Tuho on ovella. Miten syväntuhoisa porvarien kauppakirja on, sen todistaa esim. Turkin kohtalo. Olihan kyllä Turkkikin teoreettisesti itsenäinen, mutta todellisuudessa ei. Ja miksi ei? Siksi, että se oli erästen pakotettujen, kapitulatsiosopimusten johdosta joutunut suurvaltojen suhteen aivan samanlaiseen holhottavan vallan asemaan, johon porvarien kauppakirja nyt on polkenut Suomen Saksaan nähden, Ja kuitenkaan ei noiden suurvaltojen valtiovalta ollut tunkeutunut Turkin valtiovallan elimistöön niin syvälle kuin nyt tunkee Saksan valtiollisen vallan holhous ja teho Suomen valtiotoimeen, Niiden suurvaltojen valta ei ulottunut Turkissa toki elämän kaikille, vaan rajoitetuille ja määrätyille aloille, eikä koskenut asioita, joissa ei joku asianomistajista ollut suurvaltojen alamainen. Lisaksi oli Turkki Suomeen verraten edullisemmassa asemassa sen johdosta, että sillä oli turvanansa melkoinen aseellinen voima, jota pienellä Suomella ei voi koskaan olla, joten toinen sopimusvalta, Saksa, voi sopimuksensa tulkinnassa ja kehittämisessä harjoittaa täyttä mielivaltaa. Kaiken lisäksi oli Turkin suojana se, että sopimus, sekaantumisoikeua ei koskenut yhtä ainoaa valtaa, vaan monta keskenään vaikutusvallasta kilpailevaa, joten ne jo pelkästä kateudesta ja epäluulosta joutuivat olemaan Turkin suojana toistensa pahimpia pyyteitä vastaan. Suomella ei ole mitään näitä etuja ja miten onnettomaan asemaan pieni kansa voi joutua suuren n.s. suojelijansakin, saati sitten holhoojansa suhteen, siitä on esimerkkinä m.m. Bulgaria, jota Venäjä "suojeli". Kävihän se Venäjän "suojelus" Bulgarialle niin raskaaksi, niin tukahduttavaksi, että koko kansan pyrkimysten päämääränä on aina Stambuloffin ajoista lähtien ollut siitä "suojelijasta" vapautuminen. Ja kuitenkaan ei Venäjällä ollut mitään kirjallisia suojelusoikeuksia, ei sekaantumisoikeuksia, kuten on nyt Saksalla. Venäjän alamaisilla ei ollut Bulgariassa valtiollisia oikeuksia, kuten nyt porvaristo myönsi Saksalle. Poikkeuksena oli vain kirkon ylin johto, mutta se ei ollut mikään valtio-oikeudellinen oikeus, vaan samantapainen kuin on paavin valta kaikissa roomalaiskatoolisissa maissa. Se, että Saksa takaa sopimuksissansa Suomen integriteetin, ei merkitse mitään, sillä olihan Venäjäkin taannut Bulgarian integriteetin ja kuitenkin tunsi Bulgaria olevansa epäitsenäinen kansa. Olivathan suurvallat taanneet saman Turkille ja kuitenkin luettiin Turkki riippuvien kansojen joukkoon kuuluvaksi. Takaahan Saksa kyllä siirtomaittensa integriteetin ja kuitenkin ne siirtomaat ovat kaukana itsenäisestä valtiosta. Takasi Saksa kyllä Belgiankin integriteetin, jopa suvereenisuudenkin, mutta sodan alkaissa saman Saksan Lontoossa oleva lähettiläs ilmoitti siitä takuusta Englannin hallitukselle sanasta sanaan, että: "Sehän on vain paperilappu".
Tuho on siis ovella. Mitä tehdä? Kukaanhan meistä ei voi, ei saa jäädä kylmäksi kansan ja isänmaan asialle, sillä se on yli kaiken jo siitäkin syystä, että isänmaan orjuus tietäisi sen kansan orjuutta. Olemme olleet kylliksi orjina. Saksan kuristamina me tukehtuisimme, sillä Saksan luona ei ole ilmaa, eikä elämää. Sen ovat Saksan orjuuteen joutuneet kansat saaneet kokea.
Kun nyt hätäkello soi, kun vihollinen on portin edessä, niin minä uskon, että Suomen työmiehen altis sydän avautuu kolkuttamatta. Mutta sen työväestön kädet ovat nyt sidotut veristen Mannerheimien, Renvallien ja muiden takia. Isänmaa elää nyt syvimmän murhenäytelmänsä verisiä päiviä. Vihollinen on portilla ja kansan turva, plebeijit poissa kaupungista. Missä apu? Jos ihme avaisi vielä niiden sydämet, jotka ovat kansan parhaita, niin ei toivo olisi tyyten poissa. Jos tämä suuri murhenäytelmä saisi talonpoikaisväestön korvat tajuamaan, mitkä hätäkellot nyt soivat, niin siinä olisi sen sisällisen rauhoittumisen avain, jota tarvitaan vihollisen seistessä porttien edessä. Jos vain ne, jotka vihollisen ja tuhon kutsuivat, jäisivät yksin, niin olisi ehkä kaikki vielä pelastettavissa. Vielä eivät olisi kaikki tiet poikki hakatut. Vielä eivät ole viimeiset sanat sanotut. Vieläkin voisivat esim. kansainväliset sanat ja varsinkin köyhälistön sanat nousta yläpuolelle Saksan sanojen. Poliittiset, uudet konstellatsioonit ovat aina ja loppumattomasti tarjolle. Niinhän on tapahtunut sangen monien kansojen elämässä. Mutta se uusi sana ei tule, elleivät jää yksin ne, jotka kutsuivat tuhon ovelle. Ehkä ei tarvittaisi mitään äärimmäisiä. Yleensähän maailmassa silloin, kun vihollinen ja tuho on ovella, ovat sovinnon sanat helpot. Ne aivan rukoilevat päästä sisälle. Muinoinen Rooma haki kaupungista tyytymättöminä poistuvia plebeijiänsä takaisin suostumalla niiden vaatimuksiin. Kun muinoin Unkaria tuho uhkasi, niin Unkarin kuningatar, Maria Teresia, lapsi sylissä kääntyi Unkarin magnatien puoleen, vetosi niiden sydämiin ja ne toivat avun. Ei vielä monta kuukautta sitten täällä Ad interim-lehden miehet, Saksan hirmutöistä kauhistuneina tekivät omalta osaltansa kaikkensa estääksensä Saksan voiton ja Saksan siitä johtuvan hegemonian ja hirmuvallan valtaan pääsyn. Missä ovat ne Ad interim-lehden miehet nyt, kun heidän omat porvarinsa ovat Saksan hirmuvallan tänne kutsumalla kutsuneet? Vaikenevatko he jo sen hirmuvallan pelosta, vai vetävätkö muutoin ristin sen silloisen lujan vakaumuksensa yli? Niiden miesten joukossa oli muutamia naisiakin. Missä on heidän joukossansa nyt se Maria Teresia, jonka sydän kuuli hätäkellojen hiljaisen soinnun ja joka silmät kyyneleisinä astui omiensa eteen ilmoittamaan: saksalainen valta on muurien edessä, tuho on ovella tulossa. Isänmaan nimessä siis:oikeutta plebeijeille!
Vilppulasta Tampereelle.
Helvetillinen tykkituli oli jatkunut herkeämättä yötä ja päivää — kummaltakin puolen. Mutta ylinnä jylisivät punaisten kanuunat; erä erältä saatiin lahtarien tulikitoja vaikenemaan.
Oli kysymyksessä pohjanmaan lukon Vilppulan valtaaminen.
Pynnösten kylä oli juuri valloitettu.
Taannoisesta väsymyksestään toinnuttuaan sen nopeudesta kiitos Marin hellien kätösten ja hehkuvain suudelmain! — oli Hanneksesta mielestään tullut kuin toinen mies. Eipä silti, että hän tähänkään asti olisi luoteja pelännyt tai koettanut karttaa kahakoita, mutta nyt tuntui hänestä aivan kuin hän olisi saanut kokonaisen komppanian voiman ja tarmon ja ikäänkuin hänestä mieskohtaisesti olisi riippunut koko vapaussodan ratkaisu. Tietysti hän taisteli luokkansa kanssa luokkansa puolesta, mutta vähimmän ei hänen urheuttaan kentiesi ylläpitänyt se seikka, että rintaman takana, vain jonkun kivenheiton matkan päässä hääri ja hyöri laupeudentyössä hänen sydämensä valittu, hänen kalleimpansa, ja jos punainen rintama pettäisi, jos valkosudet pääsisivät ryntäämään työläismuurin puhki, niin, mitenkä kävisi silloinhänenkin?
Kenttätykistön tuleen yhtyi panssarijunien, kuularuiskujen ja konekiväärien korvia huumaava jyske ja rätinä.
Nyt annettiin jalkaväelle hyökkäyskäsky valkoisten puolentoista kuukauden ajan varustamia asemia kohti.
Ensimmäisten joukossa nähtiin kuolemaa halveksiva Hannes.
Tuuma tuumalta — saa sanoa —, jalka jalalta, syli syleltä liikkuivat punaiset ketjut eteenpäin. Vastustajan herkeämätön kuularuiskutuli harvensi hyökkääjien rivejä. Mutta reservit täyttivät aina uudelleen aukot. Yli kaatuneiden toverien ruumiiden, ohi verissään viruvien haavoitettujen, läpi vihollisen kuula-esiripun yhä vain eteenpäin tunti tunnilta!
Mitään tähän verrattavaa kamppailun sitkeydessä ja verisyydessä eiHannes vielä tähän mennessä ollut nähnyt.
Ja niinpä vihdoin — kahden vuorokauden herkeämättömän taistelun jälkeen valkoisten vastarinta murtui. Näiden ensimmäinen juoksuhautalinja vallattiin. Perääntyvä vihollinen jo tyhjensi Vilppulaa.
Mutta juuri tällöin tapahtui jotakin kauheaa. Juuri kun vihdoinkin oltiin puhkaisemassa tie pohjanmaalle, juuri kun oltiin korjaamassa runsas sato viikkojen verisestä kylvöstä, juuri silloin saapui käsky:peräytykää!
Lahtarit näet olivat samaan aikaan suunnattomin ylivoimin toteuttamassa strateegista suunnitelmaansa, Se käsitti molempien pohjoisen rintaman sivustojen murskaamisen sekä Länkipohjan että Suodeniemen suunnalla ja Vilppulassa hyökkääväin joukkojen saartamisen katkaisemalla näiden etappiyhteys. Tiedettiin jo ilmoittaa lahtarien joukkojen olevan selän takana Orivedellä.
— Peräytykää!
Mikä hirvittävä sana niille, jotka epätoivon hurjuudella olivat verissäpäin saavuttaneet kauan janoamansa, ikävöidyn voiton, mikä tyrmistyttävä "mene tekel" niille, jotka juuri uskoivat kamppailleensa koko luokkasodan uuteen, ratkaisevan voiton vaiheeseen!
Ja kuitenkin: peräytykää! — Oli peräännyttävä.
"Raskas oli sinä, maaliskuun 17-18 päivien välisenä yönä — kirjoitti jälkeenpäin Vilppulan rintaman päällikkö — vastata joukon kysymykseen: miksi peräännytään, kun voitto kerran olisi käsissä? — Sanoin rehellisesti totuuden: takana on sivustamurtoja ja tie jo poikki. Joku sanoi: päällikkö, olemmeko menettänyt kaikki? — Tällä kertaa ja tällä paikalla kyliä, mutta toisessa paikassa yritämme sitä tiukemmin. — Onko siitä meille tai toisille hyötyä? kysyttiin. — On, ellei juuri tällä hetkellä, niin joskus myöhemmin; — Emme saa tuottaa häpeää joukoillemme, tovereillemme. Sillä vallankumous voittaa sittenkin; sen täytyy voittaa, ennemmin tai myöhemmin! — Joku lisäsi tällöin: ja nyt on yritettävä! Nyt yritetään! toisti joukko."
Ja niin alkoi tuo kohtalokas perääntyminen Tampereelle. Saksalaisten maihinnousuhuhujen ja porvarien rintaman takana harjoittamasta provokationista epäileviksi käyneet mielet osassa joukkoa valtasi sairaloinen kauhu. Yhtä urhea kuin moni vielä äsken oli ollut, yhtä pelkuriksi tai tylsäksi hän nyt yhtäkkiä muuttui.
Mutta eivät kaikki. Kun tuli kysymys, kutka lähtevät selkäpuolta avaamaan, oli Hannes ensimmäisten halukkaiden joukossa.
Ja paluutie avattiin. Mutta ne taistelut, joita käytiin Oripohjassa, Orivedellä, Kangasalla ja Vehmaisissa, ne kertovat sanoin selittämättömästä uljuudesta, uljuudesta, jota osoittivat valkoisten monesti kaikilta tahoilta piirittämät miehet kiilankärkenä raivatessaan tietä tovereilleen, joiden tarmo ja miehuus oli pettänyt.
Kas tässä äskeisen päällikön kuvauksesta:
"Painamme eteenpäin — — rapina alkaa — kestää tunnin — — puolitoista. Kuuluu: antautukaa. — Vastaus: tulkaa ottamaan! Ja taas eteenpäin. Joku joukosta alkaa puhua antautumisesta. Pidän puheen, ja nousen veturille. Valmiit! komennan kuularuiskumiehille. Lähdettiin — tiedustelijat ovat kilometrin edellä. Ruiskut ratisevat aivan lähellä tultaan suitsuttavia lahtareita kohti. Vetureista uhkaa loppua vesi — toinen tuli kelvottomaksi. Lahtarit ehdottelevat rauhaa ja lähteekin miehiä, mutta otetaan vastaan — myrskyisellä tulella."
"On jo klo 9 ja ihan pimeä. Haavoittuneet voivottavat. Niitä hoidetaan. Valitettiin patruunain loppuvan. Jaetaan Oriveden saalista. Saavat lahtarit maistaa omistaan. Taas eteenpäin. Koko aava kenttä yhtenä tulimerenä. Kuularuiskut kuumenevat. Vaihdetaan miehiä niihin. Jäisimme Vehmaisiin, mutta emme tiedä, kellä on Messukylä. On siis painettava eteenpäin. Ampuminen heikkenee. Pian kuuluu: keitä siellä? — Punaisia! — Mitä punaisia?! — Tulee ratsumies tutkimaan: Omia ovat!"
Ja junan ryömiessä halki hävityksen kauhistuksen seisoi Hannes paikallaan, latasi ja ampui, latasi ja ampui herkeämättä ja kuurona ja sokeana kaikelle muulle, paitsi päällikön käskyille ja sydämensä valitulle, jonka lähimmäksi suojelijaksi sokea kohtalo oli hänet tällä hirvittävällä matkalla viskannut.
Mari nimittäin oli eräiden toisten Ensi-Avun tyttöjen kanssa mukana junassa, ja osa, jota he tällä raskaalla retkellä näyttelivät, ei ollut helpompi eikä vähemmän kunniakas kuin heidän taistelevain miestovereidensa. Sillä junan milloin seistessä, milloin verkkaan vieriessä eteenpäin ja valkoisten tulen tehdessä tuhojaan urhoollisten punasoturien joukossa vaalivat ja hoitelivat punasiskot uskomattomalla kylmäverisyydellä verissään voivottelevia henkensä uhalla koettaen lieventää näiden kärsimyksiä. Kokonaista seitsemän tuntia kesti yhtämittaista, helvetillistä kuularuisku- ja kivääritulta, vaunu oli melkein palasina, ja yhtä monta tuntia hoitelivat vapisemattomat, hellät työläissankarittarien kätöset kalleimpansa puolesta kamppailleiden haavoja.
— Onko tyttömme hengissä? kysyikin päällikkö ensimmäiseksi tulesta päästyä.
Ja kummaa olikin, etteivät kuulat olleet koskeneet kuin yhden käsivarteen näistä. "Ehkä oli niillä jotakin kunniantuntoa meitä kohtaan silloin vielä; nimittäin kuulilla, ei lahtareilla", huomauttivat myöhemmin tytöt.
Noita uljaita tyttöjä! Onnellinen se runoilija, jolle kuuluu heidän sankariutensa laulaminen, ja vielä onnellisempi se luokka, jonka tyttäret eivät ainoastaan ja'a veljiensä kärsimyksiä, vaan vieläpä voittavat heidät uljuudessa ja uskollisuudessa.
Sillä naistemme kunto ei kestänyt koetusta ainoastaan rakkauden työssä — hoivatessaan niin hyvin punaisia kuinvalkoisia, jotka jälkimmäiset jo sodan kestäessä mutta varsinkin sen jälkeen niin katalasti palkitsivat heidän laupeudentyönsä — vaan myös milloin he tarttuivat aseisiin. Suurempaa näytettä urheudesta eivät luokkasodan aikana näyttäneet urheimmatkaan miessoturimme kuin tyttösemme monin paikoin maata. Lukemattomat kuvaukset vahvistavat tämän tosiasian.
Niin, ja sitte myöhemmin kun uljuutta oli osoitettava pyöveleille, millä ylevyydellä kävivätkään he kuolemaan.
Sankarittaria, sankarittaria!
Tampereen tragedia.
Tampereen romahdusta kuvailee muudan piirityksen aikana kaupungissa ollut toveri tähän tapaan:
Oli päästy jo maaliskuun puoliväliin. Kaikki näytti lupaavalta. Taistelut olivat olleet menestyksellisiä. Kaikkialla Punaisen Suomen alueella pyrittiin kuumeen tapaisella innolla järjestämään yhteiskunnallista ja taloudellista elämää säännölliseen kulkuunsa — uudistetulla koneistolla.
Mutta keskellä kuumeisinta työskentelyä alkaa kuulua ääniä, että pohjoinen rintama on murtunut. Kuinka? Miten se on mahdollista? Mitä erilaisempia kysymyksiä tehdään, ja koetetaan arvailla syytä tähän onnettomuuteen, jonka jokainen kumouksellinen sotilas ja siviiliharrastuksissa hyörivä työläinen huomaa koituvan vakavaksi vaaraksi, jopa tuhoa ennustavaksi koko vallankumoukselle. Viestit varmenevat päivä päivältä. Rintama on todellakin murtunut. Kaameaksi ja alastomaksi totuudeksi ilmeni, että porvarien sytyttämä, kulovalkean tavoin riehuva epäluottamuksen tuli oli leimahtanut ilmiliekkiin joukoissamme. Ja valtoinaan roihuavaa tulta on vaikea sammuttaa. Sitä yrittivät meidän valiojoukkomme, nuorisoliittolaiset ensimmäisinä. Nuoruutensa hehkuvalla innolla riensivät he Tampereelta tukemaan paniikin vallassa peräytyviä joukkoja. Mutta kuloa eivät he saaneet sammumaan. Lieska ahmasi yhä uusia alueita. Näillä riensivät lahtarit rientomarssissa eteenpäin, kohti Tamperetta, Työläis-Suomen lukkoa. Luulivat jo vaivatta murtavansa sen, etenkin, kun heidän onnistui aivan piirityksen alussa katkaista Etelä-Suomeen johtava rata. Mutta vielä eivät työläiset olleet sanoneet viimeistä sanaansa.
Samat joukot, jotka olivat koko pohjoiselta rintamalta peräytyneet täydellisen hajaantumisen tilassa, vailla luottamusta päällikköihin ja omiin voimiin, vailla itse- ja joukkokuria, tulivat vasta kaupungin edustalla järkiinsä huomaten mihin vaaranalaiseen tilaan he sekasorrollaan olivat saattamassa koko vallankumouksen, Tällöin virisi uusi into joukkoihin, ja nyt alkoi epätoivon hurjuudella käyty, kaksi viikkoa kestänyt kamppailu Tampereesta.
Maarianpäivästä alkaen pommittivat lahtarit lakkaamatta tätä linnoittamatonta kaupunkia. Näiden sytytyspommit sytyttivät tuleen kymmeniä etukaupunkien taloja (joiden polttamisesta myöhemmin syytettiin ja teloitettiin joukottain työläisiä!). Nämä järjestelmälliset murhapoltot suoritettiin tavallisesti yöseen aikaan, jotta siten olisi herätetty työläisissä pelkoa ja kammoa ja siten murrettu näiden vastarinta.
Mutta myös punaisten tykistö oli kiihkeässä toiminnassa. Ja tykistönsä suojassa taisteli punainen jalkaväki. Kaupungilla liikkuessa sai lakkaamatta kuulla sekä oman tykistön, kuularuisku- ja kivääritulen ääntä että vihollisen pommien ja granaattien hirveää räiskettä.
Alussa, jolloin tykistöllämme oli riittävästi ampumavaroja, torjuttiin useat kerrat loistavasti lahtarien tekemät hyökkäykset. Niinpä aloittivat nämä eräänäkin yönä tykistötulen koillisesta, idästä ja etelästä yhtäaikaa. Tähän ulvoivat vastaukseksi kaikki meidän 32 tykkiämme. Herkeämättä syöksivät ne kidoistaan tulta ja terästä. Maa huojui ja huoneiden ikkunat helisivät. Puoli tuutia vain kesti tätä hirveätä musiikkia. Mutta siinä olikin kylliksi. Lahtarien hyökkäysketjut särkyivät. Silmitön kammo ja pelko valtasi valkoiset joukot; ne perääntyivät, ja vasta ruoskilla ja aseilla saatiin ne myöhemmin järjestykseen.
Mutta tätä tilapäistä voittoaan eivät punaiset kyenneet käyttämään hyväkseen. Ja tykistöltämme loppuivat ampumavarat. Niitä ei mistään saatu lisää, kun sen sijaan vihollinen sai aina uusia loppuvien tilalle. Ja jälleen alkoi se pommittaa kaupunkia tullen tykkitulensa suojassa yhä likemmäksi.
Lopuksi päättyi tykkitaistelu. Mutta sitä kiihkeämmin alkoivat kiväärit ja kuularuiskut laulaa. Ammuttiin lakkaamatta yöllä ja päivällä.
Välillä lähettivät valkoiset airueensa ehdottamaan kaupungin antautumista. Nämä vaativat, että heille luovutettaisiin puolustusarmeijan päälliköt sekä ase- ja ampumavarastot. Miehistölle luvattiin taata vapaus. Näihin antautumisehtoihin vastasivat joukkomme taistelulla. Ehtoja ei katsottu voitavan hyväksyä.
Taistelujen lähentyessä itse kaupunkia alkoivat myös siellä piileskelevät lahtarit nostaa vähitellen päätään. Toimitetuista ase-etsinnöistä ja takavarikoimisista huolimatta oli näille kuitenkin jäänyt aseita ja ampumavaroja. Nyt alkoivat nämä tulla vilkkaaseen käytäntöön. Kuta lähemmäksi kaupunkia piirittävät joukot ehtivät, sitä kiihkeämmin alkoi sataa luoteja työläisten selkään. Näiden taistelu muodostui näin ollen tavattoman vaikeaksi, kun vihollisia oli sekä edessä että takana. Mutta eivät vieroneet paikalliset salakytät muitakaan keinoja. Väärillä punakaartin jäsenkorteilla tunkeutuivat he punaisten majoituspaikkoihin tekemään myyräntyötään. Myrkyttivätpä kerran kaartilaisille valmistetun ruu'ankin. Lahtarien provokatoristen tekojen aiheuttamasta sekasorrosta kärsi kaupungin puolustus, mikä ei ampumavarojen puutteessa enää voinut pitkällekään jatkua.
Lopuksi alkoivat katutaistelut kaupungissa piileskelleiden valkohyeenain ottaessa julkisesti niihin osaa. Nämä taistelut olivat äärimmäisen kiihkeitä. Yksityiset työläissoturit suorittivat unohtumattomia urotekoja; hurjimmin taistelivat ehken aseisiin tarttuneet punatytöt. Lakkaamatta lauloivat kiväärit ja kuularuiskut, räjähtelivät käsigranaatit.
Hyökkääjien oli valloitettava kaupunki talo talolta. Menipä kaupungintalon valloittamisessa kokonainen päivä, jolloin sen puolustajat antautuivat siellä suojaa etsineitten vaimojen, vanhuksien ja lasten hartaista rukouksista. Puolustajain lukumäärä oli vain 30-40, niistä puoletnaisia.
Kaupunki oli valloitettu. Mutta osa sen puolustajajoukoista oli murtautunut piiritysketjun läpi.
* * * * *
Tampere oli romahtanut ja se merkitsi koko kumouksen romahdusta.
Läntinen armeija oli pakotettu perääntymään, Käytiin vielä tulisia taisteluita. Mutta saksalaisten valloitettua Helsingin ja riennettyä sisämaassa vertaan vuodattavain työläisarmeijain selkään kävi näiden asema toivottomaksi.
Tampereen katastrofi toistui monin verroin valtavampana Lahdessa. Viipurin vuoro oli ollut jo muutamia päiviä aikaisemmin, ja niin oli proletariaatti lyöty. Yli-inhimillisimmätkään yksityisten joukkojen ja yksilöiden uroteot eivät voineet tapausten kulkua muuttaa.
Turhaan nousi siellä ja täällä ihailtavia työläis-OrleanssinNeitsyeitä. Tampereen sankarittarilla oli seuraajansa muualla.Esimerkiksi Helsingissä kokosi muudan nimetön punatyttö ympärilleentaistelujoukon, jota ratsun selässä johti kahakasta toiseen.
Turhaan myös ilmestyi miehiä, joiden veroisia tähän asti on tavattu vain tarinoissa.
Oletteko jo kuulleet niinikään nimettömästä viipurilaisesta kuularuiskumiehestä? Kas tässä mitä muudanvalkoinenluutnantti tiesi kertoa:
"Muutamia kilometrejä Viipurin ulkopuolella Papulan puolella oli punikeilla kuularuiskuosasto eräällä pellolla ojan suojassa, joka enemmän kuin vuorokauden ajan torjui kaikki hyökkäysyrityksemme mitä suurimmalla valppaudella. Joka kerta kun yritimme ketjussa edetä ja kun poikamme suojuksistaan hyppivät uusiin suojuspaikkoihin, alkoi kuularuisku laulaa, suunnaten kiivaan tulen jokaista paikkaa kohtaan, missä oli vähänkään liikettä. Monta ankaraa rynnäkköämme torjui tämä kuularuiskusilmä takaisin. Olimme vakuutettuja, että takana on kokonainen suurempi joukko-osasto, joka viimeiseen mieheen asti on päättänyt torjua kaikki hyökkäyksemme. Kun emme onnistuneet kivääri- ja kuularuiskuammunnallamme saamaan tätä valpasta silmää vaikenemaan, ohjattiin tykkituli sitä kohti, jonka jälkeen teimme väkirynnäkön saartaen tämän patterin. Hämmästyksemme oli mitä suurin, kun näimme, mikä näky edessämme oli. Ojassa oli tykinluodin särkemä kuularuisku, jonka molemmin puolin kohosi suuret röykkiöt tyhjiä hylsyjä ja nauhoja. Niiden takana makasi kuolleena yksi ainoa punikki ampumatarpeittensa keskellä. Mies oli yksinään toista vuorokautta valppaasti hoitanut kuularuiskuaan torjuen enemmän kuin yhden hyökkäysyrityksemme. Vasta tykistö sai tämän sitkeän punikin vaikenemaan."
Peli olitäydellisestimenetetty. Hidastuneen evakuoimisen ja perääntymisen johdosta jäi melkein koko punainen elävä voima kansainvälisten lahtarijoukkojen käsiin, lähes sataantuhanteen nousevasta vallankumousjoukosta lienee vain 4-5000 päässyt pakenemaan Venäjälle.
Suurena oli työväenluokka noussut. Yhtä suurena se myös laski aseensa, aavistamatta minkälaisten villipetojen kanssa se oli tekemisessä.
Nähkää vain mitä testamenttinaan kirjoitti sen yhtä suuri ja hyväuskoinen ystävä, joka jo niin monesti on saanut kuvauksessamme sananvuoron, niin, mitä kirjoitti hän pää-äänenkannattajammeviimenumerossa juuri, kun kaikki oli luhistumaisillaan, ja vähää ennen kun hän itse sai hengellään maksaa kilvoituksensa kunnialla kestäneen rakkautensa työväenluokkaan. Tässä hänen joutsenlaulussaan ilmenee niin selkeänä sen Suomen työväenluokan käsitys, jonka silloin oli alistuttava välttämättömän pakon edessä, jasenkin, joka sittemmin Mannerheimin ja Svinhufvudin koulussa kuitenkin oppi syvemmin oivaltamaan väkivallan autuaaksi tekevän opin.
Näin kirjoitti tuo aseeton sankari marttyyrikuolemansa kynnyksellä:
Omin voimin.
Kun kaikki tiet päättyvät, täytyy ajatella matkan jatkamista. Kun illan tuntu ennustaa yön tuloa, täytyy ryhtyä järjestelemään huomispäivän elämää ja töitä. Raskaimman yön aikana, suurimpienkaan onnettomuuksien hetkillä ei saa antaa epätoivon hiipiä mieleen hetkeksikään, vaan mitä pimeämpi on yösydän, mitä syvempi uhka ja onnettomuus, sitä uhkaavammin on vaeltajan nostettava päänsä pystyyn. Joka niin tekee se ei sorru, häviä. Tulevien päivien suurin elinvoima voidaan koota juuri sinä hetkenä, jolloin kaikki näyttää ulkopuolelta hajoavan ja häviävän. Se elinvoima voidaan niinä kovina hetkinä koota siten, että häviön, onnettomuuksien ja kaiken hajoamisen keskellä seistään, ei ainoastaan tyyninä, vaan uhmaavinakin, mielessä yksi ainoa rohkea päätös: Teiden, jotka nyt näyttävät päättyvän, täytyy itse asiassa vasta alkaa, painon, joka nyt aikoo iäksi laskea, täytyy nyt itse asiassa nousta. Joka sillä lujalla mielellä seisoo onnettomuuksiensa keskellä, hän ei koskaan seiso kuolemansa edessä, hänen tiensä, teittensä loppu on niiden alku. Ja yö hänen yllänsä on vain kiiruhtaen ohi kulkeva rientolainen.
Tätä lujaa ja rohkeaa uskoa tarvitsee näinä päivinä Suomen työväenluokka. En tarkoita sitä muinaisen taikauskoisen ajan uskoa tähtiin ja kohtaloihin, vaan uskoa omaan itseensä, luottamusta omiin voimiinsa. Ainoastaan se usko, usko omaan itseensä kestää ja on turva ja tuki. Kaikki muut uskot särkyvät. Tähtiin uskojan apu on liika etäinen ja joka uskoo kohtaloonsa eikä itseensä, hän jättää kohtalonsa tuuliajolle. Maailmassa ei ole muuta auttajaa kuin oma käsi. Maailmassa täytyy kaikki tiet kulkea omin voimin. Se tie, jota ei voida kulkea omin voimin, jää aina kulkematta.
Ja niin toivottavaa kuin olisikin, että n.s. sivistynyt aines ymmärtäisi kärsivän työväestön hätää ja sydäntä, niin toivottavaa kuin se olisikin, että se sivistynyt aines yhdistäisi kohtalonsa työväestön kohtaloihin, nousisi sen noustessa, kaatuisi sen kaatuessa, niin sittenkin on työväestön ainoa apu ja voima ainoastaan omassa itsessänsä. Mikä ei ole työväkeä itseään, se on siitä irrallaan. Ne irralliset pysyvät kyllä sen työväen luona kun päivä paistaa ja perhoset lentelevät kukissa, mutta jo yön tulo saa ne värisemään. Ja kun elämän koko kovuus astuu työväen eteen, niin ne karisevat pois. Niillä ei ole voimaa kaatua yhdessä, alistua, jakaa kohtalot erehdyksissäkin, seisoa jokaisen harha-askeleensakin takana käsiään pesemättä.
Omin voimin — siinä siis Suomen työväestön suurin ja perustavin tunnussana niitä tulevia aikoja varten, jolloin jo elämä on puhdistettu nykyhetken tapahtumista ja voidaan lähteä matkaa jatkamaan. Ainoastaan oma käsi on elämässä se ystävä, joka ei suurenkaan hädän hetkenä petä. Ainoastaan oma käsi on se käsi, joka ei erehdyksissä tai onnettomuuksien uhatessa pesumaljaa etsi. Mutta samalla kun Suomen työväenluokka karistaa itsestänsä pois irralliset akanat, sikäli on sen työväenluokan entistä lujemmin kokoonnuttava yhdeksi. Sen luokan täytyy nousta ja kaatua yhtenä miehenä. Sen täytyy yhtenä kokonaisuutena astua jokaisen harha-askeleensa taakse.Sen joukossa ei saa missään vaiheissa olla ainoatakaan käsiensä pesijää, sillä semmoinen on petturi. Koettelemuksen hetkinä etsivät vesimaljasta pelastusta ainoastaan ne raukat, joiden sisällisenä rikkautena ovat ruumenet ja akanat. Vesimalja on pieni ja ainoastaan pieni mahtuu pienestä pelastusta etsimään.
Niin. Siihen pienoiseen vesimaljaan hukkumaan ei saa lähteä Suomen työväenluokka nyt, ei koskaan, jos se tahtoo elää ja nousta yläpuolelle erehdyksiensäkin. Ehkä joku yksityinen siihen vesitilkkaan hukuttautuukin, niin koko luokan täytyy sittekin sitä yhtenäisempänä joukkona lähteä pois vesipisaran äärestä, marssia uljaana valtamerien kulkijana suuria päämääriänsä kohti. Kariskoot pois heikot. Hukuttautukoot vesipuroon ne, jotka vesimaljasta pelastustansa ja pientä henkeänsä etsivät. Se on vain joukolle voimaa, sillä se karistaa pois sairaat aineet. Omat voimat vain silloin puhdistautuvat ja voimanhan täytyy olla tervettä sillä, joka ei kule kerjäläiskyydillä, vaan omin voimin.
Omin voiminhan sitä työväestö astuu senkin askeleen, joka on muodostanut viimeisten suurien kuukausien sisällön. Kunnia niille muutamille, jotka eivät varsinaisesti kuulu työväen luokkaan, mutta jotka kuitenkin jaksoivat lähteä mukaan silloin, kun epätoivoinen kansa näki olevansa pakoitettu hakemaan pelastustansa äärimmäisillä keinoilla. Ehkähän moni niistä silloin näki ja tajusi, mitä on tulossa, mutta on lohdullista nähdä, että he eivät sittenkään erottaneet kohtaloansa epätoivoisen työläisluokan kohtalosta, jopa asettuivat sille näkyvälle paikalle, jossa oli pantu alttiiksi kaikki. Omin voimin on työväestön alettava taas uusi tiensä siitä, missä entiset polut loppuvat. Omin voimin on sen jaksettava olla tyytymätön kunkin päivän saavutuksiinsa ja riennettävä huomenna eteenpäin. Sen on nyt kaadettava maahan kaikki vesimaljat ja etsittävä taaskin uutta tietä omasta voimastansa eikä pelastusta käsiensä pesijän vesipisarasta. Mitkä ne päämäärät ovat, joita kohti työväenluokka tulee vaeltamaan, sitähän ei tarvitse tässä selostella ja varmaa on, että ainakaan luokkatietoinen työläinen ei tule Saarijärven Paavon rikollisella nöyryydellä polvistumaan, syömään tässä maassa pettuleipää sen rikkaan luokan edessä, joka elämänsä joutilaisuudessa runoilee tuon samaisen polvistujan rikollista nöyryyttä, itse eläen sen hartioilla herkkujen höyryssä. Sen Saarijärven Paavon rikollinen nöyryys on oman luokan pettämistä, sen mielen painamista pettuleivän ääreen, työläisluokan nujertamista polvilleen riiston eteen. Saarijärven Paavot ovat niitä sairaloisia lisäkkeitä, jotka omistava luokka on kavalasti istuttanut työläisruumiiseen turmelemaan sen luokan terveyden. Ne Paavot edustavat nöyrän orjan henkeä, eivät sen työläisluokan suurta ja vapaata henkeä, joka tietoisena joukkona kulkee omin voimin. Jos työväenluokka aikoo vapautua, ei se saa ottaa esikuvakseen rikollisen nöyriä, matelevia orjia ja niiden sorrosta tartuttavaa henkeä, vaan se vapaan miehen luja henki, joka kaiken sortuessakin uskaltaa katsoa eteenpäin ja joka ei etsi voimaa kuivista kerjäläissauvoista, vaan ehtymättömistä omista voimista.
Mutta kun on kysymys työväenluokan vapautumisesta, niin on samalla kysymys muustakin kuin siitä onnellisesta pettuleivästä, johon tyytyvät Saarijärven Paavot. Työväenluokkahan on aina ja kaikkialla ravittu henkisestikin pettuleivällä ja juuri siitä huonosta ravinnosta on johtunut sen luokan suurin heikkous siinä suuressa vapautumistaistelussa, johon se on astunut. Työväen luokan asiaa ei näet lopullisesti ratkaista ruumiillisilla vaan henkisillä voimilla. Käsivarren voima on siinä työssä liika tehoton, se on työläisluokan aina muistettava. Kun nyt siis vanhat polut levittyvät uusiksi teiksi, on Suomen työväenluokan lähdettävä kartuttamaan niitä henkisiä voimiansa entistä suuremmalla tarmolla. Se ei saa enää henkisen ravinnon alalla tyytyä niihin hallanpanemiin kauran akanoihin, joita sille on tähän asti omistava luokka viskellyt. Sen on tartuttava omin voimin isoon leipään, kartutettava voimansa tullakseen henkisesti niin voimakkaaksi, että kykenee suoriutumaan niistä lukemattomista suurista tehtävistä, jotka tuleva, sosialisoitunut yhteiskunta sen luokan hartioille sälyttää. Ilman sitä henkistä voimaa tulee käsivarrenkin voima olemaan tehoton. Se tuleva sosialistinen yhteiskunta tuhansine vaatimuksinensa on mutkikas laitos, vaatii hoitajaltaan paljon henkistä tavaraa. Se sosialistinen yhteiskunta tulee ainoastaan henkisesti rikkaan luo, sillä henkisesti köyhän majassa sillä ei tulisi olemaan pitkäaikaista asuinsijaa. Asioita on katsottava rohkeasti silmästä silmään, muutoin joudutaan itsepetoksen tuhoisille poluille. Ja työväenluokkaa on jo kylliksi pettänyt nerokkaiden armoton maailma, ei sen siis tarvitse enää lähteä itse itseänsä pettämään. Sen luokan on ennenkaikkea koottava niitä henkisiä rikkauksia, joiden turvin se jaksaa kulkea omin voimin.
Omin voimin. Aina vaan omin voimin. Pois kerjäläissauvat! Kauas vaivaisavut ja joulupatojen viheliäiset ja myrkylliset almut! Säpäleiksi kaikki kerjäläiskelkat ja omat sukset uljaasti jalkoihin! Sillämissä oma voima lakkaa, siinä alkaa kuolema ja hauta. Silloinkin kun kaikki näyttää ympäriltä häviävän ja hajoavan, kun hauta näyttää ympäröivän joka taholta, on tartuttava rohkeasti kiini ainoastaan omaan apuun. Jos sen suurimmankin hädän hetkellä vieras tarjoisi apuansa, ei kuten oma, vaan ylväs almun antaja, on hänelle lausuttava lyhyt ja kuiva: pois luotamme! Sillä kerjäläissauvalla ei koskaan ole voitu luoda, ei voida koskaan luoda mitään. Kerjäläissauva on kuivunut puu, josta ei koskaan puhkea ainoatakaan vihreätä lehteä. Se kerjäläissauva on yhteiskunnallisen rikoksen ja sairauden kammottava tuote, rikkaan luokan ainoa lahja riistetylle työläisluokalle ja jos maailmassa on jotain tarpeetonta ja väärää, niin on se juuri kerjäläissauva.
Miten liekin. Ajat ovat raskaat. Tunnen sen itsessäni. Mutta kaikesta huolimatta on rohkeasti rakennettava elämää. Köyhyyden ja turvattomuuden ajatuskin on lyötävä miehekkäästi pois luota ja sitä mukaa kuin kaikki mennyt kiitää vinhaa vauhtia häviötänsä kohti ja sekasorto riehuu kaikkialla, sitä mukaa on sen kaiken keskellä rohkeasti ja omin voimin tartuttava kiini uuteen elämään. Kaatuneiden veri, kaikki nyt velvoittaa. Tuhon, kaiken lähetessäkin on työväen luokan rohkeasti nostettava kohtalonsa omille hartioillensa, kuinkahan kovia ne kohtalot lienevätkin.Elämän alle ei sorru koskaan se, joka kulkee omin voimin. Haudassakaan ei ole kuolemaa sille, joka uskaltaa luottaa omaan itseensä. Tapaukset vyöryvät nyt kyllä omalla voimallaan. Niiden kulkua ei jakseta hillitä, mutta oman elämänsä, oman kohtalonsa herrana seisoo tälläkin sekasorron suurella hetkellä Suomen työväenluokka, jos se vaan tahtoo uskoa omaan itseensä ja kulkea ja elää omin voimin.
Siinä tunnussana. Aina, raskaammissakin vaiheissa omin voimin. Ainoastaan sen voiman nimessä on työväenluokalle taattu tulevaisuus, voitto ja elämä.
Kirje ruumiskasoilta.
Rakas äiti.
Kohtalo on tehnyt minusta pahaa pilaa. Sen sijaan, että se olisi lähettänyt kohdalleni armeliaan granaatin tai asianmukaiseen kohtaan sattuneen kiväärinkuulan — ja siitä, etten niitä Tampereen piirityksen aikana karttanut, siitä saat olla vakuutettu — sen sijaan pakotti kohtalo minut ei ainoastaan kärsimään kaupungin menetyksen tuottaman katkeruuden vaan myös kokemaan kaikki sitä seuranneet kauhut.
Ihmettelen, etten ole tullut hulluksi. Mutta ehdinhän vielä — vieressäni juuri joku nälkään nääntynyt, tuntematon toveri tekee lähtöä tästä maailmasta, ja leirimme seinustalla pamahti paraikaa yhteislaukaus: lahtarit siellä murhaavat aseettomia työläisiä; ehdinhän vielä, sanon, sillä kaikki tämä jatkuu. Ollaan ehkä vasta alussa. Mutta siksi toiseksi ei kukaan tiedä, koska tulee hänen vuoronsa. Tänään tai huomenna voi tulla minun, ja niinpä siten pelastunen tulemasta mielipuoleksi.
Sitä ennen mielin kuitenkin kertoa sinullesiitä kauheasta. Niin, tokko tiedätkään, ettei Hilmakaan enää ole elävien kirjoissa?
Vaikka eihän nyt pitäisi nostaa melua yksilöistä: kaikki työläisethän varsinkin tällä haavaa ovat kärsimyssisaria ja -veljiä, uhritovereita. Ja kuitenkin — no, ymmärrät kun kerron.
Tietenkin jo olet kuullut, että lahtarit heti kun saivat kaupungin haltuunsa, alkoivat näyttää mitä laatua "kulttuurin esitaistelijoita" olivat. Tappoivat ensi aluksi umpimähkään kaduilla ja porttikäytävissä joukottain työläisiä: ampuivat, iskivät pyssynperillä, raatelivat pistimillä, riistivät ihmishenkiä silmittömän vihan vallassa yhtäkkiä, mutta myös hiljakseen kiduttaen, harkitsemalla kuoliaaksi rääkäten. Ensi murhapuuskastaan päästyään kokosivat meidät torille. Meitä oli siinä kaikkiaan 8-9 tuhatta epätoivon ja kauhun menehdyttämää kurjaa olentoa avoimella torilla, missä saimme seistä toista vuorokautta syömättä, juomatta, kuularuiskujen saartamina ja lahtareiden herjaamina ja uhkaamina. Jos horjahditkaan väsymyksestä paikaltasi, olit vaarassa joutua ammutuksi.
Sitten ajettiin meidät kuin teuraskarja — tosiaankin teuraskarja! — rautatiemakasiiniin, sullottiin tuohon metallilevyistä tehtyyn rakennukseen kuin mikä muu tavara hyvänsä. Siellä oli niin ahdasta, ettei voinut ajatellakaan nukkumista, ja ahtaudesta huolimatta niin kylmä, että hampaat kalisivat suussa. Ja lahtarit kävivät vieraisilla. Eivät tuoneet mukanaan mitään ulkomaan konsuleja katsomaan, viihdyimmekö hyvin, ah-ei! Tulivat hakemaan työläismaalitauluja makasiinin seinustalle: ensin kaikki "ryssät" — perkele, koskahan noidenkin satojen uhriteuraiden puolesta kostetaan! — sitten meikäläisiä. Mutta tulivat myös besorgaamaan. Vaikeata oli hillitä raivoaan, kun näki, kuinka valkoiset sotilaat: herraapelkäävät körttiläiset, koulupojat, ylioppilaat ja muut paremmat ihmiset puhdistelivat taskujamme, veivät viimeiset pennoset, taskukellot, sieppasivat saappaat jaloista, veivätpä jopa kokonaisen vaatekerran päältä, jos kellä sattui olemaan uusi tai ehjä.
Ja sitten tämä nälkä, ja sitten nämä syöpäläiset!
Mutta tästä kaikesta en oikeastaan aikonut puhua, vaan siitä kauheasta.
Joukko vankeja vietiin hautaamaan "kaatuneita" tovereitamme. Minäkin jouduin mukaan. Nälkä ja onnettomuus oli tosin tehnyt meidät niin heikoiksi, että tuskin pysyimme pystyssä. Mutta revolveri ja pistin — ne ovat aika ankaria työnteettäjiä.
Olin jo useita tunteja häärinyt valtaisan "haudan" pohjalla ottaen vastaan ylhäältä ojennettuja alastomiksi ryöstettyjä ruumiita. Haudan reunalle saapui hevoskuorma kuorman jälkeen, missä ne kumottiin kuin lantakuormat. Ah, noita silvotuista, ruhjotuista, ryöstetyistä ihmisruumiista kerääntyneitä röykkiöitä! Kammon tuottama hermopuistatus, voimainponnistuksista johtunut väsymys ja nälkä olivat lyyhistyttää läjään. Mutta uhkaava pistin ja vartiosotilaan kiroukset — ne pakottivat ponnistelemaan edelleen.
Kätteni kautta oli jo vyörynyt kymmeniä "ryssiä", punakaartilaisia, miehiä ja naisia, kun taas ojennettiin minulle puolialaston naisen ruumis, jonka pään lahtarien dum-dumkuula oli lähes muodottomaksi ruhjonut. Konemaisesti olin jälleen suorittaa "järjestelytyöni" — kekseliäät valkoiset olivat antaneet määräyksen, että "ryssäin huorat" oli haudassa asetettava näiden kanssa määrättyyn asentoon — kun sattumalta tulin luoneeksi väsyneen katseeni uhriraukan runneltuihin kasvoihin.
Ja mitä näinkään! Käsivarsillani lepäsi oma sisareni, kuolleena, kylmänä, valkopetojen eläimellisesti raatelemana, vielä kuollessaankin häväistynä. Mielenliikutus vei hetkiseksi voimani. Horjahdin haudan seinustalle poloista ruumista rintaani vasten puristaen ikäänkuin sen alastomuutta verhotakseni. Ennätin seistä siinä suunniltani typertyneenä korkeintaan jonkun sekunnin. Mutta mitä mietteitä ennättikään herätä aivoissani! Viha raakalaisia kohtaan vavisutti joka hermosäiettäni, ja sisimpääni tulvahti ääretön, ennentuntematon, koskaan sammumaton viha, jonka toivon johtavan minut tästä valkoisesta helvetistä elävänä voidakseni kostaa, kostaa, kostaa! Mutta en tuntenut yksin vihaa, vaan myös hellyyttä. Kuinka sanomattoman mielelläni olisin toivonut, että hän, ruhjottu sisko-parkani, olisi tuntenut, millä hellyydestä vapisevalla kädelläni suorin hänen veren ja lian tahraamia suortuviaan, millä veljellisellä vakavuudella koetin kääriä hänet vaatteidensa riekaleiseen, jotta eivät valkosudet haudan partaalla olisi voineet tyydyttää luonnotonta riettauttaan hänen alastomuudellaan. Mutta pyövelin piilun alla ei käy tunteileminen.
— Lopeta jo halaileminen, nauraa hohotti lahtari haudanpartaalla; ryssät voivat panna pahakseen!
* * * * *
Tiedät, äiti rakas, etten koskaan ole ollut halukas ensimäisenä nakkaamaan kiveä. Mutta jos silloin siellä raatokuopassa joku olisi sanonut, että lahtari ja yleensä porvari on ihminen, niin en olisi voinut pitää sanojaa täysijärkisenä. Ainakin syntyi silloin päässäni oma uusi ajatukseni heistä. Ja se on kannustava askeleitani jamääräävä tekoni, jos oikukas kohtalo joskus sallisi minun päästä vapaaseen elämään.
Sisko-raukka!
Taikka oikeastaan: uljas sisko!
Sain nimittäin myöhemmin kuulla, kuinka kaikki oli käynyt:
Kuten Mari, täytti myös Hilma, joka hänkin oli perääntyväin joukkojen mukana ajautunut omalta suunnaltaan kaupunkiin, viimeiseen asti velvollisuutensa. Sanon, että sellaiset tytöt ovat kunniaksi luokallemme! Palavista taloista, granaattien lennättämien sorakasojen alta, kaikkialta etsivät ja hoivasivat he toisten Ensi-Avun tyttöjen kanssa haavoissaan viruvia punakaartilaisia.
Tapasin heidät monesti luotituiskussa — ja muualla ei ollut aikaa kohdatakaan.
No, niin. Kaupunki oli jo lähes antautunut. Viimeisiä katuja juuri puhdistettiin. Miehiä meni kuin heinää. Keskellä muuatta katua kaatuu yksi monista. Kaatuu, yrittäen turhaan nousta jaloilleen. Taistelun temmellyksestä välittämättä rientää paikalle punaisenristin tyttö. Kumartuu haavoittuneen puoleen. Katu "puhdistuu". Veren päihdyttämät lahtarit ryntäävät paikalle.
— Kädet ylös! huudetaan.
Mutta punainen tyttö on kuin toisella planeetalla. Hoivaa vain haavoittunutta, kohottaa tämän päätä. Se retkahtaa tahdottomana tytön rinnalle. Kuolema on lopettanut poloisen kärsimykset. Tyttö vain pitelee poloisen päätä ja tuijottaa kuin unessa kuolevan silmiin ikäänkuin katseellaan tuudittaen tämän ikuiseen rauhaan, ikuiseen lepoon!
— Kädet ylös! ulvovat valkoiset.
Mitään käsiä ei nouse. Nousee sen sijaan surun sortama impi, mutta nousee suorana ja ylväänä luoden pelkäämättömän, uhkaavan katseen valkoisiin. Mutta käsiään ei kohota.
— Ampukaa! näyttää luja katse lausuvan.
Kehotusta noudatetaan. Sivistyksen esitaistelijain dum-dumkuula kaataa sankarittaren. Murskatuin päin vaipuu hän iljanteiselle kadulle kylmenevän urhoa viereen.
Siinä siskoni, ja toverini — Kallen tarina.
Mutta älä itke, äiti. En minäkään itke. Kyyneleet ovat huonoja lohduttajia; niiden sumuun peittyvät surumme syyt.
En itke, vaikka minulla olisi siihen syytä viljemmältikin.
Mari nimittäin on kadonnut jäljettömiin. Kukaan ei ole häntä nähnyt elävänä, mutta ei myöskään kuolleena.
Häpeä sanoa, mutta epätieto hänen kohtalostaan kalvaa minua enemmän kuin ympärilläni liikkuva kuolema, kuin kaikki kauhut. Vielä teilauslavallakin on ihminen näköjään oma itsensä hyveineen ja — heikkouksineen. Annettakoon minulle se anteeksi.
Mutta yötä ja päivää jyskyttää aivoinani: missä hän?
Hirveätä.
Ja kuitenkin on ympärilläni niin ääretön määrä kauheutta.
Korvissani korahtaa. Äskeinen vierustoverini heitti henkensä.
Lähetä pian tietoja kotoa.
Poikasi
Hannes.
Jälkikirjoitus: En saanutkaan kirjettäni kulkemaan. Sen sijaan ennätin saada sinun Jobin-postisi. Kärsimyksen malja täyttyy.
Siis myös isäkin. Aavistelin sellaista, vaikka en uskaltanutkaan pohtia ajatusta loppuun saakka.
Isäkin siis! Tuo kelpo, ajatuskannalleen uskollinen proletaari.
Mitä auttoikaan nyt häntä parlamenttaarisuutensa ja "rauhallinen kehityksensä".
Seinää vasten!
Ei suojele vaalilippu lahtarien kuulalta. Se olisi hänen pitänyt ymmärtää. Mutta ei. Vanhat, hengettömät lauseparret olivat juurtuneet liian syvään hänen mieleensä. Ja niin sai hän hengellään maksaa kauniin, mutta hedelmättömän periaatteensa. Valkopedot saivat himoamansa viattoman veritilkan. "Rauhallinen kehitys" vyöryi yli työläisruumiin.
Surullista, surullista, surullista!
Näen sinut siellä, äiti, sairaana ja avuttomana ja yksinäisenä. Näen sinun surun ja koettelemusten uurtamat piirteesi. Näen sinut unettomana yön aaveiden ympäröimänä oihkivan vuoteellasi, jonka ääressä ei kukaan valvo.
Enkä kuitenkaan voi auttaa sinua. Kuinka julmaa!
Mikä enää siis kannustaisi elämään? Kosto!
Siinä ainoa mikä elähyttää onnetonta
Poikaasi.
* * * * *
Historian hengetär on palaava Tampereen mainekentälle. Runotar siellä on jo liihoitellut. Ruotsalainen toveri,Ragnar Jändel, on ikuistuttanut proletaarisoturin ja tämän vaimon, jotka "astuivat levollisesti valleille, jossa heidät ammuttiin, astuivat käsi kädessä kohti kiväärinputkia — melkein hymyillen odottaen kuulia."
Näin helisi hänen kanteleensa:
Työläissankarit.
Suu hymyssä, kuin karkeloon käy toiset, astuittepäin kivääreitä murhaajain te käsi kädess', oi.Niin ylpeinä kuin sankari, jot' oottaa seppele,te vartositte kuolemaa, kun pilkka pöyhkäin soi.
Mit' aattelitte, tunsitte te pyssyn paukahtain?Kaikk' entinenkö eessänne kuin tovin taulu vain?Kaikk' iloitenko kannoitte te kirot murhaajain,näin kokeneet kuin oisitte vain auvot unelmain?
Ma tiedän, että joukossa myös niiden unelmain,joit' ilmi loihti lempenne riehuissa taistojen,ol' ihanin ja valtavin unelma saada vainyhteinen hauta sankarten, jos tie vei tuonehen.
Ja seistessänne — tiedän sen — eess' iäisyyden yönte rinnoissanne tunsitte vain onnen autuaan.Pois olihan kaikk' ahdistus, kuu kuolo päätti työn,ja lupaukset ylvähät, ne täyttyihän nyt vaan.
Ja hymyten niin kuolitte te käsi kädess', oi,ja yhteen vuoti verenne punaisna pulputen.Ja pilveen piili aurinko, vaan kevättuuli soi:Ma kuolostanne kauniista, oi urhot, laulelen!
Sa Suomi sorja, kurja maa, jo etkö ymmärrä,vain että parhaat lapsesi näin kuoloon käydä voija ett' on heidän voitto, nyt vaikk' ui he veressä,sill' elo itse urhoikseen se heidät aateloi.
Ma sauvahan oon tarttuva ja pyhiin pyrkivä,oon käyvä, kussa Golgata on työläisurhojen,ja hurmeisesta hukasta sen kummun etsivä,mi muistuttavi töistänne, töist' aatteen urhojen.
Ja väsyneenä silloin pään ma taivuttava oonja kummultanne noutava uljuutta uutta näinja jälleen vaiti hymyillen käyn niin mä taisteloon,käyn mainetöihin uskaltain kuin tekin pystypäin.
Mutta ruotsalainen runoilijatoveri ei tietänyt, että tältä valkopyövelien uhriksi joutuneelta pariskunnalta jäi jälkeen pikku punikki, parin vuoden vanha poika; muuten olisi tämä varmaan myös saanut häneltä säkeistönsä.
Tälle tulevalle vanhempiensa kostajalle on suomalainen runoniekka sen sijaan laulanut laulusensa.
Kas tässä:
Koston perijä.
Kova kohtalos, piltti sa pienoinen, niin nuornahan orvoksi jäit sä. Ajan melskeisen, verihohteisen, periturmion luokkasi näit sä. Oli nuorna jo kauhu sun saattos: sudet valkoiset raateli taattos ja äitisi armahan.
Verin värjätyt kunnaat Tampereen sun rakkaimmistasi puhuu, työn urhoista aikahan vastaiseen punapaadet hurmeiset huhuu. Taru kertova on miten ylhä oli sankarikuolema jylhä sun työläisvanhempais.
Käsi kädessä kuinka astuivat tuliputkia vastaan he innoin ja kuinka uljaina kaatuivat he vertavuotavin rinnoin elon luokkansa lunnaaksi antain, erän kalleimman uhriksi kantain ajan alttarill' ankean.
Taru kertova on miten julmurit sukukuntaasi sortivat kurjaa, miten kahleita kantoivat sankarit, tuta tuskaa saivat hurjaa tai vanhempaisi lailla elon oikeutta vailla manan maille he häädettiin.
Vert' tihkuva, kaamea on taru tuo, joka vainovuosista haastaa, kuvan synkän se vaiheista vaikeista luo, joka työläisrintaa se raastaa, vaan tulenasuase hiiltää, jota miero ja orpous viiltää, jota huuhteli hurmevuo,
Sotakutsuna kaikuen sulle se soi, verivelasta muistuttaa se. Se maksa ja tee tili tuikea, oi, pois sortaja valta sa laase! Isäs, äitisi poikana vartu ja työläisurhona tartu sa kalpahan kostajan!
Valkoinen terrori: verilöylyt.
Mielenkiintoisessa analyysissään "Vallankumouksen koulu" lausuu toveriO.V. Kuusinen, kosketellessaan Suomen luokkasodan jälkeistä aikaa, m.m. näinikään:
"He (porvarit) saivat sen (orjavoudin) paikan ja ruoskan käteensä. Eikä koskaan maailmassa ole veristä orjanruoskaa sen katalammalla pedonhimolla heilutettu, kuin Svinhufvudin voutikauden aikana Suomessa on tehty, herkeämättä päivästä toiseen, nyt jo kuudetta kuukautta. Suomen porvariston koston hekuma on vallankumouksen jälkeen vaatinut suuremman määrän kuolonuhreja turvattomista vangeista, kuin mitä koko kolme kuukautta kestänyt ankara luokkasota työväeltä uhreja vei. Järjestelmällisesti jatketulla tovereittemme joukkoteurastuksella on Suomen valkoinen lahtarivalta aivan kuin koettanut hermoja järkyttävällä räikeydellä osoittaa kaikkien maiden työväelle, mikä koston hurjastelu heitäkin voi uhata, jos he eivät heti valtaan päästyään pane omaa maansa porvaristoa rautaisen diktatuurinsa alaiseksi, vaan noudattavat sekä vapaina että vankeina olevain luokkavihollistensa suhteen samallaista herkkätuntoista ihmisellisyyttä, kuin meidän vallankumoushallituksemme Suomessa noudatti. Paitsi joukkoteurastuksia, otti Suomen porvaristo alun pitäen kostokeinonaan käytäntöön myös vankien tappamisen nälkään. Se on nähtävästi jumalata pelkäävän monarkistisen osakeyhtiö-pääoman hekumallisinta joukkokostoa: kun työläiset, jotka ovat ylpeinä tunteneet olevansa kaiken rikkauden luojia ja oikeita omistajia, nyt vangittuina nälän kouristuksissa vääntelevät, sinertyvät ja toinen toisensa jälkeen henkensä heittävät, niin sitä nähdessään hieno osakepääoman valtias parhaiten sulattelee rasvojaan, kiihoittaa ruokahaluaan ja nauttii yli-inhimillisestä valastaan… Nauttii niin liiaksikin, että siksi kertaa miltei unohtaa — kuten kaikki huijarit — että elävää työvoimaa enää tarvitaankaan, kunnes joku yksityiskapitalisti, kuten vapaaherra Linder, havahtuu humalasta nähdessään tilojensa ja tehtaittensa jäävän työvoimista aivan kylmille, sanoo kohmeloisen totuuden: 'tämä on kunniatonta', sekä kehottaa svinhufvudilaisia ammattiveljiään suurempaan kohtuullisuuteen kostonnautinnossa."
Niin.
Edessäni on valtaisa valkoisten verihekumasta puhuva todistusainehisto, ja sen nojalla saa todellakin sen käsityksen, että porvarit jo luokkasodan aikana — omalla alueellaan — mutta varsinkin een jälkeen hullujen koirien tavoin raadellessaan valtaansa joutunutta työväenluokkaa tykkänään unohtivat, "ken pitää rikkaat leivässä".
Nähtiin, ettei ollut kaikunut kuuroille korville saarnatuoleista ja porvarillisissa sanomalehdissä annetut suorat kehoitukset murhiin. Turhaan eivät kirjailijat sellaiset kuinJuhani Aho, Ilmari Kiantoy.m. olleet ärsyttäneet lukijakuntansa, porvarieläimistön alhaisimpia viettejä.
Työläisiä tapettiin kaikkialla, tapettiin kuin kaniineja, tapettiin sellaisia, jotka olivat tarttuneet aseisiin, mutta tapettiin myös tuhansittain muita, tapettiin yksinäisissä maalaiskylissä, väestökeskuksissa, kaupungeissa. Kokonaisten kuukausien aikana ei yksikään järjestöihin kuuluva työläinen ollut varma hengestään, ei varsinkaan luottamushenkilö. Kuka koulupoika, ylioppilas, pappi, porvari tai maanpösö tahansa oli oikeutettu murhaamaan työläisiä. Tuhansia tragedioita on näytelty yksinäisillä salomailla, jolloin valkosudet ovat tulleet ja muitta mutkitta vieneet viimeiselle retkelle: metsänreunaan, köyhän perheenisän tai pojan tai molemmat. Mutta jylhimmät murhenäytelmät, taivaaseen asti kostoa huutavat kauhuesitykset suoritettiin kuitenkin väestökeskuksissa sekä seuduilla, joissa suurempia punakaartilaisjoukkoja saatiin vangiksi. Siellä "monarkistisen osakeyhtiön" lihamyllyt rouskuttelivat kokonaisia vuoria työläisruumiita, siellä valkoiset pedot valtoinaan piehtaroivat työläisveressä ja -niljassa.
Niin, mikä onni, että löytyy lukemattomia näiden pyöristyttäväin joukkomurhain silminnäkijöitä ja seuraajia, jotka itse ihmeen tavalla ovat säästyneet joutumasta valkoisten verikoirien ihmisliha-nälkäisiin hampaisiin. Onni siksi, että näiden tapausten kuvaajilta säästyy kaikki vaiva lähteä harhailemaan mielikuvituksen maille, missä yksinäiset puut estäisivät näkemästä koko kauhujen korven — rikkainkaan fantasia ei kykenisi luomaan kylliksi valtavia kuvia valkoisten määrättömistä veriteoista.
Saadaksemme siis jonkunlaisenkaan käsityksen niistä tutustukaamme tässä vain joihinkin mukana olleiden kuvauksiin.
Alkakaamme vaikkapa Vaasasta, missä työläiset eivät olleet lainkaan aseissa. Täällä vangittiin heti kansalaissodan alussa paljon työläisiä ja venäläisiä sotilaita, joita alettiin vähin erin ja kaikessa hiljaisuudessa joukottain teloittaa. Tarkoitus oli, etteivät murhat koskaan tulisi päivänvaloon. Sen takia tapahtuivat teloitukset öisin meren-jäällä. Ampumisen jälkeen sidottiin uhrien jalkoihin kivi ja ruumiit upotettiin jään alle. Tiedetäänpä, että useita olisi upotettu elävänäkin.
Varkaudentapahtumia taas kuvaa muudan toveri näinikään: "Ei milloinkaan olisi voinut kuvitellakaan mitään sellaista mitä sitten antautumisemme jälkeen tapahtui. Valkoiset verikoirat janosivat verta, työläisten verta. Kerran siihen makuun päästessään eivät he tunteneet mitään rajoja, vaan alkoi mitä hirvittävin verilöyly. Ensi aluksi meistä eroiteltiinjoka kolmas mies, ja ammuttiin armotta. Näin tapettiin yli 300 toveriani, parhaita toveriani, parhaita työläisiä. Meistä jälelle jääneistä karsittiin ja ammuttiin sen jälkeen vielä joka kymmenes, ja vielä myöhemmin kahdessa erässä, ensin 40 ja myöhemmin 80. Lahtarien kuularuiskuista sai surmansa myösusea vaimo ja lapsi. Kaikki ruumiit, joita ei suuren lukumääränsä vuoksi viitsitty haudata, heitettiin virtaan tai painettiin avantoihin."
Tähän tapaan menettelivät valkoiset alueellaan (huom.! Kemi, Tornio, Rovaniemi, Kokkola, Pietarsaari, Seinäjoki, Kannus, Ylivieska, Kajaani j.n.e.) jo silloin, kun punaisen Suomen alueella veisattiin sydäntäsärkeviä jeremiaadeja siellä sattuneiden, kylläkin valitettavien väkivallantekojen johdosta, jotka kuitenkin supistuivat valkoisten tekemien murto-osaksi.
Tampereellataas teloitettiin kaikki venäläiset ja joukottain suomalaisia työläisiä aivan vankileirin seinustalla. Ammuttujen yltä riisuttiin kaikki vaatteet ja "jätettiin puolialastomat ruumiit virumaan siihenkorkeaksi kasaksi, jonka päälle uudet teloitettavat pakotettiin kiipeämään. 'Telotushuvinäytelmää' pysähtyivät viereiselle sillalle katselemaan suuret joukot porvareita — kaikki vähänkin sosialidemokrateiksi tunnetut oli vangittu — ja kuului monen suusta yllyttäviä ivahuutoja. Varsinkin tuntuivat monet hienot rouvat ja herrasneidit olevan ihastuneita tähän raakaan murhaamiseen." — Näin jauhoivat Mannerheimin myllyt Tampereella 600 työläistä.
Hollolassatapettiin Pyhäniemen pyörätehtaankoko työväestö, ja muuten kaikkiaan, maalaispitäjään nähden, kerrassaan tyrmistyttävä määrä,1,335!
Hennalan naisvankienkohtalosta tietävät punaisenristin tytöt kertoa seuraavaa: "Joka aamu noin kello neljän ajoissa ilmaantui sotaherra ovellemme huutaen kuuluvalla äänellä joukon nimiä, joiden sitten käski seurata itseään. Sitä jatkui säännöllisesti kahden viikon ajan, ja tytöt tottelivat reippaina, luullen pääsevänsä kotiin. Mutta kun kutsutut eivät koskaan palanneet, aloimme aavistaa noiden huutojen kamalan tarkoituksen. Ja kylmä hiki nousi yli koko ruumiimme, kun taas aamun sarastaessa kuulimme oveltamme tuon raa'an, juopuneen äänen, — — Myöhemmin saimme lähemmin kuulla noiden urhoollisten siskojemme kamalasta kohtalosta. Pystyssä päin, vallankumouslauluja laulaen olivat he käyneet kohti hautausmaata, missäitse kaivoivat kuopan, jonka reunalla sitten saivat surmaniskunsa. Ja kun murhaajat kielsivät heitä laulamasta, korottivat he vain äänensä sanoen: Antakaa meidän laulaa; kauanhan emme enää teitä häiritse. Ja niin katkaisi vasta pyövelin kuula heidän laulunsa. Edellä kerrotulla tavallamurhattiin satoja naisia välittämättä siitä, olivatko nämä pakolaisia, punaisenristin väkeätai sotilasnaisia — ja ilman minkäänlaista tutkintoa."
Helsingissäsaksalaiset ja paikalliset valkoiset kaupunkia valloittaessaanrakensivat barrikaadeja elävistä työläisistä.
Lahdessaoli ruumistuotanto niin tavaton — noin 2,000 — ettei kaikkia uhreja keritty kunnollisesti lopettaa: "hautaan heitettiin niin haavoittuneet kuin kuolleetkin. Ei ole siis ihme, että jotkut murhatuista nousivat haudoista."
Hämeenlinnanvankileiristä kirjoitti muudan toveri: "Jouduin lahtarien vangiksi Kosken pitäjän Riihimäen talossa 12 toverini kera. Talon kartanolla ammuttiin meistä heti 8. Loput meistä vietiin erääseen saunaan, jossa ennestään oli vankina 34 meikäläistä. Seuraavana aamuna teurastettiin meistä taasen 11. Jälelle jääneitä lähdettiin nälkiintyneinä kuljettamaan Hämeenlinnan lähellä olevaan Harvialan kartanoon. Nälkiintyneet vangit eivät lahtarien mielestä jaksaneet kyllin nopeasti kulkea tätä monipenikulmaista taipaletta, jonka vuoksi nääntyneimmät teurastettiin välillä. Perille pääsikin 27:stä vain 8 voimakkainta. — — Jouduin Hämeenlinnan vankileiriin. Kolme päivää siellä oltuani vietiin leiriltä 60 vankia ja ammuttiin ne eräällä rämeellä. Ja siihen tapaan jatkui 2 kuukauden ajan," — "Me punaiset olimme valtamme päivinä aivan ylenpalttisen lempeitä. Ihmiskunnan siunaukseksi olisi pitänyt poistaa alueeltamme nykyään vallassaolevat verihurtat", huomauttaa lainaamamme toveri kuvauksensa lopussa.
Mutta voiton kaikista veivätViipurinverilöylyt. Siellä viettivät Mannerheimin pyövelit pyörryttävimmät orgiansa. Kaikkiaantiedetäänsiellä teurastetun 3,000 työläistä, mutta todennäköisesti on tuo määrä aivan liian pieni, "Joka päivä aamun sarastaessa toimeenpantiin teloituksia — satakunta ammuttiin aina kerrallaan kuularuiskuilla ja kivääreillä. Uhrit vietiin eräälle eläinten hautauspaikalle, jossa he ensin saivat kaivaa hautansa, jonka jälkeen teloitus suoritettiin. Tätä joukkomurhaamista jatkui koko toukokuun. Punaisten rauhanneuvottelut hylättiinkin juuri siksi, että saatiin tilaisuus suhdattomaan, jopa kerrassaan mielipuoliseen murhaamiseen."
Mutta "paras" viimeiseksi. Juuri tätä kirjoitettaessa on julkisuuteen saatu seuraava Viipurissa sattunut tapaus, joka antaa häikäisevän kuvan valkoisten murhaamiskiihkosta: "Eräänä iltana oli kaupungin hienostolla juhla, seikka, josta vangitkin olivat saaneet vihiä, ja useimmat heistä olivat selvillä siitä, että tuleva yö toisi heille kamalia ylistyksiä. Aavistus, mikä toteutuikin, sillä tuskin oli saapunut vielä puoliyö, kun joukko sikahumalassa olevia upseereja naisineen saapui leirille hauskutellakseen ampumalla vankeja. Pidettiin kiirettä ja otettiin eräästä kopista kaikki vangit sekä vietiin hietakuopan reunalle, missä heidät kaksitellen ammuttiin puolipäihtyneiden naisten hohonauraessa, suosioonsa osoittaessa ja kallistellessa maljoja mukana tuodusta samppanjasta. Kaksi seurueessa olevaa porvarisnaikkosta pyysi saada koettaa taitoaan aseiden käytössä, ja he käyttäytyivät kuin ilmi perkeleet heidän laskuunsa valittuja uhreja kohtaan. Päihtyneinä kun olivat, eivät he kyenneet enempää tähtäämään kuin muutenkaan kunnollisesti käyttelemään asetta, jonka takia vartijan oli täydennettävä murhatoimitus ampumalla armolaukaus. Sinä yönä murhattiin yhdeksän työläisiä muiden vankien kauhuksi, nämä kun saattoivat ikkunoistaan seurata tapausta."
Tällaisia kauhuja Viipurissa. Mutta ettei luokkatietoinen työläishenki vankileirillä niistäkään hämmentynyt, näkyy kirjeestä, jonka muudan kidutusvanki sieltä on lähettänyt. Paitsi muuta, lausuu hän: "Mainitsemisen arvoista on, että kaikki tapettaviksi tuomitut ovat mitä reippaampia ja toivorikkaimpia jälkeenjääneiden tulevaisuuteen nähden. Kuolemaan mennessään lausuvat he, että he tietenkin mielellään näkisivät uuden ajan koiton, mutta kun kerran ovat kuolemaan tuomitut, niin ottavat he sen vastaan tyynenä tietäessään kuitenkin olleensa mukana vapaan työläis-Suomen luomistyössä. He ovat jättäneet jälkeensä runoja ja kirjoituksia, joissa kuvastuu tämä ajatus samalla kun he tuovat ilmi järkähtämättömän kostonajatuksensa.Kosto kolmanteen polveen!ovat toverimme huutaneet koirahaudoilla kuollessaan, ja sitä huutoa ei Suomen köyhälistö ole unhoittava, ennenkuin veljien veri on kostettu. Ja se aika ei liene kaukana, sen humina jo kuuluu avaruudessa."
Vielä ei ole saatu läheskään selvyyttä kaikista näin ympäri maata pääasiassa ilman lain varjoakaan murhatuista. Eräästä oikeusasiakirjasta kuitenkin käy selville, että yksistään 73 maalaiskunnassa on tapettu 6.796, 19 kaupungissa 8,800 ja sellaisissa pitäjissä, joissa on surmattu vähemmän kuin 10, 231 eli yhteensä 15,817. Mutta kokonaanpuuttuu tietoja 250 maalaiskunnasta ja 17 kaupungista.
Kun sen sijaan "punaisten ennen kuulumattomien hirmutekojen" uhrien lukumäärä pysähtyy satoihin (642 tapausta on porvarien taholta todettu) ja näistäkin kuului suuri osa "suojeluskuntiin", siis suoranaisiin vihollisiin, joskin murhatapausten sattuessa olivat aseettomia. Kuitenkaan einäitätekoja punaisten johdon taholta hyväksytty, vaan tuomittiin ne mitä jyrkimmin. Jopa saivat jotkut punakaartilaiset hengellään maksaa omavaltaisuutensa.
Mutta miten oli laita porvariston? Paitsi sitä, että sekä valkoisten sotajohto että yleinen mielipide peittelemättäkäski ja yllyttityöläismurhiin (joihin liittyilukemattomia ryöstötapauksia), annettiin niiden toimeenpanijoille vielä "yhteiskunnankin" tunnustus selittämällä nämäarmahdetuiksi. Annettiin näet armahdusmanifesti, joka kuului: "Henkilöt, jotka maan laillista järjestystä vastaan nostetun kapinan kukistamisen tarkoituksessa tai estääkseen kapinan levenemistä taikka palauttaakseen järjestystä ovat teoissaan menneet yli sen, mitä mainittujen tarkoitusten saavuttamiseksi olisi ollut tarpeen,jätettäköön niistä syytteeseen panematta ja rankaisematta."
Mikä viehättävä tapa kartanonomistajalle päästä vähemmän suotavasta torpparistaan, työnantajalle suoriutua "uppiniskaisesta" työläisestä ja suurmurhaajalle ja -rosvolle seurausten pelotta tyydyttää intohimoaan. Ei muuta kuin joko tapoit itse tai ilmoitit toivomuksesi "kenttäoikeudelle" tai "valtiorikosoikeudelle" — vedit tukasta tai parrasta, aina oli tulos sama: kuula työläisen kalloon!
Kuvaava on monesti julkisuudessa mainittu tutkinto-asiain päällikön, majuriGustaf Aminoffinkiertokirje "valtiorikosoikeuksien" syyttäjille, missä kiertokirjeessä hän ilmoittiarmeijan tahdon ja toivomuksetm.m. seuraavasti:
"Kuolemanrangaistusta on vaadittava johtajille, sotilaspäälliköille, sota-agitaattoreille, murhaajille, ryöstäjille ja muille roistoille."
"Mitä taas tavalliseen punakaartilaiseen tulee, ei ole syytä suinkaan kenenkään kuvitella, että he olisivat taistelleetminkään aatteenpuolesta."
Ja valtiorikosoikeudet täydensivät verilöylyjen sarjan "laillisesti" julistamalla 450 kuolemantuomiota, joista yhdeksän sosialistisiin valtiopäivämiehiin kohdistuvaa. Niistä ei kuitenkaan liene enää pantu täytäntöön enempää kuin 150, valkoisten verenhimo kun jo oli saanut niin viljalti tyydykettä ja ulkomailla aljettiin kiinnittää kiusalliseksi käypää huomiota näihin uskomattomiin hirmutekoihin.
Kuten sanottu, vielä ei varmuudella tiedetä murhattujen työläisten lukumäärästä, sotilas- ja siviiliviranomaiset kun ovat tehneet kaikkensa kaihtaakseen "kulttuurin esitaistelijain" veriset jäljet.
Sen sijaan tiedetään, kuinka paljon lapsia on jäänyt orvoiksi.Virallisesti ilmoitetaan näiden lukumäärä 25,000:ksi.
25,000 orpoa.
— Mitähän, jos mä mainitsisin tuostakin? tuumii kiltin valkoisen porvarilehden vielä kiltimpi ja valkoisempi toimittaja, joka on saanut vapaudenristin kirjoituksista "Pois tarpeeton hentomielisyys" tai "Punainen helvettikö vaiko valkoinen vapaa, suuri Suomi" j.n.e,, joskaan ei sen kummemmista sankariteoista, — Mitähän, jos mä panisin tuonkin lehteen? tuumii hän, kuten sanottu, selaillessaan nippua yleisiä uutisia ja erikoisesti silmäillessään muudatta, jossa varsin lyhytsanaisesti ja viileästi huomautetaan, että "kapinan" johdosta on sattunut sellaistakin, että 25,000 lasta on joutunut orvoksi.
Oikeastaan ei asia liikuta häntä vähääkään, sillä työläiskakaroitahan ne ovat, ja hänestä on saman tekevää onko näillä sattumalta vanhempia tai ei, Mutta kun lehdessäkin nähtävästi on tilaa, kertomukset valkoisten ihmesankarien uroteoistakin kun alkavat olla niin samanlaisia: kuinka "meidän pojat" löivät pakosalle kymmenen kertaa vahvemman roistojoukon, kuinka yksi ainoa valkoinen vangitsi koko punaisen komppanian ja kuinka vapautetun kylän asukkaat ottivat vapauttajat ilokyynelin vastaan (mutta perivät leivästä 5 markkaa ja maitolitrasta toisen mokoman) j.n.e., joten niitäkään ei ilkene enää panna lehteen muuta kuin muodon vuoksi, niin — miksipäs ei palstan täytteeksi yhtähyvin noitakin 25,000 orpoa kuin jotakin muutakin vähemmän tärkeätä?
Ja sitten ottaa hän tuon vähäpätöisen uutisen, varustaa sen yhtä vähäpätöisellä otsikolla, ja niin on lehden valkoinen valioyleisö seuraavana päivänä pakotettu vilkaisemaan siihenkin.
— Hm; tuumii se, vai on niitä orpojakin 25,000. Kylläpä on noita pahuuksen punaisiakaatunut. Mutta arvasihan sen, kunmeidänsakki kerran otti ja näytti. Hm.
Ja sitten käännetään lehteä ja ne 25,000 jätetään herran huomaan.Lehdessähän on niin paljon tähdellisempääkin.
Mitä siis niistä 25,000 rakkaripenikasta. — —
* * * * *
Mutta entä mitä itse nuo 25,000?
Mitä tuumivat he? Mitä tuntevat he? Minkälaisia johtopäätöksiä vetelevät he?
Ovatko he tolkulla koko pykälästä?
Heistähän vielä monet lepäävät äitinsä kuihtuneilla rinnoilla tai ovat enemmän tai vähemmän hyvänsuovan "hoitajan" hoteissa. Ja iäkkäämmät tokko heistä ovat sen kehittyneempiä, mihin ajatustoimintaan mokomista. Kunhan vain saavat huutaa, telmiä, tehdä pahaa ja — —
Siinäpä se pulma juuri onkin: jotakin myös suuhunsa. Niin.
Saattaa olla, että he kukatiesi olisivat piankin unohtaneet kadottaneensa isänsä ja vanhemmat veljensä, äitinsä ja vanhemmat sisarensa, niin, myös nekin. Tietysti se oudostutti aluksi, kun tupaan tulleet valkoiset miehet veivät omaiset, eivätkä nämä sitten enää koskaan palanneet. Kammotti tietysti kuulla, että isä ja veljet oli ammuttu jossakin metsänreunassa taikka että he oli viety johonkin kauas ja siellä kuolleet. Vanhakos sitä tarvitsee olla ymmärtääkseen sanat "kuollut" ja "tapettu" sekä kauhun ilmeet jälkeenjääneiden omaisten tai tuttavien kasvoilla. Tietysti kävivät vilun väreet pitkin selkäpiitä sitten jälkeenpäin nähdessä valkoisten liikuskelevan kotoisissa askareissaan ja esiintyvän aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut, vaikka olivat tappaneet niin ja niin monta isää, veljeä, äitiä ja siskoa. Kummastutti jopa vallan tavattomasti, itse kakarat kun nimittäin olivat aina olleet vaarassa pienimmästäkin pahanteosta saada selkäänsä. Ja kuitenkaan einäilleollut tapahtunut mitään. Päinvastoin olivat ikäänkuin entisestäänkin herrastuneet ja ylpistyneet. Ja jopa toisien rintaan oli ilmestynyt jokin korukin, jokin himphamppu, jota vanhemmat sanoivat kunniamerkiksi. Kunniamerkki isän, äidin, veljen ja siskon tappamisestako? Mistäs muustakaan. — —
Pikku silmien ohi vieri niin paljon kaikellaista sellaista, joka oli omiaan oudostuttamaan, niin, jopa suorastaan kammottamaan. Ja sitten se ikävä, kun eivät omaiset palanneet. Eihän se ollut leikkiä. Mutta hiljakseenhan se kaikki sittenkin ehkä olisi painunut unhoon.
Ellei olisi ollut niin monta muuta muttaa.
Niinkuin nyt nälkä esimerkiksi.
Hirvittävä, yhtämittainen, herkeämätön nälkä.
Eihän sitä ennenkään oltu herkuteltu. Nälkää oli kyllä nähty monesti ennenkin. Mutta ei tällaista tavatonta, loppumatonta nälkää, joka oli alkanut siitä hetkestä, jolloin valkoiset veivät omaiset. Ennen oli saatu sentään aina jotakin lainaksikin, ja jos käytiin kerjuulla, mikä ei sekään ollut harvinaista, niin ilmestyi pussoseen pala sieltä toinen täältä.
Mutta nyt. Nyt ei ollut missään mitään. Nyt ei annettu mistään mitään.