillä hänen väitteensä mukaan Övren kautta kulkeva tie on varsin yleisesti käytetty oikotie."

Salapoliisi ja konsuli Falkenberg suostuivat tapaamaan toisensa kahden tunnin kuluttua edellisen asunnossa.

Iltapäivällä Asbjörn Krag otti vastaan raportit niiltä kolmelta poliisikonstaapelilta, jotka oli lähetetty hotelleihin tiedustelemaan. Kävi selville, ettei missään kaivattu herraa, jonka nimen alkukirjaimet olivat J.R.

Salapoliisi lähetti sitten sanan Jensille. Tämä uuttera nuori mies oli vahtinut "petohämähäkin" asunnon ulkopuolella ja seurannut häntä hänen käynneillään useissa muotiliikkeissä. Hän ei ollut keksinyt kerrassaan mitään epäilyttävää. "Petohämähäkki" oli matkalla tervehtinyt joitakuita tuttuja. Vieraita ei hänen luonaan ollut käynyt. Hänen hymyilevistä kasvoistaan ei saattanut huomata mitään olevan tekeillä.

Tullessaan Kragin luokse konsuli oli entistä alakuloisempi. Adan äiti oli käynyt hänen luonaan. Vanha rouva oli ollut melkein lohduton.

— Ellei tähän salaperäisyyteen pian saada valoa, sanoi Falkenberg, niin minä tulen hulluksi jännityksestä ja pelosta.

Asbjörn Krag oli käynyt hyvin totiseksi.

— Tunnen nyt itseni vakuutetuksi, vastasi hän, ettei Adan ryöstäminen ole pelkkä kostotyö. Siinä piilee jokin tarkoitus. Täällä on rikoksia ilmassa. Tuo pikku paholainen aikoo nähtävästi tehdä jotain suurta, ennenkuin hänen on pakko pudistaa Kristianian tomut jaloistaan.

— Mutta Ada, Ada — —

Poliisimies katsoi kelloaan.

— Nyt kello on puoli kuusi, sanoi hän. — Puoli seitsemältä minun on oltava päivällisillä.

— Aiotteko todellakin juhlia kesken tätä kaikkea?! kysyi Falkenberg.

— Minä en juhli koskaan, paitsi milloin saatan samalla työskennellä, vastasi salapoliisi. — Nyt minulla on suunnitelmani valmiina.

— Suunnitelmanne?

— Niin, olen vihdoinkin päättänyt uskaltaa ryhtyä viimeiseen keinoon. Saattaisi kyllä olla toisia ja parempiakin menettelytapoja, mutta Ada on ennen kaikkea pelastettava.

— Tokko hän on elossa edes?

— On,vielähän on elossa, vastasi Krag.

—Vielä?

Suuria hikikarpaloita kihoili Falkenbergin otsalle.

— Odottakaa minua täällä, sanoi salapoliisi, minä käyn pukeutumassa.Palattuani saatte tarkemmin kuulla, miten teidän on meneteltävä.

Falkenberg jäi istumaan poliisimiehen salonkiin, hermostuneesti selaillen joitakin aikakauslehtiä. Ne olivat enimmäkseen ulkomaiden poliisivirastojen ammatillisia julkaisuja. Minuutit tuntuivat hänestä tunneilta, niin hitaasti ne kuluivat.

Vihdoin, puolen tunnin kuluttua, ovi aukesi.

Asbjörn Kragin asemesta, jota Falkenberg oli odottanut, astui huoneeseen kaivosinsinööri Kvam, juhlapuvussa, ritarimerkki napinreiässä.

— Pankaa nyt sanani tarkoin mieleenne, sanoi Krag. Päivälliset tuskin kestävät kauemmin kuin yhteentoista asti — ainakin koetan pitää huolta siitä, etteivät ne kestä kauempaa. Tunti riittää minulle, siis teidän tulee olla paikalla kello kaksitoista.

— Olen käskettävänänne.

— On parasta, että jo neljännestä vailla kaksitoista olette umpivaunuissa poliisiaseman edustalla. Huomatkaa:umpivaunuissa!Voitte jättää vaunut odottamaan ja itse mennä etsivän osaston päällikönhuoneeseen, missä viivytte, kunnes saatte minulta tarkempia määräyksiä. Otaksun, että voitte odottaa jotain elonmerkkiä minusta jo neljänneksen yli kahdentoista, ehkä aikaisemminkin. Mutta teidän ei pidä tulla levottomaksi, ellette vielä yhteenkään mennessä ole kuullut minusta mitään.

— Levottomaksi! mutisi Falkenberg katkerasti.

Krag heilautti torjuvasti kättänsä.

— Teidän tulee ainakin olla niin tyyni kuin suinkin, sanoi hän. — Te otatte osaa uskaliaaseen ja vaaralliseen peliin. Mutta ellette vielä kello kaksi ole kuullut minusta mitään, jatkoi Asbjörn Krag, silloin — — niin, sitten en tiedä, milloin saatte nähdä morsiamenne.

— Mitä on silloin tapahtunut? kysyi Falkenberg väristen.

Poliisimies ei vastannut mitään. Hän vain pudisti päätänsä hiukan, seisoessaan siinä aivan tyynenä ja vetäen hansikkaita käsiinsä. Sitten hän astui kirjoituspöytänsä luo, avasi pienen, hopeahelaisen kotelon, veti esille revolverin, tarkasti makasiinia, nyökkäsi tyytyväisesti ja pisti aseen taskuunsa.

Yhtäkkiä hän pysähtyi kuuntelemaan.

Hän kuuli kolinaa ulkopuolelta. Vaunut tuntuivat pysähtyvän portaiden eteen.

Salapoliisi loi silmäyksen kekseliäästi järjestettyyn heijastuspeiliinsä, joka näytti hänelle kaiken mitä kadulla tapahtui, ja kummeksiva ilme vilahti hänen kasvoillaan.

— Siellä on kamariherra, sanoi hän. — Mitä ihmettä hän minusta tahtoo?

Falkenberg kavahti pystyyn.

— Kamariherra Toten! huudahti hän. — Nyt on tapahtunut jotain.

— Mahdollisesti, mutisi salapoliisi hiljalleen työntäen Falkenbergia sivuhuoneeseen. — Menkää. On tarpeetonta, että te kaksi kohtaatte toisenne täällä. Menkää takatietä ulos ja muistakaa määräykseni.

Hän oli tuskin ehtinyt sulkea oven Falkenbergin jälkeen, kun ovikelloa soitettiin kiivaasti. Hän meni itse avaamaan.

— Olkaa hyvä, herra kamariherra, sanoi hän.

Kamariherra kiitti ja astui salonkiin.

— Te kuulutte tuntevan minut, aloitti Toten.

— Hyväinen aika, vastasi Krag, mehän tulimme tutuiksi aamupäivällä.

Kamariherra katsoi hölmistyneenä häneen ja tapaili sanoja:

— Haluaisin puhutella salapoliisi Kragia.

— Minä olen Krag.

— Te?

— Niin, olen vain muuttanut muotoani hiukkasen. Millä voin teitä palvella?

Kamariherra nauroi.

— Tohdinko kysyä ketä te esitätte?

— Nimeni on Kvam, kaivosinsinööri Kvam, vastasi Krag kumartaen kohteliaasti.

Kamariherra naksautti näppiään.

— Tuhat tulimaista, vastasi hän, tekö olette se mies! No sitten ymmärrän kaiken, ja samalla minun täytyy sanoa, että te olette juuri se, jota minä tarvitsen.

— Ette ole nukkunut, huomautti Krag vetäessään päällysnuttua ylleen.

— En, vastasi kamariherra, sillä heti kun olin päässyt kotiin, tapahtui minulle jotain eriskummaista, jotain aivan käsittämätöntä. Mitään sentapaista ei minulle vielä koskaan ole sattunut.

— Ja sen johdosta tulitte minun luokseni?

— Niin. Tahdotteko auttaa minua?

— Tietysti, vastasi Krag. Hän katseli kamariherraa tarkoin. Tämän velttoutunut käytöstapa oli poissa, ja sijalla oli jotain epävarmaa ja hämmentynyttä. — Falkenberg on oikeassa, ajatteli poliisimies. — Jotain on tapahtunut.

Ääneen hän lausui:

— Mutta minun on sanottava teille, herra kamariherra, että olen juuri menossa tavattoman hauskoille päivällisille, joista en millään muotoa tahdo jäädä pois. Olipa onni, että teillä on vaunut, niin ettei minun tarvitse hukata aikaa niiden haettamiseen ja että voitte matkalla kertoa minulle huolenne.

Ja samassa hän tarttui kamariherraa käsipuolesta ja astui hänen kanssaan portaita alas.

Päältä nähden Asbjörn Krag oli mitä loistavimmalla tuulella.

Muutamat sanat, jotka hän oli hetkistä aikaisemmin lausunut Falkenbergille, johtuivat uudelleen hänen mieleensä. Hän toisti ne puolittain tahdottomasti itsekseen:

— Täällä on rikoksia ilmassa.


Back to IndexNext