The Project Gutenberg eBook ofPunaiset sudet: Historiallinen seikkailukertomusThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Punaiset sudet: Historiallinen seikkailukertomusAuthor: C. August CederborgTranslator: Helmi KrohnRelease date: March 30, 2021 [eBook #64960]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUNAISET SUDET: HISTORIALLINEN SEIKKAILUKERTOMUS ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Punaiset sudet: Historiallinen seikkailukertomusAuthor: C. August CederborgTranslator: Helmi KrohnRelease date: March 30, 2021 [eBook #64960]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Tapio Riikonen
Title: Punaiset sudet: Historiallinen seikkailukertomus
Author: C. August CederborgTranslator: Helmi Krohn
Author: C. August Cederborg
Translator: Helmi Krohn
Release date: March 30, 2021 [eBook #64960]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUNAISET SUDET: HISTORIALLINEN SEIKKAILUKERTOMUS ***
Historiallinen seikkailukertomus
Kirj.
Suomentanut
Helmi Krohn
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1919.
1. Vaikea kiusaus. 2. Hirvenpyynti. 3. Hyljätyn kosijan kosto. 4. Valtaneuvos ja kersantti. 5. Uuden Ruotsin uutisasutuksella. 6. Ukontuli. 7. Pekka Drufva saa uuden nimen. 8. Pekka Drufva lähtee etsimään kadonnutta uutisasukasta. 9. Elävänä haudatut. 10. Kostaja saapuu. 11. Rumpali ja karhu. 12. Kuvernööri ja hänen perheensä. 13. Kaupparetkikunta Schylkilljoella. 14. Ukkosen Veli päästää tulikäärmeet irti. 15. Pekka Drufva voittaa maqualaisten suuren poppamiehen. 16. Palava järvi. 17. Kova isku. 18. Jäljillä. 19. Intiaanileiri. 20. Kaksi tuntia järven pohjassa. 21. Pelastus. 22. Vanha tuttava. 23. Pekka Drufva lähtee pois Uudesta Ruotsista. 24. Oikea saapuu.
Vaikea kiusaus.
Oli kylmä tammikuunpäivä vuonna 1642. Jäisen kylmä lumimyrsky pyyhkäisi yli Ahvenanmeren selkien ja saarien, metsien ja kukkuloiden, ja ilma oli niin sakea lumituiskusta, että kulkija, joka tällaisessa koiranilmassa liikkui ulkona, töin tuskin saattoi nähdä parikaan syltä eteensä. Metsässä oli hiukan tyynempää, mutta sielläkin täytyi olla hyvin tuttu löytääkseen lumimyrkyssä eteensä, vaikka olikin, tai oikeammin olisi pitänyt olla valoisa päivä, sillä vastikään oli Jomalan kirkosta kuulunut puolipäivän soitto.
Mutta enimmät ahvenanmaalaiset pysyttelivät mökeissään ja lämmittelivät itseään loimuavan takkavalkean ääressä.
Eivät kuitenkaan kaikki. Kaukana Mustankylän metsässä kiiti hiihtäjä kapeaa polkua pitkin, ja varmaankin hän tunsi tarkasti nämät seudut, sillä hämärästä huolimatta hän ei hetkeäkään näyttänyt epäröivän tien suuntaa, jonka jäljet tuisku oli näkymättömiin pyyhkäissyt.
Hiihtäjä oli 17 tai 18 vuoden vanha, kookas ja vahvarakenteinen nuorukainen, jonka pyöreät, varsin kaunismuotoiset kasvot punoittivat lumimyrskyssä tavallista enemmän. Vaatteet olivat karheaa sarkaa ja maalaiskuosia, mutta tavallisen, lyhyen ahvenanmaanlaisen talonpoikaistakin asemesta oli hän kääriytynyt karheaan sarkavaippaan, jommoisia siihen aikaan teinit, s.o. kaupunkien kimnaasien oppilaat käyttivät.
Nuorukainen olikin teini.
Selässä hänellä oli säkki, mutta se oli tyhjä eikä sillä näyttänyt muuta virkaa olevankaan, kuin suojella selkää takaapäin pyryttävältä lumelta.
Tähän saakka oli ollut varsin raskasta hiihtää vasta sataneessa lumessa, mutta nyt nuorukainen saapui jyrkän mäen päälle, ja siitä suksi liukui vinhaa vauhtia alas. Äkkiä hän huomasi edessään mäessä lumituiskun keskellä liikkuvan kummituksen, jonka ääriviivoja hänen oli mahdoton erottaa. Se tuli yhä lähemmäksi, ja koska kapea tie painui keskellä mäkeä syvään kuoppaan, niin näytti siltä kuin yhteentörmäystä olisi ollut mahdoton välttää.
Mutta nuorukainen oli taitava hiihtäjä. Lujasti jarruttaen sauvoillaan ja kääntäen suksensa poikittain hänen onnistui pysähtyä. Mutta hän oli tullut siksi lähelle tuota kummitusta, että hän tunsi eläimen huohotuksen vasten kasvojaan.
Eläimen hän äkkäsi kokonaan lumeen peittyneeksi hevoseksi, ja hevosen selässä kyykötti ratsastaja.
"Tuhat tulimmaista, sinäkö siinä pyrähdät päälle, Pekka Teini?"
"Rapatalon Lassiko tällaisessa tuiskussa on hevosta jalottelemassa!"
Nämät huudahdukset kaikuivat yhteen aikaan kummaltakin taholta.
Se, jota nimitettiin Rapatalon Lassiksi, oli pitkä roikale, jonka jalat viilsivät miltei maata, niin pienikasvuinen hevonen oli, jonka selässä hän istui. Hän oli paria vuotta teiniä vanhempi, oli vastikään ottanut hoitoonsa isänsä talon ja elätti itseään osittain maanviljelyksellä, osittain kalastuksella, niinkuin enimmät ahvenanmaalaiset.
"Sinä tulet varmaankin Mustankylän rikkaan Svenin luota", jatkoi Lassi.
"Oikein arvasit."
"Mutta säkki, joka riippuu selässäsi, on tyhjä. Et siis saanut jauhoja."
"En hyppysellistäkään."
"Niin, niin, ei suvusta suurta apua, sanoi kettu koirista."
Teinin kasvot olivat synkistyneet ja hän puri huultaan. Vihdoin hän sanoi:
"Mitäpä se asia sinuun kuuluu, Rapatalon Lassi. Ei sinulla kuitenkaan liene halua täyttää säkkiä."
Näin sanoen hän aikoi jatkaa matkaansa. Mutta se ei näyttänyt sopivan nuoren talollisen aikeihin. Hän pidätti häntä sanoen:
"Älä pane pahaksesi, Pekka Teini; tarkoitukseni ei ollut paha. Kyllähän minä sen käsitän, ettei kersantin tuvassa tänä talvena ole helppo elämä. Herranen aika tätä vuotta! Viljahan paleltui viime syksynä pelloilla, silakansaalis oli huono ja puolet Ahvenanmaan asukkaista näkee nälkää. Kersantti ei voi myödä verkkojansa, sillä ei kellään ole millä ostaa, eikä hän samasta syystä saa leikkauksilla koristamiaan rasioita eikä vitimiä myödyiksi. Kun rikas lankokaan ei tahdo auttaa, niin ymmärtäähän sitä jokainen, että te olette ahdinkotilassa. Ei, pussiasi en minä voi täyttää, jauhoja ei minulla ole edes sen vertaa kuin itse tarvitsisin, mutta hyvän neuvon voit saada minulta."
"No, annahan kuulua."
"Niin nuori kuin oletkin, Pekka, ja tottunut istumaan nenä kirjassa, niinkuin ammattisi vaatiikin, koska aiot papiksi, olet kuitenkin paras ampuja ja reippain metsämies koko Ahvenanmaalla. No niin, jos jauhot loppuvat vakkasesta, niin heitä pyssy olalle ja hanki jotakin pataan pantavaa."
"Olen yrittänyt pyytää hylkeitä, mutta ne ovat menneet merelle karkuun.Ja jäniksiä ja metsoja ei tänä talvena ole runsaasti."
"Jäniksiä ja metsoja — kuka nyt sellaista roskaa ajattelee. Ei, parempaa riistaa minä tarkoitan. Ahvenanmaan metsissä ei ole puutetta hyvistä paisteista, jotka toistaiseksi vielä kulkevat neljällä jalalla ja odottavat vain metsästäjän kuulaa."
"Mitä sinä tarkoitat, Lassi?"
Tämä kumartui teinin puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Minä tiedän sopivan hirvien oleskelupaikan. Jos tahdot tulla mukaan, niin lähdemme jonakin kuutamoyönä ja nappaamme itsellemme kauniin koirashirven."
"Oletko mieletön, Lassi. Etkö tiedä että kuninkaalla yksin on oikeus ampua hirviä Ahvenanmaalla? Jokainen ahvenanmaalainen hirvi on kuninkaan yksityisomaisuutta, ja jos siihen kajoo, niin tuomitsee laki pahantekijän kuolemaan."
Lassi nauroi.
"Ja siitä huolimatta", sanoi hän, "ammutaan vuosittain Ahvenanmaalla useitakin hirviä metsämiehen siitä kärsimättä. Mutta eipä hän olekaan niin typerä, että hän ilmoittaisi nimismiehelle, milloin hän aikoo ampua hirven. Luoja on luonut eläinparat ihmisten hyväksi, mutta sanassa ei sanota, että kuninkaalla yksin olisi oikeus niihin. Sitä paitsi ei meillä ole kuningasta Ruotsissa, vaan ainoastaan kuninkaallinen neito, joka on vain 16 vuoden vanha, eikä hänen taida tehdä mieli lähteä Ahvenanmaalle hirviä metsästämään."
"Yhdentekevää. Voihan hän lähettää jonkun puolestansa. Sitä paitsi väitetään, että nuori kuningatar on hyvin huvitettu metsästyksestä, niin että kempä tietää?"
"Jos hän tietäisi, että Ahvenanmaan asukkaat näkevät tänä talvena nälkää, niin ei hän ankarasti rankaisisi sitä, joka hätäänsä ampuu hirven. Muuten hän ei tulisi hyväsydämiseen isäänsä."
"Siinä kyllä voit olla oikeassa, Lassi. On raskasta nähdä nälkää, kun metsässä on yllin kyllin ravintoa. Yksinpä isänikin, joka on niin kuningasmielinen, ettei toista hänen vertaansa koko maassa, arvelee, että metsästyslait ovat kohtuuttomia ja vääriä, sen hän on useasti sanonut, varsinkin kun hirvistä on ollut puhetta, jotka kesäisin eivät tuota niinkään vähän tuhoa talonpoikien pelloilla, mutta onpa hän myöskin sanonut: lakia tulee meidän kunnioittaa. Enpä kuitenkaan usko, että nykyään, niinkuin korkeasti edesmenneen kuningas Kaarle IX:n ankaran hallituksen aikana, rangaistaisi hirvenampujaa kuolemalla, vaikkakin laki siten määrää."
"Siinä sen näet. Ja mitä kersanttiin tulee, niin minun mielestäni hänellä, joka kuninkaan palveluksessa on uhrannut molemmat jalkansa, pitäisi olla oikeus vaatia vastalahjana kuninkaalta, että hän saisi tyydyttää nälkäänsä kuninkaallisen hirven lihalla, sellaisessa hädässä kuin hän ja hänen perheensä nyt on. Sitä suuremmalla syyllä, kun hänen kolme vanhinta poikaansa on sotapalveluksessa Saksassa."
Teini nauroi.
"Jos minä", sanoi hän, "saadakseni särvintä taloon, ampuisin yhden kuninkaan hirvistä, niin luuletko sinä, että minä tai joku muu, jollei juuri kuningatar itse, saisi isä ukkoa, maistamaan palastakaan sen hirven lihaa? Ei, pikemmin hän kuolisi nälkään. Vanhan kersantin kunnia ei istu vatsassa, vaan hiukan korkeammalla. Ja mitä hyötyä koko salametsästyksestä silloin olisi, sillä en minä itseni vuoksi yritä hankkia ruokaa taloon. Tämänpäiväinen käyntini enoni luona oli raskas matka, enkä minä sitä olisi tehnyt, jos vain minusta olisi ollut kysymys. Mutta en voi nähdä omaisteni kituvan koettamatta ainakin lieventää hätää."
"Se onkin sinun velvollisuutesi. Mutta mitä nyt minun ehdotukseeni tulee, niin tiedän kyllä, että kersantti ei koskaan suostuisi syömään hirvenlihaa. Mutta mitä sillä väliä? Ukkoa on autettava vastoin hänen tahtoaan. Eikä se vaikeata ole. Minä neuvon sinulle miehen lähiseudulla, joka salassa ostaa ja maksaa käteisellä rahalla sekä nahan että lihat. Rahoilla hankit sinä sitten sekä jauhoja että muita elintarpeita kyläkauppiaalta, ja sanot kersantille, että olet ne saanut ampumistasi hylkeistä. Sitten voit huoleti palata Turkuun ja jatkaa lukujasi, sillä silloin voit olla huoleti, että vanhukset tulevat toimeen kevääseen saakka, ja sen jälkeen ukko omin neuvoinkin suoriutuu."
"Tuo kuuluu erittäin hyvältä, ja jos suunnitelmaasi voitaisiin toteuttaa rikoksetta ja valheetta, niin olisin sinulle kiitollinen neuvostasi. Mutta siten se ei käy. Isäni on opettanut minulle, että rehellisyydellä pääsee pisimmälle."
"Niin, jos tahtoo nähdä nälkää. — — Mutta jos lähemmin asiaa aprikoituasi tulet toiseen tulokseen, niin käänny puoleeni. Minä pysyn sanassani."
Teini työnsi sen enempää sanomatta suksisauvansa lumeen ja katosi äkisti lumituiskuun.
Talonpoika katsoi vielä hetken aikaa teinin jälkeen ja mutisi hampaittensa välissä:
"Kyllä hän tulee, kun oikein kovalle ottaa. Ja jos kaikki onnistuu, niin Karin, tuo kopea letukka, on vallassani, hän, joka pitää itseään liian hyvänä ruvetakseen talonpojan vaimoksi."
Sitten hän uhutti hevostansa ja hetken kuluttua hänkin oli kadonnut lumipyryyn, joskin vastakkaiseen suuntaan.
* * * * *
Pekka Drufva jatkoi sillä välin hiihtoretkeään. Noin puolen tunnin hiihdon jälkeen alkoi metsä harveta, ja nuorukainen lähestyi rantaa, joka oli täynnä lukemattomia lahtia ja niemiä. Myrsky yhä yltyi, ilma sakeni sakenemistaan. Että Pekka Drufva siitä huolimatta pääsi eteenpäin, joskin hitaammin, riippui kerrassaan hänen hiihtotaidostaan ja harvinaisista ruumiinvoimistaan. Ja vieläkin ihmeellisempää oli, että hän tässä lumipyryssä saattoi pysyä oikealla tiellä. Se riippui varmaankin enemmän vaistosta kuin silmistä, jotka olivat aivan pyryn sokaisemat.
Mutta vähitellen hän pääsi matkansa määrään, matalan mökin edustalle, jonka ikkunasta tuli loisti. Hän asetti sukset seinää vasten, pudisti lumen yltään ja astui pimeään eteiseen, missä hän ripusti tyhjän säkkinsä naulaan. Sen jälkeen hän meni tupaan, jota valtava pystyvalkea valaisi.
Mökin pienuuteen nähden oli tupa varsin tilava, joskin neljännen osan siitä vei suuri muuri tulipesineen ja leivinuunineen, ja sen yläpuolella oleva holvi, jonka yksi kulma lepäsi vankan, leikkauksilla koristetun tammipylvään päällä. Se oli n.s. harjatupa, jommoisia saarella oli useita, mutta tässä oli sittenkin joitakin erikoisuuksia huomattavissa. Niinpä toisella pitkällä sivulla oli ikkuna lyijykehyksisine lasiruutuineen, harvinainen ylellisyystavara tosiaankin näinä aikoina ahvenanmaalaisessa tuvassa, sillä tavallisesti käytettiin lasin asemesta vain öljyttyjä kalvoja ja usein ne sijoitettiin kattoon. Siten oli laita tuvan toisessa päässä. Lasi-ikkuna sekä tuvan kalusto yleensäkään eivät todistaneet köyhyyttä, päin vastoin jommoistakin varallisuutta sekä ilmaisivat samalla, että tuvan asukkailla oli hiukan suuremmat vaatimukset elämän ulkonaisiin oloihin nähden kuin tavallisilla torppareilla.
Nälkävuosina vain hätä kolkuttikin tämän tuvan ovelle. Tavallisissa oloissa kersantti osasi kylläkin pitää sen loitommalla.
Erikoisuutena tälle tuvalle oli sekin, että hirsiseinät olivat aistikkaasti peitetyt kalaverkoilla, jotka nähtävästi olivat aivan uusia ja käyttämättömiä.
Muurin ja pitkänseinän välinen ala oli järjestetty jommoiseksi juhlahuoneeksi. Siellä vallitsi suurempi siisteys kuin muualla ja kaikki laitteet olivat sirompia; siellä suuri perhevuode oli saanut paikkansa, ja sen yläpuolella riippui kuningas Kustaa Aadolfin kuva päärynäpuisissa, veistetyissä kehyksissään, jota vielä lisäksi ympäröi pajunlehdistä solmittu seppel, ainoa laakeripuun tapainen, joka Ahvenanmaalla kasvaa. Kuvan alla riippui kaikesta päättäen paljon käytetty pertuska, ase, joka jo kolmekymmenvuotissodan aikana oli joutunut pois käytännöstä, mutta jota sen sijaan jalkaväen aliupseerit kantoivat virkamerkkinään.
Uunin toisella puolella istui itse kersantti Drufva veistäen puuta. Hän oli oikea sankari vartaloltaan, vuodet ja rasitukset eivät olleet käyristäneet hänen selkäänsä. Harvinaisen leveät hartiat, voimakkaat käsivarret ja suuret jäntevät kädet todistivat murtumatonta ruumiinvoimaa ja hyvää terveyttä. Pää oli kaunismuotoinen, hopeinen parta valui alas rinnalle, siniset silmät olivat terävät ja terve kasvojenväri ilmaisi pikemmin parhaassa iässään olevaa miestä kuin. vanhusta.
Oikeastaan kersantti ei vielä ollutkaan mikään ikäloppu. Aivan vastikään hän oli täyttänyt 60:nnen ikävuotensa. Mutta tukka ja parta olivat aikaisin harmaantuneet, ja siksi hän näytti vanhemmalta kuin mitä hän oli. Jolleivät ne olisi kadottaneet alkuperäistä väriään, niin olisi voinut luulla häntä 50-vuotiaaksi mieheksi.
Jos miehen ruumiin yläosa teki voimakkaan vaikutuksen, niin sen alaosa sen sijaan oli kovin surkea. Jalkoja ei ollut lainkaan olemassa, molemmat jalat olivat katkaistut polvien yläpuolelta. Eikä hänellä ollut puujalkojakaan. Sen sijaan jalantynkät olivat pistetyt nahkalieriöihin, joissa oli pyöreät, pehmeät pohjat, ja niillä hän kulki, tosin ei nopeasti, mutta sittenkin vakavammin kuin kainalosauvoilla. Sitä paitsi olivat kädet täten vapaat, mikä oli suureksi eduksi hänen työskennellessään pienellä maatilkullaan. Mutta kovin omituiselta tuo suuri jättiläinen näytti, joka siten oli kutistunut kääpiöksi.
Paitsi pientä maanviljelystään oli kersantti Drufvalla kaksikin varsin edullista ansiolähdettä. Hän oli taitava puunveistäjä ja verkonkutoja. Hän osasi taitavasti kirjailla rasioita, haarikkoja, puuvateja ja vitimiä, joilla pellavaa kalvitaan. Varsinkin näitä viimeksimainittuja meni runsaasti kaupaksi.
Ahvenanmaalla oli näet vanhoilta ajoilta sellainen tapa yleinen, että kun nuori mies rakastui nuoreen tyttöön, kosi hän häntä siten, että hän lahjoitti hänelle vitimen, jonka tuli olla mahdollisimman kaunis ja leikkauksilla koristeltu. Jos tyttö otti sen vastaan, niin antoi hän kosijalle myöntyvän vastauksen, mutta jos hän lähetti sen takaisin, merkitsi se rukkasia. Naimiskaupat solmittiin Ahvenanmaalla sen vuoksi siten, että ensiksi mentiin kersantin luo ja ostettiin vidin ja sen jälkeen lähdettiin pappilaan kuulutusta hakemaan.
Mutta nyt oli hätävuosi saarella, ja siksi kersantin tavalliset apulähteet olivat ehtyneet. Tänä vuonna ei edes kosittu. Ei ainakaan vitimiä siihen tarvittu. Ja talonpojilla, jotka melkein kaikki myös olivat kalastajia, ei ollut rahaa millä ostaa verkkoja. Ahvenanmaa oli sitä paitsi kuukausimääriä ollut erotettuna mannermaasta, niin hyvin lännen kuin idän puolelta. Oli täydellinen kelirikko.
Loimuavan takkavalkean toisella puolella istui kaksi naista ahkerasti pyöritellen rukkejansa. Vanhempi heistä oli Anna muori, kersantin vaimo, joka huolimatta viidestäkymmenestä vuodestaan ja varmaankin hyvin työteliäästä elämästään oli yhä nuorekas olennoltaan. Lempeät ja kauniit silmät ilmaisivat lempeää ja ystävällistä luonnetta. Nuorempi, joka suuresti muistutti äitiään, joskin hän oli suurikasvuisempi ja karheatekoisempi, mutta siitä huolimatta varsin kaunis tyttö, oli Karin, puolisoiden ainoa tytär, kahta vuotta vanhempi nuorinta poikaa, Pekkaa.
Kun Pekka Drufva astui tupaan, meni hän nyökättyään päätä tervehdykseksi ikkunanalaisen hyllyn luo, otti kirjan ja istahti lukemaan takan ääreen, ikäänkuin hän ei olisi käynyt pihaa kauempana.
Kersantti tarkasteli häntä puoleksi ilkkuvalla katseella.
"Oletko käynyt enoa tervehtimässä Mustassakylässä", kysyi hän vihdoin.
"Kävinhän tuota."
"Lähettikö hän lämpimiä terveisiä?"
"Enpä voi kehua."
"Minnekä sinä panit tuomasi jauhot?"
"Enhän minä saanut jauhoja."
"Mitä rikas Sven sanoi sinulle, kun pyysit jauhoja?"
"Hän sanoi, että näin huonoina aikoina täytyi jokaisen pitää itsestään huoli."
Kersantti naurahti.
"Kas vaan, minäpä luulin aina, että jos milloin niin kovina aikoina kelpo miestä oli autettava. Minä tarkoitan, hyvinä aikoina hän auttaa itseään. Mutta Sven eno on muita viisaampi. No, sanoitko minultakin terveiset ja kysyit lainaisiko hän hiukan rahaa verkkolankojen ostoon?"
"Kysyin kyllä."
"Entäs mitä hän vastasi?"
"Hän sanoi, että mies, jolla on varaa hankkia lasiruudut tupaansa ja kustantaa poikansa Turun kymnaasiin, ei suinkaan ollut lainan tarpeessa."
Kersantti siristi silmiään ja kääntyi vaimonsa puoleen.
"Muistatko, Anna, miten sinä, kehottaessasi minua kahdeksan vuotta sitten muuttamaan vanhasta kodistani Roslagenista sinun kotiseudullesi, Ahvenanmaalle, vetosit siihen, että me täällä hädän hetkenä voisimme saada tukea rikkailta sukulaisiltasi. Mitä sinä nyt tästä arvelet?"
Anna muori puri huultaan, mutta vastasi lempeästi:
"Enpä minä sittenkään ollut aivan väärässä, sillä toisen veljeni, Niilon avutta emme koskaan olisi voineet kouluuttaa Pekkaa. Onhan hänellä, tietääkseni, sekä vapaa asunto että ruoka enonsa luona oleskellessaan Turussa."
"No, siinä olet kyllä oikeassa, Anna", myönsi kersantti. "Mutta katsohan, hevosenkengittäjävanhin Turussa onkin oikea miesten mies, joka ei ole enemmän veljensä Svenin kaltainen kuin pertuska taikon. Ja sitä paitsi hän ei asu Ahvenanmaalla, niin etten voinut luulla sinun tarkoittavan häntä puhuessasi 'tuesta'. Mutta miksikä sinä välttämättä tahdoit tänään, tämmöisessä koiran ilmassa vielä lisäksi, lähettää pojan Mustaankylään sellaiselle asialle? Sanoinhan sinulle edeltäkäsin, miten sen asian kävisi, niin, vastaukset osasin ulkoa ennenkuin olin ne kuullutkaan. Mutta minä sallin sinun tehdä mielesi mukaan, sillä minä tuumin: Voi olla hyväksi, jos Anna oppii perin pohjin tuntemaan vanhimman veljensä."
Anna muori oli vaiti, ja hiljaisuus vallitsi takan ääressä. Kersantti veisti, naiset kehräsivät, ja Pekka luki. Äkkiä sanoi kersantti karskilla äänellä, joskin sanojen alla tuntui syvä liikutus:
"Huomenna on Kukkanen teurastettava."
Kaikki kolme kuuntelijaa hätkähtivät, ikäänkuin sähköiskusta. Anna muori alkoi heti puolustaa lemmikkiään.
"Mutta mies kulta, ethän sinä voine sitä tarkoittaa? Teurastaisimmeko Kukkasen, joka on paras! lehmä koko paikkakunnalla ja johon me kaikki olemme niin suuresti kiintyneet — ainoan lehmämme, ainoan kotieläimemme voinen kai sanoa, sen jälkeen kuin vuohet teurastettiin viime syksynä. Milläs me voisimme korvata sen mainion maidon?"
"Vedellä. Kaivo on paras aittamme, sillä se ei tyhjene koskaan."
"Ja kuka vetää sahraa, kun keväällä on kylvettävä?"
"Sen minä teen. Minun jalkani ovat lyhyet mutta vahvat."
Anna muori risti kätensä ja huojutti suruissaan vartaloaan edes ja takaisin.
"Ymmärräthän sinä", sanoi kersantti lempeämmällä äänellä, "että vain kova pakko saattaa minun tekemään sellaisen päätöksen, sillä toista sellaista lehmää kuin Kukkasta emme saa koskaan, ja se on palvellut meitä niin uskollisesti, että lasken sen oikein perheeseen kuuluvaksi. Mutta en keksi muutakaan keinoa. Lehmän lihalla ja nauriilla, jotka viime syksynä pelastin pakkaselta, voimme elää kevääseen asti. Ja sen nahasta voimme saada hiukan rahaakin. Niin, totta totisesti, muuta keinoa en keksi — —"
Karin heitti esiliinan kasvoilleen ja kiiruhti ääneensä nyyhkyttäen ulos. Hetken kuluttua seurasi Pekkakin häntä. Hän tiesi löytävänsä sisarensa navetasta, ja siellä hän olikin. Siellä oli pimeä, mutta sisar oli heittänyt oven auki, ja hämärässä valossa hän näki Kukkasen seisovan karsinassaan ja märehtivän aavistamatta sitä kuolemantuomiota, joka äskettäin oli langetettu. Ja kädet lehmän kaulaan kiedottuina seisoi Karin itkien, ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut haljeta.
"Kultakukkaseni", nyyhkytti Karin, "minä suren sinua koko elinikäni, enkä koskaan maista palastakaan sinun lihaasi, vaan syön vain nauriita, vaikkapa kuolisin nälkään."
Pekka astui navettaan, laski kätensä sisarensa olkapäälle ja sanoi lempeällä ja lohduttavalla äänellä:
"Älä itke, Karin, Kukkanen saa elää."
"Ei, kuolla sen täytyy", nyyhkytti Karin, "isä on sen sanonut, ja mitä isä kerran on sanonut, sen hän myös pitää."
"Minä lupaan sinulle, ettei Kukkasta teurasteta."
Ääni, jolla nuo sanat lausuttiin, kuului niin varmalta, että Karinin epätoivo katosi. Iloisena hän kiersi käsivartensa veljensä kaulaan ja kuiskasi:
"Jos sinä pelastat Kukkasen, niin kiitän sinua koko elinaikani."
Kun Pekka hiukkasta myöhemmin palasi tupaan, astui hän isän luo, laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi:
"Anna Kukkasen elää vielä pari päivää. Olen kuullut, ettäLumparinselällä on hylkeenreikiä."
"Niin", sanoi kersantti lempeästi. "Antaa sen elää niinkauankuin meillä on toivoa suoriutua tästä pulasta muulla tavalla. Jos saisit ammutuksi hylkeen tai kaksi, pääsisimme hyvän matkaa edemmäksi."
Karin katsoi kiitollisena veljeensä, ja äiti astui hänen luokseen ja taputti häntä poskelle.
Varhain seuraavana aamuna, kun ilma oli kaunis, joskin pakkanen yhä paukkui nurkissa, läksi Pekka Drufva matkaan hyljepyssy olkapäällään. Illalla hän palasi väsyneenä ja pahoillaan.
"Etkö tavannut hylkeitä?" kysyi kersantti.
"En ainoatakaan. Mutta toivoani en vieläkään ole kadottanut. Ensi kerralla yritän yön aikaan. Ehkäpä hylkeet uskaltavat esille kuutamolla." Kersantti nyökkäsi päätään, eikä sinä iltana sen enempää metsästyksestä puhuttu.
Mutta kun Pekka Drufva kävi vuoteelleen, tuumi hän mielessään:
"Huomenna minä lähden Rapatalon Lassin luo. Jumala antaa syntini anteeksi, sillä hän tietää, miksi sen teen. Isän ei tarvitse vetää sahraa kuninkaan palveluksessa silpoutuneilla jaloillaan — pikemmin joku kuninkaan hirvistä saa heittää henkensä."
Hirvenpyynti.
Korkeana ja juhlallisena seisoi honkametsä kuutamossa. Puiden oksilla kimalteli lunta, ja valkealle vaipalle, joka peitti maan runkojen välissä, piirteli kuu omituisia varjoja. Ilma oli raitis ja selkeä ja pakkanen pureva. Hiljaa ja varovaisesti hiipi kaksi suksimiestä honkien pilaririvien lomitse. Siinä oli Pekka Drufva ja Rapatalon Lassi. Pekalla oli ruutisarvi sivullaan ja selässä hyljepyssy, sytytin loisti kuin kiiltomato. Puoleksi kuiskaten he vaihtoivat silloin tällöin muutamia sanoja. Kumpaisenkin silmät olivat koko ajan kiintyneet kuutamon valaisemaan maahan.
"Jälki kulkee ylös vuorelle. Koiras on eronnut naaraasta ja vasikasta.Tuossa on sen jäljet. Erotan ne pitkistä sorkista", kuiski Pekka.
"Siinä tapauksessa on naaras ja vasikka etsinyt yösijaa jossain tiheikössä alhaalla notkossa, ja koiras on noussut kukkulalle tähystelemään. Vaikka tuuli onkin heikko tänä yönä, täytyy meidän sittenkin lähetä hirveä vastatuulessa. Muussa tapauksessa se vainuaa meidät ja lähtee liikkeelle ennenkuin ennätämme kuulan kannattamiin. Kierretään mäen ympäri", sanoi Lassi.
Sen he tekivätkin. He poikkesivat toiseen suuntaan ja tekivät suuren kierroksen. Vasta sitten kun he tunsivat heikon, mutta kirpeän tuulen vastassaan, alkoivat he hitaasti nousta mäkeä ylös. Nyt he eivät uskaltaneet edes kuiskia. Kaikki riippui äänettömyydestä, sillä hirvellä on tarkka kuulo. Hanki kannatti erinomaisesti, niin että he pääsivät äänettömästi eteenpäin ja lähestyivät hitaasti, mutta varmasti mäen kukkulaa.
Äkkiä Pekka Drufva pysähtyi, päästi sauvat irti ja vetäisi pyssyn hihnan pään yli. Keskellä mäen nuppulaa kasvoi viisi tai kuusi jättiläishonkaa, jotka ympäröivät miltei ympyrän muotoista aukeaa. Jättiläishonkien runkoja vasten piirtyi kuun valossa suuren koirashirven varjokuva, jonka monihaaraiset sarvet olivat ikäänkuin puiden oksien kanssa yhteenkasvaneet.
Pekka Drufva oli taitava metsämies ja hän näki hirven aivan selvästi edessään. Mutta välimatka oli pitkä, yksinpä hienojyväiselle hyljepyssylle. Uskaltaisikohan hän astua aukealle? Ei, hirvi alkoi jo näyttää levottomalta. Se pärskyi, ja siitä saattoi päättää, että se vainusi jotakin pahaa.
Pekka nosti pyssyn poskelleen ja ampui.
Hirvi hypähti äkkiä, josta saattoi nähdä, että kuula oli haavoittanut sitä, joskaan ei kuollettavasti. Pekka latasi nopeasti uudestaan.
Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä lähtee haavoittunut hirvi pakoon yrittämättäkään hyökätä takaa-ajajansa kimppuun. Mutta joskus voi se sittenkin tapahtua, ja niin kävi juuri tällä kertaa. Kun hirvi vihoissaan aikoi kostaa, kääntyi se kuitenkin väärään suuntaan, nimittäin Lassia kohti.
Kun hirvi oli hypähtänyt saadessaan kuulan kylkeensä, oli Lassi kiiruhtanut aukealle ollakseen niin lähellä, että hän saattaisi ampua väkipyssyllään, ja hirvi hyökkäsi nyt suoran hänen päälleen. Lassi ampui, mutta syrjään. Pelästyksissään häneltä meni sukset ristiin ja hän kaatui — selkoselälleen maahan. Samassa hirvi oli hyökännyt uhrinsa luo. Nyt Lassin henki oli kysymyksessä.
Taaskin pyssy laukesi. Hirvi kohosi takajaloilleen kuin koira, kellahti sitten syrjälleen ja oli kuollut.
Pekka oli nyt ennättänyt uudestaan ladata pyssynsä, mutta luoti, joka osui hirven sydämeen, pelasti aivan viime hetkessä Lassin hengen.
Sen toinen käsitti täydesti. Kun hän taas oli pystyssä, änkytti hän vapisevalla äänellä:
"Eipä paljon puuttunut, että olisin ollut mennyttä miestä. Jollet olisi ampunut oikeana henkenä! tai jollei laukauksesi olisi ollut kuollettava, niin emme enää eläisi. Näin miten tuo peijakas tähtäsi kaviollaan päähäni. Hyvän avun sinä minulle annoit! Pekka Drufva."
Mutta Pekka ei ottanut hänen sanojaan korviinsa. Kumartuneena pyssyynsä hän katseli kuollutta hirveä. Siinä makasi lain suojelema, kuninkaallinen riista ja tässä seisoi uhkarohkea lainrikkoja. Hän oli kuulevinaan puiden latvoista omituisesti humisevia ääniä: "Sala-ampuja, sala-ampuja! Rikosta seuraa rangaistus, rangaistus, rangaistus…"
Vihdoin hän mutisi hampaittensa välistä:
"Tehtyä ei voi tekemättömäksi tehdä. Nyt on paha käännettävä hyväksi omaisilleni." Ja sitten hän sanoi Lassille: "Nimitäppä nyt se mies, joka ostaa hirven ja heti maksaa siitä rahat."
"Kalastaja-Olli."
Pekka hämmästyi. Äkkiä hänen aivoissansa välähti epäilys, että Lassi oli ehkä petkuttanut häntä, eikä hänen perheensä saisikaan nauttia sitä etua tästä sala-ammunnasta, jota hän oli toivonut — tuo ajatus oli hirveä, sillä siinä tapauksessa hän olisi turhaan rikkonut lakia. Hän tiesi liiankin hyvin, ettei kersantti koskaan suostuisi ottamaan vastaan ammutun hirven lihaa, vaikkapa nälkäkuolema häntä uhkaisi.
"Kalastaja-Olli!" huudahti Pekka vihasta säihkyvin silmin. "Kalastaja-Olli! — Sinun oma torpparisi! — Hänhän on yhtä köyhä kuin kuka hyvänsä meistä, jollei vielä köyhempikin. Mistä hän saisi rahaa hirven maksamiseen?" Lassi nauroi.
"Ole siitä huoleti, Pekka. Olli on vain toisen bulvaani — ja tuolla toisella on yllin kyllin rahaa."
"Ja kuka tuo toinen on?"
"Mustankylän rikas Sven, sinun oma enosi. Niin lautamies kuin hän onkin ja on mukana käräjillä tuomitsemassa sala-ampujia, niin hän se sittenkin viime vuosina on Ollin välityksellä ostanut toistakymmentä salassa ammuttua hirveä. Hiihdä sinä Ollin luo ja sovi hänen kanssaan kaupasta. Minä jään siksi aikaa tänne vartioimaan hirveä, niin etteivät metsäneläimet meidän poissaollessamme turmele sen taljaa."
Pekka Drufva oli kovin ihmeissään. Hänen oma enonsa, arvossa pidetty suurtalollinen, joka itse käräjillä tuomitsi muita, oli siis salatuumissa sala-ampujien kanssa. Hänestä oli vastenmielistä joutua sellaisiin suhteihin sukulaisensa kanssa. "Mutta", tuumi hän, "kun nyt kerta on ruvennut tuollaiseen peliin, niin täytyy se suorittaa myös loppuun." Olivathan he nääntyä nälkään kotosalla. Ja Kukkasen henki oli vaarassa. Hän karaisi mieltään ja läksi kiireimmän kautta Kalastaja-Ollin mökille, joka ei ollut kovinkaan kaukana.
Kun hän hetkistä myöhemmin saapui paikalle kalastajan kera, ei Lassi ollut enää siellä. Vaikka hän oli sanonut, että riistaa oli välttämättä vartioitava, oli hän nähtävästi syyttä poistunut paikalta. Kylläpä se näytti omituiselta. Oliko hän vainunnut vaaraa vai eikö hän tahtonut, että joku kolmas näkisi hänet osallisena tällaisessa metsästyksessä?
Niin, sitä ei Pekalla ollut aikaa sen tarkemmin miettiä. Nyt oli muuta ajateltavaa ja tehtävää.
Pekka Drufva saapui kotiin varsin myöhään yöllä. Mutta siitä huolimatta hän nousi aamulla varhemmin kuin muut ylös, otti potkurin ja läksi kirkonkylään.
Päivemmällä hän palasi takaisin, ja nytkös kersantti Drufvan mökissä ilo syttyi. Pekka ei näet tullut tyhjin käsin. Potkurilla oli kaksi säkkiä jauhoja, suuri siankinkku, kuivattua, kalaa ja kaikenlaista muuta hyvää, muun muassa oikeaa tupakkaa kersantille, joka jo hyvän aikaa oli polttanut kirsikanlehtiä piipussaan. Ilo oli niin suuri, että tuskin ennätettiin tiedustella, mistä rikkaudenlähteestä teini oli ammentanut niin kallisarvoisia lahjoja. Kersantti sanoi kuitenkin sivumennen:
"Varmaankin sait monta, hyljettä ammutuksi, koska sait niin runsaasti rahaa."
"Olihan niitä koko monta", sanoi Pekka hiljaisella äänellä. Tämä vastaus kirveli hänen sydäntään kuin puukonisku, sillä ensi kertaa hän nyt valehteli isälleen.
Yksi joukosta ei kuitenkaan ottanut toisten iloon osaa, nimittäin päivän sankari, Pekka Drufva itse. Mutta, tuumi sekä kersantti että hänen vaimonsa, onhan aivan luonnollista, että poika näyttää hiukan väsyneeltä, eihän hän nukkunut kuin nimeksi viima yönä, ja oli taas varhain liikkeellä. Vain Karin tarkasteli häntä väliin ihmettelevin katsein, ikäänkuin hän olisi' epäillyt, ettei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt. Mutta hänen ilonsa, kun Kukkanen oli pelastettu, oli siksi suuri, että kaikki epäilykset hyvinkin pian katosivat.
Hyljätyn kosijan kosto.
Eräänä iltana muutamia päiviä myöhemmin, tapahtui jotain, mikä odottamattomalla tavalla häiritsi jälleen rauhaa kersantin pienessä mökissä.
Karin oli ollut navetassa lypsämässä Kukkasta ja aikoi juuri poistua sieltä maitokiuluineen, kun hän kohtasi ovessa miehen, joka toivotti hänelle "hyvää iltaa". Oli jo hämärä, eikä hän ensi hetkessä voinut tuntea tulijaa, mutta pian hänelle kuitenkin selvisi, kuka vieras oli, ja ahdistunein mielin hän vastasi tervehdykseen.
"Jos haet isää tai Pekkaa, Rapatalon Lassi", sanoi Karin kylmästi, "niin on kumpikin tuvassa."
"Ei, sinua minä haen, Karin", sanoi Lassi kiihkeästi. "Laske maitokiulu maahan ja kuuntele mitä minulla on sanottavana, sillä se ei ole aiottu muiden kuin sinun korvillesi."
Karin olisi kernaimmin poistunut, sillä häntä ei haluttanut jutella kahden kesken miehen kanssa, jolle hän vastikään oli antanut rukkaset, mutta toisaalta hän ihmetteli, mitähän sanottavaa hänelä saattoi olla, ja sitä paitsi tuntui hänestä kovin pelkurimaiselta lähteä häntä pakoon. Siksipä hän jäi Paikalleen.
"Mitä sanottavaa sinulla voinee olla minulle, Rapatalon Lassi?"
"Tahtoisin vain kysyä, oletko tarkemmin miettinyt sitä kysymystä, jonka tein sinulle meidän viimeksi tavatessamme toisemme?"
"Miettinytkö? Miksikä olisin sitä tehnyt? Enhän minä pyytänyt miettimisaikaa, vaan annoin jo siiloin sinulle selvän vastauksen. Luuletko, että olisin niin epävarma mieleltäni, etten tietäisi mitä tahtoisin niin tärkeässä asiassa?"
"Siksikö sinä et tahdo tulla vaimokseni, kun talo on velkainen? Olenhan minä rakastanut sinua siitä saakka kun me olimme lapsia."
"Oletko jo unohtanut mitä minä vastasin sinulle viime kerralla jutellessamme yhdessä, koska teet minulle tuollaisen kysymyksen? Sanoinhan silloin sinulle, että minulle oli kunniaksi, että sinä, jolla on oma talo, tahdot naida minut, köyhän tytön, mutta että minun kahdesta syystä on mahdoton suostua pyyntöösi. Täytyykö minun toistaa nuo syyt, jotka nyt ovat yhtä pätevät kuin silloinkin?"
"Annahan minun kuulla!"
"Ensiksikin minä en tunne sellaista rakkautta sinuun, joka on kristillisen avioliiton ainoa ja oikea perusta. Ja toiseksi minä, joka olen tuntenut sinut kahdeksan vuotta, en voi luottaa sinuun, ja sellaisen miehen vaimoksi en voi suostua, johon en voi luottaa, olkoon että luulisin rakastavanikin häntä."
"Miksi sinä et luota minuun? Enhän minä ole koskaan pettänyt sinua enkä ketään muutakaan sinun sukulaistasi."
"Mutta minä tiedän, että olet pettänyt muita, ja itsekin olen huomannut, ettei sinun sanoihisi aina voi uskoa."
"Pikkuasioissa kenties?"
"Pienissä tai suurissa, se on yhdentekevää. Minä kuulun rehelliseen sukuun enkä siksi voi koskaan luottaa valhettelijaan."
"Vai niin, sinä kuulut rehelliseen sukuun ja halveksit valehtelijoita. Mutta sinähän rakastat veljeäsi, Pekka teiniä. Vai arveletko, että se, mitä et toisissa voi sietää, on luvallista papinkisällille?"
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Yhdentekevää. Sen minä vain tahdon sanoa sinulle, Karin: Olen kauan rakastanut sinua ja sinun täytyy tulla vaimokseni. Älä siis tee verukkeita, vaan anna suostumuksesi, niin kaikki on hyvin. Sekä rakkaus että oikea luottamus, josta niin kauniisti puhut, tulee perästäpäin, ja rauhasta ja ilosta ei tule olemaan puutetta yhtä vähän täällä kuin Rapatalossakaan. Mutta jollet tule järkiisi, vaan yhä edelleen panet vastaan, niin saat itse vastata seurauksista."
Nämät sanat kuullessaan Karin peräytyi askeleen verran ja harmin puna kohosi hänen poskiinsa.
"Kuuluupa siltä, kuin luulisit voivasi pakottaa minua. Et taida olla järjissäsi, Lassi."
Näin sanoen hän otti maitokiulunsa ja aikoi poistua. Mutta Lassi esti häntä.
"Pakottaa minä aionkin sinua", sanoi hän kovalla äänellä, "pakottaa omaksi onneksesi. Sitä sanoakseni minä tulinkin tänne tänä iltana."
"Millä tavalla sinä luulet voivasi pakottaa minua? Ne ajat ovat olleet ja menneet, jolloin Ahvenanmaalla väkipakolla otettiin emäntä taloon."
"Sen saat heti kuulla. Veljesi Pekan henki on minun kädessäni. Hän on ampunut kuninkaan hirven, ja minä voin antaa hänet ilmi. Hirven hän möi Kalastaja-Ollille, ja teille hän sanoi ampuneensa hylkeitä tuodessaan kotiin ruokavaroja, jotka hän olin ostanut hirventapporahoillaan."
"Nuo ovat sinun tavallisia valheitasi, Lassi", sanoi Karin halveksien, mutta samassa muistuivat hänen omat hämärät epäilyksensä mieleen, ja hän lisäsi: "Ja jos hän lapsekkaassa ymmärtämättömyydessään olisi tehnyt tuon synnin voidakseen auttaa omaisiaan hädästä, niin ei hänen henkensä siltä ole vaarassa. Ihminen lie kuitenkin enemmän arvoinen kuin sieluton elukka."
"Sinä erehdyt. Hirvet Ahvenanmaalla ovat kuninkaan omaisuutta, ja sitä joka käy hänen omaisuuteensa käsiksi, rangaistaan kuolemalla. Kuningas Kaarle IX:n aikana mestattiin neljä miestä Ahvenanmaalla vaan sen johdosta, että he olivat harjoittaneet salametsästystä, ja sen asian kai minä paraiten tiedän, koska yksi näistä neljästä oli minun setäni. Tiedä siis, Karin, joko sinä tulet vaimokseni, tai minä annan veljesi ilmi, ja silloin sinä saatat hänen päänsä mestauslavalle."
Karin, joka oli käynyt kalman kalpeaksi, piteli kiinni oven pielestä, jotta hän ei kaatuisi kumoon. Mutta samassa seisoikin Pekka Drufva hänen rinnallaan Karinin huomaamatta, mistä hän siihen tuli.
"Älä pelkää, sisar", sanoi Pekka lempeällä äänellä, "minä kuulin kaikki, ja minä riistän sinut tuon viekkaan ketun pauloista."
Sitten hän kääntyi Lassin puoleen, ja nyt hänen äänessään väreili ivaa ja halveksumista.
"Konna! Muutamia päiviä on kulunut vain siitä, kun minä, niinkuin sinä itse sanoit, pelastin sinut hirven kynsistä, ja nyt jo olet valmis pettämään minut voittaaksesi siten omaksesi tytön, joka ei huoli sinusta. Mutta sinä petyt. Minä seison hänen rinnallaan, ja kykenen puolustamaan sekä häntä että itseäni."
"Vai sinä vakoilet ja kuuntelet ovien takana? No, olkoon menneeksi. Kernaasti voit kuullakin, mitä minä sanon, ja siitä voit olla varma, että pysyn sanassani."
"En minä ole vakoilija. Etsin Karinia, ja kuulin sinun kovaäänisen puheesi. Että jäin nurkan taakse kuuntelemaan, päästäkseni paremmin sinun kehnoutesi perille, sitä ei tosiaankaan voi sanoa vakoiluksi."
"Se joka salaa kuuntelee, saa kuulla kunniansa, tuo sana on nyt sinuunkin nähden käynyt toteen. Etköhän hiukan hillinne suuria sanojasi, kun tuumit, mikä valta minulla on sinun ylitsesi. Varmaankin lopulta rukoilet minua ottamaan sisaresi, sillä siitä lankoudesta riippuu sinun elämäsi ja kuolemasi. Ja ehkäpä kersantinkin elämä ja kuolema, sillä varmaankaan ei hän kestäisi sitä häpeää, että hänen poikansa tulisi mestatuksi kuin tavallinen rikoksentekijä ainakin."
Tämä oli jo liikaa kuumaveriselle teinille. Hänen verensä alkoi kuohua, ja äkkiä hän iski nyrkkinsä Lassin silmien väliin niin kovasti, että tulikipinät säihkyivät hänen edessään, ja varmaan hän olisi kaatunut maahan, jollei hän, samoinkuin Karin äsken, olisi saanut tukea ovenpielestä. Mutta nyt Lassi vuorossaan, niinpiankuin pahin ilotulitus hänen aivoissaan oli mennyt ohitse, raivostui silmittömästi. Yhdellä hyppäyksellä hän heittäytyi teinin päälle, ja navetan kynnyksellä alkoi nyt niin hurja ottelu, että Kukkanen, joka oli kytkettynä aivan ovipieleen, pelästyi pahasti, ja Karin vaipui puoleksi tunnottomana olkikuvolle.
Siten kosinta päättyi varsin kiihkeällä tavalla.
Mutta taistelua ei kestänyt kauan. Vaikka Lassi olikin lähes viisi vuotta vanhempi vastustajaansa, oli hän ruumiin voimiltaan häntä niin paljon heikompi ja kömpelömpi, että Pekka voitti hänet hyvinkin pian. Hän heitti Lassin ulos ovesta, ja koska navetan ulkopuolella oli varsin jyrkkä ja vielä lisäksi liukas mäki, niin laski hän oman selkänsä varassa sellaisella vauhdilla mäkeä, että hän meni melkein tunnottomaksi. Vasta hyvän ajan kuluttua hän pääsi pystyyn ja ontui suksiensa luo. Poistuessaan illan hämärässä hän heilutti uhkaavasti suksisauvaansa sisarusparille, joka seisoi oviaukossa.
"Pelkäänpä, että olet saattanut meidät kaikki onnettomiksi. Tämän jälkeen hän varmaankin antaa sinut ilmi. Minä tunnen hänet ja tiedän, miten kostonhimoinen hän on", kuiskasi Karin.
"Ole huoleti, sisko kulta, ei hän sitä tee, sillä samalla hän antaisi itsensäkin ilmi, sillä hänhän se onkin salametsästyksen oikea alku ja juuri. Myönnän kuitenkin, että parempi olisi ollut, jos olisin voinut hillitä mieltäni. Mutta rehellisesti hän ansaitsi tuon selkäsaunan."
"Niin, kyllä hän sen ansaitsi, mutta Jumala suokoon, ettei siitä seuraisi mitään pahaa", huomautti Karin, lisäten: "Mutta ei sanaakaan tästä isälle ja äidille. Heitä se aivan liiaksi kiihoittaisi. Kantakaamme yhdessä taakka ja säästäkäämme heitä mahdollisimman kauan."
* * * * *
Taaskin kului joitakuita päiviä. Ilma oli muuttunut suojaiseksi ja jääkynttilöistä kersantin mökin räystäästä tippui alituiseen. Vielä jää selillä oli lujaa, mutta kaukana taivaanrannassa näkyi kapea, sinertävä juova. Se oli meri, jonka suojailma ja myrsky oli pyyhkäissyt puhtaaksi. Ja pian tuli tieto, että jälleen päästiin kulkemaan veneillä Ahvenanmaan ja Suomen väliä. Pitkäaikainen ja pelottava eristys oli päättynyt, ja tämä tieto virkisti useita raskaita mieliä Ahvenanmaalla.
Kersantin mökin asukkaille tuo tieto oli tärkeä. Jääesteiden vuoksi Pekan joululoma oli pidentynyt näin pitkälle. Nyt hänen täytyi palata jälleen Turkuun ja kaksinkertaisella ahkeruudella korvata hukkaanmennyt aika. Karin iloitsi tästä tiedosta, sillä niin paljon kuin hän pitikin veljestänsä ja tavallisissa oloissa nautti hänen olostaan kotosalla, toivoi hän nyt hänet mitä pikimmin matkaan — niin kauaksi kuin suinkin Rapatalon Lassin kostosta, jota hän joka päivä pelkäsi, joskin Pekka koetti parhaansa mukaan rauhoittaa häntä. Niin, tämä pelko oli kasvanut synkäksi, uhkaavaksi pilveksi, joka häiritsi Karinin rauhaa sekä päivin että öisin ja seurasi häntä kaikkialle. Mutta kunhan Pekka pääsisi Turkuun, niin kaikki olisi taas hyvin. Siksi hän kiiruhdutti hänen matkallelähtöään sellaisella kiihkeydellä, että se ihmetytti vanhuksiakin.
Näinä päivinä oli kaikki ollut rauhallista eikä mitään oltu kuultu niistä kostosuunnitelmista, joita Lassi varmaankin hautoi, seikka, mikä vieläkin enemmän vahvisti Pekan vakaumusta, että Lassi oman turvallisuutensa vuoksi ei uskaltaisi ilmiantaa häntä hirventapon johdosta. Sitä vastoin hän oli vakuutettu siitä, että Lassi, joka luonteeltaan oli viekas, tuumi jotakin muuta kostokeinoa.
Oli ilta ennen Pekan Turkuun lähtöä. Reppu oli jo kuntoon laitettu ja sukset rasvatut. Varhain seuraavana aamuna oli nuoren teinin määrä lähteä itäiselle jäänreunalle koettaakseen sieltä saada venekyytiä Suomeen. Koko perhe oli kerääntyneenä uunin ympärille, kukin ahkeroiden työnsä ääressä, ja kersantti kertoi juttuja sotavuosilta, niinkuin hänellä oli tapana tehdä ollessaan hyvällä tuulella. Parasta aikaa hän kertoi juuri Lützenin taistelusta samalla kun hän koristeli vidintä nuolen lävistämällä sydämillä.
"Minä kuuluin, niinkuin tiedätte, keltaisiin musketööreihin ja meidät oli asetettu oikeaan sivustaan ratsuväen väliin. Hård johti koko prikaatia. Sumu oli niin sakea, ettei voinut nähdä kuin parin sylen leveydeltä eteensä, mutta se hälveni vähitellen taistelun alettua. Me piiritimme paavilaisten etuvarustuksia ja anastimme seitsemän kanuunaa heidän valliensa ja hautojensa takaa, mutta jonkun ajan kuluttua meidän päällemme hyökkäsi niin suuri ylivoima, että harmistunein mielin meidän oli pakko peräytyä etuvarustusten taakse ja jättää anastamamme kanuunat paikalleen. Mutta puolitiessä me saimme jälleen apua vihreältä prikaatilta, ja nyt me hyökkäsimme uudelleen ja valloitimme toistamiseen vihollisen vallitukset. Samassa hetkessä näin sumun keskellä kuninkaan Smålannin ratsuväen etunenässä ja hän huusi meille jotain, jota melussa en voinut erottaa. No, me jouduimmekin niin kiivaaseen otteluun, että oli mahdoton huomata mitä sumun ja ruudinsavun peittämällä kentällä tapahtui. Mutta tälläkin kertaa meidän oli pakko peräytyä. Hetken aikaa oli aivan rauhallista ympärillämme, ja me hengähdimme hiukan. Silloin näin kauhukseni kuninkaan hevosen tyhjin satuloin ja maataviiltävin ohjaksin juoksevan ohitsemme. Taistelun alussa oli kuningas ratsastanut valkealla hevosella, mutta sittemmin vaihtanut sen toiseen, ruskeaan, samaiseen, jolla hän ratsasti Breitenfeldinkin taistelussa, ja jonka minä tunsin hyvin. Nähdessäni nyt tuon näyn, tuntui minusta, kuin olisi minua pistetty suoraan sydämeen, mutta samalla heräsi minussa hurja sotainto. Toverit, huusin minä, kuningas on kaatunut, hyökätkäämme vihollisen kimppuun ja kostakaamme hänen kuolemansa. Ja pian sama huuto kajahti ukkosena yli koko kentän. Mutta minä se ensimäisenä huusin, sillä minä olin ensimäisenä nähnyt hevosen. Ja nyt me hyökkäsimme jälleen eteenpäin, eikä niin hurjaa hyökkäystä ennen oltu nähty. Mutta juuri kun joukkoni etunenässä juoksin kentän yli, tuntui minusta ikäänkuin maa olisi väistynyt altani. Minä juoksin yhä edelleen, siltä minusta tuntui, mutta en päässyt paikaltani. En tuntenut vähintäkään kipua, mutta musta sumu oli laskeutunut silmilleni ja minä liitelin pohjattomassa pimeässä huoneessa, jossa en nähnyt muuta kuin pyöreän, punaisen pilkun, joka suurenemistaan suureni. Sitten menin tainnoksiin. Kun hetkeksi toinnuin, makasin kentällä kaatuneiden miesten ja hevosten keskellä, jotka olivat jo heittäneet henkensä, ja minä huomasin silloin, että kanuunankuula oli katkaissut molemmat jalkani. Sitten menin jälleen tainnoksiin enkä tointunut jälleen ennenkuin aivan toisessa paikassa. Olin suuressa, likaisessa teltassa, ja ympärilläni kuulin valituksia ja voivotuksia. Veristen, vääristyneitten ruumiiden parissa, jotka loikoilivat valittaen lattialla olkien päällä, liikkui miehiä, paidanhihat ylöskäärittyinä, esiliinat veressä. Herra Jumala, mikä teurastuspaikka tämä on, johon olen joutunut? Mutta vähitellen ajatukseni selvisivät ja minä ymmärsin, että veriset miehet, joita olin luullut teurastajiksi, olivat välskäreitä, ja että minä olin sairasteltassa. Kaikkein ensimäiseksi kysyin…"
Kertomus keskeytyi sen johdosta, että vieras mies astui tupaan. Se oli nimismies.
Aivan rauhallisesti, niinkuin mies ainakin, jolla on hyvä omatunto, kersantti pyysi kruunun edustajan astumaan peremmälle ja painamaan puuta, mutta mielessään hän ihmetteli, mitähän asiaa nimismiehellä saattoi olla tässä talossa, jossa hän ei koskaan ennen ollut käynyt. Eräs tuvan asukkaista ei kuitenkaan levollisin mielin ottanut vierasta vastaan ja se oli Karin. Kalpeana kasvoiltaan kuin hursti hän nojautui rukkiinsa ja oli vähällä vaipua tunnotonna lattialle.
Anna muori, joka huomasi tyyniluontoisen Karinin mielenliikutuksen, joutui hirveän epäilyksen valtaan: olikohan tytär tehnyt jotain pahaa, koska hän tuolla tavalla näytti pelkäävän nimismiestä?
Nimismies selitti, että niin kernaasti kuin hän olisikin käynyt istumaan ja jutellut vanhan rehellisen sotilaan kanssa, niin täytyi hänen kuitenkin kieltäytyä siitä huvista, koska hänen asiansa oli aivan toisenluonteinen. Hän oli näet tullut vangitsemaan teini Pekka Drufvaa, joka ilmiannon mukaisesti oli ampunut yhden kuningattaren hirvistä ja myönyt sen nimitetylle henkilölle.
Kersantti nousi pystyyn, hänen silmänsä säkenöivät ja harmistuneella äänellä hän sanoi:
"Tämä ilmianto on häpeällinen valhe, jonka joku alhainen panettelija on keksinyt."
"Ei, kyllä se on tos", vastasi luja ja selvä ääni.
Nämät sanat lausui syytetty itse. Kalpeana mutta levollisena astui Pekka Drufva isänsä tuolin luo ja kääntyen hänen puoleensa hän kertoi nimismiehen kuullen kaiken sen, minkä me jo tiedämme onnettomasta hirvenpyydystyksestä.
"Hm", sanoi nimismies, kun nuorukainen oli lopettanut, "se, minkä nyt olen kuullut, ei pidä yhtä syyttäjän kertomuksen kanssa, mutta sittenkin olen varma siitä, että Pekka Drufva puhuu totta. Rapatalon Lassi antoi hänet ilmi, ja jo alusta pitäen epäilin, että Lassi oli enemmän sekaantunut tähän juttuun kuin mitä hän tahtoi tunnustaa. No, saadaanpa nähdä! Sinä olet tunnustanut rikoksesi kuin kunnon poika ainakin, Pekka Drufva, ja jos asia riippuisi minusta, niin en pitäisi kireästi kiinni lain pykälästä, mutta siihen paha kyllä minulla ei ole oikeutta. Sinun täytyy siksi heti seurata minua."
Haikeaa oli nähdä, miten kersantti yhä enemmän vaipui kokoon pojan tunnustuksen aikana, kunnes kyyneleet lopulta alkoivat tippua harmaaseen pintaan. Pekka oli odottanut saavansa kuulla ankaria sanoja, salamoivaa vihaa ja ankaria nuhdesaarnoja, mutta ei kyyneleitä. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt isänsä itkevän. Siksipä tämä odottamaton seikka liikutti häntä sitä syvemmin ja riisti häneltä kaiken voiman, jota hän vain vaivoin oli ylläpitänyt.
"Anna anteeksi, isä", huudahti hän heittäytyen polvilleen sotavanhuksen tuolin eteen.
"Niin, minä annan sinulle anteeksi", vastasi tämä, "sillä ymmärrän, että teit rakkaudesta syntiä. Sen Jumalakin on antava sinulle anteeksi, mutta rangaistuksesi on sinun nurkumatta kärsittävä."
Emme tahdo yrittää kuvailla Pekan hyvästijättöä kodistaan, jonka hän luuli olevan viimeisen kotielämässä. Emme myöskään äidin ja sisaren surua. Nimismieskin, joka oli kunnon mies, sai kyyneliä silmiinsä. Hetken kuluttua Pekka istuikin reessä ja oli matkalla "varasjoukkoon" käräjäkylässä.
Käräjätutkinnon voimme parilla sanalla sivuuttaa. Oikeusjutussa, jossa itse kuningatar oli yhtenä asianomaisena, ei Ahvenanmaan tuomari voinut langettaa tuomiota, ainoastaan laatia selonteon, joka lähetettiin Tukholman hovioikeuteen ratkaistavaksi.
Pekka Drufva toisti sanasta sanaan oikeuden edessä saman kertomuksen, jonka hän oli tunnustanut isänsä ja nimismiehen kuullen.
Sitten kutsuttiin paikalle syyttäjä, Rapatalon Lassi. Hän kielsi koskaan puhuneensakaan Pekan kanssa hirvenmetsästyksestä. Hän oli eräänä yönä vain kuljeskellut pyssy olalla metsässä aikoen ampua mäyrän, jonka pesäpaikan hän tunsi. Siellä hän oli tavannut Pekan, joka niinikään oli metsästyshommissa. Äkkiä he olivat tavanneet koirashirven. Vastoin Lassin varoitusta oli Pekka ampunut hirveä ja tappanut sen toisella laukauksella. Lassi oli silloin nopeasti lähtenyt kotiin, sillä hän ei tahtonut olla osallisena niin vaarallisessa ja laittomassa pyynnissä. Kauan hän oli miettinyt mikä olisi hänen velvollisuutensa tässä asiassa, mutta lopulta oli omatunto pakottanut häntä tekemään ilmiannon nimismiehelle.
Nyt huomautti Pekka, että oli olemassa todistaja, joka voisi todistaa, että Rapatalon Lassi oli suunnitellut metsästysretken. Ennen metsällelähtöä oli hän näet sopinut torpparinsa, Kalastaja-Ollin kanssa, että tämä ostaisi hirven, jonka he toivoivat voivansa pyytää.
Nyt kutsuttiin sisään Olli, lyhyt, punatukkainen, viekkaan näköinen mies.
Itkien ja valittaen Olli tunnusti, että hän oli toisten kehotuksesta suostunut ostamaan hirven, hän syytti suurta köyhyyttään ja pyysi, että oikeus ottaisi huomioon, että hänellä oli vaimo ja yhdeksän lasta.
"Kuka kehotti sinua ostamaan hirven?" kysyi tuomari.
"Sen teki teini Pekka Drufva, kun hän tuli luokseni samana yönä, jolloin hirvi ammuttiin."
"Eikö sinun isäntäsi, Rapatalon Lassi ollut aikaisemmin puhunut sinulle tästä asiasta?"
"Ei koskaan. Hänen ja minun välilläni ei koskaan ole ollut puhettakaan mistään hirvestä."
Nyt Pekka ymmärsi, että Lassi oli lahjonut Ollin.
Tuomari jatkoi kuulustelua:
"No, Olli, mitenkä sinä, joka olet köyhä mies, niinkuin me kaikki tiedämme ja sinä itsekin äsken myönsit, mitenkä sinä näinä kovina aikoina sait hankituksi niin paljon rahaa, että saatoit ostaa hirven?"
Olli silmäsi nopeasti lähinnä tuomaria istuvaan rikkaaseen Sveniin Mustastakylästä, joka kutistui paikallaan kokoon koettaen tekeytyä niin pieneksi kuin suinkin.
"Minä olin vain toisen asiamies, joka oli antanut minulle rahaa hirven ostoa varten", vastasi hän. Rikas Sven kutistui vieläkin pienemmäksi, niin että hänen päänsä tuskin näkyi pöydän takaa.
"Kuka tuo toinen oli", kysyi tuomari.
Nyt rikas Sven painui kokoon aivan polviinsa saakka.
"Sitä en voi sanoa tänään, mutta jos armollinen tuomari tahtoo kuulustella minua huomenna, niin sanon sen teille."
"Mitä puhetta tuo on?" ärjyi tuomari. "Se mitä huomenna voidaan sanoa, voi tänäänkin tulla sanotuksi."
Mutta Olli piti puoliaan. Mahdotonta oli pakottaa häntä puhumaan, mutta itsepäisesti hän lupasi huomenna ilmaista kaikki.
Lopulta tuomari väsyi pölkkypäiseen kalastajaan ja sanoi vanginvartijalle:
"Saata Kalastaja-Olli vankilaan ja katso ettei hän pääse karkaamaan. Huomenna me puserramme totuuden hänestä, vaikkapa peukaloruuvien avulla. En tänään ensi kertaa ole huomannut, että Ahvenanmaalla on salakauppias. Mutta toivottavasti me saamme hänet vedetyksi päivän valoon."
Nyt rikas-Sven vähitellen paisui entiseen kokoonsa.
Seuraavana aamuna oli hirveä hälinä käräjäkylässä. Kalastaja-Olli oli yöllä karannut varasloukosta, ja selvästi saattoi nähdä, että joku ulkoapäin oli murtanut ristikon ja auttanut hänet ulos.
Nimismies koetti tavottaa karkulaista, mutta turhaan. Hän oli kadonnut jäljettömiin eikä häntä mistään löytynyt.
Käräjien päätyttyä Pekka Drufva lähetettiin Tukholmaan, eikä hänen kohtalostaan muuta tietoa saapunut Ahvenanmaalle, kuin että hänet oli pantu vankilaan odottamaan hovioikeuden päätöstä.
Pojan onnettomuus oli koskenut niin kipeästi kersantti Drufvaan, että hän sairastui ja joutui vuoteenomaksi, mikä ei koskaan ennen ollut tapahtunut siitä saakka kun hän kadotti jalkansa Lützenin taistelussa vuonna 1632. Hän sairasti parin kuukauden ajan.
Huhtikuu oli jo pitkällä kun kersantti vihdoin reipastui ja tuli jälleen niin terveeksi, että hän saattoi valjastaa Kukkasen sahran eteen ja kylvää pienen peltotilkkunsa. Mutta hän oli rauhaton ja synkkämielinen. Pojan epätietoinen kohtalo painosti häntä. Joka kerta, kun joku ahvenanmaalainen purjehti pääkaupunkiin, pyysi hän tiedustelemaan Pekkaa, mutta vastaus oli aina sama: hänen tuomionsa ei ollut vielä langetettu.
Valtaneuvos ja kersantti.
Aurinkoinen toukokuunpäivä. Tammet Valdemarinsaarella — nykyisessä Djurgårdenissa Tukholmassa — eivät vielä olleet pukeutuneet vihreään, mutta tammimetsän pikkuasukkaat, tuomet, pihlajat ja paatsamat olivat täydessä lehdessä; riippukoivujen liehuvat höyhentöyhdöt loistivat eri vihreän vivahteissaan, ja orapihlajat olivat täynnä valkeita vastapuhjenneita kukkia, aivankuin vastasataneen lumen peitossa. Mäen rinteillä vaaleanvihreät nurmikentät kevätesikkoineen hohtivat keltaisenpilkullisina ja notkot välkkyvät valkeina ja sinisinä valko- ja sinivuokkoineen. Tukholman virta loisti kevätauringossa kuin kiilloitettu teräspaita, ja etelän puolella levät vuoret, joiden rinteillä punaiset tuvat pilkistivät sireenipensaiden takaa esiin, tuulimyllyt pyörittelivät siipiään ja pienet puutarhamaat karviaismarjapensaineen ja kukkivine omenapuineen kallioiden kolossa näyttivät ikäänkuin kirjavalta seinältä järven ja taivaan välissä.
Virran väreilevillä laineilla kulki joukottain purje- ja soutuveneitä raittiissa aamutuulessa, muiden joukossa ahvenanmaalainenkin alus. Sekä kokka että perä oli pakattuna täyteen jos jonkinlaista tavaraa, halkoja, kalakoreja, mylviviä vasikoita, määkiviä lampaita, y.m., niin että tuskin laivan miehistö, johon kuului vain kolme miestä, pääsi liikkumaan. Mutta kajuutassa oli varmaan jotain vikaa, sillä sen tasaisella katolla seisoi harmaapartainen mies, joka varmaan oli pistänyt jalkansa katossa olevista reijistä sisään, sillä takinlieve ulottui kattolautoihin saakka eikä jalkoja näkynyt lainkaan.
Ei, reikiä ei katossa ollut, sillä mies oli kersantti DrufvaAhvenanmaalta, ja me tiedämme kyllä miten hänen jalkojensa laita oli.Hän oli asettunut tälle korkealle paikalle voidakseen ihailla Tukholmansatamaan johtavaa reittiä.
Ja sitä kannattikin katsella. Taustalla näkyi vanha kaupunki, sen monet punatiilikattoiset talot, joiden yläpuolella pari kirkontornia piirsi taivasta laivasillat, joiden ääressä ihmiset ja alukset olivat lastaus- ja purkarnishommissa, pimeitten katusolien suita ja tynnyri- ja säkkikasoja. Oikealla puolella rajoitti tätä tiheään asuttua kaupunkia komean kuninkaallisen linnan säteilevät ikkunat sekä monisakaraiset muurit, joiden takana kohosi suunnaton torni kullattuine kruunuineen. Tämän tornin mukaan itse palatsikin, "Kolmen kruunun linna", oli saanut nimensä.
Kersantti huokasi syvään nähdessään "Kolmen kruunun linnan", sillä sen valtavien muurien sisäpuolella oli pelkoaherättävä vankityrmäkin, jossa hänen poikansa nääntyi.
Siitä ei ollut niinkään monta vuotta, kun kersantti viimeksi oli käynyt Tukholmassa, mutta kaupunki oli siitä lähtien sittenkin paljon kasvanut sekä pohjoiseen että etelään päin.
Ahvenanmaalainen alus laski Eteläportin läheisyyteen, ja kersantti laskeutui vaivalla alas korkealta paikaltaan, nousi maihin ja alkoi heti hitaasti taivaltaa etelää kohti, herättäen vastaantulijoiden huomiota ja sääliä. Tukholman katupojat ovat aina olleet kaltaisiansa. "Älä kompastu partaasi, ukkoseni", huusi yksi joukosta, ja useat muut huusivat pilkkasanoja ramman mies paran jälkeen. Mutta kersantti ei välittänyt siitä, vaan jatkoi rauhallisesti matkaansa.
Yksinkertaisessa, mutta tilavassa huoneessa, komeassa aatelispalatsissa Götakadun varrella, istui vanhempi, harmaapartainen mies aamiaistaan syöden. Yhtä vähän hänen ulkomuotonsa kuin huoneen valkeaksi silatut seinät todistivat rikkautta tai komeutta. Mutta ruokaa tarjoilivat hopeavadeilta komeapukuiset> kumartelevat paashit, ja aterioivan viereen oli huolimattomasti tuolille heitetty purppurasamettien, hermeliinipäärmeinen valtaneuvoksen viitta. Tämä ulkomuodoltaan varsin vaatimattomalta näyttävä mies ei ollutkaan kukaan sen vähempi kuin Jaakko De la Gardie, Leckön kreivi, Ekholman vapaaherra, Haapsalon, Hiidenmaan ja Kolkan herra, oli tähän aikaan 59:n vuoden vanha. Kaunis hän ei ollut, tuo kunnon sotaherra. Hänen litteät kasvonsa, paksu nenänsä ja ulospistävä leukansa eivät olleet miehuullisen kauneuden tunnusmerkkejä, mutta leuvan puutteellisuutta peitti teräksenharmaa, kaunis täysiparta, samanmuotoinen kuin Axel Oxenstjernan, ja pienissä, ruskeissa silmissä, jotka joskus saattoivat näyttää varsin teräviltä, loisti tavallisen hyväntahtoinen, mutta samalla viisas ja sukkela ilme.
Valtaneuvos oli juuri ennättänyt hyvänhajuiseen paistiinsa, kun palvelija astui sisään ja ilmoitti:
"Eteisessä seisoo puolinainen jättiläinen ja tahtoo välttämättä päästä teidän armonne puheille."
Valtaneuvos laski ihmeissään veitsen ja kahvelin kädestään.
"Puolinainen jättiläinen! — Mitä lorua se on?"
"Niin, jalaton jättiläinen."
"No, kanna hänet sitten sisään, sillä jollei hänellä ole jalkoja, niin mitenkä hän voisi astua sisään."
Mutta sisään astui niin hyvin kuin hän taisi vanha tuttavamme ahvenanmaalaisesta aluksesta.
Jaakko De la Gardie tarkasteli rampaa jättiläistä ystävällisin katsein:
"Vanha sotilas, arvatenkin."
"Aivan niin, teidän armonne! Entinen kersantti, keltaisen prikatin musketöörien parissa."
"Missä sinä kadotit jalkasi?"
"Samassa taistelussa jossa Ruotsi kadotti suurimman ja parhaimman kuninkaansa. Vähäinen minun vahinkoni oli valtakunnan vahinkoon nähden."
Valtaneuvos nyökkäsi hyväksyvästi päätään ja sanoi ystävällisesti:
"Astu peremmälle, vanha toveri, ja käy tähän tuolille istumaan, niin voimme keskustella yhdessä."
Kersantti seurasi korkean herran käskyä, ja De la Gardie jatkoi:
"Mikä on nimesi, ystäväni?"
"Gunnar Drufva, teidän armonne."
De la Gardie hätkähti ja iski pienet, ruskeat silmänsä kersanttiin.Vihdoin hän sanoi:
"Jos olisit ollut ratsumies etkä musketööri, niin olisin luullut tunteneeni sinut."
"Saksan sodassa olin musketöörinä, mutta Puolan sodassa ratsumiehenä — olin Upplannin ratsuväen korpraali."
De la Gardie työnsi syrjään kalkkunapaistinsa, nousi paikaltaan, ikäänkuin hän olisi aikonut astua kersantin luo, mutta muutti mielensä, tarkasteli jälleen tuikeasti sotavanhusta ja kysyi:
"Olitko mukana Liettuan retkellä vuonna 1827, jolloin me ajoimme takaa pakenevia puolalaisia ja pakoitimme heidät pysyttelemään loitolla Liivinmaalta?"
"Olin kyllä, teidän armonne!"
"Muistatko kiivasta ottelua Disnan soilla, missä puolalaiset väijyivät meitä aikoen ylivoimallaan musertaa meidät — sanohan, muistatko sitä?"
"Muistan, se ei koskaan katoa mielestäni."
"Hyvä, niinpä minä kerron sinulle pienen jutun siitä taistelusta. Koska puolalaisten hyökkäys oli varsin odottamaton — me olimme useamman kerran karkoittaneet heidät pakosalle — niin jouduimme alussa hiukan epäjärjestykseen, mutta varsin pian me toinnuimme ja annoimme puolalaisille aika lailla selkään. Mutta taistelun kestäessä tuli hevoseni ammutuksi, ja mikä vieläkin pahempi, olin joutunut erilleni miehistäni, niin että sätkyttelin aivan yksin maassa koettaessani irtaantua jalustimista. Viisi, kuusi puolalaista ratsumiestä lähestyi nyt minua aikoen ottaa minut vangiksi. Yhden heistä sain ammutuksi, mutta toinen oli tarttunut suitsiini ja kolmas hyökkäsi takaa kimppuuni. Synkältä maailma sinä hetkenä minusta tuntui, varsinkaan kun en voinut saada jalkaani jalustimesta irti. Viime hetkessä kiiruhti luoksi eräs Upplantilainen korpraali. Hän oli yksin, mutta oikea miesten mies hän oli. En koskaan voi unohtaa kuinka reippaasti hän iski vihollisten keskelle. Minä autoin tietenkin häntä, sillä vihdoinkin olin saanut jalkani vapaaksi, ja me karkoitimme puolalaiset pakosalle useampien sorruttua paikallaan. Sillä välin oli taistelu vetäytynyt toisaalle, ja me kaksi olimme yksin tiheikössä. Minä etsin taskustani jotain, mitä olisin voinut antaa pelastajalleni palkinnoksi, mutta Jumala paratkoon, en löytänyt mitään, varmaankin taistelun tuoksinassa olin kadottanut rahakukkaroni. Silloin minä sanoin: 'Tule joskus telttaani, ja jotta varmaan tuntisin sinut tullessasi, annan sinulle tunnussanan, jonka tullessasi voit toistaa.' Sitten korpraali antoi minulle hevosensa, ja sen selässä minä ratsastin miesteni luo. Sitä ennen olin kuitenkin kysynyt korpraalilta hänen nimeään ja hän vastasi 'Drufva.'"
Tarkastettuaan vieläkin hetken aikaa kersantti jatkoi Jaakko De laGardie:
"Mutta Drufva ei tullut koskaan. Silloin aloin tiedustella sen nimistä korpraalia, ja sain kuulla, että sellainen olikin olemassa, mutta Disnan taistelussa hän oli hävinnyt. Luultiin hänen kaatuneen, ja samaa luulin minäkin."
"Hän joutui vangiksi. Tuskin sotaherra oli ratsastanut pois, kun joukko puolalaisia saapui häntä etsimään. Minä en päässyt pakoon, vaan olin pakotettu antautumaan vangiksi."
"Sinä se siis olit?"
"Aivan niin."
"Mikä oli tunnussana?"
"Evert Horn."
"Niin, niin, minä annoin korpraalille Venäjän sodassa kaatuneen, unohtumattoman ystäväni nimen. Sinä olet totta totisesti oikea mies."
De la Gardie työnsi nyt aamiaispöydän syrjään ja sulki kersantin syleilyynsä, liikutuksen kyynelten vieriessä hänen partaansa.