Seinän raosta riensi esiin valkeatakkinen toveri ilmoittaen olevansa lukutaitoinen. Mutta tuskin oli hän katsahtanut mustaan lehteen, niin hän pudisti päätänsä ja sanoi:
"Ei käy. Se on latinaa. En ymmärrä latinaista tekstiä!"
"Herrajumala, onko se latinaa?" huokasivat ruskeatakkiset haikeasti."Sepä oli suuri vahinko!"
Valkeatakkinen toveri oli puhunut totta. Vanhan virsikirjan lehdellä paistoi tosiaankin oikea latinankielinen virsi.
Aufer immensam, Deus, aufer iram! j.n.e.
* * * * *
Mutta näkipä Riikakin sinä yönä lyhykäisen, kummallisen unen.
Topi on olevinaan pappilan keittohuoneessa ja pyytää ruustinnalta kehruuksia Riikalle.
"En minä semmoisille ihmisille anna mitään tienestiä", sanoo ruustinna vakavasti.
"Ka minkätähen ei?" kysyy Topi.
"Sentähden, että se Topin akka kuuluu kulkevan punakukkaisissa vaatteissa!" sanoo ruustinna ja lisää: "Mutta lapset alastomina!"
"Se nyt on hävytön hännätön vale, jotta minun akkani punaisissa kukissa!" kivahtaa Topi.
"Mutta niin vain ihmiset puhuvat", vakuuttaa ruustinna. "Ja puhuvat ne paljon muutakin teidän väestä."
"Mitä muuta?" tokaisee Topi ja polkaisee vihaisesti jalkaa.
"Sitä että Topi itse kuuluu kieltävän Jeesuksen Kristuksen", ilmoittaa ruustinna.
Topi rupeaa kauheasti kiroilemaan, noituu ja sylkee niin jumalattomasti, että ruustinnan täytyy käskeä hänet ulos.
Sitten samassa näkee Riika koko maailman loimottavan punaisenaan, mutta Topin ääni on kuuluvinaan kuin haudasta:
"Pappilan riihi palaa! Ja palakoon vain!"
Siihen huutoon Riika heräsi eikä enää nähnyt jatkoa uneensa.
— Minkähän eillä nyt kuvastelee? ajattelee Riika.
8
Tiistai-iltapäivän hämärtäessä, kun Vesteri ja Iita Linta Maria pitivät vahtia mökin akkunassa, vilahti vihdoinkin jääkukkaisen lasiruudun lävitse koiran kiekkuroiva häntä ja kohta sen jälkeen näkyi lounaanpuoleisessa metsänreunassa mies, jonka lapset heti tunsivat isäkseen.
Topi sieltä hiihteli ylös mäkeä, pienenläntä jauhopussi selässään.
— Jo tuli Jysky! Äiti hoi! Jo hiihtää isä! huudahtivat lapset melkein yhteenääneen.
Riika emäntä syöksähti akkunaan kivun kouristus sydänalassa, tähdäten silmillään tulijaan: "Onko saanut vai ei?" Mutta kun näki pussin köyristyneessä selässä, niin huoahti ääneen:
— Armahti luoja vielä tämän erän!
Mutta Sake oli karannut kesken lapsensoudatusta ulos pihalle, Petti siukku perässään, ja kaahloi paljain jaloin lumessa, jota nyt kolmisen yön aikoina oli karttunut polviin asti. Pitihän toki olla isää vastassa. Petti sentään pakeni takaisin pirttiin Jyskyä hellästi kaulasta halaillen:
— Aipi siti ressua! aipi siti koeranpoekaa! tyttönen puheli loppumattomasti hyväillen kotiintunutta koiraa, jonka silmäinvälke myös ilmaisi hyvää mieltä.
— Juoksetko pirttiin paleltumasta! huusi isä Topi heti kun havaitsi Saken pihalla kuuristelemassa, mutta ei poika nyt pahemmin kuin ennenkään hätäillyt, vaan odotti miehuullisesti, kunnes isä oli hänen kohdallaan. Sitten hän vasta juosta kipaisi lämpimään punavilkkuvin varpain, sinertävin poskin.
Topi laski pussin selästään etehisen kynnyspölkylle, irroitti jalkansa mäystäistä, joihin taipalella oli tekaissut vitsaiset kannantakaiset, nosti sukset pystyyn seinää vasten, niisti nenänsä kaikuvasti kintaspeukalopihdillä, tarttui jauhopussiin ja huusi:
— Aukaskaahan ovi!
Ja niin hän työntyi sisään, ja mökinlapset vaikenivat jännityksestä, uteliaasti tihdaten pussiin.
Riika huomasi heti että Topin käytöksessä oli jotakin erilaisempaa kuin ennen… ikäänkuin uusi ryhti…
Aviopuolisot eivät kätelleet toisiaan, välttihän tuo hyvänpäivän sanonta silmäniskullakin. Kotvaan ei kukaan pirtissä ääntä päästänyt, ainoastaan pikku Piri porahteli kätkyessä… Vihdoin Topi juhlallisesti komensi:
— Ota-hae pannu ja pistä tulelle!
Välähtivät Riikan silmät kuopissaan ja kieli suussa loksahti kuuluvasti:
— Onko sulla kahvit?
— Lie heitä pariksi kertaa: täksi ja jouluksi. Ja lisäsi: —Suutarin Kunilla valmista työnsi ruuttiin. Terveisiä laittoi…
— Kiitoksia! sanoi Riika ajatellen kuitenkin enemmän kahvia kuin terveisiä. — Antoiko se sokeria?
— Ite otin puojista, hilkun eistä, vastasi Topi aukoen eväspussin suuta.
Riika alkoi touhuta kuin tulisella kekäleellä ajettu, hän lennähytti tervaksiset pilkkeet pesään, koppasi pikimustan pannun piilostaan, kaataa huiskahutti vettä pahkakauhalla — kaikki muutamassa kädenkäänteessä. Polttava himo oli äkkiä ruvennut kirvelemään hänen vatsanpohjaansa, makea vesi kihoili jo edeltäpäin kurkussa, kun varmastitiesisaavansa kahvia.
— Vieläkö sulle mitä muuta kuuluu?…
Mutta ei ollut Topi kuulevinaankaan. Kovinpa se nyt olikin ylevä…
Riikan olisi mieli tehnyt itsensä kopeloida eväspussin suuta, jotta oliko siellä se punakukka-retonki ja muut asiat… "Vaan kyllä se kaiken kertoo ja selvittää, jahka tässä kahvi kiehahtaa", päätteli hän ja kun sai Topilta paperitötterön käsiinsä, niin iski poltettuihin papuihin kiinni kuin havukka pikkulintuihin, ja musersi toisen puolen annoksesta muutamassa silmänräpäyksessä hallin potelia pyörittämällä pöytää vasten, sillä tätä jauhamiskeinoa oli ennenkin käytetty myllyn asemesta. Sitten yhteenkyytiin surautti surveet pannuun, jossa pintavesi jo iloisesti kupluili.
Ja ihana kahvin haju täytti pian tuon pienen erämaisen töllin, pannen kidutetut makuhermot kummasti kutajamaan…
Mutta olivatpa lapsukaisetkin saaneet isältään pompoolia, joita Topi heille oli tuonut kauppiaasta viidellä pennillä tuliaisiksi, huolimatta siitä, että suutari oli tietänyt sanoa moista tavaraa epäterveelliseksi.
Epäterveellisyyden punnitseminen ei kuulunut köyhimmille — pääasia oli, että pienet räkänenätkin joskus saivat räiskähdellä tämän maailman hyvästä. Ja niin tekivät Topin lapset tänäpäivänä, namuja saatuansa…
Mutta Topi itse ja hänen vaimonsa Riika nautitsivat mustanväkevää kahvia hehkuvan lieden äärellä, ja kierähtivätpä kyyneleet mökin emännän kuoppaisiin silmiin, kun hän ensimmäisen kupposen oli kurkkuunsa valanut. Jessus sentään, kuinka teki hyvää sydämyksille! Sai olla vaikka viisi reväisintä irti — tällä voiteella meni varmasti paikoilleen.
Mutta Topin ryppyisessä otsassa karkeli joku syvällinen ajatus, josta hän ei tietänyt, että mitenkä sen vaimolleen ilmaista. Vihdoin hän painokkaasti sanahti:
— Olin minä kokouksessa.
Ja katsahti Riikaan altakulmain, että minkä vaikutuksen tämä tiedonanto eukkoon teki? Mutta Riika hörppäili kahvia ja hymähti:
— Yhyy.
Ajatteli akka näet punakukka-retonkiansa. Topi oli tovin tuppisuuna, mutta toista kupillista särpiessään tokaisi lisäksi:
— Kyllä nyt taitaa herroilta housut revetä… tässä maassa.
— Hääh? kysyi Riika ja pysähtyi ryyppimästä.
— Se näes… tuota… oli se…, selitti Topi.
— Mikä niin? ihmetteli Riika
— Ka se… mitenkä hyö häntä…, sopersi mies.
— Etkö sinä osaa sanoa? ahdisti vaimo.
— Soli-sali-ratti! tömähti Topi ja katsoi Riikaa vasten naamaa, jotta eiköhän se akka nyt ala kunnioituksesta vavista semmoisen mahtavan asian edessä.
Ja tosiaankin: Riikalta jäi suu auki kuin leivinuuni ja kahvivati näytti tärisevän kämmenissä. Topi oli kuin seitsemännen taivaan korkeudessa!
— Missä kokouksessa sinä siellä olit?
— Visuliinin pirtissä.
— Öhöö, sanoi Riika luullen pääsevänsä jäljille. — Kuka sitä piti?
— Raatari Kalle ja suutarin Kunilla, selitti mies.
— Raatari-suutari! puhutko sinä oikein täyvessä tolkussasi?
— Kyllä minä järilläni olen, kunhan vain sinä pysynet! vakuutti Topi korkeamielisesti ja ryysti pitkän ryypyn kahvia, joka näytti imeytyvän hänen kurkkupartansa sisään ikäänkuin vesi pesusieneen.
— Keitä siellä muita oli? tiedusti Riika.
— Jätkämiehiä vain oli, vastasi Topi.
— Eikö ollut lukkariakaan?
— Ei ollut lukkareita!
— Eikäkö veisattu? tarkisteli Riika.
— Veisasi raatari Kalle ja suutarin akka… punaisesta virsikirjasta veisata lurittelivat, selitti Topi.
— Tottako sinä puhut?
— Mitäpä minä häntä valehtelemaan!
Riikan ihan hiki tuppasi kainalokuoppiin. Ei ymmärtänyt, että missä hulluin hoijakassa Topi siellä kirkonkylässä oli kolunnut.
— Näitäkö ne meijän virsiä tuntuivat veisaavan? hän taas kysyi.
— Ei ne näitä lut-heruksia, muita ne oli, ilmoitti Topi.
— Herra jessus! huudahti Riika kauhuissaan muistaen kammottavaa unennäköänsä Topista ja ruustinnan keskustelusta.
Mutta Topi selitteli ylen vakavasti:
— Intteri naaliksi se raatari Kalle niitä lauluja nimitteli.
Riikaa ihmetytti, että Topi kolmessa vuorokaudessa oli oppinut näin paljon hienoja nimityksiä — mies, joka ennen ei ollut osannut Retriika Euphrosyyneäkään kunnollisesti lausua!
— Mitä mieletöntä tarkoitusta varten semmoista rahvaankokousta pidettiin ja mitä lempparia sinunkin sinne piti tukkeutua? hän jo melkeinpä vihan vimmoissaan sanoi.
Mutta Topi se hätiköimättä, tietävämmän maltillisuudella, vastasi eukolleen että:
— Ka se kun nyt on tulossa se uusi lakimeininki, jotta alhaiset saavat vetää punaisen viivan. Hekkää…
— Vai uuet meiningit! epäsi toinen, — mistä ne semmoiset tulisi?
— Keisaristapa kai…
— Kuka sulle sanoi? — äh!
— Suutari Raappana ja raatari Kal…
— Suutari-raatari! — entäpäs punainen viiva?
— Kuuluvat sen saavan vetää toki akatkin!
— Valehtelet?
— Ka käy ite perustelemassa, jos et usko…
— Enkä käy. Vääräuskoisten kokouksiin minä en mene.
— Vaan maaliskuussa kuulutaan sinuakin tarvittavan.
— Kuka?
— Sepä se soli-sali-ratti!…
Hölmistyi Riika parka taas täydellisesti. Hulluksiko lienee tullut vai varsin viisaaksi Topi? Ei tahtonut mitenkäänpäin saada selvää. Aivankuin olisi karahuttanut umpikujaan joka kerta kun mainitsi tuon oudon sanan.
"Jos sentään vielä jotenkuten koettaisi sen kanssa järkipuheella selvittäytyä?"
Ja Riika kysyi:
— Sano nyt hyvä mies, mitä varten vaimoväenkin sinne tulla pitää?Mitä se hyövää?
Ja vastasi Topi:
— Näin puhui raatari Kalle kokouksessa: "Viekää terveisiä joka mökkiin ja kuta matalampi on, sinne viekääkin visusti, että jokainen, joka on kärsinyt aineellista puutosta, muistakoon tulla äänellänsä avustamaan köyhäin johtajia ja puolesta-puhujia, niin kaikensorttinen nuusa tässä maassa loppuu."
— Nuusa? toisti Riika havahtaen. — Vai niin sanoi raatari Kalle. Somastipa se kuulestaa sanoneenkin, jos sinä vain hänet oikein muistat?
— Oikein minä muistan…, vakuutti Topi.
— Menneekö häneeseen muittenkin mökkiläisten akat? kyseli Riika.
— Aikoilevan kuuluvat. Se kun on semmonen parakraahvi, jotta itekuhi saa äänensä käyttää, jos uuteen vuoteen mennessä on kerinnyt täyttää neljäkolmatta vuotta.
— Vaan minähän täytän kolmeneljättä joulukuussa, huomautti Riika suutaan longottaen.
— Kuulut silti saavan punaisen viivan vetää sinäkin, vakuutti Topi. — Niin sanoi raatari, kun vartavasten kävin nykäisemässä hihasta ja tievustin. On se oppinut mies suutari, vaan raatari on oppineempi näissä lakiasioissa, jatkoi hän: — Pelottelihan tuo suutari että saanevatko muka korpiloukkolaiset ensinkään tulla vaaliin, kun eivät ole ruununveroja makselleet, vaan kun minä rassasin raatarilta sitäkin asiaa, niin hän neuvoi minua juoksemaan ruununmiesten puheille ja pyytämään varattomuuden passia. Ja sainhan tuon senkin, ja kuuluu nimet tulevan rulliin.
Topi ryypiskeli jo kolmatta kupillista. Kuta enemmän hän joi kahvia, sitä sulemmaksi liukeni hänen kielensä kanta ja kävi helpommaksi selittää Riikalle asiain todellinen tila.
Jo alkoi Riikakin haistaa, että nykymaailmassa oli tekeillä jotakin ihmeellistä, sellaista ihmeellistä, mikä pyrki hiipomaan pienenkin mökin jokapäiväistä elämää. Hyvin se näin äkkiseltä tunnahti oudolta ja peloittavalta ja mahdottomaltakin uskoa, että köyhällekin kansalle kuuluttiin tositeolla hommailtavan oikeutta ja elannon parannusta, mutta täytyihän tuo sentään mielihyvällä uskoa, koskapa niin viisas mies kuin raatari Kalle ja niin okeva akka kuin suutarin Kunilla moiset terveiset olivat yli salojen panneet kapulana kiertämään mökistä mökkiin.
— Ja jo onkin aika oikeuven jakoon tässäkin pitäjäässä, lopetti Topi selityksiään: — on herrat ja porhot tälläkin perukalla ihtevaltiutta harjoittaneet ja köyhäin kylkiluita kalunneet — ja lieneekö nuo ruunun omaisuutta kaikki nämä metätkään, vaikka hostmestarit niin hokevat; joutaisi minusta halmeeksi ja tervoiksi polttaa ja tukit puulaakeille kaupata, jotta pienikin tästä pääsisi kiinni selvään leipään eikä iänikuisesti tarvihteisi tuon petäjänkuoren kanssa kissanhäntää vetää. Ja lieneekö hyö oikein toestaan Jumalan valtuuttamia kaikki papitkaan…
— Älähän nyt. Kävitkö sinä pappilassa? keskeytti Riika yhtäkkiä.
— En minä kehannut, tunnusti Topi.
— Hyvä olikin ettet käynyt, sanoi Riika iloisesti. — Minä unen semmoisen näin… Ruustinna oli sanovinaan…
Ja Riika alkoi selittää.
— Heh, heh, naurahti Topi. — Mitäpä ne akkain unet tienovaa, jospa omansakin? Vaan kummastipa sinä sentään arvasit nähä. Kuulehan: otin minä lintukaupan päähän velaksi vähän muutakin kuin sitä kukkaretonkia — annahan kun riisun takkini, se oli mulla selässä pussin pehmikkeenä — tässä tämä nyt on.
Ihmeellinen, ovela mies oli tosiaankin Topi Romppanen! Hänen selkäpuoleltaan löytyi paperiin käärittynä mytty ristiraitaista puserovaatetta sekä toinen mytty ohutta punakukkaista kretonkia, huikaisevan koreata, niin että se valaisi koko mökin pirtin, kun sitä pärevalkean valossa leviteltiin ja katseltiin.
Riikan suu oli mennyt leveäksi ja paistoi kuin messinki. Vaikka arvasikin, niin kysyä piti varalta:
— Kenelle sinä näitä näin rapiasti? Eihän tästä ristiraitaisesta pojille housuiksikaan…
— E-ei, minä meinasin, tunnusti Topi, — jotta jos saisit hänestä sinäkin jonkunlaista päällepantavaa sitten kun maaliskuulla lähettänee sitä punaista viivaa reistaamaan. Ja muutenkin, koska minäkin nyt sen kokouksen jälkeen nuo so—.
— Elä sano kun et vielä oikein osaa! koki Riika estää, mutta itsepäisesti työnsi Topi suustaan uuden voimasanansa:
— Soli-sali-ratti.
Sitten hän rauhallisesti kaivoi povestaan venäjänlehtimällin ja vääntäytyi pitkälleen peräpenkille. Selkäydintä näet kolotti… Mutta Riika puhalsi uuden tulen lieteen ja alkoi keittää tuliaisvelliä.
9
Jospa tämän maailman napa nyt hyvinkin pyyhkäistänee uuteen tervaan, niin että se alkaa uudella vauhdilla pyöriä hyrrätä ja herkiää kitkuttamasta, niinkuin on tähän asti kitkuttanut kaiken kansan kuulten?
Jospa nuo käräjäin käkkyrähäntäiset parakraahvit ja lain paksut puustavit hyvinkin ruvennevat suojaamaan köyhänkin selkänahkaa eikä ainoasti varakkaan itramahaa?
Jospa näistäpuoleen sydänmaan tolloillekin nuo onnen tähtöset alkanevat vilkuttaa pitkän taipalen takaa ja viittoilla mehtäsaunaan yöpymään, kylmää kiuasta kylkensä suojaksi lämmittämään?
— Sitä kai se tarkoitti, raatari Kalle…
— Kuuluu siellä maaliman pääpaikoissa löytyvän ihmisasunnolta niin komeita ja kirkkaankorskeita, ettei sellaisia unissaankaan nälkäiset näe; kuuluvat siellä syöskentelevän silavaa ja siirappia kullankilluvista kupeista hopeisilla lusikoilla, ja juoskentelevan niin viinisorttisia viinoja, jotta yhden ryypyn hinnalla mökkiläinen perheensä viikon päivät elättäisi; kuuluu siellä moniaille herroille heruvan niin äijälti rahan seilejä, jotta ei hyväkään hevonen liukkaalla kelillä kuormaa perässään junnata jaksaisi; kuuluvat siellä polteksivan semmoisia turkintupakoita, jotta rupiaman savun hinnalla nisujauhosäkin jo kauppiaasta hilaisi; kuuluu siellä rouvasväellä sormet ja peukalot tököttävän niin paksuissa kullankierukoissa ja rinnukset niin kalliissa kivenkimmellyksissä ripajavan, jotta niillä kuuluisi elättävän tämän kihlakunnan koko kansan; ja ryökkynät siellä kuuluvat kylpyjänsä ottavan silkassa kermassa ja kuorimattomassa maijossa kuin hyttyset viilipytyssä…
— Niin että jokohan mahtanee siitä semmoisesta elämänkuhinasta loppu tulla ja rikkahiston rippeet köyhänkin pöksään piristä? — Sitä kai se tihtaili raatari Kalle…
Kuuluvat siellä herrat narikoista ostelevan naisen lihaa niinkuin tukkijätkät amerikanläskiä ja kuulostaapa saavan rikkauksillaan harjoittaa vaikka minkämoista irstautta, eivätkä kuulu papit eivätkä pispat semmoisille mitänä voivan, vaan rapialla rahalla kuulutaan syntisen ruumiskin päällepäätteeksi siunattavan ja sielun raato taivaaseen kyijittävän, vaikka helevettiinhän ne semmoiset hyvinni kuskata joutaisi… — Niin että minä meinaan, jotta mahettaneenko nyt näistäpuoleen semmoiset räähkärahat kiristää paatuneilta poikkeen ja lähettää vaivaishoitokassaan? Sitä kai se kaipasi raatarikin-Kalle…
Ei ole näihen asti köyhän kansan henkeä isossa kunniassa pidetty, ei se ole ollut paljonkaan korkeampi koiran sielua. Joka polun käänteessä sitä on sysitty ja syrjätty. Menet manttaalimannun isännän puheille jauhokiloa lainaksi pyytämään: jo nyrpistää nokkaansa ja ärhähtää että hään ei muka rupea muutaman mökkiläiskutjuksen tautta petäjän kuorta vuolemaan. Menet kunnan hallintomiesten pakeille: sieltä neuvotaan, jotta parasta kun tuommoiset pantaisiin Amerikan laivaan, jotta pitäjä heistä pääsisi, tai että menkööt ryssille viinakokiksi. Riennät peninkulmien päähän vallesmannia tapaamaan, niin vallesmanni laittaa piikansa pirtin puolelle toimittamaan, että jos on asiamiehiä, niin vuottakoot huomiseen, ei hän nyt jouva, kun on kaupunnin ruununvouti ja herroja muitai vieraina ja totinjuonti parhaallaan; vaan aamusella sitten nukkuu puolille päivin ja lähtee herroja saatolle kirkonkylään ja vielä huutaa jälkiin, että ei hän nyt mitenkään kerkiä, vaan vasta tuossa iltapuoleen, tai on hän lähtemässä kalaretkilleen rouvineen ja poikineen ja selittää, että pitää sitä virkamiehienkin joskus kukkokalaa pyytää, muuten muka kuolee nälkään. Ja niin jää köyhän ääni kuulematta, köyhän asiat alulle panematta. Vaan kymmenen lehmän isännille se on hyvin heltyisä ja vielä kuhtuu totinkin tekoon kamariinsa kun ronttipäälle sattuu. Ja samanlaisia ovat vosmestarit ja muut ruununherrat, ei ne ole tietääkseenkään, kun köyhä saatana kartanoon astuu, lippulakeissa vain kekkasevat ja koneitaan rassailevat, niitä vesimasinoita mitä hyö lienevät kommelvärkkejä, joilla ne lystäilevät ja yökauvet kylillä porhuavat ja ruohtiansa järven selillä rallattavat — tyhyi!… Herrain verkkoihinpa jo näkyy sotkeutuneen koulunopettajakin, vaikka herroja muka haukuksii se lörppähuuli, jotta saisi rahvaan luottamukset lakkariinsa. Höyli tuo on olevinaan pikkueläjille niinkuin minullekin, vaan ei sitä kauniilla sanoilla tyhjiä säkkejä täytetä. — Eikä ne papitkaan sielunasioissa köyhimiä niin paimentele kuin varakkaita, olen minä toki sen asian iänpitkään merkille pannut. Kun minutinkaan rippikirjoituksesta myöhästynet, niin eivätpä taho kehata kirkonkirjojaan enää aukoilla ja Jumalan näkyviin ristejä tilittää, ja herranehtoollisessa sitten antavat köyhimmän kurjan vain kieltänsä kalkkiin lipaista, mutta vieressä nyköttävälle isopartaiselle isännälle kulauttavat kulkkuun tavallisen markkinaryypyn niin että jo kauas henki haiskahtaa. Kyllähän ne vähäväkisille saarnaspöntöstä sitä koreinta paikkaa taivaassa lupailevat, vaan eivätpä sairaan luo hevillä lähe, jos on kaukana, eikä ole kahvikuppia tievossa eikä hevoskyytiä porrasten eissä vuottamassa.
— Niin että kyllä se nyt onkin tuiki tärkeä asia, jotta tästä säätyerotuksesta loppu tulee meijänkin pitäjäässä. Sitä se tietystikin se raatarikin tahtoi ja tarkoitti…
Vaan jotta tuota niinkuin Jumala, se Sepaotti, sen uuen vaalilain perustalla ei enää passaiskaan tän puolen rahvaan vormuntariksi, niin sitä asian haarukkaa minun järkivähäni hitusen arastelee, jotta mitenkä tuo oikein mahtanee laatuun luontua ja asioissa sopeutua, jos semmoinen iso herra pois pukataan valtaistuimelta niijen muihen herrain völjyssä? Kyllähän se tukkipäällikkö Turkkinen hyvinni joutaa rökkiinsä saaha, kun mehtäkaupoissa kuuluu kansaa nylkeneen, vaan erittäin on minun mielestäni tukkihuijari ja erittäin Sepaotti, taivaan herastuomari. Niinpä häntä tässä vikoilen, jotta jääpi kirkonkylän suutarin akalta semmoinen herra alas pukkimatta! Lienee hänellä toki ihmisen luojalla siksi pulmahtia vanhaan virkatoimeensa? Sitäpä se kai kautta rantain huopaili raatarikin, jotta jääköön vain isän Jumalan parta koskematta. Vaan ainoasti että hänelle siivosti huohmautettaisiin, jotta eikö nyt näistäpuoleen passoaisi hänenkin ruveta köyhän kansan ahväärejä vunteeraamaan ja oorninkiin tälläämään. Mutta jos tuota niinkuin papit ja opettajat ovat köyhälle kansalle taivaan valtakunnan salaisuuet väärinpäin selitelleet ja uskotelleet, jotta runsaammin saisivat maallista elatusta itselleen, niin pankoonpa herra Sepaotti semmoiset kelvottomat palkkapaimenet viralta poikkeen taikka, jos ei pane, niin elköön vastaankaan äkiskö, jos kansa itse viralta panee. Suuremmatkin herrat tässä viralta pois pantaviksi tulee, niinpä ne sitä kokouspaikassa jo etukäteen koprailivat. Poliisi Pirhosesta lähtien Helsingin herroihin saakka, jotka kuuluvat olevan ne rikkaimmat ja laiskimmat — rotuvaaria vain kävellä koppasevan kuuluvat, nisupullaa haukkoillen, ne helesinkiläiset…
Ja ihka uuesta nyt maalimaan maat ja mannut jaettavat ovat ja ruunun metät annettavat sille, joka heitä enin tarvihteekin ja likinnä asuu. Mutta verot ja ulosteot köyhältä kansalta koppina poikkeen! Lapsiluvun mukaan on kunnan avustettava mökkiläisiä, niin että kellä enin Jumalan luomia, sille enin elämisen neuvoja. Ja atteiki, atteiki pykätä pitää joka kyläkunnan keskuuteen ja siitä roppeja ilmaiseksi jakaa on pakko kaikille sairastaville! Joutaa hänessä olla hokmannit jos koljatitkin saatavissa, kun Jumala milloin tauvin lähettää. Vaan tiet ja sillastukset ovat laitettavat ruunun kustannuksella, eipähän tässä ilmankaan elämisestä tolkkua tule rajamailla. Ei ne siitä maininneet kokouksessa, että minkälaiset tiet, vaan niin minä meinaan äänestää — ja kaipa se Riikakin sitä miettii — jotta oikeat rautatiet ne olla pitää! Ja tästä Korpiloukon sivuitse on muuan menemään pantava Venähen Kemiä kohti — tuosta justiin saunan alite! Hehhee…
— Perkunas!
Näin Topi Romppanen näinä päivinä mielessään mietiskeli ja suunnitteli, laskeskeli ja päässänsä punniskeli milloin metsän rinnassa tarvispuuta lepisko-kirveellä kilkutellessaan, milloin rihmapyydyksillään hiihdellessään, syvässä, lumisessa korvessa.
10
Jouluaattona tuprusi vaaran rinteeltä mustan sinervä paksu savu kohoten pystysuorasti pakkasseijastuvaa taivasta kohti, mutta metsän korkeuden tasalle kiivettyään läksi pyöriskellen painautumaan viistoon Venäjälle päin, hitaasti hälveten avaruuteen. Korpiloukon pieni sauna se siinä oli lämpiämässä, sauhutellen oven täydeltä karvasta kitkua.
Hameet ruopaistuina ylös paljaisiin polvilumpioihin saakka, rikkinäiset varsipieksut jaloissaan, kaahlaili emäntä Riika edestakaisin lumessa saunan ja navetan väliä töitänsä toimitellen. Ei hän ollut hyvällä tuulella, ei paki pahallakaan, olipahan vain suomalaisen mökinakan arkipäällä — tuollaisessa harmaassa mielen tilassa, mikä on seurauksena päivästä-päivään jatkuvasta kinnaroimisesta puolinälkäisen, puolialastoman lapsijoukon kanssa.
— Kyllä tästä taas tulla rätkähtää kaunis joulu, kun ei ole paijan palttinata päälle panna, purpatti hän yksikseen puhellen, tuntien välttämätöntä tarvetta purkaa sisuaan, sattuipa toinen kuulijaksi tahi ei. — Enkä minä tässä tuota taanuakaan perille asti siivotuksi saanut noitten kakarain tautta, kun piti kyly lämmitä pannak. Missä lienee saippuakaan?… Ja senkötähden se ei sieltä kerkiä Topikaan vesikelkan vetoon! Hyi horna tätä mökkiläisjoukon mehtäelämää! Kuin märkä rääsy ikään on tässä olenta ja eläntä, syömiset loppumaisillaan ihmisiltä ja luontokappaleilta, eikö pitäne loppiaiseksi vasikka ja lampaat järkiään tappaa, mikä niitä luuanvarvuilla hengissä pitää, ihan tahtovat jyrsiä sormet silpuiksi aina kun navetassa käväisee…
— Etkö sinä sieltä jo pääse, hönttähousu? Hoi! huutaa huikahutti hän ylös pihaan, jossa Topi oli kykkysillään navetan kupeella vesikeikan kaplasta paikoilleen kaputellen.
— Määhän eiltä, jystä avanto auki! hoilasi Topi eukolleen vastaan.— Siellähän se on tuura…
Yksissä he raskasta vesisaavia vetää jutuuttivat saunalle. Jääsirpaleinen kylmä vesi roiskahti pari kertaa Riikan hameille, kun hän takaapäin hajareisin varoskeli saavia, Topin kiskoessa jäätyneestä puuköysijutkosta, selkä köykyssä.
— Vetele ihmisiksi eläkä siinä…
— Vetelenhän minä…
He nostivat saavin kynnyksen yli saunaan, josta sakea savupilvi hulmahti heitä vastaan. Silmänsä viiluiksi kipristäen kumartui Riika kohentamaan palavaa pesää kiukaassa, jonka moniaat kivet jo tulipunaisina kuumottivat saunan hämärässä.
— Vieläkö sinä minnuo tarvihet vai —? kysyi Topi ulkoutuen savupilven mukana, tikua kurkussansa kakistaen.
— Mää! tuhahti Riika lyhyeen, ikäänkuin vihoissaan, kiukaan ääreltä.
Topi ei sentään mennyt, vaan jäi kynnyksen eteen.
— Kuulehan tuota noin…?
— Hä —?
— Tulehan ensin poikkeen savusta…
— Noh —?
— Että tuota eikö juotaisi niitä kahvinloppuja jo tän'iltana?
Riikan silmät verestivät kuopissaan. Hän yskähti syvälle rintaan asti ja vastasi:
— Luntako sitten huomenna höystöksi pannaan?
— Vaan nythän on aatto… arveli Topi. — Minua niin himottaa. Ja kuuluvat muuallai maalimassa herkuttelevan näin jou…
Riikan leuka tutisi ja karkea käsi tapaili kyynelkarpaloa poskelta. Toisen silmän kyynel oli ehtinyt tipahtaa alas lumeen, jossa se heti kiteytyi pieneksi jäähelmeksi.
— Mitä sinä… Riika… ke? kummasteli Topi hämillään.
— Että kun pitääkin… tämä köyhyys ja nuusa… tuntua ja näkyä… ihan joka asiassa! vaikeroi vaimo heltyneenä. — Että kun ei ole noille lapsirievuille puhasta paitaa joulusaunaan… eikä sinullekaan…
— Välttää minulle likainenkin! sanoi aviomies lujasti. — Elähän nyt turhia, Riika… Viimeinen kerta kai tämä nyt onkin näissä puitteissa…, sopersi Topi.
— Viimeinenkö? takertui vaimo sanaan.
— Silimääni! vakuutti toinen vannoen.
— Uskotko sinä sitten siihen maaliman mullerrukseen… meijän elannon kohalta?
— Uskon minä… tunnusti Topi.
— Senkö punaisen viivan turvin?
— Senpä sen. Ja sen soli-salin-ra…
— Elä…
Mutta Topin silmäterät kiiluivat niin terävästi ja valkuaiset välähtelivät melkein peloittavasti aivankuin mies tosiaan olisi luullut kykenevänsä kumoamaan puolet tämän maailman vääryyksistä.
Riikaankin taas vastoin tahtoa tuulahti jotakin saman uskon ja toivon tarttumaa.
— Keitetään vaan, hän virkkoi hetkeksi unohtaen huolensa kipeimmän kärjen ja viehtyen kuvittelemaan nautintoa kahvin lemussa. Se viimeinen juonti marraskuulla oli ollut niin hengellisestikin järkyttävää — aivankuin mitä satua…
Topi läksi pirtille, mutta Riika jäi lakaisemaan saunan permantoa ja siivoamaan lauteita. Sauna näytti vähitellen selviytyvän savusta sitä myöten kuin pitkät tervashalot kiukaassa lohkeilivat siniliekeissä hehkuviksi hiiliksi.
Päivä jo hämärtyi. Ei sitä kauan ollut kestänytkään tänä vuoden pimeimpänä aikana, jolloin pohjolan aamu ja ilta ojensivat toisilleen kylmänkalpeat kätensä ikäänkuin paarilla kantaen päivätärtä hautaan. Melkein yhtäjaksoista yötä oli koko tämä joulukuu, ja luonnotar nukkui raskaassa unessa, ainoastaan joka 24 tunnin kuluttua hiukan raottaen silmiään, joiden ripset näyttivät kiinni jäätyneen…
Topi oli merkillisen kepeällä päällä ja pouhusi sisällä pirtissä, vuoroin tulipesän ääressä askartaen, vuoroin lasten sotkuja järjestellen. Kyllä hän näki ja tunsi tämän oman pirttinsä kaiken surkeuden, lastensa repaleisuuden ja puolinälkäisyyden, ja liiankin hyvin ymmärsi, miksi Riikan kuoppaisista silmistä äsken tuolla saunan kynnyksellä oli puristunut kyynelkarpalot ja miksi eukko pyrki olemaan niin kipperä kieleltään, josta kaikki saivat kärsiä, kyllä hän kaiken tämän mielessään käsitti, mutta hän katseli ilmiöitä vähän eri valossa kuin ennen, hänen järkeensä oli iskenyt nujertava totuus että ihmisen ulkonainen hädänalaisuus ei ollutkaan mikään elinkautistuomio, vaan että köyhyydestään kärsineen oli pakko päästä parempaan asemaan ja varmempaan leipään. Tämä muutos oli tapahtuva semmoisella ihmerymäyksellä, semmoisella tulimmaisen tempauksella, ettei maailma mokomata ennen ollut aavistanutkaan, ja sen tempauksen oli toimittava hän, Topi Romppanen, ja lisäksi tuhannen muuta miestä, samanlaista metsämykrää, ja akkaväki apurina, koskapa uusi laki kuului sallivan oikeuden kaikille esiin rynnistämään ja ihan keisarin korvain kuultaviin selittämään, miten mökkilöissä oikein eleltiin. Ja niitä kuulesti olevan kamalasti paljon matalia majoja tässä matoisessa maassa ja puutteentuttuja kaupuntipaikatkin kukkuroillaan, jätkämiestä ja työnorjaa jos jonkinlaista. Tottahan semmoisen joukon yhteinen mölähdys oli paneva päämiehet, ne raharuhtinaat korvallisiaan kynsimään. Tottahan semmoisilta herroilta, jotka eivät tehneet oikeata työtä, täytyi kiristää suolivyöt tiukemmalle nääntyvän kansan hyväksi?
— Isä hoi, Vesteri vetää tukasta! kantelee Peata Parpara Raakeli, mutta Topia eivät semmoiset pikkuseikat tällä haavaa ensinkään kiusaa.
— Katohan isä, Iita Linta ryösti lapselta leivän! syyttää Sake, joka tavallisuuden mukaan on kätkyen vartiana äidin ulkona ollessa.
Topi kuulee lasten hälyn ikäänkuin vain puolella korvallaan ja tuuppaa kirkuvalle uuden leipäpalan imeskeltäväksi.
"Jokainen ihmislapsi tulee äitinsä kohdusta yhtä alastomana tähän maailmaan, ja ansaitsee yhtä hyvän vaatetuksen, toimeentulon ja kasvatuksen", kaikuu hänen korvissaan raatari Kallen puhe, josta hänelle viikko-viikolta on ruvennut mieleenpalautumaan yhä useampia lauselmia. Ja lisäksi hän muistaa suutarin Kunillan luikauksen punaisesta laulukirjasta:
"Rahat kansan keräämät on menneet kaikki konnain kukkaroon!"
Topi nauraa kikahtaa, kun ajattelee, kuinka nasevasti siinä kirjassa olikin arvattu ilmilausua köyhän kansan mielikarvaus olevia oloja vastaan. "Jospahan nyt ei kaikkikaan", lauhduttelee hän, "vaan on se kuitenkin niinkuin naulan päähän lyöty".
Lapset häärivät isänsä ympärillä, kun Topi survoo kahvipapuja lasipullolla pöytää vasten. Uteliaina he silmillään seuraavat jokaisen pavun murenemista.
— Mistä isä on saanut? Mistä suutari on saanut? Mistä kauppamies on saanut? ahdistavat he kysymyksillään.
— Onko se makeaa? utelee Petti.
— Eikös-ss! epää isä. — Pahalle maistuu!
Tyttö ei näytä uskovan:
— Anna isä maistaa!
Topi työntää pavun puolikkaan kärttäjän suuhun. Petti ottaa sukkelasti pavun huuliltaan, tarkastelee sitä hyppysissään kaikilta puolilta, pistää sitten kielelleen, henkeään pidättäen, imaisee ja — samassa sylkäisee ulos suustaan.
Toiset lapset ovat seuranneet jännityksissä tätä siukkunsa kokeilua.
— Ei semmoista syö muut kuin herskapit! tietää Sake kätkyen äärestä.— Vaan sokuri on makeaa.
Topi isä on auliilla mielellä. Hän jakaa kullekin lapselle sokurinokareen, puukollaan jystäen, ja säästää kahvinjuontia varten vain neljä viisi peukalonpään kokoista palaa. Lapset ovat mielissään ja maiskuttelevat suitaan.
— Tulee joulu, puhelee Topi.
— Mistä se tulee? kummastelevat lapset. — Hiihtämälläkö se tulee? Onko se ennen käynyt pirtissä? Sittenkö se vasta tulee kun isä ja äiti ensin on juonut kahvia?…
Jo työntyi Riikakin sisään pirttiin, kopistellen jäätyneitä saappaitaan. Ei näyttänyt hän pahakseen panevan, vaikka Topi olikin lohkonut toisen puolen sokurista lapsille.
— Pottupuuroakin kai tässä keittää pitää, puheli hän: — ei kai ne nuo raukat muuten maarajaan täyteen saa. — Vaan ei ole paljon mistä taas pataan paiskata, lisäsi hän, vettä kauhaillen.
Topi ei mitään virkkanut. Nälän hengetär ikäänkuin vilahutti mustaa siipeään yli koko himmenevän pirtin, mutta mökin isännän silmissä leimahti uhma, eikä hän ollut sitä mustaa siipeä näkevinäänkään.
Iloisesti porisi kahvipannu liedellä ja levitti ympärilleen toivehikkaan tunnelman. Pian alkoi patakin pulpahdella…
Pihalla oli pilkkonaan pimennyt.
Pärevalkean ja liesihehkun loisteessa perhe aterioitsi yksinkertaista aattoateriaansa.
— Nyt se pappilassa kuusenkynttilä tuikuttaa! virkkoi Topi reippaasti, samalla ikäänkuin iskien silmää jollekin. — Ja vosmestarissa ja valtesmannissa, lisäsi Riika, lusikan selkää nuollen.
— Äiti hoi! miksei meilläkin kuusenkynttilä tuikuta? kysyi Petti.
— Ka kun ei ole kynttilää, selitti äiti.
— Vaan jos oisi sitoa päreen suikura kuusen oksaan roikkumaan? kuvitteli tyttö aukisuin.
— Hyvä isä noita lapsia…, siunaili äiti syöttäen Iita Linta Mariaa.
Mutta isä Topi jyrähti, ikäänkuin karvasta palaa niellen:
— Vielä ne meilläkin palaa sekä kuuset että kynttilät…!
Lapset jäivät ihmetellen katsomaan vuoroin isää, vuoroin äitiä, vaan eivät enää uskaltaneet mitään kysyä.
Vastoin omia laskelmiaan ryypiskelivät Topi ja Riika kahvinsa tällä kertaa melkeinpä sanaa vaihtamatta. Mutta ajatukset arkipäiväisyyttä autuaallisemmat karkeloivat kummankin aivoissa. "Jospa tosiaankin kuusin ja kynttilöin tulevan joulun aattoa vietettäneen…?"
Heti syötyä ja juotua mökin koko perhe laittautui saunaan. Isä Topi kantoi värisevää Iita Linta Mariaa, pojat ja Petti juosta vilistivät ympärillä puolialastomina läpi lumen. Riika jäi vielä pirttiin, mutta tuli hänkin kotvan kuluttua sylissään sylkytellen ryysyihin käärittyä pikkumiestä Piriä, joka jo syntymästään saakka oli opetettu saunan lämpimään:
— Töp-töp, nyt äiti viepi varpusen kylpyyn.
Karstakiiluisen kiuassaunan ikuiseen hämärään oli yhtäkkiä tullut liikettä ja hälinää. Pojat läiskyttelivät vettä toistensa silmille hihkuen ja pyllyillen isänsä latuskaisen selän takana laipion rajassa lavosopessa; Peata Parpara Raakeli kyykötti polvet yhteenpuserrettuina, kantapäät pystyssä vesikiulun vieressä, ja koetti turhaan pestä etupuolta nuoremmalta siskoltaan, joka oli viskautunut vatsalleen ja kirkui kuin tapettava potkiskellen pienillä tylppäjaloillaan; isä Topi heitti tuontuostakin juhlallisesti sähähtävän löylyn kiukaan kuumille kiville ja kiipesi joka heittämältä pieksämään vitsalla karvaista ruumistaan, jossa kylkiluut terävästi näkyivät; äiti Riika istui hiukset harillaan, riippuvin rinnoin laudeportaiden alapäässä saippuoiden kämmenellään sylissään kitisevää poikalasta, jonka hentoinen ruumis paistoi tiilikivenpunaisena pärevalkean vipajavassa hohteessa.
Mutta alkoipa kesken saunavastan roiskinaa ja lasten ilakoimista ulkoa kuulua koiran haukuntaa, mikä tavallisesti ei turhan takia tapahtunut.
— Jysky siellä haukkuu! huusivat pojat.
— Olkaapa vähemmällä, jotta mihin päin se luskuttaa? sanoi isä Topi kuulostaen.
— Kirkolle päin se jyskyttää, vau, vau, tiesi Sake, joka tuskin oli kirkolla käynytkään.
— Joulu siellä hiihtää! arveli Vesteri tosissaan.
— Pitää joutua pirttiin, huolehti emäntä Riika. — Tulehan Topi, pitele pikkuista, jotta saan tässä minäkin reiteni hautoa.
Topi koppoi pikkupojan poikkiteloin polvilleen, jotka höyrysivät kuumuudesta, mutta Riika, kihautettuaan kolme kipollista vettä kiljuvaan kiukaaseen, kiipesi vuorostaan ylös lauteelle alkaen voimakkaasti hangata ruumistaan vastalla. Siinä saunan pehmittävässä löylyssä mökin emännän kasvojen rypyt silenivät ja silmäin syvänsinertävät alustat muuttuivat terveen vereviksi. Sielukin ikäänkuin hautui haaleaksi…
"Kun saisi ikänsä kaiken näin kylpeä kellutella ja tuntea lenseän lämpimän lantioissaan?" hän ikäänkuin mietti herpautuneena. "Ja unohtaa leivät… ja lehmät… ja lapset… Kun olisi vielä piian pullukkana, kesäkasakkana kirkonkylässä —?"
"Vaan ei ole sallittu. Täytyy vain raataa köyhän miehen akkana ja tehdä lapsia niin kauan kun luonto sietää ja viimeinen verenpisara viekoittelee. Ei kerkiä koskaan mitään nauttimaan, ei sen vertaa, että tähän kotisaunan lauteelle selkäänsä suoraksi oikaisemaan."
Koira yhä haukuskeli ja ulvahteli sekaan.
— Saattaa se yhtäkaikki olla kaukanakin, kuka hään sitten lieneekin selkosen taivaltaja, tuumaili Topi rauhallisesti pikkupoikaa hyssytellen.
— Kunhan ei vain olisi ruunun miehiä? hätäili Riika laipion rajalta.
— Kukapa se näin juhlain aattona, epäsi Topi. — Pysyy nyt herrat vörmaakeissaan. Ja poliisi Pirhonenkin on kotonaan.
— Poijat pulikat pirttiin! komensi hän sitten. — Juoskaa alasti! Ei löylyn henki pakaroita palella…
Poikia ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Heistä oli aina ollut hirveän hauskaa tämä saunan löylystä pirttiin pako. Toisinaan oli isäkin innostunut heidän kanssaan yhdessä juoksemaan. Silloinkos heitä oli naurattanut! Kilvan he nytkin sinne kimposivat, rääsyt kainaloissa. Pari häränpyllyäkin nakkasivat mennessään lumella. Taivaan korkeat tähtöset heille totisesti vilkuttivat silmää…
Isä Topi asteli poikain jäljissä Iita Linta Mariaa kantaen takkiinsa käärittynä. Riika laahusti viimeiseksi, läähättäen kovasti, pienin sylissään ja Petti kintereillä.
Mökin väki oli tuskin ehtinyt alastomuutensa peittää, kun Jyskyn haukunta pihalla muuttui niin äkäiseksi ärinäksi, että isännän täytyi kiiruhtaa asettelemaan, jottei koira purisi tulijaa.
— Kuka on se matkamies? huusi Topi.
— Omoa ristikansoa olen, Ruotshista tulen! kuului pehmyt ääni pimeässä suksiaan sihistelevän suusta, ja kotvan kuluttua työntyi pirttiin isopartainen vienankarjalainen, reppu nahkainen selässä.
Simana Arhippaini se oli, uros tuttu vanhastaan.
— Terveh taloh! Tervehen' elättä? hän toimitti, silmänsä ripeään ristitsi ja kantamuksensa ovenpieleen pudotti. Kättelemään käppäsi ja yösijaa anoi.
— Saat toki saunankin kun paikalla paitasi riisunet, lupasi Topi.
— Passipo veikkon', ylen hyvin milma kostitat, kyly on kulta kulkijalle! kiitteli matkamies ja alkoi oitis riisua liikoja vaatteita pirtin penkille. — A teilleh suutari ta suutarin naini tervehyisie ylen äijä työnnettih. Mie sielä kosinolla makain. "Mistä kautti hiihat?" miulta kysyttih suutarin väki. "Korpiloukon kautti miula ijänikuni hotu kulkou", vastain mie. Vet kostintsoa kerallani työnnettih, anna sumptshastani etshin.
Partaniekka kaivoi repusta käärön ja laski käteen mökin emännälle, joka paraikaa suki märänkiiltäviä suortuviaan. Vanhan sanomalehden sisästä pyörähti esiin tötterö valmista kahvinjauhetta, möykky sokuria sekä puolen tusinaa kuivaneita korppuja, jotka viimeksimainitut kuuluivat olevan lapsille.
Äänettömällä ihastuksella ja mielenliikutuksella otti Riika vastaan odottamattoman, uuden lahjan.
— Ynnäh pakalieggahat ollah suutari ta suutarin prouva, pakisi Simana partansa sisästä ja kaivoi lisäksi repustaan pienen kirjan, jonka pisti Topille käteen sanoen: — A kirja vet siula työnnettih lukie praasnikoiksi ta itshies voassilan päivältä käsettih kokoukseh tulomah.
Karjalan mies oli jo alusvaatteisillaan ja työntyi yksikseen ulos saunaan.
Mieli jännityksissä, vapisevin kalvosin, jäi Topi pitelemään ohutta kirjaa kämmenissään.
"Jos lienee hyvinkin itse soli-sali ratti!" hän mietti, mutta ei rohjennut ajatustaan heti ääneen lausua Riikan kuullen.
Hän pujotti kaksi pärettä pihtiin ja tuimasti rypistäen kulmiaan alkoi paitahihasillaan tavailla puoliääneen:
— Koo aa ännä — ka-kan, pitkä ässä aa… Kanaakohan tuo takaa ajanee? sanoi hän ääneen. — Tulehan Riika, ei minun silmäni tässä päreen tuikkeessa oikein ota.
Riika, joka oli hyvä räntin lukija, sai pian selville että kirjankannessa seisoi nimi:
Kansalaisen vaaliopas.
— Arvasinhan minä, että sitä se on justiin sitä soli-sali-rattia! virkkoi Topi tolkussaan ja käänsi lehteä.
Ja kun Riikan samassa täytyi hypätä kätkyelle, niin Topi taas itse alkoi tavailla:
— Ässä uu ja oo; Ämmä ee ja ännä… ei tästä sanaa minulle synny.Löyly taisi silmiini mennä, koska niin vilajaa.
— Vai vilajaa! naurahti Riika.
Topi sanoi nuhtelevasti vaimolleen:
— Etkö sinä nyt senvertaa saata tätä yhteistä aviosäätyä avittaa, jotta saatais selville esipuheet.
Riika palasi ja luki:
"Suomen suu-suuri ruhtinaan naamamaan valtio päiville ko-koon tuva etuskunta etustaa Suomen kansaa."
— Sitäpähän kuulostaa olovan, vakuutteli Topi mielissään. — Luehan vielä muuan roikka.
Riika luki.
"Etus kunta on yksikamari nen. Siihen kuuluu ka kaksi sataa-sannoo-etus tajaa."
— Joo! pani Topi ylen viisaan näköisenä.
— Yksi siinä kamari tulee olemaan aivankuin pappilan kanahuoneessa.
Riika luki eteenpäin:
"Oi oi keutettu valitse maan etus tajaa on jokainen Suomen kansa lainen sekä mies että nainen…"
— Siinä sen nyt ite kuulet, jotta akatkin kelpaa, selvitti Topi täydellisesti tyytyväisenä ikäänkuin itse olisi lukenut ja otti kirjan Riikalta pois sekä vei pöydälle. — Huomenna päivän valossa luetaan lisää. Joko sinä alat uskoa?
— Täytyy kai hänet uskoa, kun on räntätty, äänsi Riika, vaikka ajatteli vieläkin enemmän huomista joulukahvin keitäntää.
"Jumalan enkeli kahvit taas lähetti. Rukoukset kuuli."
Simana partaniekka kylystä takaisin tultuaan pisti vielä oman saijupannunsa tulelle ja keittää höyräytti itselleen teetä, jonka ruohoja hänellä oli kaikkisisältävässä laukussaan. Vieläpä hän tarjosi kupposen mökin väellekin.
Ihan juhlatunnelmissa mökissä olijat vihdoin laskeutuivat makuulle ja kohta kuului kahden miehen vuoronperäinen, eriäänilajinen kuorsaus pimeässä, kuumanlämpöisessä pirtissä.
Erämaa seisoi ympärillä tähtien välkkeessä, ja ainoastaan pakkanen rasahteli huurteisissa puissa.
Eikä kukaan näistä erämaan eläjistä ollut muistanut lukea Betlehemin piltistä, jonka juhlaa paraikaa vietettiin humisevassa maailmassa ympäri maapallon…
Mutta kuusijalkaiset ne sinä yönä kiersivät kammoksuen uutta, outoa kirjaa mökin pöydällä, pitäen ilmiön johdosta kiihkeätä neuvottelua pöydän toisessa päässä.
11
Heti joulunpyhien jälkeen hankkiusi Topi lähteäkseen kirkonkylään lintujansa jauhoihin vaihtamaan saadakseen samalla matkalla tilaisuuden käväistä kansalaiskokouksessa uudenvuoden pyhänä, mutta eukkonsa Riika tekaisi tällä kertaa tenän ja sanan virkkoi:
— Koska tässä nyt akkaväelläkin kuulostaa olevan äänivallan oikeus, niin se on sillä tavalla, jotta minä sinne mään, mutta sinä saat jäähä kotimieheksi!
Kyllähän Topias Topianpojalla silmät suuriksi revähtivät, mutta kun asiaa aprikoi, niin tyytyi esivaltansa päähänpistoon, itsekseen näin arvellen: "Hyvä onkin jotta akkai siellä pistäypi konstit kopeloimassa, niin sittenpä tuo minullekin pohjaa myöten selkenee."
Ja vielä hän lisäksi ajatteli: "Sen on tuon Riikan järjenjuoksu yhtä kirkas kuin minunkin, vaan kun harvoin kylille pääsee, niin näivettyy se viisaankin aivo."
Asiat järjestettiin nyt siten, että Topi ensin hiihti lintutaakkoineen parin neljänneksen päässä sijaitsevaan naapurin mökkiin, Kettuvaaraan, ja hommasi sieltä, jossa oli kaksi aikaihmistä vaimonpuolta, vanhan Kuppari-Kaisan tulemaan Korpiloukkoon avuksi lastenhoitoon siksi aikaa kun Riika viipyy kylillä. Lintutaakan hän jätti naapuriin Riikan itsensä edelleen kuljetettavaksi ja hiihti taas takaisin kotiinsa.
Siten Riika seuraavana aamuna Topin suksilla pääsi irtautumaan Korpiloukosta, samaan aikaan kun Kuppari-Kaisa läksi hiihtämään pyydettyyn toimeen.
Sattuivat suurella suon lakealla vastatuksin molemmat vaimonpuolet. Niistivät nenänsä, pyyhkäisivät peukalonsa hameisiin, jotka kouhottivat käärittyinä kaksinkerroin vyötäryksille, ja vasta sitten tuippasivat kättä toisilleen. Kaisa kupparin käykkä leuka näytti entistä terävämmältä, kun hän sanoa tokaisi:
— Vai sinne raivopäijen kurnaalimeijeriin sitä sinäkin nyt viuhotat? Eh — heh! Sanohan terveisiä raatari Kallelle, että tässä kuppasarviuskossa minä ainakin kuolen! Ja kuppuuttaa tuntuisi sietävän koko nykyinen kirkonkylän väki, jotta liiat veret päästä pakenisi painelemasta. Niin sanoi se Porsröömi-vainaan ruustinnakin, jotta kun hengellinen röyhkeys ristikunnassa milloin tulville paisumaan sattuu, niin semmoisessa virmassa ei muu parannuskeino luota suuren sonnin sarvi ja jumalansanan ruukki niskasuonia hieroskeltaessa. No, no. Alahan lykkiä. Vaan muistakin ottaa kauppiaasta vartti-kiloramma piipussa-palavaista siitä hyvästä kun nyt lähin sikiöitäsi passaamaan. Eh — hee!…
Riika tuskin osasi mitään vastata Kaisalle, joka oli häntä liki kolmeakymmentä vuotta vanhempi. Huusi vain jälkiin:
— Sano Topille, että mullivasikka lahata pitää…
— Hääh? Mikä vasikka?
— Mullikka!
— Nö nö…, mumahti Kaisa ja potkaisi vanhan kansan tyyliin oikean jalan suksella, joka oli lyhyempi, vasemman jalan lylysuksen pitkään luikuun.
Kumpikin mennä lynkki päinvastaiseen suuntaan pitkin Topin edellisenä päivänä aukaisemaa tolaa.
Kuta enemmän hiihti, sitä enemmän kiihtyi kiirehtimään hiihtoaan.Riikan sisäkalpeat poskipäät alkoivat punoittaa…
Tuntui hyvälle kerrankin tuulotella itseään erillään lapsilaumasta…
Mutta mikä ihmeen otus juosta ripsutti jäljessä pitkin latua niukuin-naukuin?
Kissa, Ranstakka se oli, joka seurasi emäntäänsä ja nosteli käpäliänsä, hetkeäkään pysähtymättä neljälle jalalle, joita jokaista paleli, ja moukuen kurkun täydeltä kuin paholainen.
— Sss! määtkö kotiisi, sss! manasi Riika, mutta mirri ei totellut, vaan seurasi häntäänsä kieputtaen naapurin mökille asti, jossa pikku Tiltu sen kiinni nappasi ja lupasi lujasti pidellä sylissään siihen asti kunnes Korpiloukon emäntä oli näkymättömissä.
Kettuvaarasta sai Riika matkatoverikseen Aapelin, nuoren miehen, joka oli ollut kotonaan käymässä joulunpyhinä ja taas läksi savottatöihin pitäjän toiselle kulmalle. Oli siivoluontoinen jätkänalku tämä Aapeli, ei näkynyt vielä tukkilaiselämässäkään raaistuneen. Tarjoutui Riikan lintutaakkaakin selässään kantamaan väittäen sitä köykäiseksi kuin savotan kahvipannua, joka kuului olevan "alvariinsa tyhjä".
Aapeli hiihtää hiputteli edellä, toisinaan tupakaksikin pisti, kasakkaa lankivarsipiipullaan sauhutteli korpeen ja pitkiä saapasvarsiaan oikoeli; leikintekoa näytti hänelle olevan moinen hissukseen hiihtäminen hameväen kumppalina. Riika lykkihen perässä, nenäänsä niistellen, mutta ei näyttänyt hänkään uupuvan.
Kolmisen peninkulman päässä, kun jo kokonaan oli pimennyt, jättäytyi Riika sentään yöksi Muikkulan pikkutalon pirttiin, mutta Aapeli hiihtää roimahutti yötä vasten yksikseen kirkonkylään asti.
Aamusella varhain läksi myös Muikkulan isäntä ruunallaan kirkonkylään ja Riikan onnistui päästä lintutaakkoineen hänen rekeensä. Lupasipa pikkutalon isäntä palatessakin avustaa mökin vaimoa jauhopussin kuljetuksessa ja ehkä vielä sovittaa heinässäkäynti-matkansakin rajalle päin.
— Ei taija teilläkään liikoja olla mitä rekeen kuormaksi panna? arveli Riika puheenaineeksi.
— Lieneekö tuota rapiammasti kuin mökkiläisilläkään, vastasi Muikkulan isäntä harvakseen. — Velkana on kaikki porvaleille. Metät seiväspuita myöten tukkihuijarin koprissa, mannut vasaran alle vierimässä. Syötyä mikä saatua ja uuvet saatavat saamattomissa. Hyvä jos vielä lehmän pitää saa yli talven, ja hyvä jos pakkasen suoja säilyy. Ruunun rästit, kunnan verot, papin roskat — pirhanako ne kaikki maksaa jaksaa?
Isäntämies sylkäsi kantoon ja roiskasi hevosta ruoskallaan. Takkukarvainen raudikko juosta lönkytti hoippuen, ja pitkähkö resla kitisi ja kallistelihe romeikoilla mailla.
— Niin…, äänsi Riika, mutta ei muuta sanonut, koska oli vaimonpuolena vieraan miehen matkassa. Mutta pikkutalon isäntä, kankaan kamaralle päästyään, jatkoi omia ajatuksiaan:
— Niinpä tosiaan on tämä maailman meininki tärväytynyt ja kaikinpuolin kiikkeräksi kupertunut ja ahtaalle kihnautunut, jotta saapi kai minun puolestani sosialistimokkuraati tulla Suomenmaahan ja jakaa metät ja mannutkin pääluvun mukaan.
— Mitenkä työ sanoja? kysäisi Riika hätkähtäen, vaikka jo arvasikin.
Muikkulan isäntä vääntäytyi kyytilaudallaan taakseen katsomaan:
— Vai ei vielä teijän perukalle asti kuulunna ouk?
— Kyllähän se Topi sitä on tolittanut, vastasi Riika. — Minä vain sitä nimen sorttia vikoilen, jotta miten hän oikein ollee, niinkuin alkukielillä…?
— Sosialisti-mokkuraati se on. Jopa jotta mokkuraati. Niin sitä karahteeraavat. Niin valtesmannissakin sanoivat, kun menneellä viikolla pistäysin. Kuuluu olevan muukalaista kielimurretta…
— Vai muukalaista. Joo! sanoi Riika kiitollisesti. — Eihän se toki meijän Topi sitä niin kyennyt perinpohjin laaraamaan.
— Käypikö se Retriika siellä kansan kokouspaikassa? kysäisi kotvan kuluttua Muikkulainen.
— Lie häneen menijätä ilman minunlaistanikin…, sanoi Riika kainoksuvasti. — Vaikka hokevathan nuo vaimoihmistenkin siellä pasteiraavan, lisäsi hän.
Huurteinen talviaamu vasta hämärtäen valkeni, kun seurakunnan vanha kirkontorni puikahti esiin järven selän takaa. Linjasuorana ampui näreillä viitoitettu tie yli jään.
Sekä Muikkulan mies että varsinkin Korpiloukon vaimo tunsivat mielissään jähmetyttävää pyhänkammoista juhlallisuutta, kun reki hiljakseen vieri jykevän kirkkotapulin ohi. Kumpikin heittihen äänettömäksi aivankuin olisi rintaa salvannut selittämätön painajainen. Eivät sanallakaan enää kajonneet uudenajan kuulumisiin. Heidän nenänpäänsä punoittivat aamutuimassa. Kullankellertävässä aamuruskon sarasteessa aukeni ja levisi heidän edessään koko kirkonkylä…
"Kolmiyhteisen Jumalan huone - keisarillis-jumalallinen esivalta — pyhämustat papit ja lumivalkeiksi maalatut pappilat kimaltelevien koivikkojen keskessä — ruunun virkamiesasunnot ja tiheäikkunainen kansakoulu — kauppiaat ja koreat kyltit — postitalo ja keltaiset kirjelaatikot — lainamakasiini ja kunnan esimiehen amerikkalaismylly — ja lopuksi susiturkkinen outo herrasmies kievarikyydillä ajamassa pitkin maantietä, kalkattavassa aisakellossa niin että pois tieltä vain…"
Mikäpä sen maailmanjärjestyksen muuttumaan saisi? Ja pakkoko olikaan muuttaa? Ei kai tässä kenenkään mieli tehnyt vastaantulevain turkkeja ryöstämään!…
Kaukoperukkalaisen kirkkoväen harras tunnelma oli ennen pitkää vallannut sekä Riikan että Muikkulaisen. Sitä tunnelmaa vahvisti lisäksi vilkas liike kylän kujilla. Joka suunnalta näkyi ajelevan ja hiihtelevän rahvasta. Nuorta ja vanhaa. Pomoa ja kerjäläistä. Aivankuin mitkä markkinat olisivat tulossa olleet…
* * * * *
Uudenvuoden kirkonmenot olivat päättyneet, ja ristirahvas hajaantunut lähipirtteihin eväitänsä syömään. Isot palttoopäälliset isännät ja päätalojen pönäkät, monihameiset emännät kiirehtivät kukin kotitaipaleelleen. Aivankuin jokin salainen hätä heitä olisi ajanut pois kirkolta heti kun olivat jumalalliset ja maalliset asiansa toimitetuiksi saaneet. Tai aivankuin olisivat tahtoneet säilyttää papinsaarnan tuoreeltaan aivoissaan ja pelänneet sen jotenkin väljähtyvän, jos sitä jäisi kirkon lähettyville märehtimään. Sentähden piti ajaa karahuttaa kuin viimeistä päivää, pakosalle kotikankaita kohti, eväskukon kalapurstot vielä suupielissä…
Mutta eivät sentään kaikki tänä kirkkopyhäpäivänä näkyneet kiirettä pitävän takaisin kotitanhuilleen. Jäi joka kylästä jokunen pikkueläjä, mökkiläinen, mäkitupalainen, ruununtorppari, loinen, huonemies, jätkä tai häviön partaalla häilyvä talonpoika. Näkyi jääskentelevän vaimoihmisiäkin, jotka supattelivat keskenään. Ilmassa oli kuin ukkosen sähköä, joka vaikutti uteliaisuutta ja mielenjännitystä.
Korpiloukon Riikakin oli käynyt istumassa kylmässä kirkossa ja huokaissut penkinalaisen rukouksen kaikkivaltiaan Jumalan puoleen — sen ihmeellisen Zebaothin, jota sielunpaimen rukoili varjelemaan valtakuntain sotajoukkoja mailla ja merillä — mutta ei ollut hän saanut lohdutusta huolilleen ja sydänalassa oli tuntunut karvaalta. Vilukin hänelle oli pyrkinyt tulemaan ristivetoisessa kirkossa, jossa poikaviikarit alinomaa renkkasivat ovissa ja unilukkari vähänväliä kyyditsi urisevia koiria alas alttarilta tai raahasi niskasta ulos käytäviltä. Vilustuminen ja jumalanpalveleminen — ne ne aina olivat kuuluneet yhteen tässä kristillisessä seurakunnassa, jossa silloin, kun joku tavattiin jähmettyneenä ruumiina kirkkoreestään, pappi seuraavana sunnuntaina kiitoksen tehtyään rauhallisesti rukoili: "Opeta meitä ajattelemaan, että meidänkin kuoleman pitää!"
Niin, kirkossa oli Riikakin käynyt ja papin vakavan varoituksen kuullut, että piti vältellä sitä uuden ajan rumaa henkeä, joka tähänkin pitäjään jo kuului nokkaansa pistelehtivän, mutta ei ollut sana sattunut sorronalaisen sydämeen, vaan ristiriitaisin tuntein hän oli kirkon portaita alas astunut ja itsekseen ajatellut: "jahka käyn siinä köyhäinkin rippikirjoituksessa, niin sittenpä heijät tiiän".
Niinpä hän kellon lähetessä iltakuutta muiden kulkijain jäljissä hiipi Visuliinin pirtille, jonka lyhtykylkisessä ovessa paistoi paperilappu tiedonantoineen:
Täsä paikasa pitetän Köyhälistön kokoUs, puhuu sosialitemokrati Puoluven lähetä Mä akitaa Tori to-Veri Puntarpää. Mjehenpuolisia Naissed tervehtulet!
Arkaillen astui Riika sisään ja seisahtui ovensuuhun. Pirtti oli jo puolillaan väkeä ja uutta yhä tungeksi takaapäin. Näytti olevan muutamia herrojakin seinuspenkillä istumassa paperossit hampaissa. Pirttiä valaisi yksinkertainen kattolamppu, mutta pitkän pöydän nurkalla seisoi pari sytyttämätöntä kynttilää. Hiljaisuus aivankuin kirkossa… moni ei yskähtänytkään. Kaikki näyttivät odottavan, mielet kuloisina, kasvot surkeasti väännyksissä.
… Riikan polvet vapisivat. Hän näki pienenlännän nuoren miehen syöksähtävän sisään toisesta ovesta: piikkitukkaisen, punaheltta-kaulaisen, patiinijalkaisen. Vieraan kintereillä seurasivat raatari Kalle ja suutarin Kunilla, jotka molemmat kantoivat kirjoja ja latoivat ne pinoiksi pöydän päähän.
"Rakutaattori on!" kävi suhaus läpi seisovan ihmisjoukon, ja Riika tuli työnnetyksi etualalle tungoksessa.
Hän tuijotti punaiseen helttaan eikä ensin nähnyt mitään muuta. Se punainen heltta alkoi vähitellen heilahdella puoleen ja toiseen…
— Jos ensin laulettais internatsionale! kuului agitaattori äännähtävän.
Joukko seisoi hievahtamatta…
— Eivät taija vielä kaikki sen naalin päälle ymmärtää! arveli muuan loismies.
— Tehän osaatte, toverit? kuului agitaattori sanovan tuttavallisesti käännähtäen raatarin ja suutarin eukon puoleen.
Punainen heltta alkoi kiivaasti heilua, käsi löi tahtia ja kummallinen veisuu rupesi raikumaan pirtissä:
Työn orjat sorron yöstä nouskaa! — — — — Alas lyökää koko vanha maailma! — — — —
Riika tuijotti rusettiin ja höristeli korviaan. Totta tosiaan oli tämä ihmeellistä veisuuta, erilaista kuin kirkossa ja kinkereillä. Oikein oli Topi puhunut…
Ei muuta johtajaa, ei luojaaKuin kansa kaikkivaltias!
Riikaa puistatti. Se oli pyörryttävää ja pyhää mitä hän kuuli. "Aivan toistyylistä kuin Nuurperin rippikouluopetus!" hän ajatteli.
Agitaattori jatkoi huutaen kurkun täydeltä ja poljeksien jalkaa ryhdiksi:
Lait pettää, hallitukset sortaa,Verot köyhälistön verta juo!Ja köyhän ihmisoikeuskinOmpi tyhjä lause tuo:— — — —
"Niin on", jupisi Riika itsekseen, ja hänen arkuutensa hävisi säe säkeeltä, sitä mukaa kuin laulantaa jatkui.
Läpi ytimien ja luiden tuntuivat tunkevan seuraavat laulun sanat:
On kurjan kurjat kunniassaanRaharuhtinaat nuo röyhkeät,Ei koskaan tee ne itse työtä,Vaan ne työtä ryöstävät.Varat kansan hankkimat on menneetKaikki konnain kukkaroon.Pois kansa velkansa jo vaatii,Nyt ryöstösaalis tuotakoon!
"Kohalleen sattuu!" ajatteli Riika. "Joutaisi kauppamies maksaa monet markat takaisin Topillekin, kun on polkuhinnasta vuosikauet lintuja ostanut."
Hän seisoi varpaisillaan, vesisumu silmissä, yhä kuunnellen tätä totuuden pursuavaa kapinalaulua:
Työmiehet, kyntäjät ja kaikkiTyökansan joukko nälkäinen!Maa meidän on ja olla täytyy,Vaan ei laiskain lurjusten.Nälkä meill' on…
"Herrajessus!" suhahti Riika, jonka päätä nälkä tosiaan tälläkin hetkellä huimasi.
… aina vieraanamme,Vaan kuin korpit haaskoiltaanMe kerran kaikki karkoitamme,Niin päivä pääsee paistamaan.Tää on viimeinen taisto;Rintamaamme yhtykää:Niin huomispäivänä kansatOn veljet keskenään!
Siihen loppui kansainvälinen työväen marssi, joka kolmen hengen laulamana ensi kertoja kajahti tässä Suomen syrjäpitäjässä.
Agitaattori pyyhkäisi hikihelmet otsaltaan punakirjavalla nenäliinalla, astahti pöydän eteen, iski vihreänvivahtavat silmänsä väkijoukkoon, huojutti ruumistaan ja aloitti puheensa: — Aateveljet! Aatesisaret! Saapunut on keskellenne se kirkkovallan, se pappisvallan, se virkavallan, se rahavallan, se asevallan, se kaiken pirullisen vallan leppymätön verivihollinen! Minä se olen, katsokaa minuun, kuulkaa mitä minä puhun, sillä minut on tänne lähettänyt asioita selittämään Suomen kansan järjestynyt porletaaripuolue, ei mikään herrojen salasakki.
Hän viskasi vihaisen silmäyksen sivulla istuviin herrasmiehiin, joiden virkoja hän ei arvannut. Jotakin äärimmäistä sieluntuskaa värähteli hänen kasvoissaan, kun hän jatkoi:
— Irvistelkää vain vapaasti partanne alta, te herraskaiset, olkaat keitä tahansa, tämä mies ei teitä tunne eikä tuntemaan tuppau. Kuulkaa päältä, kuinka todellinen sosialidemokraatti haukkuu ja häpäisee ja teidänkin pahat sisunne paljastaa. Kyllä teidän puolueenne on tähän asti koettanut meidän puolueen syntejä päivän valoon vetää, vaikka eipä ole onnistunut. Minä ilmoitan tälle köyhälle kansalle, joka teitä tässä tähän asti on kumarrellut ja passaillut, että nyt on meidän vuoro astua sotatantereelle. Meillä on voimaa, tietäkää se, me emme pelkää lahtarikaarteja, me lyömme sortajaluokan alas kuin niittymies koiranputket. Vapiskoot valheen ritarit ja hirmukonnat, kun Pohjolan nuijajoukko käypi tuomitsemaan rosvotöitä ja kansan murhaajia. Kostonhetki koittaa ja oikeus lopultakin voittaa! Ihmisyyttä me vaadimme ja jos ei sitä meille hyvällä anneta, niin me otamme sen väkisten.
Hän, agitaattori, alkoi hengessään kauhtua. Silmiään välähytellen, pieniä nyrkkejään suonenvetoisesti puristellen hän huusi:
— Kuka tässäkin pitäjässä pellot kyntää ja ojat kuokkii? Kuka mutakuopissa tonkii ja savessa piehtaroi? Kuka taivasalla vesisateessa nukkuu? Kuka jään railolla palelevin käsin kalanuottaa vetää? Kuka tuiskussa ja pimeässä hiihtää? Kuka tervasjuurikkaat kiskoo ja tervatynnyrit raahaa ja soutaa henkensä kaupalla, nälkäpalkalla, satojen virstojen päähän — suurille herroille? Kuka virkamiehet, kuka poroporvarit, kuka tyhjäntoimittajat elättää, kuka ihramahat ja punanokkaiset juomarit leivässä ja viinassa pitää ja itse puutetta kärsii? Eikö se ole köyhälistö, raskaan työn raatajat?!
Kuka tämänkin pitäjän nurkalta maailman raharatasta pyörittää ja kautta rantain kapitalisteille työtä tekee, jotta toiset voisivat nauttia ja koreissa vaatteissa keikkua ja hekumassa elää? Kuka tässäkin pitäjässä ylpeäin rouvain pitsipaidat pesee? — kuka tunkiot luopi? — kuka herroille hevoset huviajoon valjastaa? Kuka perustuslaillisten ryökkynäin pyykit jääkylmässä avannossa huuhtelee, kuka suometarlaisten herrain hännät helvettikuumassa saunassa siivoaa? Eikö se ole köyhälistö, porletaarijoukko?!