Agitaattori huoahti sydämeenkäyvästi huoneen täydeltä ja pälyi ympärilleen verestävin silmin. Herrat sivupenkillä näyttivät kalvenneilta, talonpoikaiset seisoa töllöttivät tyrmistyneinä lakit kourissa näöltään vielä arkoina ja umpimielisinä, mutta akkojen silmäterät olivat alkaneet loistaa ja suut suippuilivat autuaallisessa supussa.
Riika tuskin hengitti ahmiessaan sanan sanalta:
— Vai luullaanko täällä, että Jumala se näin on nämä asiat määrännyt? Sitä varten olen minä tähän pitäjään saapunut, jotta mielenvalaistusta teille tuon. Pappi kirkossa puhuu väärin, kun opettaa, että orjan pitää olla nöyrä, vaikka herrat saavat mielinmäärin mässätä. Pappi kirkossa valehtelee! Me sosialidemokraatit tiedämme että ihminen on luotu vapaaksi, että jokaisella on oikeus leipään ja maahan ja mukavuuteen ja — nautintoonkin. Ei ole ketään ruoskan suutelijaksi luotu; ei ole ketään känsäisin käsin, verta vuotavin sormin pantu iäkseen tervasjuurikkaita kiskomaan, jotta porvarit kansan hankkimilla rahoilla saisivat laiskan päiviä viettää, verkavaatteissa ja samettisilkeissä pöyhistellä ja makeita viinejä juoskennella. Semmoinen jumala, josta pappi saarnaa ja jonka eteen hän köyhänkin polvet notkistaa tahtoo, se on kapitalistein keksimä kultainen vasikka, samanlainen kuin josta vanhantestamentin tarinoissa kerrotaan. Ei se kelpaa köyhälistön jumalaksi, ei veljet rakkaat ja sisaret. Uskonto on pyhä asia, mutta köyhälistön täytyy luopua herrain uskostakin ja etsiä Jumalan valtakuntaa omilla aseillaan. Kuin lampaita karsinoissa meitä on kasvatettu — pitää jo oppia tuntemaan vääryys ja valhe. Ei saa nälkäruoska ja orjanpamppu enää vinkua tässä maassa, vaan roletaarin täytyy siihen tarrata kiinni — justiin niinkuin ärsytetty koira kalikkaan. Ja sen minä sanon, että jos nuo isopalkkaiset herrat tälläkin paikkakunnalla pilkkaavat köyhää työmiestä ja työnaista ja nylkevät nälkäisten selkänahkoja, niin tietäkööt että Elävän Jumalan kosto…
Agitaattorin lause katkesi siihen, sillä yksi penkillä istuneista kuuntelijoista oli äkkiä ponnahtanut pystyyn ja vaati puhevuoroa. Se oli nuori pappismies, kirkkoherran uusi apulainen, jota ei vielä moni seurakuntalaisistakaan tuntenut ja jota olikin vaikea päältäpäin papiksi arvata, sillä hän kulki puettuna yhtä yksinkertaisesti kuin pappilan renkipojat eikä vähääkään näyttänyt komeilevan pappeudellaan. Vanha kansa ei siitä syystä uutta apulaista oikeaksi papiksi tunnustanutkaan. Hänen kasvonsa olivat kivulloisen kalpeat, kun hän hiljaisuuden ja hävyn syntyessä väkijoukossa alkoi sävyisästi puhua.
— Pyydän anteeksi, hän virkkoi, — mutta minä en voinut olla keskeyttämättä arvoisaa puheenjohtajaa tässä kokouksessa, koska minä selvästi tunsin, että jokainen lause, minkä hän kiihkomielessään suustansa syytää, yhä enemmän vain pilaa hyvää asiaa ja kaataa kumoon sen, mitä ei minun mielestäni koskaan saisi kumoon kaataa, nimittäin tervettä ihmisjärkeä. Minä tosin satun olemaan valtiokirkon opettaja tässä joukossa ja ymmärrän varsin hyvin, miksi meidän ammattikuntaamme nykyjään ankarasti ahdistetaan — ja minä myönnän, että paljon paljon on syytä, mutta minä puhunkin tässä ihmisenä enkä palkkapappina. Enkä minä kuulu mihinkään puolueeseen, enkä kuulua tahdo. Hyvät toverit, ajatelkaa nyt toki itse, mihin se johtaa, jos meitä yllyttämällä yllytetäänvihaan— niinkuin herra agitaattori näyttää tekevän ja luulee siten parhaiten tarkoituksensa saavuttavansa. Minä sanon: eiköhän nyt voisi aivan rauhallisesti selittää sitä samaa, mitä täytyy sanoa uuden vaalilain perusteella sosialidemokr…
— Ulos perrr…! kuului äkkiä raaka kirous ovensuusta, mutta uhkaus raukeni samalla ja joku puolihumalainen tukkijätkä rymähti toisen jätkän työntämänä ulos ovesta.
Kaikki kuitenkin kuulivat häväistyksen ja katsoivat kauhistuneina nuoreen pappiin, että eikö tämä vihdoinkin suutu. Sosialistiagitaattori hypisteli hermostuneesti rusettiaan ja änkytti sanoakseen jotakin, mutta ei saanut suustaan. Nuori pappismies seisoi kotvan aikaa ääneti ja katsoi vakavasti väkijoukkoon ikäänkuin koettaen arvata, mitä kaikkea sen sisimmässä kätkeytyi. Hän rykäisi ja lausui pontevasti:
— Pyydän vielä kerran anteeksi, että olen uskaltanut häiritä kokoustanne. Mutta samalla minä myös vielä kerran panen sydämillenne mietittäväksi: kumpi on siunausta tuottavampi asia maailmassa: vihako vai rakkausko? Kostoko vai anteeksianto? Riitako vai sopusointu ihmisten kesken? Ihmiskunnan suurin opettaja on sanonut: jotka miekkaan rupeavat, ne miekkaan hukkuvat. Minä tahtoisin, että sosialidemokratia Suomessa lähtisi kokonaan eri suuntaan kuin mihin herra Puntarpää sitä tässä koettaa lykätä. Minä suon sydämeni pohjasta onnea ja menestystä köyhälistön hengenjalolle asialle, mutta minä en tosiaankaan hyväksy vihan lietsomista, sillä se on pakanallista — eikä sitä hyväksy yksikään todellinen sosialistikaan. Se tuottaa vain lisää kärsimystä tähän kärsivään maahan, uskokaa jos tahdotte.
Hän ei puhunut enempää, vaan nyökäytti päätään agitaattorille ja läksi kiireesti ulko-ovea kohti. Väkijoukko antoi hänelle tietä. Pari muuta herraa paperossit sammuksissa ja pappilan renkipojat hiipivät ulosmenevän apulaisen perässä.
Tuskin oli ovi sulkeutunut poismenneiden jälkeen, kun koko pirtti aivankuin sähähti ja räjähti ikäänkuin joku äkkiä olisi alkanut vimmatusti kiskoa rätiseviä päreitä. Agitaattori Puntarpää oli hypähtänyt ylös pirtin pöydälle ja ruvennut sieltä karjumaan:
— Näittekös nyt? Kuulittekos nyt? Uskottekos nyt? Semmoisia ovat herrat! Joka paikkaan ne tuppautuvat, joka nurkkaa ne nuuskivat, ei niillä ole häpyä eikä kunniantuntoa. Ne tahtovat tukkia kansalta suut ja sieraimet, mutta jos joku meistä uskaltaa heidän heimojaan saarnatuolista nykäistä, niin linnaan joutuu että paukahtaa. Tuokin papinkisälli istui kuin mikä santarmi täällä salaa urkkimassa — rovokaattori, piooni, ilmiantaja! Mutta eipä uskaltanut pitkään puhua eikä Jumalasta väittelyyn ruveta. Eipä uskaltanut kokouksen loppuun asti jäädä, kun oli kuumat paikat ja pakaroita poltteli. Tahallani minä sen annoin puhua, että saarnatkoon sappensa kuiville. Helppo sille toki olisi ollutkin vastata, siksi tyhmästi se puhui, mutta eipä kestänyt jäädä tilille. Irti kiskaisi tassunsa kuin kettumikko käpylaudasta. Rakkaat toverit ja aatesisaret. Ei pidä mitään pelätä. Jos te olisitte enemmän viljelleet sanomalehtiä, niin te tietäisitte, että nyt on kansanvallan nousuaika. Ei nyt ruunun virkamiehet ja pyrokraattien sapelipoliisit kokouksia hajoita niinkuin Venäjällä. Nyt on sananvapaus porletaarillakin ja nyt saa köyhäkin purkaa suunsa puhtaaksi. Ja minä puhun kansan luvalla… oikeasta asiasta… Ja joka ei kestäne kuunnella totuuden julistusta, se kursikoon tiehensä niinkuin tuo papinkisälli…
Näin hän pauhasi ja pilkkasi ja kiihoitti ja kehui tuo köyhälistön vaaliagitaattori ja pehmitteli saloseudun jäykkäniskaista joukkoa, joka niin harvoin oli kuullut minkäänlaisia yhteiskunnallisia puheita. Hänen kissanvihertävät silmänsä välähtelivät oudosti päässä, jonka jokainen hiuspiikki näytti kirkuvan taivasta kohti, hiki tipahteli kirkkaina pisaroina rypistetyltä otsalta ja punainen rusetti letkahteli leuan alla…
Hän oli uljas ja kunnioitettava kaikessa hullunkurisuudessaan. Hän oli lumoava ja vastustamaton, sillä jokaisen oli pakko tuntea, että hän kosketteli maailman kanteleen hellimpiä kieliä.
Halpa välikappale suuressa asiassa! Tienraivaaja tiheässä murrokossa… Ja kuta enemmän hän puhui, sitä rajummaksi hänen uskonvilleytensä paisui. Hänen sanansa syöksähtelivät kuin sulkunsa särkeneen kosken vedet ryöppyen kovien kallioiden välissä, huuhtoen tieltänsä esteet. Kuni haltioihinsa tullut maalari hän paiskoi punaista ja mustaa väriä siveltimestänsä ympäri laveita seiniä ja loi ihmisparkojen eteen kuvia, jollaisia moni ennen ei ollut aavistanutkaan.
Viha ja rakkaus, kostonhimo ja onnenhaave — nämä kaksi äärimmäistä tunnetta tuiskusivat yhtaikaa hänen sielustaan.
Hänen kurkkunsa pyrki kiikastelemaan, ääni vuoroin vingahteli, vuoroin rämähteli — suupielistä pursusi vaahtoa.
Silloin hyppäsi hän alas pöydältä, pani kätensä kuin rukoilija ristiin ja alkoi yhtäkkiä itkeä. Todelliset kyyneleet sirahtelivat hänen paahtuneista silmistään ja itkunulvahdusten seasta hän vaikeroiden puheli:
— Surkea on sorretun elämä. Kurjuutta olen nähdä saanut joka paikassa missä olen matkustanut. Mutta niin suurta surkeutta kuin näillä teidän perukoilla en ennen ole nähnyt. Sadoissa mökeissä on ruoka viheliäisempi kuin kuritushuoneissa ja linnankopeissa. Sadoissa pirteissä on siivo huonompi kuin sikopahnoissa ja takapihoilla. Viime tiistaita vasten oli minä yötä naapuripitäjässä, sellaisessa torpassa, jossa ei ollut vieraalle myydä kuin pari pettuleivän palaa ja purtilo haisevanhapanta piimää. Minä en valehtele. Lapset olivat apposen alasti, vaari makasi sopessa löyhkäävissä paiseissa, joita ei kukaan hoitanut, mies oli lyönyt kirveellä jalkateränsä poikki ja emäntä oli siunatussa tilassa. Kylmä muuri oli rikki, akkunan aukko olkiriehkoilla tukittu. Minä vapisin ja itkin koko sen yön enkä voinut nukkua silmänräpäystäkään. Ja kuitenkin siinä seurakunnassa kuului olevan rikas pappi, joka ei armahtanut ketään, vaan haki ryöstöllä saatavansa viimeiseen ropoon asti ja, jos ei ropojansa saanut, vei ainoan lehmän. "Herra Jumala taivaassa!" minä ajattelin. "Milloinkahan tästäkin päästään?"
Kuolemanhiljaisuus vallitsi pirtissä. Matka-agitaattori jatkoi:
— Eilisiltana minä satuin kävelemään tuota maantietä, niin tuli vastaan tyttö, joka itki niin että hampaat yhteen kalisivat. Varpaat irvistelivät kenkäin nokista ja kengät kopisivat pakkasessa. "Mitä sinä itket?" minä häitä kysyin. "Niin kun tuo punaisen talon rouva tarttui minua tukasta ja ajoi minut ulos kyökistä ja sanoi minun varastaneen häitä kalossit…" Voi Herra Jumala, jos ei tämä oli suurta vääryyttä, niin sitten ei mikään!
Agitaattorin itkunväräjävä välinäytös teki syvälle tärisyttävän vaikutuksen kuulijakuntaan. Se hävitti viimeisenkin epäilyksen siitä, että tässä tositeolla oli kyseessä sorretun ihmissydämen kipu-hellä asia.
Ja kun puhuja taas oli pyyhkinyt likomärät kasvonsa kirjavaan nenäliinaansa pitämällä vakavan lomahetken sekä muuttuneella, virallisella äänellä alkanut puhua köyhälistön järjestymisen tarpeellisuudesta tässäkin pitäjässä ynnä lähestyvän eduskuntavaalin tärkeydestä, niin eipä Visuliinin pirtissä — senjälkeen kun arimmat olivat hiipineet hiljaa pois — ollut ainoatakaan sielua, joka olisi ollut ymmärtämättä, että kaikkien äänioikeutettujen, ja juuri köyhimpien, oli pidettävä varansa sinä maaliskuun päivänä, jolloin punainen viiva ensi kerran saatiin vetää, ja että se oli vedettävä sosiaalidemokraattien ehdokaslistalle.
Lopuksi agitaattori vakavasti varoitti pysymään vahvana muiden puolueiden viettelyksiä vastaan ja kehoitti yhteishengen vireillä pitämiseksi uhraamaan roponsa puolueen sanomalehtien tilauksiin sekä opiksi ja huviksi ostamaan laulukirjoja, jollaisia hänellä oli tässä pöydällä tarjona.
Viimeiseksi kajahti Työväen suomalainen marssi raatari Kallen ja suutarin Kunillan säestämänä ja pyrkivätpä jo moniaat muutkin siihen lauluun osaa ottamaan:
Käy eespäin väki voimakas! Äl' orjajoukko halpa Täst' alkain ole… — — — — — — — —
Tähdet kiiluivat kirkkaasti taivaan laella, kun Riika, Muikkulan isännän reslassa, yötä vasten taivalsi kohti hiljaisia saloja ja nukkuvia lumisia vaaroja. Riikan vieressä perälautaa vasten kenotti karkea jauhopussi ynnä tukku vanhoja sanomalehden numeroita. Mutta palelevassa kädessään, rikkinäisen karvarukkasen sisässä hän piteli pientä tulipunakantista "Työväen Laulukirjaa".
Kumpikin oli vaitelias.
12
Loppiaispyhä Korpiloukossa. Tuuli viheltelee akkunaruudun ritilässä, jonka raoista lumihiutaleet pyrkivät sisään. Iita Linta Maria kävellä keikkailee keskellä lattiasiltaa, sormi syvälle suuhun pistettynä. Onpa syytäkin pitää sormea suussaan, sillä tyttösen yllä on nyt punakukkainen kretonkileninki ja silmät on lähdevedellä sirkeiksi pesty, pellavainen tukka nuolusileäksi suittu. Onpa syytä tosiaankin, sillä paitsi kotiväkeä on pirtissä tällä erää pyhävieraita — kettuvaaralaiset, jotka vakavina istuvat pitkin seinävieriä eivätkä liikoja laverra. Miesten visakoppaiset piiput vain hiljaa sauhuavat ja sauhun tuprut juhlallisesti kiertelevät kaartelevat ympäri sunnuntaisiivoista pirttiä.
Kuppari-Kaisa häärii lieden ääressä selkä köykyssä…
Mutta missä onkaan Retriika Euphrosyyne, mökin emäntä? Navetassako vai —? Eipä suinkaan: navettatyöt ovat jo aikuisin aamurupiamalla suoritetut. Poissako kotoa, kirkonkylälläkö toistamiseen? Eipä niinkään, koskapa kissamirrikin näkyy viihtyvän kotosalla ja kehrää murrittaa rauhallisesti muurin kupeella. Kuollutko vilustumiseen? Taivahinen varjelkoon, sehän olisi ani armoton kohtalo moisena aikana.
Kotona hän on ja leviästi —! Tuossa hän istuu honkaisen pöydän takana ja tuijottaa rapiseviin paperilevyihin.
— Mitä heissä näkyy? kysäisee Topi arvokkaasti ja kopauttaa piippuaan.
— Sitä samaa…, vastaa Riika ja suu mutruilee asianymmärtäväisesti.
— Etkö sinä saattaisi isommalla äänellä lukea, jotta vieraatkin kuulisivat?
— Jos halunnevat…
— Kunhan ei Jumala synniksi kirjoihinsa kuittoaisi että näin merkkipyhinä…? murahtaa vanha Kuppari-Kaisa pankon äärestä.
— Eikö tuo passanne Kaisalle mikä meillekin, äännähtää naapurinmökin Jussi ja lisää sylkäisten lattialle: — Yksi lammas vettä määkii — koko karsina janoopi.
Riika naurahtaa ja alkaa ääneen lukea sanomalehtiä:
… "Va-varokaa pappien kiihoitusta!" sattuvat sanat silmiin. "Ne vastustavat kaikkia yhteiskunnallisia uudistuksia, sillä heidän valtansa supistuu niiden johdosta…"
— Eikö heissä satu puhumaan siitä solisaliratista ihtestään? keskeyttää Topi tolkussaan ikäänkuin tahtoen näyttää naapurinväelle, kuinka hän jo on perehtynyt noihin, uusiin asioihin.
Riika selailee lehtiä, jotka mahtavasti rapisevat, ja alottaa uudelleen.
"Sosia…"
— Sattuipahan! ilahtuu Topi.
Riika lukee:
"Sosialismin ihanneoppi on jo avannut tuhansien, jopa miljoonien ihmisten silmät näkemään sen tosiasian…"
— Tosiasia on, joo! keskeyttää Topi… "asian", jatkaa Riika: "että luonto kaikille jakaa samalla mitalla. Väärin on luulla sitä sallimuksen kovaksi kohtaloksi, että niin moni ihminen saa kärsiä vilua ja puutetta, nälkää ja ylenkatsetta…"
— Ja vellijauhon ja kahvipöönän nuusaa! parantaa Topi tosissaan. Mutta Riika kiiruhtaa lukemistaan ja hänen äänensä yhä korkenee kuin papilla: "Luonto ei ole sorrettujen lastensa kovaan kohtaloon syypää, vaan sydämettömät ihmispedot. Juuri nämät ryöstävät itsellensä väärien lakien varjon alla lähimmäisellensä kuuluvat luonnonantimet, vieläpä ihmisarvonkin…"
— Joo! äänsi Topi ylpeänä eukkonsa hyvän lukutaidonkin puolesta ja tahtoen lähemmin selittää tekstiä naapureilleen, mutta Riika ei sallinut, vaan jatkoi sisältöä:
"Sosialismi ei salli yhdelle paremmin kuin toiselle maallista paratiisia, vaan vaatii jokaiselle säätyyn ja sukuun katsomatta hyvinvoinnin mahdollisuuden, ihmisarvon ja vapaan ihmisyyden…"
— Vapauvenpa hyvinkin! sai Topi taas tokaistuksi väliin.
"Sosialidemokratia se asemamme parantaa", luki Riika yhä,"Sosialistit ne meidän etujamme puolustavat eivätkä kutkaan muut.Eivätkä herrat eläkettä tarvitse, vaan työmies tarvitsee. Työmiehenpitääkin saada kunniallinen eläke…"
— Eikö hänessä vaimosille mitään annettanekaan? kysäisi nyt yhtäkkiä naapurin Jussin Tiina, hieman katkerasti.
— Ou sinä järkeilemättä saarnan aikana! moitti kettuvaaralainen.
— Kyllä täällä kipene kaikille… selitti Riika emäntä ja alkoi hakea makupalaa, puoliääneensä sivuutellen otsakkeita ja lentolauseita: nälkäruoska — anastajaluokka — kiristystoimet — vallassaolijat — vaalisyötti. — Tuossapahan paistaa oikein vanhan kansan räntillä:
Akkaväki akiteeraamaan!
Hän alkoi taas lukea ja toiset kuuntelivat…
Mutta Kuppari-Kaisa, kun oli kahvit keittänyt ja kaikille juottanut ja itsekin särpinyt, virkkoi jälleen varoittavan vakavasti:
— Kyllä minä kaikesta kuulen, jotta ne ovat justiinsa niitä Antti-Ristuksen puheenpärinöitä. Ja maaliman loppu siitä varmasti tulee, jos Suomen akatkin sitä punaista viivaa vetämään puijataan. Sen tietää jokainen ristitty että kuka perkeleelle pikkulillinsä lykkejää, siltä se koko kämmenen koppoaa…
— Aina se tuo meijän muori murisee! sanoi Kettuvaaran Jussi, vaanKuppari-Kaisa yhä nuhteli:
— Murisen minkä murisen. Ei tämä nykyinen kansa enää näy sielunsa autuutta huolehtivan. Ei tällä tavalla ennen loppiaisen sapattia mehtämökkilöissä viirattu että vain aviisuja aukoiltiin ja Jumalan järjestystä tuomittiin. Eh-ei. Helvetin veräjiä kohti nyt ollaan menossa oikein ruunun kyijillä! Ja jos vain Porsröömi vainaa eläisi, niin vanhalla testamentilla se teitä päähän iskisi…
— Elähän nyt Kaisa, asetteli Topi. — Paranee ne sullakin tupakit, jahka verenkarvainen vetäisty on!
Muori muljautti silmiään ja käänsi selkänsä:
— Venähen lehtiä ikäni kaiken polttanna oun ja petäjänsekulia pureskellut. On taivahinen, pilven herra, hengen pitimiksi mannan korvessa antanna, kun ainukaisen poikansa ristikuoleman uskonna oun enkä tutkainta vastaan elämässäni potkinna. Enkä minä sikalistein punaleipiä tarvihe enkä rakkiraatarein paperossinpätkiä…
Näin kupparimuori ripitti nuorempiansa ja kaivoi hameensa taskusta mustan mukuraisen piippunsa ruveten ähkien sitä lataamaan häränrakkoisesta kukkarostaan. Vasta kun oli väkisauhut syvälle keuhkoihinsa siemaissut, hän huokasi helpotuksen huokauksen ja tunsi taas mitenkuten sietävänsä noita ruman hengen verkkoihin käpertyneitä tuttavia ja omaisia.
Mutta toiset ne vain yhä palailivat pohtimaan ja jauhamaan synnillistä mielihaavettaan omaisuuksien tasajaosta, yrittelivätpä lisäksi veisaista hyreksiä outoja rallatuksiaan siitä tulipunakantisesta laulukirjasta, jonka Riika oli kokouksesta tuonut. Kuppari-Kaisa parka oli ihan läkähtyä hengellisestä kauhusta…
Vasta iltapimeässä kettuvaaralaiset kotiinsa laittautuivat, kun muori — jonka viransijaisuus oli loppunut — ensin oli lähetetty etukäteen hiihtämään. Entistä kovemmin lykkikin Kaisa suksiaan — vähän niinkuin vihan voimalla — ja kun perille pääsi ja kuivan päreen valossa satavuotisen virsikirjansa oli käsiinsä kopeloinut, niin tärisyttävän kimakan veisuun kurkustansa huilahutti, niin että kajahteli koko Kettuvaaran torppa ja russakoita karisi alas korpuneesta laipiosta:
Patriarcha Jacob jalo miesHän leivän puuttes oli myös,Herra helpoitt' hänen hätäns;Joseph Egyptin maan herraHän ruocki näljäs Isäns…— — — —
13
Mutta huolimatta Kuppari-Kaisan virren veisuusta ja manauksesta läksi se uusi villiusko ihmeellisellä voimalla leviämään saloseutuihinkin. Päivä päivältä, viikko viikolta se eteni paisuen kuin kevätpuro korvessa. Ruttotautina sitä monet pitivät, mustan kuoleman riemukulkuna. Huhu rakutaattorista, joka oli saarnannut papin ulos kokouspirtistä ilman että esivalta siinä asiassa näytti kykenevän sormeaankaan pystyyn nostamaan, se huhu kierteli joka kylän kynnyksillä ja herätti hämmästystä ja itsetuntoa. Toiset vavahtivat ilosta, toiset pelosta. Kolmannet hokivat kuin horkassa:
— Kyllä nämä ovat niitä maalimanlopun oireita!
Ja tekivät asiaa kirkonkylään saadakseen puhutella pappeja lukittujen ovien takana…
Monet olivat näkevinään merkkejä auringossa ja kuussa, metsänelävissä ja puissa; sadat akat vieläpä ukotkin näkivät unia toinen toistaan kummempia, joita ei voitu mitenkään muuten selittää kuin että oli tulossa koko kansakunnan turmio, selkkaus ja verenvuodatus semmoinen kuin Japanin sota, jonka puhkeamisen edellä niinikään oli nähty varmat merkkinsä — tosin ei ihmisissä, vaan outojen hiirien ilmestyksessä. Nämä olivat monta vertaa arveluttavampia tunnustähtiä, sillä ne ilmenivät ihmisen sielussa, mielenlaadussa, suunpuheessa, laulunnuotissa, päänkeikutuksessa vieläpä ihmisen järjessäkin, jonka ne kauttaaltaan näyttivät vallanneen niin, etteivät sitä vastaan vanhat tietäjät ja poppamiehetkään keksineet tepsivää vastamyrkkyä. Tottatosiaan eivät Suomen kansan suurloitsijat kuunapäivänä olleet saaneet salaisuuksiensa ukkojumalalta pussinsa pohjalle sitä taikakalua, jolla olisi voitu tyhjäksi tehdä hengellinen kulkutauti nimeltäsosialidemokratia.
Joka kyläkunnassa nyt aivankuin itsestään ilmestyi paikallisia pukareita ja ympärillensä yllyttäjiä; joka mökissä nyt alettiin niskaa ruopien mietiskellä, mikä on puolue ja äänioikeus ja mistä jumalanvilja tässä maailmassa oikeastaan tihkuu, taivaastako vai maan ytimistä. Tai mikä on yksinkertaisella järjellä päätellen niinsanottu kansanoikeus tai kansan valta ja mikä herrain ja virkamiesten? Ja miten kaikki pitäisi uudesta järjestää, jotta eläminen suuntautuisi tasaisille tolille? Ja puhuuko pappikaan kaikki asiat kohdalleen — joskohta niinkuin Jumalan nimessä ja uskonnon turvissa? — ja puhuneeko vallesmannikaan, puhuneeko vosmestarikaan tai kaupungin suuret herrat?…
Synnytyspoltteissaan nyt näytti kiemuroivan, kiljahtelevan Suomi morsian, ja kätilöt ja lääkärit ikäänkuin vahtivat yötä-päivää, että milloin se tapahtuu ja miten se tapahtuu, minkä tapahtua täytyy. Kaukaisten kaupunkien puoluehallinnot lähettelivät yhä uusia airueita, pillerinsekoittajia, nurkkasaarnaajia ja rakutaattoreita, jotka kyllä näkyivät hosuvan ja kiekkuroivan toisiaan vastaan, mutta yhteen aittaan ne silti kaikki siemenviljoja keräilivät sekä läksivät ylen tyytyväisinä takaisin turkeissansa, jos ei vain kansa ketään vastustellut — noin ihan nenän edessä.
Sillä Suomen kansa ei koskaan vastusta kauniita puheita, vaan se kuuntelee niitä niinkuin matkamies koreata markkinaposetiivin soittoa: hartaana, kallella korvin ja suu auki seuraten monenmoisia lurituksia ja taiteellisia sävelluikauksia, vieläpä itsekin hihkaisten sekaan ja lunastaen onnenkirjeitä ennuslinnun nokasta; mutta kun kotimökkiinsä taas palajaa, niin talonasioistaan vain puhuu, hädintuskin markkinasoitteloa muistaenkaan tai jos muistaakin, niin sanoa jarauttaa eukolleen vain noinikään että: "olipahan semmoista masinapelin surinaa" sekä nakkaa rutistuneen onnenkirjeen lastensa reposteltavaksi lattialle.
Kuta useampia viikkoja kului, sitä useampia kauniita puheita kaikui pitäjässä eivätkä ne enää kaikuneet yksinomaan Visuliinin pirtissä, vaan kiirivät, kiertelivät jo syrjäkylissäkin — pirteissä, joissa talon ruunat ja tammat syödä rouskuttelivat appeitaan nokisten orsien alla tai joiden sopessa joku surkea sairas virui, voimatta käsittää, mistä outo hälinä oli syntynyt ennen niin hiljaisessa talossa, kun ei kinkereitäkään oltu kuulutettu.
Mutta eivät ainoastaan agitaattorit ja puoluehärkätaistelijat torkkuvia sieluja näin härsytellä koettaneet, vaan sanomalehtiäkin jo lenteli ikäänkuin pörräileviä sontiaisia kesälämpöisinä iltoina.
Ennen oli sanomalehtiä joskus onnistuttu saamaan virkamiesten rouvilta makeita leipäjuustoja vastaan eikä niillä oltu älytty muuta tarkoitusta olevankaan kuin että kamaripöksän seiniin tapeteiksi — ja aivan samantekevää hengellisessä katsannossa oli ollut, miten päin niitä kukin halusi kämmenissään pidellä ennenkuin ne liistaroitiin. Mutta nyt niitä jo ymmärrettiin lukea oikeinkin päin.
Sanomalehtiä ei ainoastaan lueskeltu, vaan niitä osattiin jo valitakin, mutta menkääpä rakas lukija väittämään, että joku saloseutulainen siihen aikaan olisi ehdottomastiuskonutsanomalehtien sisältöön ja vakuutuksiin, niin iskette kirveenne kiveen. Niin kauan kun ei käsikopelolta itse tunnettu vihollislehteä, jota oma lehti haukkui ja häpäisi, niin kauan asusti ainian hienoinen epäluulo suomalaisessa sydänalassa: "lempo sen tiesi eikö toinen lehti ollut vielä parempi, koskapa tämä sitä noin pommitteli ja pilkkasi?"
Mutta mikä taloudellisissa asioissa tuntui sattuvan liki sydäntä, niin sellaisessa uskallettiin alkaa olla jyrkästi omaa mielipidettä sanomalehtien turvissa. Kun esimerkiksi köyhälistön pää-äänenkannattaja kuuluisan torpparihäädön johdosta kymmeniin tuhansiin leviävissä numeroissaan rummutti että: "Torpparit! Köyhät! Varustautukaa vaalitaistelussakostamaannuo julmurityöt —", niin sellainen painettu sana upposi moneen sieluun kuin kuumennettu terva kuivaan veneeseen. "Ihmisiä palellutettu pakkaseen? Akkunoita ja tulimuureja särjetty? Suomalaista rahvasta ratsupiiskoilla ruoskittu?" — sellaiset asiat uskottiin vertaamatta muiden lehtien lausuntoihin.
Kaiken sovinnollisuuden ja rauhan ihanteen pohjalla karkeli, kirveli vuosituhantinen herraviha, kostonhimoinen kauna niitä kohtaan, joilla tässä maassa näytti olevan liian helppo elää ja herraslakien suojissa köyhiä komentaa.
Tottatosiaan olivat lakien hinkalot laitojaan myöten puhdistettavat, viljat seulottavat ja tasattavat?
Sillä samanlaisia susia olivat tietysti herrat pohjan perillä kuin etelän seutuvilla, — samanlaisia susia, vaikka liikkuivatkin lammasten vaatteissa? Kautta koko maailman ne olivat samanlaisia sortajia, laukkolaisparooneja — herrat? Se uskonkappale oli imetty köyhän sieluun jo äidin nisistä, siitä niukasta maidosta, joka noista nälkäraatajain rinnoista oli herunut. Sitä uskonkappaletta ei pappi ollut koskaan rippikoulussa arvannut kysyä — sitä uskonkappaletta, joka kuitenkin oli se ainoa, minkä moukan muistikone säilyttää — silloin kun kaikki muu autuuden asiain selostus huljuu kuin häkäsavu sameana päässä, aikaansaaden tukkapöllyä, laiskankoulua tai laitonta akanottoa.
Vastakaikunsa olivat siis sanomalehdet tavanneet salojenkin suuressa hiljaisuudessa.Isänmaallisellainnostuksella osattiin lukea hälytyksiä ja julistuksia: "Puoluetoverit: Teidän roponne vuotavat alituisena virtana porvarillisten kukkaroon — lakkauttakaa tuo vietävä virta ja pitäkää omien ropokukkaroidenne vetorihmat tiukalla!"
Tapahtui jo, että joku uskalsi hengessään vastustaa pääsiäisrahojen maksua rovastille ja joku toinen harmikseen muisteli, että oli pudottanut hopeakolikoita kirkkokolehtiin.
"Silmät auki, köyhälistö! Meille on parasta, että teemme täydellisen pesäeron noiden sydämettömäin anastajaporvarien kanssa!… Kuulkaa: hädän ulina käy halki herraspuolueiden — älkää uskoko kansan pimittäjiä! Koko maan proletaarinaiset yhtykää! Työn orjattaret tulkaa mukaan! — Miksi porvarit kiukuitsevat ja herrat turhia tuumailevat?"…
Kaikki vastaanotettiin kiitollisuudella:
"Pohjolan tukkityöläiset! Teistä itsestänne riippuu, tahdotteko jäädä ryömimään kurjuudessa riistäjienne kahleiden alle vai tahdotteko vapaina ihmisinä tulevaisuudessa itse nauttia työnne tulokset. Tietäkää! Meidän mahtimme ja voimamme onmeissä itsessämme!"
Ikäänkuin nuijasodan aikuinen talonpoikaisveri oli ruvennut kuohumaan, vaikka ei marssivia joukkoja näkynytkään. Herrasvallan olemassaolo oli muuttunut rasittavaksi, linnaleiriksi.
Ne olivat itsenäisyyden herätyshuutoja kauan nukkuneille ihmislaumoille, mahtavia manausloitsuja maan uumenissa viruville voimalähteille.
Täytyihän lyödä sotarumpua kovilla kalikoilla, jotta pauke johonkin kuuluisi — jotta hidas suomalainen hurme, sitkeä pohjoisnapamainen sielu läikähtäisi, räiskähtäisi, toiminnan tuleen leimahtaisi!…
Kuinka heikoksi täytyikään näinä päivinä huveta kristillisen kohtaloonsa tyytymisen hengen, tuon jeesuslaisen uskontunnusteen: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät!"?
Ei kärsivä Kristus nyt kelvannut valtiovallalle, ei kirkolle eikä puoluekiihkolle, vaan kaikkien oli pakko hänen yksinkertaisesta paimensauvastaan takoa se tikari, jolla kursailematta saattoi pistää epämieluisia lähimmäisiänsä milloin keisarin, milloin Jumalan, milloin lain, milloin kansallistunnon, milloin kansantahdon pyhänä pidetyssä nimessä.
Uskonto?? — ja ikuinen yhteiskunnallinen ristiriita??
Mutta ne, jotka sen huomasivat, ja jotka siis eivät voineet yhtyä mihinkään puolueeseen, lohduttivat itseänsä sillä, että maailman kaikkeudessa ehkä löytyi se avara henki, joka tämän hirvittävän ristiriidan kerran oli sovittava.
14
Helmikuu oli menossa. Melkein joka mökissä puheltiin jo punaisesta viivasta. Jätkät leikkiä laskettelivat hirren ajosta päästyä iltasilla. Selällään loikoen pitkillä raheilla tai peräpöydillä, tupakkata tuprutellen, he leveästi siitä haastelivat:
— Mitenkä se oikein pitänee vetää — se punainen viiva?
— Ka kun peukalollaan noin vain pyöräyttää…
— Mitenkä sitä peukalolla — eihän siitä mitä lähe?
— Pitää painaa kovasti ja puristaa lujasti niin jotta leppä kynnen alta tirskahtaa!
— Vai sillä tavalla että lepän värillä. Vaan taitaa jäähä monelta silloin vetämätä, jos ei leppä niinkuin tirskahtaisikaan tervapeukalon pääköstä?
— Tirskahtaa pitää — sinä päivänä. Muuten ei kuulu herroihin tepsivän…
— Joo! Pitääpä sitten puukon kärellä vähän reijän tapaista tuikata vaaliin lähtiessä. Ei kai sitä laissa kielletty ole?
— Eipä kai. Ei ole parakraahvia peukaloista…
— Heh, heh. No se tuo Epra osoaa…
Toisessa pirtissä pakistiin näinikään:
— Kyllähän se pännämiehillä passoaa punaviivoja vejellä joka raamin nurkkaan, vaan erittäin se on semmoisilla, jotka alvariinsa ovat vain mehtäkirvestä ja sontalapiota koprissaan heilutelleet. Ei taija liitupännä monen ukon känsissä putoamatta pysyä ja arvannevatko nuo akatkaan puumerkkiänsä piirustaa, kun ikänsä kaiken ovat lehmän nännejä kopeloineet…
— Tahallaan ne herrat sen toki niin ovat tällänneetkin jotta ei tyhmempi-sorttinen ihminen piirustuksissa pärjeäisi. Eihän se mitä oikeata eänestämistä ouk että vain punapännällä hissukseen raaputellaan? Vaan kun oisi laki semmoinen että itekuhi saisi eänensä puolesta isosti karjaista jotta "sitä ja sitä minä Matti tai Tuomas tahon ja tarvihen", niin siinä ei pahasti sattuisi erreyksiäkään. — Se on se uusi vaalilaki niin mutkikas ja metkuinen kuin esivallan peräsuoli!
— Hehhehheh! Niinpä taitaa olla…
Kolmannessa mökissä ukko tuumaili eukolleen:
— Se on sen punaisen viivan veto — kuulostaa — justiin niinkuin Ristuksen veriviinan ryypäntä herranehtoollisessa. Siinä saattaa sielunsa päälle vetäistä kavotuksen ja iankaikkiset kuolemat. Vaan kekä kohalleen osunee ja täyvellä järellä ja oikeassa mielentämmingissä viivan jutkauttaa, niin sille se autuuveksi ja elinonneksi kopeutuu.
— Tohtineeko häntä sitten reistatakaan? epäili akka.
— Reistata pitää! vakaili ukko: — Jos sattuisi hyvinni lykästämään…
— Mistä heitä punaisia pänniä niin rapiasti piisannee? tuumailtiin neljännessä paikassa. — Että joka miehen käteen ja joka ämmän sormien koloon?
Mutta toinen siihen tiesi ilmoittaa että:
— Keisarista asti kuuluu kojeet kuvernöörin kautta tuotettavan, sekä ne punaiset pännät että ne paperinroskat.
Johon taas edellinen aukisuin arveli että:
— Vai keisarista asti. Palajonkoon hyö maksavat rahinvetäjille —?
Mutta ei toinen sattunut tietämään, minkä verran vaalivehkeiden kuljettajille maksaa aiottiin kuormakilolta.
Viidennessä pirtissä keskusteltiin myös näin:
— Kumma paikka se kuulostaa se valtion vaali olovan eikä sitä äkkinäinen ymmärrä ennenkun ite näköö. Hokevat sinne aituutettavan karsinoita, joihin itekuhi saapi lyyhistyä niinkuin kuuronpiiloon ja sieltä sitten eäni möläytetään…
— Ei se varsin niin oo, väitti toinen nuoremmakseen. —Pännärustinki siellä roikkuu koijun pielessä ja sillä viivataan.
— Vai sillä?
— Sillä-sillä!
— Karsinan seinäänkö se viiva veännetään —?
— Eipä kun vaalilippuun.
— Y-hyy…
Piisasi sitä asiaa miettiä.
Monessa paikassa sentään jo aivan järkevästi käsitettiin, miten tuo punaisen viivan vetäminen oli tapahtuva, sillä kuka sanomalehdet oli tarkoin tutkinut ja agitaattorien ohjeet tyystin kuunnellut tai opaslentokirjat lukenut, hän tiesi esimerkiksi, että mainittu viiva oli vedettävä sen nimiaituuksen yläreunaan, joka itsekutakin enin miellytti ja että viivaa ei saanut päästää niin pitkäksi, että se leikkaisi toisen roikan aituusta sekä että se oli vedettävä vinosti ylhäältä alaskäsin.
Mutta kaikille, sekä tietävämmille että vähätietoisille oli asia samalla tavalla mieltäjännittävä, syystä siitä että se kaikille oli yhtä uutukainen ja ennenkokematon. Tunnustipa se herroillekin antavan päänvaivaa, koskapa kirkonkylän vaalilautakunnan puheenjohtajakin kuului yökaudet valvoksivan ja ähkäilevän mallipapereiden ääressä, ja virkamiesten pirttilöissä kuuluttiin pitkät puhteet harjoiteltavan renkejä ja saunapiikoja sen saman viivan viljelemiseen. Huhuttiin nuoren papin oikein tositingassa siitä konstaappeli Pirhosen kanssa väitelleen että miten päin se oikein oli vedettävä, jotta lakikirjojen mukainen tulisi…
Punaisen viivan vilske siis joka paikassa kummitteli, ja monet miehet metsiä hiihdellessään sitä jo sompasauvoillaan hankeen viileskelivät — samoinkuin monet vaimonpuoletkin navetoissa hyöriessään sen piirtämistä aprikoivat, kirjavan lehmän kylkiä olkitukolla hangatessaan.
Monen, vanhaan yhteiskuntajärjestelmään tympäytyneen, mielessä se kuvasteli taikatemppuna, jolla aivankuin satupilliä puhaltamalla saapi surkeat asiat ja olosuhteet silmänräpäyksessä muuttumaan:
"Kulkee korvessa näkö-nälkäinen paimenpoika, ryysyniekka, viheliäinen orpo raiska. Itkee, värjöttelee, nukahtaa mättäälle. Unessa ihana peikko hälle luikun käteen työntää, sanoo sitä ihmeluikuksi. Taas kun itkettää, poika rukka luikkuun puhaltaa. Ilmestyypä koreat vaatteet, poika niihin pukeiksen. Puhaltaa vielä luikkuunsa — ilmestyypi kultaiset vaunut ja valkoiset hevoset, jotka kiidättävät paimenpojan kuninkaan linnaan, jossa kukkurainen ruokapöytä eteen lentää ja passarit paimenpoikaa palvelevat. Poika syöpi minkä jaksaa, puhaltaa vieläkin ihmeluikkuunsa: — kuninkaan kaunis tytär hänelle kaulaan kapsahtaa ja kuningas puolet valtakuntaansa lahjoittaa."
Ne olivat vanhan suomalaisen kuningassadun uudet ihailijat, jotka ihmemuutoksiin uskoivat. Ihanata oli karvaan petäjänkuoren pureskelijan haaveilla makean mesileivän pian tulevia päiviä.
Jos ei kukaan muu, niin kai sen Jumala ymmärsi, jos kerran kaikki-ymmärtäväistä jumalata olemassa olikaan?…
Korvessa, jossa satavuotiset partakuuset ja tikan reikäiset kelohongat tähän asti ovat humisseet samoja iänikuisia hohinoitaan, veisaamatta koskaan toivonvirttä viluiselle vaeltajalle, — siinä samassa korvessa nyt nuori metsä laulaa kulkijan korvaan vallankumouksen ylpeitä marsseja ja pyhän kapinan loitsuja.
"Oo te vanhat hongat, oo te pilviä piirtävät kokkokuuset! Totisesti on teidän aikanne maahan romahtaa — te olette lahot ja hourupäiset, te horisette vanhoja virsiä veisatessanne! Antakaa sijaa meille, meille! Me nousemme pian norosta, me viritämme uudet laulut ilmassa soimaan!"
Näin suhisee nuori metsä suomalaisilla salomailla, ja metsänhiihtäjät sen sävelet kuulevat ja ymmärtävät.
Vanhan maailmanjärjestyksentäytyymurtua! Täytyy, ah täytyy? Rikkaiden anastajien ja perintöporhojen täytyy väistyä. Köyhyyden ja kurjuuden täytyy kadota. Kaikille riittää hyvinvoinnin välineitä. Kaikille riittää ruokaa, juomaa, vaatteita ja nautinnoita. Ihmiskunnan tarvitsee vain luopua itsekkäisyydestään ja vääristä perustuslaeista — ja kaikki tämä meille annetaan.
Annetaanko? Ei annetakaan hevillä. Eivät herrat välitä…
Pyhä Jumala — paha perkele — tästä ei selviydytä muuten kuin taistelemalla. Ja koska eivät koulunkäyneet ihmiset ja kansan järjestyksen viralliset valvojat välitä köyhän elämästä ja hätähuudoista enempää kuin sääsken puremasta; koska ne köyhälistöä aina vain nuhtelevat eivätkä heidän heikkouksiaan käsitä syviä perussyitään myöten; koska ne tuohon takapihan karjaan pian tuskastuvat ikäänkuin tahtoen päästä sitä kokonaan näkemästä; koska ne alaspolkevat kristinuskonkin kauneimmat opit hyväntekeväisyydestä ja lähimmäisen auttamisesta ilman että oikea käsi tietäisi mitä vasen käsi tekee; koska ne iäti lykkäävät huomisesta huomiseen parhaat parannushankkeensa, niin — kavahtakoot, kun kansa huomenna napisten nousee ja itse ryhtyy maailmata järjestämään. Kavahtakoot, vavahtakoot, sillä he saavat nähdä, ketä he ovat pistäneet?…
Köyhälistön sotarumpu pauhaa! Katsokaa: sanomalehtiä sinkoilee kuin tulisia käärmeitä äveriään peltomiehen jalkoihin. Sanomalehtiä luetaan vapaasti, eivätkä ilkeimmätkään herrat voi niitä lukemasta estää. Siis lukekaamme, kuunnelkaamme tekstiä:
"Nyt on kansalaisilla tilaisuus panna mielipiteensä vaakalaudalle, mitä ja miten he tahtovat tämän maan ja tämän kansan kohtaloita vastaisuudessa ohjattavan. Kaikkien pitää nyt tietää mitä he tahtovat — —."
Niin juuri! — ja kyllä se jo alettiinkin tietää, mitä kukin tahtoo. Niin juuri! — ja kyllä kaikki varmasti tietävät ainakin sen mitäeivättahdo…
"Sosialidemokratia on ainoa, joka on tarttunut pahan perusjuuriin ja tahtoo tehdä niin suuren mullistuksen yhteiskuntajärjestelmässä ettäpaha kokonaan poistuu!"
Niin juuri! — ja se olkoon köyhälistön uusi uskontunnustus, kun verenkarvainen veitsi vanhan autuudenkatkismuksen kahtia leikkaa…
"Ja kaikkien kansalaisten kesken koittaa tasa-arvoisuus, vapaus ja veljeys!"
Oi tervetuloas siis pian sinä aamuruskon punertava päivä, joka raatajallekin työn raskaan lomahetkiksi virvoituksen, huvituksenkin takaat!
15
Korpiloukon koira haukkui harjakarvat pystyssä kotivaaransa rinteellä…
Kohtapa alkoi Kettuvaaraltakin koiranhaukunta kuulua…
Kotvan kuluttua peninkulman päässä sinisiintävän Selkoskylänkin hurtat toinen toisensa jälkeen rähähtivät haukkumaan, kukin kotipihansa lähettyviltä. Räiske kantautui kauas yli sulamustien metsien, tartutti sysimajallaan oleksivan miilunpolttajan koirankin siihen osaa ottamaan, ja ennenpitkää vielä etäämpänä sijaitsevan Muikkulankin Musti yhtyi kuoroon…
Eipä kulunut montakaan minuuttia ennenkuin sähkösanoma oli vierinyt halki ilmojen aina kirkonkylään saakka, ja kymmenien koirien haukunta nyt raikui avaruudessa…
Äärimmäiset eivät tarkimmalla kuulostelullakaan voineet erottaa toistensa haukuntaa, mutta ketjun keskimmäiset ylläpitivät äänen johtoa.
Ei yksikään selvästi tietänyt, miksi oikeastaan piti näin kauheasti haukkua ilmaan, mutta kaikki haukkuivat vain sentähden, että toisetkin haukkuivat.
Yksi ainoa koira oli haukunnan sytyttänyt ja yksi ainoa oli tuntenut olevan pätevää syytä haukkumiseen!
Sää oli leuto, Tapion talvilauha, ja tuuli liihotteli idän korvalta, rajalinjalta päin…
Jysky haukkui — ja kaiku vastaili autiosta Hiisivaarasta. Jysky haukkui — ja Halli vastaili Kettuvaaran laelta. Mutta Jysky ei välittänyt kaiusta eikä Hallista, ei kääntänyt kuonoaan sinne päinkään, vaan räikytti omaan suuntaansa vasten tuulta, toisinaan vinkaisten sekaan ja vavahtaen, vieläpä joskus laskien kiekkuran häntänsä takakoipien väliin, näyttäen pelästyneeltä…
— Mitä kummaa koira kutjake haukkuu? ihmetteli Topi, joka paraikaa havukirveellään paloitteli hakoja pölkyn päällä tanhualla. Hän läksi vartavasten tähystämään metsään päin. Mutta ei hän sieltä mitään keksinyt — puun latvat vain nuojahtelivat hiljakseen ja naavaparrat heiluivat tuulessa.
— Lempoako nyt nallit kahtapuolta luskuttaa? kummasteliKettuvaarankin Jussi mökillään.
— Eikö nuo haukkune tätä uuen ajan synnin sumua ja sisilistejä…, jupisi Kuppari-Kaisa.
— Hääh? Mitä se muori siellä mutisee?
— Minä vain tässä ihtekseni hunteeraan jotta kyllä kai se jo koirainkin nokkaan haiskahtaa.
— Mikä niin? kysyi Jussi julmistuen.
— Ka se punaisen räähkän löyhkä!
Mökin isäntä paukautti nyrkkiä pöytään niin että sinukkatuoppi hypähti korkealle ja russakat pahanpäiväisesti säikähtivät:
— Et sinä, muori töllerö, alaluokan ahväärejä ymmärrä!
— Ymmärrän minkä ymmärrän, Jumala minullekin järenjuoksun on antanut. Ja jos Porsröömi vainaa vielä eläisi, niin —.
— Elähän viihti saarnata, on sitä sorttia silavaa Suomen rahvas jo kyllikseen syönyt, vaan eipä ole kylkiä lihottanut…, arveli Jussi miehekkäästi, kopeloi kintaansa, nakkapohjakirveensä, ja läksi ulkotöihin.
Mutta koirat ne yhä pitivät kovaa ulinaa.
— Mikä niitä nyt haukuttaa? virkettiin Selkoskylälläkin, jossa oli kymmenkunta kuonolaista kivenheittovälien päässä toisistaan sijaitsevilla pihoilla.
— Eikö nuo jätkyttäne sitä puoluetoran taistelua, johon sanomalehdet mökkiläiskansaakin härsyttelevät, naurahti joku varovampi isäntämies tunkion huipulla taikkoansa ilmassa väläyttäen.
Kasakkamiehet tunkion juurella eivät mitään sanoneet isännän leikinlaskuun, vaan sylkäisivät kämmeniinsä ja kävivät kahta kovemmin kiinni taikkoihinsa, työntäen piikit syvälle höyryävään lantaan.
— Mitähän nyt Musti murisee? puhui myös Muikkulan retutalon isäntä hevostaan kaivolla juottaen.
— Jos lie mustalaisia liikkeellä? arveli nääntyneen näköinen emäntä, joka sattui puistelemaan lapsen makauksia porraskatoksen alla.
Mutta kirkonkyläläiset olivat koirainsa haukkumisiin siksi tottuneet, etteivät siellä juuri muut kuin kansakoululapset, jotka maantiellä teutaroivat, sitä huomanneet.
Ensimmäiseksi ärähti äärimmäisestä kylän laidasta raatarin virkeä rakkikoira, sitten urahti suutarin lintukoira narttu, sitten murahti nahkurimestarin puhdasrotuinen pystykorva, sitten kirahti kauppiaan valkoinen, särkisilmäinen ressu, jolla oli tiuku kaulassa, sitten pompahti, ulos porhahtaen, papin mustanokka karvapörhö teurastajakoira, sitten kimahti kirkkoväärtin sekasikiö matalajalka, sitten helähti metsäherran töpöhäntä foxterrier, sitten kalkahti kanttorin järeä jäniskoira, sitten havahti haudankaivajan surullinen susisilmä, sitten kuikutti kunnanesimiehen kettuhäntä, ja lonkutusten lopuksi eivät lapset saaneet selkoa, että mistä kaikista taloloista koiranlaulu vielä kuuluikaan, sillä kaiku kierteli hurjasti ympäri järven rantoja ja räiske oli tiheä kuin kivääriyhteisammunta sotilasmanöövereillä.
Puoluepukarit, jotka hermostuneina istuivat huoneissa vaalipaperiensa ääressä, kuullessaan ulkoa tämän koirain joukkohaukunnan, tunsivat sieluissaan kiihkeätä puoluevimmaa.
"Kaikkia niitä etusmiesehtokkaiksi pannaankin — saakuri soi!"
Koko päivän koirat haukkuivat ja olisivat kai haukkuneet koko yönkin, jollei Kettuvaaran Jussi olisi väkisten raahannut niskasta omaansa pirttiin, joten sähköjohtolanka katkesi, ja haukkujat pitkin ketjua vähitellen tulivat järkiinsä, ja ainoastaan hulluimmat ja epäluuloisimmat jäivät vahtimaan ja ulahtelemaan iltamyöhäksi. Mutta Korpiloukon Jysky, joka ei tiennyt mitään kirkonkyläläisten ammattitoveriensa harrastuksista ja joka tuskin voi kuulla muuta kuin oman äänensä, haukkui yksikseen läpi yön eikä tätä sydänmaan äänenkannattajaa mikään mahti maailmassa olisi kyennyt komentamaan sisälle mökkiin. Vasta kun aamuhämärissä tuuli sattui kääntymään ja ilma viileni, se väsyksissä ja häpeissään hiipi vikisten pirtin lämpöiseen, jossa kissa sitä huolestuneena oli ikävöinyt — nälkäriitatoveri ihmisten armoasunnossa.
Mutta pitkin Venäjän rajan toistakin puolta paikoin olivat koirain kovimmat haukahdukset tuulen torkahtaessa edellisen päivän iltana ristikansan korviin kaijonneet, ja olivat siellä Karjalan lakkipää-naiset keskenään tuumailleet:
— A mintäh hyö koirat Suomessa noin ärhiestäh haukkuo loukutetah, vain meänkö urohot sielä kylien kesellä sumptshan kannannasta kotih tulomassa oltaneh?
Et armahaisen asjoa arvoa, oli toinen siihen vastannut: — vet meän kakkara rosmiessa hurtilla ylen makielta njokkah haisuu, a Ruotshin sakonat rajan yli loikkimah ei suvata!
Ei kukaan korven asujamista tietänyt, että sinä päivänä, jona koirat haukkuivat, Karjalan rajarastilla oli tapahtunut muuan varsin merkittävä luonnon tapaus. Pesässään makaava suuri karhu näet oli juuri sinä päivänä kääntynyt toiselle kyljelleen, ja tuuli oli kantanut pedon ominaishajun Korpiloukon koiran sieraimiin.
18
Punaisen viivan päivä lähestyi lähestymistään. Painokoneet tekivät jyskyen työtä. Punaisia sanoja sinkoili kuin tulisia käärmeitä kiemurrellen ympäri maan, purren veriin asti, sytyttäen hehkuvaa henkeä köyhälistöön. Ei ollut moista villitystä ennen nähty!
Kyynäräin korkuisina paistoivat sanomalehtien vaalikehoitukset. Kymmenet tuhannet kansalaiset, jotka ennen olivat lukeneet vain pitkää, ikävää, vaikeatajuista katekismusta, lukivat nyt loppumatonta valtiollista julistusta, jonka jokaisen sanan jokainen ymmärsi ja joka huumasi päät ja jäsenet kuin jalo ulkomainen viini…
"Kaikki valta kansalle!" puhalsi tuo tuomion pasuuna. "Lait on tehty kansaa sortaviksi. Rikkaat ovat lakien avulla päässeet yhä rikastumaan, mutta köyhät ovat köyhtymistään köyhtyneet. Vai eikö tämä ole totta?"
Totta on! vastasi tuhatkertainen kaiku korvesta.
"Työväen liike on totuuden paljastanut!" jatkoi Vaalilehti. "Nyt pitää torpparien asema turvattaman, nyt täytyy tilattoman väestön päästä maita viljelemään. Tukkiyhtiöiden ja rahapösöjen maahuijaus pitää lopetettaman ja kuoletettaman. Koko työtätekevä kansa on saatava Arvatuksi sairauden, tapaturman ja vanhuuden varalta. Viinavirrat ovat tukittavat suurilla suluilla. Kaikki kuristuslait ovat kumottavat, kaikki herrat…!"
(Paria viimeistä sanaa ei kone painanut, mutta jokainen lukija näki ne sentään ikäänkuin jatkona.)
— Tottatosiaan! vastasi kaiku korvesta.
"Herrat ovat aina sortaneet tätä kansaa ja tahtovat edelleenkin sortaa. Pois harvain valta, alas työn riistäjät! Oikeutta sorretuille! Ja vaalipäivät vapaiksi kautta maan. Huomenna lähdetään! — silmälasit matkaan!"
Maaliskuun viidestoista päivä oli koittanut. Kirkkaasti paistoi talvinen aurinko yli korkeiden lumihankien. Erämaan hiljaisuudessa olivat kankaat ja korvet äkkiä alkaneet raikua rekien ritinästä, kulkusten helinästä ja ajajien hoilauksista. Sadoilla suksiladuilla sihisivät sivakat ja vilahtelivat sompasauvat näreitten ja rämekuolleiden vaivaishonkien keskitse. Neljään ilmansuuntaan vaelsi kansajoukko ajaen tai hiihtäen, sillä neljään äänestysalueeseen oli pitäjä jaettu.
Nyt se oli se punaisen viivan tulenpolttava päivä!
Nyt se oli se maan uudestaluomisen ensimäinen päivä!
Nyt, nyt se oli tuo henkisen sotataistelun hikihelmeilevä päivä.
Topi Romppanen ja hänen vaimonsa Riika hiihtää hivittelivät jäljetyksin. Mies hiihteli edellä, eukko takana, kuten kansan tapa sen vaati. Tosin tuppautui Riika tasaisilla maisemilla ihan rinnalle liukumaan, mutta ei Topi sitä vaimoihmisen ponnistusta oikein suvainnut. Käski vain perässään pysymään. Jo edellisenä päivänä olivat he matkalle lähteneet, kun Kettuvaaran Kaisa taas oli kotimieheksi saatu. Nyt lähestyivät he vaalipaikkaa.
Ei kumpikaan mitään puhunut. Kovin oli outoa tämä yksissä-kulku pitkästä-aikaa ja ihmeelliseltä tuntui koko retki — unennäöltä se tuntui. Oli kuin kirkkopyhäinen päivä, vaikka ei kelloilla soitettu. Riikan alushameiden seasta vilahti jotakin punavihreätä vaatetta, mutta Topiaksella oli ainoasti nenän nipukka entistä helakampi.
Ilmanpielissä seisoi ikäänkuin kirjoitus: "Ääneen puhuminen kielletty!" Mutta sitä enemmän hauteli juhlanjännittävä mieli. Näin Topias itsekseen arveli:
"Topakkana siinä olla täytyy — aivankuin karhun ammunnassa. Ensin tähdätä ja vasta sitten laukaista. Kun ei vain virma yllättäne ja veriä seisattane. Kunhan pää polo kestäisi — vielä tämän kerran. Vaan miksi ei kestäisi, jos akkaväelläkin kestää?"
— Hiiha sinä kiukempaa! kuului takaa eukon kiirehtivä ääni.
Topi havahtui mielihauteistaan ja alkoi lykkiä niin että sukset lätsähtelivät latupohjaa vasten.
Riikakin itsekseen mietiskeli.
"Jutkautan minä punaisen viirun, oikein paksun ja sakian. Saapi Venähen keisari nähä, miten Suomen akan sappi paisuu, kun on leipä laiha. Ja puumerkkini minä alle rätkään, vaikka kieltäköönkin peruslaki!"
Hän muisti, että semmoisista oli ankarasti varoitettu.
"Mutta ihan uhallakin minä piirustan, jottapa älyävät, ettäKorpiloukossa on kysymyksessä täysi tosi."
Ei aavistanut Topi näitä eukkonsa mieliuhkia. Tovin aikaa hiihtivät aviopuolisot hiiskahtamatta. Niistäen punehtivan nenänsä virkahti vihdoin mies:
— Ja muista sinä, että et tukkeu minusta eille sielläkään vaalipaikoissa. Minä ensin ropsautan, niin sitten vasta sinä saatat reistata. Minä sinulle suomennan, että miten siinä oli oltava…
— Eipä siellä saa puhua! tiesi Riika.
— Ka minä silmää isken —! arveli Topi.
Riikaa nauratti, että miltähän sekin näyttänee, kun hänen Topinsa silmää iskeksii, sen silmät kun hänen mielestään aina niin värähtämättä pöllöttivät päässä? Mutta ei tohtinut hän vastaankaan väittää. Oli tämä siksi pyhä yritys, jotta ei sopinut lirkutella ja joutavia puhua. Aviosopu olla piti entistä ehompi. Niin tuntui vaativan sydän yhteisessä mielen jännityksessä…
Jo saapuivat hiihtäjät kirkonkylään ja hiipivät tunkion taitse sivu pappilan. Kosolta näkyi olevan rahvasta liikkeellä, mutta aivan nuoria ei raitilla näkynyt.
Suutarin mökille he ensin kulkunsa suuntasivat. Tulivat jo veräjän kohdalle, niin siinä kumpikin yhtaikaa pysähtyivät ja katsahtivat toisiinsa säpsähtäneinä. Taivaallinen näkykö tämä oli vai mikä ilmestys? Suutarin katon harjalla sinitaivasta vasten hulmusi huikean heleävärinen hattara. Sosiaalidemokraattien lippu se oli, ensimäinen mitä milloinkaan oli nähty tässä pitäjässä liehahtelemassa taivaan tuulessa. Tulikivenkeltaisilla kirjaimilla siihen oli kirjaeltu sanat:
Köyhälistö valtaasi nouse!
Korpiloukkolaiset toipuivat hämmästyksestään ja alkoivat liketä mökkiä juhlatunnelmissa. Selkänsä takaa maantieltä he tosin kuulivat ilakoivaa naurua, kun joku selitti toisille että: "suutarin akan hamepa siinä heiluu kuivamassa" kun oli muka "akiteerausmatkoilla kastunut", mutta semmoisen pilkan sydänmaalaiset toki helposti sietivät. Tiettiinhän tuo jo hyvin, että puolueet toisiaan hämmästelivät ja härnäilivät.
Suutarin pirtti oli täynnään väkeä. Itse rakutaattori Puntarpää siellä johti laulua, jolla puoluelaiset sielujaan vahvistivat tänä koettelemuksen tärkeänä päivänä. Useimmat jo olivat ehtineet käydä äänestystalolla, mutta uusia tulokkaita saapui vähäväliä kyselläkseen viimeistä kertaa neuvoa johtajalta. Tämä hääräili hikipäin, rusetti vinossa, ja keskeytti tuontuostakin laulamisen.
— Joko, rakkaat toverit, kävitte äänestämässä? ehätti hän tiedustamaan heti kun Riikan ja Topin kynnyksellä havaitsi. Mutta kun kuuli, etteivät kaukalaiset vielä olleet äänestystalolla poikenneet, niin tarjoutui itse heitä saattamaan.
Topi niisti nenänsä juhlasiivoon ja katsahteli altakulmain kunnioituksella kaikkia niitä, jotka jo olivat punaisen viivan vetäisystä onnellisesti suoriutuneet. Pyhimyksiä he hänen mielialassaan olivat ja tiesivät jokainen enemmän salaisuuksia kuin tavallinen sydänmaan moukka tietää. Olivat ikäänkuin läpikäyneet kuoleman portista…
— Ehken te tarvitsette hengen vahvistusta? virkkoi agitaattori syvänkiiluvin silmin ja riehahti lauluun, johon moni joukosta yhtyi. Sitten hän heti purskahti puhumaan siitä samasta kalliista kansan asiasta, ja Topi kuuli korvissaan vielä kerran tutut törähdykset kansan katalista sortajista, herroista, joiden valta nyt oli kukistettava. Mutta Riika näkyi halailevan suutarin Kunillaa, joka rakkaasti supatteli hänelle korvaan…
Pankolla höyrysi iso kahvipannu, joka yhteisillä rovoilla oli kustannettu.
— Ottakee kahvia kaverit ja aatesysterit ja mänkee sitten kansan kaikkivaltiaaseen nimmeen!
Kahvinkeittäjä se näin lausui, kahvinkeittäjä, joka näytti jotenkin herraskaiselta kirkuvan punaisine ihomyötäisine puseroineen, käherrettyine hiuksineen, ja jota moniaat kuulestivat karahteeraavan "rouvaksi", vaikka toiset häntä sanoa töksäyttivät vain Heta Moilaseksi. Eivät kaukalaiset sitä naisihmistä sen paremmin tunteneet, mutta oikea sosialisti se vain olevan kuului — Iisalmen puolesta tänne ilmestynyt.
Topi ja Riika alkoivat ryypiksiä tarjottua kahvia ja saivat korputkin käteensä. Maantiellä kulkuset heläsivät. Akkunan läpi näkyi vaalitalolta jo poispäin ajelevia. Sosialistit alkoivat arvostella:
— Noin ne rikkaat rehkivät. Siinä papit ja patruunat. Kahtokeehan kaverit noita vehkeitä. Vieläköhän karhuntalja tulevana vuonna mollottaa Nuurperin reen perässä?
— Ei mollota! Ja taitaa patruunankin maha näistäpuolin hoiketa, kun olutpullot pois kielletään.
— Kuka se tuo sinilasinen herra on, joka mustalla ruunalla raksuttaa?
— Etkö sinä tunne? Uusi vosmestarihan se on…
— Voi häjyn räikäle! Kuusituhatta markkaa kuuluu vosmestarillekin annettavan siitä, että köyhiltä puun oton kieltää. Vaan vieläköhän tulevana vuonna kiellät, kelmi?
— Verenimijät…
Joku jätkämies pui nyrkkiä maantielle päin ja sylkäisi akkunalle. Sitten pisti sikarin hampaisiinsa ja alkoi soittaa hanuria, hattu takaraivolla.
Topi ja Riika pyyhkeilivät suitansa toiselta kupilta. Agitaattori seisoi vieressä ikäänkuin vahtien:
— Joko te nyt lähdette?
— Jos vielä vähän laulaisia? äänsi Topi arasti pyytäen.
— Mitä minä kaverille laulan? kysyi agitaattori pahastumatta.
— Jos niitä internalleja luikauttaisia? arveli Topi, jonka henkeä oli ruvennut kummallisesti salpaamaan.
Riikaa hieman hävetti Topin puolesta. Se kun hänen mielestään ei koskaan osannut koreita sanoja oikeinpäin lausua.
Agitaattori veti suutansa hymyyn, iski silmää jollekin, joka nurkassa istui ja alkoi jalkaa lattiaan polkien laulaa. Näitä sydänmaan lapsia täytyi toki perille asti paimentaa! Ne pelkäsivät sielunsa pohjalla virkavaltaa ja virkamiesten kostoa. Eivätkö liene salaisesti pelänneet Jumalaakin, vuosisatojen rääkätyt orjaraukat?
Hartaasti kuunteli Topi. Syvästi hän vielä kerran sielussaan punnitsi, mitä hänenkin rauhaansa sopi. Hänen muistissaan vilahti koko tähänasti eletty elämä: pikkupojasta saakka, jolloin hän paitasillaan oli seurannut isävainajaansa metsään ja tahtonut välttämättä nähdä, kuinka isä kiskoi petäjänkuorta puusta ja kuinka äitivainaja sitten oli survonut sitä petäjänkuorta suuressa huhmaressa sekä kuinka siihen sitten oli ripotettu sekaan vain kolmanneksi osaksi jauhoa ja siitä sekoituksesta tehty leipätaikina. Ja petäjänsekaista karvasta rieskaa hän sitten oli syöskennellyt aina kuusitoistavuotiaaseen asti, jolloin, isän ja äidin koviin tauteihin kuoltua, oli lähtenyt tukkisavottaan ja ensi kerran elämässään saanut maistaa selvää leipää. Ja muisti hän sitten kituroimisensa Riikan kanssa ynnä alastoman, aina nälkäisen lapsijoukon — ja suolainen kyynel kihahti hänen silmänurkkaansa. Lisäksi hän muisti, kuinka herrat umpimähkään aina olivat syyttäneet häntä laiskaksi ja saamattomaksi…
Ja pohjaton murhe ja pyhä katkeruus yhdellä haavaa valtasi nyt hänen sielunsa ja laulua kuunnellessaan hän todellakin tunsi vahvistuvansa siihen tekoon, jota varten oli mökistään liikkeelle lähtenyt.
Usko punaisen viivan voimaan taas kasvoi ja kukoisti.
"Maat uudestaan jaetaan! Köyhäin verot poistetaan! Vanhuuden eläkkeet varataan! Virkamiehet, tyhjäntoimittajat, vähennetään! Tuhansien markkojen palkat supistetaan! Ylellisyys herroilta kielletään! Tieto ja valistus levitetään ilmaiseksi! Lapset puetaan ja koulutetaan! Lääkärit pannaan kiertämään ympäri perukoita, niin ihmislääkärit kuin eläintohtoritkin! Jokainen köyhä elää tästä lähtien kättensä töillä omassa kodissaan tarvitsematta milloinkaan työntyä peninkulmain päähän rahapennin hankintaan. Koko elämän muoto paranee!"…
— Joko nyt lähdetään?
— Jo!
Topi Romppanen astua heippasi varmoin askelin ja niin ripeästi, ettei itse nokkela agitaattorikaan tahtonut rinnalla pysyä, eikä Riika hevillä jäljessä.
Kansakoulun pihalla vallitsi ihmeteltävä hiljaisuus, ei siellä ollut mitään markkinan tapaista räyhinää, niinkuin moni oli kuvitellut rahvaan kokouspaikasta. Vain silloin tällöin avautui narahtaen etehisen ovi, kun joku tuli tai meni hiljaa ovesta. Agitaattori puristi kiihkeästi sekä Topin että Riikan kättä, katsahti hieman arasti ympärilleen ja palasi takaisin. Laki kielsi kaikenlaiset mielenosoitukset likellä vaalitaloa, — täytyi totella. Kansalliset apajanvedot olivat säädetyt tapahtuviksi mitä suurimmassa meluttomuudessa. Viidensadan askeleen päässä sopi kyllä vallan mainiosti purkaa sielunsa ja yllyttää puoluetaisteluun.
"Rauha maassa — ihmisille hyvä tahto!"
Topi astui yli kynnyksen, otti karvalakin päästään ja rykäisi.
Riika hänen takanaan niiata nuksautti.
Etuhuoneessa oli ainoastaan yksi toimimies. Karivaaran Anteri se olevan näkyi, joka äänestyslistaa selaili. Ylpeä se näkyi ammatissaan olevan, ei ollut tuntevinaankaan korpiloukkolaisia, vaan kysyä koppasi nimiä ja katsoi tuimasti päästä jalkoihin!
— Topias Topiaanpoika Romppanen?
— Joo! sanoi Topi.
— Vaimo Fretriika Eufrosyyne —?
— Juntusia minä oun omalta suvultani! väitti Riika, mutta Anteri suhahti lyhyeen, että ei tässä akkaväen omat nimet tule kysymykseenkään ja käski siirtyä toiseen huoneeseen.
Topi pudotti lakkireuhkansa ovensuuhun (mällin hän oli varovaisuudeksi heittänyt jo suutarin mökille) ja Riika löysäsi huivinsolmua. Jäljekkäin he nyt astuivat sisään vaalihuoneeseen. Pitkän pöydän takana istui neljä-viisi henkilöä, vaalilautakunnan jäseniä. Johtajana näkyi toimivan nuori pitkäkaulainen kansakoulunopettaja, jolla oli rillilasit nenän päässä. Poliisikonstaapeli Pirhonen seisoi keskempänä lattiaa eriskummallisen laitoksen vieressä. Hyvin näyttivät kaikki olevan virantärkeitä, konstaapeli käytökseltään koppava kuin mikä kuvernööri.
— Jahah! äänsi puheenjohtaja ja käski ojentaa Topille ison, kiiltävänpuhtaan vaalilipun. Heti perään hän käski antaa samanlaisen lipun Riikallekin.
Konstaapeli nyökkäsi oppineesti niinkuin oli nähnyt nimismiehenkin nyökkäävän.
— Tulkaahan tänne…
Vaalihuoneessa seisoi kaksi äänestyskojua.
"Vai tässä ne nyt karsinat —."
"Vähän siihen tyyliin kuin lapukkalaisten markkinareet…", ajatteliTopi.
"Tulisi tuosta poijille paitoja", arvosteli Riika ja mieli teki käsillä hypistelemään vaatteesta tehdyn mallikojun seinää.
— No menkäähän! murahti konstaapeli.
Topi työntyi likimmäisen karsinan suojaan ja levitti paperinsa pöydälle. Riika jäi seisomaan ulkopuolelle, vaalilippu värähtämättä käsissään. Vaalilautakunnan jäsenet näyttivät vaivihkaa katahtelevan vaimoon ja virnistelevän. Konstaapeli Pirhonen asettui Topin selän taakse ja kysyi:
— Osaatteko te itse vai autanko minä miestä mäessä?
— Löytyy täältä numero ilman herrojakin! mutisi Topi.
— Hä? pani Pirhonen, mutta syrjäytyi.
Topi oli alkanut kopeloida punaista kynää, joka riippui sidottuna rihmaan.
Konstaapeli toimitti Riikan toisen kojun sisään ja tarjosi apuansa, mutta ei Riikakaan huolinut, kun muisti agitaattorin varoituksen, että Pirhonenkin kuului olevan sitä herrain puoluetta ja vähän niinkuin omaan apajaansa porkkailevan tohmerointa rahvasta.
Yhtaikaa Topi ja Riika nyt siis joutuivat äänestämään, kumpikin seistä nyyköttäen eri suojuksen takana. Tovin aikaa he suojusten takana viipyivätkin, ja huoneessa vallitsi sellainen hiljaisuus, että olisi voinut kuulla kärpäsen lentävän.
Topi tuijotti siihen aitaukseen, jonka numero hänelle oli päähän pantu ja jonka hän tiesi olevan köyhälistöä varten aidatun. "Kolomekymmentä ja… soli sali rattia!"
Hän tarttui kynänvarteen, puristi sitä lujasti kankeissa sormissaan ja alkoi tähdätä, ummistaen vasemman silmänsä ja kirpeästi siristäen oikeanpuolimaista. Suu oli vääntynyt pahasti väärään.
"Nyt?…"
Mutta ei hän uskaltanutkaan vielä painaa. Numero oli ikäänkuin ruvennut liukumaan ja vei silmän mennessään. Topi hätkähti, laski kynän kädestään ja rupesi uudestaan pyydystämään numeroa.
"Nämä ovat niitä sielun vihollisen viimeisiä viekoituksia…", vilahti hänen päässään, ja rypistäen kulmiaan, terästäen katsettaan alkoi hän hakea molemmin käsin.
"Kolomekymmentä ja… soli sali rattia."
— Et pirhana vie pääsekään kynsistä!
Hän tuippasi vasemman kätensä peukalon lujasti numeroa vasten ja otti taas kynän oikeaan käteensä. Varovaisesti, henkeään pidättäen rupesi hän piirtämään hienoa viivaa…
Mutta kuuluipa samalla yhtäkkiä huoneessa omituinen rapsahdus.Riika oli painanut niin lujasti paperiin, että punaisen kynän kärkioli poikki rapsahtanut! Koko vaalilautakunta naurahti, ja poliisiPirhonen ryntäsi suojuksen eteen sanomaan:
— Ei saisi niin rajusti ruunun kapineita käsitellä.
Riika ei mitään vastannut, hän oli hiukan tyrmistyksissään, mutta vaalilippunsa sisustaa ei hän sentään poliisille näyttänyt, vaan käänsi paperin näppärästi kokoon.
— Kyllä sen viivan pitäisi näkyä! kehahti hän omituisesti naurahtaen ja astahti ulos suojuksen takaa. Samalla tuli Topikin toisen suojuksen takaa ja rypisteli hitaasti vaalilippunsa kokoon. Hiki oli kohonnut miehen kasvoille aivankuin olisi ollut kovimmassa ponnistuksessa.
Liput leimattiin, ja asianomaiset saivat ne vielä kerran käsiinsä määräyksellä pudottaa ne vaaliuurnaan, joka oli huoneen perällä.
Topi ikäänkuin arvioi lippunsa painoa ennenkuin sen päästi solahtamaan arkun rakoon, mutta Riika työnsi lippunsa itsetietoisen intohimoisesti sisään lovesta, vieläpä käänsi ylpeästi selkänsä vaalilautakunnan jäsenille.
— Joko tästä nyt passaa köyhän mennä tiehensä? hän suhahti poliisiPirhoselle, jonka käytös häntä oli ärsyttänyt.
— Yksi on ovi sekä köyhille että rikkaille! vastasi Pirhonen virnistäen.
Tuskin oli ulko-ovi lupsahtanut kiinni äänestäjäin jälkeen, kun vaalilautakunta rähähti vilkkaaseen keskusteluun:
— Taisivat olla niitä maailmanparantajan opetuslapsia?
— Niitä ne oli! Näki sen siitä, että itse muka viivansa töhersivät…
— On niillä moniailla akoilla käsivoimia!
— Heh heh heh… Terotahan Pirhonen kynä!
— Vaan näittekös miten äijä-rukalla hiki otsalta tippui?
— Ja housunpaikat tutisi… heh…
— St! sanoi nuori puheenjohtaja herroiksi. — Sieltä koluaa lisää karjaa…