The Project Gutenberg eBook ofPunainen viivaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Punainen viivaAuthor: Ilmari KiantoRelease date: January 17, 2017 [eBook #54000]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUNAINEN VIIVA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Punainen viivaAuthor: Ilmari KiantoRelease date: January 17, 2017 [eBook #54000]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Punainen viiva
Author: Ilmari Kianto
Author: Ilmari Kianto
Release date: January 17, 2017 [eBook #54000]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUNAINEN VIIVA ***
E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Ilmari Kianto
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1909.
1
Mikä ääretön hiljaisuus vallitsikaan erämaassa! Koko luonto ikäänkuin pidätti hengitystään odottaessaan hetkeä, jona taivas suvaitsisi peittää sen alastomana värisevän ruumiin lumen pehmoisiin untuviin. Yöt-päivät oli roudan herra kopristellut maaemon rintoja, tunkeutunut yhä syvemmälle sydämyksiä kohti, jäädyttänyt sykkivät suonet ja sulina läikehtivät nesteet. Kivikoviksi jähmettyneet olivat äsken vielä vetelinä hyllyneet suot sekä rimmet, ja tuonoin tuulessa karehtivat korpilammet tuijottivat nyt kylmänloistavina kuni käärmeensilmät. Satavuotisten petäjävanhusten paljaat käsivarret olivat nekin kangistuneet, ja ainoastaan korkeimpien kuusten naavaiset parrat häilähtelivät ilmavirtojen virissä.
Kaikki oli kohvettunutta; sammal ja jäkälä lepäsivät äänettömässä kaihon syleilyssä myöhäsyksyn viimeisenä päivänä.
Näytti kuin korven kaikki eläimetkin tänä päivänä olisivat aristuneet liikkumaan, luonnollisia tehtäviään toimittamaan. Raskaat maalinnut olivat paenneet likemmäksi ihmisten asuma-aloja, vesilinnut ja laululintuset olivat matkustaneet kauas etelään, laihalauluiset, talveen tuomitut pikkulinnut lymyilivät suruisina puiden pimennoissa; harakka ei uskaltanut ääneen nauraa, tikka ei takoa, kuuskelainen ei kujeilla. Ketut loikoivat luolissaan ikäänkuin rokulia pitäen, jänikset kyyköttivät peloissaan sakeimmissa näreiköissä kauhistuneina ajatellen mahdollisuutta että joku järkevä olento voisi nähdä heidän valkoisina paistavat takapuolensa… Kärpät kurkistelivat kiviröykkiöistään, mutta eivät hirvinneet ryöstöretkilleen. Tänä ankaran aavistuksen päivänä ei vikkelä metsähiirikään rohjennut lähteä liikkeelle puunjuuren alta; se kuunteli vain, kuinka kaikki sen ympärillä pysyttelivät hiljaa, ja se muisteli, kuinka sisiliskot ja sammakot jo aikaa sitten olivat sille toivottaneet hyvää yötä painautuessaan nukkumaan louhikoiden ja lahokantojen syvimpiin sokkeloihin. Ja se ymmärsi, ettei hilpeä oravakaan tänä päivänä askaroinut ulkotöissään, vaan, kuten aavistaa sopi, torkkui huolellisesti tilkityssä yliskamarissaan, kävyn kerkkä suussa…
Tosiaankin — pyhänkammottava oli erämainen hiljaisuus.
Mutta äkkiä, silloin kun vähin aavisti, vihlaisi ilmaa outo ääni, niin läpitunkeva, että kaikki ne pienet luomakunnan jäsenet, jotka makasivat tainnoksissa maan povessa, vaistomaisesti vavahtivat, ja kuusen rosossa uinuva pöllö oli vähällä pudota maahan, ja puron kaltaalla vahtiva saukko tyrmistyneenä sukelsi jään alle. Koko luomakunta oli kaksinkertaisesti kauhistuksissaan. Se ääni kantautui neljänneksien päähän kaikille ilmansuunnille, mutta heti senjälkeen seurasi ryskettä, ikäänkuin kokonaisia kantoja olisi kiskaistu ylös maan rehkosta, tai joku puu romahtanut alas kankaalle. Kuului kummallista murinaa, ähkäilevää huohotusta ja routaisen maankamaran kuminaa, kun raskas olento astahteli salolla.
Karhu, metsänkuningas se oli.
Jo viikkokauden se oli samonnut läpi korpien hiljakseen palaillen kesäisiltä laitumiltaan ja suunnaten kulkunsa itäpohjoista kohti.
Luonnon kaameahko hiljaisuus oli kiukustuttanut petoa. Se oli kai tahtonut osoittaa mieltään kuulemalla oman äänensä kajahduksen kaukaisista vaaroista ja tuntemalla oman jättiläisvoiman jäsenissään. Vielä pari korvapuustia puunpökkelöille — ja se rauhoittui, kiipesi peuranjäkäläiselle harjanteelle ja pysähtyi tarkastamaan ympäristöään.
Salovaltakunnan kunnioitettava majesteetti — siinä hän seisoi kaikessa komeudessaan. Leveärinta, pörhökarva, kimaltelevainen kuin aamuinen huude. Olisi luullut, ettei peto pienillä hiirensilmillään mitään huomaa, mutta jo parilla katsauksella, parilla pärskähtävällä, irvistävällä ilman haistolla oli se oivaltanut, mihin paikkaan se nyt oli saapunut. "Vai niin", näytti se itsekseen tuumivan. "Tämä on Kolkan kangas. Ja lampi, joka tuolta alangosta hohtaa, on Seitsenahvenisen lampi. Eikä tästä enää ole kaukana valtioiden rajalinja, jonka poikki matkani kulkee."
Karhu hieraisi silmäkulmiaan ja haukotteli niin että imelä vesi kihahti kitaan. Sitten se rupesi tuijottamaan tulenkeltaista haavan lehteä, joka oli jäänyt yksikseen matalaan puuhun heikosti heijumaan kangistuneessa kannassa.
"Kesä on mennyt!…"
Aivankuin olisi se saanut itsensä kiinni sopimattomissa haaveiluissa, joita niin vanhan uroskarhun jo tuli osata hävetä, se mörähti. Mutta tuo vähäpätöinen haavanlehti oli sen mieleen juohtanut jotakin.
"Nyt muistan selvästi", se ikäänkuin mietiskeli. "Tämä paikka on nuoruuteni hulluuden pyhäkkö. Tässä paikassa olen painanut päähäni viisauden kruunun. Silloin oli kevätkesä. Saavuin ensi kertaa Suomeen. Karjalan kallioluolissa oli emoni minulle kertoillut kaskuja kalisevakaulaisista otuksista, joita muka piileksi Suomen saloilla ja joiden vatsanalukset muka maistuivat makealle. Olin pitänyt noita emoni seikkailuja satuina, mutta samottuani rajan yli — oitis, tuolla lammen notkossa kyhnäili ihmeellinen elukka, jolla oli kalisevainen kaulassa. Hämmästyin hyvänpäiväisesti, samalla kun tunsin outoa himoa. Kuulostin kummallista kalkatusta kallella-korvin, sitten kiljaisin minkä kurkusta lähti ja kirmaisin kohti. En tiedä, miten kaikki oikein tapahtuikaan. Kirjokinttu oli tarttunut takajaloistaan rommakkoon, siinä sen yllätin. Sivelin kämmenellä valkoista selkää. Laiha ronkale, mutta utareet kuin hunajaa — totta oli emoni haastellut.
"Kyllikseni herkuteltuani tuli minulle jollakin tavoin paha olla. Minua kammotti varsinkin se kalisevainen. Kiskaisin sen irti elukan kaulasta ja paiskasin menemään. Se lensi korkeassa kaaressa ja pudota molskahti rämähtäen lampeen. Mutta sittenkin oli minun paha olla. En saanut rauhaa ennenkuin olin haudannut haaskan kokonaan sammalien sisään. Mutta en raahtinut siitä luopuakaan. Päätin jäädä pariksi päivää lähettyville uutta nälkää odottamaan, nauttiakseni vielä kerran sitä ihmeellistä herkkua. Kun toisena yönä lähestyin haaskaa, olin tuntevinani sieraimissani vihollista hajua. Mutta minua himottivat udarten hienot kalvot — marssin eteenpäin — nuoruus ja hulluus. Yhtäkkiä havaitsin, että ylhäällä petäjässä, joka oli haaskan vieressä, jotakin liikahti. Lintuko? Oravako? Kavahdin takajaloilleni tutkiakseni tarkemmin… Samalla kuului räikkyvä pamahdus, ja toisessa takajalassani tuntui outo napsahdus. Minä ärjäisin hirveästi, hirveästi, käännyin pois ja pakenin peninkulmien taakse. Siitä alkaen on ukkovarpaani ollut hieman kipeä. Mutta siitä alkaen olen myös kanneksinut viisauden kruunua päässäni."
Peto ähkähti, paiskasi vielä pari kantoa kumoon ja läksi tallustamaan edelleen. Korpi koleasti ryskähteli, manner kumahteli, risut ja murrot ritisten taipuilivat. Oravalta putosi käpy suusta, kivikon raosta kurkistelevan kärpän päätä pakkasi pyörryttämään — koko luonto vapisi.
Mutta raskaana riippui taivas sinä päivänä väkevän pedonkin päällä, ja koko ilmapiiri pimeili uhkaavaisesti. Herpaiseva painostus oli vallannut vaeltavan otson, ja taistellen unetusta vastaan se raahasi raajojaan. Vaistomaisesti se osasi oijustaa yli kovettuneiden rämeiden, kiivetä kuin unissakulkija ylös vaarallisia kallioseinämiä ja lasketella alas jyrkkiä töyräitä. Joskus se nauraa murmatteli omille kuperkeikoilleen, mutta toisinaan ikäänkuin synkästi kirosi, kun satutti itsensä liian kipeästi pahki paasia tai petäjän kylkiä.
Huohottaen ja uuvuksissa se saapui rajalinjalle.
Rajalinja aukesi leveänä hakkauksena pohjoiseen ja etelään päin. Jykeviä kantoja törrötti niin pitkälti kuin silmä kantoi rajankäynnin päivinä alasromautettujen puiden lomassa. Vain siellä-täällä näkyi nuoren, nousevan metsän alkua.
Kontio oli seisahtunut keskelle rajalinjaa, tunnusteli ilmaa sieraimillaan ja näytti syvästi hautovan jotakin asiaa aivokopassaan.
"Esi-isäin pyhä tahto on — talvehtiminen syntymäseuduilla. Mutta tästä karttuu vielä seitsemisen peninkulmaa sinne. Valkoinen katto voi tuossa paikassa pudota niskaani. Tekisinköhän rikoksen, jos jäisinkin tähän —?"
Karhu käänsihen pohjoista kohti ja alkoi hitaasti käämerehtiä pitkin rajalinjaa. Se hautoi yhä ovelampia ajatuksia:
"Alkaa olla vaarallista näin myöhään — sinne asti… Siellä Simanat, siellä Ontreit ja Hovatat heti hiihtelemään jälkiäni, jotka jo huomenna voivat näkyä. Ei ole hauskaa joutua kierrokseen. Kesken unta makeaa äkkiä seiväs kylkeesi pistää, hurtat kinttuihin karkaavat, kärhentelevät, siinä tuliluikut, siinä keihäät, siinä pertuskat ja ukkoloita viisin-kuusin, pitkäpartaisia pakanoita. Niillä on iänikuista kaunaa. Ei ole hyvä mennä. — Mutta jos tähän asetun, kuka kuolevainen arvaa mesikämmentä rajalinjalta etsiä? Sivu suihkivat niin että nakrattaa!"
Karhua jo edeltäpäin hykäytti. Tuhannen kepposta se jo oli ihmisille tehnyt. Viekkaus viekkautta vastaan. Mikäs auttoi! Sen, jolle vuosien vieriessä oli karttunut omalletunnolleen viitisenkymmentä lehmää, seitsemisenkymmentä lammasta ja tusinan verran nuorta hevosta, sen täytyi jo jotakin uhmaten uskaltaa.
Peto haistoi vielä kerran ilmaa, tirkisti taivasta ja höhähti.Irvisteli ja haukotteli yhtaikaa.
"Näin sen siis päätän — ja jumala esi-isieni sieluja siunatkoon!"
Peto nousi kuusta vasten ja söi viimeiseksi ravinnokseen aimo annoksen pihkaa. Näin oli säädetty karhujen pyhissä säännöissä.
Senjälkeen alkoi peto silmillään etsiä mukavinta makuupaikkaa. Sattui siinä linjalla löytymään vanhan muurahaiskeon pohja, jonka ympärille oli kasvettunut tiheähkö näreikkö. Ei tarvinnut muuta kuin kaivaa pohjaa pidemmäksi, kasata hieno risukko peitoksi selkäpuolelle…
"Vältti!"
Siihen karhu paneutui, pää päin pohjoista. Tästä saattoi vahtia kummallekin puolelle sekä itään että länteen. Etelän imelät tuulet saivat vapaasti pyyhkiä ylitse… Hyvä olisi tässä urohon olla, kaunis köllöttää…
Hämäryys oli muuttunut täydelliseksi pimeydeksi. Korpi kohahteli molemmin puolin linjaa — Suomen ja Vienan yhteissoittelo.
Karhu imaisi käpälätään, huoahti syvään, ummisti silmänsä ja nukahti pian.
Lumihiutaleet tanssivat ilmassa. Kuni valkoiset perhoset ne piirittivät uinuvaa kuningasta. Jotkut istahtivat rohkeasti kuninkaan selkäänkin…
Aamun valjetessa koko erämaa kauttaaltaan oli lumen peitossa.Pakkanen rasahteli puissa.
Makaava peto havaitsi talvisen valonhohteen puolella silmällään, tuhahti tyytyväisesti, korjasi vuodettaan ja vaipui pitkään, kuolemanraskaaseen uneen. Ainoastaan pää jäi näkymään pesän suulta…
2
Mökin nimi oli Korpiloukko. Se kyykötti kuin musta kivi valtavalla vaaralla, josta näköalat avaralti aukeilivat luoteeseen, koilliseen ja varsinkin vesietelään, mutta lounaan puoleista silmänsiintoa rajoitti vielä korkeampi ylänne, jota vanhalta hokemalta sanottiin Hiisivaaraksi. Syvällä norossa, pari kivenheittoa mökiltä, lekotti nimetön lampare, mutta Seitsenahvenisen isommalle lammelle oli neljänneksen taival. Rajalinjalle arvioitiin neljä venäjänvirstaa ja rapia päälle, kuten rahvaan mitta sen määritteli. Raakoja rämeitä ja kuolemanalakuloisia aukeita soita levisi eri suuntiin, mutta paikkapaikoin maan-kovilla kasvoi aivankuin uhalla solskeita, korkeita koivikoita, vieläpä lenseitä lepikoltakin yksityisten havumetsien helmoissa. Korpinotkossa, jossa kevätaikoina porisi puro, kasvoi sarja hoikkavartisia pihlajoita, tuomia ja raitoja. Kataja rehenteli itsepäisesti missä tahtoi, uskaltamatta sentään urheilemaan sinne, jossa viheliäinen vaivaiskoivu värjötteli.
Mökki oli hyvin yksinäinen; lähin ihmisasunto, toinen torpan röttelö, murjotti puolen peninkulman päässä suuren suon takalistossa, mutta ensimmäiselle Vienan puoleiselle pirtille venähti taivalta kokonaista kaksi peninkulmaa. Suomen kirkonkylään taas karttui niin pitkälti polkuja, ettei vielä ilmoisna ikänä oltu kuultu kirkonkellon kuminaa pyhäaamuina, ei tyynimpinä kesälämpöisinäkään, silloin kun ihmiskorva jo kaukaa erottaa pienten hyönteistenkin surinan metsässä. Vanhat hokivat tätä kirkkomatkaa viideksitoista neljännekseksi, mutta nuoret arvailivat neljää täyttä peninkulmaa, käskivätpä vielä siihenkin lisätä "rapian päälle". Kukapa koskaan noita taipaleita oli laillisesti tarkistanut? —
Korpiloukon mökinisännän nimi oli Topi Topinpoika Romppanen — hänen vaimonsa nimi Riika. Samoinkuin Topilla oli säädyllisempikin nimenmuoto, nimittäin Tobias ässän ja pehmeän peen kanssa, samoin kuului vaimonkin nimi täyteläisimpänään: Retriika Euphrosyyne Saarantytär Juntunen. Näitä hienompia nimiä ei koskaan turhaanlausuttu arkielämän hyörinässä, vaan ne vedettiin esiin ainoastaan juhlatilaisuuksissa, kuten henkipanossa, rokonistutuksessa ja rippikirjoituksessa. Kyllähän oikeastaan Riika alkujaan oli toivonut juhlanimen käyttöä keskinäisessäkin elämässä ja morsiamena ollessaan nykäissyt Topia hihasta muistuttamalla että "sano sinä viinimmästi", mutta kun Topi oli yrittänyt, niin kielenkanta aina oli kangertanut: Retriikasta oli väkistenkin tullut Returiikka ja Euphrosyyne katkennut kahtia ja muutenkin niin rumasti karskahtanut, jotta toisen oli ollut pakko luopua mielihalustaan. Eihän ne nuo miehen-kämpyrät, sydänmaan tollot, mitään ymmärtäneet maailman hienouksista — hän, Riika, oli ollut kerran heinäkasakkana lukkarissakin ja silloin sattunut kuulemaan kuinka koreasti herrasväet siellä puhelivat. "Takku miukast, nella venni, jaska vunteera, tak tak!" Niin olivat livertäneet kuin rastaat helluntaiyönä. Mutta kaikki se koreus ja hauskuus oli iäksi kadotettu, kun joutui Topille vaimoksi. Luontainen kaiho herrahtavampiin kielenkäänteisiin oli sentään jäänyt kytemään Riikan sydämeen vielä mökkiläisen vaimonakin. Kun ensimmäinen lapsi oli saatu, oli sen nimestä näet noussut pientä sanaharkkaa, sillä äiti oli tahtonut tehdä Rans-Petterin, mutta isä oli penännyt panevansa raamatullisen nimen Sakeus, mikä toki oli joutunutkin pojalle, jota nyt Sakeksi sanottiin. Isä Topiaksessa, itsepäisesti vaatiessaan ristimäksi Sakeusta, oli arvattavasti hautunut sangen syvällinen aivoitus esikoisensa tulevaisuudesta. "Sakeus, astu nopeasti alas puusta" oli ainoa pyhä parsi, mikä hänen muistiinsa oli rippikoulusta jäänyt. — Toiselle lapselle, joka myös oli poikalapsi, oli Riika ehdottanut nimeksi Helanteria, mutta Topi oli ollut siksi tolkun miestä, että oli tietänyt eukolleen suomentaa, ettei Helanteri oikein soveltunut ristimänimeksi, hän kun kerran nuorra miessä Kajaanin markkinoilla muisti myöneensä pari siipioravan nahkaa samannimiselle herralle, jolla siis Helanteri näytti olleen heimonimenä aivankuin hänellä Romppanen tai rovastilla Nuurperi.
"Toisinaan vielä sakottavat", oli hän Riikaa peloitellut. Riika oli silloin haikeasti huokaissut ja tyytynyt nimeen Sylvesteri, jota Topi oli väittänyt yhtä koreaksi nimeksi kuin Helanteria. Tätä poikaa sanottiin siis Vesteriksi. Kolmas lapsista oli onneksi sattunut syntymään tyttönä, ja silloin isä Topilta oli nimenvalintavalta loppunut. Kannesta kanteen oli äiti Riika allakan lehdet sormiellut, tavaillut ristiin-rastiin ja vihdoin ristittää ropsahuttanut tyttösensä kolmelle vieraalle nimelle: Peata Parpara Raakeli. "Saakeli!" oli Topi kirahtanut, mutta silloin oli ollut jo myöhäistä. Petiksi tyttöä vain sentään kotioloissa nimitettiin. Neljännelle lapsukaiselle, joka myös syntyi tyttönä, valtasi Riika niinikään omakeksimänsä valikoiman: Iita Linta Maria, joka nimi isänkin mielestä oli näppärä, tyttö kun muutenkin äännähteli kuin mikä tilttakerttu metsässä. Viidennen lapsen nimenä keimaili Pirjeri, ja Piriksi pojanpulikkaa hoettiin. Tämä nimeämä ei ollut isän paremmin kuin äidinkään keksimä, vaan oli siepattu pitäjän ruustinnalta, joka kuului naapurin Tiinalle kertoneen Birger poikansa olevan kaukana maailmalla siinä hosmestarein koulussa. Mitenkä lieneekään sekä Topille että Riikalle pöllähtänyt päähän, että jospa heidänkin pojastaan vielä tulisi hosmestari!
Siinäpä olivatkin Korpiloukon kaikki lapset toistaiseksi, ei ollut Topin mielestä kiroluku, vaikka vielä tulisi kuudeskin; "harvoin riihi tyhjänä paloi".
Mutta perheeseen liittyivät likeisesti kotieläimetkin.
Mökin koiran nimi oli Jysky ja oli se ihmeesti isäntänsä näköön. Silmäin ilme ja käytöksen tyyli olivat hämmästyttävästi yhteenvivahtavaiset. Jokainen, joka sattui näkemään koiran ja entuudesta tunsi Korpiloukon Topin, saattoi varmasti päättää, ettei sennäköinen pörhöpää pystykorva, pihkanokka, voinut olla kenenkään muun kuin Korpiloukon Topin koira. Mökin kissa puolestaan ei ollut erikoisesti emäntänsä näköinen. Mutta nimenannossa oli emännän sana taas paljon painanut puntarissa. Mirrin nimi, valehtelematta sanoen, oli näet Ranstakka, minkä merkillisen helkäyksen Retriika Euphrosyyne muisti kerran kuulleensa vanhan valtesmannivainaan piialta. Ranstakka oli karvaltaan parranpunerva, silmät tulikivenkeltaiset. Mökin ainokaisen lehmän nimi oli talonpoikaistyyliin Ämmikki, mutta pienelle mullivasikalle oli isä Topi paiskannut korkonimeksi Kurapatki, mikä varsinkin lasten mielestä oli maailman lystikkäin sutkaus. "Kurapotkuksi" he jukuripäätä karsinan raosta härnäilivät ja hyväilivät. Mullikan nimeä ei Topi sentään ihan omasta päästään ollut keksinyt, vaan oli sen sattunut kuulemaan takavuosina kirkkovenheessä soutaessaan vanhalta kiertokoulumestarilta, joka värisevällä äänellä oli haastellut hirmuisista veritöistä Japanin sodassa. — Pientä karjaa oli mökillä nelisen nuppapäätä, mutta oinasta mainittiin aina vain pässiksi ja lampaita "testepiioiksi" silloin kun niitä rualle maaniteltiin.
Siinä pikku mökin koko asujamisto ja piteet. Oli toki ennen ollut hevoskopukkakin, kolmellakymmenelläviidellä markalla ostettu, mutta oli ruunarukka sortunut surkealla kuolemalla. Se näet oli kesäkuumalla kaahliessaan tarttunut lammen liejuun ja siitä löydetty vasta monen päivän perästä, kun jalat jo olivat mätäturrina ja viimeinen henkitore ruumiissa — heti oli lopettaa täytynyt eikä oltu saatu nahkaakaan nyletyksi kunnolla. Ensimmäisen lehmän oli vuotta yhdeksisen takaisinpäin mörkö tappanut, ja lammaskatraastakin oli sama peto aivan viime suvina raiskannut kolme yhteen rysyyn ja niin ahnaasti syönyt, että vain vähän villan tumpuja oli jäänyt mättäille, mutta ei luunsuremaakaan velliksi.
Kovaa oli elämä erämailla!
3
Köyhien salolaisten sisäisiä kärsimyksiä ei moni ison maailman ihminen arvata taida. Jos on olemassa kaikkitietävä olento, hänpä ne siis yksin tuntee, ehkä ei kenellekään ilmoita. Osakkaampien pilanteko saattaa joskus olla paikallaan, mutta raaka todellisuus ei vaihda karvaa kuten orava tai jänis metsässä.
Akan näköiseksi oli jo Korpiloukon Riika muuttumassa yhä käyristyvine leukoineen ja laihtuvine poskipäineen. Ukosta alkoi Topikin jo käydä harvahkoine kulkkupartoineen, jota ei milloinkaan ajeltu. Akkaa oli silmäniskentä Riikalla, kun hän rukkiansa vihaisesti polki lapsiparven keskessä, akkaa enteili sielukin, joka sihahteli kielen kärjestä. Ukkoa uhoeli käsikalvosten vavahtelu Topilla, kun hän petäjän runkoa taivas-alla kuoriskeli, ukolta jo oireili omituinen yksinpuhelunsa yön pitkinä pimeinä.
Eivät sentään ikäloppuja olleet — ihmiset sitkaimmassa iässään.Erämaa heihin oli leimansa painanut.
— Miten tässä taas tämäkin talvi toimeen tultaneen? puheli Topi ääneensä ajatellen, ei suinkaan kysyäkseen neuvoa eukoltaan, vielä vähemmin lapsiltaan, vaan ainoastaan pikkuruikkusen purkaakseen omaa mielikarvauttaan.
Hän on juuri tullut ulkoa rankapuun raahannasta ja, istuen seinuspenkillä hämärtyvässä pirtissä, päästelee hitaasti jaloistaan kovankopisevia pieksulöttöjään.
Riika ahertelee pienemmän lapsen kätkyen ääressä, pöyhien ryvettyneitä ryysyjä ja tuuppien kitisevälle pojalle suuhun leivänpuruja omasta suustaan. Kotvan kuluttua hän ikäänkuin vasta kuulee Topin sanat korvissaan ja vastaa kuivakseen, mieli onttona:
— Tultava on…
Senjälkeen taas pitkähkö äänettömyys vallitsee mökkiläispuolisoiden kesken. Isommat lapset vain peuhaavat ja riitelehtivät likaisella lattialla ja nostavat toisinaan sellaisen metakan että vanhempain on pakko sekaantua selkkauksiin ja komentaa paljaskinttuiset pirpanat järjestykseen.
— Ja mikä ne nuo sikiötkin elättää jaksaa? taas tokaisee Topi.
Mutta siihen Riika heti kimahtaa kirpeästi:
— Itseppä heijät maailmaan laittanutkin out — tottapa ruokitkin!
— Äläs, äläs, ärähtää silloin Topi. — Kaksi niitä on kiveä köyhänkin myllyssä. Ja Jumalan voima pyörittää…
— Vai myllyssä! murahtaa Riika katkerasti naurahtaen. — Ono, ono. Vaan tästä meijän mökin myllystä ei lähe muuta kuin paljasta… Kato häjy, taas minkä teki!
Vaimo kiskaisee pikku Pirin kätkyestään ja melkein viskaamalla lennähyttää lapsen lattialle. Yksitoistakuukautinen "hosmestari" poraa kuin riivattu niin että korvia särkee. Räkä purskuu nenänykeröstä, takapuoli on ulostusten tahrima. Eihän tässä mitään hätää olisi, mutta perheen äiti on aatamissaan ja se pilaa asiat.
— Sake hoi! tule, ota kätkyestä, vie ulos! kuuluu komennus porun seasta. — Elä sinä paljain käsin, kelvoton. Kurkota Topi pärettä sieltä ranmuurin raosta. Kiireenvilikkaa!… Vesteri! Työnnä se ovenrenkkana auki. Mikä tässä kaikkia haisuja… Etkö sinä iippana sitä vesiämpäriä likemmäksi saa?… Voi häikäle, siinä jo toinenni lorottaa. Ulos ei mennä? Iita Linta Mar… Jo kasteli, runtti. Ei tuosta Petistäkään apua ouk. Hehhee. Nyt lammen rannalla ongella ollaan. Siivotkoon Topi, en kai minä joka nurkkaan kerkiä, ene!… Tyhyi. Ei noista kakaroista… muuta kuin ikuista vastusta… Vai myllyssä — minä sanon jotta tässä pirtissä ei pyöri muu kuin pyll…
Sellaista se on Retriika Euphrosyynen arkipuhelun tyyli, sellaiseksi se vuosien vieriessä on muodostunut. On siinä köyhän mökin äidillä tosiaan kestämistä lastensa hoidossa, kun harvoin muut auttelevat.
Mutta on Topillakin kestettävänsä eukkonsa terävähkön kielen kärjen edessä. Usein mies tätä elämänsä ristiongelmaa on salaa huokaissut, joskus julkisestikin, ja puhkipäin aprikoinut, miksi sen juuri näin olla pitää, mutta ei ole hän koskaan löytänyt muuta selvitystä kuin minkä muistaa isävainajaltaan kuulleensa, että:
"Vaimo haaksi, vaimo hauta, vaimo himmerkin ilo, vaimo helvetin tuli."
Ja lisäksi hän tietää, minkä kaikki miehet tietävät, että nimittäin:
"Akaton mies — kuin hännätön susi."
Eihän tästä mihin pääse. Eikähän tässä hätää tulisi eikä pahoja sanoja paukahteleisi, jos vain elämisen keinot kohentuisivat. Mutta mikäpä ne kohentaa? Nälän varjo väikkyy yli maisemain…
— Etkö sinä sitä velliä tänä päivänä keitäkään? rohkenee Topi kysäistä matalalla äänellä.
— Keitä sinä! tomahtaa Riika merkitsevästi.
— Ka kyllähän minä… missä sulla niitä jauhon pölyjä.
— Ota hae… tuhnasta… siitä isosta… tuohisesta…
Miksikähän se Riika noin nieleksii sanojaan ja ikäänkuin ilkkuu silmäkuopillaan?
Topi virittää ensin tulen honkaisiin halkoihin ja nostaa vesipadan koukkuun. Lähtee sitten paljasjaloin läpi etehisen kylmään huoneeseen, jossa toinen puoli lattiaa on auki ja toinen puoli täynnä rojua. Hän kuulee vaimonsa omituisesti hykähtävän selkänsä takana… Topi kopeloipi pimeässä, mutta kun ei heti löydä, huutaa oven raosta pirttiin:
— Tuokaa poijat tulen välkettä!
Sake saapi päresoihdun ja, puristaen sitä molemmin käsin, tulla kaarottaa isänsä avuksi jääkylmään huoneeseen, paljain jaloin hänkin ja toinen housunlahe melkein olemattomissa. Palava päre luopi iloisen punertavan hohteen kolkkoon kammioon, jonka laipiossa varjot salaperäisesti vipajavat. Isä ja poika hakevat yhdessä jauhotuohista. Jo sattuu päreen tuike mustasisuksiseen tuohiastiaan.
Mökin isännän silmä sävähtää suureksi, sydäntä kouristaa…
— Tyhjänä tämä… Herra jum…
Hän ottaa koko tuohisen mukaansa ja lähtee kuin ontuva kyykkimään takaisin pirttiin.
— Isä hoi, katsohan…, huomauttaa poika, kun päreen loimo sivumentäessä osuu mustana ammottavaan ulko-aukkoon.
— Jopahan tuiskuttaa, myöntää isä ja palaa pirttiin, varoo silmähtämästä Riikaan päin, kaputtelee kolkonäänettömänä jauhonrippeet irralleen tuohisen pohjasta, korjailee tulta ja alkaa keittää — velliä.
Riika pälyy puolella silmällä ukkonsa askarteluun, suu pilkallisesti supussa, ja liekuttaa lapsen kätkyttä niin rajusti, että poikanen joka hetki on tipahtamaisillaan yli laidan. Lattiapalkit jymisevät. Petti ja Iita Linta Maria rassailevat rukkia, Sake ja Vesteri hyväilevät Jyskyä, joka loikoo rahin alla ja silloin tällöin urahtaa. Mirri naukaisee tuontuostakin uunin päältä, nähtävästi nälissään. Laihat russakat juoksentelevat pitkin honkaista pöytää janoisina piirittäen kaksikorvaista sinukkatuoppia, jonka ylitse sillaksi on heitetty vanha, mustantahrautunut virsikirja. Jo kiipeää rohkein pitkin tuopin kuvetta, tunnustelee sarvillaan virsikirjan kantta, miettii kotvan, näyttää muistavan, ja sukeltaa äkkiä alas juomaan. Kymmenittäin ruskeatakkisia tovereita seuraa perässä…
Mutta Topi hämmentelee vesivellipataansa, silmäilee häkkärässä riippuvia reikäleipiä ja päättelee itsekseen: "Pakko tästä on lähteminen kirkonkylään — viikon päästä näkyvät leivätkin loppuvan."
Hän niistää pärettä, joka palaa pihdissä muurin kulmauksessa, nostaa hiukan vapisevin käsin höyryävän padan pölkylle pankon viereen ja ilmoittaa joukolleen vellin olevan valmiin.
Lapset kirmaisevat padan ympärille, koirakin nousee haukotellen, silmät kiiluvina. Kissa hyppää alas. Isä Topi ottaa pahkakupin, lykkää siitä sormellaan entistä ruanjätettä pois, kaataa velliä kuppiin ja hakee lusikat, puiset käkkyrät.
— Panitko sinä suolaa, kun en minä nähnyt? kysäisee Riika suu yhä suippurassa, mutta hieman lauhtuneempana, kun lapsikin juuri on nukahtanut.
— Paninhan minä…, sanoo Topi häpeissään, sillä hän on huomannut, että tuohinen suolakopsakin jo on pohjaan menossa.
Perhe rupeaa rualle. Kaikki saavat leivänkimpaleen kouraansa. Pyhäinen hartaus valtaa mielet; kielet kangistuvat mykiksi. Pojat ja vanhempi tyttö syödä lopsivat samasta kupista isänsä kanssa. Topi tuontuostakin kohottaa pahkakupin partaisille huulilleen, pitkään ja juhlallisesti ryystäen. Oikuttelevaa Iita Linta Mariaa syöttää rikkolaitaisesta savimaljasta äitinsä. Vesissä-silmin jyrsii puolenkolmatta-vuotias tyttönen kivikovaa leivänpalaa, johon ei pieni hammas mitenkään ota pystyäkseen.
Kun on aterioitu ja siunattu, saa Jysky vellikupin nuoltavakseen, josta koiran nälkä yhä kiihtyy. Ranstakalle luvataan tuoretta maitoa yhdessä Iita Linta Marian kanssa, jahka äiti tästä pääsee lypsylle…
Ulkona tupruttaa lunta niin sakeasti, että päresoihtu uhkaa tupsahtaa sammuksiin, kun Riika emäntä, hameet vyötäryksille kuorittuina, kiulu kädessä, pihan poikki laahustaa iltalypsylle. Matala navetan katto paistaa jo valkoisenaan lumesta. Märänkiiltävä ovi narahtaa heikosti saranoissaan, mutta Ämmikki on heti kuullut, arvannut tutut askelet tanhualta ja kääntää ynähtäen kippurasarvista päätään päin tulijaa. Lampaat alkavat määkyä ja töykkiä karsinan seinustaa, mullikkakin kapsahtaa hoikille säärilleen, mylähtää ja jää tyhmännäköisenä katsomaan ovea kohti.
Armonenkelin ilmestys se karjalle on tämä Riikan navettaan tulo. Ämmikki halajaa haudettaan, lampaat kärttävät lehtikerppuaan, mullikankin on muonansa saaminen. Mutta ei aina ole mistä antaa, monta kertaa on emännälle kyynel kihahtanut silmiin, kun Ämmikki on nuoleksinut hänen tyhjiä kämmeniään tai lampaat hennoilla turvillaan häntä koskettaneet tai mullikka päästänyt intohimoisen pitkän mylinän.
— Elähän nyt siinä, tp tp, ke ke, seisotko siivosti…
Mökin emäntä lyyhistyy lehmän vatsan alle, tarttuu nännipuikkoihin ja alkaa lypsää, päresoihtu hammasten välissä. On tämä vähän hankala tehtävä yksikseen, mutta käy sentään tottuneelta. Ovathan joskus pojat ja Pettikin auttamassa. Ämmikki ölähtelee, kiulun pohja kihajaa valkoisenaan vaahdoten ja kupluillen.
Maitoa lähtee toisinaan kiulun täysi, ei ole huonolypsyinen tämäÄmmikki. Kun vain syöttövehkeet talven yli riittäisi…
— Eläkä kiulua siinä kaaja, ke-ke…
Voi herrajessus sentään. Vieläkö pitänee valkea virittää kotapadan alle?… Minkälaisia halonrempaleitasetaas on… Joutaapa itekkin… En minä kehtaa… Saapi tässä kärsiä eläin jos ihminenkin…
Navetan märänkiiltävä ovi pimahtaa taas kiinni, ja synkkään pimeyteen jäävät elukkaparat. Päresoihtu hulmahtaa tanhualla ja sammuu äkkiä. Korpi huhuilee ja kohisee peloittavasti alhaalla saunan takana. Lunta syytää sihuuttaa vasten silmiä. Lapsen kitinä — mikäpäs muu — taas on vastassa kun Riika emäntä pirttiin työntyy, hame märkänä. "Pitää antaa pikku miehelle mammia"… Iita Linta Maria on nukahtanut maitoa vuottaessaan Petin ja kissan viereen. Kalpea pieni raukka… sydänkukkanen sentään… Tulleeko äidin auttajata milloin?… Ristus armahtakoon…
Isä Topikin jo nukkuu ja kuorsaa keskellä lattiaa. Kuorsaa, köntti, ja maatessaan tuhnailee kuin mikä… Pojat siinä kupeella ryysyjen alla — Vesterillä suu selällään, posket pöhössä. Tulleeko pereen tukia, jahka jäsenet karkenee?… Luoja varjelkoon…
Russakat juoksentelevat kuin hullut pitkin vanhan virsikirjan kantta.
4
Kaikki ovat jo syvästi nukahtaneet mökissä, mutta isäntä Topi näkee unta aivankuin asiat tapahtuisivat valveilla:
Hän on hiihtävinään läpi salojen kaukaiseen kirkonkylään tyhjä säkki selässään ja menee suoraan pappilaan. "Mitäs sitä Topiakselle kuuluu?" kysyy rovasti Nuurperi. "Eihän sitä mulle mitä uusia", vastaa Topi jurosti: "sitä vanhaa vähnitystä vain". "Vai niin, vai niin", sanoo rovasti: "mitäs Topiaksella nyt sitten on asiaa?" "Ka on asiata", rykii Topi lakinreuhkaa käsissään pyöritellen. "Lähteä piti tievustamaan herra rovastilta, jotta onko niitä tullut niitä hätäapuja Helsingistä, niitä hätäapuja köyhille?" Silloin rovasti rypistää kulmakarvojaan, katsoo tuikeasti Topia silmiin ja virkahtaa: "Enkös minä ole Topiakselle ennen sanonut, että kun ihmisellä on hätä, niin tulla pitää kirkkoon rukoilemaan, niin kyllä Jumala antaa mitä itsekukin pyytää?" Topi tuijottaa häpeissään alas rikkinäisiin pieksuihinsa, joista isovarvas kiiluu, ja äännähtää: "Auttaako se sitten varmasti?" "Auttaa se varmasti", vakuuttaa rovasti, "kun vain ihminen vilpittömästi uskoo". "No joo", sanoo Topi ja on vilpittömästi uskovinaan, koska rovasti sen niin vakuuttaa. Ja kas siinä samassa hän jo onkin menossa kirkkoon, tyhjä säkki selässä. Kun tulee kirkko törmälle, niin voi ihmettä kummaa: kirkontornissa pyörii tuulimyllyn siivet, pyörii, pyörii huimaa vauhtia, ja tapulissa vaskikello pompattaa, pompattaa, mutta korkealla huipussa kultaristin päällä istuu itse isä Jumala ja kuin ukkosen jylinä huutaa: "Tulkaat tänne kaikki te, joilla säkki on tyhjä, ja minä tahdon teille jauhattaa ilman rahaa ja hintaa!" Topi seisoo iloisesti ällistyksissään eikä ensin ota uskoakseen silmiään, vaan sitten äkkiä lähtee juosta hölkkäisemään kirkkomyllylle niin että hiukset ilmassa leijaa ja tyhjä pussi niskassa roihuaa, ja hän saapuu kirkon juurelle ja läähättää: "minä, minä, minä!" Niin herra Jumala tarttuu myllyn siipeen ja keikahtaa sen mukana alas maahan ja tuiskahtaa ihan Topin nenän eteen ja sanoo: "Autuaat ovat ne, jotka uskovat, vaikka eivät tiedä, mitä heille annetaan. Topias Topianpoika Romppanen, sido nopeasti säkkis rattiin!" Niin Topi kiiruhtaa kirkkomyllyn sisään ja hakee torvea, josta jauhon on valuminen alas, ja äkkää, että se on kuin nurinkäännetty saarnaspönttö, ja hän sitoo tyhjän säkkinsä siihen hihkaisten ylös: "Antaa nyt solua vain!" Koko kirkontorni alkaa ryskyä ja huojua aivankuin kaatuakseen, ja hirmuinen viuhke kuuluu ilmassa kuin pyhän hengen humina, ja kirkonkello pompattaa pompattamistaan, ja säkkiin alkaa solua jotakin raskasta, ja Topi seisoo riemuisesti hämmästyksissään hajalla reisin ja pitelee säkkiä vapisevin käsin, molemmin koprin hän pitelee tanakasti. Ja kohta hän huutaa ylös torniin että "kyllä piisaa herra Jumala, kyllä piisaa", irroittaa säkkinsä suun ja tahtoo maistaa sitä jumalanviljaa. Mutta säkistä hyppääkin häntä vastaan Retriika Euphrosyyne. "Herrankiekkura!" kiljahtaa Topi kauhistuksissaan, "mitä sinä Riika säkissä?" "Sano sinä viinimmästi!" vastaa Riika pilkallisesti naurahtaen; "Jumalan voima se akkojakin pyörittää". Topi seisoo torottaa, kynsii korvantauksiaan ja meinaa niinkuin suuttua herralle Jumalalle, mutta samalla rovasti Nuurperi alttarilta lempiästi huutaa: "Rakkaat ystävät Ristuksessa, avioliitto on itse Jumalalta säätty, pidelkää nyt yhdessä säkkiänne!" Niin Riika ja Topi yhdessä pitävät pussia pystyssä ja Jumalan tuuli ulkona pyörittää. Mutta kun säkki taas avataan, niin sieltä hyppää Sakeus ihka alastomana kirkon lattialle ja sitten tulee Sylvesteri ja sitten Peata Parpara Raakeli ja sitten Iita Linta Maria ja vihdoin pikku Pirjeri, ja kaikki lapset kirkuvat kärttäen maidon tilkkaa ja leivänpalaa. Mutta isä Topilla ovat hiukset nousseet pystyyn kuin karva vihaisella koiralla, ja hän juoksee ulos kirkon ovesta koko pere kintereillään ja hän huutaa: "Herra Jumala, herra Jumala, enhän minä vellijauhoja saanutkaan!" Eikä hän malta olla kirosanaa sanomatta. Mutta kun hän vääntää kaulaansa katsoakseen kirkontornin huippuun, niin ei siellä isä Jumalaa olekaan, vaan siellä huipussa keikkuu musta mies, joka huitoo kämmentään ja neuvoo:
"Ota sinä Topi siitä isosta tuohisesta!" "Missä se on?" huutaa Topi vastaan. "Tuolla puolenhan se on!" huutaa se musta mies ja viittoo koivikkoon ja nauraa hohottaa. Ja Topi juoksee koivikkoon ja koko perekunta hänen kintereillään ja lapsi-rukat apposen alastomina, ja kaikki juoksevat, juoksevat samaa polkua, mutta yhtäkkiä isä Topi pudota moksahtaa avonaiseen hautaan ja koko pere yhteen läjään hänen päälleen, ja syntyy hirmuinen parku ja ähkintä ja kaikki ovat tukehtumaisillaan, ja Topi huutaa: "Tuokaa tulen välkettä — tyhjähän tämä on, ihan tyhjä!" mutta Riika ilkkuu korvan juuressa: "Enkö minä sitä sinulle sanonut, jotta semmoinen se on se köyhän mylly?" Ja koko pere huppuroi kuopassa, mutta rovasti Nuurperi marssii ryhdikkäästi haudan ääreen, heittää someroa rautalapion kärjellä, ja kaunis ääni kaikaa yli Riikankin toran, kun pappi kultaristisestä kirjasta juhlallisesti lukee: "Nimeen isän ja pojan ja pyhän — amen"…
— Topi hoi, Topi, mikä piessa sinua riivoaa? Elä karju siinä, täytinenkö miehen kinttuja viskelee? Eläkä potki siinä, kuuletko sinä, nukutko sinä vai…?
Mökin emäntä puistelee miestänsä käsivarresta, raapaisee tulenkin tikkuun ja katsoo: Topi on suinpäin vasten lattiata, nyrkit puristuksissa ja höyryää märkänä hiestä, havahtuu tulen välkkeeseen, kepsahtaa istualleen, tuijottaa tukka torrollaan oveen mitään älyämättä, painaa sitten kämmenellä rintaansa, huokaisee syvään ja köntsähtää kyljelleen untansa jatkamaan.
Mutta Riikan on paha olla eikä hän enää saa unen rihmasta kiinni, hän kopeloipi kitiseväistä kätkyessä ja kohentelee ryysyjä toisten lasten päälle, jotka siinä nukkuvat ympäri lattiaa.
"Lieneekö Topi oikein tervekään, koska se noin yö-sydännä meiskaa ja mutisee?" miettii Riika ja onea säälintunne vihlaisee hänen sydäntään. "Jos se vielä kuolemaan sattuisi, silloin tässä vasta pyykissä oltaisiin. Taivaan pyhät enkelit varjelkoot! Mutta vellijauhon hakuun sen tästä on pakosta lähteminen, kun ei ole pottujakaan kuin viitisen kappaa kuopassa. Ja vaateapuja lapsirievuille pyytää pitää…"
Mökin emäntä viruu selällään, pää hupussa hameen liepeen alla, jalat paljaina. Ajatus on pistänyt johonkin hellänarkaan paikkaan, ja silmistä puristautuu kuuma kyynelkarpalo, jota ei kukaan näe ja jota ei kenellekään kehtaisikaan näyttää…
"Tämmöisissä risoissa sitä minäkin… ei yhdeksään vuoteen hameen hatuvaa, ei paijan palttinaa. Lupasi Topi toki vihtoriinejakin silloin kun talosille ruvettiin; ei ole raiska pystynyt hankkimaan yhtä röijyn räpälettä! Enkä häntä kehtaa kerjätäkään. Rääsynä se nyt on morsiuspuku — navettaan vain kelpaa. Saanenko enää elämässäni uutta kirkkohametta?…"
Riika säpsähtää omia himojaan. Mokomat tunteet täytyy tietysti kuolettaa. Syntiä ne ovat! Mitenkä siinä äitivainaan antamassa kirjassa veisasikaan? Kah kun ei ota muisti, vaikka säkeet kielellä hyppelevät…
Mene pois kiusaaja!
Riika sytyttää päreen, haparoi käsiinsä virsikirjan pöydältä, karistelee russakat lattiaan ja alkaa istuallaan pärevalossa puoliääneen hymistä ja lukea:
Pois makia mailma jää — — —Pois paha prameus,Kanss' tyhmä koreus!Kaikk' samett' silkkipuku,Kuin tuuli turhaan hukkuu — — —
Sillä tavoin hän löytää mielenlohdutuksen yön hiljaisessa kiusauksessa ja pääsee jälleen nukahtamaan selin mieheensä, joka aamuyöstä tuntuu makaavan tyynemmin enää huutelematta ja piehtaroimatta unissaan.
5
Hämärästi Topi muisti untansa, kun aamulla työntyi lumiselle pihalle ja pistäytyi navetan taa. Siinä aamutuimassa, tuijottaessaan alasvalkeaksi muuttuneeseen metsän laitaan, vilahti hänessä kummallinen kuvitelma, että Jumala — niinkuin muutkin herrat — asuu siellä kaukana kirkonkylässä, mutta että ei hänkään rupea korpiloukkolaisia avustamaan noin vain ilmanaikojaan. Pitää sille toki olla lintua, oravannahkaa tai muuta metsän riistaa jauhokilon vastimeksi tai täytyy hänen kanssaan tehdä urakka pajunkuoren kiskonnasta tai tervasjuurikkain kokuusta ennenkuin se köyhää asianalkain auttaa. Herrojen herra — konrahti, konrahti sille olla pitää!…
Topi ähkäisi tälle epäkristilliselle mielikuvitelmalleen, puri vihoissaan hammastaan, että kaikkea hapatusta sitä ihmisen kallossa olla pitikin, sekä häpesi kuvitellessaan, että jos joku voisi kurkistaa hänen aivoihinsa ja nähdä, miten sekapäisesti mies ajatteli.
"Mutta mikäpä ne minunkaan mielijuohteeni urkkii", lohduttelihen hän suu omituisesti irvissä, vyöttäen tuppivyöllä housujaan, jotka ikuisesti pyrkivät solumaan.
— Isä hoi, isä! kuului nurkan takaa pihan puolelta.
— Ka tulenhan minä täältä, mitä sinä… eh… menetkö pirttiin paleltumasta! komensi Topi tullen pihaan, jonka keskellä kahdeksanvuotias vanhin poika seisoi paljain jaloin lumessa. Mutta pieni Sakeus ei hätääntynyt ensi käskystä, vaan seisoi tanakkana paikallaan jalat nilkkoja myöten ummessa, ja ruskeat silmät kiiluivat kuin pienet tulihiilet isää kohti.
— Mitä sinä, keh? Määtkö siitä vai…
Mutta poika ei sittenkään hievahtanut ennenkuin sai asiansa sanotuksi:
— Saanko minä isän suksilla mennä saunatörmästä alas? Niin Vesteri ottaa äitin sukset…
— Eihän sulla ole kenkiäkään, poikariepu! muistutti Topi.
— Kyllä minä kengättäkin kolmisen mäkeä, väitti poika, itku kurkussa.
— Sinä vielä katkaiset — ja minulla on tässä lähtö kirkolle, esteli isä.
— En minä katkaise, isä, rukoili poika kasvot sinervinä; — minä hiihan hyvin varoin ja toisesta suksesta on nokka jo ennestä poikki, lisäsi hän vakuuttaen.
— Ka tule nyt pirttiin lämmittelemään, niin saat sitten käväistäVesterin kanssa, suostui isä vihdoin.
Mutta eivät pojan kekkulit, kerran luvan saaneina, malttaneet montakaan silmänräpäystä sisällä viipyä, vaan pian he häärivät pirtin edessä huutaen ja huipaten suksillaan mennä räpistelivät kuin vesilinnut järvenpintaa pitkin nuorta lunta ja katosivat saunan taa. Mökin koira seurasi heitä ilosta ulvahdellen. Ja aamuruskon verestävästä hohteesta lumen häikäisevää valkeutta vastaan näyttivät Sakeuksen punaiset varpaat vielä punaisemmilta, mutta Vesterillä sentään repottivat jaloissa äitinsä vanhat syylingit, vaikka nilkat vilkkuivat paljaina paikkaisten housunlahkeiden alta. Mieleistä oli pojista mäenlasku saunatörmässä, ja ihmeissään jänöjussit Hiisivaaran rinteillä nostelivat korviaan kuulostellen mikä remakka nyt mökiltä oli lähtenyt raikumaan päivän valjetessa. Koiran ulvahduksista ne sentään päättelivät, ettei vaara väijynyt jänisten valtakuntaa.
"Ei näy paljon tarvittavan köyhän lapsen iloihin", ajattelee Topi poikain remakan kuullessaan pirtille. "Hyvä onkin, etteivät vielä ymmärrä."
Mutta Riika ajattelee näin: "Mikä ne suenpenikat taas syöttää, kun sieltä takaisin tulevat? Ei pitäisi lainkaan ulos laskea, niin säästyisi leipää."
— Tuleeko sulla lähtöä tänäpäivänä? kysyi hän ääneen Topilta.
— Pitää kai tästä lähteä, vastasi Topi leikkoen puukollaan pyöreää nahkapalaa pieksunpohjansa paikaksi.
— Et kai sinä perille tän'iltana kerkiä?
— Selkoskylälle minä yöksi, sanoi Topi, pikilanka suupielessään.
— Velaksiko sinä ihan… niitä jauhoja? kyseli yhä Riika.
Topi viivytti vastausta.
— Hyväpä jos velaksikaan…, murahti hän sitten jurosti katsahtamatta ylös pieksunpohjastaan, jota koputteli polveansa vasten. — Lähteneekö noista linnun raadoista montakaan kiloa…
Riikan silmät välähtivät.
— Onko sinulla säästössä?
— Liehän heitä nyt sen verta, jotta joku vellipata velattakin, vastasi Topi tyynesti.
"Onpa se sentään mies tuo Topi", ajatteli Riika häpeissään. "Kun on minulta niin silmän vältyttänyt ja yhtäläiseen metsästä tultua valitellut, ettei lintuja tänä syksynä näy tai jos näkyykin, niin ovat muka niin arkoja, jotta vain kaukaa saa ampua ja aina sivu siuhuu luoti. Satimilla lie saanut?"
— Missä sinä niitä oot säilytellyt kun en minä…? kysyi Riika hämillään.
— Siinä vanhassa kuopassa…, tunnusti Topi.
— Ilmankos se Jysky siellä on juossut nuuskimassa… Vaan miten sinä ne kuletat?
— Enhän minä kerralla. Tusinan otan selkääni. Toisen puolen vien vastakertana.
Pojat tulla rymistivät saunamäestä. Sake vähän nosteli jalkojaan, mutta kehui laskeneensa lankeamatta, Vesterin nenä turskui ja naama oli sinipunainen. Mutta ei äiti nyt ottanut kovinkaan vihaisesti vastaan, vaan alkoi puuhata perunapataa liedelle — täytyihän toki Topille pottuja keittää, vaikka olivatkin vähissä. Pojat saivat jo etukäteen kovimmat leivänkannikat. Niille näytti tänäpäivänä kelpaavan vaikka anturanpohja.
— Käyt kai sinä pappilassa? kysyi taas Riika pottuja syötäessä.
— Lieneekö häneen asioimista, vastasi Topi.
— Olisi minulla… kehruuksia kysyä pitäisi ruustinnalta… Ja vielä…
Lupasi Topi käydä.
Hän järjesteli kotiasioita ja valmistautui lähteäkseen.
— Elähän vielä…, äänsi Riika vähän kuin hätääntyneesti ja rupesi kaivelemaan riepuja kirstun pohjalta.
Sitten hän ikäänkuin salavihkaa työnsi kourallisen kuparilanttejaTopin käteen ja sanoi:
— Ota Iita Linta Marialle kauppias Visuliinista sitä punakukka-retonkia… muistathan sinä… samanlaista kuin näit juhannuksena vosmestarin Alamalla.
Lupasi Topi tämänkin asian ajaa miten parhaiten taitaisi. Sitä hän vain ihmetteli, että mistä sillä Riikalla rahoja — markka ja viisitoista penniä. Ei malttanut olla utelematta:
— Mistä sinä näin paljon?
Riika naurahti ja tavoitteli karjalaiskieltä:
— Ryssän musikat Ruotshin akoille veroa maksetah. Hospo miilui!
— Yhyy, sanoi Topi ymmärtäväisesti. — Hyväpä se Ämmikki onkin lehmä…
Topi jo oli etehisessä ja kiinnitti lintutaakkaa selkäänsä rinnan yli ristiin kulkevilla nuorilla. Lapset seisoivat ympärillä suut auki.
— Menkäähän penaskat siitä pirttiin, toimitteli Topi siivosti, ylen vakavana kasvoiltaan; — kahtokaa lasista kun pappanne mänöö!
Papaksi hän itseään harvoin nimitteli, nyt miten lie tullut sanoneeksi… ikäänkuin pilalla itseään kohtaan.
Topi tuikkasi kättä Riikalle — ei se aina tapahtunutkaan — ja työntyi pihalle ottaen aluksi sukset olalleen.
Riika myös astahti yli ulkokynnyksen ja näytti huolestuneelta.Mielihaikeasti hän virkkoi:
— Juotaneenko tuota tämän talven jouluna kahviakaan meijän pöksässä?
Topi hätkähti. Tämä kahvin kohta oli aina ollut arin paikka asioissa. Topi ymmärsi, että kuppi kuumaa oli Riikalle yhtä polttava himo kuin hänellä itsellään venäjänlehtimälli.
— Elähän nyt Riika… voihan nyt hyvin… ja kato perään, jottei lapset tulen kanssa tuherra…
Topi jo mennä lenkkasi alamäkeen lintutaakka selässä. Tyhjän säkin oli hän kietaissut lintujen ympärille. Jysky juoksi häntä kiekkurassa edellä.
Riika silmäili tovin aikaa miehensä jälkeen, huokasi raskaasti ja kiiruhti navettaan.
Mutta mökin pienestä akkunasta katselivat lapset turhaan koettaen kaikki yhtaikaa litistäytyä naamoineen ainoata läpinäkyvää ruutua vasten. Pian hävisi Topi näkyvistä, ja lapset lipuivat toinen toisensa jälkeen alas lattialle. Akkuna jäi yksikseen tuijottamaan lumista korpea kohti.
Onko kukaan ajatellut, miten mökin akkuna noin voi tuijottaa erämaahan neljällä ruudullaan, joista yhdessä paistaa olkitukko, toinen on ristilöity päreillä, kolmannessa kuultaa lehmän virtsarakko ja vasta neljännestä kiiltää haljennut vihertävä lasi, jota kahdelta puolelta kiinnipitelee mustunut, rihmavälinen tinanappi-pari?
Se on kuni erämaisen jumalankuvan särkynyt silmä, joka kärsien katselee avaruuteen…
6
Oli lauvantaipäivän aamu.
Suutari Raappanan mökissä, jossa korpiloukkolaisten oli tapana majailla kirkonkylässä käydessään, satuttiin parastaikaa lukemaan sanomalehteä, kun Topi — heitettyään kantamuksensa etehisen vaarnaan — työntyi sisään ovisuuhun. Suutarin akka siinä, sankalasit nenännipukassa, oli lukemassa, ja muut näkyivät kuuntelevan. Suutari itse istui lestipölkyn ääressä vasara kädessä, mutta ei hänkään tuntunut liioin kaputtelevan. Pitkällä rahilla näkyi istuksivan kolme kirkkomiestä karvalakit päissä, nysät hampaissa, tuontuostakin sylkäistä ruiskahuttaen keskilattialle. Ei yksikään pirtissä-olijoista hievahtanut Topi Romppasen sisäänastuessa, suutari ainoastaan nyykäytti juhlallisesti päätään ja teki äänettömänä tilaa tulijalle siirtämällä vasemmalla kädellään työkaluja syrjemmäs seinustalle. Topi istuutui osoitetulle paikalle, ja häneenkin tarttui kuunteli jäin hartaus aivankuin olisi sattunut kirkkoon kesken saarnaa. Tuntui tosiaan ensimmältä, että tästä piti panna kädet ristiin ja katsoa synnintuntoisesti alas lattiaan, mutta kun ei havainnut muidenkaan siten istuvan, niin ei hänkään, vaan jäi jäykkänä eteensä tuijottamaan. Yhden syljen sylkäistyään höristi Topikin korviaan ja koetti ajatella, kun suutarin akka korkealla äänellä lukea rompotti sanomalehdestä:
"… Ja tässä maassa on aina vallinnut vääryys ja kierous porvariluokan puolelta. Köyhän kansan on napisematta täytynyt kärsiä puutetta ja nälkää ja kuolla kurjuuteen, josta ei kukaan ole tahtonutkaan pelastaa. Herrat sortajat eivät ole mitään tietää tahtoneet kansan suurista kärsimyksistä, vaan ovat aina niille nauraneet ja sanoneet niiden johtuvan vain typeryydestä ja laiskuudesta. Eikä rehellinen työmies tähän asti ole koskaan saanut työstään sitä palkkaa, jota on oikeus ja kohtuus vaatia. Pappi on petollisesti opettanut kirkossa ja rippikoulussa, että näin olla pitää ja että Jumalalta muka tulee sekä rikkaus että köyhyys. Nyt tästä perkeleellisestä järjestelmästä, tästä valheen ruhtinaan vallasta vihdoinkin täytyy tulla loppu. Jokaisen köyhän on pakko jyrkästi nousta etujansa puolustamaan, omia ihmisoikeuksiansa vaatimaan. Tämä käy laatuun sillä tavalla, että kaikki köyhät kautta maan valmistuvat joukossa ensi tuleville valtiopäiville äänestämään sellaisia edustajia, jotka ajavat ainoastaan köyhälistön asiaa ja pitävät puolensa varakkaitten luokkien hävyttömyyksiä vastaan. Koska herrain viime tingassa on ollut pakko antaa valtiollinen äänioikeus köyhille, niin nyt on näytettävä, että niistä entisistä herrainpäivistä tehdään oikeat kansan päivät. Nyt on jokaisen köyhän — olkoon mies tai nainen — riennettävä ottamaan selko uudesta vaalilaista ja jo hyvissä ajoin opittava tuntemaan, mitä merkitsee köyhälistön vetämä punainen viiva. Sillä tietäkää, rakkaat ystävät ja toverit, se punainen viiva lähtee Suomen kansan omasta sydänverestä. Ja niin totta kuin köyhälläkin on Jumala ja herroilla on herra: tämän punaisen viivan pitää viiltämän kansamme sortajia ytimiin ja munaskuihin…"
Suutarin akka hykähti hyväksyvästi ja jatkoi lukemistaan kirjoituksen loppuun asti.
Topin päätä huimasi. Sydän oli ikäänkuin herjennyt tykkimästä. Tämmöistä puhettapa hän ei vielä elämässään ollut kuullut! Ei ollut aavistanut, että semmoista sananvapautta koskaan voisi maailmassa olla olemassakaan, varsinkaan kirjoihin räntättynä. Hän oli ikänsä päivät luullut, että paperille painettu sana saattoi olla ainoastaan saarnaa tai jollei varsin saarnaakaan, niin korkeintaan kuvernöörin kuulutusta, jolla peräänkuulutettiin jotakin suurvarasta tai maantieryöväriä. Mutta tässä räntissä aivankuin olisi puhellut joku, joka piti rahvaan puolta ja rohveteerasi ennenkuulumattomia asioita…
Topi katsahti alta kulmainsa, että mitä muut —?
— Joo! virkkoi isäntä suutari, — niin on asia. Tänä talvena se tässäkin kylässä verenkarvainen vetäistään, jotta sutkahtaa!
— Oikein on asia räntätty, arveli muuan kirkkomiehistäkin. — Näistä puolin sitä reistataan.
— Herrojen selkämuniin asti! toisti suutarin akka käärien sanomalehden kokoon ja nousten pöydän takaa Topia kättelemään.
Suutari alkoi kaputella vasarallaan samalla puhutellen suopeastiTopia, joka istui hänen edessään ikkunan pielessä.
— Kuuluuko sitä mitä?
— Eihän sitä kummempaa. Talvi tästä taisi tulla. Terveisiä laitettiin…, äänteli Topi harvakseen ja hillitysti.
Mutta suutarin akka hytkäytti pulleaa mahaansa niin omituisesti uunin kupeelta, jossa musta kahvipannu näkyi olleen kiehumassa sanomalehden lukuaikana.
— Kiitoksia! hän sieltä kimahti. — Kyllä ne köyhän akan terveiset paljon painaa, mikäli sen Korpiloukonkin muijan. Vellijauhon hakuunkos sinä hiihoit?
— Ka piti…, myönsi Topi hieman arastellen outoa kirkkoväkeä.
— Arvaahan sen kysymättäkin, mitä varvasta kenkäraja hieroo, ramasi suutarin akka ja alkoi kaataa kahvia pariin kuppiin, joista kaikki vuoronperään joivat. Sai Topikin kupposen, varsinkin koska oli sukua suutarin väelle; tästä sukulaisuudesta tosin ei milloinkaan puhuttu, vaikka se molemmin puolin tiedettiin.
Kahvia särpiessä ympäri laitain Topi lämminneenä ja ikäänkuin kesyttyneenä jo kysäisi että:
— Mitä kirjaa se Kunilla tässä kuului äsken lueksivan?
Johon suutarin akka ehätti vastaamaan että:
— Eihän se mikään kirja ollut, vaan sanomalehti "Kansan voima", sekä lupasi antaa Topille pinkan vanhoja numeroita kotiin vietäväksi.
— Mitäpä minä heillä, esteli Topi kohteliaasti: — välttää ne semmoisen mökin seinät paperoimattakin.
Mutta silloin suutari Raappana pärähti lyhkäiseen nauruun ja sanoi että:
— No jo sitä sinäkin Topi elät kuin mykrä metässä! Ei se meijän Kunilla sinulle aviisujaan russakan syötiksi toki tyrkytäkään, vaan rakuteeratakseen.
Topi oli hämillään. Ei hän tietänyt mitä rakuteeraamisella tarkoitettiin eikä iljennyt tiedustaa. Oppinutta väkeä näkyi tulleen tästä suutarin joukosta sitten viime juhannuksen.
— Vaan hyvinpä hänessä, siinä räntissä, tuntuivat rohveteeraavan siitä viimeisestä tuomiosta! uskalsi hän sentään huomauttaa. — Minulla ihan veriä seisottamaan tuppasi, kun tuo Kunilla paasasi.
— Jopahan on oravakoirakin ketun jälillä! nauroi suutarin akka leveästi. — Muistakin tulla kokoukseen!
— Mikä kokous se on? kysyi Topi neuvottomana.
— Vai et sinä sitäkään… Ei ole tainnut kapula kiertääKorpiloukolle asti? No ka: Sepä se sosial-mokraatti!
— Höö! sanoi Topi tyhmistyneenä.
— Juu! selitti suutarin akka. — Se on kauppias Visuliinin pirtissä tän'iltana kello seitsemän.
— Höö! pani Topi siivokseen. — Papitko sitä pitää vai valtesmanni?
— Eiköss helkkunassa! pärähti suutari. — Ei sinne toki tohi lukkarikaan.
— Vai ei lukkarikaan! toisti Topi yhä enemmän ihmeissään. — Kekä sitä sitten pitänee?
— Raatari Kalle ja minä! ilmoitti suutarin akka juhlallisesti.
— Höö! pääsi Topilta vielä kolmannen kerran ja sitten hän vasta alkoi päästä oikein urille oivaltaessaan, että tuo kokous on tapahtuva samantyylisessä hengessä kuin äskeinen sanomalehden lukeminen.
Seurasi kotvan vaitiolo. Jurot kirkkomiehet tupruttelivat venäjänlehtiään niin että puolet pienestä pirtistä oli sakean savupilven peitossa; suutari ja suutarin akka ryyppivät kahviaan vieraiden jo juotua; vähän herrahtavammin ne näkyivät osaavan juoda kuin muut — eivät särpineet vadilta ympäri laitain. Sanoi suutari ryyppimisen lomasta:
— Se on sillä tavalla, kuule Topi, että tulevan maaliskuun 15 päivänä tämä maa ja tämä maailma taitaa tosiaankin kallistua toiselle kantilleen.
— Niinpä taitaa, myönsi Topi.
— Sinäkin saat vetäistä punaisen viivan. Ja Riika myös! säesti suutarin akka.
— Vai semmoinen nyt on laki, arveli Topi.
— Ei pirhana! huomautti suutari. — Taitaa sentään Topilta ja Riikalta veren karvainen jäädä riipaisematta. Vai lieneekö maksettu ruununverot viime vuosilta?
— Eipä ole tullut maksetuksi, tunnusti Topi.
— Jääpi sitten vetämättä punainen viiva! tiesi suutari. — Tunnen minä sen verran uudet parakraahvit.
— Vielähän nuo kerkiää selvittää rästit, kuka tahtonee, jyrähti yksi kirkkomiehistä, katkeran näköinen jätkä.
— Milläpä köyhä selvittää? penäsi toinen kirkkomies, entinen isäntä, jolta olivat kaupungin porvareille hävinneet maat ja mannut, talot ja metsät.
Kolmas kirkkomies tirskautti syljen pitkälle hammastensa lomitse ja lausui ylenkatseellisesti:
— Herrain tekemältäpä haisee se uusikin lakilaitelma, koskapa raha ensin maksaa pitää ennenkuin köyhän ääni kelpaa.
Mutta suutarin akka otti nyt puheenvuoron ja selitti mahtipontisesti:
— Kyllä nyt vielä tänä talvena täytyy verot suorittaa ja kiskoa raha vaikka kiven raosta, jotta köyhimmätkin pääsee äänestämään. Vaan sitten tulevana talvena itse tehdään laki ja nilistetään köyhiltä verot koppina pois!
— Noo joo, silläviisin se on justeerattava, myönsi toinen kirkkomiehistä.
Mutta Topi oli kuunnellut eri mielipiteitä ja ajatellut omaa kohtaansa ja sitä punaista viivaa. Hän kynsi korvantauksiaan, ja kylmä hiki kihoili hänen ohimoillaan. Lausahti matalalla äänellä:
— Olisi minulla linnunraatoja siksi verran jotta parin vuon verojen tukkeeksi. Vaan mistäpäs sitten vellijauhot —?
— Tänä talvena täytyy köyhän nakertaa vaikka männynkäpyjä, muuten jää selvä leipä iäksi saamatta! opetti suutarin akka huiviansa solmuun sitoen leveän leukansa alle ja tehden lähtöä kylälle.
Kirkkomiehet myös läksivät asioilleen, mikä pappilaan, mikä vallesmanniin, mikä kunnan esimiehen luo. Topi jäi vielä tuntikaudeksi suutarin kanssa juttuamaan maan uusista asioista ja niitä tarkemmin tiedustelemaan. Sitten hänkin työntyi kylän keskustaan toimituksilleen saatuaan suutarilta viimeisen varoituksen, että oli välttämättä muistaminen saapua sosiali-mokraattien perustavaan kokoukseen kello seitsemän illalla.
Topi lupasi pyhästi.
7
Erämaan koko luomakunta sen tuntui tietävän, että Korpiloukon Topi oli lähtenyt vellijauhon hakuun kaukaiseen kirkonkylään. Metsän puut siitä keskenään puhelivat suhisten toinen toisensa korvaan: "Mies on kylässä, mies on kylässä!" Mustapartainen korpikuusi antoi merkin suon saarekkeessa seisovalle paljaspäiselle petäjävanhukselle, liikuttaen korviaan: "Tästä hän hiihti, tästä hän hiihti!" "Ja koira oli matkassa — se Jysky!" kuiskivat katajapensaat jäniksille, jotka uutisesta suuresti ilostuivat ja alkoivat heitellä kuperkeikkaa lumessa, suut ristissä rupatellen: "tänä yönä mennään mökille — yleinen huviretki mökille!" Kettumikko, metsän pika-airut, loikkasi yli ladun häntä suorana ja päätti sivumennen kuiskata rajalinjalla nukkuvan kuninkaan korvaan, että hänen majesteettinsa suvaitkoon nähdä kauneimmat unensa nyt, sillä seudun ainoa urkkija oli kirkkomatkalla.
Myös navetassa mökin isännän poissaolo tiedettiin. Ämmikki oli tyytymätön, että lantakasa takajalkojen takana kasvoi, ja mullivasikka Kuropatki mylähteli närkästyksissään, kun muka mielestään sai liian niukasti ravintoa. Emäntä näet aina oli kahta kitsaampi, kun isäntä milloin oli poissa. Tosin oli suloista kuvitella päivää, jolloin isäntä koteutuu ja jolloin tavallisesti navetassakin hiukka herkutellaan — nuolemalla emännän taikina jauhoisia käsiä.
Paitsi kissamirriä, joka naukuen ikävöi riitatoveriansa Jyskyä, näyttivät myös mökin pienemmät huonemiehet, russakat, olevan tietoisia isännän harvinaisesta poissaolosta. Samana yönä, jona Topi Topinpoika istui työväenyhdistyksen perustavassa kokouksessa kirkonkylässä, nämä ruskeatakkiset toverit myös pitivät omaa kokoustaan Korpiloukon honkaisen pöydän ääressä ja mökinväen sikinukkuessa ikäänkuin kiihkeästi keskustelivat asioista.
"Toverit", sanoi yksi: "Romppanen on poissa!" "Mutta", huomautti toinen sarvet pystyssä: "akkansa nukkuu tuossa lattialla".
"Veljet", virkkoi kolmas: "onko täällä mitään syötävää?"
"Ei murun suremaa", ilmoitti neljäs: "silkkaa vettä vain tuossa tuopissa".
"Mitä mahtaa merkitä että Romppanen on poissa?" kysyi viides.
"Kuolemaa se ennustaa", selitti kuudes: "mökissä ei ole ruokaa".
"Kurjaa väkeä!" huokasi seitsemäs: "eivät kykene edes meitä elättämään!"
"Sellaisia ovat ihmiset!" arvosteli kahdeksas katkerasti: "He vihaavat meitä ja tahtovat meidät tappaa."
"Mutta miksi he meitä oikeastaan halveksivat ja vainoovat?" tiedusti yhdeksäs synkeästi.
"Siksi että meitä pidetään rumina ja iljettävinä ulkomuodoltamme", tiesi kymmenes.
"Ei suinkaan siksi", väitti yhdestoista vilkkaasti: "vaan siksi ainoastaan, että nimemme on se mikä on".
"Jos niin on, eikö siis voi muuttaa nimeä?" arveli kahdestoista.
"Sitä ei voi muuttaa niin kauan kun emme voi muuttaa ulkomuotoamme", vakuutti kolmastoista.
"Mutta miksi jumalan nimessä meidän täytyy kärsiä tätä kaikkea kurjuutta?" huudahti neljästoista.
"Siksi että olemme siinneet ja syntyneet liasta!" vastasi viidestoista jylhästi.
Seurasi haikea vaikeneminen. Pitkät, notkeat tuntosarvet vain heiluivat hurjasti ilmassa ja ohuet siivenalukset värähtelivät mielenliikutuksesta. Vihdoin — ikäänkuin — virkkoi taas yksi ankarasti:
"Se lika on tullut ihmisistä itsistään."
"Niin", myönsi myös toinen: "heillä siis on meitä kohtaan elättämisen velvollisuus".
"Nyt minulle selkenee!" huudahti kolmas: "he inhoavat meitä sentähden, että he meidän olemassa-olossamme näkevät oman kurjuutensa kuvastuksen".
"Meidän on vain yöllä salaa liikkuminen, jottei heidän silmänsä koskaan tarvitsisi meitä nähdä!" ehdotti neljäs.
"Se on aina ollut lakejamme, mutta siitä on tehty poikkeuksia", huomautti viides ja lisäsi vielä: "luulenpa ymmärtäväni sen inhon, jos ihminen meidät näkisi suuressa laumassa. Hän kiroilisi kauheasti ja alkaisi meitä survoa kirvespohjalla. Mutta jos se olisi herrasihminen, niin hän pyörtyisi inhosta ja tulisi pahoinvoivaksi."
"Mitä ovat herrasihmiset?" kysyi kuudes uteliaasti ja juoksi likelle puhujaa.
"Ne ovat sellaisia ihmisiä, jotka meidät heti myrkyttävät, jos me heidän taloihinsa tunkeudumme."
"Niin", kertoi seitsemäs: "Kerran minä tein Romppasen eväskontissa huvimatkan pappilaan, mutta kiitänpä jumalaani, että pääsin ehein nahoin takaisin. Heti kun hyppäsin ulos kontista, alettiin minua hurjasti ajaa takaa pitkin sileän kiiltävää lattiaa, jossa jalka livetti. Juoksin niin paljon kuin jaksoin ja kaarsin takaisin konttiin, josta eivät enää löytäneet."
"Kutti parahiksi huvimatkailijalle!" pilkkasi kahdeksas: "täällä eivät yksinäistä koskaan ahdista paitsi silloin kun korvaan sukeltaa. Täällä saapi juosta vaikka Romppasen housuissa ja vain lapset vahingossa päälle polkaisevat. Täällä on ikuinen vapaus."
"Ja ikuinen nälkä!" ilkkui yhdeksäs.
"Hiljaa toverit!" keskeytti kymmenes varoittavasti: "akka nousee juomaan…"
Kaikkien sydämet lakkasivat tykkimästä ja väräyttämättä tuntosarveakaan jäivät kaikki kuin kiinninaulatut paikoilleen. Ainoastaan ne, jotka tuopin laidalla istuivat, juoksivat kiireesti alas pöydälle. Yksi ainoa putosi? hätäyksissään tuopin sisään ja alkoi vimmatusti uida ympäri puisia rantoja.
Riika emäntä tosiaankin kopeloi pimeässä tuoppia, ryyppäsi pitkään ja sylkäisi jotakin suustaan.
— Thyi! kuului ympäri pirttiä niin että kissakin uunilla heräsi ja sähkötti silmillään. Pikku poikanen kätkyessä alkoi huutaa, mutta asettui vähitellen kun sai äidiltään rintaa. Riika toimitti tehtävänsä sytyttämättä pärettä.
Sitten taas vallitsi haudan hiljaisuus pirtissä, ja pienet ruskeatakkiset uskalsivat jälleen vaihtaa ajatuksiaan.
"Niin kauan kun on vettä ja lämpöä maailmassa, niin kauan ei meidän uskonlahkomme kuole sukupuuttoon!" lausui eräs toivehikkaasti ja kiipesi juomaan tuopista.
Muut seurasivat hänen esimerkkiään.
"Veljet ja sisaret", sanoi sitten taas yksi pitäen puhetta tuopin korvan huipulta: "koska nyt on puolen yön hetki ja olemme keskustelleet tärkeistä asioista, niin emmeköhän tekisi joukossa pyhiinvaellusta sille vuorelle, jolla niin monta kertaa ennenkin olemme elämän salaisuuksia tutkistelleet pimeyden hiljaisina hetkinä".
"Missä se on?" tiedustivat toiset.
"Minä näin tyttölapsen päivällä sitä vetelevän tuohisessa pitkin lattiaa", ilmoitti joku.
"Aivan oikein", sanoi toinen: "se viruu penkin alla nurkassa".
Ruskeatakkiset rupesivat pitkässä jonossa marssimaan nurkkaan, jossa iänikuinen, paksu virsikirja virui lattialla, retkottaen keskeltä auki. Kun heitä oli kerääntynyt sen päälle noin viisikymmentä sielua, kuiskasi eräs joukosta:
"Ssst! on harvinainen ilmiö, että kirja on auki näin yöllä. Minä olen ollut huomaavinani, että akka pitää kirjaa arvossa. Tietääkö kuka, mitä hyvää akka siis tästä löytää?"
"Minä tiedän", ilmoitti joku: "akka lukee tästä lumoavia loitsuja, silloin kun hänellä on vatsanpuruja. Ja kun hän on lukenut, niin hän unohtaa nälkänsä."
"Mutta sepä konsti pitäisi meidänkin oppia", esitti toinen: "Eikö joukossamme löydy yhtään kirjanoppinutta?"