Rumpali ja karhu.
Palatkaamme luolassa olevien miesten luo.
Luonnollisesti satimeen joutuneet miehet koettivat kaikkein ensiksi vierittää kallionlohkaretta luolan suulta, eivätkä he siinä yrityksessä voimiaan säästäneetkään. Mutta he eivät saaneet sitä liikahtamaan. Mahdollisesti, vaikka varmaa se ei suinkaan ollut, yritys olisi onnistunut heiltä paremmin, jos kaikki kuusi olisivat yhtä aikaa voineet ponnistella voimiaan, mutta se ei käynyt päinsä, sillä aukko oli siksi kapea, että korkeintaan kolme mahtui siihen. Suuta ei ollut myöskään helppo suurentaa, silli seinät olivat kiveä, ja miehiltä puuttui kivityöhön tarvittavia aseita. Nyt vuorotellen kolme ja kolme ponnisteli voimainsa takaa, mutta lohkare ei liikahtanut. Pian he väsyivätkin tähän yritykseen ja heidän mielensä masentui kokonaan.
Vihdoin Uncas keksi keinon, johonka ainakin hän ja hänen mohikaaninsa uskoivat.
"Rummun voima avaa meille tien", sanoi hän.
Pekka Drufva ei hennonut riistää punaisilta ystäviltään tätä taikauskoista lohdutusta, sillä ennen kaikkea oli miesten rohkeutta pidettävä yllä, jos pelastus oli mahdollinen.
"Ehkä kyllä", sanoi hän. "Mutta lähdetäänpä siihen osaan luolaa, jossa halkeama on katossa! Näen hiukan valoa pilkistävän esiin pimeästä."
Niin, he läksivät sinne. Tämä syrjäkäytävä oli aivan lyhyt, mutta sen sijaan varsin leveä, muistuttaen pitkullaista huonetta. Ja katossa oli muutaman tuuman levyinen halkeama, jonka kautta hämärä valo tunkeutui sisään. Pekka Drufva huomasi kuitenkin heti, ettei tuosta raosta ollut mitään apua. Se kulki aivan sileän ja paksun kiviseinän halki. Mutta ehkäpä tämän raon kautta ääni saattoi kuulua ulos, jos mohikaanit tulisivat päällikköään etsimään. Ja sehän olisi suuri etu. Sitä paitsi oli hän kiitollinen siitä vähäisestäkin valosta, joka sen kautta pääsi tunkeutumaan luolaan.
Kun miehet olivat virkistyksekseen juoneet vettä lähteestä — sekin oli verraton kaitselmuksen lahja heidän nykyisessä pulassaan — ehdotti Pekka Drufva, että tutkittaisiin laukkujen sisällystä, jotta tiedettäisiin, minkä verran ruokavaroja oli olemassa. Tulos oli sangen masentava. Mackilla ei ollut mitään ja toisilla hyvin vähän, korkeintaan sen verran, että ne säästäväisesti käytettyinä riittäisivät pariksi päiväksi. Nyt pantiin jako toimeen, niin että kukin sai yhtä paljon. Kyynelsilmin Pekka Drufva huomasi, miten Uncas yritti salaa pistää parhaat palaset valkean ystävänsä laukkuun, ja hän päätti, että jos he koskaan pääsisivät hengissä tästä luolasta, niin hän ei koskaan unohtaisi tätä "villin" jalomielisyyden todistetta.
Vähää myöhemmin seisoi Pekka Drufva nojautuneena kallioseinään ja vajonneena ajatuksiinsa, juuri sillä kohtaa, missä kamari laajeni kapeasta käytävästä. Äkkiä hän hätkähti, sillä käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Se oli Uncas, ja sanaakaan sanomatta hän viittasi pimeään käytävään, jossa he eivät vielä olleet käyneet, nimittäin pitkän käytävän viimeiseen päähän. Pekka Drufvan katse seurasi viitattuun suuntaan, ja kauhu valtasi hänen mielensä. Syvällä pimeydessä hän näki kaksi vihreänkeltaista, liekehtivää silmää, jotka näyttivät hitaasti lähestyvän.
"Harmaakarhu", kuiskasi Uncas.
Sekä hän että Pekka Drufva kiiruhtivat kamariin hakemaan aseitansa ja varottamaan toisia.
Jos kohtaa amerikkalaisen harmaakarhun avonaisella kentällä ja kirkkaalla päivällä, niin ei se ole mikään leikin asia. Mitäpä sitten, jos pitäisi taistella niin hirvittävän petoeläimen kanssa ahtaassa ja pimeässä luolassa maan alla? — — —
Amerikkalainen harmaakarhu on paljoa suurempi, vahvempi, hurjempi kuin sen eurooppalainen sukilainen, pohjolan metsien kuningas, ja sen vaarallisempaa otusta ei ihminen Amerikassa voisi kohdata.
Selvästi saattoi huomata, että karhu lähestyi. Varmaankin se oli päättänyt karkoittaa luolastaan nuo olennot, jotka olivat tulleet häiritsemään sen rauhaa. Miehet olivat kaikki kerääntyneet kamarin perimpään nurkkaan ja seisoivat nyt aseet kädessä valmiina vastaanottamaan vihastunutta isäntää. Eikä häntä kauan tarvinnutkaan odottaa. Tähän asti sen silmät yksin olivat näkyneet, mutta nyt se ilmestyi kamarin suulle, hämärässä valossa kohosi sen valtava ja pelottava haamu miesten eteen, ja kun se huomasi nuo kuusi miestä, astui se epäröimättä heitä vastaan.
Sepä vasta oli suunnaton karhu, oikea jättiläinen. Silmistä tuprusi tuli ja torahampaat kiiluivat valkeina ja pelottavina puoleksi avoimessa kidassa, kun karhu hitaasti ja arvokkaasti, mutta silminnähtävästi murhamielin, lähestyi vastustajiansa. Tähän asti se oli kulkenut nelinryömin, mutta nyt se aikoi kohota pystyyn takajaloilleen, sillä siinä asennossa karhu käy aina ihmisen kimppuun.
Samassa juolahti Gert Rumpalin mieleen hurja päähänpisto, ehkäpä sen aiheutti mohikaanien yhä uudestaan ilmituoma kunnioitus hänen rumpuaan kohtaan. Hän laski kiväärinsä syrjään, kiinnitti rummun vyöllensä, tarttui kapuloihin ja asettui rohkeasti aivan karhun eteen, niin lähelle, että se miltei olisi voinut käpälällään tarttua häneen. Ja sitten kajahti ruotsalaisen armeijan silloinen herätyssoitto matalassa holvissa, jyristen kuin maanalainen, kumea ukkonen.
Oli mielenkiintoista tarkata karhun käytöstä tämän pärisevän tervehdyksen aikana.
Se ei muistanutkaan kohota etukäpälilleen. Verenhimoinen hehku sen silmissä sammui ja sen sijalle kohosi miltei inhimillinen hämmästynyt ilme, joka vähitellen muuttui peloksi. Karhu pudisti moneen kertaan päätään, ikäänkuin se olisi tahtonut pudistaa päältään tuon vastenmielisen soiton. Sitten se alkoi peräytyä takaperin.
Ja täydessä marssi tahdissa, aivankuin hän olisi marssinut komppaniian edessä, seurasi rumpali perässä, vaihtaen nyt herätyssoiton "Kristiinanmarssiksi", joka näihin aikoihin oli tullut Ruotsissa muotiin. Ja nämä tiheät, rämisevät pyörteet näyttivät vieläkin suuremmassa määrässä vaikuttavan karhun musikaaliseen mieleen, lakkaamattomista päänpudistuksista päättäen.
Siten he kulkivat jonkun matkaa sitä pimeää käytävää pitkin, josta karhu oli ilmestynyt. Sitten Gert Rumpali palasi takaisin toveriensa luo.
"Suuri poppamies, suuri poppamies", mutisivat mohikaanit osoittaen hänelle kunnioitustaan.
"Sinä olet rohkea poika", sanoi Pekka Drufva, lisäten: "Jos ruotsalaisella armeijalla on useita sellaisia rumpaleja kuin sinä, niin eipä ihme, että sen voitot ihmetyttävät maailmaa."
Mutta hetken kuluttua häiriytyi jälleen luolan yksitoikkoinen hiljaisuus. Varmaankin oli karhu, sen jälkeen kuin rummun räminä ei enää kajahtanut hänen korvissaan, harmitellut, että se oli osoittanut niin suurta alistuvaisuutta sen rumaäänisiä rauhanhäiritsijöitä kohtaan, joka tapauksensa: se palasi takaisin. Ja tällä kertaa se ilmaisi tuloaan äänekkäästi muristen, niin että sen ääni kajahti holvien alla.
Rumpukoe uudistettiin ja samalla tuloksella.
Nyt Gert valitsi marssin, jota nimitettiin "Lützenin taisteluksi". Ja siinä oli runsaasti jymy vaikutuksia, joita karhu ei voinut vastustaa. Lakkaamatta pudistamalla päätään se tällä kertaa näytti todenteolla aikovan karata noin helvetillistä musiikkia, sillä se valitsi nyt sen tien, joka johti luolan suulle. Tuskin oli Gert ennättänyt palata toveriensa luo, kun luolan suulta kuului ärtyisää murinaa, oikeaa helvetinkarjuntaa.
"Pitäkää varanne!" huudahti Pekka Drufva. "Luulenpa, Gert ystäväni, että sinun täytyy nyt vaihtaa rumpu kivääriin. Karhu on huomannut, että luolan suu on tukittu ja se on suututtanut sitä hirveästi. Siitä tuo kamala karjunta, jommoista karhu ei päästä muulloin kuin ollessaan erikoisen ärtynyt. Se on huomannut olevansa vangittu, siitä sen viha. Ja sen viha kohdistuu tietenkin meihin. Nyt meidän täytyy ampua niin tarkalleen kuin tässä hämäryydessä vain on mahdollista, sillä harmaakarhu on vaarallinen vielä sittenkin, kun sillä on ruumiissaan puolen tusinaa kuulia, jolleivät ne ole erikoisen taitavasti sijoitetut. Pitäkää varanne, sillä varmaankin se pian ilmestyy taas tänne."
Jännitetyin mielin ja jännitetyin hanoin he odottivat. Mutta aika kului eikä karhua kuulunut. Kamala, luolan holvissa kajahteleva karjunta oli aikoja sitten lakannut, ja väsyttäväksi alkoi käydä odotus noin jännittyneessä tilassa. Valo, jota tunkeutui kivikamariin, himmeni himmenemistään. Vaikka heidän silmänsä olivat ennättäneet tottua pimeyteen, niin saattoivat he enää töintuskin nähdä toisiansa. Silloin puuttui Pekka jälleen puheeseen:
"Ulkona ilta jo pimenee, ja pian me olemme kiedotut syvimpään pimeyteen. Karhun vihaa on varmaankin mielenmasennus seurannut, koska sitä ei enää kuulu. Mutta me emme voi viettää yötä suljettuina tähän luolaan karhun kanssa. Joko se syö meidät suuhunsa, tai me hänet. Minusta viimeinen keino on parempi. Sen lihasta me saamme riittävästi ruokaa pitkäksi aikaa, s.o. juuri mitä me parhaiten tarvitsemme. Ehkäpä voimme käyttää sen ihraa polttoaineena ja siinä paistaa lihaa. Meidän täytyy saada karhu tapetuksi, mutta se ei voi tapahtua pimeässä. Anna minulle pari nuoltasi, Uncas; laitan niistä soihtuja."
Kaikki myönsivät, että Pekan sanat olivat järkeviä.
Hän etsi laukustaan hiukan talia ja tappuroita, joilla puhdistettiin kivääriä, ja näiden sekä parin nuolen avulla, joista kärjet olivat poistetut, hän laittoi pari varsin käyttökelpoista soihtua. Ennenkuin ne olivat valmiit, olikin luolassa täydellinen pimeys. Ulkona oli ilta pimennyt yöksi eikä, halkeamasta tullut enää valoa luolaan. Pian soihdut kuitenkin olivat valmiit; Pekka Drufva iski tuluksillaan tulta, sytytti soihdut, ja luola oli varsin valoisa.
Nyt piti viisaasti järjestää tuo varsin vaarallinen metsästysretki. Ensimäisenä astui Pekka Drufva ja Mack, valmiina ampumaan minä hetkenä hyvänsä. Sitten seurasivat molemmat mohikaanit, kummallakin soihtu toisessa ja tomahawki toisessa kädessä, sitten Gert Rumpali kivääri ojossa ja Uncas puukko ja sotatappara kädessä.
Se oli hirvittävä joukkue, valmiina taistelemaan henkensä edestä, mutta niinpä sillä myös oli pelottava vihollinen, joka oli nopeasti tapettava, jotta ei yksi tai useampi heistä tulisi raadelluksi.
Hiljaa ja varovaisesti joukko eteni. Tilapäiset soihdut valaisivat käytävän pilarimaisia seiniä melkein haamumaisella valollaan sitä myöten kuin he astuivat eteenpäin.
Nyt ratkaiseva hetki jo lähestyi, sillä he eivät olleet enää kaukana luolan suusta. Mutta äkkiä koko joukko pysähtyi Pekka Drufvan huudahtaessa:
"Karhu ei ole täällä. Minä näen käytävän pään. Varmaankin se on kulkenut huomaamatta ohitsemme meidän ollessamme vielä kamarissa."
"Mutta täällä tuntuu omituista vetoa", huomautti Mack.
He hyökkäsivät eteenpäin. Riemuhuuto kajahti käytävän holvin alla.Luolan suu oli avoinna —
Sitä ei kukaan ollut tullut ajatelleeksi.
Ei edes karhu ollut jaksanut kokonaan vierittää pois lohkaretta, mutta äärettömillä voimillaan oli se saanut sen työnnetyksi niin paljon syrjään, että se oli päässyt ulos. Ja siitä aukosta, josta harmaakarhu mahtuu kulkemaan, pääsee ihminenkin jäljessä.
Mack alkoi heti ryömiä ulos, mutta Pekka Drufva pidätti häntä.
"Sinä unohdat irokeesit. Meidän ei pidä poistua varmasta asemastamme ennenkuin tiedämme, miten heidän laitansa on."
Päätettiin, että kaikki kolme mohikaania lähtisivät tiedustelemaan, ja liukkaina kuin käärmeet he katosivat pimeyteen. Hetken kuluttua he palasivat ja ilmoittivat, ettei irokeesejä ollut enää lähettyvillä. Elävältä haudattuaan vihollisensa he luulivat päättäneensä tehtävänsä ja lähteneet pois. Silloinpa vasta valkoiset miehet ihastuivat, ja päätettiin heti, yön pimeydestä huolimatta, lähteä kotimatkalle. Ennenkuin he poistuivat Mustasta vuoresta,:anoi Uncas Pekka Drufvalle:
"Rumpu se sittenkin auttoi meidät ulos."
Eikä Pekka Drufva voinut sitä vastustaa.
* * * * *
Ei ole vaikea kuvailla mielessään iloa, joka syttyi nyt Mackin tuvassa, kun hän ja hänen pelastajansa saapuivat sinne sen enemmittä seikkailuitta. Mutt he puolestaan eivät hämmästyneet niinkään vähän, kun he tapasivat siellä vangitun vaalean miehen, jota kaksi mohikaania vartioi, ja kun he tunsivat hänet entiseksi vangikseen, Peter Irgensiksi. Kun oli kerrottu, miten hän uudelleen oli tullut vangituksi, huomasi Mack, miltä äärettömältä onnettomuudelta hän oli säästynyt, ja Pekka Drufva miltei katui, ettei hän ollut ampunut häntä hengiltä, vaari sallinut hänen karata. Nyt ei voinut tulla kysymykseenkään, että hänet toista kertaa olisi päästetty karkaamaan. Hän vietiin Uuteen Jokilinnaan, missä hänet suljettiin linnoituksen vankilaan odottamaan tuomiota ja tutkintoa.
Kuvernööri ja hänen perheensä.
Printzinhovi, Uuden Göteborgin linnoituksen lähellä oleva kartano, missä Uuden Ruotsin kuvernööri asui, siirtokunnan suurin rakennus, muistutti ulkomuodoltaan 1600-luvun yksinkertaisempia herraskartanoja Ruotsissa, joista vielä tänäkin päivänä on joitakuita tallella. Suuri se ei ollut, mutta sittenkin kaksikerroksinen ja sen korkea taitekatto ja sievästi leikkauksilla koristettu kuisti teki varsin valtavan vaikutuksen, varsinkin verrattuna mataliin, yksinkertaisiin hirsimajoihin naapuristossa.
Kernaimmin katselijan silmä viivähti kuitenkin ympäröivässä puutarhassa ja puistossa, jotka olivat aistikkaasti järjestetyt sekä hyvin hoidetut. Edellinen ei tosin ollut kuin parin vuoden vanha, mutta tässä hedelmällisessä maassa, edullisessa ilmanalassa ja hyvässä hoidossa oli se jo ennättänyt tulla varsin reheväksi. Puistoksi oli siistitty rakennusta ympäröivä metsä, jossa kasvoi mitä erilaisimpia ja kauniimpia kasveja ja puita. Siellä oli muun muassa oikeita jättiläispuita, jommoisia ruotsalaiset uutisasukkaat eivät koskaan ennen olleet nähneet. Täällä oli varjoa ja vilpoisuutta kuumina kesäpäivinä ja täällä kuvernööri Printz kernaasti vietti lomahetkensä. Vaikka hän olikin karski sotilas, oli hän samalla suuri luonnon ystävä.
Eräänä lämpimänä ja aurinkoisena päivänä noin viikko sen jälkeen kuin uutisasukas Mack oli onnellisesti palannut omaistensa luo, näemme kuvernöörin kävelevän edestakaisin puiston varjoisilla käytävillä. Yliluutnantti Johan Printz oli näihin aikoihin viidenkymmenkolmen-vuotias mies, kookas ja suora kuin honka. Vaikka hänen elämänsä olikin ollut hyvin vaiherikas, ei hän näyttänyt juuri neljääkymmentä vuotta vanhemmalta. Vaaleassa tukassa yhtä vähän kuin vaaleassa parrassakaan, joka oli leikattu Kustaa Aadolfin malliin, ei ollut ainoatakaan harmaata hiusta. Sen sijaan seikkailurikas elämä ja monet huolet varsinkin viime vuosien kuluessa Uudessa Ruotsissa olivat uurtaneet syviä juovia hänen otsaansa ja antaneet hänen kauniille kasvoilleen karskin ilmeen, jota niillä luultavasti ei ollut aikaisemmin ollut.
Niin, kyllä hänen elämänsä olikin ollut seikkailuista rikkaampi kuin useimpien muiden, vieläpä näinä sotaisina aikoina.
Nuori Johan Björnsson, jonka isä, Baro Johannis oli pappina Bottnarydissä, Ruotsissa, kävi Skaran kimnaasia ja opiskeli sen jälkeen jumaluusoppia Rostockissa ja Greifswaldissa. Vuonna 1619 täytyi hänen kuitenkin taloudellisista syistä palata kotiinsa, jossa hänet nimitettiin isänsä apulaiseksi. Mutta seuraavana vuonna sattui Kustaa Aadolf matkan varrella Bottnarydin pappilaan ja vietti siellä yötä. Silloin Johan Björnsson sai tilaisuuden valittaa kuninkaalle, että hänen varattomuuden vuoksi oli ollut pakko keskeyttää jumaluusopilliset opintonsa. Oli yleisesti tunnettua, että Kustaa Aadolf kernaasti ja usein auttoi nuoria ja eteenpäinpyrkiviä ylioppilaita orjantappuraisella uralla. Niinpä kävi tässäkin tapauksessa. Hän antoi Johan Björnssonille matka-apurahan, niin että hän saattoi palata Saksaan ja jatkaa siellä opintojaan Leipzigissä, Wittenbergissä ja Jenassa.
Tähän aikaan kävivät kolmekymmenvuoden sodan aallot yli Saksanmaan, ja yksityisten ihmisten turvallisuus oli hyvin epävarma, varsinkin maaseudulla, missä eri armeijojen joukko-osastoja tuhka tiheään kierteli. Varomattomasti kyllä oli Johan Björnsson yhdessä useitten muiden ylioppilaiden kanssa lähtenyt eräänä kesänä jalkamatkalle Schwabeniin. Täällä heidän päällensä karkasi äkkiä sotajoukko. Ankaran tappelun jälkeen, jossa useita ylioppilaita kaatui, joutuivat toiset vangiksi ja kuljetettiin Meinurgenin linnoitukseen. Heidän parissaan oli Johan Björnssonkin. Päästäkseen vapaaksi vankeudesta ei hänellä ollut muuta neuvoa, kuin ottaa värvi ja seurata eversti Schavaltschin mukana Italiaan. Mutta taisteltuaan jonkun aikaa Toskanan herttuata vastaan tuli Schavaltschin armeija voitetuksi. Nyt Johan Björnsson oli puilla paljailla, vieraassa maassa. Ensin hän oli aikonut pyrkiä jälleen johonkin Saksan yliopistoon, mutta pian hän huomasi, että niin varattomana kuin hän oli, oli se kerrassaan mahdotonta. Niinpä hänen täytyi jälleen pukea ylleen sotamiehen takki ja ottaa värvi arkkiherttua Leopoldin johtamassa armeijassa. Mutta sielläkään hän ei viihtynyt, vaan karkasi jonkun ajan kuluttua. Ja nyt hän läksi hyvin vaaralliselle ja seikkailurikkaalle vaellukselle pohjoiseen päin. Voitettuaan monet vaarat ja seikkailut hän vihdoin pääsi Nürnbergiin. Mutta sieltä hänen oli mahdoton päästä pitemmälle. Jotta hän ei nääntyisi nälkää otti hän kolmannen kerran värvin ja pääsi nyt kersantiksi herttua Fredrik Altenburgin jalkaväenrykmenttiin. Kun herttua jonkun ajan kuluttua julisti itsensä neutraaliksi ja erosi rykmentistään, joutui Johan Björnsson vänrikkinä kreivi Mansfeldin armeijaan, joka läksi Brabantiin taistelemaan espanjalaisia vastaan. Monen kiivaan taistelun jälkeen voitti espanjalainen kenraali de Cordova Mansfeldin armeijan ja se hajaantui kokonaan. Vänrikkimme pääsi kuitenkin hengissä pakoon ja matkusti Hampuriin. Nyt hän olisi voinut palata kotimaahansa ja saada pastoraatti Smålannissa tai jossakin muualla, mutta hän oli päässyt sotilasuran makuun. Sen sijaan että hän olisi matkustanut kotiin yhtyi hän luutnanttina tanskalaisen eversti Rantzaun rykmenttiin, joka juuri niihin aikoihin lähetettiin apujoukkona Ranskaan. Siellä hän oleskeli puolitoista vuotta ottaen osaa ranskalaisen armeijan moniin taisteluihin. Mutta vuonna 1625 hän palasi Tukholmaan, jossa hän kävi kunniatervehdyksellä Kustaa Aadolfin luona kertoen vaihtelevista seikkailuistaan ja pyytäen upseerinpaikkaa ruotsalaisessa armeijassa.
Kuningas ei suuttunut papillisen holhokkinsa elämänuran vaihdokseen, vaan nimitti hänet luutnantiksi, lahjoitti hänelle kaksi hyvää hevosta omasta tallistaan ja antoi hänelle rahoja täydellistä varustusta varten. Puolan sodassa hän korotettiin kapteeni-luutnantiksi Tottin rykmenttiin ja paria vuotta myöhemmin Pohjanmaan rykmentin ratsumestariksi. Saksan sodassa, jossa hän useita kertoja kunnostautui, hänet ylennettiin majuuriksi. Kuninkaan kuoleman jälkeen liittyi hän sotamarski Banérin armeijaan, joutui Hallessa keisarillisten vangiksi, mutta lunastettiin vapaaksi ja nimitettiin sen jälkeen everstiluutnantiksi sekä korotettiin aatelismieheksi vuonna 1640, jolloin hän otti itselleen nimen Printz. Seuraavana vuonna hänet vangittiin Halberstadtissa ja sotaoikeus tuomitsi hänet virkansa menettäneeksi siksi, että hän linnoituksen komentajana Chemnitzissä oli antautunut. Mutta saavuttuaan Tukholmaan ja selitettyään asianomaisille, että linnoitus ei ollut kyllin vahva ja että kaupungin porvarit olivat kieltäytyneet ottamasta osaa puolustukseen, peruutti kuningatar Kristiina tämän tuomion. Luultavasti tämä ikävä selkkaus oli kuitenkin syynä siihen, ettei hän palannut armeijaan, vaan otti vastaan kuvernöörintoimen Uuden Ruotsin siirtomaassa Amerikassa.
Jo oleskellessaan Braunsweigissä oli nuori vänrikki nainut saksalaisen tytön, Lydeche von Bochenin, sikäläisen ruhtinaallisen salaneuvoksen tyttären. Heillä oli neljä tytärtä, Charlotta, Magda, Lydia ja Greta. Mutta kun everstiluutnantti Printz palasi Tukholmaan puhdistaakseen itseään ikävästä tuomiosta Halbenstadtissa, oli hän jo pari vuotta ollut leskenä. Vähää ennen matkaansa Uuteen Ruotsiin hän meni uusiin naimisiin, tälläkin kertaa saksalaisen, rouva Maria von Zinnestaun kanssa, joka niin ikään oli leski.
Printzin neljästä tyttärestä jäi vanhin Ruotsiin, jossa hän meni naimisiin. Kolme muuta seurasi mukana pitkällä matkalla valtameren poikki. Heistä oli Magda vähää ennen mennyt naimisiin luutnantti Johan Papegojan, Kristiinan linnoituksen päällikön kanssa Uudessa Ruotsissa.
Vaikka ilma oli kaunis ja luonto niin viehättävä, oli kuvernööri kaikkea muuta kuin hyvällä tuulella kävellessään edestakaisin kauniissa puistossa. Se ilmeni selvästi ryppyyn vetäytyneistä kulmakarvoista, karskista ulkomuodosta ja siitä voimakkaasta tavasta, millä hän joka askeleella iski hopeahelaisen keppinsä maahan. Ja syytä hänellä olikin yllin kyllin huonoon tuuleensa. Samana päivänä hän oli vastaanottanut hollantilaiselta kuvernööriltä Fort Nassausta uhkaavan vastalauseen sen johdosta, että ruotsalaiset rakensivat Korsholman linnoitusta Schylkilljoen suuhun, aivan lähelle hollantilaisten äskenmainittua linnoitusta, mikä teko kuvernöörin mielestä oli vääryys Hollantia kohtaan. Tätä vastalausetta Printz nyt ajatteli.
"Nuo mielistelevät hollantilaiset", mutisi hän itsekseen. "Alussa he olivat kylläkin mairesuisia, sillä he pelkäsivät olevansa liian heikot noustakseen ruotsalaisia vastaan. Mutta nyt heidän kelloonsa on tullut uusi ääni sen jälkeen kuin he saivat lisävoimia ja aseita kotimaastaan. Ja nyt heidän hävyttömyytensä menee siksi pitkälle, että he tahtovat kieltää meitä rakentamasta linnoitusta alueelle, jonka me olemme rehellisesti ostaneet intiaaneilta. Eivätkä he kateudessaan voi sitäkään sulattaa, että intiaanit tekevät kernaammin kauppaa meidän kanssamme kuin heidän — minkä vuoksi — niin, siitä yksinkertaisesta syystä, että me kohtelemme heitä rehellisesti ja inhimillisesti, jota vastoin hollantilaiset pettävät ja kiskovat, milloin heillä vain on siihen tilaisuutta. — No, Jumalan kiitos, Korsholman linnoitus on nyt jo niin valmis, että sitä voidaan puolustaa, ja sitä paitsi ei suomalaisten kanssa, jotka asuvat niillä seuduin, käy leikitteleminen, jos joku astuu heidän varpailleen. Vaikka he ovatkin saaneet vahvistusta, niin olisi viisainta, jos nuo herrat Fort Nassaussa eivät ryhtyisi liian äkillisiin toimiin. Tuollaiseen protestiin pitäisi oikeastaan vastata luodeilla ja ruudilla. Ja jollei armollinen hallituksemme Ruotsissa kohtelisi niin kitsaasti meitä täällä Uudessa Ruotsissa, niin hollantilaisten kaakotus päättyisi hyvinkin lyhyeen Delawarejoen rannoilla. Mutta kotona Ruotsissa tahdotaan vain imeä paljon rahaa ja tupakkaa täältä, mutta tukea he eivät tahdo kasvavaa siirtomaata niinkuin heidän pitäisi. Jos olisin aavistanut, että nuo hyvät herrat Tukholmassa voisivat tuolla tavalla pettää sanansa ja lupauksensa, niin olisi itse hirtehinen saanut ruveta kuvernööriksi Uuteen Ruotsiin enkä minä. — No, no, voimakkaampien keinojen puutteessa pelaan minä hollantilaisille valtin, joka varmaankin harmittaa Fort Nassaun herroja. Minäpä perustan kauppa-aseman Schylkilljoen yläjuoksun varrelle, — niin, se on kaikkein sopivin vastaus tuohon protestiin. Saa nähdä miten kaupan sitten käy Fort Nassaussa."
Samassa pieni pehmeä käsi pistihe kuvernöörin kainaloon ja kirkas tytön ääni kysyi:
"Mitä sinä, isäkulta täällä murahtelet yksinäsi?"
Kuvernöörin karskit kasvot kirkastuivat nopeasti ja hän sanoi lempeästi:
"Oi; sinäkö se olet, Gretchen! Mikä on hätänä, koska sinä hiivit hiljaa kuin haamu vanhan isäsi luo? Muutenhan sinulla on tapana viserrellä kuin lintu, kun olet päässyt metsään."
Hän otti tytön kauniin pään käsiensä väliin ja suuteli häntä hellästi otsalle.
Kuusitoista-vuotias neiti Greta Printz oli hyvin soma ja miellyttävä tyttö. Äiti oli ollut kaunotar, sanottiin, ja hänen nuorin tyttärensä ei mitenkään tuottanut hänelle siinä suhteessa häpeää. Hän oli tumma ja pieni kasvultaan, varsinkin kookkaan isän rinnalla. Tukka oli kastajanruskea, silmät ruskeat ja hänen kasvoillaan karehteli iloinen ja elämänhaluinen ilme, melkeinpä jotakin veitikkamaista, joka saattoi surullisimmankin hyvälle tuulelle. Eipä kukaan koko perheessä samassa määrin kuin Greta voinut tasoittaa poimuja kuvernöörin otsalta, kun tämä oli pahalla tuulella.
"Isä kulta, tule heti sisään", sanoi tyttö käskevällä äänellä.
"Kuka niin on käskenyt?"
"Minä."
"Ja mistä syystä sinä olet niin ankara, pikku Greta?"
"Katsos, luutnantti Schute on tullut tänne ja hänellä on jotakin hyvin tärkeää asiaa sinulle."
"Jotain on kai hullusti Uudessa Jokilinnassa, arvaan minä. Niin on aina laita, kun arvoisa alipäällikköni tulee äkkiarvaamatta tänne. No, saadaanpa nähdä!"
"Niin, saadaan nähdä. Mutta muista se, isä, jos Schute on tehnyt jonkun tyhmyyden, niin et saa olla ankara hänelle, sillä hän on kelpo ja hyvä mies ja hänellä on niin herttainen pikku rouva — sitä mieltä olen sekä minä että äitikulta."
Nauraen kuvernööri lupasi sen, ja niinpä isä ja tytär läksivät käsikädessä päärakennukseen.
Muutamia minuutteja myöhemmin istui kuvernööri korkeaselkäisessä tuolissaan kirjoituspöytänsä ääressä, ja hänen edessään seisoi luutnantti Jesper Schute. Jälkimäinen, miellyttävä sotilas, näytti todellakin varsin alakuloiselta, niinkuin Greta oli huomauttanut.
"No, mitä uutta Uudesta Jokilinnasta", kysyi kuvernööri.
"Huonoja uutisia, herra kuvernööri", vastasi kysytelty.
"Minä aavistin sen. Eiväthän vain hollantilaiset lie valloittaneet linnoitusta?"
"Eipä niinkään, muuten en seisoisi elävänä tässä. Niin pahasti eivät asiat ole. Mutta hollantilainen Peter Irgens on karannut vankilasta."
"Tuhat tulimmaista", ärjyi kuvernööri ja iski niin kovasti nyrkkinsä pöytään, että kirjoitusneuvot hypähtivät ilmaan. Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, mitä hän oli luvannut pikku Gretalle, ja hän lisäsi lempeämmällä äänellä:
"Kertokaahan, luutnantti Schute, miten se kävi."
"Joku hiipi yöllä linnoitukseen ja viilasi vankilanristikon poikki ja sen jälkeen joko itse kiipesi sisään ja viilasi jalkaraudat poikki tai heitti viilan vankikoppiin ja vanki itse irroitti kahleensa. Sitten hän ryömi ulos ja molemmat pääsivät sateisessa ja pilvisessä yössä kiipeämään muurin yli ja katoamaan vahdin huomaamatta mitään, vaikka hän oli kaikkein luotettavimpia miehiäni."
"Onko teillä aavistusta siitä, kuka häntä auttoi?"
"Ei! — Alussa epäilin erästä toista hollantilaista uutisasukasta, joka sai jäädä paikoilleen kun Peter Irgens ajettiin pois, mutta lähemmin asiaa harkittuani luovuin tästä epäilystäni."
"Minkä vuoksi?"
"Siksi, että Peter Irgensin ja hänen maanmiestensä välillä vallitsi hyvin huono sopu. Tuskinpa kukaan heistä olisi ollut halukas auttamaan häntä."
"Mistä te tiedätte, luutnantti Schute, että auttaja tuli ulkoa?Olisihan linnoituksessakin voinut olla joku salainen ystävä."
"Uudessa Jokilinnassa ei ole ainoatakaan petturia."
"Se kuulostaa tosin hyvältä, mutta rakas luutnantti, joku se sittenkin on ollut. Mutta kuka? Teidän päällikkönä tulee ottaa siitä selko."
"Olen yrittänytkin, mutta tähän saakka tuloksetta. Ehkäpä se tuonnempana onnistuu paremmin."
Luutnantti sai nuhteet, mutta paljoa lievemmät kuin mitä hän oli odottanut ja poistui hyvillään siitä, että tämä ikävä hetki oli ohitse.
Vähää myöhemmin ilmoitti palvelija, että Pekka Drufva seisoi ulkona ja sanoi kuvernöörin käskeneen hänet luokseen.
Kuvernööri käski päästää hänet heti sisään. Hänen synkkä muotonsa kirkastui huomattavasti nuorukaisen astuessa huoneeseen. Pekka Drufva oli näet hänen erikoinen suosikkinsa. Paitsi hänen miellyttävää käytöstään, hyviä tietojaan ja hauskaa ulkomuotoaan oli siihen syynä vielä kolme muuta seikkaa. Ensiksikin niin mahtavan miehen kuin valtaneuvos Jaakko de la Gardien lämmin suositus, sitten eräs tapaus, joka sattui "Fatme"-laivalla matkan varrella. Greta neiti oli silloin kolmentoista vuoden vanha ja sitä paitsi oikea hulivili. Kun hän näki merimiesten kiipeävän mastoköysissä, tahtoi hän tehdä samoin. Se onnistuikin jonkun aikaa, mutta eräänä päivänä hän putosi päälaelleen mereen. Laiva oli hyvässä vauhdissa eikä sitä ollut helppo äkkiä saada pysähtymään. Siksipä oli hyvinkin luultavaa, että tyttö, joka ei osannut uida, olisi painunut pohjaan, jollei Pekka Drufva heti paikalla olisi heittäytynyt mereen ja kannattanut häntä veden pinnalla kunnes pelastusvene ennätti heidän avukseen. Siitä hetkestä saakka oli Pekka Drufva kuvernöörin erityisessä suosiossa, sillä hänhän oli pelastanut hänen lempilapsensa hengenvaarasta.
Kolmas seikka oli se, että Pekka Drufva, sinä lyhyenä aikana, jona hän oli kuulunut siirtomaahan, oli tehnyt sille paljon hyötyä metsästäjänä ja tiedustelijana sekä oppimalla nopeasti punanahkojen kielen ja voittamalla heidän luottamuksensa.
"Mitä uutta kuuluu metsiin", kysyi kuvernööri.
"Ei mitään muuta, kuin että Lentävä Orava on lähettänyt minulle sanaa, että Sudet ovat jälleen alkaneet liikehtiä. Sanotaan että Kirjavan Kotkan tukka jälleen on kasvanut ja että hänen siksi tekee mielensä kostaa sitä häväistystä, mikä tapahtui hänelle Nauravan veden partaalla."
"Se kosto kai ensi sijassa kohdistuu Ukkosen Veljeen."
"Luultavasti! Mutta hänen aikeensa eivät pelota minua. Luultavasti hän pelkää minua enemmän kuin minä häntä."
"Se ilahduttaa minua, sillä aikomukseni on lähettää sinut erääseen seutuun, joka sijaitsee maqualaisten alueen läheisyydessä. Tarkemmin asiaa harkitessa olisi ehkä kuitenkin viisainta vapauttaa sinut tästä tehtävästä, sillä en tahtoisi saattaa sinua onnettomuuteen."
"Se pahottaisi suuresti mieltäni, päinvastoin tahtoisin kernaasti uudestaan vetää Kirjavaa Kotkaa nenästä, ja minä pidän kyllä varani, sen voin vakuuttaa, vaikka minun pitäisi lähteä ryöstöretkelle maqualaisten kyliin."
"Hyvä, tahdon siis tehdä sinulle selkoa, miksikä tänään kutsuin sinut luokseni. — Kun nyt Korsholman linnoitus on siksi valmis, että sitä helposti voidaan puolustaa varsin voimakkaankin vihollisen hyökkäyksiä vastaan, niin on meillä siinä nyt tukikohta, jonka avulla voimme käyttää hyväksemme Schylkilljoen alempaa juoksua. Oston kautta olemme saaneet intiaaneilta maata joen kummaltakin rannalta, mutta siitä huolimatta ovat hollantilaiset tähän saakka yksin harjoittaneet kauppaa intiaanien kanssa, jotka asuvat näillä seuduin. Siitä täytyy tulla loppu, sillä en aio sen kauemmin sietää, että meidän etujamme siten poljetaan. Siksi aion lähettää kaupparetkikunnan sinne. Sen tulee kulkea jokea ylöspäin ainakin niin kauaksi kuin aluettamme riittää, ja vieläkin kauemmaksi, jos jokea myöten voi purjehtia. Retkikunnan tulee lähteä täältä kolmen, neljän päivän kuluttua. Retkikunnan päälliköksi ja kaupan johtajaksi tulee Styvertsen. Paitsi tarpeellisia apulaisia seuraa mukana kymmenen sotamiestä vänrikki Liljehöökin johtamina sekä tiedustelijoina sinä ja Nick Truve. Retkikunta viipyy Korsholmassa pari päivää, jona aikana sinä ja Nick Truve tutkitte jokirantoja, ja lähtee sitten eteenpäin sille paikalle, joka teidän mielestänne olisi sopiva kauppa-asemaksi. Mahdollisesti voidaan myöhemmin perustaa toinenkin vielä kauemmaksi. Se tulee suurimmaksi osaksi riippumaan tiedustelijojen mielipiteestä. Ne Minquaheimoon kuuluvat intiaanit, jotka asuvat näillä tienoin, ovat jo saaneet tietoa asiasta, ja he ovat suuresti huvitetut yrityksen onnistumisesta. Mutta jos, niinkuin sinä sanot, Sudet ovat jälleen alkaneet liikehtiä, on hyvinkin luultavaa että he tuottavat teille vastusta, varsinkin kun hollantilaiset Fort Nassaussa tulevat varmaan yllyttämään heitä meitä vastaan. Mitä sinä arvelet asiasta, Pekka Drufva?"
"Että suurella ilolla otan osaa tähän retkikuntaan. Kuitenkin tahtoisin pyytää yhtä asiaa."
"Mitä sitten, poikaseni?"
"Että me tiedustelijat saisimme avuksemme sopivan intiaanin. Nick Truve alkaa olla jo vanha, ja minä olen vielä liian kokematon."
"Tunnetko jotakuta, jota tahtoisit ehdottaa?"
"Tunnen kyllä, hänen nimensä on Mugalla. Hän on sattumalta parasta aikaa uudessa Göteborgissa, sillä hän se toi minulle sanan Lentävältä Oravalta."
"Hyvä, sitten me otamme hänet mukaan. Saat avoimen valtakirjan pestata hänet."
Pekka Drufva aikoi juuri lähteä, kun kuvernööri pidätti vielä häntä.
"Kuulehan, Pekka Drufva", sanoi hän, "tiedätkö, että Peter Irgens on karannut Uudesta Jokilinnasta?"
"Ei, sitä en ole kuullut."
Kuvernööri kertoi nyt kaikki, mitä hän äsken oli saanut kuulla asiasta, lisäten:
"Kuka sinun luullaksesi on auttanut häntä?"
"Hänen poikansa."
"Onko Peter Irgensillä poika?"
"On, jokseenkin minun ikäiseni. Hänellä on sama toimi Fort Nassaussa kuin minulla täällä. Pari kertaa olen kohdannut hänet metsissä."
"Ettei luutnantti Schute ollut selvillä siitä. Miten leväperäinen päällystö, kun hollantilainen tiedustelija Fort Nassausta voi kulkea edes ja takaisin meidän linnoituksissamme."
"Sepä oli paha", sanoi Pekka Drufva, "että Peter Irgens on päässyt irti. Nyt herra kuvernöörillä on kostaja vapaalla jalalla, joka voi käydä paljoa vaarallisemmaksi kuin Kirjava Kotka minulle. Hän oli Mackin vaimolle uhannut kostavansa herra kuvernöörille."
"Niin, minä tiedän."
Kuvernöörin kasvot olivat nyt muuttuneet yhtä ankariksi kuin äskenkin, ja kädellään viitaten hän päästi Pekka Drufvan luotaan.
* * * * *
Kun Pekka Drufva saapui veräjälle, joka erotti Printzinhovin yleisestä tiestä, tapasi hän neiti Greta Printzin. Hän seisoi veräjällä, ikäänkuin hän olisi odottanut häntä. Ja ruskeitten silmien lämmin katse sekä kädenpuristus todistivat, ettei kuusitoistavuotias tyttö ollut unohtanut kolmentoista-vuotiaan velkaa nuorelle metsämiehelle.
"Mitä sanomista isällä oli sinulle, koska hän kutsutti sinut luokseen", kysyi tyttö.
"Hän puhui kaupparetkikunnasta Schylkilljoen varrelle, jonka on lähipäivinä lähdettävä ja minä menen tiedustelijana mukaan."
"Niin, minä tiedän. Mutta eikö siitä tule kovin vaarallista retkeä?"
"Ehkä kyllä. Hollantilaiset Fort Nassaussa eivät tahdo meidän parastamme, vaikka he ehkä eivät haluakaan julkisesti rikkoa rauhaa, ja Sudet, jotka elävät niillä seuduin, ovat sotajalalla, sen mukaan kuin ystäväni Lentävä Orava ilmoitti minulle."
"Minä pelkään, Pekka Drufva, että Sudet ottavat sinut hengiltä sen kujeen vuoksi, jonka äskettäin teit heille. Lupaa minulle, ettet ainakaan turhaan heittäydy vaaraan!"
Ilonvälkähdys ilmestyi Pekka Drufvan ahavoituneille kasvoille hänen kuullessaan nämät sanat.
"Olisitteko te, Greta neiti, suruissanne, jollen palaisi takaisin tältä retkeltä", kysyi hän katsoen lämpimästi tyttöön.
"Vielä sinä sitä kysyt, Pekka Drufva. Minä joudun aivan epätoivoihini, jos sinä et palaa. — Mutta miksi sinä nimität minua Greta neidiksi? Sano pikku Greta niinkuin ennenkin."
"Se ei sovi yksinkertaiselle metsästäjälle, nyt kun pikku Gretasta on tullut suuri ja kauris neito."
"Sopii kyllä. Sinulle, Pekka Drufva, olen aina pikku Greta. Mutta sinä et luvannut sitä, mitä pyysin."
"No, kyllä minä lupaan varoa itseäni. Ja jos joudun suureen vaaraan, niin ajattelen pikku Gretaa. Silloin minä keksin aina jonkun keinon, millä suoriudun vaarasta."
Greta otti nyt esille jotain, jonka hän ojensi nuorukaiselle sanoen:
"Tämän sinä saat minulta. Rasiassa on koko joukko ilotulituskojeita, jotka jäivät yli, kun isäkullan häitä vietettiin. Arvelin, että Ukkosen Veli voisi niillä pelottaa vihamielisiä intiaaneja, jos hän joutuu vaaraan."
Pekka Drufva kiitti kädenpuristuksella, joka oli paljoa pitempi ja lämpimämpi, kuin olisi ollut tarpeellista. Ja sitten nuoret erosivat.
Kaupparetkikunta Shylkilljoella.
Varhain eräänä kauniina aamuna paria päivää myöhemmin oli eloa ja liikettä sillä laiturilla, joka oli rakennettu jokeen aivan Uuden Göteborgin linnoituksen edustalle. Kaksi suurempaa soutuvenettä oli laiturin kyljessä, joihin oli tuotu kauppatavaraa lastiksi. Suunniteltu kaupparetkikunta oli nyt valmiina lähtemään matkaan. Paljon väkeä oli kerääntynyt aukiolle linnoituksen ja laiturin väliin, osittain uteliaisuudesta, osittain lausuakseen jäähyväiset retkikuntalaisille. Katselijoitten joukossa oli myöskin, varhaisesta aamuhetkestä huolimatta, kuvernööri Printz ja hänen kaksi tytärtään, Lydia ja Greta.
Pian miehetkin olivat veneessä, soutajat tarttuivat airoihinsa, lähtömerkki kajahti ja veneet kiitivät joelle. "Onnea ja menestystä", huusi kuvernööri ukkosäänellä ja sitten kohosi ilmaan kolme eläköönhuutoa, joihin vastattiin veneistä, samalla kun heilutettiin hattuja ja nenäliinoja. Että kuvernöörintyttärien mielenkiinto oli kohdistunut kumpikin omalle taholleen, oli helppo nähdä. Yhtä innokkaasti kuin Lydian silmät etsivät sotilasjoukon komeaa johtajaa, nuorta vänrikki Knut Liljehöökiä, yhtä uskollisesti seurasi Greta silmillään Pekka Drufvaa. Ja erikoisella mielihyvällä hän huomasi, että Pekalla oli kainalossaan pieni rasia, jonka Greta erinomaisen hyvin tunsi.
Soutajien voimakkaat airon vedot kuljettivat hyvinkin pian raskaasti lastatut veneet kauaksi juhlalliselle Delawarejoelle.
Koko retkikunnan päällikkö, herra Klaus Styvertsen, oli synnyltään hollantilainen, mutta kauan sitten hän oli ruotsalaistunut. Jo Minuitin aikana oli hän kauppa-apulaisena liittynyt Uuden Ruotsin palvelukseen. Kun Johan Printz oli tullut kuvernööriksi, oli Styvertsen niin sanottu siirtomaan kauppaministeri. Kaupanteko intiaanien ja uutisasukkaiden välillä oli oikeastaan siirtomaahallituksen päätehtävä. Vanhalla sotamiehellä, sellaisella kuin Printzillä, ei kuitenkaan ollut kokemusta sellaisissa asioissa, eivätkä ne edes huvittaneet häntä. Koko kauppaa koskeva osasto oli siis pääasiallisesti Styvertsenin käsissä, ja hän hoiti sitä sekä järkevästi että huolellisesti. Hänen runsaat kokemuksensa ja kykynsä tulla toimeen intiaanien kanssa, olivat hänelle suureksi hyödyksi. Siirtomaan kukoistus, joka olisi ollut vieläkin suurempi, jos yhteys kotimaan kanssa olisi ollut taajempi ja tavaroitten lähetys runsaampi, oli suurimmaksi osaksi laskettava hänen ansiokseen. Häntä olikin yritetty viekotella maanmiestensä puolelle Fort Nassauhin, mutta Styvertsen oli aina pysynyt ruotsalaisille uskollisena. Siihen vaikutti ehkä osaltaan se seikka, että hän oli ruotsalaisen kanssa naimisissa. Intiaanien keskuudessa häntä nimitettiin 'Hyvien Tavaroiden Isäksi', varsin imarteleva nimi kauppiaalle.
Knut Liljehöök oli retkikunnan sotilaallinen päällikkö, mutta hän oli silti Styvertsenin käskynalainen. Iältään hän oli melkein yhtä vanha kuin Pekka Drufva, s.o. 21-vuotias. Syynä siihen, että tämä nuori aatelismies oli hautaantunut Amerikan erämaihin, oli ensiksikin se, että hänellä oli palava seikkailuhalu, ja toiseksi hän oli ollut aivan kykenemätön hoitamaan omia raha-asioitaan ollessaan upseerinkokelaana Tukholmassa. Vanhempien mielestä Uudessa Ruotsissa piti olla vähemmän kiusausta antaa taalarien vieriä kuin pääkaupungissa, ja siksi hänet lähetettiin sinne. Ja hän viihtyi erinomaisesti uudessa toimessaan. Suurimpana tekijänä oli erinomainen metsästystilaisuus, sillä hän oli innokas metsämies, mutta olipa hänen viihtymiseensä vielä toinenkin syy. Julkinen salaisuus siirtokunnassa oli se, että Knut Liljehöök ja Lydia Printz olivat rakastuneet toisiinsa. Äitipuoli suosi tätä rakkaudenliittoa, mutta kuvernööri ei sitä tehnyt, sillä hän pelkäsi varmaankin, ettei nuorukainen ollut vielä kylliksi vakaantunut esiintyäkseen kosijana.
Molemmat tiedustelijat, Pekka Drufva ja Mugalla ovat meille ennestään tuttuja. Mutta heidän seurassaan oli vanha, varsin vähän huomiota herättävä mies, joka ulkomuodoltaan ei näyttänyt lainkaan tiedustelijalta eikä metsänkulkijalta, jollemme ota huomioon hänen ilmassa ja tuulessa ahavoituneita kasvojaan. Ulkomuoto ei kuitenkaan usein petä. Mies oli Nick Truve, synnyltään myös hollantilainen, mutta niinkuin Styvertsenkin, oli hän jo vuosia sitten muuttunut ruotsalaiseksi. Kun ruotsalaiset ensin saapuivat Delawarejoen rantamille, oli vain kaksi valkoista miestä pystyttänyt asuntonsa joen eteläiselle rannalle, nimittäin eräs englantilainen ja hollantilainen. Viimeksimainittu oli Nick Truve. Englantilainen katosi jonkun ajan kuluttua, mutta Nick Truve palveli ruotsalaisia metsästäjänä, tiedustelijana ja tulkkina ja hän jatkoi yhä tätä tointaan, vaikka hän oli jo 65 vuoden vanha. Nick Truve juuri oli ollut Pekka Drufvan opettaja metsässä. Ja jos oppilas nyt muutamissa suhteissa, niinkuin ampumataidossa ja terävyydessä voitti opettajansa, niin oli tällä silti niin suuri kokemus ja paikallistuntemus, että nuorukaisella oli vielä paljon opittavaa häneltä. Hän oli lyhytkasvuinen ja hiukan kokoonlyyhistynyt mies, ulkomuodoltaan vain nahkaa ja luuta. Mutta huolimatta 65 ikävuodestaan oli hän kestävämpi kuin useimmat muut ja hyvin voimakas. Pitkä elämä erämaassa oli tehnyt hänet sitkeäksi kuin visakoivun, mutta myös yhtä ryhmyiseksi. Kaikista valkoihoisista Uudessa Ruotsissa oli Nick Truve ainoa, joka oli nainut intiaanitytön. Ja niinkuin on tapa intiaanien kesken, sai "skvaw" hoitaa viljelyksiä ja tupakkamaita tuvan ympärillä, ja hän itse samoili metsiä. Intiaanit nimittivät häntä "Jäljettömäksi", sillä hän osasi peittää erinomaisesti jälkensä.
Matka Uudesta Göteborgista Schylkilljoen suuhun on varsin pitkä, raskasta oli soutaa vasten virtaa. Mutta koska tuuli kääntyi suotuisemmalle puolelle, niin voitiin soutajien avuksi ja matkan lyhennykseksi nostaa purje. Siten saavuttiin jo seuraavana päivänä ennen auringonlaskua Korsholman linnoituksen laiturille, missä retkikuntaa oli vastassa luutnantti Kare, valpas, urhoollinen ja itsepäinen suomalainen, jonka kuvernööri oli nimittänyt uuden linnoituksen päälliköksi, missä hän muuten olikin vain maanmiestensä keskuudessa. Sillä melkein kaikki uutisasukkaat Schylkilljoen suussa olivat suomalaisia, useat heistä kotoisin Värmlannin metsistä, joista heidät oli tuomittu maanpakoon rikoksista uusia metsälakeja vastaan.
Samana iltana läksivät kaikki kolme tiedustelijaa kulkemaan jokea ylös, toisten retkikunnan jäsenten majoittuessa Korsholmaan.
Juuri sillä kohtaa, missä. Schylkilljoki laskee Delawareen, oli päärynän muotoinen saari, jonka leveämpi puoli antoi Delawarejoen puolelle, jota vastoin sen kapeamman puolen Schylkilljoki halkaisi kahtia. Sen leveämmällä puolella oli korkea tasainen penger, ja siinä sijaitsi uusi linnoitus. Kapeammalla puolella, joka oli paljoa matalampi, melkein rämettä, oli raivattu uutismaita, joista piti tulla linnoituksen puutarhoja. Linnoitus oli neliskulmainen rakenne, jonka neljässä nurkassa oli vahvat tornit; ympärillä kulki vallit ja niiden ulkopuolella suuremmaksi vahvistukseksi vielä oli rakennettu korkeat hirsiaitaukset. Kussakin torninsa oli kolme kanuunaa, siis yhteensä kaksitoista kappaletta; kokonaisuutena linnoitus oli vahva puolustuspaikka miten voimakasta hyökkäävää vihollista vastaa hyvänsä. Sen ajan sotataidon mukaan sitä voitiin pitää voittamattomana, jollei sotalaivoja saapunut paikalle.
Tämä osa linnoitusta oli retkikunnan saapuessa sinne valmis. Puolivalmiita olivat sen sijaan ne rakennukset, joissa miehistön oli määrä asua ja varastoja piti säilytettämän. Nämät rakennukset, jotka olivat sijoitetut sileälle aukiolle vallien taakse, eivät vielä olleet edes katon alla. Kuitenkin yksi niistä oli jo siksi valmis, että siinä saattoi hädin tuskin asua. Täällä luutnantti Karelia oli asuntonsa, ja sinne myös molemmat kaupparetkikunnan päälliköt sijoitettiin. Muut saivat tulla toimeen miten parhaiten saattoivat puolivalmiissa taloissa, mikä ei ollutkaan vaikeaa kauniissa kesäilmassa.
Seuraavana päivänä, retkikunnan saavuttua paikalle, sattui tapahtuma, joka teki hollantilaisten ja ruotsalaisten välit niillä seuduin vielä entistään kireämmiksi. Kuvernööri Printz oli vastauksena hollantilaisten protestiin antanut luutnantti Karelle sen käskyn, ettei tästä lähin hollantilaisia veneitä saisi päästää Schylkilljoelle. Mutta kysymyksessä olevana päivänä saapui varsin suuri vene, jossa oli puolen tusinaa hollantilaisia ja muutamia intiaaneja. Ilman muuta se suuntasi kulkunsa Schylkilljoen oikeaan haaraan, aikeissa sivuuttaa linnoitus. Vallilla oleva vahti huusi heille kieltäen heitä jatkamasta matkaa, mutta tähän kieltoon vastattiin vain naurun räjähdyksellä ja veneen perään nostettiin Hollannin lippu. Silloin pyssymies ampui, niin että kuula osui veteen aivan veneen kokan edessä ja kutsui vahtimiehistön paikalle.
Ei nytkään vene tahtonut pysähtyä, mutta kun korpraali, joka johti vahtimiehistöä, annettuaan vielä uuden varotuksen, komensi "laskekaa maihin", tottelivat he vihdoin. Nyt oli luutnantti Karekin kutsuttu paikalle, ja hänen ja veneen päällikön välillä sukeusi seuraava keskustelu:
"Mitä tyhmää pilaa tämä on? Onko vahti tullut hulluksi, koska hän koettaa estää meitä soutamasta eteenpäin ja uhkaa ampua meitä, jollemme käänny takaisin", kysyi jälkimäinen kiivaalla äänellä.
"Sotilas ei ole hullu, kun hän tottelee. Tästä lähin ei ainoakaan hollantilainen vene saa kulkea jokea ylös."
"Sitten päällikkö on varmaankin hullu, koska hän luulee voivansa antaa sellaisia käskyjä", sanoi hollantilainen.
"Ei lainkaan. Schylkill on ruotsalainen joki, niin pitkältä kuin sen juoksua tunnetaan, koska me omistamme maan kummankin puolin sitä. Emmekä me salli, että meidän alueillemme vieraat tunkeilevat."
"Te haluatte siis sotaa meidän kanssamme?"
"Siitä en ole kuullut mitään. Mutta jos te hyökkäätte meidän päällemme, niin osaamme me kyllä puolustautua."
Nyt arvelivat hollantilaiset parhaaksi kääntää veneensä ja palata jälleen Delawarejoelle, mutta päällikkö kohotti kättään, uhkaili linnoitusta ja päästi joukon kiroiluja ja uhkauksia, joita ruotsalaiset eivät täysin voineet kuulla, mutta jotka varmaankin olivat kaikkea muuta kuin sovinnollisia.
* * * * *
Kolmannen päivän iltana istuivat Styvertsen, Liljehöök ja luutnantti Kare viimeksimainitun asunnossa olutta juoden ja tupakoiden, vilkkaasti keskustellen päivän tapauksista. Samassa astui eräs sotamies sisään ilmoittaen, että tiedustelijat olivat palanneet ja halusivat jättää raporttinsa. Hetkistä myöhemmin he seisoivat huoneessa.
"Antakaa nyt kuulla, mitä te olette keksineet", kehotti Styvertsen.
Nick Truve alotti vanhimpana.
"Minun tiedusteluretkeni oli lyhyt ja vaaraton, sillä kuljin pitkin Schylkilljoen itäistä rantaa. Sillä puolen jokea ei ole vielä Susia näkynyt, jollei jotakuta hyvin kätkeytynyttä tiedustelijaa. Sen sijaan on siellä runsaasti delawareja hyvissä sotavarustuksissa, sillä he odottavat Susien hyökkäystä ja toivovat meidän avullamme voivansa estää heitä pääsemästä joen poikki. Siitä huolimatta he ovat hyvin halukkaita saamaan markkinapaikan jokirantaan, luultavasti siksi, että he tietävät, että tavaroiden mukana tulee valkeaihoisiakin, niin että he voivat turvautua heidän apuunsa, jos Sudet hyökkäävät päälle. Löysin myöskin noin kolmen ruotsalaisen peninkulman päässä täältä paikan, mihin sopii erittäin hyvin pystyttää valkeita paaluja, ja ehdotan siksi, että veneet vietäisiin sinne niinpiankuin mahdollista. Sanaa markkinoista on lähetetty kaikille delawareille, jotka asuvat joen läheisyydessä."
Nyt oli Pekka Drufvan vuoro.
"Minä ja Mugalla", sanoi hän, "kuljimme joen läntistä rantaa ja meidän oli varsin vaikea päästä ehein nahoin perille, sillä seutu on aivan täynnä Susia, jotka, niinkuin kuulimme erään päällikön sanovan, aikovat kokonaan hävittää sekä delawarit että valkoihoiset, paitsi hollantilaisia, jotka ovat heidän liittolaisiaan. Noin kahden ruotsalaisen peninkulman päässä täältä kohtasimme suuren leirin, jossa ainakin 400 Sutta oli koolla, kaikki sotavarustuksissa. Siellä oli myöskin kolme valkoista miestä,, yksi heistä oli luultavasti hollantilainen upseeri Fort Nassausta, vaikken tuntenut häntä."
"Entäs molemmat muut", kysyi Styvertsen.
"Peter Irgens ja hänen poikansa Will."
"Sitä minä aavistinkin", keskeytti Styvertsen. "Niin kostonhimoinen kuin tuo mies on, on aivan luonnollista, että tapaamme hänet joka paikassa, missä pahaa suunnitellaan ruotsalaisia vastaan. Niin, eipä ihmetyttäisi minua, vaikkapa hän olisi yksi yllyttävistä voimista Susien suunnittelemassa sodassa meitä ja liittolaisiamme, delawareja vastaan. Mutta jatka!"
"Niin", jatkoi Pekka Drufva, "minulla ei ole paljon lisättävänä, sillä jos halusimme palata takaisin määrä-ajaksi, oli meidän mahdoton tunkeutua sen kauemmaksi kuin tähän leiriin. Sen vain voimme vielä sanoa, että minne ikänä me saavuimme, olivat! kaikki delawarit, jotka asuvat sillä puolen jokea, polttaneet kylänsä ja paenneet itärannalle. Susien joukko on hyvin lukuisa, ja olemme kuulleet kerrottavan, että heimot, jotka asuvat niin kaukana lännessä, ettei ainoakaan valkeaihoinen ole käynyt siellä, ottavat osaa tähän sotaretkeen. Mutta myönnettävä on, että mitä kauempana valkoisista nuo intiaanit asuvat, sitä vähemmän meidän tarvitsee heitä vihollisina pelätä, sillä sitä huonommat ovat heidän aseensa ja sitä enemmän he pelkäävät valkean miehen niinsanottuja taikakonsteja. Sillä voimalla, mikä meillä on ja delawarien avulla ei meidän luullakseni tarvitse pelätä Susien sotaretkeä, niin paljon kuin heitä onkin."
Kun tiedustelijat olivat poistuneet, pitivät nuo kolme päällikköä pitkän neuvottelun, jossa Liljehöök, joka oli nuori ja kiihkeäluonteinen, ehdotti, että toistaiseksi jätettäisiin kaupanteko syrjään ja sen sijaan lähdettäisiin joen läntiselle rannalle, jonne delawarit myöskin olivat kutsuttavat, ja karkotettaisiin Sudet pois ruotsalaisten ja delawarien alueilta. Styvertsen sitä vastoin oli toista mieltä. Hän arveli, että olisi parasta lähteä sille paikalle, jonka Nick Truve oli ehdottanut, ja ilman muuta avata siellä markkinat. Jos Sudet olisivat siksi rohkeita, että he tulisivat joen poikki ja tekisivät hyökkäyksen, niin olisi aika tarttua aseihin, mutta ei sitä ennen, ei ainakaan ennenkuin oli kuultu kuvernöörin mielipidettä. Jos ryhdyttäisiin suoranaiseen hyökkäykseen, olisi siirtokunnan asukkaat kutsuttavat kokoon, eikä sitä voitaisi tehdä ilman kuvernöörin erikoista määräystä.
Luutnantti Kare oli pääasiallisesti samaa mieltä kuin Styvertsen. Mutta toisaalta hän huomautti sitä vaaraa, että hollantilaiset Fort Nassausta mahdollisesti aikoivat auttaa sotavoimalla Susia, ehkäpä aikoivat väkivallalla anastaa ne tavarat, joita ruotsalaiset kuljettivat Schylkilljoelle.
"Minä tiedän", sanoi hän, "että Fort Nassaussa on suuri puute kauppatavaroista, sillä siitä on pitkä aika, kun mikään laiva heidän kotimaastaan on käynyt siellä. Mitä ei itse omista, sen ottaa toiselta. periaate ei liene hollantilaisille kovinkaan vieras."
"Ei, ei", vakuutti Styvertsen, "mitään sellaista ei meidän tätä nykyä tarvitse pelätä. Miten käynee kerran tulevaisuudessa, se on toinen kysymys ja se riippuu pääasiallisesti siitä, ketkä meistä, ruotsalaisetko vai hollantilaiset, saavat voimakkaampaa ja runsaampaa kannatusta kotimaasta. Tällä hetkellä vanhat maanmieheni ovat liian heikkoja ryhtyäkseen avoimeen sotaan ruotsalaisten kanssa. Toista on julkinen sodanjulistus, toista yllyttää intiaaniheimoja sotaan ja sen jälkeen salassa kerätä kastanjat tulesta."
"Mutta", väitti luutnantti vastaan, "Fort Nassaussa on enemmän sotamiehiä kuin meillä on missään linnoituksessamme."
"Totta kyllä, mutta jos laskemme kaikki garnisoonimme yhteen, niin on meillä melkein kaksi vertaa enemmän kuin heillä. Sitä paitsi sodan menestys ei riipu pääasiallisesti sotamiehistä, sillä niiden tärkein tehtävä on puolustaa linnoitusta, vaan siirtokunnan asukkaista, jotka sellaisessa tapauksessa muodostavat sotajoukon. Mutta sotilaita meillä on paljon enemmän kuin hollantilaisilla, jos keräämme kokoon kaikki uutisasukkaamme."
Kun luutnantti oli myöntänyt toisen olevan oikeassa, päätettiin, että kaupparetkikunta lähtisi matkaan aamun sarastaessa Nick Truven esittämälle markkinapaikalle välittämättä sotaisesta mielialasta maqualaisten parissa ja vieläkin vähemmän hollantilaisten uhkaavasta käytöksestä.
Ukkosen Veli päästää tulikäärmeet irti.
Markkinapaikka oli intiaanien tapaan merkitty valkoisin paaluin sillä kohdalla, missä Schylkilljoki muodostaa puoliympyrän kauniin niityn ympärille; niityn itäisenä rajana oli varsin laakea kukkula, jonka rinteillä kasvoi rehevää pensaikkoa, mutta sen ylin harja oli tasainen ja metsätön. Paalujen ympäröimällä paikalla olivat tavarat asetetut osittain maahan, osittain mukaan tuoduille laudoille, jotka olivat lasketut pukkien varaan, osittain myöskin, niinkuin hienommat kankaat, helmet ja muut koristeet suurempaan, keskelle niittyä pystytettyyn telttaan. Kaupparetkikunta oli samana päivänä saapunut paikalle, ja tavarat oli juuri saatu järjestykseen. Mutta suuria intiaanijoukkoja tunkeili jo valkeitten paalujen sisäpuolella ja he osoittivat suurta ostamishalua sotahuhuista huolimatta. Kaikki nämät intiaanit kuuluivat suureen Lena-Lenapekansan eri heimoihin, mutta suurin osa oli kuitenkin minqualaisia. Ja metsissä markkinapaikan ympärillä oli runsaasti nuotioita, joiden ääressä intiaanit odottivat vuoroaan päästäkseen valkoisten paalujen sisäpuolelle, sillä tungoksen ja epäjärjestyksen välttämiseksi ei sallittu kuin määräjoukon tulla kerrallaan paikalle. Matkalla Korsholmasta markkinapaikalle eivät viholliset olleet vähimmälläkään tavalla häirinneet retkikuntaa, mutta Susia sotavarustuksissaan oli silloin tällöin näkynyt läntisellä rannalla, näyttäen toteen, että tiedustelijat olivat olleet oikeassa väittäessään, että nämät intiaanit varustautuivat sotaan. Sen johdosta oli ryhdytty joihinkin varokeinoihin. Niinpä markkinapaikan edustalla olevaa jokirantaa vartioitsi vahtimiehistö, johon kuului sekä valkoisia että delawareja. Ja paitsi valkoisia paaluja ympäröivää vahtia, jossa toimessa oli ruotsalaisia sotamiehiä, oli sotilasvahti myöskin jo mainitulla kukkulalla, mistä he pyssyineen saattoivat hallita koko markkinapaikkaa sekä suurinta osaa jokirannasta.
Intiaanien kanssa kauppaa käydessä ei tietystikään mikään raha tullut kysymykseen, vaan tavaroita vaihdettiin keskenään. Intiaanien vaihtotavarana oli pääasiallisesti majavan-, karhun-, oravan y.m. metsäneläinten nahat sekä tupakka. Tämän halutun tavaran viljelys oli ikivanha, koska tupakkaa välttämättömästi tarvittiin intiaanien neuvotteluissa, mutta huomattuaan miten haluttua tavaraa se oli valkoisten kauppiaitten parissa, alkoivat monet intiaanit, varsinkin uutisasutusten läheisyydessä, viljellä sitä suuremmassa määrässä käyttääkseen sitä vaihtotavarana. Intiaanien tupakka oli kuitenkin hiukan halvempihintaista kuin uutisasukkaiden, sillä intiaaninaiset, jotka enimmäkseen hoitivat tätä viljelystä, eivät osanneet oikein taitavasti käsitellä satoa.
Ruotsalaisten vaihtotavarana olivat aseet — paitsi kiväärit ja ruuti, jotka olivat kiellettyjä — yksinkertaisemmat talouskalut, viltit, erilaiset kankaat, lasihelmet ja muut koristeet.
Sen hyvän sovun nojalla, joka aina vallitsi ruotsalaisten ja Lenni-Lenapikansan välillä, kävi kauppa melkein aina riidatta. Mutta hidasta se oli intiaanien monien tapojen vuoksi. Kun intiaani tarjosi jotakin vaihdettavaksi, täytyi hänen aina kukkaskielellä kehua tavaransa hyvyyttä sekä omaa, tai päällikkönsä ja heimonsa erinomaisuutta. Ilman tuollaista puhetta ei kaupanteosta voinut tulla mitään ja se kysyi aikaa, varsinkin jos tulkin tuli olla välittäjänä.
Styvertsen, "Hyvien Tavaroiden Isä", oli kuitenkin niin täydellisesti perehtynyt intiaanien tapoihin ja tottumuksiin ja oli niin hyvin opettanut apulaisensa että kauppa sujui varsin nopeasti. Toinen joukko toisensa jälkeen päästettiin paalutuksen sisäpuolelle. Harvoin kuitenkaan sellaiset markkinat, kuin kysymyksessäolevat, saattoivat päättyä lyhyemmässä ajassa kuin viikossa.
Nyt, niinkuin sanottu, oli ensimäinen markkinapäivä. Päivällisen aikana ilmoitti sotilasvahti kukkulalta, että joukko intiaaneja, luultavasti maalaisia, oli tulossa rantaan joen toisella puolella. Aikoivatko Sudet nyt jo hyökätä? Niin, sitä ei ollut hyvä tietää. Kaikissa tapauksissa käski Styvertsen vahvistaa rantavahtia. Sitä paitsi lähetettiin sana intiaanileireihin metsään, että minqualaisten tuli olla valmiina sotaan.
Seuraava ilmoitus kuului, että viidettäsataa maqualaista oli pystyttänyt leirinsä toiselle rannalle.
Styvertsen päätti antaa kaupanteon jatkua häiriytymättä. Hänen ei tarvinnut katua tätä tyyntä myrskyn edellä, sillä epäilemättä se teki hyvinkin valtavan vaikutuksen vihamielisiin intiaaneihin. Ja toiselta puolen ystävällismieliset intiaanit tunsivat suurempaa turvallisuutta nähdessään, miten rohkeat valkoiset olivat.
"Ukkosen Veli lyö heidät mäsäksi, jos he tulevat joen poikki", tuumattiin leiritulien ääressä.
Äkkiä ilmestyi kanootti joelle. Siinä istui yksinäinen intiaani keihäs kädessä, johon oli kiinnitetty vampumi.
Se oli rauhanmerkki, jota ei voitu käsittää väärin.
Intiaani sai nousta maihin. Hän ilmoitti, että suuri maqualaisten päällikkö, Kirjava Kotka, halusi kahden miehen seuraamana käydä tervehtimässä Hyvien Tavaroiden Isää.
Styvertsen vastasi, että päällikkö oli tervetullut, ja ryhdyttiin toimenpiteihin hänen vastaanottoaan varten.
Pekka Drufva kuului rantavahtiin ja hänen paikkansa oli juuri sillä kohtaa, missä Kirjava Kotka nousi maihin. He tunsivat kumpainenkin toisensa, päällikkö ei ollut tietävinään, että hän oli nähnyt pelättävimmän vastustajansa, mutta nopea katse, joka kiintyi Pekka Drufvaan, ilmaisi kuitenkin hehkuvaa vihaa, johon sekaantui myös hiukan pelkoa.
Kauppa oli siksi aikaa keskeytynyt ja maihinnousupaikalle oli pingoitettu valtava kangas auringonteltaksi. Sen alle oli asetettu istuimia Styvertseniä ja Liljehöökiä varten sekä heitä vastapäätä samanlaiset istuimet Kirjavalle Kotkalle ja hänen kahdelle miehelleen, joista toinen oli Majavantappaja.
Styvertsen lausui vieraansa tervetulleiksi ja lopetti puheensa, jonkaNick Truve tulkitsi maqualaisten kielellä, seuraavasti:
"Huhun kieli voi joskus olla petollinen. Se on kertonut, että maqualaiset ovat kaivaneet maasta sotatapparansa taistellakseen valkoisia veljiään vastaan. Mutta kun heidän kuuluisa päällikkönsä on saapunut rauhalliselle vierailulle valkoisten miesten leiriin, ymmärrämme me, että se on valehdellut, Kirjava Kotka polttakoon rauhanpiippua valkoisten veljiensä parissa."
Nyt tuotiin intiaanipiippu esille, se täytettiin tupakalla ja sytytettiin ja sitten se kiersi miehestä mieheen tässä pienessä piirissä, niinkuin intiaanitapa vaati. Kun Kirjava Kotka oli vetänyt pari sauhua ja senjälkeen pari minuuttia istunut syviin mietteihin vaipuneena, seuraten juhlamenojen sääntöjä, puuttui hän puheeseen:
"Hyvien Tavaroiden Isä on viisas, sillä hän ei usko pahoihin kieliin. Maqualaiset ovat kaivaneet sotatapparansa niin syvälle maahan, etteivät he ole voineet löytää sitä. Sen sijaan he ovat huomanneet, että ne punaiset heimot, jotka asuvat lähempänä valkoisia miehiä kuin he itse, omistavat parempia aseita, kauniimpia kankaita ja runsaampia koristeita, ja he ovat kuulleet, että sellaisia aarteita ei voiteta taistelulla, vaan rauhallisella vaihtokaupalla valkoisilta miehiltä. Silloin he tuumivat: Miksikä eivät maqualaisetkin voisi tehdä kauppaa Hyvien Tavaroiden Isän kanssa? Meidän metsämme ovat täynnä riistaa, joiden nahat miellyttävät valkoisia miehiä. Miksikä Hyvien Tavaroiden Isä ei vaihtaisi niitä omiin tavaroihinsa? Kun sitten pöllö, viisain linnuista, lauloi, että valkoinen tavarapäällikkö oli lastannut kaksi suurta venettä täyteen hyviä tavaroita ja lähtenyt länttä kohti, missä maqualaiset vartioivat auringon vuoteen ääressä, päättivät he mennä häntä vastaan. Vain tässä tarkoituksessa he ovat saapuneet tänne ja pystyttäneet leirinsä joen toiselle rannalle, jonne heidän nuoret miehensä ovat kuljettaneet raskaita nahkakuormia. Nyt minä kysyn, Hyvien Tavaroiden Isä, sallitko maqualaisten samoinkuin minqualaistenkin tehdä kauppaa kanssasi? Minä olen puhunut."
Tähän vastasi Styvertsen:
"Maqualaiset ovat tavaroineen tervetulleet ja kernaasti me tahdomme ryhtyä vaihtokauppaan heidän kanssaan. Mutta koska he ovat hyvin urhoollisia ja voimakkaita, niin sallimme vain 20 kerrallaan saapua tavaroineen joen poikki, jotta meidän nuoret miehemme eivät pelkäisi heitä. Jos Kirjava Kotka on tyytyväinen näihin ehtoihin, niin voi kaupanteko alkaa milloin hyvänsä."
Kirjava Kotka neuvotteli seuralaistensa kanssa luultavasti vain näön vuoksi, ja suostui sitten ehdotukseen. Sopimus vahvistettiin kädenlyönnillä ja uudella rauhanpiipulla. Sitten kolme Sutta palasi joen poikki, ja kaupantekoa jatkettiin jälleen.
Pian saapui kymmenkunta kanoottia kahdenkymmenen maqualaisen ja tavaroiden kera. He näyttivät olevan hyvin ostonhimoisia ja vaihtotavarana heillä oli erinomaisen hyviä nahkoja. Sitten nämä kymmenen kanoottia kulkivat alituisesti edestakaisin joen poikki, milloin saattaen kahtakymmentä kauppansa päättänyttä intiaania, milloin tuoden yhtä monta uutta asiakasta. Styvertsen oli erittäin mielissään, sillä tavarat menivät hyvin kaupaksi ja kaikki kävi rauhallisesti.
Pelätyn sotaretken päättyessä näin rauhallisella tavalla alkoivat minqualaiset suurin joukoin poistui paikalta, sen mukaan kuin he olivat kauppansa päättäneet. Styvertsenillä ei ollut mitään sitä vastaan sanottavana, sillä hänkin uskoi rauhaan ja iloitsi mielessään, että ensi kertaa, sen jälkeen kuin Uuden Ruotsin siirtokunta oli perustettu, hän oli joutunut näin rauhalliseen ja edulliseen kosketukseen läntisten intiaaniheimojen kanssa.
Kaksi miestä oli sittenkin ruotsalaisten leirissä, jotka eivät olleet yhtä tyytyväisiä asioiden kehitykseen, nimittäin Nick Truve ja Pekka Drufva. "Tämän rauhan takana piilee petos", sanoivat he. "Maqualaiset koettavat saada meidät rauhallisiksi ja odottavat hetkeä, jolloin liittolaisemme ovat poistuneet. Sitten he aikovat tehdä hyvät kaupat anastamalla omat tavaransa sekä voittamalla meidät." Mutta Styvertsen ei tahtonut ottaa tätä varotusta korviinsa. Hän uskoi Kirjavan Kotkan rehellisyyteen ja väitti, ettei koko hänen pitkän kokemuksensa aikana intiaanit olleet tehneet itseään syypäiksi sellaiseen petokseen, jota nämät molemmat pelkäsivät.
"Ei", sanoi Pekka Drufva, "ei kukaan lenni-lenapeista sitä tekisikään. Ja muitten intiaanien kanssa ruotsalaiset tähän saakka ovat olleet hyvin vähän kosketuksissa. Mutta maqualaisista voi olettaa mitä hyvänsä."
"Intiaani kuin intiaani", arveli Styvertsen.
Punaisten ystävien parissa oli kuitenkin eräs, joka oli samaa mieltä kuin tiedustelijatkin, nimittäin Minquaspäällikkö, Lentävä Orava. Tämä tarjoutui koko heimonsa kera, johon kuului hiukan toista sataa miestä, viipymään Schylkilljoen rannalla yhtä kauan kuin valkoihoisetkin. Suuressa arvossa pidetyn Minquaspäällikön mielipide teki vaikutuksensa Styvertseniin, niin että tämä suostui tarjoumukseen.
Tavaroiden hyvä menekki sai aikaan sen, että ne loppuivat paljoa aikaisemmin kuin mitä oli oletettu tai jo viidentenä päivänä päivällisen aikana. Lopun päivästä käytettiin ostettujen tavaroiden sälyttämiseen veneisiin. Varhain seuraavana aamuna oli määrä lähteä kotimatkalle.
Vähää ennen auringonlaskua sinä päivänä tapasi Pekka Drufva sattumaltaStyvertsenin, jolloin tämä sanoi:
"Nyt näkyy, että olin oikeassa maqualaisten rauhallisiin aikeihin nähden."
"Mistä se näkyy", kysyi tiedustelija.
"Mene ylös kukkulalle sotilasvahdin luo, niin saat nähdä. Maqualaiset ovat hajottaneet leirinsä, sammuttaneet tulensa ja ovat nyt kotiinlähdössä."
"Niin, kunhan voisi olla oikein varma siitä, että he lähtevät kotiinsa. Pian he katoavat metsän kätköön, ja kuka tietää, mitä tietä he sitten kulkevat."
"Sinä olet parantumaton epäilijä", vastasi Styvertsen nauraen. "Toivottavasti on sinulla vahvempi usko mitä kristinuskon oppiisi tulee, sillä muuten ei isä Campanius ole sinuun tyytyväinen ensi lukukinkereillä."
Tuli ilta ja vielä lisäksi hyvinkin pimeä ilta, sillä taivas oli pilvessä, vaikkei vielä satanutkaan. Päivä oli ollut rasittava, niin että jokainen pyrki hyvissä ajoin levolle, varsinkin kun seuraavana aamuna täytyi varhain olla liikkeellä. Vahdit olivat entisillä paikoillaan, mutta muuten ei oltu ryhdytty minkäänlaisiin varokeinoihin. Siitä saakka kuin retkikunta oli saapunut tälle paikalle, olivat tiedustelijat vuoron perään vahtineet yöllä hiukan kauempana leiristä kuin minne vahtien silmä kannatti. Nyt oli Mugallan vuoro ja hän oli hyvissä ajoin lähtenyt lähiseuduille. Pekka Drufva ja Nick Truve sen sijaan olivat panneet maata telttaan, joka heille oli luovutettu.
Pekka Drufva ei saanut kuitenkaan unta silmään. Levottomasti hän heittelehti kuusenhavuista tehdyllä vuoteellaan, ihmetellen kuluisiko tämä yö rauhallisesti. Hän epäili sitä. "Minä näin Kirjavan Kotkan silmistä", kuiskaili hän itsekseen, "että hänellä oli paha mielessä ja että kostoajatukset kiiluivat hänen leimuavan katseensa pohjalla. Kunpa Styvertsenin herkkäuskoisuus ei syöksisi meitä vaaraan! No, yhdessä suhteessa onnistui kuitenkin varotukseni. Lentävä Orava ja hänen miehensä ovat paikalla."
Vähitellen väsymys voitti kuitenkin hänet ja hän vaipui uneen.
Miten kauan hän oli nukkunut, sitä hän ei selvästi tiennyt, mutta äkkiä hän heräsi siihen, että käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Hämärässä hän oli näkevinään, että intiaani seisoi hänen vuoteensa ääressä ja hän kohosi unenpöpperössä ja pelästyneenä pystyyn. Mutta niinpiankuin intiaani alkoi puhua, rauhoittui Pekka Drufva, sillä hän tunsi hänet ystäväkseen Mugallaksi.
"Ukkosen Veli", sanoi tämä, "hiero uni silmistäsi ja herätä leiri, sillä Sudet ovat hiukan eteläpuolella leiriämme kulkeneet joen poikki ja tunnin kuluttua valkeat miehet saavat kuulla heidän sotahuutonsa."
Samassa silmänräpäyksessä Pekka Drufva oli jalkeilla. Ensin hän herätti Nick Truven ja pyysi sitten Mugallan varottamaan Lentävää Oravaa, jonka leiri oli kukkulan toisella puolen. Sitten hän läksi itse Styvertsenin telttaan ilmoittaakseen asiasta päällikölle ja lähetti Nick Truven samassa asiassa sotilasvahdin luo.
Parin minuutin kuluttua koko leiri oli jalkeilla. Neuvottelua pidettiin päälliköiden, Lentävän Oravan ja molempien valkoisten tiedustelijoitten kesken miten olisi nyt parasta ryhtyä puolustukseen. Kukkula, missä sotamiehet olivat vahdissa, oli paras puolustusasema, mutta jos päävoima siirrettäisiin sinne, niin olisi vaara lähellä, että veneet ja niiden lasti kadotettaisiin. Ja sitä Styvertsen ei tahtonut millään ehdolla, yhtä vähän kuin jakaa kahteen osaan joukkonsa, joka oli vähäinen vihollisen suureen voimaan nähden. Jonkun aikaa epäröityään he päättivät kaikessa kiireessä rakentaa puista ja pensaista, joita varsin suuressa määrin oli kaadettu markkinapaikalta, sekä laudoista, pukeista ja laatikoista puolikuun muotoisen sulun venevalkaman eteen, jonka takana olisi tilaa myös intiaaneille. Tämä suojus varjelisi erinomaisesti nuolia vastaan, ja niillä 17 kiväärillä, jotka olivat puolustajien käytettävinä, arveltiin hyvin voitavan pitää puoliaan ylivoimaa vastaan. Avuliaista käsistä ei ollutkaan puutetta, ja tavattoman lyhyessä ajassa tilapäinen sulku saatiin valmiiksi.