Kiiltävä esine, jonka päällikkö oli nähnyt lentävän ilmassa, oli Pekka Drufvan tinainen metsästyspullo, jonka hän oli täyttänyt ruudilla. Näreikköön piiloutuneena hän oli taitavasti heittänyt sen keskelle nuotiota. Mikä siitä olisi seurauksena, sitä ei ollut vaikea arvata, mutta ei hän sittenkään ollut uskaltanut toivoa, että se siihen määrin valtavasti vaikuttaisi Susiin. Ainoa vaara, mikä uhkasi häntä, Mugallaa sekä vapautettua Uncasta, heidän palatessaan kalliosaarelle, oli se, että pelosta mielettömät intiaanit juoksisivat heidät kumoon. Kalliosaarella heidät vastaanotettiin äänekkäin riemuhuudoin, joskin delawaritkin, niin tottuneita kuin he olivat kuulemaan kanuunien laukauksia suuren joen rannassa, joutuivat myöskin kauhun valtaan, nähdessään kamalan ilotulituksen Susien leirissä.
Seuraavana aamuna ei ainoatakaan Sutta ollut enää Nauravan veden lähettyvillä. Kun hajaantunut joukko varhain aamulla oli ennättänyt hiukan kerääntyä yhteen, läksivät he Majavantappajan johtamina kaukaisiin kyliinsä. Heiltä oli kadonnut taisteluhalu ja he pakenivat peloissaan siltä kirotulta paikalta, jossa hirveä kauhu oli vallannut heidän mielensä.
Vähää myöhemmin läksivät myös delawarit liikkeelle ja kulkivat itään kyliään kohti. He olivat kadottaneet halunsa alkuperäisesti suunnittelemansa metsästysretkeen, eikä Ukontulella sitä paitsi ollut enää ruutiakaan ruutisarvessaan. Ja illoin metsästys oli kadottanut osan viehätystään. Matkalla he tapasivat kaksi tiedustelijaa, jotka olivat lähetetyt länteen. Pensaikon takaa he olivat nähneet Susien kulkevan ohitse. — Sudet olivat näyttäneet hirveän noloilta, kertoivat he, ja heidän päällikkönsä oli kurjassa tilassa. Hänen tukkansa oli kärventynyt aivan juuriaan myöten ja hän oli täynnä palohaavoja.
Vähää myöhemmin he kohtasivat suuren joukon delawareja, jotka Visertävän Pääskysen kehotuksesta olivat kiiruhtaneet veljiensä apuun. He olivat saapuneet liian myöhään ottaakseen taisteluun osaa, mutta palasivat riemumielin kyliin, kun he olivat kuulleet Susien nolosta paosta.
Pysyväksi muistoksi tästä merkillisestä retkestä antoivat intiaanitPekka Drufvalle uuden nimen: Ukkosen Veli.
Pekka Drufva lähtee etsimään kadonnutta uutisasukasta.
Oli lämmin kesäpäivä. Avonaisella, viiniköynnösten varjostamalla kuistilla yksinkertaisen ja vaatimattoman paalurakennuksen edustalla, istui keski-ikäinen pappi polttaen pitkää piippuaan, sillä välin kuin hänen katseensa mielihyvällä kulkivat hänen edessään leviävän ruotsalaisen uutisasutuksen yli Amerikassa. Vasemmalla puolella kohosivat Uuden Göteborgin linnoituksen vallit, niiden takana häämöittivät useitten talojen katot ja vieläkin kauempana kimmelsi Delaware-joen aava pinta muistuttaen pikemmin järveä kuin jokea. Linnoituksen eteläpuolella oli tuuhea puisto, jonka vihannuuden keskeltä pilkisti esiin suippo katto sekä suuremman rakennuksen rajapiirteet. Se oli Printzinhovi, suurin Uuden Göteborgin rakennuksista ja kuvernöörin asunto. Oikealle kiemurteli mutkikas tie maissipeltojen, tupakkaistutusten, pienten somien puutarhapalstojen sekä metsien lomitse. Niin pitkälle kuin tätä tietä saattoi nähdä, reunusti sitä siellä täällä yksinkertaiset paalutalot, samantapaiset kuin sekin, jonka viiniköynnösten koristamalla kuistilla arvoisa pappi nautti lepohetkestään.
Suoraan hänen edessään oli varsin laaja, nurmettunut ja jokseenkin tasainen kenttä, markkina-aukio, sillä täällä määräaikoina harjoitettiin vaihtokauppaa seudun intiaanien kanssa. Markkina-aukion takana kohosi kaunis, vanhojen vaahteroiden ja plataanien varjostama kukkula, ja tämän kukkulan korkeimpaan kohtaan pappismiehen katseet vähä väliä tyytyväisinä kiintyivät. Siellä suoritettiin näet työtä, joka suuressa määrin kiinnitti hänen mieltään. Plataanien varjossa kohosi telineiden varassa ensimäisen ruotsalaisen kirkon muurit Amerikassa.
Pappi oli nimeltään Johannes Campanius. Yhdessä kuvernööri Printzin kanssa hän oli vuonna 1643 saapunut Uuteen Ruotsiin, ja harvinaisella innolla ja harrastuksella hän oli ryhtynyt hoitamaan paimentyötään kauaksi hajaantuneen joukkonsa keskuudessa. Vuoden kuluttua viimeistään hän saisi saarnata oikeassa kirkossa.
Juuri kun hän parhaillaan ajatteli uutta kirkkoa, kiintyi hänen huomionsa äkkiä johonkin muuhun. Tienpolvekkeessa, mistä poikettiin Printzinhoviin, näki hän ihmisjoukon vakavaan keskusteluun syventyneenä. Nuoren vaimon ympärillä, jolla oli lapsi käsivarrellaan sekä pieni poika hameenliepeissään, seisoi kolme, neljä miestä, jotka pappi tunsi ruotsalaisiksi uutisasukkaiksi. Nainen pyyhkäisi silloin tällöin esiliinankulmallaan kyyneleitään, ja miehet hänen ympärillään näyttivät vakavilta, vieläpä hiukan kiihottuneiltakin.
"Hm", mutisi pappi itsekseen, "jollen erehdy, niin on siinä Mackin vaimo, Gertrud. Jos hän on tullut tänne koko pitkän matkan joen poikki molempien lastensa kanssa ja vielä lisäksi itkee, niin on varmaankin onnettomuus sattunut hänen miehelleen, kelpo Mackille. Minun täytyy mennä kysymään, mitä on tapahtunut."
Hyvän pastorin ei tarvinnut kuitenkaan poistua mieluisalta paikaltaan viiniköynnösten varjosta, sillä nyt juuri suuntasi koko seurue askeleensa häntä kohti. Yksi vanhemmista uutisasukkaista oli tarttunut vaimoa kädestä ja kuljetti hänet papin luo, toisten seuratessa jäljessä.
"Mikäs nyt, Per Rambo", huusi pappi. "Miksikä te näytätte niin huolestuneilta ja miksi Mackin Gertrud itkee?"
Per Rambo, yksi arvossapidetyimpiä uutisasukkaita, puuttui puheeseen:
"Niin, Gertrud se on, niinkuin pastori näkee. Hän oli ottanut lapsensa mukanaan ja soutanut joen poikki, sillä Mack, hänen miehensä, on kadonnut eikä hän raukka tiedä mitä nyt tehdä."
"Mitä sinä sanot, Per Rambo, onko Mack kadonnut? Miten se on käynyt?"
Nyt nuori nainen pyyhki kyyneleet silmistään ja kertoi, nyyhkytysten useasti katkaistessa hänen puhettaan, että Mack oli viime tiistaina iltapäivällä ottanut pyssynsä ja lähtenyt erämaahan ampuakseen metsäkauriin tai muuta metsänriistaa. Hän ei ollut ottanut eväitä matkaan, vaan sanonut vaimolleen, että hän joka tapauksessa, onnistukoon metsästys tai ei, palaisi illaksi kotiin. Mutta häntä ei kuulunut. Ja koko keskiviikko kului kuulumatta hänestä mitään. Ei vielä torstai-aamunakaan hän ollut palannut tai vähimmälläkään tavalla antanut tietoa itsestään, minne hän oli joutunut. Silloin vaimo oli lähtenyt häntä etsimään, mutta turhaan, ja sitten hän oli mennyt Jokilinnan linnoitukseen, josta luutnantti Schute hänen pyynnöstään oli lähettänyt sotamiehiä etsimään kadonnutta. Mutta koko päivä kului eikä häntä löydetty, yhtä vähän elävänä kuin kuolleenakaan. Silloin luutnantti Schute oli neuvonut häntä ilmoittamaan kuvernöörille tapahtumasta ja antanut hänelle veneen ja pari soutajaa. Nyt hän oli täällä, mutta kuvernööri Printz oli mennyt toiselle uutisasutukselle eikä häntä odotettu palaavaksi ennenkuin parin päivän kuluttua. Siksi hän haki nyt lohdutusta papin luota ja pyysi hänen neuvoaan.
"Mutta", sanoi pappi, "ehkäpä miehesi on eksynyt erämaahan."
"Sitä en usko. Varchenjokihan virtaa aivan kotimme sivuitse, jaMackilla oli aina tapana seurata sen juoksua, kun hän läksi erämaahan.Joki on hyvä tienviitta, sanoi hän usein. Sitä paitsi hän tunsi seudun.Ei, ei, varmaankin hänelle on jokin onnettomuus tapahtunut."
"Hm, sitä minä en usko. Mehän elämme rauhassa ja sovussa intiaanien kanssa. Mohikaanit liikkuvat näillä seuduin, ja he ovat aina olleet suosiollisia ruotsalaisille."
"Ehkäpä joku valkeaihoinen on tahtonut tehdä pahaa Mackille."
"Mitä sinä tarkoitat, Gertrud — epäiletkö jotakuta?"
"Niin, pastori, minä epäilen."
"Avaa sitten sydämesi minulle ja näille kunnon miehille, sillävoidaksemme auttaa sinua, täytyy meidän tietää kaikki."
Gertrud tuumi hetken aikaa, pyyhki vielä kerran kyyneleitään ja sanoi sitten:
"Niinkuin pastori tietää, ei Mack ole itse raivannut sitä plantaashia, jonka me nyt omistamme. Hän otti sen haltuunsa sen jälkeen kun kuvernööri oli ajanut pois sen entisen omistajan."
"Niin, tiedän kyllä. Muutamat hollantilaiset olivat asettuneet paikkakunnalle ja olivat raivanneet maata Varchenjoen rannalla, ruotsalaisten ostamalla alueella. Kun Jokilinnan linnoitus oli perustettu, ilmoitti kuvernööri Printz näille hollantilaisille, että heidän täytyi vannoa uskollisuudenvala Ruotsin kuningattarelle, jos he tahtoivat pysyä uutisrakennuksellaan. Sen he tekivätkin — kaikki paitsi yksi ainoa — Peter Irgens niminen mies. Hän kieltäytyi rupeamasta Ruotsin alamaiseksi, ja kun hän sen lisäksi käyttäytyi kovin röyhkeästi kuvernööriä kohtaan, ajettiin äänet väkivallalla pois ja hänen plantaashinsa luovutettiin Mackille."
"Niin, tuota samaista Peter Irgensiä minä epäilen."
"Mitä syytä sinulla on siihen? Peter Irgenshän läksi heti maanmiestensä luo Fort Nassauhin eikä häntä minun tietääkseni koskaan sen jälkeen ole näkynyt ruotsalaisten uutisviljelysmailla. Miksi sinä häntä epäilet?"
"Ensiksikin siksi, että hän puolitoista vuotta sitten, kun hänen täytyi lähteä plantaashiltaan, uhkasi hurjin sanoin Mackia, ja toiseksi siksi, että poika, joka paimentaa uutisasukkaiden lehmiä metsässä, sanoi nähneensä hänen hiipineen vanhan kotinsa ympäristössä juuri muutamia päiviä ennen Mackin katoamista. Varmaankin hän väijyi silloin tilaisuutta karatakseen mieheni kimppuun. Mutta paha kyllä oli poika siksi tyhmä, että hän kertoi asiasta vasta sitten, kun oli jo myöhäistä."
Pastori Campanius vaipui niin syviin mietteisiin, että tuli hänen piipustaan sammui. Vihdoin hän näytti kuitenkin keksineen mitä hän ajatuksissaan oli etsinyt, sillä hän kysyi äkkiä, kääntyen uutisasukkaiden puoleen:
"Voiko kukaan sanoa minulle, onko Pekka Drufva kotona?"
"Kyllä", sanoi yksi miehistä, "minä näin hänen tänään onkivan jokirannassa."
"Hyvä", sanoi pastori, "hakekaa hänet tänne niin pian kuin mahdollista, sillä olen varma siitä, että jos joku voi saada selvyyttä tähän asiaan, niin hän sen tekee. Ja odottaessamme häntä seuratkaa kamariini, niin voimme tuumia, miten voisimme lohduttaa Mackin epätoivoista vaimoa."
Yksi uutisasukkaista läksi hakemaan Pekka Drufvaa ja toiset astuivat pastorin majaan, jossa kaikki todisti yksinkertaista ja vaatimatonta elämää, mutta myös järjestystä ja aistiakin, mitä yksinkertaiseen kalustoon tuli, jonka oppinut pappi suurimmaksi osaksi oli omin käsin nikkaroinut. Gertrud ja hänen molemmat lapsensa saivat sijansa lepopenkillä, ja uutisasukkaat istahtivat oven suuhun. Astuen edestakaisin lattialla yritti pastori lohduttaa alakuloista uutisasukkaan vaimoa, sanoen, että missä hyvänsä hänen miehensä olikin, varjeli Jumalan käsi häntä. "Ja sitä paitsi", sanoi hän, "olen minä yhä sitä mieltä, että Mack on eksynyt. Ajaessaan innoissaan metsänriistaa takaa on hän kulkenut liian kauaksi jokirannasta ja eksynyt oikeasta suunnasta. Sellaista on tapahtunut monelle näissä erämaissa. Mutta ennemmin tai myöhemmin hän kohtaa varmaan jonkun hyvänsuovan intiaanin, joka opastaa hänet jälleen kotitielle. Niin, kukapa tietää, vaikka hän parhaillaankin olisi kotona ja olisi huolissaan vaimonsa ja lastensa vuoksi."
Kun kellään ei ollut mitään siihen sanottavana, jatkoi hän:
"Ettei mikään vihollinen ole tappanut häntä, yhtä vähän valkea kuin punainen, käy mielestäni siitä ilmi, etteivät sotilaat, jotka samoilivat metsässä koko päivän, tavanneet taistelun jälkiä, sillä olkaa varmat siitä, hyvät ystävät, Mack ei taistelutta antaudu, niin voimakas ja urhoollinen kuin hän on."
Täten pastori yritti lohduttaa vaimoa, joskaan hän ei itsekään ollut sanottavasti vakuutettu omista sanoistaan, ja hän puhui lopulta niin innoissaan, ettei hän huomannut, että ovi oli avautunut ja Pekka Drufva astunut tupaan. Vasta sitten kun Per Rambo nykäisi häntä papintakin pitkästä liepeestä ja sanoi: "Nyt hän on täällä, kunnianarvoisa pastori", pysähtyi hän ja huomasi metsästäjän, joka levollisena ja varmana seisoi oven suussa ja ihmetteli, miksikähän hänet oli kutsuttu tänne.
Nyt pastori Campanius kertoi mitä oli tapahtunut, selitti oman mielipiteensä ja vaimon synkät epäluulot sekä lausui lopuksi:
"Minä kutsutin sinut tänne, Pekka Drufva, sillä olen vakuutettu siitä, ja luulen että muutkin läsnäolevat ovat samaa mieltä, että jos joku voi auttaa Mackia, missä ikänä hän nyt lieneekin, sinä sen voin tehdä. Ei kukaan tunne erämaata eikä kykene voittamaan sen vaaroja ja ottamaan selkoa sen salaisuuksista niin hyvin kuin sinä, ja sitä paitsi olet ystävyydensuhteissa intiaaneihin ja voit toivoa heidän apuaan. Et sinä myöskään, niinkuin me kaikki tiedämme, pelkää rehellistä taistelua vihollisten kanssa, olkootpa ne sitten punaisia tai valkeita. Minä kysyn sen vuoksi sinulta, Pekka Drufva, tahdotko ottaa ajaaksesi tämän onnettoman vaimon asiaa ja koettaa saada selkoa hänen miehensä kohtalosta?"
Pekka Drufva oli ikäväkseen kuunnellut papin kertomusta. Hän tunsi hyvin sekä Mackin että hänen vaimonsa ja oli monta kertaa, samoillessaan metsissä, nauttinut vieraanvaraisuutta heidän tuvassaan. Vilpittömästi hän ojensi kätensä uutisasukkaan vaimolle ja sanoi vakavasti:
"Luota minuun, Gertrud, mitä ihminen voi tehdä Mackin hyväksi, se tulee tehdyksi."
"Niin, niin, me luotamme sinuun, Pekka Drufva, ja me tahdomme seurata mukanasi voidaksemme pelastaa Mack veljemme, jos hän on joutunut vaaraan", huusivat läsnäolevat uutisasukkaat yhdestä suusta.
"Kiitos, hyvät ystävät, hyvästä tahdostanne", vastasi Pekka Drufva, "mutta luullakseni on parasta, että lähden yksin. Kun jälkeä on etsittävä erämaassa, niin yhdestä on enemmän hyötyä kuin monesta, ja jos apua tarvitaan, niin intiaanit ovat siihen kaikkein soveliaimmat, sillä he näkevät mitä ei kukaan valkoinen voi nähdä ja heillä on vainu kuin metsäkoirilla. Mohikaaneja on näillä seuduin, ja he tekevät minulle mitä ikänä pyydän sen jälkeen kuin pelastin Nauravan veden rannalla yhden heidän päälliköistään. Heihin voin luottaa yhtä paljon kuin itseeni, ja he auttavat aivan varmaan minua etsimään Mackia."
Uutisasukkaat olivat siksi perehtyneet erämaanelämään myöntääkseen Pekan olevan oikeassa, ja siksi he eivät loukkaantuneet, vaikka hän hylkäsikin heidän apunsa.
Päätettiin nyt, että Gertrud lapsineen jäisi Uuteen Göteborgiin iltaan saakka voidakseen hiukan levätä hirvittävän rauhattomuuden jälkeen, joka viime päivinä oli painostanut heitä. Sitten heidän piti yöllä purjehtia takaisin Jokilinnaan, jolloin Pekka Drufva seuraisi heidän mukanaan. Puhalsi varsin kova luoteistuuli, ja sen avulla he toivoivat aamun sarastaessa olevansa perillä Jokilinnassa, eikä sieltä tiedustelujen lähtöpaikkaan, Mackin tuvalle, ollut enää pitkältä.
Kun he kaikin lähtivät ulos pastorin tuvasta, astui Per Rambo eellimäisenä. Mutta päästyään alas viiniköynnösten varjostamalta kuistilta, peräytyi hän peloissaan. Intiaani tuli äkkiä viiniköynnösten takaa esille, aivankuin varjo äkkiä olisi muuttunut ihmiseksi. No, lähemmin tarkastettaessa ei siinä ollut mitään pelästymisen syytä — vain noin neljäntoista-vuotias poika, joskin suurikasvuinen ja voimakas ruumiinrakennukseltaan, seisoi siinä liikkumattomana kuin pronssipatsas. Vain vilkkaat mustat silmät ilmaisivat, että patsaassa oli eloa.
"Mi-mi-mitä sinä teet täällä?" änkytti Peter Rambo.
"Ukkosen Veli", vastasi poika ruotsiksi, mutta omituisesti murtaen.
Silloin Per Rambo ymmärsi, että hän tahtoi puhutella Pekka Drufvaa.
Heti kun Pekka lähestyi poikaa, ojensi tämä hänelle omituisen, nahkahihnoista kerityn kerän sanoen: "Uncas lähettää tämän? Ukkosen Veljelle."
Pekka Drufva keri kerän auki. Se oli palanen vampumia, s.o. intiaanivyötä.
"Saattepa nähdä", sanoi Pekka kääntyen toisten puoleen, "tämä on jossain yhteydessä Mackin kohtalon kanssa."
Seurustellessaan tuttavallisesti intiaanien kanssa oli Pekka Drufva oppinut myöskin n.s. vampum-kieltä, jonka avulla villit osasivat matkan päästä keskustella keskenään.
Merkkeinä käytettiin eri tavalla palmikoituja nahkahihnoja, joihin oli piirretty hyvin alkuperäisiä kuvia.
Hän luki "kirjeen" seuraavalla tavalla: "Eräs hollantilainen ja viisi irokeesiä on vanginnut Mackin, Uncas tahtoo auttaa Ukkosen Veljeä seuraamaan Mackin jälkiä."
Tämä tieto herätti ääretöntä kiihkoa läsnäolevien parissa.
"Minä olin siis sittenkin oikeassa", huokasi Gertrud, lisäten:"Seisooko siinä todellakin, että hän on vangittu — eikä murhattu?"
"Niin, niin siinä seisoo", vakuutti Pekka Drufva.
"Mutta", huudahti pastori Campanius, "miten te voitte lukea noin paljon noista yksinkertaisista nahkahihnoista?"
"Te näette tässä leveän, mutta varsin lyhyen hihnan, joka on leikattu poikki vyöstä. Siinä riippuu seitsemän kapeaa hihnaa, kaksi valkoista ja viisi punaista. Ja toinen valkoisista ja viisi punaista hihnaa ovat sidotut toisen valkoisen ympärille. Jos tarkastamme lähemmin sitä valkoista hihnaa, joka on toisten vangitsema, niin on siinä karhun kuva. Karhu on delawarekielellä 'mack', siis tämä hihna tarkoitta; Mack ystäväämme. Jos tarkastamme toista valkoista hihnaa, niin on siihen piirrettynä vesirotan kuva, jolla intiaanit tarkoittavat hollantilaisia. Viidessä punaisessa hihnassa on nuolen kuva, irokeesien merkki. Tämä merkitsee siis: Mack on yhden hollantilaisen ja viiden irokeesin vankina."
Niin, tämä selitys oli pastorin mielestä varsin oikea.
"Mutta", sanoi hän, "mistä sinä sitten näet, että Uncas tahtoo auttaa sinua etsimään Mackia?"
"Tästä leveästä hihnasta, jossa on ainoastaan kuvamerkkejä. Tässä näette koko rivin kuvia. Ensin kilpikonnan — se tarkoittaa Uncasia, sillä se on hänen sukumerkkinsä. Sitten käsi — Uncas tahtoo ojentaa kätensä, s.o. auttaa. Sitten on vasama — se olen minä. Siis hän tahtoo auttaa minua. Sen jälkeen seuraa anturoita ja lopulta karhun kuva. Anturat merkitsevät jälkiä ja karhu Mackia. Siis: Uncas tahtoo auttaa Ukkosen Veljeä etsimään Mackia. Ymmärrättekö nyt?"
Niin, he ymmärsivät. Ja varsinkin pastori, joka aina siitä saakka, kun hän oli tullut Uuteen Ruotsiin, oli innolla tutkinut intiaanien kieltä, oli ihastunut päästessään hiukan perille heidän kirjoitustaidostaan.
Pekka Drufva kääntyi intiaanipojan puoleen ja sanoi delawarekielellä:
"Sano Uncasille, että hän huomis-aamuna, kun aurinko seisoo idässä puiden latvojen tasalla, tulee minua vastaan Mackin tuvalle."
Poika antoi merkin, että hän oli ymmärtänyt ja katosi sitten kuin salama. Parin minuutin kuluttua hän sousi pähkinänkuoren tapaisessa kaarnaveneessä joella.
* * * * *
Aamusumu hellitti ja vetäytyi metsään. Itäinen taivaanranta hehkui purppuraisena ja kultaisena. Venelaituriin, joka sijaitsi Uuden Jokilinnan linnoituksen alapuolella Delawarejoen itärannalla, laski puuvene, josta Pekka Drufva ja Mackin vaimo, Gertrud lapsineen nousi maihin. Linnoitus vallineen ja paaluaitauksineen lepäsi ääneti mäen kukkulalle, aamu-auringon taikavalon ympäröimänä, mutta sen muurien takana näytti tyhjältä ja autiolta. Yksinäinen vahti, joka kivääri olalla kulki edestakaisin vallilla, sekä vuohi, joka oli kiivennyt muurille ja sieltä katseli ympäröivää maisemaa, olivat ainoat näkyvät elävät olennot. Hetken kuluttua avattiin kuitenkin portti, ja nuori mies sotilaspuvussa kiiruhti jyrkkää polkua myöten alas venesillalle.
Hän ennätti paikalle juuri kun Pekka Drufva ja hänen seuralaisensa aikoivat sieltä poistua.
"Sinäkö se olet, Gert Rumpali", huudahti edellinen. "Tuotko sanaa luutnantilta, vai miksikä olet muuten näin varhain jalkeilla?"
"Minä aavistin, että sinä saapuisit tänne, niinpiankuin kuulin, että Gertrud oli lähtenyt kuvernöörin puheille Mackin katoamisen johdosta, sillä kenet hän lähettäisi tänne jollei sinua, ja siksi olen kaiken yötä odottanut veneen tuloa saadakseni keskustella kanssasi."
"Varmaankin sinulla on tärkeää asiaa, koska olet kaiken yötä ollut vahdissa. Mitä sinulla on sydämelläsi?"
"Niin, minä aioin pyytää, Pekka Drufva, että sallisit minun seurata mukanasi tiedusteluretkellesi. Enkö saa tulla mukaan, Pekka? — — —"
"Ei", vastasi Pekka Drufva lyhyesti "Mohikaanit auttavat minua, ja siinä työssä, joka minulla nyt on käsillä, on minulla heistä enemmän apua kuin sotamiehistä."
Näin sanoen Pekka Drufva aikoi poistua, mutta kun hän huomasi, miten sotamiehen reippaat, terveeltä näyttävät kasvot muuttuivat alakuloisiksi, hillitsi hän itseään ja kysyi lempeämmällä äänellä:
"Miksikä haluaisit seurata mukanani, Gert Rumpali?"
"Katsos", vastasi sotilas punastuen, "kun minä viime syksynä putosin jokeen ja olin vähällä hukkua, seisoivat useat tovereistani rannalla ja katselivat vain liikuttamatta sormeakaan pelastamisekseni, mutta Mack, joka sattumalta tuli paikalle, heittäytyi heti veteen ja pelasti minut oman henkensä uhalla, sillä virta oli hyvin voimakas syyssateiden aikana. Minä saan siis kiittää häntä hengestäni. Olkoon, ettei yksinkertainen rumpali ole suuren arvoinen, mutta velka on velka, olkoon se suuri tai pieni, ja minä olin arvellut saavani lyhentää sitä hiukan, kun pelastajani ehkä itse on vaarassa."
Pekka Drufva tunsi jotakin kosteaa silmäkulmassaan kuullessaan nuo sanat. Hän vastasi:
"Sinulla on kiitollinen sydän, Gert Rumpali, ja koska vielä lisäksi tiedän, että olet rohkea ja hyvä toveri, niin saat seurata mukanani, sillä senkaltaisesta auttajasta on aina hyötyä. Mutta et sinä voi muitta mutkitta heittää virkaasi ja tulla mukaan retkelle, joka venyy ehkä pitkäksikin."
"Olen jo pyytänyt lomaa ja saanut luutnantilta luvan", vastasi Gert riemuiten.
"No, se on toista se! Varustuksia sinulla on myöskin, niinkuin näen, sekä kivääri että ampumavaroja. Mutta sinulla on rumpu selässäsi! Et suinkaan sinä aio ottaa sitä mukaan metsään? Niin kovaäänisestä soittokoneesta ei meillä ole hyötyä matkallamme. Äänettömyys tai kuolema tulee siellä useasti kysymykseen."
"Rumpali ei kernaasti luovu rummustaan. Se tuottaisi hänelle onnettomuutta. Ja voit olla varma siitä, Pekka Drufva, että rumpuni on vaiti niinkauan kuin minä haluan, mitä jokainen aviomies ei taida voida väittää vaimostansa."
Pekka Drufva nauroi.
"Pidä sitten rumpusi, hupsu poika, mutta sen minä sanon, jos kuulen sen rämisevän sopimattomaan aikaan, niin isken sen murskaksi selkääsi vasten."
"Heti paikalla saat nähdä mihin se kelpaa, Pekka Drufva."
Näin sanoen nuori sotamies asetti Mackin pojan rummulle istumaan. Pikku pojan suureksi iloksi hän sai ratsastaa sillä kotiin saakka.
Kävely ei ollut pitkä. Pian metsä harveni ja yksinkertainen hirsimaja, jota ympäröi varsin laaja pelto ja kaunis puutarha, pisti esiin jokirannassa.
Mack oli syntyisin Tukholmasta. Hänen isänsä oli ollut noita skotlantilaisia sotamiehiä, jotka Juhana III:n aikana muuttivat maahan. Hänen nimensä oli "Mac" — ja jotakin muuta lisäksi, mutta kun hän oli nainut ruotsalaisen naisen ja kotiutunut Ruotsissa, arvelivat ruotsalaiset, että niin alhaisessa asemassa oleva mies kuin hän saisi tyytyä vain yhteen nimeen ja nimittivät häntä ainoastaan "Mackiksi". Itsekin hän hyväksyi sen ja nimi Mack ilman "mitään lisäystä" meni perinnöksi pojalle. Aluksi tämä oli sotilas niinkuin isäkin, mutta hän kyllästyi pian ankaraan kenttäelämään ja rupesi puutarhuriksi. Puutarhanhoitoa näinä aikoina harrastettiin innolla ruotsalaisissa herraskartanoissa ja linnoissa, ja nuori Mack sai paikan eräässä kartanossa, jossa hän työskenteli monta vuotta. Kartano oli Göteborgin läheisyydessä. Mutta kun tuli tietoon, että laiva lähtisi sieltä valtameren tuolle puolen ruotsalaisen siirtomaan perustamisaikeissa, heräsi skotlantilais-ruotsalaisessa nuoressa puutarhurissa seikkailuhalu ja hän seurasi vapaaehtoisena laivan mukana naituaan ensin tytön Göteborgin seuduilta.
Sellainen oli uutisasukasparin tarina.
Ei ollut muuten vaikea huomata Mackin yksinkertaisen hirsimajan ympäristöstä, että harrastus hänen entiseen ammattiinsa yhä oli hänessä vireillä. Puutarha oli kuin tuoksuava ja värikäs kukkakeidas keskellä erämaata. Ja melkein kaikki kukat ja kasvikset, joita siellä viljeltiin, olivat ruotsalaisia. Mutta Uuden Ruotsin neitseellinen maa ja edullinen ilmanala oli antanut niille rehevyyden, joka suorastaan hämmästytti pohjoismaalaisen silmää.
Kun Pekka Drufva ja hänen seurueensa oli ennättänyt köynnöskasvien koristamalle verannalle, astui sieltä esiin nuori ja tavattoman kookas ja kaunis intiaani sulkakruunu päässään.
Se oli Uncas.
"Sinä ennätit siis sittenkin tänne ennen minua, Uncas ystäväni", huudahti Pekka Drufva ja puristi sydämellisesti päällikön kättä. "Nyt sinun pitää selittää minulle, mistä olet saanut tietää Mackista kaiken sen, jonka vampumisi ilmaisi."
He kävivät verannalle istumaan ja sillä välin kuin Gertrud valmisti vierailleen tervetulleen aamiaisen, kertoi Uncas seuraavaa:
Mohikaanien kyliin oli saapunut sanoma, että irokeesijoukkoja samoili metsissä sekä heidän omalla että myöskin ruotsalaisten alueella. Sodanjulistusta ei oltu tehty eikä varsinaista vihamielisyyttäkään ollut vielä ilmennyt mohikaaneja vastaan. Pidettiin kuitenkin tarpeellisena lähettää tiedustelijoita ottamaan selkoa näiden retkeilyjen tarkoituksesta. Eräs tiedustelijoista oli, pensaikkoon kätkeytyneenä, nähnyt hyvinkin läheltä Mackin vangitsemisen. Tämä oli juuri päässyt kauniin metsäkauriin jäljille, jonka hän oli aikonut ampua, kun useita irokeesejä, jotka siihen saakka olivat lymynneet metsässä, hyökkäsi hänen päälleen lyhyen, mutta hyvin tuiman taistelua jälkeen, jolloin myös eräs valkea mies, kaikesta päättäen hollantilainen, tuli irokeesejä auttamaan. Kun Mack oli sidottu ja hänen aseensa riistetyt, oli koko seurue kerääntynyt sen pensaikon juurelle, jonka takana tiedustelija lymysi. Paitsi hollantilaista oli paikalla viisi irokeesiä, joista ei kukaan kuitenkaan ollut päällikkö.
Nyt syntyi vilkas neuvottelu. Paha kyllä ymmärsi tiedustelija hyvin vaillinaisesti irokeesien kieltä ja siksi suurin osa keskustelusta meni häneltä hukkaan, mutta yhtä ja toista hän sittenkin ymmärsi. Niinpä esim. että hollantilainen koetti kehottaa irokeesejä lähtemään Mackin majalle ja murhaamaan hänen perheensä, ryöstämään hänen talonsa ja polttamaan sen. Mutta sitä irokeesit eivät uskaltaneet tehdä. He arvelivat, että se olisi samaa, kuin heti paikalla sytyttää sodan liekki ilmituleen, ja se oli vasten heidän lakejaan, sitä paitsi oli heidän joukkonsa liian vähälukuinen. Sen sijaan he aikoivat lähteä johonkin paikkaan, jonka nimeä tiedustelija paha kyllä ei voinut kuulla, ja odottaa siellä suurempaa joukkoa. Sitä paitsi mainittiin useasti nimi "Kovapää", ja koska eräs mohawkien tunnetuimmista päälliköistä oli sen niminen, niin veti tiedustelija siitä sen johtopäätöksen, että varmaankin häntä aiottiin odottaa. Mitä vankiin tuli, niin tahtoi hollantilainen, että hän heti paikalla olisi otettu hengiltä, mutta siihenkään hän ei saanut toisia suostumaan, vaan irokeesit päättivät kuljettaa hänet mukanansa. Sitten joukkue läksi pohjoiseenpäin, ja tiedustelija palasi takaisin kertoakseen, mitä hän oli nähnyt. Kaikki tämä oli tapahtunut aivan Varchenjoen rannan läheisyydessä ja vain noin tunnin matkan Päässä Mackin plantaashista.
Puolen tunnin kuluttua oli retkikunta valmiina, jonka oli määrä lähteä etsimään Mackia ja jos mahdollista vapauttaa hänet. Siihen kuului Pekka Drufva, Gert Rumpali, päällikkö Uncas ja kaksi hänen miestään, molemmat viimeksimainitut erikoisen taitavia vainuujia. Pekka Drufvan ja Uncasin mielestä olisi ollut epämukavaa ottaa sen useampia miehiä mukaan.
Kun he olivat lähdössä, sanoi Gertrud:
"En koskaan ennen ole pelännyt täällä kotona, vaikka Mack on ollut poissakin, mutta nyt olen niin pelästynyt, etten tiedä, uskallanko jäädä tänne yksin lasten kanssa."
Uncas näytti ymmärtävän ruotsia, vaikka hän harvoin yritti puhua sitä kieltä, sillä tarttuen Gertrudia käsivarteen hän sanoi pehmeällä ja hivelevällä äänellä, joka on intiaaneille ominainen:
"Ei huoli pelätä — mohikaanit valvovat — vaikka heitä ei näy —"
Hän tahtoi siten sanoa, että hän oli antanut väelleen käskyn salassa vartioida Mackin kotia.
Tämä tieto lohdutti Gertrudia, sillä mohikaaneja hän ei pelännyt. He olivat Pekka Drufvan ja ruotsalaisten ystäviä, sen hän tiesi.
Elävänä haudatut.
Gert Rumpalille tuotti tämä retki metsässä jo alun pitäen paljon yllätyksiä. Tosin hän oli kuullut kerrottavan intiaanien taidosta seurata kaikkein vähäpätöisimpiäkin jälkiä metsässä, mutta kaikki mitä hän nyt näki, voitti suuresti hänen kuvittelunsa. Hän oli ollut kaikkein innokkaimpia, kun sotilaita lähetettiin linnoituksesta etsimään Mackia, mutta hän, yhtä vähän kuin muutkaan, ei ollut voinut löytää mitään yhteenkuuluvia jälkiä. Mutta nyt hän näki, miten ne kaksi intiaania, jotka olivat varsinaisia vainuujia, seurasivat uutisasukkaan jälkiä melkein yhtä varmasti kuin hyvä jahtikoira.
Hän teki toisenkin huomion, joka hämmästytti häntä, sen nimittäin, että molemmat intiaanit katselivat häntä aivan erikoisella kunnioituksella — näyttivätpä suorastaan pitävän häntä, vaatimatonta ja vähäpätöistä sotamiestä, koko seuran päähenkilönä. Aluksi hän oli siksi itserakas, että hän luuli tämän kunnioituksen tarkoittavan häntä itseään, mutta vähitellen hän huomasi, että se kohdistui rumpuun, jota hän kantoi selässään.
Kyllähän rumpu oli hänelle rakas, mutta että se saattoi herättää noin suurta kunnioitusta villien pakanoiden parissa, jotka eivät koskaan olleet kuulleet sen ääntä, ihmetytti häntä. Vähitellen sekin asia selvisi hänelle. Varmaankin he pitivät rumpua ruotsalaisen sotavoiman edustajana, ja silloin hän käsitti heidän kunnioituksensa.
Tuo kokematon nuorukainen ei tiennyt, että rummulla, joskin rakenteeltaan toisenlainen kuin sen, jota hän kantoi selässään, on tärkeä tehtävä intiaani-poppamiesten loihduissa ja että sen sisällä arvellaan asustavan suuria ja salaperäisiä henkiä. Ja vieläkin vähemmän hän saattoi aavistaa, että häntä jo jossakin määrin pidettiin suurena poppamiehenä, jonka Pekka Drufva oli ottanut mukaansa, jotta hänen aikeensa paremmin onnistuisi.
Pian he saapuivat paikalle, jossa Mack oli vangittu.
Maassa näkyikin varsin selviä jälkiä taistelusta, kun viholliset hyökkäsivät takaa uutisasukkaan kimppuun ja vangitsivat hänet, ja intiaanit osoittivat mitkä jäljet olivat hollantilaisen ja missähän irokeesit olivat piilleet ennenkuin he karkasivat saaliinsa kimppuun.
Sitten jatkettiin takaa-ajoa, ja nyt se kävikin helpommin ja nopeammin, sillä kokonaisen parven jälkiä saatettiin nyt seurata, eikä näyttänytkään silta, kuin niitä olisi yritetty salata.
Illan suussa he saapuivat lähteen reunalle, missä joukko varmaankin oli pystyttänyt leirinsä, sytyttänyt tulen ja syönyt. Niin, intiaanit saattoivat osoittaa erästä puutakin, johon Mack oli sidottu kiinni sekä maahan lyötyjen paalujen jälkiä, missä paikassa hän oli maannut yöllä. Punanahat antoivat näet vankiensa levätä siten, että heidät laskettiin pitkäkseen maahan ja sidottiin jaloista ja käsistä maahan upotettuihin paaluihin kiinni.
Tuhan ja ruuanjätteiden paljouden mukaan otaksuivat mohikaanit, että irokeesit olivat oleskelleet paikalla vähintäin vuorokauden.
Oliko tämä se paikka, jossa heidän tuli odottaa Kovapäätä? Niin, sitä ei ollut hyvä tietää. Joka tapauksessa he olivat jatkaneet matkaa pohjoiseen päin. Ja Pekka Drufva ja hänen seurueensa seurasi perässä.
Seuraavan päivän iltana alkoivat mohikaanit astua varovaisemmin eteenpäin. "Jäljet ovat aivan tuoreita", vakuuttivat he. Pian keksittiin ohut savupilari puiden lomissa. Nyt pysähdyttiin, ja molemmat mohikaanit lähetettiin edeltä väijymään.
"He ovat pystyttäneet leirinsä kattilanmuotoiseen laaksoon, jonka läpi puro juoksee. Kaikki seitsemän ovat siellä ja parhaillaan he paistavat metsäkaurista", kertoivat he palattuaan takaisin.
Nyt pidettiin sotaneuvottelua.
Päätettiin, että niin varovaisesti kuin suinkin kierrettäisiin heidän leirinsä ja sitten, Pekka Drufvan annettua merkin, kaikki yhtä aikaa hyökkäisivät esille. Puron rannoilla laaksossa kasvoi varsin tiheä leppäpensaikko. Siltä puolelta mohikaanien oli määrä hyökätä. Pekka Drufva ja Gert saivat osalleen helpomman aseman jyrkänteellä, jonka rinteellä kasvoi tiheää metsää ja joka ulottui aivan leiriin saakka.
Sitten ruvettiin varovaisesti ryömimään määräpaikalle.
Äänettömänä Pekka Drufva hiipi tiheän pensaikon suojassa. Pian hän oli päässyt niin kauaksi, että: hän saattoi nähdä koko leirin. Nuotion ääressä istui neljä intiaania, ja hollantilainen, jonka Pekka heti tunsi Peter Irgensiksi, Mackin plantaashin entiseksi omistajaksi. Alhaalla niityllä, puolitiessä leppäpensaikon ja nuotion välissä, astui nuori intiaani, nähtävästi asetettuna vahtiin. Puuhun sidottuna, heti vasemmalla tulen ääressä askartelevasta ryhmästä seisoi Mack, alakuloisen näköisenä, mutta kuitenkin terveenä ja täysissä voimissaan.
Irokeesin alhaalla niityllä näytti olevan vaikea vastustaa paistetun metsäkauriin ihanaa tuoksua, sillä miten olikaan, hän tuli yhä lähemmäksi tulta.
Nyt Pekka Drufva sai nähdä todisteen Peter Irgensin vihasta Mackia kohtaan. Hollantilainen otti näet veitsensä kärkeen paistetun palasen metsäkauriin lihasta ja piteli sitä vangin nenän edessä. Sitten hän palasi taas nuotion ääreen ja alkoi ahnaasti syödä samaa palaa, jolla hän vastikään oli kiusannut Mackia. Vanki oli varmaankin hyvin nälissään, ja siksi häntä oli kiusattava antamalla hänen haistella paistia, mutta saamatta maistaa.
Pekka Drufva puri hampaansa yhteen ja mutisi itsekseen, maatessaan pensaan takana:
"Sen me sinulle vielä kostamme, senkin lurjus. Hyvin sinä olet alottanut ateriasi, mutta panempa pääni pantiksi, että se saa äkillisen lopun."
Hän pisti sormensa suuhun ja matki närhin ääntä. Se oli sovittu merkki.
Pekka Drufvan ja Gert Rumpalin pyssyt paukahtivat yhtä aikaa kuin mohikaanien sotahuuto kajahti ilmaan. Ja kaikki viisi hyökkäsi nuotion ääressä olevan ryhmän kimppuun, joille päällekarkaus oli täysi yllätys.
Kaksi irokeesia oli heti muuttanut paremmille metsästysmaille, molemmat muut antautuivat vangiksi suuremmatta taistelutta. Peter Irgens oli ainoa, joka teki voimakasta vastarintaa, mutta hänkin tuli pian voitetuksi. Sähisten raivoa hän sidottiin samaan puuhun, jossa kahleistaan vapautettu Mack vastikään oli seisonut. Voitto oli yhtä nopea kuin ratkaiseva, mutta yhdessä suhteessa ei kuitenkaan niin täydellinen kuin olisi toivottu.
Minne oli viides irokeesi joutunut?
Nuorta miestä, joka oli vartioinut niityllä sangen huonosti, ei voitu mistään löytää, yhtä vähän vankien kuin kuolleiden parista. Hän oli varmaankin kadonnut kesken taistelun temmellystä, ja siinä oli suuri vaara. Jos lähitienoilla oli joku irokeesijoukko, eikä se ollut lainkaan mahdotonta, niin hän kiiruhtaisi sen luo ja toisi sen vastustajien kintereille. Uncas lähetti sen vuoksi kaksi mohikaania heti karkulaisen jälkeen käskien tuoda hänet elävänä tai kuolleena paikalle.
Sitten jatkettiin ateriaa — joskin nyt olivat toiset henkilöt syömässä kuin äsken. Mack söi mielihyvällä samaa herkullista palasta, jota hollantilainen äsken oli kiusaten pidellyt hänen nenänsä alla. Ja Peter Irgens sai katsoa toisten syöntiä. Ettei hän tehnyt sitä lempein katsein, on helppo ymmärtää. Kun hän sitten huomasi, että molemmille irokeeseille annettiin ruokaa, mutta ei hänelle, ei hän voinut enää hillitä itseään.
"Sinä olet valkea mies, Pekka Drufva", sanoi hän vihasta sihisten, "ja sinulla pitäisi siis olla hiukan jumalista mieltä, mutta sittenkin annat valkean miehen, ristinveljesi, nähdä nälkää, vaikka punaiset Pakanat, jotka yhtä hyvin ovat vihamiehiäsi kuin minäkin, saavat syödäkseen."
"Niin", vastasi Pekka Drufva, "sinä olet valkea mies, Peter Irgens, mutta et tee kunniaa valkeaihoisille. Sinä et ole yhtä nälkäinen kuin Mack äsken, jolloin vain pilkkasit hänen nälkäänsä ja avuttomuuttaan pitelemällä lihapalasta hänen nenänsä alla. Eikö hän ole yhtä valkea kuin sinäkin? Ja jos sinulla on pienintäkään aavistusta kristinopista, jota suuresti epäilen, niin pitäisi sinun tuntea raamatunlause: niinkuin kylvät, saat myös niittää."
Peter Irgens oli vaiti, mutta hänen pienet ilkeämieliset silmänsä hehkuivat vihaa.
Oli tullut ilta, ja koska oli hyvin vaarallista öiseen aikaan kuljettaa vankeja metsän halki, päätti Pekka Drufva ja Uncas viettää leirissä yötä odottaen mohikaanien paluuta, ennenkuin lähdettäisiin kotiin päin. Kaikki kolme valkeaihoista panivat maata, mutta nuori mohikaanipäällikkö valvoi.
Tiedustelulle lähetetyt mohikaanit palasivat varsin myöhään ja — ikävä kyllä — tyhjin käsin. He olivat helposti löytäneet paenneen jäljet, mutta hän oli hyvä juoksija ja muutenkin hän oli jo ennättänyt liian pitkälle. Sitten yllätti pimeys metsässä, ja oli aivan mahdotonta seurata häntä sen pitemmälle.
Uncas ei epäillyt lainkaan, etteivät hänen miehensä olleet tehneet parastaan, mutta sittenkin hän oli hyvin tyytymätön heidän retkensä tulokseen. Pekka Drufva herätettiin ja pidettiin neuvottelu.
"Irokeesi uhuttaa niskaamme maanmiehiään. Epäilen, että Kovapää on lähitienoilla, ja ehkäpä hänen seurassaan on suurikin joukko. Meidän tiedustelijamme eivät ole tunkeutuneet näin pitkälle pohjoiseen, siksi en tiedä sitä varmuudella", sanoi Uncas.
"Mutta onhan meitä nyt kuusi miestä ja meillä on kolme hyvää pyssyä", mutisi Pekka Drufva.
"Ja sitten meillä on se, mitä Gert kantaa selässään."
"Mitä sinä tarkoitat, päällikkö?"
"Eikö Gertin rummussa asu voimakkaita henkiä, jotka voivat tuhota vihollisemme?"
Pekka Drufva ei voinut olla nauramatta. Ei edes Uncas, joka kuitenkin oli älykkäin kaikista intiaaneista, joita hän tähän saakka oli tavannut, voinut irtaantua siitä taikauskosta, jonka hän oli imenyt itseensä äidinmaidossa. Nyt ei kuitenkaan ollut sopiva hetki korjata tätä hänen erehdystään, vaan hän jätti sen toistaiseksi ja sanoi nyt vain:
"Niin, niin, kunpa meillä vain olisi edullinen asema, missä selkäpuoli olisi vapaana ja varma suoja edessä, niin voivat irokeesit tulla vaikka suurellakin joukolla."
"Sellaisen minä kyllä tiedän — Mustan vuoren. Se sijaitsee noin neljän tunnin matkan päässä täältä", selitti Uncas, lisäten: "Ja siellä me olemme lähempänä minun kansaani, jotka voivat ehkä tulla meitä auttamaan. Vuoressa on luolakin, johon hätätilassa voimme vetäytyä."
"Hyvä, lähdemme siis matkaan aamun ensi sarastuksessa", päätti PekkaDrufva.
Muutamia minuutteja myöhemmin nukkui koko leiri, mutta Uncas valvoi.
* * * * *
Hyvin varhain oltiin seuraavana päivänä jalkeilla ja lähdettiin matkaan. Yö oli ollut levollinen eikä mikään näyttänyt ennustavan irokeesien hyökkäystä. Mutta sekä Pekka Drufva että Uncas tunsivat sittenkin siksi hyvin intiaanien sotatavat, etteivät he olleet levollisia. Matkaa ei suunnattukaan suoraan kotia kohti, vaan Mustalle vuorelle, joka sijaitsi hiukan idempänä, ilmansuunnassa, joka näytti herättävän vankien parissa hämmästystä.
"Minne sinä kuljetat minua, Pekka Drufva", kysyi Peter Irgens äkäisesti. "Minä luulin, että aioit pistää minut johonkin teidän kirotuista vankiloistanne, mutta tehän kuljette suoraan merenrantaan."
"Mitäs sitten! Hollantilaisena sinun ei pitäisi pelätä suolaista vettä", vastasi Pekka Drufva rupeamatta sen pitempiin selityksiin.
He eivät olleet kulkeneet pitkälle, ennenkuin he huomasivat, että vangit yrittivät hidastuttaa marssia. Milloin oli mikäkin este tiellä. Pahin oli Peter Irgens. Lopulta hän alkoi ontua ja sanoi ähkyen ja valittaen, että hänen jalkansa oli kipeä eikä hän päässyt sen pitemmälle.
Mutta kun häntä uhattiin pyssyllä, sanoi hän jo voivansa paljoa paremmin ja hetken kuluttua hän ei ontunut enää.
Pekka Drufva kuiskasi Uncasin korvaan:
"Vangit odottavat aivan varmaan apua pohjoisesta, siksi he kaikella tavalla koettavat viivyttää matkaamme."
Uncas lähetti molemmat mohikaaninsa takaisin vakoilemaan. He jatkoivat kuitenkin matkaa keskeytymättä, ja mohikaani väitti, ettei voinut enää olla pitkä matka siihen lujaan paikkaan, josta hän oli puhunut. Metsässä oli aivan hiljaista ja äänetöntä; linnut visersivät aamulaulujaan puissa; jokunen metsäkauris pakeni pelästyksissään hiljaisten matkamiesten tieltä ja villit kalkkunat kököttivät tiheikössä.
Äkkiä syntyi levottomuutta pienessä parvessa. Mohikaanit palasivat takaisin ja kertoivat, että päällikkö Kovapää ajoi heitä takaa 50 jopa 60 irokeesia seurassaan ja hetken kuluttua he olisivat jo nuolenkantaman päässä.
Nyt hyvät neuvot olivat kalliita, sillä vaarallista olisi ollut ryhtyä taisteluun niin suurta ylivoimaa vastaan metsäisellä lakeudella. Irokeesit voisivat helposti piirittää pienen joukon, josta kolmasosa vielä lisäksi oli vankeja, ja he tietysti eivät toivoneet mitään sen hartaammin kuin avustaa vihollista. Uncas viittasi eteenpäin, missä tumma, varsin korkea vuori kohosi metsän yli.
"Tuossa on musta vuori", sanoi hän, "ja sen kalliopaasien takana me voimme taistella. Mutta ennättääksemme sinne ennenkuin irokeesit tavoittavat meidät, täytyy meidän ottaa vangit hengiltä, sillä he ovat meille liiaksi vastuksena."
"Ei", sanoi Pekka Drufva, "tappaa heitä ei meidän pidä, sillä valkean miehen omatunto ei salli vuodattaa avuttoman vihollisen verta, mutta päästetään heidät aseettomina irti."
Nuori mohikaani katseli ihmeissään ystäväänsä, mutta vastaansanomatta hän alistui hänen tahtoonsa. Vangit päästettiin irti ja he käyttivätkin heti hyväkseen vapauttaan. Peter Irgens, joka juuri äsken oli valittanut huonoja jalkojaan, kiiti nyt matkoihinsa sellaisella vauhdilla, jota ei olisi voinut odottaa siksi vanhalta mieheltä.
Nyt piti ennättää Mustalle vuorelle. Onneksi ei matka ollut pitkä ja ilman ainoankaan nuolen häiriötä he pääsivät sen juurelle.
Musta vuori oli oikeastaan yksinäinen kallio, joka kohosi keskellä metsäistä alankoa. Se oli miltei paljas ja suurimmalta osaltaan basalttikiveä. Siitä johtui sen tumma väri, jonka mukaan se oli saanut nimensä. Mutta sen juurta ympäröivät suuret, sinne tänne heitellyt kivilohkareet, joiden tieltä metsä oli väistynyt, niin että varsin laaja, avoin kenttä oli muodostunut niiden eteen. Näiden kivilohkareiden takaa etsivät nyt pakenevat ystävämme suojaa ja löysivät varsin hyvänkin turvapaikan, sillä kivien taakse piiloutuneina heillä oli melkein pystysuora sileä kallioseinä takanaan ja edessään kappale tasankoa, jonka yli heidän pyssynsä ja jousensa ei helpolla päästäisi vihollista.
Aivan viime hetkessä he olivat ennättäneet tähän turvapaikkaan, sillä tuskin he olivat piiloutuneet kiven taakse, kun nuolisade iski niitä vasten, kuitenkaan saamatta muuta vahinkoa aikaan, kuin että nuolien kärjet taittuivat. Vaikea heidän kuitenkin oli laukaista ainoatakaan laukausta, sillä irokeesit käsittivät liiankin hyvin, miten vaarallista heidän olisi näyttäytyä aukealla paikalla ja pysyttelivät sen vuoksi suojelevan metsän siimeksessä.
Lopulta he huomasivat kuitenkin, miten hyödytöntä heidän oli ampua turhaan nuoliaan, ja kaikki hiljeni. Silloin tällöin vain ilmestyi yksityinen ruskea intiaanivartalo metsänreunaan, mutta se oli vaarallista peliä, sillä heti tuliliekki välähti kallionhalkeamasta esille, paukahdus kuului ja kuolemanhuuto; vastasi siihen haavoittuneen intiaanin huulilta. Samanlaisilla laukauksilla eivät irokeesit voineet vastata, sillä ainoa valkea mies heidän parissaan, hollantilainen, oli kadottanut pyssynsä.
Siten kului tunti toisensa jälkeen ilman mitään tulosta. Vieras, joka olisi saapunut tälle yksinäiselle! paikalle metsän siimeksessä, ei olisi voinut aavistaa, että keskellä tätä aurinkoista hiljaisuutta ihmiset väijyivät toisiaan ja odottivat vain tilaisuutta saadakseen tappaa toisensa.
"Vaikea heidän on karkoittaa meidät täältä", kuiskasi Pekka Drufva Uncasille, "mutta he voivat näännyttää meidät nälkään. Pelkäänpä, että laukuissamme on niukalta evästä."
"Mohikaanit eivät nuku", vastasi Uncas. "Omituista, jolleivät he huomaisi, että niin suuri joukko irokeesejä on tunkeutunut heidän alueelleen. He tulevat ennemmin tai myöhemmin vapauttamaan meitä. Sillä välin meidän täytyy elää jäännöksillämme. Ukkosen Veli saa syödä mitä Uncasin laukussa on. Punainen mies jaksaa paremmin nähdä nälkää kuin valkoinen."
Pekka Drufva ei ennättänyt vastata tähän jalomieliseen tarjoumukseen, sillä samassa kuului ilkeää viuhinaa ja nuoli lävisti hänen hattunsa, tekemättä kuitenkaan sen suurempaa vahinkoa. Mutta arveluttavinta oli se, ettei tämä nuoli tullut metsästä, vaan kallion harjalta. Irokeesit olivat kulkeneet kallion toiselle puolelle ja nousseet sen korkeimmalle huipulle, eikä sieltä ollut helppo heitä karkoittaa, sillä sielläkin oli hajallaan kivilohkareita, joiden takana he saattoivat lymytä.
Sekä Pekka Drufva että Uncas olivat luulleet asemaansa vahvemmaksi kuin mitä se oli. Ylhäältä kalliolta ei ollut mahdotonta osua heihin.
Pian kävikin selville, ettei tuo nuoli ollut ainoa. Useampia lensi samasta ilmansuunnasta ja yksi mohikaaneista haavoittui lievästi.
Nyt oli pakko suojella itseään kahdelta eri suunnalta tulevia nuolia vastaan. Joka tapauksessa se heikonsi suuresti vastustusta. Heidän ei myöskään onnistunut keksiä, missä nämät vaaralliset ampujat piileksivät. Harmittava yllätys tosiaankin — tavattoman vaarallinen yllätys. Pekka Drufva käsitti, että heidän olisi hyvinkin pian pakko peräytyä siitä asemasta, jota he niin kauan menestyksellä olivat puolustaneet.
"Sinä sanoit, että täällä olisi jokin luola", kuiskasi hän päällikölle."Sanohan, Uncas, missä se on?"
"Aivan Ukkosen Veljen takana — —"
Pekka Drufva kääntyi taakseen ja tarkasteli pystysuoraa kallionseinää. Mutta hän ei nähnyt mitään, joka olisi näyttänyt luolan suulta. Silloin Uncas osoitti tummaa varjoa basalttipilarin takana. Ja tarkemmin sitä tutkiessa huomattiin, että se oli varsin tilava kolo itse kallioseinässä.
"Voimmeko me kaikki mahtua luolaan", kysyi Pekka Drufva.
"Voimme kyllä, vaikka meitä olisi kaksikymmentäkin miestä."
"Onko siellä vettä?"
"Pieni lähteensuoni, joka pulppuaa esiin kalliosta kadoten siihen jälleen."
"Sitten me menemme sinne, sillä siellä me kai ainakin saamme olla nuolilta turvassa, eikä liene vaikea estää irokeesejä tunkeutumasta ahtaasta suusta sisään."
Parin minuutin kuluttua olivat kaikki kadonneet maan sisään, eikä kalliolla väijyvillä irokeeseillä ollut enää ketään, joihin ampua. Ei kestänytkään kauan ennenkuin hurja sotahuuto ilmaisikin heidän pettymystään.
Miehet asettuivat luolan suuhun, missä oli varsin valoisaa, mutta peremmällä vallitsi täysi pimeys, jonne ei tehnytkään mieli tunkeutua.
He ihmettelivät nyt suuresti, mihin irokeesit ryhtyisivät. Aluksi ne eivät näyttäneet käsittävän, minne heidän vihollisensa olivat kadonneet, eivätkä nämä aikoneetkaan ennenaikojaan antaa ilmi piilopaikkaansa. Mutta hetken kuluttua irokeesit olivat luultavasti keksineet luolan. Mahdollisesti jotkut heistä tunsivat sen ennestään, tai jonkun intiaanin tarkka silmä oli huomannut luolan suun. Joka tapauksessa sisällä olijat huomasivat hyvinkin pian, että heidän piilopaikkansa oli keksitty. Pienelle aukiolle, joka levisi luolan edustalla, ilmestyi näet vaeltavia risukasoja, s.o. intiaaneja, jotka olivat keränneet risuja metsästä, sitoneet ne kimppuihin ja lähestyivät nyt luolaa käyttäen risukimppuja kilpinään, lukuunottamatta muita tarkoituksia, joihin ne olivat aiotut.
"Minä aavistin kyllä", kuiskasi Pekka Drufva, "että nuo viekkaat lurjukset aikoivat sytyttää risukimppuja luolan suun edustalla palamaan ja siten savustaa meidät, niinkuin on tapana ajaa kettuja ulos pesästä, mutta kyllä he nyt erehtyvät. Nuo risukimput voivat ehkä suojella nuolia vastaan, mutta että kiväärinkuula tunkee niiden läpi, sen he nyt saavat nähdä."
Teko seurasi sanoja. Kolme laukausta paukahti ja risujenkantajat vierähtivät verissään maahan. Sen jälkeen irokeesit eivät yrittäneet enää savustaa heitä. Se yritys oli maksanut heille liian paljon verta.
Nyt kesti tunnin aikaa aselepoa, jona aikana "luola-asukkaat" eivät nähneet jälkeäkään irokeeseista. Heillä oli yllin kyllin aikaa punnita asemaansa.
"Tunnetko sinä lähemmin tätä luolaa", kysyi Pekka Drufva Uncasilta.
"Tunnen kyllä", vastasi hän, "olen kerran oleskellut täällä puolen vuorokautta."
"Oletko varma siitä, ettei siinä ole toista ulospääsyä?"
"Olen siitä aivan varma. Tämä käytävä tekee vähäisen mutkan vuoren alle itään päin ja päättyy kiviseinään. Käytävän keskikohdasta eroaa toinen lyhyempi, mutta paljoa leveämpi käytävä, joka ei ole yhtä pimeä kuin tämä, sillä katossa on halkeama, jonka kautta valoa tunkeutuu sisään. Siellä on myöskin lähde."
"Mutta ehkä irokeesit voivat suurentaa tuota halkeamaa, niin että he aivan äkkiä ryntäävät reiästä päällemme", sanoi Pekka Drufva.
"Se on mahdotonta. Tuo halkeama on niin kapea, että korkeintaan käsivarsi mahtuu siitä sisään, ja seinät ovat sileätä kalliota, jonka läpi ei kukaan voi tunkeutua. Ihminen ei voi päästä vuoren sisääni muuta tietä kuin tätä käytävää pitkin, jossa me nyt olemme."
Pekka Drufva oli tyytyväinen näihin tietoihin ja käytävässä vallitsi jälleen hiljaisuus, sillä jokainen vaipui omiin mietteihinsä. Hetken kuluttua sanoi Mack:
"Minäpä luulen, että irokeesit ovat lähteneet pois", huomattuaan etteivät kuitenkaan voi saada meitä valtaansa. "Tekisipä mieleni ryömiä ulos ja ottaa asiasta selkoa."
"Ei, älä tee sitä", varotti Pekka Drufva. "Sinä et tiedä, miten itsepäisiä ja viekkaita intiaanit ovat, kun he yrittävät voittaa vihollisensa. Jollei mikään vaara uhkaa heitä toisaalta, niin jäävät he viikkokausiksi tänne näännyttääksensä meidät nälkään, ja siinä onkin suurin vaara. Jollemme saa apua mohikaanikylistä lähipäivinä, niin — — —"
Hänen puheensa keskeytti räjähdys, joka sai koko vuoren vavahtamaan perustuksiaan myöten ja samalla käytävä muuttui pilkkosenpimeäksi. Kauhun vallassa he ryntäsivät aukolle. Suunnaton kivilohkare peitti sitä, niin ettei kissakaan olisi voinut tunkeutua siitä ulos, vielä vähemmän ihminen. — —
He ymmärsivät heti, mitä oli tapahtunut. Irokeesit olivat vierittäneet alas kivilohkareen kallion huipulta, ja heidän yrityksensä oli onnistunut niin hyvin, että kivilohkare tukkesi täydellisesti luolan suun.
He olivat elävältä haudatut.
Kostaja saapuu.
Gertrud, Mackin vaimo, oli tuudittanut uneen pienokaisensa. Oli jo varsin myöhäinen ilta, mutta levottomana miehestään ei hän malttanut seurata pienokaisten esimerkkiä, vaan kävi istumaan pöydän ääreen ja luki talikynttilän valossa raamattua. Tämä pyhä kirja oli hänen lohdutuksensa, ja sen lehdistä näkyikin, että sitä oli ahkerasti käytetty.
Pienessä uutisasukkaan majassa oli hiljaista. Lasten kevyt hengitys, heidän nukkuessaan viattomuuden unta, ja lukevan emännän hiljainen mutina olivat ainoat äänet, jotka häiritsivät illan hiljaisuutta.
Siten Gertrud oli istunut hyvän aikaa, kun ulkoa tuleva melu sai hänen sydämensä sytkähtämään ja hänen ruumiinsa vapisemaan pelonsekaisesta ilosta. Eteisestä kuului miehen raskaita askelia ja heti sen jälkeen joku tarttui lujasti ovenripaan.
Tuliko Mack kotiin? Vieras olisi hapuillut pimeässä eteisessä, vieraan käsi ei olisi niin varmasti heti löytänyt ovenripaa. — Niin, Mack se varmaankin oli!
Gertrud nousi kiiruhtaakseen häntä vastaani
Ovi avautui ja sisään astui — Peter Irgens hollantilainen. Pelosta voimattomana ja pettynein toivein Gertrud vajosi penkille. Hän tunsi liian hyvin Peter Irgensin, tuon häikäilemättömän miehen, josta huhut kertoivat, että hän oli ollut merirosvo ennenkuin hän asettui uutisasukkaaksi, ja Gertrud oli varma siitä, että hän oli syypää Mackin katoamiseen. Samaahan mohikaanipäällikön kertomuksestakin oli käynyt ilmi, sillä kukapa muu irokeesien parissa ollut valkea mies olisi voinut olla kuin Peter Irgens. Eikä se mitään hyvää merkinnyt, että hän tuli nyt tänne kuin varas yöllä.
Hollantilainen naurahti raa'asti, kun hän huomasi Gertrudin kauhun.
"Niin, niin", sanoi hän, "sinulla on paha omatunto; sinä pelkäät nähdessäsi kostajan tulevan."
Mykkänä kauhusta Gertrud ei voinut muuta kuin tuijottaa kutsumattomaan vieraaseen. Hänen kielensä oli halpautunut.
"Sitä paitsi", jatkoi hollantilainen, "voin tuoda sinulle terveiset Mackilta. Olin vastikään hautaamassa häntä, ja totta puhuakseni, minä ne hautajaiset panin toimeen."
"Onko Mack kuollut?" pääsi koriseva kuiskaus vaimon huulilta.
"Ei, kuollut hän ei ole, mutta haudattu! Ha, ha, haa. Ensin hänet haudattiin — kuolema seuraa kyllä jäljessä. Ha, ha, haa."
Peter Irgens nauroi niin makeasti, ikäänkuin hän olisi sanonut jotakin hyvin sukkelaa.
Peter Irgens on tullut hulluksi, tuumi Gertrud ja merkillisesti kyllä hänen rohkeutensa palasi jälleen. Ja rohkeuden mukana puhekykykin.
"Mutta etkö tavannut Pekka Drufvaa ja Gert Rumpalia sekä mohikaaneja,Peter Irgens?" kysyi hän.
"Hekin ovat haudatut. Ha, ha, haa, olisipa hauska tietää, kuka heistä elää kauimmin syötyään toiset suuhunsa."
Niin, Peter Irgens oli hullu, siitä ei ollut epäilystäkään, tuumi Gertrud. Se oli onneksi hänelle, sillä jos hän heti olisi käsittänyt, että hollantilaisen sanojen takana piili totuus, niin vaimo raukka olisi aivan menehtynyt. Nyt hän sen sijaan oletti, että Peter Irgensin kostotuumat Mackia vastaan olivat epäonnistuneet, ja että hän sen johdosta oli kadottanut järkensä.
Peter Irgens kävi Gertrudin viereen penkille istumaan ja alkoi puhua:
"Katsopas, Gertrud, tämän mainion tuvan, joka on parhaita koko siirtokunnassa, olen minä rakentanut, ja varma on, että se kysyi paljon rahaa, työtä ja vaivaa, ennenkuin se oli valmis. Luuletko että rakensin sen sinua ja Mackia varten?"
"Ei, sitä en luule."
"Ja kun astuu tuvan ovesta ulos ja katselee kaunista puutarhaa, suurta tupakkamaata, viljavaa maissi- ja ohrapeltoa sekä rehevää niittyä jokirannassa, niin tulee ajatelleeksi: tämä uutisasukas on varmaan ollut ahkera ja toimelias mies, kun hän on voinut raivata niin paljon maata erämaassa. No niin! Tämä uutisasukas olen minä, ja minä voin huoleti sanoa, että tämä työ on vaatinut paljon hikeä ja vaivaa, monta helteistä työpäivää, joiden päätyttyä jäseniä on väsymyksestä pakottanut. Luuletko, että suoritin kaiken tuon työn sinua ja Mackia varten?"
"Ei, sitä en luule. Mutta yhtä vähän sinun tulee otaksua, että Mack ja minä olemme ryöstäneet sinulta työsi hedelmät. Emme me karkottaneet sinua kodistasi. Ei, kuvernööri sen teki, ja ennen kaikkea sinun oma niskoittelusi ja itsepäisyytesi. Miksikä siis tahdot kostaa meille?"
"No, no, yhdessä suhteessa olet oikeassa: kuvernöörillä on kyllä runsas osansa, mutta usko minua, hänenkin aikansa koittaa. Mutta nyt on teidän vuoronne. Katsohan, Gertrud, sen minkä itse on tehnyt, sen saan myös itse hävittää. Ja se tapahtuu tänä yönä. Tuvan minä poltan perustuksiaan myöten, eikä sinun ja lastesi tarvitse erota siitä kodista, joka ehkä on käynyt teille rakkaaksi. Teidät minä paistan samalla tulella. Sitten kosto on täytetty — mitä teihin tulee. Kuvernööri ja minä juttelemme vielä yhdessä, kun hänen hetkensä on lyönyt."
Näin sanoen hän tarttui avuttomaan naiseen ja köytti hänet vuoteentolppaan kiinni. Sitten hän otti päreen uunista, joita Gertrud oli pannut sinne kuivamaan ja aikoi sytyttää sen kynttilästä. Mutta samassa hän huomasi jotain, joka keskeytti hänen sytyttämisaikeensa. Se oli suuri, raudoitettu arkku, joka seisoi tuvan seinällä.
"Missä on tuon kirstun avain?" kysyi hän ankaralla äänellä. "Ehkäpä siinä on jotain, josta voin saada hiukan korvausta."
Samassa Gertrud näki näyn, joka tavallisissa olosuhteissa olisi kauheasti peloittanut häntä, mutta joka nyt suuresti lisäsi hänen rohkeuttaan. Kattoikkuna oli auki, sillä ulkona oli hyvin lämmin. Ja sen reunan takaa hän huomasi tumman pään ja mustien, säkenöivien silmien kurkistavan alas.
"Avain, avain", huusi Peter Irgens.
"Se on pöytälaatikossa", vastasi sidottu vaimo.
Hollantilainen astui pöydän luo, veti ulos laatikon ja alkoi sieltä etsiä avainta.
Hän seisoi eteenpäin kumartuneena suoraan kattoikkunan alla.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi intiaani alas ikkunasta hänen selkäänsä.
Nyt syntyi hirveä tappelu. Hollantilainen, vaikka hän olikin lähes 60-vuotias, oli hyvin voimakas mutta intiaani toisaalta oli tarttunut lujasti hänen käsivarsiin ja kaulaan kiinni. Molemmat kaatuivat kumoon lattialle. Mutta sitten hyppäsi vielä toinenkin intiaani alas ikkunasta ja silloin Peter Irgens tuli piankin voitetuksi, ja hetken kuluttua hän oli käsistä ja jaloista sidottu samoilla köysillä, joilla hän äsken oli kahlehtinut Gertrudin.
Gertrud tiesi, mistä apu oli tullut. Uncas oli luvannut antaa väkensä näkymättömänä vartioida häntä, eivätkä he olleet laiminlyöneet tehtäväänsä.
Gertrud ei osannut puhua pelastajiensa kanssa, mutta hän kiitti heitä silmillään.