Punaiset liekit
— Mitä ne eriskummaiset tapaukset ovat sitten, jotka ovat tehneet teidät levottomaksi? kysyi Krag istuuduttuaan kamariherra Totenin rinnalle vaunuihin.
— Ehkei koko asia ole mitään, kaikki saattaa olla ihan tilapäistä, aloitti kamariherra. Mutta tahdoin kuitenkin kääntyä puoleenne. Olen kerran ennen eläissäni sattunut yöllä tekemisiin murtovarkaiden kanssa, ja silloin henkeni pelastui kuin ihmeen kautta. Minulla ei ole halua toistamiseen joutua semmoiseen asemaan.
— On siis kysymys murtovarkaudesta? kysyi Krag hieman maltittomasti.
— En tiedä sitä vielä. Nyt saatte kuulla, mitä minulle on tapahtunut, ja sitten voitte itse tehdä johtopäätöksenne. Toissa yönä heräsin omituiseen meluun. Alussa tuntui, kuin rotta olisi nakertanut seinää, mutta kun ääni toistui säännöllisesti ja kävi yhä voimakkaammaksi, aloin epäillä sitä. Istuin hetkisen pystyssä vuoteellani ja kuuntelin tätä rapinaa, ja pian minulle selvisikin, että se kuului viereisestä huoneesta. Muutamista pikku naksahduksista huomasin, että joku kopeloi ovea. Silloin minä kiireesti soittamaan palvelusväkeä. Pari palvelijaa tuli juoksujalkaa, ja heti tuo omituinen ääni taukosi. Menimme sitten huoneeseen. Siellä oli kaikki kunnossa ja koskematta. Teimme tulen ja tarkastimme ikkunat. Kaksi niistä oli auki, tuulisäpit paikoillaan. Toinen palvelijoista kertoi itse avanneensa ikkunat illalla päästääkseen raitista ilmaa makuuhuoneeseeni.
— Missä kerroksessa tämä tapahtui? kysyi Krag.
— Kolmannessa, vastasi kamariherra. — Makuuhuoneeni on kolmannessa kerroksessa.
— Silloin varmaan kuitenkin olitte kuullut rotan nakerrusta, huomautti salapoliisi katsoen kelloaan.
— Ei, enpä suinkaan, sillä kun tarkemmin tutkimme ikkunoita, huomasimme, että kahta saranaa oli käsitelty väkivaltaisesti.
— Niinkö —
— Toinen oli jo irti, ja toinenkin oli nähtävästi ollut irroitettuna, mutta oli jälleen kiinnitetty uusilla ruuveilla.
— Uusilla ruuveilla?
— Niin, ja tämä on varsin salaperäistä, se teidän on myönnettävä. Jos varas on ollut liikkeellä, olisi hänen tietenkin ollut helpompi ryömiä avoimesta ikkunasta sisään kuin ruveta suljettua ikkunaa aukomaan.
— Tietysti. Mutta mitenkä mies on päässyt kolmannen kerroksen ikkunoihin käsiksi?
— Ihan vieritse kulkee vesiränni. Me löysimmekin sitten selviä miehen jalanjälkiä puutarhan mullasta.
— Toivottavasti jälkiä ei ole hävitetty, sanoi Krag nopeasti.
— Ei, vastasi kamariherra. — Olen ankarasti kieltänyt ketään menemästä sinne jälkiä sotkemaan.
— Hyvä on. Tämä siis tapahtui toissa yönä. Mutta se mikä tänään iltapäivällä tapahtui, on tietenkin vielä merkillisempää.
— Iltapäivällä! Te siis tiedätte —
— Täytyyhän minun ymmärtää, vastasi Krag, että teille on tapahtunut jotain sen jälkeen kuin erosimme automobiilissa. Muuten tietysti olisitte kertonut asian meille heti silloin, kun tapasitte meidät maatilallanne.
— Niinpä kyllä. Olette oikeassa. Niin, se mikä tänään iltapäivällä tapahtui, on todella vaikuttanut minuun hieman kolkosti. Kuten jo siellä maalla kerroin, en ole lainkaan nukkunut viime yönä. Olen ollut Pursiklubilla pelaamassa. Olin senvuoksi hyvin väsynyt tullessani kotia vähän jälkeen puolenpäivän. Ennen riisuutumistani panin tapani mukaan avainkimppuni erääseen pieneen kirjoituspöydän laatikkoon.
— Lukittuun?
— Ei, lukitsemattomaan. Nukuin kaksi tuntia, ja kun aioin ottaa avainkimppuni, oli se poissa. Kutsuin heti koolle koko talon väen, ja sitten etsittiin miehissä kaikkialta, mutta avainkimppua ei löydetty mistään.
— Mutta lopulta se kai sentään löytyi? kysyi Krag.
— Niin, kun oli kulunut toista tuntia. Se löydettiin yöpöydältäni.
— Ja on siis aivan varmaa, ettette itse ollut pannut sitä sinne?
— Aivan varmaa.
— Mutta tehän olitte tavattoman väsynyt, ja silloin helposti unohtaa.
— Minä sanon teille, kiivastui kamariherra, että panin avainkimpun laatikkoon.
— Niin, niin. Oliko sitten mitään arvoesineitä varastettu?
— Ei, ja sepä juuri onkin merkillistä. — Tarkastin heti kaikki paikat, sillä minähän kohta ajattelin varkautta, mutta ei mitään puuttunut.
— Ei edes mitään mielenkiintoisia papereita, kirjeitä esimerkiksi?
— Ei, kaikki oli paikallaan. Eikö tämä ole teistä arvoituksellista?
Asbjörn Krag kysyi:
— Onko teillä paljon rahoja tai ylipäänsä kalliita arvoesineitä kotonanne?
— Ei, ei sanottavasti nyt.
— Nyt?
— Tiedätte ehkä, selitti kamariherra, että madame, nuori kaunis vaimoni, on tätä nykyä Emsissä kylpemässä.
— Ei, sitä en tiennyt.
— No niin, siellä hän on. Mutta jonkun päivän päästä hän saapuu kotiin, ja silloin minulla on aikomus panna toimeen pienet juhlat. Siinä tilaisuudessa aion lahjoittaa hänelle kallisarvoisen korun, diadeemin, joka maksaa 18,000 kruunua.
— Arvelette kenties, että joku aikoo varastaa tämän koristeen?
— En tiedä mitä arvelisin, vastasi kamariherra neuvottomana. — Olen joltisenkin epätoivoisessa asemassa ja siksi olen kääntynyt puoleenne.
— Kiitän luottamuksesta, vastasi Krag antaen ajajalle pysähtymismerkin, — ja ryhdyn ilolla asiaanne. Joko olette lähettänyt kutsut juhlaan, jonka aiotte panna toimeen rouvanne kotiinpaluun johdosta?
— Osittain.
— Älkää sitten unohtako kahta kutsukirjettä: toisen saakoon kaivosinsinööri Kvam, toisen Valentine Kempel.
— Sitä en unohda. Mutta ettekö tahdo ajaa kotiani katsomaan tapahtumapaikkaa?
— Ei ole aikaa, vastasi Krag. — Päivälliset alkavat viiden minuutin päästä. Näkemiin.
Hän nyökkäsi kamariherralle.
* * * * *
Kun Asbjörn Krag astui Grand Hotelin vestibyliin, riensi häntä vastaan arkkitehti, josta tuona myrskyisenä Pursiklubin yönä oli tullut hänen ystävänsä.
— Sepä hauskaa että tulitte, sanoi arkkitehti tarttuen kaivosinsinööriä eli Asbjörn Kragia käsipuolesta. — Rouva Kempel saapunee tuossa tuokiossa.
He astuivat yhdessä erääseen seurusteluhuoneeseen.
— Tekö siis olette isäntänä näissä kesteissä? kysyi Krag.
— Niin, mutta minäpä kerron teille, että se tapahtuu Valentinen pyynnöstä. Hän on niin ihastunut tuosta silloisesta esiintymisestänne klubissa, että haluaa tutustua teihin. Niinpä hän sanoi minulle: "Kuulkaas, herra arkkitehti, nyt saatte luvan antaa minulle ne pienet päivälliset, joihin olette niin kauan pyytänyt suostumustani, ja kutsukaa vieraaksi myöskin tuo merkillinen ruijalainen kaivosmies. Minä tahdon tutustua häneen."
— Sepä omituista mielenkiintoa, mutisi Krag. — Hän ei luultavasti ole koskaan nähnyt minua.
— Ei koskaan. Sen hän on itse sanonut. Mutta minä olen todellakin kiitollinen teille, jatkoi arkkitehti puristaen Kragin kättä. — Ellei teitä olisi ollut, niin tuskinpa olisin saanut tilaisuutta pitää tätä juhlaa Valentinelle.
Kragin täytyi hymyillä toisen innolle. Hän saattoi selvästi nähdä, että arkkitehti oli kovin rakastunut.
Itse asiassa Asbjörn Krag käsitti hyvinkin, miksi "petohämähäkki" niin välttämättä tahtoi tutustua "kaivosinsinööri Kvamiin". Valentine aavisti, että tuon kaivosinsinöörin takana piili vaarallinen vihollinen; ehkä hän arveli sitäkin, että kaivosinsinööri Kvam ja Asbjörn Krag olivat sama henkilö. Ja hän tahtoi päästä tuon henkilön lähelle riisuakseen häneltä aseet. Tämä oli ilmeisesti hänen politiikkansa.
Arkkitehti avasi rokokosaliin vievät ovet ja pyysi Kragia silmäilemään juhlavarustuksia. Oliko hänellä mitään muistuttamista?
Salapoliisi aluksi todellakin hämmästyi. Rakastunut arkkitehti ei nähtävästi ollut säästänyt mitään saadakseen kaiken niin suurenmoiseksi kuin suinkin.
Sali oli muodostettu suorastaan palmupuistoksi. Varsinkin muutamat tavattoman suuret viuhkapalmut tarjosivat komean näyn. Palmujen ympäri oli kiedottu joukko harvinaisia krysantemum-lajeja.
Erääseen salin nurkkaukseen oli järjestetty viehättävä lepohuone, joka oli palmujen ja suurten, leveälehtisten ruukkukasvien peitossa. Erilaisten soittimien kaukaisista äännähdyksistä Krag saattoi päättää, että orkesteri oli sijoitettu soittolavalle, mutta aivan näkymättömiin, pyramiidinmuotoisen myrtti- ja palmuryhmän taakse.
Keskellä lattiata oli ylen uhkea pöytä. Se oli katettu neljälle. Hovimestari oli paraillaan viimeistelemässä kättensä työtä, ja arkkitehti riensi hänen luoksensa kuiskatakseen hänelle vielä joitakin uusia määräyksiä, jotka hovimestari hymyillen ja kumartaen otti vastaan. Nämä valmistelut olivat ilmeisesti tuottaneet iloa miehelle, joka oli taiteilija alallaan.
Valkoisella pöytäliinalla kiemurteli taidokkaasti poimuteltujen salvettien ja moniväristen lasien välitse "la France"-ruusuista ja kieloista sidottuja köynnöksiä. Keskellä pöytää oli korkea, merivihreä vaasi, josta kumpusi esiin oikea kukkastulva. Jokaisen kuvertin vieressä hehkui pöydällä kukkavihkoon pistetty sähkölamppu. Ruokalista oli punaiselle silkille painettu. Tätä erikoista tilaisuutta varten oli Grand Hotelin kuuluisa vanha hopeakalusto pantu esiin. Kauempaa katsoen tämä komea pöytä näytti kukitetulta, säihkyvältä jalokivikokoelmalta.
Mutta oli jo aika palata vastaanottohuoneeseen. Arkkitehti tarttuiKragia käsipuolesta ja käveli hänen kanssaan edestakaisin lattialla.
Vihdoin Valentine saapui.
— Ratsumestarin kanssa, kuiskasi arkkitehti.
Alhaalta portailta kuuluivat heidän äänensä ja ratsumestarin sapelin kalina.
Valentinen näyttäytyessä Asbjörn Krag jäi ääneti seisomaan ja tarkasteli häntä. Hän ei ollut koskaan nähnyt "petohämähäkkiä" näin kauniina. Valentine olikin todellinen kauneuden ilmestys, kun hän nyt viinipunaisessa silkkipuvussa, mustista timanteista tehty koriste kaulassa, astui Asbjörn Kragia kohti.
Esittely tapahtui.
— Olen kuullut puhuttavan teistä, sanoi "petohämähäkki" hymyillenAsbjörn Kragille. — Hauska saada tutustua.
Salapoliisi kumarsi mutisten jonkun kohteliaisuuden.
— Te taidatte olla vaarallinen mies, kylmäverinen ja varma, jatkoiValentine.
— Ihmisillä, jotka mielivät pahaa minulle ja ystävilleni, on syytä pelätä minua, sanoi Asbjörn Krag katsoen kaunista naista kiinteästi silmiin.
— Koetan muistaa sen, vastasi Valentine nauraen ja ojensi hänelle kätensä. — Minä saatan kai sentään lukeutua ystäviinne?
— Toistaiseksi, vastasi Krag, hänkin nauraen.
— Hän on kuin tulenliekki, sipisi ratsumestari tirkistellen ihastuksissaan Valentinen punaista silkkipukua.
Valentine kääntyi arkkitehdin puoleen ja tarttui hänen käsivarteensa luoden syrjäsilmäyksen ratsumestariin ja vastaten:
— Niin, varokaa tulta, herra ratsumestari, se on vaarallista.
— Hähä, voi polttaa näppinsä, niinkö?
—Aina, vastasi "petohämähäkki".
Samassa ovet aukesivat ja sali kaikessa loistossaan levisi heidän eteensä.
Asbjörn Krag oli huomannut Valentinessa eräänlaisen levottomuuden, pienen kalpeuden vivahduksen, joka vain kaunisti häntä, hermostuneen värähtelyn silmäin seuduissa. Aavistiko hän taistelua, joka oli lähellä?
Tuokiossa kulkivat salapoliisin sisäisen silmän ohi kaikki pahantekijähahmot, joita hän poliisimies-urallaan oli kohdannut. Mutta ei hän vielä milloinkaan ollut taistellut tämän naisen kaltaista rikoksellista vastaan.
Miten kaunis hän on, mutta millainen pahuuden saatana kuitenkin, ajatteli Krag, nähdessään hänen verkalleen liitävän pitkin peilikirkasta lattiata arkkitehdin käsivarteen nojaten.
Myrttien ja palmujen takana orkesteri aloitti sointuvan, outosävyisen marssin.
Kirje.
Seurue istuutui ylellisesti varustettuun pöytään, ja liveripukuiset palvelijat ryhtyivät toimeensa hovimestarin ylivalvonnan alaisina. Valentine lausui ihastuksensa näistä erinomaisen onnistuneista, kaikin puolin eurooppalaisista laitteista ja kiitti arkkitehtiä hymyillen.
Rakastunut arkkitehti kohosi nähtävästi heti seitsemänteen taivaaseen. Ratsumestari varisteli lornettiaan hyväksyvästi ja sipisi jonkun kohteliaisuuden.
Päivälliset alkoivat ostereilla ja samppanjalla.
Asbjörn Krag pani merkille, että sekä ratsumestari että arkkitehti, mutta varsinkin edellinen, jo alussa joivat sangen vahvasti, ja luodessaan silmäyksen pitkään ruokalistaan hän ajatteli kauhistuen: miten tämä päättynee?
Hän oli vain hiukkasen maistellut lasistaan.
"Petohämähäkki" kohotti samppanjalasiaan ja nyökkäsi hymyillen hänelle pöydän yli.
— Ajatelkaas, jos te siellä pohjolassa autioilla kaivosseuduillanne voisitte panna toimeen tällaisia päivällisiä, sanoi hän.
— Epäilen tokko siitä elämä siellä kävisi miellyttävämmäksi, vastasi insinööri, eli Asbjörn Krag.
— Mutta se kävisi ainakin vaihtelevammaksi.
— Edellyttäen että meillä siellä olisi yhtä kauniita pöytäkumppaneitakin kuin täällä etelässä, vastasi Krag ryypäten jälleen lasistaan.
Palvelija täytti myötäänsä hänen lasinsa samppanjalla.
Keskustelu alkoi vähitellen vilkastua.
Asbjörn Kragilta kysyttiin muun muassa, kauanko hän aikoi viipyä Kristianiassa. Ennenkuin vastasi, hän silmäsi salavihkaa pöydän yli "petohämähäkkiin" ja huomasi, että kauniin naisen kasvoissa oli jännittynyt ilme.
— Niin pian kuin olen tehnyt tehtäväni, vastasi kaivosinsinööri, katoan jälleen.
— Se taitaa olla tärkeä tehtävä? kysyi "petohämähäkki".
— Hyvin tärkeä.
— Onko suuria summia kysymyksessä?
— On kyllä suuria summiakin. Mutta tähän tehtävään kuuluu sitäpaitsi, että minun on pelastettava eräitä ihmispoloisia perikadosta!
— Te olette siis jonkinlainen laupeuden enkeli?
— Sanokaa mieluummin oikeuden apumies, vastasi kaivosinsinööri hymyillen.
Valentinen lasi kilahti heikosti.
— Sepä oli kammottava nimitys, sanoi hän.
— Se tuo mieleen poliisikonstaapelin, sipisi ratsumestari upottaen lusikkansa liemeen, oikeaan kilpikonnaliemeen.
Piilossa oleva orkesteri soitteli taukoamatta koko aterian ajan. Mutta sävelet kuuluivat etäisiltä, ikäänkuin olisivat tulleet suljetusta luolasta tai haudasta.
— Tämä kampela, sanoi arkkitehti, kun seuraava ruokalaji tuli pöytään, — on laitettu Venäjän lähettilään kokin antamien neuvojen mukaan. Sen valmistaminen tuotti paljon vaivaa keittiömestarille.
Kampelan kera tarjottiin kastiketta "à la Pyrenées" — ihan uutta sommitelmaa, joka oli keksitty Pietarin keisarillisessa keittiössä. Sen väri muistutti lummekukan kuvun pohjaväriä, ja maku oli outo, omituisen kirpeä.
Asbjörn Krag kävi jotenkin vaiteliaaksi ja totiseksi, mitä pitemmälle ylellinen ateria kului. Toisten vilkastuessa vilkastumistaan hän pysyi koko ajan tyynenä ja hillittynä. Valentine haasteli kernaasti hänen kanssaan ja johti halukkaasti keskustelun vakaviin asioihin, jotka olivat omituisena vastakohtana ratsumestarin ja arkkitehdin pötypuheille. Näiden molempien herrain naamat alkoivat yhä enemmän punoittaa, ja he ahdistelivat kumpikin taholtaan Valentinea pienillä, miltei huomaamattomilla kaksimielisyyksillä — mikä ilmaisi Asbjörn Kragille, että "petohämähäkin" parissa sopi kernaasti käyttää hieman rohkeampaa puhetapaa kuin muuten naisseurassa.
Valentine palasi kerran toisensa perästä kaivosinsinöörin "tehtävään" — asia tuntui kovasti kiinnittävän hänen mieltään.
— Mitä ihmisiä teidän oikeastaan on pelastettava? kysyi hän.
— Ystäviä, vastasi Krag.
— Niin, te olette varmaan aina kunnon mies ystäviänne kohtaan, sanoi Valentine. — Minun täytyy ihailla sitä mielenmalttia, jota osoititte klubissa, kun pelastitte erään ystävänne rumasta jutusta. Hänhän oli tuo… tuo…
Valentine katsahti kysyvästi arkkitehtiin.
— Stoltenberg, ehätti Asbjörn Krag auttamaan.
Sekä arkkitehti että Valentine katsoivat häneen ällistyneinä.
— Stoltenberg! huudahti arkkitehti ja laski kätensä kohotettuine laseineen pöydälle. — Herra jumala, hänen nimensähän on Falkenberg.
— Ettekö tiedä hänen nimeänsäkään? kysyi Valentine.
— Tiedän kyllä, vastasi salapoliisi viekkaasti hymyillen.
— Eipä juuri siltä näyttänyt. Tehän sanoitte häntä Stoltenbergiksi.
— Tunnen nimen yhtä hyvin kuin tekin, rouva Keppel, vastasi salapoliisi yhä hymyillen.
Nuoren lesken silmät välähtivät omituisesti.
— Toivotan teille kaikkea mahdollista onnea jatkuviin pyrintöihin ystävienne hyväksi, sanoi hän, mutta milloin vaaralliset asiat ovat kysymyksessä, ei teidän pidä soutaa liian kauas.
— Miksikä ei, hyvä rouva?
— Saattaa käydä niin, että hukutte — sekä te että ystävänne.
Asbjörn Krag kohotti kulmakarvojaan.
— Siihen vaaraan käyn mielihyvällä, vastasi hän. — Minä rakastan vaaraa.
— Uhkarohkeuttako myös?
— Niin, sitä myös.
Hän kohotti lasiaan ja kilisti Valentinen kanssa. Tämä katseli häntä pitkään ja tutkivasti.
Tällä välin jatkettiin yhä työlästä taivallusta ruokalistan läpi.
Kun vihdoin viimein oli päästy juustoon asti, tuotiin Kragille kirje.
— Hyvin tärkeä, kuiskasi hovimestari.
Asbjörn Krag aukaisi heti kirjeen. Siinä ei ollut allekirjoitusta, mutta hän ymmärsi kohta, että se oli konsuli Falkenbergilta. Kirje kuului:
"Minun täytyy heti puhutella teitä. Odotan kabinetissa peilisalin oikealla puolella."
Arkkitehti ja ratsumestari eivät kiinnittäneet vähintäkään huomiota pöytätoverinsa saamaan kirjeeseen. He vain hoitelivat lasejaan ja latelivat "petohämähäkille" leikillisiä imarteluja.
Mutta Asbjörn Krag tunsi, miten Valentinen silmät seurasivat häntä ja miten kiihkeästi hän halusi tietää mitä kirje sisälsi.
Salapoliisi käsitti, että jotain vakavaa oli tapahtunut, mutta ei ainoakaan väre hänen kasvoissaan ilmaissut tätä ajatusta.
Hän taittoi kirjeen kokoon ja pisti sen taskuunsa nousten pöydästä ja pyytäen kohteliaasti anteeksi.
Hänen täytyi poistua pariksi minuutiksi, selitti hän. Eräs liiketuttava odotti häntä. Oli saapunut tärkeä sähkösanoma.
Vaikka hän hyvin tiesi missä mainittu kabinetti sijaitsi, pyysi hän kuitenkin hovimestaria oppaakseen. Kun he olivat ehtineet salista ulos ja olivat kahden, niin Asbjörn Krag pysähtyi, tarttui hovimestaria käsivarteen ja kysyi:
— Tunnetteko minua?
Hovimestari tuijotti häneen kummissaan.
— Herra kaivosinsinööri — — — sopersi hän.
Asbjörn Krag keskeytti hänet tiukasti:
— Katsokaa minua tarkoin. Minä en ole mikään kaivosinsinööri.
Hovimestari tuijotti häneen vielä enemmän ihmeissään.
— Ettekö tunne ääntäni? Kuunnelkaa tarkoin, jatkoi Krag.
Yhtäkkiä hovimestari alkoi ymmärtää.
— Ettehän vain mahda olla —
— Olen, se minä juuri olen, salapoliisi Krag, vastasi poliisimies, kun hovimestari oli hänet tuntenut.
— Mutta jopa teillä on mainio naamioitus! huudahti hovimestari.
— Kun nyt siis tunnette minut, niin tiedätte myös, että määräyksiäni on toteltava, jatkoi salapoliisi.
— Te olette kerran tehnyt meille suuren palveluksen, sanoi hovimestari totisesti. — Olemme valmiit tekemään mitä ikinä haluatte.
— Minä en vaadi paljoa. Kuulkaa nyt mitä tahdon teitä tekemään. Se joka tuolla alhaalla istuu odottamassa minua, on siis konsuli Falkenberg?
— Niin.
— Onko hän kiihtyneessä mielentilassa?
— On, jonkun verran. Minusta hän on hyvin kalpea.
— No hyvä… Kun minä nyt menen puhumaan hänen kanssaan, niin te palaatte herrasväen luo. Siellä luultavasti joku kysyy teiltä kuka minua odotti.
Hovimestari nyökkäsi. Hän tunsi hyvinkin senlaatuisen uteliaisuuden.
— Ja sitten te vastaatte, ettette tunne puheenaolevaa henkilöä — ette ole koskaan nähnyt häntä. Voitte kuvata hänet pitkäksi, lihavahkoksi, parrattomaksi herraksi.
— Hyvä on.
— Mutta saadakseni tietää, onko tätä teiltä kysytty, pitää teidän antaa minulle merkki, kun tulen takaisin.
— Millainen merkki, herra Krag?
— Jos teiltä on urkittu tietoja, niin poistukaa salista heti kun olen tullut sisään. Ellei mitään ole teiltä kysytty, voitte pysyä ihan tyynesti paikoillanne.
— Kyllä muistan.
— Hyvä. Menkää nyt takaisin.
Hetkisen kuluttua Asbjörn Krag astui kabinettiin, missä konsuli istui odottamassa häntä.
Falkenberg oli kovin kalpea ja hermostunut.
— On siis tapahtunut jotain? kysyi salapoliisi.
— Niin, olen saanut kirjeen, nimettömän kirjeen.
Salapoliisi ojensi kätensä, ja Falkenberg antoi kirjeen hänelle.
Krag luki sen nopeasti ja lopetettuaan hän nyökkäsi ja mutisi:
— Sitä ajattelin. Sitä ajattelin.
— Olemmehan jo ottaneet lukuun sen mahdollisuuden, sanoi Falkenberg.
— No nyt kai olette lohdutettu? kysyi salapoliisi.
— Lohdutettu?
— Niin, kun tiedätte hänen olevan elossa.
— Mutta tiedänhän samalla, että hän on noiden ihmisten vallassa, vastasi Falkenberg ja nojasi väsyneenä päätänsä pöydänsyrjään.
Salapoliisi luki kirjeen uudelleen ja tarkoin.
Se oli kirjoitettu kulmikkailla, kovilla kirjaimilla, eikä asianomainen kirjoittaja nähtävästi ollut koettanutkaan muuttaa käsialaansa.
"Morsiamenne Ada" — sanottiin kirjeessä — "elää vielä. Menettelymme johtuu yksistään siitä, että tahdomme työskennellä rauhassa vielä viikon päivät. Kun meillä oli todisteita, että Te aioitte asettaa esteitä tiellemme, katsoimme tarpeen vaatimaksi ottaa panttivangin. Adan kohtalo, vieläpä hänen henkensäkin riippuu nyt Teidän ja ystäväinne käytöksestä. Jos palaatte tavallisiin toimiinne ettekä yritä millään tavoin sekaantua meidän asioihimme, niin morsiamenne on jälleen oleva luonanne jonkun päivän päästä. Saatte itse kantaa seuraukset, jos mieluummin valitsette toisen menettelytavan."
— No, minkä valitsette? kysyi Asbjörn Krag.
Falkenberg ei vastannut. Hän näytti salapoliisille sormusta, jota piti vapisevassa kädessään.
— Tämä, sanoi hän, tämä oli kirjeen sisällä. Se on kihlasormus, jonka olen antanut Adalle.
— Sittenhän asia on päivänselvä. Ada on noiden ihmisten luona.
— Ja niinmuodoinminäkinolen noiden petojen vallassa.
— Ette ehkä luota enää minuun?
— Luotan kyllä teihin, mutta mitä minun pitää tekemän?
— Teidän pitääainoastaanluottaa minuun, vastasi salapoliisi. —Kuka teille toi kirjeen?
— En tuntenut häntä. Joku nuori tyttö se oli. Hän tuli vastaani pimeässä, kun kävelin kadulla, ja pisti kirjeen käteeni. Ja kun katsoin ympärilleni, oli hän kadonnut ihmisvilinään. Luettuani kirjeen läksin heti tänne.
Asbjörn Krag katsoi kelloaan.
— Vieläkö muistatte suunnitelmamme? kysyi hän.
— Muistan, mutta eikö meidän nyt ole luovuttava siitä?
— Ei.
— Onkohän— — — onko hän vielä siellä? kysyi Falkenberg osoittaen päällään ylöspäin.
— "Petohämähäkki", tarkoitatte?
— Niin.
— On. Me syömme yhdessä päivällistä, kuten tiedätte.
— Minun tekisi mieleni kuristaa hänet! huudahti Falkenberg nyrkkiä puiden.
— Sitä ette saa tehdä, sanoi poliisimies hymyillen. — Ette ainakaan ennen kuin minä olen juonut viimeisen lasin samppanjaa hänen kanssaan.
Peili.
Konsuli Falkenberg katsoi ihailevasti ystäväänsä ja suojelijaansa.
— Miten tyyni te olette! virkkoi hän. — Ja minä istun tässä joka hermo väristen levottomuudesta.
— Minä olen tyyni sentähden, että tiedän mitä tahdon.
— Minun on siis tavattava teidät vaunujen kera, niinkuin sovittiin?
— Tietysti.
— Ja te aiotte vapauttaa Adan tänä yönä?
— Niin.
— Mutta tiedättekö sitten missä hän on?
— En.
— Kuinka saatte sen tietää?
— Minä saan sen tietää "petohämähäkiltä", vastasi salapoliisi.
— Hän ei sitä ikinä ilmaise teille.
— Minulla on keino, millä pakotan hänet sen tekemään.
— Onko se niinsanottu viimeinen keinonne?
— On. Mutta nyt teidän täytyy lähteä. Laittautukaa täältä pois niin, ettei kukaan huomaa kuka te olette.
— Kyllä koetan. Hyvästi näkemiin.
— Hyvästi yöhön asti.
Salapoliisi astui tyynesti peilisalin läpi, jonne hieno premiääriyleisö alkoi kokoontua.
Kun hän jälleen saapui rokokosaliin, ottivat ratsumestari ja arkkitehti hänet jotenkin äänekkäästi vastaan. Jälkimäinen selitteli hänelle herttaisen hauskasti, että hän oli viipynyt kauan poissa ja että häntä oli kaivattu.
— Niin, vastasi poliisimies istuutuen jälleen pöytään, — minä myönnän, että kymmenen minuuttia on pitkä aika tänä iltana.
Samassa hän huomasi, että hovimestari oli kadonnut. On siis koetettu urkkia, ajatteli hän. Mutta ei ainoakaan ilme hänen kasvoissaan osoittanut jännitystä.
Valentine, joka oli vain hiukkasen maistellut laseistaan, kävi tarkkaavaiseksi kuullessaan hänen sanansa.
— Miksi kymmenen minuuttia on pitkä aika tänä iltana? kysyi hän hymyillen mielistelevästi.
— Teidän seurassanne, hyvä rouva Kempel, on jokainen minuutti kallisarvoinen.
Ratsumestari murahti hyväksyvästi hänen kohteliaisuudelleen, mutta "petohämähäkki" kävi miettiväisen näköiseksi. Näytti siltä, kuin hän olisi pannut syvemmän merkityksen Asbjörn Kragin sanoihin.
Salapoliisin suureksi helpotukseksi oli vihdoin päästy kutakuinkin selviämään ruokalajeista. Pöytään oli tuotu hedelmiä, leivoksia ja vanhaa viiniä.
Silloin seurue nousi pöydästä. Arkkitehti ja ratsumestari punoittivat kovasti, ja Valentinenkin poskille oli ilmestynyt hieno punerrus, joka yhä kohotti hänen harvinaista, vierasmaalaista kauneuttaan.
Hän pyysi Asbjörn Kragia tarjoamaan hänelle käsivartensa, ja salapoliisi vei hänet ihanaan, palmujen verhoamaan lehtimajaan, jonne paraikaa katettiin kahvipöytää.
Molemmat toiset herrat harhailivat ympäri huonetta reuhaten ja leikkiä laskien.
Samassa orkesteri alkoi soittaa Chopinin surumarssia, ja arkkitehti iloissaan nauraa hihitti tälle omituiselle päähänpistolleen.
Ensimäiset aavemaiset soinnut kuullessaan Valentine tahtomattaankin äännähti: "Huh!" ja vavahti.
— Tämähän on kuin hautajaisissa, kuiskasi hän Asbjörn Kragille.
— Kuka tietää, vastasi poliisimies hirvittävän totisena, — saattaa olla kuolema lähellä.
— Mitä tarkoitatte? kysyi Valentine pysähtyen.
— Minä otan laskelmissani aina lukuun kuoleman, vastasi Krag.
— Pelkäättekö kuolemaa?
— En, en vähintäkään. Kun aika tulee, alistun siihen mielelläni. Mutta niin kauan kuin olen elossa, käytän sitä hyväkseni.
— Mitä arvoituksellisia sanoja! ihmetteli Valentine. — Voitteko käyttää kuolemaa hyväksenne?
— Voin. Kun kaikki muu pettää, on kuolema viimeinen keinoni.
Valentine katsoi häneen tutkivasti, epävarmana.
— Se on musiikin syytä, sanoi hän. — Tämä omituinen surusoitto tekee teidät alakuloiseksi.
Hän aikoi lähteä toisten herrain luo, jotka paraikaa olivat sikareja valikoimassa, mutta Asbjörn Krag pysäytti hänet lempeästi.
— Odottakaa hetkinen, sanoi hän. — Tahtoisin kysyä teiltä erästä asiaa.
— Kysykää pois.
— Tehän se pyysitte arkkitehtiä panemaan toimeen nämä päivälliset.Miksi halusitte niin mielellänne tutustua minuun?
Kaunis leski rypisti otsaansa ja loi harmistuneen katseen arkkitehtiin, ikäänkuin olisi ollut vihoissaan salaisuutensa ilmi tulemisesta.
— Minusta on hauskaa, kun saan laajentaa tuttavapiiriäni, vastasi hän.— Sitäpaitsi olen kuullut, miten rohkeasti te esiinnyitte klubissa.Sanalla sanoen, minulla ei ollut mitään sitä vastaan, että tapaisinteidät.
— Odotitteko minun tulevan?
— Miksi sitä kysytte?
— Olen vakuutettu, että luulitte minun jäävän tulematta.
— No niin, koska kysytte noin suoraan, saatan mielelläni tunnustaa luulleeni niinkuin sanoitte.
— Minä olisinkin hyljännyt kutsun, ellei eräs erityinen, hyvin tärkeä syy olisi saanut minua tulemaan.
— Todellakin? Mikä se syy oli?
— Minun täytyi tavata teidät, puhutella teitä.
— Täytyi?
— Niin, minun täytyi. Ja nyt pyydän kahdenkeskistä puhelua kanssanne.
— Tällä hetkellä se on mahdotonta.
— Sen kyllä näen. Mutta juhlan loputtua?
— Yöllinen keskustelu siis. Tohdinko kysyä missä?
— Mieluimmin teidän kotonanne.
Valentine nauroi.
— Siihen en voi mitenkään suostua, sanoi hän.
— Aiotteko jonnekin muualle?
— En, ajan suoraa päätä kotiin.
— Hyvä. Sitten voimme ajaa yhdessä. Vai pelkäättekö minua ehkä?
— Luuletteko minua pelkuriksi? Silloin ette tunne minua. Minä en pelkää ketään enkä mitään.
— Sovittu siis?
Valentine mietti hetkisen.
— Teidän tarmokkaat kasvonne herättävät minussa kunnioitusta, sanoi hän. — No niin, olkoon menneeksi. Sitten saan ainakin olla varma, ettette murtaudu asuntooni, lisäsi hän hymyillen. — Ja sitäpaitsi luulen kyllä voivani luottaa teihin.
Krag ja Valentine siirtyivät sitten toiselle puolen salia arkkitehdin ja ratsumestarin luo, jotka siellä haastelivat mitä kauheinta pötyä.
Asbjörn Kragin täytyi itsekseen ihailla Valentinen mielenmalttia. Todennäköisesti hän käsitti, että kaivosinsinööri oli joku muu kuin mikä uskotteli olevansa, ja että oli tulossa vakava kohtaus, mutta hän salasi täydellisesti jännityksensä ja mielenliikutuksensa.
Kello alkoi vähitellen lähestyä kahtatoista. Valentine sanoi haluavansa lähteä.
Sekä ratsumestari että arkkitehti riensivät oitis tarjoamaan vaununsa hänen käytettävikseen, mutta Valentine teki kädellänsä torjuvan liikkeen.
— Insinööri Kvam on ollut ystävällinen ja tarjonnut minulle paikan vaunuissaan, sanoi hän. — Me asumme samalla taholla.
Kun Valentine ja Krag ajoivat pois, seisoivat molemmat muut kavaljeerit hieman nuivilla nenin.
Arkkitehti huomautti:
— Insinöörin vaunuistako hän puhui? Ymmärrätkö sinä sitä, ratsumestari? Tuossa hän jumaliste ajaa omissa wieniläisvaunuissaan.
Ratsumestari yritti turhaan asettaa lornettia silmälleen.
Ei, se oli hänestäkin käsittämätöntä. Hän oli aivan ymmällä.
He keksivät lopulta lähteä peilisaliin lohduttautumaan vielä viimeisellä, vihoviimeisellä lasilla.
Sillaikaa "petohämähäkki" ja Asbjörn Krag ajoivat Valentinen asuntoonOskarinkadun varrelle.
Valentine itse avasi portin ja lähetti vaunut pois.
Krag katseli ympärilleen.
Koko talo oli pimeä.
Asuntoon saavuttua Valentine sytytti sähkövalon. Hän pyysi Kragia istuutumaan salonkiin luvaten tulla kohta takaisin.
Heti hänen poistuttuaan Krag tutki pikaisesti huoneen. Se oli hyvin hieno salonki, täynnä kallisarvoisia taljoja ja silkkipäällyksisiä huonekaluja.
Hän pani erityisesti merkille komean venetsialaisen peilin, joka riippui seinällä poimukkaiden verhostimien välissä. Peilipöydällä oli antiikkinen uurna.
Ikkunain edessä oli paksut uutimet. Krag kävi niitä tarkastamaan, vetäisi syrjään toisen verhon ja katsoi alas. Hän avasi ikkunan. Alhaalla oli kuohkeamultainen puutarhakaistale.
Hätätilassa, ajatteli hän, voin siis hypätä tästä ulos, jos vastoin odotustani joutuisin yllätetyksi.
Hän jätti ikkunan auki ja pani tuulisäpin kiinni, mutta veti uutimet jälleen eteen.
Kun ilma oli tyyni ja lämmin, ei huoneessa lainkaan huomannut ikkunan aukioloa.
Tuskin oli Asbjörn Krag ehtinyt toimittaa tarkastuksensa, ennenkuin Valentine kiireesti astui salonkiin. Hänellä oli edelleenkin punainen silkkipukunsa yllään, mutta mustan timanttikoristeen hän oli jättänyt pois.
Krag näki heti, että hän oli nyt melkoista totisempi kuin muutama minuutti sitten — Grand Hotelin valaistussa juhlasalissa. Häneen oli tullut jotain hermostunutta ja levotonta.
— Minua väsyttää kovin, puheli hän, ja siksi pyytäisin teitä sanomaan sanottavanne mahdollisimman lyhyesti. On jo myöhä.
— Minullakin on hyvin vähän aikaa, vastasi Asbjörn Krag. — Ennen puoli kahta tänä yönä minun on pelastettava eräs ihmishenki. Olemmeko kahden?
Valentine nyökkäsi.
— Eikö viereisessä huoneessakaan ole ketään kuuntelijaa.
— Ei.
Asbjörn Krag meni nopeasti suuren peilin luo ja otti käteensä antiikkisen uurnan.
— Kaunis esine, sanoi hän ihastellen, — erittäin kaunis esine. Ja luultavasti hyvin kallisarvoinen.
— Onko uurnalla mitään tekemistä meidän keskustelumme kanssa? kysyiValentine kummastellen.
— Ja tämä peili, jatkoi Krag aivan tyynesti, — on hyvin kaunis peili.
Kun hänen piti asettaa uurna takaisin peilipöydälle, liikahti hän jotenkuten kömpelösti, niin että tulikin sysänneeksi uurnalla peilin lasia.
Peili särkyi, ja sirpaleet putosivat helisten lattialle.
— Pyydän anteeksi, sanoi Krag ihan onnettoman näköisenä, — pyydän tuhannesti anteeksi. Mielihyvällä otan korvatakseni peilin.
Valentine seisoi sanattomana hämmästyksestä nähdessään hänen ilmitahallisen hävitystyönsä.
Mutta Krag pisti tyynesti kätensä suureen aukkoon, jonka oli lyönyt peiliin. Vastassa oli villainen kangas, joka antoi myöten hänen painaessaan.
— Sitä arvelinkin, mutisi hän ja työnsi koko peilin syrjään. —Minusta ihan tuntui, että tämä kaunis peili kätki taaksensa aukon.
Peilin takana oli vain tumma oviverho. Krag tempasi sen syrjään ja kuuli samassa oven paukahtavan kiinni viereisessä huoneessa. Hän hyppäsi sinne, sai hapuilemalla käsiinsä sähkönappulan ja väänsi valon.
Hän seisoi ruokasalin tapaisessa. Luotuaan nopean silmäyksen ympärilleen hän näki, ettei huoneessa ollut ketään ihmistä. Mutta selvää oli, että sieltä oli joku juuri lähtenyt, urkkija, joka oli aikonut peilin takana kuunnella keskustelua.
Krag meni ovelle ja pani sen salpaan.
Sitten hän kääntyi ja palasi rikkinäisen peilin ohitse takaisin hienoon salonkiin, missä Valentine aivan tyynenä odotti häntä.
Hän salpasi salonginovenkin.
Sitten hän kääntyi "petohämähäkkiin" päin.
— Minä ihailen teitä, sanoi hän. — Hiljainen tyyneytenne herättää minussa todella kunnioitusta.
— Ja minä olen aivan sanattomana teidän julkeutenne takia, vastasiValentine.
— Kadutteko että päästitte minut sisään?
— En, vastasi "petohämähäkki", ja hänen silmänsä välähtivät voitonriemuisesti. Sitten hän lisäsi:
— Minusta tuntuu siltä, että olette mennyt satimeen, herra salapoliisi.
Asbjörn Krag kohautti olkapäitään.
— Puhukaamme nyt vakavasti keskenämme, sanoi hän. — Väylä on selvä.
Kuoleman edessä.
Valentine oli käynyt hyvin kalpeaksi. Nähdessään Asbjörn Kragin uhkaavan käytöksen hän astui soittokelloa kohden kutsuakseen apua.
Salapoliisi oivalsi silmänräpäyksessä hänen liikkeittensä tarkoituksen.Samassa tuokiossa hän kiskaisi sähköjohdon poikki.
— Älkää yrittäkö huutaa, sanoi hän, se kävisi teille kalliiksi.
Valentine seisoi nyt hievahtamatta paikallaan nojaten erään tuolin selkämykseen. Hän oli silminnähtävästi tavattoman kiihtynyt. Hänen rintansa kohoili nopeasti, ja hänen suuret, tummat silmänsä ihan säkenöivät raivosta.
— Aiotteko murhata minut? kysyi hän.
— Mahdollisesti, vastasi Krag.
Hän osoitti erästä nojatuolia.
— Istukaa, sanoi hän. — Minulla on ainakin sitä ennen hieman puhuttavaa teille.
— Sitä ennen?
Salapoliisi katsoi Valentineen.
— Te olette ihan kalpea, jatkoi hän. — Te tuotatte minulle pettymyksen, rouva Kempel.
— Pettymyksen?
— Niin, sillä minä olen aina tuntenut olevani siinä uskossa, että teitä on mahdoton saada pelkäämään.
Valentine teki kieltävän liikkeen kädellään ja aikoi vastata, mutta ei saanut sanaa suustaan.
— Ja minä voinkin vakuuttaa teille, sanoi Asbjörn Krag totisesti ja kovemmalla äänellä, — ettette vielä milloinkaan ole ollut vaarallisemmassa asemassa kuin nyt.
— Todellakin? Täälläkö omassa asunnossani, omassa yksityissalongissani?
— Niin.
— Kuinka teille voi juolahtaa mieleenkään, että minä muka pelkään?
— Sehän näkyy aivan selvään. Koko käytöksenne sen todistaa. Katsokaa miten kätenne vapisee.
Valentine veti kätensä vaistomaisesti pois.
— Te siis tunnette minut, jatkoi Asbjörn Krag. — Minä en ole kaivosinsinööri Kvam.
— Sitä olen koko ajan aavistanut.
— Olen salapoliisi Asbjörn Krag.
— Tokkohan.
— Keneksi sitten luulette minua?
— Joksikin pahantekijäksi. Ehkä murtovarkaaksi tai murhaajaksi.Poliisimies ei tällä tavoin tunkeudu yksityiseen asuntoon.
— Tuo on pelkkä puheenparsi, sanoi Krag. — Te ymmärrätte erittäin hyvin kuka minä olen ja tiedätte asianikin.
Valentine ei vastannut.
— Eiköhän istuta? kysyi Krag. — Minulla olisi teille puhumista.
— Ennenkuin murhaatte minut?
Krag kohautti olkapäitään.
— Riippuu siitä, millaiseksi keskustelumme muodostuu, sanoi hän.
— Mutta ellen minä nyt tahdo puhua kanssanne?
— Hätätilassa minä pakotan teidät siihen.
— Minä haen apua. Avaan ikkunan ja huudan apua.
Hän lähestyi ikkunaa.
Asbjörn Krag veti taskustaan revolverin ja tähtäsi häntä.
— Silloin joudutte heti ammutuksi, sanoi hän painokkaasti.
Valentine katsahti Kragin uhkaaviin kasvoihin ja seisahtui.
— Näytte viivyttelevän, sanoi salapoliisi. — Olette luultavasti ennenkin seisonut revolverin suun edessä. Te ymmärrätte milloin tosi on kysymyksessä, milloin pelkkä leikinteko. Olkaa ihan vakuutettu, rouva Kempel, minä en vielä milloinkaan ole ollut niin totinen kuin nyt olen.
Valentine astui askelen ikkunaa kohti, mutta pysähtyi jälleen. Sitten hän tuli yhtäkkiä aivan tyyneksi. Hän astui suoraan Asbjörn Kragin kiiltävän revolverin eteen ja sanoi äänellä, joka ei ilmaissut vähintäkään mielenliikutusta:
— Herra poliisimies, tahdon kuulla teitä. Istukaa.
Valentine istahti pöydän ääreen ja katsoi kysyvästi Asbjörn Kragiin, joka istuutui häntä vastapäätä. Salapoliisi laski revolverin pöydälle.
— Minua väsyttää, sanoi Valentine. — Teillä ei mahda olla kovin paljon minulle puhuttavaa. Annan teille kaksikymmentä minuuttia.
Asbjörn Krag katsoi kelloaan.
— Siinä on enemmän kuin tarpeeksi, sanoi hän. — Kymmenessä minuutissa minun pitää suoriutua teistä. Kello puoli kahdelta Falkenberg odottaa minua vaunuineen. Siis, mennäkseni suoraan asiaan,missä Ada on?
Valentine hytkähti väkisinkin, eikä tämä liikahdus jäänyt Kragin valppaalta silmältä huomaamatta.
— Ada? vastasi Valentine. — Mistä minä tietäisin? En tunne ketään sen nimistä.
— Te olette jo ilmaissut itsenne, sanoi Krag. — Suotta kulutatte aikaa moisilla verukkeilla.
— Ettekö tahdo selittää tarkemmin? kysyi Valentine hymyillen ivallisesti.
— Mielihyvällä, vastasi Krag. — Olen poliisimiehenä, jo aikoja ennen kuin konsuli Falkenberg kävi luonani, suurella mielenkiinnolla tutkinut teitä ja toimianne. Minulle selvisi heti, että kaunis Valentine, joka niin pian oli osannut valloittaa koko kaupungin, oli rikoksentekijä. Teidän tietänne, hyvä rouva, on viimeisten viiden vuoden aikana osoittanut sarja salaperäisiä kuolemantapauksia, etupäässä itsemurhia. Ostenden ja Monte Carlon salaisilta poliiseilta olen saanut tietoja, joiden suhteen ei voi erehtyä. Te puuhailette rosvojoukon etunenässä, joka viime aikoina on kulkenut Euroopan halki ryöstäen. Minä ihailen oveluuttanne. Tuontuostakin on joku apureistanne sortunut, joutunut poliisin ansoihin tai kuollut. Mutta te olette aina osannut selviytyä kiinni joutumatta. Tarvitseeko minun luetella mitä kaikkea te olette tässä kaupungissa pannut toimeen? Te olette ryöstänyt Falkenbergin kassakaapin. Tiesitte minkä nimisen naisen kanssa hän on salakihloissa ja arvasitte hänen käyttäneen tätä nimeä kirjainlukkonsa avaimena. Te olette kyninyt puhtaaksi hänen veljensä ja tehnyt hänet onnettomaksi, niin että hän vihdoin päätti päivänsä omin käsin. Älkää yhtään hymyilkö noin ylimielisesti, rouva Kempel, hän oli kunnon poika, mutta siinä kohden olen yhtä mieltä kanssanne, että hän oli heikko ihminen. Sittemmin olette koettanut antaa Einar Falkenbergille tuhoisan iskun panemalla erään kätyrinne syyttämään häntä pelipetoksesta. Hanke meni myttyyn, koska minä, kuten kyllä olette ymmärtänyt, älysin juonen ja tein sen tyhjäksi viime hetkessä. Eikä teistä voine olla muuta kuin kohtuullista, että käytin tilaisuutta kääntääkseni skandaalin teidän kätyriänne vastaan. Lopuksi olette koettanut kostaa ja turvata horjuvaa asemaanne ryöstämällä panttivangiksenne viattoman nuoren tytön, Adan. Minä ymmärrän, hyvä rouva Kempel, että teillä on suuret suunnitelmat täällä Kristianiassa, missä on siksi runsaasti varakkaita nuoria miehiä ja missä on niin helppo rosvota, täällä kun ei olla totuttu moisiin suurisuuntaisiin yrityksiin. On siis varsin helposti ymmärrettävissä, että olette koettanut torjua vastustajanne hyökkäykset ryöstämällä tuon nuoren tytön. Olen lukenut kirjeen, jonka olette lähettänyt Falkenbergille, ja ihailen älyänne ja rohkeuttanne, mutta teidän täytyy myöntää, että olette hävinnyt pelissä. Olette pelannut paljosta, mutta olette hävinnyt. Älkää toki olko noin ikävystyneen ja välinpitämättömän näköinen, lopetti Krag. — Minä sanon toistamiseen, että henkenne on suuressa vaarassa.
Valentine mietti hetkisen, ennenkuin vastasi. Sitten hän sanoi:
— Entä todisteet?
— Minulla on takeena se, jatkoi Krag aivan tyynesti, — että pidän teitä tässä revolverini suun edessä, kunnes väkeni on löytänyt nuoren tyttö poloisen. Tuolla ulkopuolella on mies, joka odottaa merkkiä minulta. Huudan hänelle välttämättömimmät käskyt. Kun Ada on löydetty, niin mies palaa tänne ilmoittamaan sen minulle.
— Entä sitten?
— Sitten minä kumarran teille kohteliaasti ja lähden tieheni, mutta huomispäivänä kello yksi saatan teidät rautatieasemalle ja pidän huolen, että joudutte junaan, joka vie teidät ulkomaille. Jäähyväisiksi lupaan teille kukkavihon.
— Mutta jos kieltäydyn lähtemästä kaupungista.
— Silloin teidän käy huonosti. Syntyy uusi taistelu, ja siinä taistelussa minä voitan.
— Oletteko varma siitä?
— Aivan varma.
Valentine mietti hetkisen.
— Asia on niinkuin kerroitte, sanoi hän. — Koska ei ole todistajia läsnä, voin kernaasti tunnustaa pelanneeni semmoista peliä, mistä minua syytätte.
— Aivan tarpeeton tunnustus, huomautti Krag.
— Hyvin mielelläni suostuisin pyyntöönne, jatkoi Valentine välittämättä salapoliisin huomautuksesta, — mutta en voi.
— Toisin sanoen ette tahdo, vastasi Krag ottaen pöydältä aseensa.
— Ei, tahtoisin kyllä, mutta en voi.
Poliisimies punnitsi miettiväisesti revolveria kädessään.
— Miksi ette? kysyi hän.
— Siksi etten tiedä missä Adaa säilytetään.
— Valehtelette.
— Enkä valehtele, sen vannon kautta elävän Jumalan.
Asbjörn Krag pani kellonsa pöydälle eteensä ja kohotti revolveria.
— Siinä tapauksessa minun täytyy todella surkutella teitä, sanoi hän.— Olette mennyttä.
— Mitä tarkoitatte?
— Minun on näin ollen sittenkin pakko ampua teidät, vastasi Krag.
Valentine tuijotti rohkeasti revolverin suuhun.
— Teillä on kolme minuuttia elämisen aikaa, jatkoi Krag tyynesti kuten aina.
Yhtäkkiä Valentine näytti muistavan jotakin, ja hänen kasvoillaan vilahti iloinen ilme.
— Kolme minuuttia, mutisi hän. — Se ei ole paljon. Voisinhan tunnustaakin.
— Ahaa.
— Minä tiedän missä Ada on.
— Ja tahdotte sanoa sen minulle!
— En.
Asbjörn Krag ei vastannut. Hän vilkaisi kelloon, joka tikitti hänen edessään pöydällä.
— Kaksi minuuttia, virkkoi hän.
Valentine katsahti salapoliisiin ja alkoi vapista.
— Suuri Jumala! kuiskasi hän.
— Mikä on?
— Oletteko joskus katsellut kuolemaa silmiin, herra salapoliisi?
— Monestikin.
— Oletteko silloin tuntenut mielenliikutusta, oletteko pelännyt?Oletteko kalvennut?
— En koskaan. Olen varma kylmäverisyydestäni.
— Nyt ymmärrän, että teillä on tosi mielessä, kuiskasi Valentine, sillänyt te olette kalpea kuin ruumis.
— Selitän siis teille asianlaidan, sanoi Krag nousten seisomaan. — Totta on, ettei meillä ole minkäänlaisia todisteita teitä vastaan. Te olette siinä suhteessa ollut ovelampi kuin kukaan muu pahantekijä, jonka olen tavannut. Vaikka te nyt tällä hetkellä tunnustaisitte minulle kaiken ja minä laatisin siitä raportin oikeudelle, niin sittenkin voisitte myöhemmin kieltämällä säilyttää asemanne. Pahimmassa tapauksessa voitaisiin joitakin "pieniä säännöttömyyksiä" lukea mustasukkaisuuden, hyljeksityn rakkauden tai muun semmoisen syyksi. Ja sitäpaitsi tiedätte itse, että oikeudenkäynti vain häpäisisi Charlie Falkenbergin muistoa ja kenties vielä enemmän useita elossaolevia henkilöitä, muiden muassa kamariherra Totenia. Olen täydelleen samaa mieltä kuin tekin siinä suhteessa, että saatatte olla kutakuinkin huoleton. Siksi olenkin ryhtynyt asiaan tällä tapaa. No niin, jatkoi salapoliisi totisesti, tähdäten revolverillaan, — tahdotteko sanoa minulle missä Ada on?
— Jos nyt vastaan kieltävästi?
— Silloin ammun teidät.
Valentine katsoi häneen tutkivasti.
— Te olette merkillinen mies, sanoi hän. — Aivan epäröimättä voisitte ruveta murhaajaksi!
— Erehdytte, vastasi Krag. — Minua ei kukaan epäile vähimmässäkään määrässä, tunnettua, koeteltua salapoliisia. Olettakaamme, että nyt ammun teidät — ja sen minä teen, ellette kerro minne Ada on kätketty —, niin pahimmassa tapauksessa tänne juoksee ihmisiä, eikö totta?
— Se on hyvin luultavaa. Ainakin omat palvelijani rientävät tänne, ennenkuin ehditte kadota.
— Erehdytte taaskin, sanoi salapoliisi. — Minä en aio kadota. Aion jäädä tänne ja ottaa vastaan ketä mahdollisesti saapuu. Mitä itseeni tulee, voin sanoa teille sen verran, että olen maailman parhaita revolverinkäyttäjiä. Osaan teihin miten ikinä tahdon, esimerkiksi oikeaan ohimoon, niin että kuula tulee vasemmasta korvasta ulos. Te kuolette siihen paikkaan, minä taivutan sormenne revolverini ympäri, ja itsemurha on valmis.
— Silläkö tavalla poliisi esiintyy tässä maassa?
— Tällä hetkellä en esiinny poliisimiehenä, vaan ihmisenä. Jossakin paikassa pidetään nuorta viatonta tyttöä telkien takana. Olen koettanut kaikki lailliset keinot pelastaakseni hänet, mutta ymmärrän, ettei niistä ole apua. Olen aivan varma, että te milloin tahansa toimittaisitte hänet hengiltä, jos sillä voisitte parantaa asiaanne. Nuori tyttö löydetään joesta hukkuneena ilman ulkonaisia väkivallan merkkejä. Täällä meillä ei olla murhiin tottuneita eikä osata erottaa murhaa tapaturmasta, joten semmoinen löytö ei niinmuodoin herättäisi mitään huomiota. Ada on siis hengenvaarassa, ellei hän jo ole kuollut, ja minä olen vannonut pelastavani hänet tänä yönä.
— Koetan seurata ajatuksenjuoksuanne, vastasi Valentine, joka ilmeisesti puhui vain aikaa voittaakseen. — Jos nyt kieltäydyn antamasta vaatimianne tietoja, mitä sitten tapahtuu? Aiotteko tappaa minut?
— Aion, sen vannon.
— Mutta ettehän te sillä pääse askeltakaan lähemmäksi Adaa.
— Erehdytte. Sillointeolette leikistä poissa, eikä apulaisillanne ole enää mitään aihetta pitää tyttöä vangittuna. Sitäpaitsi meille on oleva pikkuseikka saada ilmi hänen kätköpaikkansa, sitten kun te olette pelistä poissa ettekä enää voi rohkeudellanne ja nerokkaalla oveluudellanne asettaa tiellemme esteitä. Näette siis, ettei minulla ole muuta neuvoa, jos tahdon vapauttaa Adan tänä yönä. Te joko ilmaisette minulle hänen olinpaikkansa tahi ette ilmaise. Jälkimäisessä tapauksessa teen teidät vaarattomaksi.
— Mutta minä jatkan vielä vähäisen, sanoi Valentine, joka jo puhui aivan tyynesti. — Edellyttäkää nyt, että suostun esitykseenne ja mainitsen teille jonkun paikan, missä Adaa pidetään piilossa. Mitä takeita teillä on siitä, etten valehtele?
— Minä odotan, kunnes saan väeltäni sanan, vastasi Krag.