"Jäljistä. Valkea mies astuu aina hiukan ulospäin, jollei hänellä lapsesta saakka ole ollut pahaa tapaa käydä jalat sisäänpäin. Mutta intiaani astui aina jalka suoraan eteenpäin. Punaisen miehen askel on aina suora, mutta valkean enemmän tai vähemmän viisto."
"Eihän se mitenkään ole voinut olla kukaan uutisasukkaista!"
"Täällä kylässä vain kaksi miestä käyttää mockasiinejä. Toinen on NickTruve ja toinen minä. Mutta ei suinkaan meitä voitane epäillä!"
"Ei, poikaseni, ei teitä voida epäillä. Mutta jolleivät ryöstäjät ole intiaaneja eikä uutisasukkaita, niin keitä he sitten herran nimessä voivat olla?"
"Se on Peter Irgens ja hänen poikansa Will. Tosin heidän nimensä eivät ole piirretty jälkiin, mutta olen sittenkin yhtä varma asiastani kuin jos olisin ollut paikalla."
Kuvernööri hätkähti ikäänkuin hän olisi saanut piiskan iskun.
Hetken kuluttua, seisottuaan aivan avuttomana ja epätoivoisena sanoi hän:
"Niin, niin, oikeassa sinä olet. Peter Irgens on vannonut kostavansa minulle, sen tiedän. Jos hän antoi minulle tämän iskun, niin, Jumala olkoon minulle armollinen, osuipa hän myös oikeaan paikkaan."
Mutta sitten näytti kuvernööri jälleen epäilevän Pekka Drufvan selityksiä.
"Me seisomme tässä", sanoi hän, "tuskin 200 askeleen päässä Franssonin majasta, jonka katto näkyy tänne päiväsaikaan. Ja tietysti tytöt huusivat apua, jos heidän kimppuunsa käytiin, niinkuin sinä väität. Franssonit olisivat epäilemättä kuulleet apuhuudot."
"Ei", vastasi Pekka Drufva, "he eivät voineet huutaa. Nuo roistot olivat piiloittuneet tien kummallekin puolelle. Heidän hyökkäyksensä oli äkillinen ja odottamaton, ja tietysti kaikkein ensiksi he kädellään tukkesivat uhriensa suut. Sitten he laittoivat suukapulat tyttöjen nenäliinoista ja estivät heitä siten huutamasta."
"Mutta minne he ovat kuljettaneet heidät?"
"He ovat kantaneet heidät pois."
"Mutta minne?"
"Siitä me otamme heti selkoa."
Pensaikon reunasta kulki kapea polku jokirantaan. Sinne Pekka Drufva vei nyt seuralaisensa. Siellä näkyi selviä miesten jälkiä, mutta tytöistä ei ainoatakaan, mikä todisti hänen oletustaan, että heitä oli kannettu. Sitä vastoin oli orjantappurapensaaseen tarttunut sininen kangaspala.
"Tämä", sanoi Pekka Drufva, "on repeytynyt jommankumman puvusta."
Gabriel totesikin, että neiti Lydialla oli ollut sellainen puku yllään. Kauempana oli kukkakimppu, joka oli vielä aivan tuore. Tytöt olivat varmaankin poimineet sen. Pekka Drufva pisti sen salaa povelleen, sillä jäljistä hän oli huomannut, että Greta oli poiminut kukkia.
Polku johti alas rantaan ja siellä oli parin kiven välissä veneen jäljet. Ei sielläkään näkynyt tyttöjen jälkiä, joka todisti, että heidät oli kannettu veneeseen saakka.
Kun Pekka Drufva oli sanonut, että hän tiesi nyt kaikki, mitä hän toistaiseksi tarvitsi tietää, palattiin Printzinhoviin. Perille tultua kuvernööri sanoi tahtovansa puhua kahden kesken Pekka Drufvan kanssa. He astuivat työhuoneeseen, missä kuvernööri vaipui avuttomana nojatuoliinsa, ja sitten alkoi neuvottelu.
"Minne sinä luulet, että hän on kuljettanut heidät", kysyi kuvernööri ja lisäsi: "En mitenkään voi uskoa, että he ovat viedyt Fort Nassauhin Hollantilainen kuvernööri taitaa tosin olla vihamieheni, mutta Andreas Hudde on kuitenkin yksityiselämässään rehellinen ja kunnon mies, ja minusta tuntuu mahdottomalta, että hän olisi sekaannut tällaiseen roistotyöhön, tai että hänellä edes olisi siitä tietoa — onhan se aivan kamala naisryöstö, johon ei ollut minkäänlaista syytä, sillä persoonallsesti me emme koskaan ole uhanneet tai halveksineet toisiamme."
"Ei", vastasi Pekka Drufva, "Fort Nassauhin hän ei ole kuljettanut heitä. Peter Irgens ei kuulu koko talveen käyneen Fort Nassaussa, eivätkä hänen maanmiehensä taida suopein silmin katsovan häneen. Ja mitä poikaan, Williin tulee, niin sanotaan hänen jo syksyllä karanneen hollantilaisen komppaniian palveluksesta."
"Mutta minne hän sitten on vienyt heidät?" huokasi kuvernööri.
"Irokeesien luo. Peter Irgens ja päällikkö Kovapää taitavat olla erittäin hyvät ystävät."
Kuvernööriä värisytti. Äkkiä hän hyökkäsi pystyyn ja huudahti leimuavin silmin:
"Nuo rosvot eivät ole voineet ennättää vielä pitkälle. Minä annan sotamiesten lähteä liikkeelle ja asetun itse heitä johtamaan, me tavotamme heidät, ammumme väkivallantekijät ja vapautamme tytöt."
Tämä ajatus oli saanut kuvernöörin siinä määrin valtaansa, että hän lähestyi jo ovea lähettääkseen sanaa linnoitukseen, mutta hän hillitsi itseään Pekka Drufvan sanoessa:
"Se olisi uhkarohkea teko. Muistakaa, kuvernööri, että neidot ovat heidän vallassaan, ja täydellä syyllä voi pelätä, että sellainen vanha merirosvo kuin Peter Irgens, jota vihan ja koston henget sitä paitsi hallitsevat, ei epäröisi murhata neitoja, jos hän joutuisi ahdinkoon. Sitä paitsi otaksun, että hänellä oli vastassaan irokeesijoukko joen toisella rannalla. He ovat laittaneet paareja, joilla neitejä on kuljetettu, ja tuollaiset taakatkin käsissään ovat intiaanit niin nopeajalkaiset, että sotilaat, jotka eivät ole tottuneet marssimaan erämaissa, eivät voisi saada heitä kiinni. Ja ken tietää miten kauaksi pohjoiseen he veisivät neidit, jos Peter Irgens huomaisi olevansa takaa-ajettu."
Kuvernööri huokasi syvään.
"Niin, niin", sanoi hän, "minä huomaan hyvin, että olet oikeassa. Mutta sanohan, oletko itse keksinyt jonkun paremman keinon?"
"Olen kyllä", vastasi Pekka Drufva. "Vielä tänä yönä aion lähettää sanan ystävälleni, mohikaani päällikkö Uncasille ja pyytää, että hän tulisi vastaan Delawaren tuolle puolen oleviin metsiin. Itse lähden aamun sarastaessa joen poikki, etsin heidän maallenousupaikkansa ja seuraan heidän jälkiänsä. Aivan varmaan onnistuu minun ja Uncasin seurata heidän kintereillään ja joko viekkaudella tai väkivallalla saada neidit vapautetuiksi."
"Ja minulle, heidän luonnolliselle suojelijalleen ja puolustajalleen, sinä et suo mitään osaa heidän pelastamisessaan? Minunko pitäisi istua kotona kädet ristissä, sillä välin kuin lapseni — ei koskaan."
"Nyt minä tulen teidän osaanne suunnitelmassani. Niinkuin kai tiedätte, herra kuvernööri, ei sotakirves mohikaanien ja irokeesien välillä ole ollut maahan haudattuna sen jälkeen kuin me pelastimme Mackin. Tosin ei mitään suurempia otteluja ole ollut, sillä siihen kumpaisetkin puolueet ovat tunteneet itsensä liian keikoiksi, mutta sitä enemmän on ollut pienempiä taisteluja. Toista se olisi, jos te, herra kuvernööri, luovuttaisitte 20 tai 30 sotamiestä mohikaanien avuksi. Silloin he voisivat kunnolla taistella, sillä kiväärit korvaisivat miesten vähälukuisuuden. Ja juuri sitä minä aion nyt pyytää teiltä, herra kuvernööri, se on hyvinkin tärkeä osa suunnitelmaani. Jos mohikaanit ja valkoihoiset hyökkäävät yhdessä irokeesien kimppuun, niin tarvitsevat he taistelussa kaikki miehensä, eivätkä voi kuljettaa neitoja kauas. Heillä ei ole aikaa ajatella heitä, ja melkein varmana voi pitää, että he siinä tapauksessa vetoavat myös Peter Irgensin ja hänen poikansa apuun, ja silloin neidot, joiden on pakko jäädä intiaaninaisten pariin leiriin, vapautuvat näiden roistojenkin vallasta. Silloin minun ja Uncasin on myös helpompi vapauttaa heidät. Te huomaatte siis, herra kuvernööri, että suunnitelmani onnistuminen riippuu yhtä paljon teistä kuin minustakin."
Hetken mietittyään, jona aikana kuvernöörin kasvot suuresti kirkastuivat, hän ojensi kätensä Pekka Drufvalle ja puristaen sitä lämpimästi hän sanoi:
"Niin, minä myönnän nyt, että suunnitelma on hyvä — paras, mitä tällä hetkellä voimme ajatella. Olkoon Jumala kanssasi täyttäeässäsi tehtävääsi. Minä autan sinua sillä tavalla kuin ehdotat. Lähetti, joka tänä yönä lähtee mohikaanien luo, vieköön heille myös sen sanan, että he saavat 30 ruotsalaista sotamiestä avukseen. Niinkuin kai käsität, johtaisin minä itse mieluinten tätä joukkoa. Mutta valtiollisista syistä en voi persoonallisesti esiintyä toisen intiaaniheimon liittolaisena toista vastaan. Intiaanien silmissä minun pitää olla matkan päästä vaikuttava voima. Luutnantti Schute saa tehdä sen minun sijastani. Hän lienee siihen tehtävään sopivin, sillä hän, joka asuu mohikaanien keskuudessa, tuntee heidät parhaiten. Samalla hän saa hyvän tilaisuuden sovittaa huolimattomuuttaan päästäessään Peter Irgensin karkuun. Jumala kanssasi."
Näillä sanoilla he erosivat toisistaan. Vänrikki Liljehöök ei ollut ottanut osaa näihin valmistaviin toimenpiteihin armaansa pelastamiseksi. Hän oli edellisenä päivänä lähtenyt Kristiinan linnoitukseen ja häntä odotettiin kotiinpalaavaksi vasta seuraavana päivänä.
Jäljillä.
Aamun sarastaessa seuraavana päivänä purjehti Pekka Drufva joen poikki ottaakseen selkoa siitä paikasta, jossa naistenryöstäjät olivat nousseet maihin ja sitten seuratakseen heidän jälkiään. Paitsi soutajaa oli hänen mukanaan vanha Gabriel, jonka piti tuoda todisteita siitä, että irokeesit todellakin olivat ottaneet osaa ryöstöön. Kuvernööri tahtoi näet saada selvyyttä asiaan, ennenkuin hän lähetti sotamiehiä heitä vastaan. Pekka Drufvan johtopäätökset olivat tosin vakuuttavia, mutta kuvernööri tahtoi sittenkin saada todisteita, ja niitä epäilemättä oli saatavissa maihinnousupaikalla. Naistenrosvojen maihinnousupaikka joen toisella puolen löytyikin helpommin kuin mitä Pekka Drufva oli luullut. Se oli näet melkein vastapäätä Huokausten mäkeä; rannalla kasvoi tiheää pajukkoa ja maa oli suoperäistä. Paremmaksi vakuudeksi löytyi pajukosta venekin, jolla tytöt olivat soudetut joen poikki. Että vene oli oikea, kävi ilmi siitä, että sen pohjalta löytyi nauharuusuke, joka Gabrielin vakuutuksen mukaisesti oli neiti Gretan oma.
Nyt tutkittiin paikkaa tiheikön ympäriltä ja suoperäisessä maassa oli helppo nähdä, että joukko intiaaneja, noin kymmenen tai kaksitoista miestä, Pekan oletuksen mukaan, oli odottanut täällä valkoisten miesten paluuta ja auttanut heitä tyttöjen ryöstössä. Yksinpä vanha Gabrielkin, joka ei kuitenkaan ollut mikään tottunut tiedustelija, saattoi nähdä ja todistaa sen. Niinpä intiaanit olivat taittaneet ohuita salkoja pensaikosta, jotka vitsoilla olivat sidotut paareiksi — maassa oli vieläkin joukko vitsoja — ja tytöt olivat sitten paareilla kuljetetut eteenpäin. Ennenkuin paarit olivat valmistuneet, olivat he kuitenkin saaneet käydä ja seisoa omin jaloin, mitä monet, selvät jäljet todistivat. Näytti suorastaan siltä, kuin Peter Irgens, yhtä vähän kuin intiaanitkaan eivät olisi vähimmälläkään tavalla yrittäneet peittää jälkiään. Varmaankin he olivat arvelleet päässeensä niin paljon edelle, ettei taka-ajosta olisi heille suurtakaan vaaraa, koska heillä oli loputon erämaa edessään. Irgens tiesi, miten rohkeita ja kelvollisia sotamiehet olivat linnoitustensa takana tai avoimella kentällä, mutta paljon apua ei heistä ollut, kun takaa-ajo erämaassa tuli kysymykseen.
Gabrielin toimi oli täytetty ja hän palasi jälleen veneessä Uuteen Göteborgiin ilmoittaakseen kuvernöörille matkan tulokset. Nyt Pekka Drufva oli yksin ja hän alkoi heti takaa-ajoaan. Niin pitkälle kuin suoperäistä rantaa ulottui oli helppo seurata jälkiä, mutta pian maa kohosi ja vaikeudet alkoivat. Niin tottunut tiedustelija kuin hän oli, eivät nuo vaikeudet olleet hänelle kuitenkaan voittamattomia, vaikka hän useampaan kertaan toivoikin, että hänellä olisi ollut intiaani apunaan. Hän lohdutti itseään kuitenkin sillä, että Uncas saisi pian hänen sanansa, ja sitten ei kestäisi suinkaan kauan ennenkuin hänen punainen ystävänsä ilmestyisi. Tosin sananviejä ei voinut ilmoittaa, mitä tietä hän tulisi kulkemaan, mutta mohikaani löytäisi hänet kyllä erämaassa, siitä ei Pekalla ollut epäilystäkään.
Ensimäisen yönsä hän vietti samalla paikalla, missä naistenrosvotkin olivat yöpyreet. Etteivät he olleet ennättäneet kovinkaan kauas edeltä, se kävi ilmi siitä, että hehkuvia hiiliä oli vielä tuhassa. Ilokseen hän huomasi, että teltta oli ollut pystytettynä tytöille ja ettei heidän ollut tarvinnut maata taivasalla, mikä muuten on intiaanien vankien tavallinen kohtalo. Jotain huomiota oli siis sittenkin pantu valkoisiin naisiin. Mutta Pekka Drufva oli varma siitä, ettei tämä riippunut Peter Irgensin hyväntahtoisuudesta — pikemmin sittenkin päällikkö Kovapään, jos hän oli mukana, mikä tuntui luultavalta.
Pekka Drufva kääriytyi vaippaansa ja suorastaan pakottautui nukkumaan, huolimatta levottomista ajatuksistaan, sillä huomispäivä vaati uusia voimia.
Herättyään aamulla ja syötyään nopeasti aamiaista, keksi Pekka Drufva jotakin, mikä edellisenä iltana oli jäänyt häneltä huomaamatta. Hän näki näet, ettei ystävällisyys valkeita tyttöjä kohtaan ollut rajoittunut ainoastaan telttaan, vaan he olivat luultavasti aamulla, ennenkuin taas jatkettiin matkaa, saaneet mennä läheisen puron reunalle, arvattavasti pesemään itseään. Siellä oli näet runsaasti kaikenlaisia villiä kukkasia, muutamat olivat sidotut pieneksi kimpuksi ja heitetyt kivelle.
"Nuo Greta on sitonut yhteen", huudahti Pekka Drufva ja kiiruhti kiven luo.
Kohottaessaan kukkakimpun kasvojansa kohti huomasi hän, että pieni paperiliuska oli pistetty kukkien väliin. Hän avasi paperin. Se, mitä hän ei edes rohkeimmissa unelmissaan ollut uskaltanut toivoa, oli toteutunut. Siinä oli kirje Gretalta! Paperipalaselle hän oli lyijykynällä kirjoittamia seuraavat rivit:
"Peter Irgens ja hänen poikansa Will ovat ryöstäneet meidät. Mutta Huokausten niemen vastakkaisella rannalla oli irokeesipäällikkö Kovapää vastassa kymmenen intiaanin kera. Onneksi meille, sillä hän esti raakaa Irgensiä ja hänen yhtä hirveää poikaansa pitelemästä meitä pahoin. Kovapää näyttää edelleen tahtovan suojella meitä ja on varsin ystävällinen. Lydia on aivan epätoivoissaan, ja minäkin olin sitä alussa, mutta nyt olen levollisempi. Ehkäpä se on mieletöntä, mutta minä uskon, että Pekka Drufva pelastaa meidät jonakin kauniina päivänä. Jospa hän löytäisi tämän kirjeen ja jospa Jumala auttaisi häntä ja meitä. Greta."
Pekka Drufvan ahavoituneet kasvot loistivat ilosta. Tämän Greta oli kirjoittanut. Greta oli ajatellut häntä pelastajanaan ja hän oli rukoillut Jumalaa sekä Pekan että heidän itsensä puolesta.
"Niin, niin", huudahti Pekka Drufva. "Aivan varmaan hänen rukouksensa täyttyy ja minä pelastan heidät molemmat tai kuolen. Greta, Greta, nyt vasta minä tiedän, miten suuresti sinua rakastan, ja rakkaus antaa minulle voimia."
Tänä hetkenä hän tunsi uusien voimien virtaavan sekä ruumiiseensa että sieluunsa, ja kun hän jatkoi jälleen matkaansa seuraten intiaanien jälkiä, ei hän nähnyt enää voittamattomia esteitä tiellään. Hän voittaisi ja saisi senjälkeen palkintonsa.
"Palkinto! Voiko", mutisi hän itsekseen, "kuvernöörin tytär tulla yksinkertaisen metsämiehen ja tiedustelijan vaimoksi? Ei", täytyi hänen myöntää, "mutta maailma on suuri ja kersantin poika voi kohota everstiluutnantin tyttären tasalle."
Pian Pekka Drufvan täytyi kuitenkin luopua näistä tulevaisuudenunelmistaan, niin mieluisia kuin ne olivatkin, sillä jäljet alkoivat käydä epäselviksi ja pääasia oli nyt, ettei hän kadottaisi niitä.
Jo viiden ajoissa iltapuolella oli hän ennättänyt naistenryöstäjien toiselle leiripaikalle. Hän oli siis kulkenut nopeammin kuin he, sillä ei ollut luultavaa, että he näin varhain olisivat sytyttäneet nuotiotulen yöksi. Ja täynnä toivoa ja luottamusta hän jatkoi matkaansa, etsittyään turhaan uutta kukkakimppua ja kirjettä. Sellaisia ei löytynyt täältä. Varmaankaan ei paperia ollut saatavissa tai valvonta oli ollut ankarampi.
Vasta sitten kun metsässä oli tullut niin pimeä, että jälkiä oli mahdoton erottaa, lopetti Pekka Drufva oman päivämarssinsa, söi yksinkertaisen illallisensa ja kääriytyi vaippaansa. Mutta juuri kun hän oli nukahtaa, kuuli hän epäilyttävää kuivien lehtien rapinaa. Hän kohosi pystyyn ja kuunteli. Oliko se villi eläin, joka oli alkanut yöllisen jahtinsa, vai joku irokeesi, joka oli lähetetty tarkastamaan, ajoiko kukaan joukkoa takaa? Tarttuen kivääriinsä hän hiipi hiljaa ja varovaisesti läheiselle kunnaalle, jonka harjalta hän saattoi nähdä osan metsää. Jokainen kivi ja pensas erottui selvästi valoisassa kevät-illassa. Noin kiväärin kuulan kantaman päässä oli kalliolohkare, jota hän erikoisesti tarkasti, sillä hänestä tuntui ikäänkuin pensaikko sen juurella olisi hiukan liikahtanut, vaikkei tuulen henkeä tuntunut. Äkkiä kohosi asestettu intiaani kalliolle ja seisoi siinä yksin, kookkaana ja liikkumattomana kuin pronssipatsas. Varmaankin hän oli noussut kivelle samasta syystä kuin Pekka Drufvakin kummulle. Mihin heimoon intiaani kuului, oli mahdotonta näin kaukaa erottaa.
Äkkiä kajahti peipposen kutsuääni. Sen täytyi lähteä intiaanista, sillä peipponen on ääneti pimeän tultua. Ja Pekka Drufva ymmärsi merkin. Hän nousi ja astui reippain askelin patsasta kohti, joka puolestaan laskeutui alas jalustimeltaan ja tuli puoli tiessä häntä vastaan.
"Uncas!"
"Ukkosen Veli!"
He puristivat toistensa kättä, sillä seurustellessaan Pekka Drufvan kanssa käytti Uncas valkeaihoisten tervehdystapaa.
Kun he olivat käyneet istumaan sille paikalle, jonka Pekka Drufva oli valinnut yöleirikseen, kertoi tämä ystävälleen Uncasille, yksityiskohtaisemmin tyttöjen ryöstöstä kuin mitä sanantuoja oli voinut tehdä, ja selvitteli hänelle lopulta pelastussuunnitelmansa. Uncas puolestaan kertoi, että päällikkö Kovapää oli pystyttänyt pienemmän leirinsä Timberjoen lähdejärven rannalle ja väitti varmasti, että tytöt olivat viedyt sinne. Sitä vastoin oli irokeesien päävoimalla suurempi leiri paria peninkulmaa idempänä, ja tätä vastaan mohikaanit olivat aikoneet tehdä suuren hyökkäyksen, koska valkea päällikkö oli luvannut heille 30 sotamiestä avuksi. Että Kovapäällä ja hänen miehillään Timberjärven rannalla tulisi siis olemaan muutakin työtä kuin vartioida naisia, oli päivän selvää, ja siten, arveli Uncas, tarjoutuisi joku tilaisuus varmaan tyttöjenkin pelastamiseen.
Tämän jälkeen molemmat ystävät vaipuivat uneen lähteäkseen seuraavana päivänä päämääräänsä kohti.
Intiaanileiri.
Kauniilla pengermällä, jolla kasvoi vain harvassa puita, aivan lähellä Timberjärveä, oli pystytetty suuremmanpuoleinen intiaanileiri, sellainen, jommoisia he pystyttävät, kun he, ollessaan pitemmillä metsästysretkillä, tahtoivat oleskella kauemman aikaa loitolla kylistään, tai kun he sodan aikana tarvitsivat varsinaisen taistelutantereen takana olevaa turvapaikkaa, jonne he tarpeen tullen saattoivat peräytyä ja missä heidän vaimonsa ja lapsensa olivat turvassa. Tässä oli nyt jälkimäinen tapaus kysymyksessä. Leiri oli myöskin sen verran vahvistettu, että murrosaita ympäröi sitä. Asuinrakennuksina oli telttoja ylhäisemmille henkilöille ja kaikkein alkuperäisimpiä, tilapäisesti rakennettuja risumajoja suurelle joukolle. Keskellä leiriä oli suuremmanpuoleinen teltta ja sen vieressä pienempi mutta erittäin hyvin tehty teltta. Edellisessä asui päällikkö Kovapää lempivaimonsa kanssa; toiseen olivat sijoitetut neidet Printz sekä eräs vanha intiaaninainen, Kaketu nimeltänsä, joka samalla kertaa toimi edellisten palvelijattarena ja vahtina. Hänen valvontansa alaisena tytöt saivat vapaasti liikkua leirin alueella, niin, vieläpä sen ulkopuolellakin, kun Kaketu oli erittäin armollisella tuulella, niinpä esim. aina kilometrin päässä olevassa järvenrannassakin.
Paitsi sitä, että Kaketu oli pahansuopa, oli hänestä vielä sekin vastus, etteivät neitoset voineet muuta kuin merkkien ja eleitten avulla puhua hänen kanssaan, sillä hän ei puhunut mitään muuta kuin irokeesien kieltä, jota tytöt puolestaan eivät lainkaan ymmärtäneet.
Sohvalla, joka oli tehty hienoista pajunoksista ja peitetty antiloopintaljoilla, istuivat molemmat neidot. Lydia oli kalpea ja itkettynyt, vaikka hän yrittikin parhaansa mukaan hillitä itseään. Greta sitä vastoin oli rauhallisempi. Hänen luontainen reippautensa ja rohkea mielensä eivät olleet lannistuneet heidän nykyolossaankaan. Sitä paitsi hän yhäti toivoi pelastusta ja uskoi, että Pekka Drufva tulisi pelastamaan heitä.
Neitosten luona oli vieras. Kaisloilla peitetyllä lattialla istui heidän edessään jalat ristissä allaan nuori, tavattoman kaunis intiaaninainen. Se oli Kovapään lempivaimo, Metsälilja.
Metsälilja oli kasvanut irokeesikylässä, joka oli aivan lähellä englantilaista siirtokuntaa Hudsonjoen rannalla. Jo lapsena hän oli joutunut yhteen englantia puhuvien valkoihoisten kanssa ja oppinut jonkun verran englanninkieltä. Ja Printzin neitoset, joilla oli ollut englantilainen opettajatar heidän asuessaan vielä Ruotsissa, tulivat varsin hyvin toimeen tällä kielellä.
"Onko Valkealla Ruusulla ystävä valkoisen päällikön leirissä", kysyiMetsälilja Lydialta.
"On kyllä", vastasi tämä, "nuori, kaunis sotilas, joka nyt suree ystäväänsä ja joka kaikeksi onnettomuudeksi oli poissa kotoa noiden kavalien hollantilaisten ryöstäessä meidät. Muuten onnettomuus varmaankaan ei olisi sattunut, sillä hän seurasi usein mukanamme kävellessämme metsässä."
Intiaaninainen kääntyi nyt Gretan puoleen. "Onko Villiruusulla myöskin ystävä?"
Greta tuli hämilleen ja kcetti salata hämmennystään nauramalla. Vihdoin hän vastasi:
"Ei, Villiruusulla ei ole ystävää, mutta ehkä hän saa ystävän aikaa myöten."
"Villiruusu on hyvin nuori", sanoi Metsälilja ja lisäsi sitten: "sieluni silmä näkee, että monet valkoiset miehet kilpailevat hänen suosiostaan, mutta kukaan ei ole mielestään vielä kyllin arvokas kantamaan metsänriistaa hänen isänsä majan oven eteen."
"Kyllä minä tunnen erään", sanoi Greta nauraen, "joka on kantanut paljonkin metsänriistaa isäni taloon, mutta luulenpa sinun olevan oikeassa siinä, kaunis Metsälilja, kun sanot, ettei hän pidä itseään kyllin arvokkaana."
Metsälilja alkoi nyt kertoa puolisonsa, Kovapään erinomaisuuksista: hänen vastustamattomasta rohkeudestaan, joka teki hänet kaikkien vihollisten kauhuksi, hänen hyvästä metsäonnestaan ja -taidostaan, hänen viisaudestaan neuvostulen ääressä, sekä monista muista eduista, jotka ovat intiaanin kaunistus. Ja hän päätti sillä vakuutuksella, että hän oli kovin iloinen ja onnellinen saadessaan olla sellaisen miehen rakkain vaimo.
"Onko Kovapäällä useampia vaimoja", kysyi neiti Lydia.
"Suurella päälliköllä täytyy olla monta vaimoa. Mitenkä muuten kaikki työt majassa, käsikivien ääressä, viljelysmailla tulisivat tehdyiksi ja kuka kantaisi hänen taakkojaan tai ompelisi hänen vaatteensa? Siinä olisi liiaksi työtä yhdelle. Mutta ainoa vaimoistaan, jota Kovapää rakastaa, olen minä", vakuutti Metsälilja osoitteen varmuudeksi sydäntään. "Jollei niin olisi", lisäsi hän, "miksikä hän olisi sitten jättänyt kaikki muut kylään ja ottanut minut mukaansa, kun hän läksi mohikaaneja vastaan sotimaan?"
"Enpä ihmettele, että hän rakastaa sinua", sanoi Greta, "sillä sinä olet hyvin kaunis ja silmistäsi näen, että olet myös hyvä."
"Niin", sanoi Metsälilja vilpittömästi, "Metsälilja on kaunis ja hänellä on hellä ja rakastava sydän. Ennenkuin Kovapää vei minut majaansa, oli isäni majan oven ulkopuolella runsaasti metsänriistaa."
Hän tahtoi sillä sanoa, että hänellä oli ollut paljon kosijoita.
"Mutta", sanoi taaskin Greta, "salli, että kysyn sinulta jotakin, kaunis Metsälilja. Sinä itsekö vai isäsikö valitsi Kovapään mieheksesi?"
"Me valitsimme hänet molemmat", vastasi hän nauraen.
Varmaankin Greta neiti olisi jatkanut tutkintoaan aineessa, joka näytti suuresti huvittavan häntä, jollei tumma varjo olisi langennut keskustelevien yli. Eräs mies pimensi teltanaukon, ja sisäänastujan tytöt tunsivat Peter Irgensiksi. Hänen tulonsa sai kaikki keskustelut vaikenemaan, ja herätti, varsinkin molempien valkoisten tyttöjen mielessä, kaikke muuta kuin mieluisia tunteita.
Välittämättä edes tervehtiä asettui raaka ja pörröinen hollantilainen heidän eteensä seisomaan, katseli heitä ivallisin katsein ja sanoi vihdoin hiukan murtaen ruotsiksi:
"Minä näen teidän kasvoistanne, pikku sokerinuket, etten ole tervetullut, mutta siitä en välitä vähääkään. Minulla on kuitenkin pari sanaa sanottavana teille, ja yhdentekevää sanonko ne ennemmin vai myöhemmin. Teidän tulee tietää, ketä te saatte kiittää tulevasta kohtalostanne, ja minäpä kerron teille, millaiseksi tämä kohtalo on muodostuva. Kuka on saattanut teidät nykyiseen asemaanne. Niin, sen teidän isänne on tehnyt. Monta vuotta sitten, vähää sen jälkeen kuin Minuit oli perustanut ruotsalaisen siirtokunnan Delawaren rannoille, kyllästyin minä merielämään, tulin sattumalta näille seuduille ja huomasin, että täällä oli viihtyisää miehen elää, jolla ei ollut syytä ikävöidä asutumpia seutuja, sellaisia, missä n.s. laki kahlehtii vapaata ihmisiä. Valitsin itselleni uutisasutuksen lähellä nykyistä Uuden Jokilinnan linnoitusta. Siellä minä raivasin maata, rakensin talon ja perustin puutarhan, joka kohosi vuosi vuodelta arvossa. Delawaren rannoilla ei ollut ainoatakaan uutisasutusta, joka olisi ollut paremmin hoidettu tai arvokkaampi kuin omani. Minä viihdyinkin siellä hyvin ja vaimoni ja molemmat lapset myöskin. Tosin naapurini, vaikka he olivat maanmiehiäni, kieltäytyivät seurustelemasta kanssani siksi, että olin ollut merisissi, mutta siitä en välittänyt, sillä olin oppinut olemaan itselleni kylliksi. Niinpä eräänä kauniina päivänä saapui isänne Uuteen Ruotsiin siirtokunnan kuvernööriksi, ja hän vaati, että ne siirtolaiset, jotka eivät olleet synnyltään ruotsalaisia, vannoisivat uskollisuudenvalan Ruotsin kuningattarelle. Minun naapurini, suuria pelkureita kaikki, tekivät sen, mutta minä kieltäydyin. Kerran olin vannonut uskollisuudenvalan mustalle lipulle, enkä koskaan katunut sitä, sillä se oli tuottavaa, mutta uutta valaa en tahtonut vannoa, kaikkein vähinten hameissa käyvälle kuninkaalle. Tahdoin olla oma kuninkaani, mutta en kenenkään alamainen, ja juuri siitä syystä olinkin tullut tänne, sillä niihin aikoihin ei näillä seuduin puhuttu paljonkaan kuninkaasta tai laista. Mutta mitä tapahtui? Niin, uusi kuningas karkoitti minut omalta uutisasutukseltani antamatta mitään korvausta, ja luovutti sen ruotsalaisille. Oliko se oikein tehty?"
Hän vaikeni, ikäänkuin odottaen vastausta, mutta kun sitä ei kuulunut, jatkoi hän:
"Ei, se oli verisintä vääryyttä. Mutta Peter Irgens ei anna kenenkään kohdella itseään ynseästi, nimitettäköön häntä kuvernööriksi tai miksi muuksi hyvänsä. Minun täytyi väistyä ylivoimaa, mutta minä vannoin, pyhemmin kuin mitään uskollisuudenvalaa, että kostaisin perinpohjin ensiksikin kuvernöörille ja toiseksi uutisviljelijälle, joka oli uskaltanut anastaa minun työni ja vaivani hedelmät. Sattumalta tulin ensiksi kostaneeksi uutisasukkaalle. No, se epäonnistui, vaikka minun on vielä tänäkin päivänä mahdoton käsittää oikeaa syytä siihen, miten tuo uutisasukas ja hänen seurueensa saattoi päästä ulos siitä haudasta, jonne minä irokeesien avulla olin heidät elävältä muurannut. No hyvä, sanoin minä, jos et saanutkaan Mackille kostetuksi, niin pidä huoli siitä, että kostat sitä perinpohjaisemmin kuvernöörille. Minä tuumin yötä päivää, keksiäkseni oikean keinon. Jos, tuumin minä, väijyn Printzinhovin puistossa tai jossakin muussa sopivassa paikassa, niin ei liene kovin vaikeaa eikä itsellenikään vaarallista ampua kuula hänen sydämeensä. Mutta kaikkienhan meidän on kuoltava, eikä helppo ja tuskaton kuolema ole mikään kosto tällaisessa tapauksessa. Ei, teenpä jotain, joka tuottaa hänelle monen vuoden surun ja tuskan. Ja vihdoin keksin oikean keinon. Minä otin selkoa hänen perheoloistaan. Silloin sain tietää, että hänen toinen avioliittonsa oli lapseton, mutta että hän sitä hellemmin oli kiintynyt lapsiinsa ensimäisestä aviostaan, varsinkin kahteen nuorempaan tyttäreensä, jotka asuivat vielä kotona. Siinä on oikea keino. Nuo tyttäret minä ryöstäisin, niin ettei hän koskaan saisi heitä enää nähdä. Siten osuisin paremmin hänen sydämeensä kuin lyijy kuulallani. Nyt aloin vakoilla ja pian ilmestyikin edullinen tilaisuus, jolloin vänrikki oli poissa, sillä muulloin hän aina riippui heidän hameenhelmoissaan, kun he kauniilla ilmalla läksivät kävelylle. Minä pyysin ystävältäni, Kovapäältä apua, varastin veneen jokirannasta, kaikki oli hyvin valmistettu ja miten aikeeni onnistui, sen te itse parhaiten tiedätte."
Nyt hän taaskin vaikeni katsellen vihaa ja voitonriemua säkenöivillä katseilla uhrejaan.
Ei tälläkään kertaa hän saanut vastausta. Nuoret tytöt olivat niin kauhuissaan, etteivät he voineet puhua. Ja sitä paitsi, mitä hyötyä siitä olisi ollut, Jos olisikin ruvennut keskusteluihin noin sydämettömän roiston kanssa?
Metsälilja ei ymmärtänyt ainoatakaan sanaa tästä pitkästä puheesta, mutta kun hän tyttöjen pelästyneistä kasvoista saattoi nähdä, että sen sisältö varmaankin oli kaikkea muuta kuin mieluisa, suuttui hän, asettui uhkaavana Peter Irgensin eteen ja sanoi:
"Miksikä Vesirotta puhuu sanoja, jotka pahoittavat valkoisia kukkia? Metsälilja on heidän ystävänsä, ja karttakoon Vesirotta hankkimasta itselleen vihollisen Kovapään teltassa! Tämä teltta on naisia varten, eikä miehiä — mene!"
Hollantilainen näytti hiukan ällistyvän päällikön vaimon karkoituskäskyä, sillä hän ei tahtonut riitaantua hänen kanssaan. Hän vastasi varsin sävyisästi:
"Älä suutu, Metsälilja, kun et tiedä, mistä on kysymys. Minulla on vielä jotakin sanottavaa valkeille tytöille ja sitten en enää häiritse teitä."
Sitten hän kääntyi tyttöjen puoleen ja jatkoi! ruotsiksi:
"Minä olen nyt sanonut teille, ketä te saatte kiittää ryöstöstänne. Nyt tahdon ilmaista kohtalonne. Helppo minun olisi ollut tappaa teidät, mikä ehkä olisikin ollut viisainta. Velttous ei minua siitä estänytkään, vaan se seikka, että olin joutunut riitaan ei yksin päällikön, vaan myöskin poikani kanssa. Kuulkaa siis, mitä olen päättänyt: sinä, Lydia, joudut päällikkö Kovapään vaimoksi, sinä, Greta, saat sen sijaan valkoisen miehen. Saat mennä naimisiin poikani Willin kanssa, joka vastoin tahtoani on rakastunut sinuun matkan varrella. Paremman miniän olisin toivonut itselleni, mutta olkoon menneeksi!" — —
Lydia neiti oli oikeastaan lempeä ja hiljainen luonteeltaan, mutta sellaisetkin voivat, jos jousta liiaksi jännitetään, syttyä tuleen, ja niin hänenkin nyt kävi. Hehkuvin silmin hän nousi sohvalta, astui niin lähelle vanhaa merirosvoa, että tämä peräytyi askeleen, ja sanoi:
"Tiedä siis, kurja roisto, että kernaammin tapan itseni kuin suostun Kovapään vaimoksi. Sinä, kurja olento, luulet viisaudessasi järjestäneesi kostohankkeesi siten, että ne täyttyvät tahtosi mukaan. Mutta saatpa nähdä, että on korkeampi ja jalompikin voima olemassa kuin sinun, joka johtaa ihmisten kohtaloita, ja jollet saa sitä ennemmin tietää, niin ainakin sinä päivänä, kun riiput hirsipuussa."
Hermojännitys oli Lydialle ollut liian suuri. Tuo voimakas vastaus oli siinä määrin väsyttänyt häntä, että hän vaipui voimattomana sohvalle.
Ihmeissään Metsälilja oli seurannut hänen voiman purkaustaan. KumartuenGretan puoleen hän kuiskasi hänen korvaansa:
"Mitä Vesirotta sanoi, mikä saattoi suututtaa noin julmasti ValkoistaRuusua?"
"Vesirotta sanoi, että Kovapää nai Valkean Ruusun", kuiskasi Greta.
Tämä vastaus vaikutti intiaaninaiseen melkein kuin kipinä ruutiin. Hänen vihansa ei kääntynyt Lydiaan, vaan hollantilaiseen, jonka suunnitelmat hän arvasi. Notkeana kuin kissa hän hyppäsi hämmästyneen Irgensin päälle. Greta luuli, että hän aikoi repiä häneltä silmät päästä, mutta Metsälilja pui vain nyrkkiään hollantilaisen nenän edessä Ja sitten hän alkoi sättiä, tietenkin irokeesin kielellä.
"Manitu lähettäköön pahoja paiseita ruumiiseesi, ilkeä Vesirotta, niin että korpitkin karttavat ruumistasi, kun se heitetään rikkatunkiolle. Kuka on antanut sinulle luvan tunkeutua minun ja Kovapään väliin, jota sinä, ilkeä noita, koetat viekoitella tuomalla hänen tielleen metsän kaikkein kauneimman kukan, jotta hän unohtaisi ja hylkäisi oman Metsäliljansa, rakkaimpansa. Nyt ymmärrän, mikä sinä, aivan kuin pahanhajuinen kettu, joka väijyy tunturikyyhkystä, vangitsit valkean päällikön tyttäret ja toit heidät irokeesileiriin. Mutta varo itseäsi! Kovapäällä on kaksi korvaa. Jos sinä puhut toiseen, niini minä kuiskin toiseen. Saa nähdä, kenen ääni tunkeutuu syvemmälle. Lähde heti pois tästä teltasta, jotta et myrkyttäisi hengelläsi minua ja valkoisia neitoja ja ettemme me sairastuisi katselemalla sinun inhottavaa hahmoasi."
Tätä suullista kaunopuheisuutta säestivät niin voimakkaat iskut ja tyrkkäykset, että Peter Irgens piti parhaana kadota teltasta.
Kun hän oli poistunut, kuiskasi Metsälilja molemmille tytöille:
"Minä olen teidän ystävänne, ja jos teille sattuisi tilaisuus karataVesirotan kynsistä, niin autan teitä."
* * * * *
Sen kohtauksen aikana, jonka yllä kuvasimme, oli päällikkö Kovapää ollut poissa leiristä. Pari tuntia myöhemmin hän palasi takaisin, mutta hänen hahmonsa ennusti ukkosta ja salamaa. Peter Irgens oli kiiruhtanut häntä vastaan, sillä hän toivoi päällikön avulla voivansa kiiruhduttaa aikeitansa kuvernöörin tyttärien suhteen, ehkäpä hän aikoi myös valittaa Metsäliljan käytöstä, mutta kun hän näki uhkaavan ja synkän ilmeen päällikön kasvoilla, vaikeni hän ja päätti säästää asiansa esittämisen edullisempaan aikaan. Mutta Kovapäälläkin näytti olevan jotakin sanottavaa hollantilaiselle, sillä hän viittasi häntä seuraamaan mukanaan päällikön telttaan.
Kun he olivat jääneet yksin, odotti Irgens, että Kovapää alkaisi keskustelun, mutta tämä oli vaiti ja näytti vihaiselta. Silloin Irgens päätti tarttua härkää sarviin kiinni.
"Mitä uutta kuuluu irokeesipäällikköjen neuvotulen luota", kysyi hän pehmeällä ja mairittelevalla äänellä.
Kovapää oli näet ollut päällikkökokouksessa läsnä itäisessä leirissä.Vastaus kuului:
"Kovapään silmä oli sumea, kun hän suostu: auttamaan Vesirottaa valkoisen päällikön tyttärien ryöstämisessä."
"Miksikä niin", kysyi Irgens hämmästyneenä.
"Miksikä? Mene tarkastamaan mohikaanien leiriä, kun he kerääntyvät taistellakseen meitä vastaan, niin näet heidän joukossaan kolmekymmentä pyssyä, paitsi kahta valkeaa päällikköä, joilla on pitkät puukot. Uuden Jokilinnan päällikkö johtaa! heitä ja hän on lähettänyt sanan meidän päälliköillemme, että hän ja hänen miehensä ovat tulleet rankaisemaan meitä siksi, että autoimme Vesirottaa ryöstämään ylipäällikön tyttäret."
Peter Irgens kalpeni ja näytti kiusaantuneelta. Mietittyään hetken aikaa hän sanoi:
"Irokeesit ovat urhoollisia ja he ripustavat valkoisten miesten luut valkenemaan majojensa ovien! yläpuolelle."
"Kuolema on urhoollisuutta voimakkaampi ja kuolema asustaa valkoisten miesten putkissa. Kun irokeesit palaavat kyliinsä, puuttuu moni rohkea mies heidän paristaan ja monet lesket ja isättömät lapset itkevät. Tahtooko Vesirotta ottaa elättääkseen leskiä ja isättömiä?"
Peter Irgensin mielestä oli parasta olla vastaamatta tähän kysymykseen. Sen sijaan hän sanoi: "Parasta olisi heti naittaa valkoiset neidot. Kun valkoiset miehet saavat kuulla, että niin on käynyt, huomaavat he, että heidän on turha lähteä irokeesejä vastaan taistelemaan. Sitä paitsi, jos me palaamme lujiin kyliimme pohjoisessa, niin valkoiset sotamiehet kieltäytyvät seuraamasta meitä erämaahan. Kilpikonna ei ole vaarallinen antiloopille, joskin sillä on terävät ja kovat leuat. Viettäkäämme häitä vielä tänä iltana ja anna paluukäsky."
Hollantilaisella ei ollut paljon iloa tästä viekkaasta neuvostaan. Sen sijaan että päällikkö olisi talttunut, hän suuttui vain yhä enemmän. Hänen silmänsä säihkyivät tulta ja hän tarttui tomahawkinsa varteen tavalla, jotta Peter Irgens väistyi pelästyneenä syrjään.
"Sinun neuvoistasi", ärjyi hän, "olen saanut kyllikseni. Valkoisen päällikön tyttäristä ei sinulla ole enää mitään sanomista, ja varo itseäsi, jos sinun tai poikasi jalat lähestyvät heidän telttaansa. Valkoiset neidot ovat meidän panttivankejamme, ja vapauttamalla heidät me hankimme itsellemme luvan palata kotiimme, jos onni olisi meille vastainen. Mutta että heidän silloin pitää olla koskemattomia sen kai Vesirotankin pitäisi ymmärtää. Ei, sen sijaan saat heti lähteä Fort Nassauhin ja käskeä päällikköä lähettämään yhtä monta sotamiestä avuksemme kuin mohikaaneillakin on."
Kuullessaan tämän käskyn, joka lausuttiin lujalla äänellä, kävi Peter Irgens kovin hämilleen. Mietittyään hiukan, jona aikana hän ei uskaltanut katsoa irokeesiä silmiin, vastasi hän:
"Se mitä pyydät minulta, Kovapää, on mahdotonta ja minä selitän sinulle suoraan, minkä vuoksi. Fort Nassaun päällikkö, Andreas Hudde, ja minä emme enää ole ystäviä. Me jouduimme pahaan riitaan ja siksi minä viime syksynä poistuin Fort Nassausta ja tulin sinun luoksesi. Ja vielä kireämmiksi meidän välimme tulivat, kun poikani, joka oli tiedustelija ja metsästäjä hollantilaisen siirtolan palveluksessa, karkasi Fort Nassausta ja seurasi minua. Jos minä tulisin nyt sinne irokeesien lähettiläänä, niin seuraus olisi, ettet saisi sieltä apua, ja että minut heitettäisiin tyrmään, jolloin kadottaisit hyvän pyssyn sekä uskollisen ystävän."
"Kauan olenkin epäillyt", vastasi päällikkö vavisten vihasta, "ettäVesirotalla on kaksi kieltä! suussaan, mutta nyt sen tiedän. Etkövakuuttanut minulle moneen kertaan, että voisit hankkia minulle apuaFort Nassausta, jos se olisi tarpeen? Mutta —"
Ei tiedä, miten tämä keskustelu olisi päättynyt — ehkäpä Peter Irgens olisi kadottanut päänsä, sillä Kovapää oli hirveän vihoissaan — jollei viime tingassa se olisi kehkeytynyt intiaanin hyökätessä telttaan ja kiireisesti kertoessa, että kaksi miestä, valkoinen ja mohikaani, hiiviskeli leirin lähettyvillä ikäänkuin väijyen jotain.
"Missä heidät on nähty", kysyi Kovapää, jonka viha, Peter Irgensin onneksi, sai nyt uuden käänteen.
"He piileksivät siinä melkein läpipääsemättömässä tiheikössä, joka peittää tuota kukkulaa metsän reunassa", vastasi intiaani.
Heti paikalla Kovapää hyökkäsi risuvallien väliselle aukiolle, jonne hän kiireesti kutsutti väkensä ja lähetti heidät piirittämään tiheikköä. Itse hän suurella innolla otti osaa tähän ihmisjahtiin.
Hitain askelin ja mutisten jotain hampaittensa välissä läksi Peter Irgens päällikön teltasta palatakseen omaansa. Hän oli kaikkea muuta kuin tyytyväinen keskustelunsa tulokseen päällikön kanssa. Kaikki kävi tänään häneltä takaperoisesti.
Kaksi tuntia järven pohjassa.
Varmaankin lukija on jo arvannut, että nuo kaksi miestä, jotka saivat aikaan niin mieluisan keskeytyksen Peter Irgensin ja päällikön keskustelussa, oli Pekka Drufva ja Uncas. He olivat oleskelleet jo kaksi päivää leirin läheisyydessä, jota he olivat tarkoin voineet vakoilla kukkulan harjalta. Niin, olivatpa he yön aikana olleet aivan risuvallienkin juurella ja piileskelleet niissä. Siten he olivat saaneet tarkat tiedot eri telttojen ja majojen asemista sekä paikallisoloista yleensä. Useamman kerran he olivat nähneet molemmat tytötkin, heidän ollessaan teltan ulkopuolella. He huomasivat kuitenkin, etteivät he tällä erää voineet tehdä muuta kuin odottaa. He olivat saapuneet liian varhain intiaanileiriin. Pekka Drufva oli laskenut, että sanoma ruotsalaisen apujoukon saapumisesta mohikaanien luo tyhjentäisi irokeesien leirin sotilaista, mutta sanoma olikin saapunut myöhemmin kuin hän oli laskenut.
Tähän asti heidän oli onnistunut erinomaisesti pysyä piilossa. Ei kukaan leirissä aavistanut heidän läsnäoloaan. Mutta, niinkuin tiedämme, sattumasta riippuu hyvinkin paljon. Usein se tekee tyhjäksi viisaimmatkin laskut ja saattaa häpeään suurimmankin varovaisuuden. Niinpä nytkin. Kohtalo määräsi, että kaksi irokeesiä, jotka olivat metsästäneet metsässä, palasivat kotiin tietä myöten, jota intiaanit eivät muuten koskaan kulkeneet. Ja he keksivät Pekka Drufvan ja Uncasin pensaikossa. He eivät uskaltaneet kuitenkaan hyökätä heidän päälleen. Sen sijaan he juoksivat kuin metsäkauriit leiriin ja kertoivat, mitä he olivat nähneet. Silloin molemmat tiedustelijat näkivät heidät myöskin, ja he tiesivät, että heidän salaisuutensa oli nyt tullut ilmi sekä ettei heidän käynyt enää viipyminen tiheikössä, jonka intiaanit tietenkin piirittäisivät. He pakenivat siis metsään ja juoksivat henkensä edestä. Hetken kuluttua Pekka Drufva pysähtyi hengittämään.
"Kestää vielä kolme tai neljä tuntia", sanoi hän, "ennenkuin tulee pimeä metsässä, jossa he seuraavat jälkiämme niinkauankuin he voivat niitä nähdä, ja ehkäpä he saavat meidät kiinni. Kulkekaamme suuressa kaaressa leirin ympäri järven rantaan. Rannassa on runsaasti kanootteja. Me otamme yhden niistä ja soudamme rantapuiden suojassa etelään. Vesi ei jätä jälkiä taaksensa."
He läksivät sanottuun suuntaan, missä maa sitä paitsi oli kovempaakin ja missä siis oli vaikeampi seurata jälkiä. Heidän onnistuikin päästä sen piirin ulkopuolelle, jonka Kovapää oli vetänyt tiheikön ympäri ja pääsivät onnellisesti järven rantaan kenenkään näkemättä heitä. He ottivat kanootin ja sousivat rantaleppien suojassa, jotka estivät heitä leiriin näkymästä, missä kaikkien huomio muuten olikin kääntynyt toisaalle. Mutta hetken kuluttua nousi este eteen, jota he eivät olleet edeltäpäin laskeneet ja joka pakotti heitä heti keskeyttämään soutunsa. Lahden pohjukassa, jota pohjan puolelta suojeli metsäinen niemi, seisoi muutamia intiaanivaimoja vaatteita pesemässä. Heidän ohitseen oli mahdoton salassa päästä.
Mitä nyt oli tehtävä?
"Me soudamme saareen, joka on suoraan vastassamme", sanoi Pekka Drufva. "Niemi estää naisia näkemästä meitä. Sen sijaan voidaan leiristä nähdä meitä. Vaikka enpä usko, että siellä kukaan tulee katsoneeksi järvelle. Varmuuden vuoksi heittäydyn kuitenkin veneen pohjalle ja annan sinun, Uncas, soutaa yksin. Jos joku näkee meidät, niin luulee hän sinua omiksi miehikseen, jotka ovat lähteneet kalaan, sillä kaukaa on mahdoton erottaa mohikaania irokeesistä."
Ehdotus toteutettiin heti. Hetken kuluttua he pääsivät saaren rantaan, piilottivat kanootin kaislikkoon ja nousivat maihin. Saari oli hyvin pieni, mutta siinä kasvoi tiheätä pensaikkoa, niin että he vaivoin pääsivät sen läpi tunkeutumaan. Ei ollut siis vaikea piiloutua sinne ja samalla tähystellä vastakkaista rantaa. Täällä, arveli Pekka Drufva, he voisivat olla turvassa, ainakin siksi kunnes pyykinpesijät olivat lähteneet pois ja avanneet uuden tien takaa-ajetuille.
Mutta sillä kertaa he erehtyivät. Kun irokeesit olivat tutkineet koko tiheikön kukkulan ympärillä, keksivät he varmaankin järven rantaan johtavat jäljet, sillä äkkiä näkyi suuri liuta heitä saaren vastakkaisella rannalla. He näyttivät varsin epäröiviltä ja juoksivat sinne tänne, sillä siihenhän jäljet loppuivat, mutta vihdoin he huomasivat, että yksi kanootti oli kadonnut. Samassa itse Kovapää saapui paikalle, ja hän viittasi saareen. Heti useampia kanootteja työnnettiin vesille, eikä epäilystäkään, että nyt alkaisi saaren tutkiminen. Mahdotonta oli siis enää piileskellä pensaikossa. Sitä paitsi tiesi Pekka Drufva liiankin hyvin, miten tarkkasilmäisiä intiaanit olivat. Mutta rohkeus ei kadonnut häneltä silti. Tunkeuduttuaan tiheän pensaikon läpi ja saavuttuaan saaren toiselle rannalle, sanoi hän:
"Meidän täytyy piiloutua veteen."
"Irokeeseillä on silmät — he näkevät päämme kaislikossa, kun kohottaudumme pintaan hengittämään", sanoi Uncas.
"Meidän ei pidä pistää päitämme ylös vedestä. Niiden pitää, samoinkuin muunkin ruumiin, maata järvenpohjassa."
"Voiko valkoinen mies elää hengittämättä", kysyi mohikaani.
"Saat nähdä", vastasi Pekka Drufva. Hän leikkasi kaksi miehenpituista ruokoa kaislikosta, veisti tyveen sopivan imukkeen ja leikkasi muutamia pieniä reikiä heti lehtiröyhyn alapuolelle. Puhallettuaan ruovon läpi nähdäkseen, että ilma pääsi esteettä sen läpi, sanoi hän:
"Tämän ruovon läpi me hengitämme, maatessamme järvenpohjassa. Mutta sieramet on pakko tukkea, jotta vesi ei pääse sitä tietä ruumiiseen, ja siihen savi rannassa on sopivaa. Pahalta se tuntuu, mutta ei sille mitään mahda, kun kysymyksessä on päästä irokeesien paalua pakoon."
Hän muodosti pari tulppaa pehmeästä savesta ja tukkesi niillä molemmat sieramensa. Ja Uncas, joka täydellisesti luotti Pekan tietoihin ja neuvokkuuteen, miten mahdottomilta hänen keinonsa näyttivätkin, seurasi esimerkkiä.
Sitten he pistivät torvensa suuhun ja kahlasivat veteen niin syvälle kuin pääsivät. Sitten he painautuivat pohjaan. Veden pinnassa näkyi pari suurta vesirengasta, mutta ne katosivat pian eikä sillä paikalla, jonne molemmat pakolaiset olivat kadonneet, näkynyt sitten enää muuta kuin kaksi lehtiröyhyä sekä kappale kaislan ruokoa. Mutta sellaisiahan siellä kasvoi tuhansittain, osittain tiheinä pensakkoina rannassa, osittain harvemmassa kauempana vedessä. Kukapa olisi voinut aavistaa, että nämät molemmat kaislat tuhansien joukossa olivat välittäjinä ilman ja kahden järvenpohjassa makaavan ihmisen välillä? Sitä ei edes kaikkein teräväsilmäisin intiaani voinut aavistaa.
Miten Pekka Drufva oli keksinyt jotakin niin merkillistä?
Niin, se oli muisto kouluajalta Turussa. Koulupoikien käydessä uimassa oli joku kekseliäs poika keksinyt tämän yksinkertaisen tempun, jonka avulla saattoi leikitellä sukeltajaa. Ja sitä koetettiin suurella menestyksellä. Vaikeinta oli pysytellä pohjassa, sillä kun keuhkot täyttyvät ilmalla, on ruumis kevyempi kuin vesi ja pyrkii veden pinnalle. Siksi toisen käden täytyi olla vapaana, jotta sillä saattoi pidellä pohjasta kiinni. Sentähden ei sitä voitu käyttää nenän tukkijana, vaan olivat sieramet täytettävät savella.
Seikka, joka suuresti edisti pakolaisten turvallisuutta, oli se, että vesi järvessä oli varsin sameaa.. Intiaanit olisivat siis tuskin nähneet heitä, vaikka heidän päähänsä olisi juolahtanut tutkia järvenpohjaa, mitä he eivät kuitenkaan tehneet.
Ei kestänytkään kauan, ennenkuin irokeesejä vilisi pienellä saarella. Tiheikön vuoksi kesti kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin irokeesit olivat vakuutetut siitä, etteivät pakolaiset olleet enää siellä. Sen sijaan katkenneet oksat ja selvät jäljet osoittivat, että he olivat tunkeutuneet saaren poikki. Ja kun kanootti löydettiin kaislikosta, niin oli selvää, etteivät ne sillä olleet soutaneet pois saaresta. Kaksi mahdollisuutta oli enää olemassa, joko he olivat piiloutuneet kaislikkoon nenä vedenpinnan yläpuolella — piiloutumistapa, joka ei suinkaan ollut intiaaneille outo — tai olivat he uiden paenneet saaresta. Ettei edellistä keinoa oltu käytetty, todisti erittäin huolellinen kaislikon tarkastus, jota Kovapää itse johti. Ja toinen keino tuntui aivan mahdottomalta. Lähimpään rantaan he olisivat tosin helposti voineet uida, mutta niinpiankuin oli käynyt ilmi, että he olivat lähteneet järvelle, olivat taitavat tiedustelijat tutkineet kumpaakin rantaa löytämättä vähintäkään jälkeä. Jos he taas olivat yrittäneet uida vastakkaiselle rannalle, joka oli niin kaukana, että se tuskin häämöitti silmään, niin eivät he olleet voineet ennättää sen pitemmälle kuin että heidän päänsä näkyisi veden pinnassa. Varmuuden vuoksi lähetti Kovapää kanootteja joka suuntaan, mutta kaikki oli turhaa.
Kaikki nämä tutkimukset kestivät kolmatta tuntia, mutta kun ei niistä ollut minkäänlaisia tuloksia, päätti Kovapää, että tiedustelijat olivat hukkuneet yrittäessään uiden paeta saaresta. Ja samaa mieltä olivat kaikki muutkin irokeesit yhtä lukuunottamatta. Tämä, vanhemmanpuoleinen, suurta kunnioitusta nauttiva mies sanoi:
"Ei, hukkuneet he eivät ole. Varmaankin tuo valkoinen mies oli valkoisten suuri poppamies, Ukkosen Veli. Loihtimalla hän on muuttanut itsensä ja toverinsa kaloiksi. Huhu kertoo, että hän kerran, maqualaisten ajaessa häntä takaa, sytytti järven palamaan. Se, joka osaa sellaista tehdä, voinee muuttaa itsensä myös kalaksi."
Kovapää, joka oli varsin suuri epäilijä ollakseen intiaani, kohautti vain olkapäitään tälle selitykselle.
Että vedessä voi kuulla, on tunnettu asia. Pekka Drufva kuulikin erittäin hyvin kaiken sen melun, jota irokeesit pitivät etsiessänsä, joskus hän saattoi järvenpohjaan kuulla heidän puhettaankin. Pahempi sen sijaan oli näön laita, kun vesi oli niin sameaa. Kaksi kertaa hän näki kuitenkin kanoottien pohjat, kun ne kiitivät kuin jättiläiskalat hänen yläpuolellaan. Toinen niistä töytäsi niin kovasti vasten hänen kaislaruokoaan, että se olisi irtaantunut hänen suustaan, jollei hän olisi pidellyt lujasti kiinni.
Pitkiltä tunnit tuntuivat miehistä järvenpohjassa sillä välin kuin heitä etsittiin. Ne olivat niin pitkät kuin kokonainen päivä, arveli Pekka Drufva. Mutta vihdoin kaikki äänet vaikenivat, josta saattoi päättää, että intiaanit olivat lähteneet pois. Varovasti hän kohosi veden pintaan. Ei mitään kuulunut eikä näkynyt. Silloin hän antoi sovitun merkin Uncasille, jotta tämä tietäisi, että vankeus oli päättynyt. He nousivat saaren rantaan, tunkeutuivat pensaikon läpi ja näkivät, ettei ainoatakaan intiaania ollut jäänyt saareen. Kaikki olivat palannee! leiriin, missä he hommailivat innokkaasti jotakin vaikkei sitä tarkemmin näin pitkän matkan päähän voinut nähdä.
"He valmistautuvat sotaan", sanoi Pekka Drufva.; "Meidän täytyy pysytellä täällä, kunnes tulee pimeä", sanoi hän. "Mutta sitten ehdottaisin, että uimme toiselle puolelle ja palaamme entiselle paikallemme kukkulan juurelle. Intiaanit tutkivat tiheikön niin vastikään, etteivät he voi olettaa meidän palanneen sinne uudestaan, varsinkaan kun he eivät voi luulla meidän olevan lähitienoilla, koska he turhaan saivat etsiä meitä."
"Uncas kuuli, miten miehet, jotka kulkivat kanootissa vatsani yli, arvelivat meidän hukkuneen", sanoi tämä.
"Sitä parempi. Ylhäällä kukkulalla me voimme pitää leiriä silmällä ja nähdä mitä siellä tapahtuu. Ja se on meille tärkeintä, sillä siten voimme keksisi tilaisuuden pelastaa neidot."
Pimeän tultua he uivat salmen poikki, joka erotti saaren mannermaasta, ja palasivat sitten samaan tiheikköön, jossa he aikaisemminkin olivat lymyilleet.
Varhain seuraavana aamuna kiipesi Pekka Drufva kukkulan harjulle, jossa hänellä kahden kivilohkareen halkeamasta oli mainio näköala leiriin. Ja nyt hän näki, ettei hän ollut erehtynyt edellisen päivän oletuksessaan. Leirissä oltiin innokkaassa toimessa, ja heti auringonnousun jälkeen läksi Kovapää melkein koko joukkonsa kanssa, Peter Irgens ja hänen poikansa mukana, etelää kohti, liittyäkseen tietenkin suureen irokeesijoukkoon idässä. Ja tämä näky ilahdutti Pekka Drufvaa suuresti.
Mutta samalla huomasi hän jotain, mikä tuotti hänelle levottomuutta. Vahti oli asetettu tyttöjen teltan edustalle, ja yhdeksän miestä jäi sitä paitsi leiriin. Luultavasti nämät olivat vähemmän taistelukelpoisia, mutta yhdeksän kahta vastaan oli kuitenkin kovin paljon.
"No, no", mutisi hän itsekseen, "jollei se onnistu voimalla, niin käytetään viekkautta. Se asia on varma: Tytöt ovat pelastettavat."
Pelastus.
Oli yö Kovapään lähdettyä Timberjärven rannalla sijaitsevasta leiristä. Valkoiset tytöt vääntelivät itseään unettomina vuoteillaan. Entisiin huoliin oli lisääntynyt vielä uusikin. Metsäliljan kautta olivat he näet saaneet kuulla, että valkea mies ja mohikaani oli nähty irokeesileirin läheisyydessä ja että Kovapää oli ajanut heitä takaa melkein koko miesjoukollaan. Kun valkea mies ja hänen toverinsa olivat huomanneet takaa-ajajansa, olivat he paenneet saareen, mutta sieltä he olivat kadonneet jäljettömiin. Kovapää ja hänen miehensä olivat varmasti vakuutetut siitä, että he olivat hukkuneet yrittäessään uida järven yli.
Tytöt arvasivat heti, että nuo miehet olivat Pekka Drufva ja joku mohikaani, eivätkä he liioin voineet epäillä, että heidän tarkoituksensa oli pelastaa heidät. Nyt he olivat epäonnistuneet aikeessaan ja vapauttajat olivat kuolleet. Samalla toivon viimeinen tähti oli sammunut, ja kuka sytyttäisi uuden? Tosin Metsälilja oli luvannut auttaa heitä, mutta eihän pieni intiaaninainen voinut opastaa heitä kotiin, vaikka hän parhaassa tapauksessa voisikin auttaa heitä pakenemaan intiaanileiristä. Kauhulla he ajattelivat Peter Irgensin sanoja ja hänen ennustustaan. Varmaankin viimeinen pelastus olisi kuolema.
Vähitellen Lydia oli itkenyt itsensä nukuksiin, mutta Greta makasi yhä valveilla, kuunnellen vahdin askelia teltan ulkopuolella, yölintujen kaameaa huutoa ja oman sydämensä rauhatonta sykintää. Hän ei kuitenkaan ollut yhtä toivoton kuin sisar. Syynä siihen oli se, että hän luotti täydellisesti Pekka Drufvan niin monasti koeteltuun kykyyn suoriutua pahimmistakin tilanteista. Ei sellainen mies, tuumi hän, voinut hukkua järveen, joka ei ollut vesisammiota suurempi. Ei, hän oli petkuttanut irokeesejä, siinä koko juttu, ja varmaan hän tavalla tai toisella antaisi tietoja itsestään. Juuri kun hän ainakin kahdennenkymmenennen kerran tuumi tätä samaa asiaa, kuuli hän omituisen kolahduksen, joka saattoi hänet hätkähtämään. Kuului aivan siltä, kuin jotakin olisi pudonnut teltan lattialle, kahisten kaisloissa. Mitähän se saattoi olla?
Heti paikalla häneen iski ajatus, että se varmaan oli jokin tieto Pekka Drufvalta. Sehän soveltui erinomaisesti hänen aikaisempaan ajatusjuoksuunsa. Lydia nukkui ja Kaketu nukkui myöskin. Hän laskeutui maahan vuoteeltaan ja alkoi polvillaan tunnustella kaisloja, jotka olivat levitetyt lattialle. Hänen täytyi kokonaan turvautua tunneaistiinsa, sillä teltassa oli aivan pimeä — kesäyöt Amerikassa eivät ole yhtä valoisia kuin Pohjolassa eikä hän uskaltanut sytyttää tulta pelosta, että Kaketu heräisi.
Vihdoin se onnistuikin. Hän sai käteensä pienen, varsin painavan esineen, luultavasti kiven, jonka ympärille oli kääritty jotakin, mikä oli paperia tai kangasta kovempaa. Hän arvasi, että se oli tuohta. Ja varmaankin tuohessa oli joku tiedonanto. Mitä hän tekisi? Jos hän sytytti tulen, heräisi Kaketu aivan varmaan. Mutta toisaalta tuntui aivan sietämättömältä odottaa aina päivän valkenemiseen saakka. Hän tuumi sinne ja tänne, mutta vihdoin viimeksimainittu ajatus voitti. Hän piilotti kiven vuoteeseensa ja paneutui levolle. Vihdoin hän nukahti, sillä nyt oli toivo jälleen herännyt ja karkoittanut huolet pakosalle.
Niinpiankuin Kaketu seuraavana aamuna oli lähtenyt aamuaskareihinsa, kertoi Greta Lydialle yöllisestä tapauksesta ja otti esille aivankuin taivaasta tipahtaneen sanoman. Se oli kivi, jonka ympärille oli kiedottu pitkä tuohiliuska, ja siihen oli Pekka Drufva piirtänyt veitsensä kärjellä seuraavat sanat:
"Me emme ole hukkuneet, vaan olemme nyt samassa tiheikössä, jossa meidät eilenkin nähtiin. Valmistukaa pakoon ensi yönä, sillä silloin me vapautamme teidät. Miten se tapahtuu, en voi vielä sanoa, mutta se tapahtuu kyllä. Pekka Drufva."
Nyt alkoivat yksin Lydiankin kasvot kirkastua ja ilossaan hän syleili ja suuteli sisartaan. Sitten he alkoivat neuvotella.
"Mitä me nyt teemme", kysyi Greta.
"Tietysti me olemme valmiit karkaamaan, niinkuin kirjeessä seisoo", vastasi Lydia.
"Se ei riitä. Meidän täytyy koettaa auttaa pelastajiamme, jos mahdollista antaa sana Pekka Drufvalle."
"Miten ihmeessä", kysyi Lydia, "me voisimme sitä tehdä, varsinkin kun meitä vartioidaan entistä enemmän?"
Greta tuumi hetken aikaa. Sitten hän sanoi:
"Minä olen keksinyt tuuman. Me uskomme asian Metsäliljalle. Hän on luvannut auttaa meitä, ja koska siihen nyt on tilaisuus — — —"
"Oletko aivan mieletön, Greta? Sillähän me antaisimme ilmi sekä itsemme että pelastajamme", huudahti Lydia.
"Metsälilja on hyväsydäminen ja tahtoo meidän parastamme, siitä o!en varma, ja sitä paitsi on hän luvannut auttaa meitä. Mutta minä en rakenna toivoani ainoastaan tähän seikkaan, vaan hänen mustasukkaisuuteensa. Hän pelkää, että Peter Irgensin väitteessä voi olla perää, että sinut on määrätty Kovapään puolisoksi. Etkö muista miten hän suuttui, kun tulkitsin hänelle hollantilaisen sanat? No niin! Hän ei tahdo kadottaa Kovapään rakkautta, ja siksi hän on valmis tekemään mitä hyvänsä saadakseen sinut pois leiristä. Siksi me voimme luottaa häneen. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?"
Lydia tuumi hetken aikaa. Sitten hän vastasi: "Niin, ymmärrän kyllä, ehkäpä olet oikeassakin. Jos hän tahtoo auttaa meitä, niin on siitä paljon hyötyä sekä meille että auttajillemme."
Ei kestänyt kauan ennenkuin päätös voitiin panna toimeen, sillä pian Metsälilja saapui aamutervehdykselle valkoisten ystäviensä luo. Tullessaan telttaan hän käski Kaketun aina poistua, toimenpide, joka oikeastaan oli hyvin turha, kun hän ei kuitenkaan ymmärtänyt kieltä, jota he puhuivat keskenään.
* * * * *
Pekka Drufva ja Uncas olivat järjestäneet olonsa varsin mukavaksi siinä tiheikössä, jonne he olivat palanneet järvenpohjasta. Raivaamalla tieltä muutamia pensaita olivat he saaneet oikean lehtimajan keskelle okaista tiheikköä. Mutkikas ja kova tie johti sinne, ja sieltä oli käytävä "observatorioonkin", mäen harjalla olevalle kalliolle. Nykyisestä asunnostaan he saattoivat myös puolustautua pienempää joukkoa vastaan, sillä tiheikön muodosti melkein yksinomaan okaiset pensaat, joiden läpi ei ollut hyvä tunkeutua.
Noin viiden ajoissa iltapuolella, samana päivänä, jolloin kuvernöörin tyttäret olivat keskustelleet Kovapään vaimon kanssa, istuivat ystävykset yhdessä ja suunnittelivat, miten he voisivat toteuttaa sen yrityksen, jonka toimeenpanosta Pekka Drufva oli tuohikirjeessään ilmoittanut. Mutta vastoin tapaansa ei Pekka Drufva voinut keksiä mitään hyvää keinoa. Tosin hän oli tehnyt useitakin ehdotuksia, mutta osittain hän itse, osittain Uncas hylkäsi ne. Vihdoin hän sanoi:
"Koska sinä, Uncas, viime yönä saatoit hiipiä niin kauaksi leiriin, että sinun onnistui heittää kivi savureiästä sisään, voinet kai hiipiä vahdinkin kimppuun ja tehdä hänet äänettömäksi. Sitten voimme esteettä viedä tytöt pois.! Eukko, joka makaa teltassa, on kai helposti käsiteltävissä."
"Uncas voi kieriä pitkin maata kuin käärme, mutta siihen eivät valkoisen päällikön tyttäret pysty. Ja leirissä on useita muitakin vahteja paitsi teltan edustalla — ainakin kaksi muuta."
Pekka Drufva repi hiuksiaan. Mutta juuri kun hän aikoi vastata, hätkähti mohikaani ja tarttui tomahawkiinsa.
"Mitä se oli", kysyi Pekka Drufva. "En kuule muuta kuin linnunpoikasten piipitystä pensaikossa."
"Uncas kuuli kevyitä askelia ja — — —"
Äkkiä seisoi intiaani heidän edessään. Molemmat tarttuivat aseihinsa, mutta laskivat ne maahan, huomatessaan, että se olikin harvinaisen kaunis, nuori intiaaninainen. Hän kohotti toista kättään rauhanmerkiksi ja hymyili. Sitten hän sanoi:
"Metsälilja on valkoisten neitojen ystävä ja he lähettivät minut tänne."
Sitten hän ojensi Pekka Drufvalle palasen parkittua antiloopinnahkaa, jolle Greta oli hiilellä kirjoittanut seuraavat sanat:
"Te voitte luottaa Metsäliljaan. Hän voi antaa teille tietoja ja hyviä neuvoja. Vaikka hän onkin Kovapään vaimo, tahtoo hän kaikella tavalla auttaa meitä karkaamaan. Greta."
Kun Pekka Drufva oli lukenut viimeiset rivit, ei hän voinut olla hymyilemättä. Nyt hän käsitti, miksi saattoi täysin luottaa Metsäliljaan ja hänen auttamishaluunsa. Koska hän ei erikoisesti ollut perehtynyt irokeesien kieleen, pyysi hän Uncasin toimimaan tulkkina, johon tämä sitä kernaammin suostui, kun hän näytti erikoisella ihailulla katselevan kaunista sanantuojaa. Sitten seurasi seuraava keskustelu:
"Valkoisen päällikön tytär kirjoittaa, että Metsälilja voi antaa meille hyviä neuvoja, miten parhaiten voimme ryöstää molemmat valkoiset neidot."
"Metsälilja voi sen kyllä tehdä."
"Puhu! Ukkosen Veljen korvat kuuntelevat."
"Menköön toinen teistä pimeän tultua saareen, jossa te katositte irokeesien silmien edestä ja sytyttäkää siellä tuli ja palatkaa sitten takaisin. Kun Bisamirotta, jolla päällikön poissa ollessa on käskyvalta leirissä, näkee tulen, luulee hän, että olette palanneet saareen ja sytyttäneet siellä tulen. Hän ottaa silloin mukanaan kaikki miehensä, paitsi vahdin valkoisten neitojen teltan edustalta ja lähtee vangitsemaan teitä. Sillä välin te ryöstätte neidot."
"Mutta", arveli Pekka Drufva, "irokeesit luulevat, että me olemme hukkuneet. Mitenkä Bisamirotta voisi luulla saavansa kiinni vainajien henkiä?"
"Alussa he luulivat teidän hukkuneen. Mutta sittemmin arveltiin, että olitte vain lumonneet irokeesien silmät. Sitä mieltä on Bisamirottakin."
"Jos olet varma siitä, että Bisamirotta lähtee matkaan nähdessään tulen, niin on suunnitelmasi erittäin hyvä."
"Kyllä hän lähtee", vakuutti Metsälilja, lisäten: "Bisamirotta on hyvin urhoollinen, mutta erittäin ovela ei hän ole. Hän, joka pitää itseään suurena sankarina, oli loukkaantunut, kun hän ei saanut seurata mukana sotaretkelle, vaan oli pakotettu jäämään tänne. Monet pilkkasivat häntä sen johdosta, että hänet oli pantu naisia vartioimaan sillä välin kuin muut läksivät vihollista vastaan. Mutta jos hän, heimon ollessa poissa, saa kiinni Ukkosen Veljen ja mohikaanipäällikön, voi hän kerskailla suurtyöstä ja saada pilkkaajansa vaikenemaan, kun nämä palaavat takaisin. Hän voisi sanoa: Sen, mitä te ette saaneet aikaan, vaikka koko heimo oli koossa, suoritin minä yksinäni seitsemän miehen avulla, joita pidetään vähemmän sotakelpoisina."
"Metsälilja on yhtä viisas kuin kauniskin. Selittäköön lähemmin suunnitelmansa."
"Kun Bisamirotta miehineen on lähtenyt järvenrantaan, hiipivät Ukkosen Veli ja mohikaani leiriin, yllättävät ja vangitsevat vahdin, joka vartioi valkoisten neitojen telttaa ja vievät neidot mukanaan, jolloin heidän tulee kulkea eteläisen portin kautta, missä risumajat ovat tyhjiä. Mutta valkoisen päällikön tyttärillä on liian pienet ja hennot jalat, jotta he voisivat vaeltaa pitkältä erämaassa, eikä teitä ole kylliksi monta kantaaksenne heitä. Sitäpaitsi jää jäljet metsään ja nuoli voisi osua teihin, kun vähimmin sitä aavistaisitte. Mutta minä annan teille toisen neuvon. Järvenrannassa, noin 200 askeleen päässä siitä pienestä lahdelmasta, missä naisilla on tapana pestä vaatteita, kasvaa tiheä pajukko veden reunassa. Siellä on piilotettuna kanootti, johon hyvin mahtuu neljä henkeä. Siitä te löydätte teltan ja ruokavaroja kolmeksi päiväksi. Ja kun te soudettuanne rantaa pitkin saavutte Timberjoen suuhun, voitte te päästä soutaen aina Delawarejoelle saakka, sillä kanootti on niin kevyt, että kaksi miestä helpolla kantaa sen koskien ohi. Nyt te tunnette suunnitelmani."
"Se on erittäin hyvä. Tervehdi neitoja ja sano, että seuraamme neuvoasi, ja paljon kiitoksia siitä, kaunis Metsälilja."
Tähän keskustelu päättyi, ja Metsälilja poistui yhtä äänettömästi kuin hän oli tullutkin.
Kun hän oli poissa, sanoi Pekka Drufva: "Kun hätä on suurin, on apukin lähinnä. Minä tuumin jotakin hyvää keinoa, millä pelastaa tytöt, mutta sellaista en voinut keksiä. Silloin tuo pieni intiaaninainen saapuu tänne ja esittää suunnitelman, joka on kerrassaan mainio ja onnistuu varmaan. Vai mitä sinä luulet, Uncas?"
"Uncas uskoo samaa."
Hetken kuluttua huudahti Pekka Drufva: "Olipa se harvinaisen viisas, kiltti ja kaunis intiaaninainen, tuo pieni Metsälilja."
Silmien säihkyessä, mikä todisti, että hän puhui sydämenkyllyydestään, sanoi mohikaani:
"Uncas tahtoisi, että Metsälilja istuisi hänen wigwamissaan mohikaanien kylässä ja olisi hänen vaimonsa."
"Kyllä minä huomasin, että hän miellytti sinua, Uncas, mutta sinä et saa ryöstää häntä, sillä se olisi mustinta epäkiitollisuutta tuota hyvää sielua kohtaan."
"Uncas ei aiokaan ryöstää häntä nyt, mutta sittemmin hän aikoo avonaisessa taistelussa voittaa hänet", vastasi mohikaani leimuavin katsein.
* * * * *
Tuli ilta ja pimeys laskeutui nopeasti maahan, niinkuin aina tapahtuu näillä leveysasteilla. Valkoisten neitojen teltan edustalla seisoi vahti, vanhemmanpuoleinen irokeesi, nimeltään "Villisika". Hän oli kerran saanut nuolen polveensa, niin että hänen jalkansa oli hiukan jäykkä ja siksi hänen ei arveltu kelpaavan sotaan. Sen sijaan häntä tavallisesti käytettiin vahtina leirissä ja siihen toimeen hän olikin varsin sopiva, sillä hän oli valpas ja luotettava ja naiset pelkäsivät häntä. Nyt hän seisoi nojautuneena keihääseensä ja katseli ympärilleen, niin hyvin kuin se pimeydessä kävi päinsä. Toiset leirin miehiset jäsenet, paria lukuunottamatta, jotka vartioivat portteja, olivat jo vetäytyneet majoihinsa.
Kun hän käänsi päänsä järvelle päin, näki hän äkkiä tulen leimahtavan saarella. Mutta jo parin minuutin kuluttua sen voima kasvoi ja näytti kaikin puolin tavalliselta leirinuotiolta.
"Valkea poppamies kummittelee ja on sytyttänyt nuotionsa härnäilläkseen meitä. Siitä on ilmoitettava Bisamirotalle", mutisi Villisika itsekseen.
Kun Bisamirotta astui leiriaukiolle ja näki tulen saaressa, innostui hän suuresti. Metsälilja tunsi varmaan erittäin tarkasti tämän miehen luonteen, tehdessään suunnitelmansa, sillä Bisamirotta toimi aivan niinkuin hän oli olettanut. Kaikki miehet leirissä kutsuttiin kokoon, kaikkiaan yhdeksän kappaletta, Bisamirotta mukaanluettuna, ja tämä esitti heille, miten valkoinen poppamies ja mohikaani olivat vangittavat, koska he luultavasti olivat nyt palanneet saarelle, josta he niin kummallisella tavalla olivat kadonneet. Hän ei myöskään ollut huomauttamatta, mikä kunnia heille olisi, jos he pääjoukon poissaollessa saisivat kaksi niin arvokasta vankia. Vain yksi intiaaneista uskalsi panna vastaan.
"Jos valkoinen poppamies ja mohikaani todellakin olisivat saarella, niin he eivät uskaltaisi sytyttää nuotiota, sillä tietäisiväthän he, että me näkisimme tulen ja he siten antaisivat itsensä ilmi."
Siihen vastasi Bisamirotta:
"He tekevät sen vain härnätäkseen meitä. He tietävät, että vain harvoja miehiä on leirissä, ja siksi he tahtovat näyttää meille, etteivät pelkää meitä. Ei kukaan muu kuin he ole voineet sytyttää tuota tulta, sillä eihän muita valkoisia eikä punaisia ole koko seudulla."
Joko tämä selitys tuli hyväksytyksi tai ehkäpä pikemmin siihen aiheutti Kovapään käsky totella Bisamirottaa hänen poissa ollessaan, joka tapauksessa ei kukaan pannut vastaan, kun Bisamirotta käski heitä nyt ottamaan aseensa ja seuraamaan hänen mukanaan. Vain Villisika sai käskyn pysyä paikallaan valkoisten neitojen telttaa vartioimassa, käsky, jota hän ei lainkaan pannut pahaksi, sillä palatessaan paikalleen hän mutisi hampaittensa välissä: