"Kauanko olit vankina?"
"Puolitoista vuotta."
"Lunastettiinko sinut?"
"Ei, minä lunastin itseni karkaamalla, ja monien seikkailujen jäljestä pääsin Liivinmaalle."
"Miksi et silloin tullut luokseni? Olinhan niihin aikoihin Liivinmaan kuvernöörinä."
"Minusta tuntui vastenmieliseltä pyytää palkintoa sen johdosta, että olin täyttänyt vain velvollisuuteni varsinkin kun silloin oli vain kysymys minusta itsestäni. Nyt sitä vastoin — —"
"Nyt — —"
"Nyt nöyrä pyyntöni ja rukoukseni tarkoittaa toista, nimittäin poikaani, joka parasta aikaa nääntyy vankilassa."
"Mitä nuorukainen on sitten tehnyt?"
"Ampunut yhden kuningattaren hirvistä."
"Jumalan kiitos, ettei mitään pahempaa. Kerro koko asia yksityiskohtiaan myöten."
Kersantti teki niinkuin pyydettiin. Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, sanoi De la Gardie:
"Minä lähden nyt neuvoskuntaan ja esitän siellä poikasi asian. Sillä välin sinä viivyt minun talossani, syöt aamiaista — näethän, että pöytä on katettu — ja lepäät sitten merimatkan jälkeen. Meri-ilma väsyttää. Palattuani juttelemme edelleen."
Niin, kersantti söi kalkkunapaistia hopealautaselta ensi kerran eläissään ja nukkui sen jälkeen pehmeillä untuvapatjoilla. Ainoa mikä vaivasi häntä oli se, että niinpiankuin hän hiukankin liikahti, palvelija heti kumarsi maahan saakka.
Valtaneuvos palasi aikoinaan kotiin:
"Minä ehdotin, että poikasi vapautettaisiin heti ilman muuta. Mutta toiset eivät suostuneet siihen. 'Jos me annamme niin paljon myöten', sanoivat he 'niin ajan pitkään ei ole ainoatakaan jaloa otusta enää metsissämme!' Sen sijaan päätettiin, että nuorukainen lähetetään, vapaana miehenä eikä suinkaan vankina, siirtokuntaamme Uuteen Ruotsiin Pohjois-Amerikassa. Siellä on kylliksi tilaa reippaalle nuorukaiselle ja vapaasti tilaisuutta metsästykseen innokkaalle metsämiehelle. Ja muutaman vuoden kuluttua hän voi palata kotimaahan varakkaana miehenä. Uuden Ruotsin kuvernööriksi on nimitetty eversti Printz, ja syksyllä hän lähtee Göteborgista matkalle kahden aluksen kera. Hänen mukanaan poikasi saa matkustaa."
Kersantti kiitti kyynelsilmin.
"Ja toinen asia vielä. Minä en salli, että sinä edelleen asut Ahvenanmaalla torpan pahasessa, jossa voit toisenkin kerran joutua kärsimään nälkää niinkuin viime talvena. Torpan saat kyllä myödä. Sen sijaan saat käytettäväksesi soman ja hauskan tuvan minun maatilallani Jakobsdalissa Edsvikenissä. Elatuksesi saat talosta, mutta muuten voit tehdä ja toimia mitä mielesi tekee. Koska sinä valtion palveluksessa olet tullut rammaksi etkä siis kykene yksin ja naistesi avulla pitämään huolta muutostasi, niin on valtioneuvosto päättänyt antaa apulaiseksesi vangin n:o 96, Pekka Drufvan ja hän saa olla luonasi syksyyn saakka sillä ehdolla kuitenkin, että sinä menet hänestä takuuseen, niin ettei hän karkaa eikä ole saapumatta Göteborgiin määräaikana, jolloin retkikunta lähtee Uuteen Ruotsiin."
Jos kersantti Drufva olisi voinut langeta polvilleen valtaneuvoksen eteen, niin olisi hän varmaan ilossaan sen tehnyt. Mutta koska se oli hänelle mahdotonta, ilmaisi hän kiitollisuutensa vain sanojen muodossa, mutta vähemmän lämpimiä ne siltä eivät olleet.
Samana päivänä illan suussa kersantti matkusti takaisin Ahvenanmaalle, mutta nyt hänellä oli Pekka Drufva seurassaan, joka oli aivan mieletön ilosta.
Kaikki kävi niinkuin valtaneuvos De la Gardie oli käskenyt. Jo ennen juhannusta oli kersantin onnistunut myödä torppansa Ahvenanmaalla ja muuttaa perheineen Jakobsdaliin, missä hänelle kauniin järven rantaan oli rakennettu soma mökki. Täällä hänen hyväntekijänsä, valtaneuvos kävi häntä tervehtimässä viettäessään kesää maatilallaan. Melkein yhdenikäiset sotilaat juttelivat silloin sotamuistoistaan ja huolimatta erilaisesta arvostaan ja yhteiskunta-asemastaan heistä tuli melkein eroamattomat ystävät.
Lokakuussa Pekka Drufva matkusti Göteborgiin ja sieltä Fatme-nimisellä laivalla hän läksi Uuteen Ruotsiin Delawarejoen rannoille. Samassa laivassa matkusti myöskin uusi kuvernööri, Johan Printz perheineen.
Entäs Rapatalon Lassi?
Hänen kävi huonosti, niinkuin sellaisen miehen tulikin käydä. Ahvenanmaalaiset huomasivat hyvinkin pian, mikä osa hänellä oli ollut hirvenjahdissa, ja vaikkei laki voinutkaan saada häntä edesvastuuseen, tuli kaikkien halveksuminen hänen osakseen.
Siitä oli seurauksena, että hän alkoi juopotella eikä hoitanut taloaan. Pian hänen oli pakko myödä se, ja sitten hän läksi Tukholmaan sekä sieltä merille. Minne hän sitten joutui, sitä ei kukaan Ahvenanmaalla tiennyt.
Uuden Ruotsin uutisasutuksella.
Kuustoista-sataluvun keskivaiheilla oli Ruotsi Kustaa Aadolfin sotien ja hallituksen sekä sittemmin taitavan valtiomiehen, Axel Oxenstjernan johdolla kohonnut suurvallaksi. Mutta maa oli sittenkin köyhä, ja epävarmalta tuntui perustaa koko tulevaisuus vain miekan nojaan. Siksipä kaukonäköiset ruotsalaiset, ensi sijassa Kustaa Aadolf itse ja Axel Oxenstjerna alkoivat kiinnittää huomiotaan siirtolasuunnitelmiin, jotka tähän aikaan Euroopan valtioissa pääsivät yhä enemmän vallalle. Uusi maailma, joka uuden ajan alussa oli keksitty ja joka oli yhä laajentumistaan laajentunut, oli suuressa määrin vahvistanut vanhan maailman kansojen taloudellista hyvinvointia. Espanjan suuret voitot valtameren tuolla puolen viekoittelivat muita valtioita kulkemaan sen vanavedessä, ja varsinkin Englanti, Hollanti ja Ranska olivat kiiruhtaneet hankkiakseen itselleen maita kaukaisessa lännessä.
Kustaa Aadolfkin oli aikonut seurata muiden maiden esimerkkiä. Mutta kuula, joka osui häneen Lützenissä, ehkäisi nämät aikeet samoinkuin monet muutkin. Axel Oxenstjerna pani ne kuitenkin alulle, ja v. 1637 lähetettiin Ruotsista Amerikkaan kahdella laivalla siirtolaisia, joiden piti perustaa ruotsalainen siirtola Delawarejoen rannoille. Retkikunnan johtajana oli eräs hollantilainen, Minuit niminen mies, joka tunsi uudisasutuksen seuduilla tarkalleen, sillä hän oli vv. 1624-1632 toiminut kuvernöörinä hollantilaisessa siirtolassa Hudson- ja Delawarejokien rannoilla Pohjois-Amerikassa. Hän oli kuitenkin riitaantunut maalaistensa kanssa ja liittynyt ruotsalaiseen palvelukseen. Siten hän, joka oli perehtynyt sikäläisiin oloihin paremmin kuin kukaan ruotsalainen, oli erittäin sopiva retkikunnan johtajaksi. Hän se myöskin oli neuvonut Ruotsin hallitusta valitsemaan juuri yllämainitun seudun siirtokunnan asuinpaikaksi.
Vaikean ja seikkailurikkaan matkan jälkeen, jolla varsinkin monet mukaanotetuista kotieläimistä heittivät henkensä, saapui retkikunta Delawarejoen partaille maaliskuussa 1638. Tutkittuansa seutua jonkun aikaa siirtyivät he hiukan kauemmaksi erään Delawareheimoon kuuluvan intiaanipäällikön kanssa ja ostivat heiltä melko laajan alueen maata.
Kauan ei kuitenkaan Minuit toiminut kuvernöörinä Uudessa Ruotsissa, sillä vielä samana vuonna hän hukkui eräällä kauppamatkalla.
Vuonna 1639 lähetettiin siirtolaan uusi retkikunta, jonka johtajana niinikään oli hollantilainen luutnantti Ridder. Vaivalloisen matkan jälkeen hän saapui Kristina-nimiseen linnoitukseen, jonka Uuden Ruotsin asukkaat olivat rakentaneet. Hän laajensi suuresti siirtokunnan alueita ostamalla lisää maita. Hänet kutsuttiin kuitenkin v. 1642 kotimaahan, ja hänen paikalleen lähetettiin eversti Johan Printz. V. 1643 helmikuussa saapui hänen retkikuntansa onnellisesti perille, ja siirtolaisten joukossa oli tällä kertaa useita suomalaisiakin.
Printz asettui asumaan eräälle Tennakong-nimiselle saarelle, joka sijaitsi Delawarejoessa ja hän perusti tänne uuden linnoituksen, joka sai nimekseen Uusi Göteborg. Itselleen hän rakennutti komean kartanon, Printzinhovin, jota ympäröi kaunis puutarha. Kartanon läheisyyteen kohosi piakkoin suuri uutisasutus. Toinen uutisasutus syntyi ruotsalaisen alueen itäpuolelle, Jokilinnan linnoituksen ympärille> jonka Printz rakennutti suojaksi idästä tulevia vihollisia vastaan.
Siihen aikaan, jona kertomuksemme tapahtumat liikkuvat, omisti koko sen alueen, joka pohjoisessa ulottuu nykyiseen Newyorkiin ja lännessä kulkee loppumattoman kauaksi, suuri intiaanikansa, joka nimitti itse itseään nimellä Lenni-Lenape. Siihen kuului kolme pääheimoa: delawarit, joita nimitettiin myöskin minqualaisiksi, moheganit eli mohikaanit, niinkuin Cooper sata vuotta myöhemmin nimitti heitä, ja nantykokit. Nämät heimot jakautuivat moniin pienempiin heimoihin, ja kullakin oli omat päällikkönsä. Näiltä lenapeilta ja ensi sijassa delawareilta ruotsalaiset ostivat maata ja elivät mitä ystävällisimmässä suhteessa heidän kanssansa.
Rauha ja ystävyys olisi siis vallinnut Delawaren rannoilla, jollei olisi ollut olemassa sitä kirousta, joki kaikkina aikoina on seurannut Pohjois-Amerikan alkuasukkaita, estänyt heidän kehitystään ja osittain ollut syynä heidän häviämiseensäkin, me tarkoitamme eri heimojen välillä vallitsevaa ikuista vihaa, joka ei sallinut sotatapparan milloinkaan levätä.
Siinä suhteessa oli lenni-lenapien asema varsin vaarallinen, sillä heidän kummallakin puolellaan asui hyvin sotaisia kansoja, jotka eivät tahtoneet antaa heidän elää rauhassa. Pohjoisessa, suurten järvien rannoilla ja Kanadan aarniometsissä asuivat irokeesit, joita oli kuusi eri heimoa, ja heidän kanssaan lenni-lenapit joutuivat hyvinkin usein riitaan.
Mutta vieläkin julmemmat olivat heidän läntiset naapurinsa. Siellä asui suuri ja hurja, sodanhaluinen heimo, joita delawarit nimittivät timmahereiksi. Mutta koska "Timmah" delawarekielellä merkitsee sutta, niin yksinkertaisinta on nimittää heitä vain "Susiksi".
Nämät Sudet, joiden kylät sijaitsivat niin kaukana tuntemattoman lännen aarniometsissä, ettei kukaan lenapilainen ja vielä vähemmän valkeaihoinen ollut käynyt niissä, nimittivät itseään maquelaisiksi. Koska näiden Susien maat eivät ulottuneet meren rantaan, eivät voineet hankkia itselleen aseita eikä metallityökaluja, villakankaita y.m. sivistyksen tuottamia etuja, joita rannikko-intiaanit rauhallisen kaupan välityksellä saivat valkoihoisilta, niin he tekivät ryöstöretkiä siinä suhteessa onnellisemmassa asemassa olevien naapuriensa luo hankkiakseen siten itselleen näitä tavaroita. Näille ryöstöretkille lähdettiin tavallisesti "hautaamatta sotakirvestä", mitä sodanjulistustapaa intiaanit muutoin aina seurasivat, ja siksi heidän tulonsa oli sitä vaarallisempi, koska he hyökkäsivät aivan äkkiarvaamatta vihollisensa kimppuun. Siksipä lenapit pelkäsivätkin Susia enemmän kuin irokeesejä, ja luultavasti he osoittivat niin suurta ystävällisyyttä ruotsalaisille siksi, että he toivoivat, että näiden pelätyt "tuliputket" pitäisivät Sudet loitolla. Mutta sen jälkeen kuin ruotsalaisten ja Delawaren rannoilla asuvien hollantilaisten välillä olivat kiristyneet, sattui varsin usein, että nämä viimeksimainitut suorastaan uhuttivat Susia hyökkäämään lenapien ja heidän liittolaistensa, ruotsalaisten kimppuun, niin, vieläpä avustivatkin heidän hyökkäystänsä.
Tämän ikävän, mutta silti tärkeän johdannon jälkeen siirrymme jälleen itse kertomukseen.
Ukontuli.
Sokerikeon muotoinen vuori kohosi metsässä. Sen rinteitä peitti nuori vesakko ja pensaikko, mutta sen ylimmällä harjalla kasvoi vanha kyhmyinen tammi, jonka latvassa näkyi salaman jälkiä ja jonka paksu kaarna todisti korkeaa ikää. Vesakko olikin osoittanut kunnioitusta vanhalle tammelle jättämällä sen paksun rungon ympärille aukean paikan, jolla kasvoi vain heinää ja pikku kukkasia.
Aukealta paikalta tammen juurelta oli laaja ja kaunis näköala vesakon yli.
Tammen juurella seisoi parasta aikaa nuori, kookas ja jäntevä mies, jonka terveet, ahavoituneet posket, siniset silmät ja vaalea tukka ilmaisivat pohjoismaalaista syntyperää. Lyhyt hirvennahkatakki, paksut nahkasäärykset ja huopahattu muodostivat silmäänpistävimmän osan hänen puvustaan. Hän nojautui pitkään piilukkopyssyyn, joka oli paljoa kevyempi ja hoikempi kuin mitä sen aikaiset kömpelöt ampuma-aseet yleensä olivat. Hihnasta olalla riippui suuri ruutisarvi, niin suuri, että sen sisällöllä helposti olisi voinut räjähyttää suuren talon ilmaan, sekä tilava hylkeennahkainen laukku. Jalassa hänellä ei ollut eurooppalaisia jalkineita, vaan intiaanimokasiinit, joita piikkisian piikit koristivat.
Nuorukaisen koko ulkoasu ilmaisi metsästäjää. Mutta missä me olemme ennen nähneet tämän notkean ja voimakkaan vartalon, nämät kauniit ja hellyttävät, mutta samalla aito-ruotsalaiset kasvot? Aivan oikein, Ahvenanmaalla. Yksinäinen metsämies tammen juurella on Pekka Drufva. Monet tuulet ovat puhaltaneet siitä kun viimeksi tapasimme hänet. Se oli vuonna 1642, jolloin Pekka oli vasta 18-vuotias nuorukainen. Nyt on vuosi 1645. kolme vuotta merkitsee paljon siinä iässä, varsinkin sille, joka on seisonut valtameren tuulessa ja kokenut monenlaisia seikkailuja. Ahvenanmaan honkametsissä samoilevasta teinistä on tullut nuori metsästäjä Amerikan aarniometsissä, sivistyksen raivaaja, mies, joka on tottunut luottamaan omaan voimaansa ja omaan järkeensä. Sellainen muutos jättää jälkensä kasvoihinkin. Siitä johtui hänen vankka ryhtinsä, tarmokas piirre suun ympärillä sekä valvova, väijyvä katse.
Yhdessä uuden kuvernöörin, Johan Printzin kanssa oli Pekka Drufva keväällä 1643 saapunut Uuteen Ruotsiin. Heti paikalla hän oli ryhtynyt siihen ammattiin, joka vuosien kuluessa tuli olemaan hänen omansa, nimittäin metsänkävijän ja tiedustelijan. Opettajanaan ja seuraajanaan oli hänellä ensi aikoina ollut vanha, ruotsalaisten palveluksessa oleva hollantilainen, joka vuosikausia oli elänyt Delawaren aarniometsissä, ja Pekka oli ollut hyvä oppilas vieläpä niinkin hyvä, että hän varsin pian oli voittanut opettajansa taidossa. Vain kaksi vuotta hän oli viettänyt tätä reipasta, mutta vaaroille altista elämää, mutta hän oli jo saavuttanut siirtolan parhaan metsänkävijän ja tiedustelijan nimen ja maineen ja intiaanit, joiden parissa hän oli paljon seurustellut olivat antaneet hänelle nimen "Ukontuli", joka viittasi hänen tavattomaan ampumataitoonsa.
Nyt hän seisoi ja tähysteli yli laajan maiseman, joka avautui hänen eteensä vuoren harjanteelta. Ikäänkuin rehevästi vihannoiva lainehtiva meri siinsi metsä niin kauaksi kuin silmä kantoi. Aurinko laskeutui länttä kohden ja punasi monin eri vivahduksin tätä vihreää latvamerta. Tummina harjut siinsivät, sillä niitä peittivät männyt ja kuuset, joiden vaaleanvihreät kerkät loistivat kuin joulukynttilät, ja niiden välissä lepäsivät lehtipuita kasvavat notkot, joiden pohjalla kaikki mahdolliset vihreät, punaiset ja keltaiset värivivahdukset olivat keräytyneet yhteen. Laaksossa, kukkulan juurella kimalteli siellä täällä siniseltä vivahtavia läikkiä ja juovia. Se oli joki, joka kiemurteli laakson läpi. Ei ainoatakaan ihmisasuntoa näkynyt tässä vihannassa meressä, ei pieninkään savupatsas ilmaissut ihmisten läsnäoloa tässä metsäerämaassa. Kaukana lännessä hohti jotain liikkuvaa valkeaa, jota vasten auringonsäteet taittuivat. Se oli varmaankin vesiputous tai koski. Siihen suuntaan Pekka Drufvankin silmä oli kiintynyt. Samoinkuin useimmat muutkin ihmiset, jotka oleskelevat paljon yksikseen, oli hän ottanut tavakseen puhua ääneensä. Niinpä hän nytkin teki. "Niin, niin, tuo on varmaankin Naurava vesi, jonka läheisyydessä minun oli määrä tavata intiaanit. Sinne on vielä pitkältä, mutta jos vain löydän kanootin, niin ennätän sinne auringonlaskun aikana."
Hän alkoi nyt tarkastaa kukkulan lähiympäristöä. Vihdoin hänen katseensa kiintyi varsin omituisen näköiseen puuhun. Se oli näet haarakynttilän muotoon kasvanut.
"Kas tuossahan kolmihaarapuu on", huudahti hän hyvillään. "Sen lähellä on ryteikkö, josta intiaani puhui."
Hän heitti pyssyn hihnan olalleen, kiiruhti rinnettä alas ja saapui hetken kuluttua joulukynttilän muotoisen puun juurelle. Ja aivan oikein! — Aivan sen vieressä oli ryteikkö, kasa kaatuneita, kuivia puita, jotka muodostivat suuren risukasan.
Hän alkoi kaivaa risukasaa ja löysikin pian etsittävänsä — kaarnakanootin sekä siihen kuuluvan airon.
Lujasti tarttuen kiinni kanoottiin hän sai sen esille risukosta. Juuri kun hän nosti sen pystyyn ottaakseen sen selkäänsä ja kantaakseen alas jokirantaan, hätkähti hän, sillä hänestä tuntui ikäänkuin lintu hyvin nopeasti olisi suhahtanut hänen poskensa ohitse niin läheltä, että sulat pyyhkäisivät ihoa.
Mutta se oli vaarallinen lintu. Aivan hänen silmiensä edessä oli nuoli iskenyt kanootin kaarnapintaan ja siinä se yhä vieläkin värähteli. Nuolen hännässä olevat sulat olivat pyyhkäisseet hänen poskeaan ja synnyttäneet hänen ajatuksissaan lentävän linnun mielikuvan.
Heti paikalla hän j piiloutui pystyssä seisovan kanootin taakse, irroitti pyssynhihnan ja jännitti hanan odottaen tilapäisen kilpensä takana mitä nyt tapahtuisi.
Mutta ei mitään tapahtunut. Ei ainoakaan ääni katkaissut erämaan hiljaisuutta. Varovaisesti hän kurkisti kanootin reunan yli. Ei mitään näkynyt. Hän laski nuolen suunnan ja vertasi sitä siihen välimatkaan, josta nuoli luultavasti oli ammuttu. Näiden laskujen tuloksena oli tiheikkö noin puolimatkan päässä jo aikaisemmin mainitusta kummusta. Hän mietti hetken aikaa. Sitten hän hypähti pystyyn ja alkoi pitkin harppauksin toisesta puunrungosta toiseen lähestyä epäilyksenalaista tiheikköä, jonne hän pian saapuikin. Jousi jännitettynä, jotta hän milloin hyvänsä saattaisi ampua vastaan, hän etsi tarkalleen joka sopen ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä nuppineulan etsintä, mutta ei mitään löytynyt, ja tiheikön takana oli avoin lakeus, jonka yli hän saattoi nähdä aina kukkulan juurelle saakka.
Yhtä ihmeissään kuin harmistuneena hän huudahti:
"Ja sittenkin voin vannoa, että nuoli lensi tästä tiheiköstä. Sekä suunta että välimatka todistaa sen."
Hän alkoi tarkalleen tutkia maaperää tiheikössä. Niin, olihan kuivia lehtiä paikoitellen liikuteltu, mutta voisivathan eläimetkin olla siihen syypää. Ei missään intiaanin mokasiinin jälkeä.
Hetken kuluttua hän jätti etsinnän sikseen ja palasi varsin alakuloisena kanootilleen.
"Joku ampui tuon nuolen aikoen osua minuun", mutisi hän itsekseen, "ja tietysti se oli vihollinen. Mutta tietääkseni ei minulla nykyään ole ainoatakaan vihollista seudun intiaanien joukossa, eikä luullakseni mikään intiaaniheimo ole näinä päivinä kaivanut esille tomahawkia. Siinä tapauksessa ei Lentävä Orava olisi pannut toimeen metsästysretkeä lännen metsiin eikä kutsunut minua mukaan."
Asian laita oli näet sellainen, että Pekka Drufvan hyvä ystävä, delawarepäällikkö Lentävä Orava oli kutsunut hänet metsästysretkelle lännen metsiin. Pekan oli määrä kohdata intiaani-ystävänsä Nauravan veden partaalla ja löytääkseen tien sinne hän oli kiivennyt ylös kukkulalle.
Pekka Drufva toivoi yhä keksivänsä, mistä petollinen nuoli oli alkujaan. Hän tiesi, että intiaanit merkitsivät nuoltensa varret — toiselle puolelle heimon ja toiselle omistajan nimen. Tarkastamalla nuolta hän voisi siis päästä salaisuuden perille.
Hän irroitti sen kanootista ja tarkasteli sitä. Aivan oikein, merkitty se oli. Toisella puolella oli koukeroviiva, aivankuin kiemurtelevan käärmeen kuva, ja toisella puolella omituinen kiemura, varmaankin omistajan puumerkki.
Mutta nuo molemmat merkit olivat hänelle kerrassaan oudot, joskin hän tunsi suuren joukon Lenni-Lenapen heimojen merkkejä. Ei ainoakaan niistä muistuttanut käärmettä.
Toinenkin seikka herätti hänen huomiotaan. Nuolen kärki oli piikivestä hakattu ja kiinnitetty jänteillä ja pihkalla varteen.
Tuollaisia nuolenkärkiä ei hän koskaan ollut nähnyt Lenapien parissa. Heidän sotanuoliensa kärjet olivat aina rautaisia, joita he ostivat valkeaihoisilta — varsinkin ruotsalaiset kaupittelivat niitä intiaaneille — ja heidän metsästysnuolillaan oli luiset tai näkinkuoresta veistetyt kärjet, jolleivät nekin olleet rautaisia.
"Hm!" sanoi Pekka itsekseen, "tämän pähkinän saa ystäväni Orava purrakseen. Mutta ikävä kuitenkin on sellainen metsä, joka sylkäisee nuolia vastaan."
Näin sanoen hän nosti kanootin selkäänsä, kantoi sen jokirantaan ja laski sen vesille. Ladattu pyssy polvilla ja tähystelevä katse kiintyneenä joen vihantaan rantaan kiiti hän nopeasti ja äänettömästi virtaa alas. Joka kerta kun pelästynyt sorsa kahahti kaislikossa tai lintu pyrähti puiden välistä lentoon, odotti hän nuolisadetta. Mutta ei mitään kuulunut. Kaikkialla oli rauhallista. Vaikka soutajan kädet liikuttivatkin rivakasti airoa ja hänen silmänsä tähystelivät tiheikköä, askarteli hänen aivoissaan sittenkin kaiken aikaa kysymys: "Kuka ampui nuolen — eihän se voinut itsestään lehahtaa lentoon!" Ja kumma kyllä: hän ei ollut kuullut tuttua jänteen napsahdusta. No niin, hänen mieleensä muistui nyt, että hän samassa hetkessä oli astunut kuivalle oksalle kun nuolen sulat olivat kosketelleet hänen poskeaan. Oksan narahdus oli estänyt häntä kuulemasta nuolen ääntä.
Aurinko alkoi kosketella puiden latvoja taivaanrannassa. Pekka Drufva ihmetteli, olisikohan vielä pitkältä Nauravan veden luo, jota hän joen tehdessä polvekkeen ei voinut nähdä, mutta kylläkin luuli kuulevansa sen kohinan. Seuraavassa joen käänteessä kanootti solui pieneen järven tapaiseen. Miltei paljaalla niemenkärjellä, aivan kanootin kokan edessä, näkyi kookkaan intiaanin notkea vartalo. Hän seisoi jousensa nojassa, aivan liikkumattomana ja näytti odottavan.
Pekka. Drufva pysähdytti kanoottinsa, sillä voisihan tuo olla vihollinen, tuumi hän. Mutta hän luopui heti tuosta ajatuksesta. Vihollinen ei olisi asettunut niin näkyvälle paikalle. Se olisi ollut aivan intiaanien luonnetta vastaan. Pikemmin se olisi joku Lentävän Oravan miehistä, joka ehkä juuri odotti häntä. Pekka arvasikin oikein, sillä tultuaan lähemmäksi huomasi hän, että mies oli delawarelainen.
Intiaani oli ruumiinrakennukseltaan erinomaisen kaunis. Hän seisoi siinä ilta-auringon valossa kuin pronssipatsas. Hän oli aivan alaston, lanteilla vain oli vyöhyt, kiiltävä kirves kupeella, nuolikontti selässä ja moniväriset papukaijansulat tukassa. Hänen ruumiinsa ei ollut koristettu maalauksilla, mikä todisti, että hän kävi rauhan asioissa.
Kun Pekka Drufva oli ennättänyt niin lähelle, että hän saattoi keskustella intiaanin kanssa, ojensi tämä käsivartensa — mikä oli intiaanien rauhan- ja tervehdyksen merkki — ja sanoi:
"Lentävä Orava lähettää Mugallan kanssa sen tervehdyksen Ukontulelle, että tältä kalliolta kulkee lyhin tie hänen leiriinsä."
Pekka Drufva oli niinä kahtena vuonna, jona aikana hän oli ollut tekemisissä intiaanien kanssa, oppinut sekä ymmärtämään että jossakin määrin puhumaankin delawarekieltä.
"Kiitos punaiselle veljelleni", vastasi hän. "Kernaasti sallin hänen olla oppaanani leiriin."
Kun Pekka Drufva oli laskenut niemen kärkeen maihin, kysyi intiaani:
"Onko valkea veljeni matkansa varrella metsässä kuullut hirvien huutoa?"
"En ole", vastasi Pekka' Drufva, "mutta sen sijaan kuulin omituisen linnun laulavan."
"Tahtooko valkea veljeni sanoa, millainen lintu se oli?"
"Tämä näin", vastasi Pekka Drufva ojentaen toiselle salaperäisen nuolen.
Intiaani ei koskaan tahdo näyttää hämmästystään, vaikka hän sitä olisi miten suuressa määrässä hyvänsä, mutta siitä huolimatta ei Mugalla voinut olla ääneensä huudahtamatta: "hui!" kun hän lähemmin tarkasteli nuolta.
"Kenen jousesta tuo lintu on lentänyt?" kysyi hän.
"En tiedä. Mitä veljeni luulee?"
"Timmahin — s.o. Suden" — vastasi Mugalla vähääkään epäilemättä.
Pekka Drufva kertoi nyt salaperäisestä nuolesta, ja Mugalla kuunteli tarkkaavaisesti. Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, sanoi intiaani:
"Jospa Ukontuli antaisi salaperäisen linnun visertää Lentävän Oravan korvan juurella, kun saavumme leiriin."
* * * * *
Kauniissa laaksossa, jossa kasvoi harvassa komeita sokerivaahteria ja jota lännen puolelta rajoitti jyrkkä, mäntyjen ja kuusien peittämä harju, oli pystytetty tilapäinen intiaanileiri. Siinä oli vain yksi ainoa teltta, jonka riukujen yli oli pingoitettu kaislamattoja, ja sen ulkopuolella istui noin parikymmentä intiaania. Lähinnä teltan aukkoa istui päällikkö, Lentävä Orava, ja hänen kummallekin puolelleen olivat muut asettuneet siten, että vanhimmat ja arvokkaimmat miehet olivat häntä lähinnä, nuoremmat ja vähemmän kokeneet kauempana sivustoissa. Lukuunottamatta kahta miestä olivat kaikki samanlaisissa puvuissa kuin intiaani, jonka jo tapasimme jokirannassa, joskin värit hiukan vaihtelivat. Toinen näistä miehistä, jotka pukuunsa nähden erosivat muista, oli päällikkö itse, sillä paitsi kahta korvakiharaansa oli hänellä sulkakruunu päässä, joka kimmelsi kaikissa sateenkaaren väreissä, sekä jonkinmoinen sinisestä villakankaasta tehty mantteli tai kevyt viitta hartioillaan. Toinen oli aivan nuori mies eli nuorukainen, tuskin 18-vuotias, joka nuoruudestaan huolimatta istui kuitenkin lähinnä päällikköä, varma merkki siitä, että nuorukainen oli hyvin ylhäistä sukuperää. Sitä todistivat niinikään korvakiharat sekä sulkakruunu, joka hänellä oli myöskin päässä. Mutta viitan asemesta oli hänellä yllään punainen verkatakki, joka oli nyöreillä koristettu sekä eurooppalaista kuosia. Takki ei ollut kuitenkaan edestä napitettu, niin että leveä rinta, johon oli piirretty kilpikonnan kuva, oli paljaana. Hänen vampuminsa, s.o. vyö — joka oli koristettu monivärisillä simpukankuorilla — intiaanien rahoilla — sekä hänen tomahawkinsa kahva olivat kullatut. Nuorukainen ei kuulunut samaan heimoon kuin tämän leirin muut intiaanit, vaan oli mohikaani ja hyvin ylhäistä päällikkösukua. Hänen nimensä oli Uncas, ja samoinkuin Pekka Drufvan oli Lentävä Orava kutsunut hänetkin metsästysretkelle.
Kaikki intiaanit polttivat piippuja, joiden varret olivat sylenpituiset ja kartionmuotoiset kopat poltettua savea. Päällikkö oli vaiti, ylhäisin vieras oli vaiti ja kaikki muutkin olivat vaiti. Kevättuulen kevyt humina sokerivaahterien latvoissa oli ainoa ääni, joka häiritsi hiljaisuutta, ja pienet savurenkaat, jotka kohosivat piipuista, ainoa merkki siitä, että tässä syvässä hiljaisuudessa oli eloa.
Äkkiä hiljaisuuden katkaisivat kevyet askeleet. Pekka Drufva ja Mugalla astuivat piiriin.
Nyt seurasi näky, joka olisi naurattanut eurooppalaista, joka ei tuntenut intiaanien tapoja. Ikäänkuin komennosta alkoivat kaikki intiaanit, päällikkö etunenässä, kiivaasti hieroa käsivarsiaan. Näytti siltä, kuin kauhea syyhy äkkiä olisi kiusannut koko leiriä. Ensin oikea käsi kihnutti vasenta käsivartta ja sitten päinvastoin. Se näytti hirveän lystikkäältä, varsinkin kun miehet samalla näyttivät kovin vakavilta ja juhlallisilta.
Mutta Pekka Drufva ei nauranut. Päinvastoin hän oli hyvillään, sillä hän tiesi, että tällainen vastaanotto merkitsi suurinta kunniaa, mikä intiaanien käsityksen mukaan saattoi tulla vieraan osaksi. Hän kiittikin painamalla toisen kätensä sydäntänsä vasten ja hieromalla toisella kädellään otsaansa.
Senjälkeen Lentävä Orava pyysi häntä istumaan viereensä ja ojensi hänelle täytetyn piipun, jonka sytyttämistä varten leirin nuorin jäsen oli varannut hehkuvan hiilen.
Vasta kun hän oli vetänyt muutamia sauhuja piipustaan, pudisti hän Lentävän Oravan kättä — valkoihoisten tervehdys kuului juhlamenoihin, kun valkea mies saapui joukkoon. Kummankin kansan tapoja oli pidettävä pyhinä, kun niiden jäsenet kohtasivat toisensa ystävyydessä ja rauhassa. Sellainen oli intiaanien kirjoittamaton laki.
Vedettyään vieläkin muutamia sauhuja alotti Pekka Drufva keskustelun seuraavaan tapaan:
"Onko viisas veljeni varma siitä, ettei Susia hiiviskele niillä teillä, jotka johtavat Lenapien kyliin?" — —
Päällikön tummat silmät tarkastivat tutkivasti hetken aikaa valkoista miestä, ennenkuin hän vastasi:
"Yhdeksän kuunkiertoa on kulunut siitä, kun Lenapien kansa karkoitti Sudet hännät jalkojen välissä kyliinsä. He ovat epärehellisiä ja verenhimoisia, mutta koira ei unohda hevin kättä, joka kurittaa sitä. Miksikä sudella olisi huonompi muisti kuin koiralla? — Sitäpaitsi eivät nuoret miehemme nuku. Aivan varmaan he huomaisivat, jos Susi kulkisi meidän poluillamme."
"Polut ovat monet, ja Susi osaa piiloutua."
"Meidän nuorten miestemme silmät ovat terävät ja he tuntevat metsän salaisuudet. Onko veljeni nähnyt unta Susista, vai miksi hän kyselee heitä?"
"Katsokoon veljeni itse, mitä syytä minulla on kysyä."
Näin sanoen hän ojensi päällikölle ennenmainitun nuolen, jonka hän oli piiloittanut takkinsa alle.
Lentävä Orava ei voinut pidättää hämmästynyttä "hui" huudahdusta tarkastettuaan nuolta, ja monta "huita" seurasi sen jälkeen, nuolen kierrellessä piirissä kädestä käteen.
Päällikkö veti pari syvää sauhua piipustaan, ennenkuin hän jatkoi kyselyään:
"Missä valkea veljeni sai kiinni tämän harvinaisen linnun?"
Pekka Drufva kertoi nyt seikkailunsa yksityiskohtia myöten. Kertomus näytti tekevän hyvin syvän vaikutuksen kuulijoihin. Monen silmä salamoi ja monet kädet tavoittelivat salavihkaa tomahawkejaan. Verivihollinen olisi siis aivan heidän parissaan. Kun Pekka oli päättänyt kertomuksensa, viittasi päällikkö Mugallan luokseen ja kuiskasi jotain hänen korvaansa. Heti sen jälkeen poistui tämä ääneti leiristä kolmen, neljän nuorukaisen seuraamana. Ei ollut vaikea käsittää missä asiassa he poistuivat. Salaperäinen jousimies sokerikekokukkulan luona oli saanut kintereilleen hyvät vainukoirat.
Siitä kiihkeästä tavasta, jolla piiput nyt savusivat, saattoi huomata, että tärkeä neuvottelu oli tulossa intiaanileirissä. Äkkiä sanoi Lentävä Orava:
"Lausukoon veljeni Uncas mielipiteensä tapahtumasta. Kilpikonnat ovat aina olleet viisaita neuvotteluissa. Meidän korvamme ovat valmiit kuulemaan heidän perillisensä sanoja."
Se oli hieno kohteliaisuus, kun päällikkö kääntyi ensiksi ylhäisen vieraan puoleen, vaikka hän olikin niin nuori.
Mutta tämä kieltäytyi intiaanien kohteliaisuudella kunniasta.
"Uncas on viisaitten isien poika, mutta hän on kovin nuori. Puhukoon kokeneempi ensin, Uncas ei ole tullut ystäviensä ja heimolaistensa, delawarien luo vain metsästyshuvin vuoksi, vaan pikemmin oppiakseen jotain heidän viisailta miehiltään."
Tämä vastaus näytti voittavan suurta mieltymystä, ja monet kiinnittivät hyväksyvän katseensa nuoreen, kauniiseen mohikaaniin.
"Puhukoon Villikissa", sanoi nyt päällikkö.
Villikissa oli yksi vanhimpia läsnäolevista, mies, joka oman heimonsa parissa nautti suurta arvoa, vaikkei hän ollut päällikkösukua. Hän nousi ja alkoi täten:
"Kun olemme kuulleet, että Susi liikuskelee parissamme ja kylissämme, on kaikkein ensiksi otettava selkoa, onko hän yksin vai parvessa. Voihan se olla yksinäinen väijyjä, joka on lähetetty ottamaan selkoa, nukkuvatko lenapit teltoissaan vai ovatko he hereillä. Luultavaa on, että hän oli yksin pyöreän kukkulan luona, sillä muussa tapauksessa valkea veljemme olisi nähnyt useampiakin nuolia. Mutta silti ei ole sanottu, ettei useampiakin Susia väijyile metsässä, vaikkeivät he silloin olleet paikalla. Nuoret miehet ovat lähteneet jälkiä vainuamaan. Odottakaamme heidän paluutaan ennenkuin teemme mitään päätöstä. Minä olen puhunut."
Tämä varsin järkevä neuvo saavutti kaikkien hyväksymisen ja neuvottelu päätettiin siten, että jokainen, odottaessaan vakoilijoiden takaisintuloa, valmistautui joko taisteluun tai metsästysretkelle, kumpiko siitä sitten syntyisi. Mutta viisas ja varovainen päällikkö lähetti myöskin pari miestä länteen päin tutkimaan niitä teitä, joita maquelaiset kulkivat tavallisesti, hyökätessään delawarien maahan. Sillä, arveli hän, jos he olivat lähettäneet yhden ainoankin vakoilijan sieltä, niin se varmaankin tarkoitti uutta hyökkäystä. Voidakseen pitää puoliaan sitä vastaan tarvittiin kuitenkin suurempi joukko ja parempia varustuksia, kuin mitä tällä pienellä metsästysretkikunnalla oli tarjona. Jos saatiin tietää, että Sudet suuremmissa joukoissa olivat tulossa, niin aikoi Lentävä Orava pikaisesti vetäytyä kylien läheisyyteen lähteäkseen sitten vahvistunein voimin vihollista vastaan.
Kesti kuitenkin varsin kauan, ennenkuin kukaan vakoojista palasi. Oli tullut jo pimeä. Tosin se oli keväisen yön hämärää, mutta joka tapauksessa täytyi olla hyvin varovainen, jos vihollinen todellakin oli lähiseuduilla. Lukuisia vahteja oli myös asetettu.
Äkkiä Mugalla seisoi päällikön teltan edustalla, kenenkään huomaamatta hänen tuloaan. Vasen käsi oli sidottu ja siteen alta tihkui verta. Ja synkkä kuin ukkosilma oli hänen muotonsa, kun hän ilmoitti uutisensa.
Toista sataa Sutta, kertoi hän, piileskeli tällä hetkellä kylien ja metsästysmaan välillä ja yhä useampia odotettiin lännestä. Heidän aikomuksensa oli kiertää ja vangita koko metsästysseurue, ja he odottivat vain merkkiä lännestä hyökätäkseen esiin. Saattoi odottaa heidän tuloaan vielä tänä yönä. Miten niin suuri joukko Susia oli voinut kätkeytyä samaan metsään, jonka läpi äskettäin metsästysseurue oli kulkenut keksimättä jälkeäkään heistä, oli Mugallalle täysi arvoitus.
"Varmaa on", päätti hän kertomuksensa, "että jollei kuljeskeleva Susi, joka luultavasti yksin samoili pyöreän kukkulan juurella, olisi verenhimossaan ampunut Ukontulta, niin olisivat he yllättäneet meidät kaikki tänä yönä, vanginneet tai tappaneet meidät."
"Oletko lähettänyt sanaa kyliin?" kysyi Lentävä Orava.
"Kyllä, lähetin Visertävän Pääskysen. Hän on nopsajalkainen ja luulen, että hän on onnellisesti päässyt Susien ohitse."
"Mistä sinä sitä oletat?"
"Hänen oli määrä kolmasti matkia haikaran ääntä, jos hän pääsisi läpi, ja minä kuulin huudon."
"Hyvä, sitten saamme pian apua. Nyt täytyy meidän vain pitää puoliamme kunnes toiset tulevat. Antakoon Manitu voimaa jahtinuolillemme! Ne eivät ole terästetyt taistelua varten!"
"Mutta meillä on Ukontuli joukossamme sekä hänen putkensa, ja se merkitsee paljon", sanoi Villikissa toivehikkaasti.
"Niin, niin, Ukontuli auttaa meitä", kuului monelta taholta.
Pekka Drufvan ei ollut vaikea ymmärtää, että häneen ja hänen pyssyynsä etupäässä luotettiin. Tosin hän oli aikaisemmin ottanut osaa pariin kahakkaan irokeesejä vastaan, mutta ne olivat sittenkin olleet varsin vähäisiä. Siten hänellä ei ollut suurempaa kokemusta intiaanisodasta, mutta hän päätti sittenkin tehdä parastaan, jotta hänen punaisten ystäviensä toiveet hänen suhteensa eivät pettäisi.
Nyt ei ollut aikaa neuvotella kauniin sanoin ja sauhuavin piipuin. Lentävä Orava neuvotteli kuitenkin yksityisesti muutamien kokeneitten miesten kanssa, ennenkuin hän jakeli käskyjään.
Olemme jo aikaisemmin maininneet, että mäntyjä kasvava, varsin jyrkkä harju rajoitti vaahterametsää, jonne leiri oli pystytetty. Harjun toisella puolen, s.o. lännessä, levisi suunnattomia suomaita, jotka nyt, ankarien kevätsateiden jälkeen olivat miltei ylipääsemättömiä. Pohjan puolella taas katkaisi harjun aivan äkisti syvä uoma, jossa virta kulki muodostaen juuri tällä kohdalla ennenmainitun putouksen, jota intiaanit nimittivät Nauravaksi vedeksi. Kahdelta puolen oli siis mahdoton lähestyä harjua. Nyt Lentävä Orava päätti siirtää leirin siihen osaan harjun yläpengertä, joka oli lähinnä putousta. Ja heti paikalla ryhdyttiin vahvistamaan luonnollista puolustusasemaa kummankin puolen, idässä sekä etelässä, missä pääsy harjulle oli mahdoton. Tämä tapahtui siten, että kaadettiin puita ja rakennettiin niistä valleja kumpaiseenkin ilmansuuntaan. Ja nämät vallitukset, jotka pikemmin kätkivät heidät vihollisen silmiltä, kuin varjelivat heidän nuoliltaan, valmistuivat tavattoman lyhyessä ajassa.
Kun murto oli valmis, ei Pekka Drufvalla ollut muuta tekemistä kuin odottaa. Ja lyhentääkseen jossakin määrin odotusaikaa, asettui hän putouksen reunalle katsellakseen kuohuvaa vesimäärää, niinhyvinkuin se kesäyön hämärässä kävi päinsä.
Naurava vesi ei ollut erikoisen jyrkkä, vielä vähemmän pystysuora vesiputous, vaan pikemmin pitkä, mutta jyrkästi viettävä koski, täynnään kiviä, joiden yli vesi valkoisena vaahtona kuohui, virraten riehuvalla voimalla eteenpäin. Jos ihminen olisi laskenut tätä vaahtorataa alas, olisi hän murskautunut jo paljon ennen kuin hän olisi hukkunut.
Sitä vastoin koski ei ollut erikoisen leveä. Hirvi, jota metsästäjä kiivaasti ajoi takaa, olisi uskaltanut hypätä kuohuvan kuilun yli ja olisi varmaankin onnistunut uhkarohkeassa yrityksessään. Tämä kosken kapeus verrattuna veden paljouteen, riippui kuitenkin siitä, niinkuin Pekka Drufva pian huomasi, että suunnattoman suuri, omituisen muotoinen ja aivan paljas kallio kohosi keskellä koskea. Varmaankin tämän luoksepääsemättömän kallion takana oli toinen ja ehkäpä leveämpikin koski.
Pekka hätkähti, sillä voimakas käsi laskeutui hänen olkapäälleen.Kääntyessään taaksensa seisoi hän suoraan Lentävän Oravan edessä.
"Valkea veljeni tarkastelee kalliosaarta Nauravassa vedessä", sanoi hän. "Niin, minäkin ajattelen tätä saarta. Se on meidän viimeinen turvamme, ja siksi valitsinkin taistelukentäksemme tämän harjun, jolla me nyt seisomme. Kun emme jaksa enää vastustaa ylivoima näiden kaadettujen puiden takana, pakenemme kaikki saarelle, eivätkä Sudet voi karkoittaa meitä sieltä muulla kuin nälällä. Mutta sitä ennen sadottain delawareja hyökkää heidän kimppuunsa."
Pekka Drufva katsoi häneen koettamattakaan salata hämmästystään.
"Me pakenemme kaikki tuonne, sanoo viisas veljeni. Niin, että Lentävä Orava voi sen tehdä, sen kyllä uskon, mutta me emme ole kaikki lentäviä oravia. Omasta puolestani täytyy minun rehellisesti tunnustaa, etten uskalla yrittää sellaista hyppäystä."
Hetkeksi intiaanin synkät kasvot vetäytyivät hymyyn.
"Kun aika tulee", sanoi hän, "niin huomaa valkea veljeni, että voimme päästä sinne lentämättäkin."
"Miksikä me emme lähde sinne sitten heti paikalla?" kysyi Pekka Drufva epäillen.
"Ei, Ukontuli, ei. Delawarit eivät salli Susien ajaa heitä rotanloukkoon ensi hädässä. Me tahdomme ensin nähdä, miten suuri ylivoima on. On kunniakkaampaa taistella vihollista vastaan avotantereella", sanoi päällikkö tuimasti.
Sitten hän poistui tarkastaakseen vielä kerran taistelulinjojaan.
* * * * *
Olihan Pekka Drufva kuullut nelijalkaisten susien ulvovan kotimaansa metsissä eikä tuo ulvonta ollut erikoisesti miellyttänyt hänen musikaalista korvaansa, mutta suloinen synfoniia se sittenkin oli ollut verrattuna siihen kamalaan sotahuutoon, jonka Amerikan kaksijalkaiset Sudet päästivät, kun he hetkistä myöhemmin ryntäsivät harjulla olevaa mäntyvallitusta vastaan. Se kuului hänen korvissaan ikäänkuin kaikki maailman soraäänet olisivat olleet kerätyt säkkiin ja äkkiä päästetyt nyt valloilleen. Ja hämmästyksessään hän miltei oli unohtaa antaa "tuliputkensa" soittaa bassoa tässä helvetillisessä konsertissa.
Pian hän kuitenkin huomasi, että huuto oikeastaan oli pelottavampi kuin itse hyökkäys. Hän näki yönhämärässä, miten joukko tummia olentoja kiiti puunrunkojen lomissa, mutta he pysähtyivät heti päästyään aukealle paikalle, joka oli syntynyt puita kaadettaessa murtoa varten. Samassa risukasat, joiden takana hän makasi, rasahtelivat aivankuin kovassa raesateessa. Ne olivat Susien nuolia.
Luultavasti nämät nuolet olivat kuitenkin aivan umpimähkään ammutut, sillä hän ei kuullut ainoankaan osuneen. Nyt hän itse tähtäsi ja antoi pyssynsä puhua. Surkea huuto villien puolelta todisti, että kuula oli osunut. Ja samassa silmänräpäyksessä metsä, niin pitkälle kuin silmä kantoi, oli puhtaaksi pyyhkäisty vihollisista.
Kesti hyvän aikaa ennenkuin Sudet olivat voittaneet sen pelon, jonka laukaus oli herättänyt heidän parissaan. Mutta jonkun ajan kuluttua he uudistivat hyökkäyksensä, ja nyt suuremmalla voimalla. Kilpiensä suojassa Sudet hyökkäsivät yksin aukean paikan poikkikin, ja siellä täällä risukoissa syntyi kiivasta käsikahakkaa, jolloin delawarit, vähäiseen joukkoonsa nähden ja heikompien aseittensa vuoksi — heillä ei ollut edes kilpiä, koska he olivat lähteneet vain metsästysretkelle — usein vain suurimmalla vaivalla saattoivat puolustaa varustuksiaan. Lentävä Orava oli, rakentaessaan ne, tehnyt sen erehdyksen, että ne olivat tulleet liian laajoiksi, jotta miehistö niiden takana oli liian harvassa. Mutta kaikkialla, missä Ukontulen pyssy paukkui, väistyi vihollinen. Niinpä Pekka Drufvan täytyi alituisesti juosta toisesta asemasta toiseen ja juostessaan suurella tottumuksella ja taidolla ladata pyssyään.
Yöllistä taistelua oli kestänyt noin kahden tunnin verran, joskin useasti oli pidetty pitempiä tai lyhyempiä väliaikoja, vihollisen pysytellessä metsässä, kun Lentävä Orava, jota nuoli oli haavoittanut jalkaan, kuiskasi Pekka Drufvalle:
"Me emme voi enää vastustaa ylivoimaa. Nyt Sudet ovat vetäytyneet metsään, ja me voimme hiukan hengähtää. Käyttäkäämme tätä hetkeä hyväksemme ja kiiruhtakaamme huomaamatta saarelle keskelle Nauravaa vettä. Tule!"
Pekka Drufva seurasi häntä ja huomasi, että muutkin olivat saaneet saman käskyn, sillä jono mustia varjoja liikkui äänettömästi koskea kohti. Kun hän tuli jokitörmälle, huomasi hän, että siellä oli tapahtunut muutos. Valtava mänty, jonka runkoa vasten hän oli nojannut katsellessaan koskea ennen taistelun alkua, oli kaadettu siten, että runkopuoli oli kannon vieressä, mutta tuuhea latva kääntyneenä kalliosaareen päin, jotta vain kyynärän levyinen kuilu erotti sen rannasta.
"Ahaa!" mutisi Pekka Drufva. "Sitä en tosiaankaan ollut ajatellut. Nyt huomaan, että sukkela päällikkö oli keksinyt keinon."
Haavoittunut päällikkö ontui edeltä ja Pekka Drufva seurasi hänen jäljissään. Pian he olivat kaikki kerääntyneet kalliosaarelle, ja tämä siirtyminen oli tapahtunut niin äänettömästi, ettei vihollisella ollut vähintäkään aavistusta siitä. Pekka Drufva ei voinut olla itsekseen nauramatta ajatellessaan, miten Sudet ällistyisivät, kun he ensi hyökkäyksellään huomaisivat tilapäisen linnoituksen tyhjäksi.
Kosken keskellä oleva saari oli muodostunut tuhansiksi sirpaleiksi murskaantuneesta, epätasaisesta kalliosta, täynnä luolia ja halkeamia, joista useat kovimman kevättulvan aikana varmaankin olivat olleet veden alla, mutta tällä haavaa kuivina. Sen parempaa turvapaikkaa ei olisi voinut ajatellakaan. Lujat kivilohkareet olivat erinomaisena suojana, ja monien halkeamien, kalliokielekkeiden ja ontelojen takaa saattoi turvassa lennättää nuolia tai pyssynkuulia vastakkaiselle rannalle. Pekka Drufva huomasi nyt, että päällikkö oli oikeassa: tällaisessa asemassa ei ollut pelkoa muusta kuin nälästä, vaikka miehistö olisi ollut miten harvalukuinen hyvänsä. Niinpiankuin kaikki olivat kerääntyneet kalliosaarelle laski päällikkö ensimäiseksi väkensä. Mutta tulos oli varsin mieltämasentava. Leirissä, vaahterain suojassa oli heitä ollut 22 miestä, Pekka Drufva kin mukaanlaskettuna. Yksi joukosta oli sanansaattajana lähtenyt kylään ja kaksi vakoilijoina länteen — jäljellä oli siis 19. Mutta kalliosaarella oli ainoastaan 11 miestä, siis tasan puolet alkuperäisestä summasta. Ei sen vähemmän kuin 3 oli kaatunut tai joutunut vangiksi.
Ja missä oli nuori päällikkö Uncas — mohikaani? Lentävän Oravan ennestäänkin varsin ankarat kasvot synkkenivät vielä enemmän, kun hän asetti tämän kysymyksen miehilleen.
Ei kukaan voinut vastata siihen. Eräs intiaani sanoi nähneensä mohikaanin käsikahakassa vihollisen kanssa keskellä risukkoa, mutta senjälkeen ei kukaan ollut nähnyt häntä enää. Eikä mitään tarkempia tietoja voitu saada. Nuorukainen oli taistellut kuin sankari, siitä kaikki olivat yhtä mieltä.
Pekka Drufva kuuli surukseen, että kaunis nuorukainen oli kadonnut, sillä hänen katseensa ja käytöksensä oli todistanut tavallista suurempaa älyä, ja hän oli suuresti kiinnittänyt hänen mieltään.
"Miten kalliin uhrin", mutisi hän hampaittensa välissä, "päällikön turhamielisyys on vaatinut, kun hän ei aikaisemmin tahtonut paeta rotanloukkoon. Ensiksikin tämän kelpo nuorukaisen, joka oli hänen vieraansa, ja sen lisäksi seitsemän hänen omaa miestänsä."
Ehkäpä Lentävä Orava ajatteli itsekin jotain samantapaista istuessaan kalliopaadella ja sitoessaan haavaansa, sillä hänen muotonsa oli tavallista synkempi ja ankarampi.
Taaskin Sudet päästivät hirveän sotahuutonsa, johon Pekka oli alkanut jo hiukan tottua, ja jokseenkin korkealta paikaltaan kallionkielekkeeltä hän saattoi nähdä, miten he suurin joukoin hyökkäsivät puuvallitusta vastaan. Sitten kajahti vieläkin korviasärkevämpi riemuhuuto, kun he olivat nousseet vallille, mutta sen jälkeen seurasi täydellinen hiljaisuus.
Oli helppo käsittää, mitä tämä hiljaisuus merkitsi — pettyneitä toiveita ja ihmetystä, kun vallien takana ei ollut ainoatakaan, kenen kanssa ryhtyä taisteluun. He olivat valloittaneet linnoituksen, mutta kadottaneet vihollisensa.
He juoksivat kuin päästään pyörällä olevat kanat pitkin harjua. Vihdoin he keksivät portaan, joka johti kalliosaarelle, ja nyt he ymmärsivät, mitä oli tapahtunut. Silmänräpäyksessä koko ranta oli täynnä vihollisia ja pari heistä oli siksi uhkarohkeaa, että he hyppäsivät männyn rungolle. Mutta nytpä kiiti nuoliryöppy saaren halkeamista ja luolista esille ja Ukontulenkin pyssy puhui hirvittävää kieltänsä. Ranta tuli silmänräpäyksessä pyyhkäistyksi puhtaaksi, ja ne tyhmänrohkeat, jotka olivat uskaltaneet nousta rungolle, katosivat ikiajoiksi koskeen.
Siitä hetkestä saakka ei uutta hyökkäystä tehty. Sudet olivat kai huomanneet, ettei kalliosaarta voitu valloittaa. Kun Lentävä Orava oli määrännyt tarpeellisen määrän vahteja, kehotti hän muita lepäämään, jotta he vahvistunein voimin voisivat ottaa vastaan huomispäivää.
Pekka Drufva oli yksi niistä, joita päällikkö kehotti lepäämään, ja hän seurasi ilolla tätä kehotusta, sillä yöllinen taistelu alituisine juoksuineen, lataamisineen ja ampumisineen oli väsyttänyt häntä. Sopivan leveään halkeamaan, jonka pohjalle oli hiukan ruohoa juurtunut, hän heittäytyi levolle ja nukkui pian sikeästi, kosken yksitoikkoisen kohinan uuvuttaessa hänet uneen.
Pekka Drufva saa uuden nimen.
Kun Pekka Drufva heräsi, oli aurinko jo kohonnut hyvän matkaa taivaanrannan yläpuolelle. Linnut visersivät metsässä ja kosteista kiviseinämistä hän huomasi, että aamukaste alkoi jo laskeutua maahan. Mutta hän huomasi myös jotakin muuta, jotain, mikä suuresti hämmästytti häntä. Hänen toverinsa, saareen suljetut delawarit, olivat varmaan hyvin kiihkoissaan, päättäen heidän tosin hiljaisesta, mutta hyvin kiihkeästä puheestaan ja rauhattomasta liikehtelemisestään pienellä saarella.
Pekka kiiruhti ylös makuupaikaltaan saadakseen selville, mitä oli tapahtunut.
Näky, joka kohtasi häntä, lisäsi vieläkin hänen hämmästystään. Kiivenneenä korkealle kielekkeelle seisoi Lentävä Orava, näennäisesti raivoisan vihan vallassa, sillä hänen silmänsä iskivät tulta ja hän heilutti uhkaavasti säihkyvää tomahawkiaan päänsä päällä, ikäänkuin hän olisi taistellut näkymätöntä vihollista vastaan, sillä välin kuin hänen miehensä, joiden katseet olivat kiintyneinä eteläiseen rantakallioon, näyttivät olevan hyvin kiihkoisssaan. Pekka Drufva kiipesi ylemmäksi, josta hän saattoi nähdä eilispäivän taistelutantereen, ja nyt hänelle selvisi, mikä oli syynä delawarelaisten kiihkoon.
Sudet olivat pystyttäneet leirin samalle pengermälle, joka aikaisemmin oli ollut delawarelaisten hallussa. Harjun korkeimmalle kohdalle oli sytytetty valtava tulirovio, joka valaisi miltei verenpunaisella hohteellaan sen ympärillä olevia hurjia olentoja. Vähän matkan päässä, tulen toisella puolella, näkyi vanki, joka oli sidottuna puunrunkoon. Kirjavasta höyhenkruunusta ja sinisin nyörein koristetusta, punaisesta takista hän tunsi hänet heti nuoreksi mohikaaniksi.
Nyt hän käsitti syyn Lentävän Oravan vihaan. Uncas ei ollut kaatunut taistelussa, vaan Sudet olivat ottaneet hänet vangiksi. Poika parka! Liiankin hyvin Pekka Drufva tiesi kulkupuheiden nojalla, miten surullisen julmasti intiaanit, ja varsinkin Sudet kohtelivat vankejaan. Ihmekös siis, että delawarelaiset olivat kiihkoissaan. Nuorukainen, joka kuului arvossapidettyyn päällikkösukuun ja heimoon, joka oli ystävyyden ja heimolaisuuden siteillä heihin liitetty, oli tullut vieraaksi heidän luokseen ja saisi nyt heidän silmiensä edessä kärsiä hirveää kidutusta. Pekka Drufvan aivoissa alkoivat epämääräiset tuumat askaroida nuorukaisen pelastamiseksi.
Olisiko pelastus mahdollinen?
Se tuntui hyvinkin vähäiseltä delawarien pieneen voimaan katsoen. Ensin hän tahtoi odottaa, mitä he itse keksisivät.
Lentävä Orava oli nyt rauhoittunut. Hän näytti vajonneen mietteihinsä.Sitten hän keskusteli kuiskaten tavallisen neuvonantajansa, Villikissankanssa, ja sen jälkeen hän nousi vieläkin korkeammalle kalliolle, jostaSusienkin täytyi nähdä hänet.
Pekka Drufva ihmetteli, mitähän päällikkö mahtoi tuumia. Lentävä Orava päästi vyönsä irti, niin sanotun vampumin, kiinnitti sen toisen pään jouseensa ja heilutti sitä ilmassa päänsä yläpuolella.
Merkki näytti herättävän huomiota tulen ympärille kerääntyneitten ryhmien parissa. Jättiläismäinen intiaani, jolla oli kaksi korvakiharaa sekä sulkakruunu, ja oli siis päällikkö, astui hetken kuluttua kosken partaalle, missä hän, kantaen myös vampumiansa jousen kärjessä, asettui Lentävää Oravaa vastapäätä.
Siitä piti siis tulla neuvottelu.
Ikävä kyllä tapahtui se kielellä, jota Pekka Drufva ei lainkaan ymmärtänyt, nimittäin Susien kielellä, joka ei juuri lainkaan muistuttanut sitä kieltä, jota lenni-lenapit puhuvat.
Villikissa, joka seisoi Pekan vieressä, käänsi hänelle sanasta sanaan delawarekielelle molempien päälliköiden keskustelun.
Vieras sanoi:
"Kirjava Kotka on suuri päällikkö. Hänen nimensä on tunnettu yli suurien metsien. Hirvet vapisevat ja yksin harmaa karhukin pakenee luolaansa, kun sitä mainitaan. Ja ne lukemattomat sormet, jotka riippuvat maquelaisten majojen ovien yläpuolella, kalisevat pelosta tuon nimen vuoksi. Kirjava Kotka rakastaa sotaa, mutta hän ei vihaa neuvotteluakaan. Mitä delawarien päälliköllä on sanottavaa, koska hän on nostanut vyönsä?"
Lentävä Orava vastasi:
"Minäkin olen suuri päällikkö, mutta nimeni on niin tunnettu, ettei minun tarvitse sitä edes mainita. Maquelaisten leirissä on vanki, mohikaani-nuorukainen, päällikkösukua, joka nuoruutensa vuoksi ei pitäisi olla kovin arvokas maquelaisille. Tämä nuorukainen oli vieraani ja siksi tahdon tarjota teille hänestä kohtuulliset lunnaat."
"Minä tarjoan valkoihoisten tavaroita maquelaisille heidän oman valintansa mukaan viidenkymmenen majavannahan hinnasta."
Se oli varsin kaunis tarjous. Sitä mieltä näyttivät myös ne Sudet olevan, jotka olivat tunkeutuneet kosken partaalle kuuntelemaan neuvottelua, sillä saattoi nähdä, miten heidän silmänsä kiilsivät himosta. Mutta heidän päällikkönsä kovissa kasvoissa ei näkynyt vähintäkään halua suostua tähän edulliseen tarjoukseen. Olisi kuitenkin sotinut liiaksi intiaanien tapaa vastaan, jos heti aprikoimatta olisi vastattu kieltävästi. Hän vetäytyi siis takaisin tulen ääreen ja saatettiin nähdä, miten osa ylhäisimmistä Susista keräytyi hänen ympärilleen neuvottelemaan.
Neuvottelua ei kestänyt kauan. Hetken kuluttua saapui hän jälleen kosken rannalle ja sanoi:
"Maquelaiset ovat viisaita ja urhoollisia ja voivat itse hankkia itselleen niin paljon valkoihoisten tavaroita kuin he haluavat. Siitä hinnasta he eivät myö vankiaan. Mutta pitäköön delawarein päällikkö korvansa auki, sillä he aikovat ehdottaa toisia lunnaita."
"Puhukoon Kirjava Kotka. Naurava vesi ei tukahduta hänen ääntänsä, sillä delawarien korvat ovat auki."
"Delawarien leirissä on valkeaihoinen, jolla on ukontuli kädessään ja jota sen vuoksi nimitetään Ukontuleksi. Kun maquelaiset palaavat kotiin majoihinsa, läntisiin metsiin, niin heidän naisensa laulavat kuolinlauluja, sillä Ukontulen tuliputki on kaatanut useita urhoollisia miehiämme. Siksi me haluamme saada hänet mohikaanin sijaan. Niinpiankuin hän jätetään meidän huostaamme, on kilpikonnien kuuluisaan sukuun kuuluva nuorukainen vapaa. Minä olen puhunut."
Kumea vastenmielisyyden sorina kävi delawarien harvojen rivien läpi. Se asettui kuitenkin heti, sillä heidän päällikkönsä vastasi:
"Ukontuli", sanoi hän. "on tupakoinut Lentävän Oravan teltan edustalla ja siksi hänen persoonansa on pyhä. Lentävä Orava ei ole mikään petturi, joka jättää ystävänsä vihollisen valtaan. Pikemmin maquelaiset saavat ottaa hänen oman henkensä. Mutta katsoen siihen, että vanki kuuluu kilpikonnien kuuluisaan sukuun, tahdon korottaa tarjoukseni seitsemänkymmenenviiden majavannahan hintaan."
Nyt neuvoteltiin jälleen tulen ääressä, mutta ilman muuta tulosta, kuin että Kirjava Kotka uudisti entiset ehtonsa. Tuntikausia jatkettiin täten hitaita neuvotteluita. Päivällisaikaan oli Lentävän Oravan tarjous kohonnut 125 majavannahkaan, se oli todellakin suunnaton hinta vangista. Mutta aivan tuloksettomasti. Silloin turhat neuvottelut päättyivät seuraaviin Kirjavan Kotkan sanoihin:
"Ukontuli jätettäköön heidän käsiinsä. Muuten kidutamme mohikaania kaakinpuussa huomenaamuna, niinpiankuin aurinko on kohonnut itäisen metsän rajan yläpuolelle. Siihen mennessä delawarit tehköön päätöksensä. Olen lausunut viimeisen sanani."
Sitten hän vyötti vyönsä merkiksi, että neuvottelut olivat päättyneet, ja palasi tulen ääreen.
Delawarit olivat kovin alakuloisia, sillä he eivät tienneet enää mitään keinoa, millä pelastaa nuo:: ystävänsä. Pekka Drufvalle sanoi Lentävä Orava toivorikkaana:
"Jollemme ole voittaneet muuta, niin aikaa me ainakin olemme voittaneet. Visertävä Pääskynen on nopsajalkainen, ja delawarien kylässä ei anneta heinän kasvaa jalkojen alla. Ehkäpä saamme apua yön aikana."
Oli kuitenkin helppo nähdä päällikön synkästä muodosta, ettei hän suuresti uskonut omiin sanoihinsa.
Jos Pekka Drufva jo aikaisemmin oli tuuminut, miten hän koettaisi pelastaa nuorukaisen, niin piti hän nyt sitä vieläkin tärkeämpänä. Hän vetäytyi syrjään yksinäiseen kallionkoloon, aivan kosken partaalle ja siellä hän istui mietteihinsä vajonneena.
Äkkiä hänen huolestunut katseensa kirkastui. Hän pisti kätensä hylkeennahkalaukkuunsa, joka uskollisesti oli seurannut häntä Ruotsista saakka, ja otti siitä esille tinaisen metsästyspullon. Hän oli saanut sen isältään, matkustaessaan Göteborgiin.
Käännellen pulloa kädessään kuiskasi hän itsekseen:
"Kyllähän minä panen tähän suurta arvoa, sillä onhan se viimeinen lahja, jonka sain isältäni lähtiessäni kotoa, ja usein ovat kuivat huuleni saaneet siitä virvoittavan juoman pitkillä retkilläni kesähelteessä, mutta se ei saa estää minua uhraamasta sitä, jos sillä voin pelastaa mohikaanin. Mutta minulla täytyy olla hyvä ja luotettava apulainen."
Pekka Drufva nousi paikaltaan ja astui kallion toiselle puolelle. Siellä istui intiaani tuijottaen kohisevaan veteen, ikäänkuin hän olisi tahtonut päästä tunkeutumaan levottoman veden salaisuuden läpi. Kun Pekka Drufva kosketteli kevyesti hänen olkapäätään, hätkähti hän ja ojensi vartaloaan.
"Sinä kuuntelet kernaasti kosken kohinaa, Mugalla", sanoi nuorukainen.
"Niin, Ukontuli, kun minulla ei ole muuta tehtävää. Olen kuulevinani salaperäisiä ääniä veden kohinassa."
"Mutta", jatkoi Pekka Drufva, "en käsitä, miksi delawarit nimittävät tätä koskea Nauravaksi vedeksi. Minun korvissani sen kohina kuuluu pikemmin karhun äkäiseltä murinalta kuin naurulta."
"Niin, nyt ennenkuin kevättulvan vedet ovat vielä ennättäneet ehtyä, mutta annappas valkoisen veljeni tulla tänne siihen aikaan, jolloin plataanit kantavat hedelmää, ja kun voi hyppiä kiveltä kivelle keskellä koskea. Silloin veden solina kuuluu nuoren tytön naurulta. Naurava vesi on saanut nimensä kesän aikana."
"Kuunteleeko veljeni kernaasti nuoren tytön naurua?"
Intiaanin synkät kasvot kirkastuivat. "Kuuntelen kylläkin kernaastiAamukasteen naurua", sanoi hän.
"Onko Aamukaste Mugallan mielitietty?"
Hän nyökkäsi päätään.
"Sitten kai Mugalla toivoisi, että palatessaan Delaware-kyliin häntä tervehdittäisiin nuorena sankarina, joka olisi saanut aikaan jotakin suurta, jota kaikki ylistäisivät. Silloin Aamukasteen nauru kajahtaisi vielä entistään kauniimmalta."
Nuoren intiaanin silmät leimusivat hänen vastatessaan:
"Sano Mugallalle, miten hän voi voittaa niin suuren kunnian, ja hän menee tulen ja veren läpi saavuttaakseen sen."
"Hän ja Ukontuli pelastavat yhdessä mohikaanin."
Intiaani hätkähti hämmästyksestä, mutta hänen kasvonsa synkkenivät.
"Mugalla ei voi saada mahdottomuuksia aikaan", sanoi hän alakuloisena.
Pekka Drufva kävi hänen viereensä istumaan ja kuiskasi jotain hänen korvaansa. Ja siitä koitui pitkiä kuiskailuja, mutta kun ne olivat päättyneet, loisti Mugallan kasvoilla rohkeutta ja toivoa.
"Minä seuraan valkeaa veljeäni, vaikka kuolemaan", sanoi hän.
Vähää myöhemmin oli Pekka Drufvalla pitkä salainen keskustelu päällikön kanssa. Mutta tämä oli epäluuloisempi kuin Mugalla, sillä kerta toisensa jälkeen hän pudisti päätään, ikäänkuin hän olisi epäillyt toisen sanoja. Hän ei näyttänyt kuitenkaan vastustavan kokonaan yritystä, vaan lopetti keskustelun seuraavin sanoin:
"Näyttää siltä kuin Manitu suosisi valkoisen veljen yritystä, sillä mustia pilviä kohoaa lännen taivaalle. Yö tulee olemaan hyvinkin pimeä." — — —
* * * * *
Oli ilta. Päällikkö oli ennustanut oikein. Taivas oli mustissa pilvissä, hienoa tihkusadetta tuli maahan ja metsä pimeni vuoden aikaan nähden hirveän pimeäksi. Oli aivankuin syysilta. Kaadetun männyn oksien välissä seisoivat Pekka Drufva ja Mugalla odottaen aikaansa. He olivat täydesti varustautuneet vaaralliselle retkelleen. Ukontuli oli luopunut uskollisesta pyssystään, joka hänestä oli vähemmän sopiva hänen aiettaan varten, ja sen sijaan hänellä oli tomahawk ja puukko vyöllä. Siinä kaikki hänen aseensa. Mugalla oli samalla tavalla varustettu. He odottivat vain, että ilta vieläkin pimenisi, ja että kaikki Sudet kerääntyisivät valtavan nuotiotulen ympärille, jonka sateen samentama leimu loisti tänne saakka.
"On välttämätöntä", sanoi Pekka Drufva, "että pääsemme toiselle rannalle ja työhömme käsiksi, ennenkuin Sudet ennättävät mennä levolle, sillä sen mukaan mitä eilen huomasin, asettivat he yöksi koko vartioketjun kosken puoleiselle rannalle. Sen sijaan on nyt vain kaksi vahtia, jotka piileksivät paaden takana virran toisella puolella ja heidän tehtävänään on hälyyttää, jos me yritämme pyrkiä täältä yli."
"Niin, Mugalla on nähnyt heidät."
"Nämät molemmat vahdit ovat meidän vaarallisimmat esteemme. Jos saamme heidät vain vaikenemaan, niin menen takuuseen lopusta, sillä minä tunnen paikan ja tarkastin eilen kalliolta Susien leiriä. Vahtien täytyy kadota koskeen ennenkuin he ennättävät päästää ainoatakaan ääntä. Se on meidän vaikein tehtävämme."
Yhä pimeämmäksi muuttui molempia miehiä ympäröivä ilma, yhä tiheämmäksi sade. Vihdoin Pekka Drufva antoi lähtömerkin.
Vatsallaan ryömien kuin madot he kulkivat limaista tukkia myöten, jonka alla koski kohisi ja ärjyi. He pääsivät pimeälle rannalle ja ryömivät nelinkontin ääneti ja varovaisesti jyrkkää rantatörmää ylös, eroten toisistaan sen verran, että he samalla kertaa voisivat kumpikin puoleltaan päästä kalliolle, jonka takana molemmat vahdit piileksivät. Että heidän onnistui päästä kalliolle, siitä he saivat kiittää pimeyttä sekä varmaan myöskin sitä seikkaa, että vahdit eivät voineet olettaa, että kukaan olisi siksi tyhmänrohkea, että yrittäisi saaresta kulkea kosken yli. Kuului ähkymistä, ikäänkuin kiivaassa ottelussa, sitten veden loiskinaa kahteen eri toviin, mikä ääni tukehtui kuitenkin kosken kohinaan. Sitten kaikki hiljeni rantatörmällä.
Pekka Drufva ja Mugalla seisoivat läähättäen rannalla. Kaikki oli käynyt onnellisesti. Ei ainoatakaan ääntä tuosta kiivaasta, joskin lyhyestä taistelusta ollut tunkeutunut leiriin, nuotiotulen ääreen, missä Sudet istuivat ryhmittäin ja lämmittelivät itseään koleassa yöilmassa ja sateessa, joka pikemmin oli vain sumua kuin oikeaa sadetta.
Itäpuolella suurta aukeamaa, jossa suuri nuotio oli sytytettynä, oli pieni kukkula, jolla kasvoi tiheää nuorta näreikköä, muodostaen suoranaisen tiheikön. Se oli siksi korkea, että se varjosti täydellisesti sen takana olevan maan. Pimeys oli siellä sitä syvempi, kun tuli valaisi aukiota. Tähän pimeään näreikköön Pekka Drufva ja Mugalla nyt pyrkivät, levättyään hiukan kiivaan taistelun jälkeen. He pysähtyivät tiheikön läheisyydessä, ja Pekka Drufva kuiskasi Mugallan korvaan:
"Sinä näet vangin tuolla, puuhun kytkettynä, vähän matkan päässä nuotiosta. Hiivi niin lähelle kuin mahdollista pysytellen kuitenkin varjossa. Ja kun se, mitä minä olen ennustanut, on tapahtunut, niin hyökkää paikalle ja katkaise hänen siteensä välittämättä vahdeista, vaikka ne vielä vartioisivatkin puuta, jota minä suuresti epäilen. Ota hänet mukanasi tiheikköön. Siellä sinä tapaat minut ja me koetamme yhdessä päästä rantatörmälle, jonne Lentävä Orava on luvannut sillä välin tuoda miehensä."
"Mugalla tahtoo tehdä parastaan", vastasi tämä, ja sitten he erosivat.
Pekka Drufva ryömi näreikköön.
Loimuavan nuotion ääressä, johon alituisesti heitettiin polttopuita, istuivat Sudet tiheissä joukoin. Pieni ryhmä oli kuitenkin hiukan syrjässä muista. Siihen kuului Kirjava Kotka sekä muutamia maquelaisten vanhimpia ja arvossapidetyimpiä miehiä. Kostealle maalle levitetyillä kaislamatoilla he istuivat jalat ristissä ja polttivat pitkiä piippujaan, jotka olivat samanlaisia kuin delawarienkin. Arvokkaasti vetäessään sauhujaan he keskustelivat päivän tapahtumista. Vanhemmanpuoleinen intiaani, Majavantappaja, oli puheenvuorossa.
"Kun Majavantappaja oli nuori, näki hän kerran koiran, joka loikoi kylän portin ulkopuolella ja pureskeli rasvaista lihapalaa. Samassa koira huomasi, että vieläkin suurempi lihapala oli ripustettu paaluille kuivamaan. 'Sen minä haluan saada', tuumi koira. Hän heitti lihapalansa maahan ja alkoi hyppiä tavotellakseen toista palasta. Mutta vihdoin hän huomasi, että se riippui liian korkealla. Harmissaan se palasi entisen palansa luo. Mutta sitä ei ollutkaan enää olemassa. Kettu oli pitänyt varansa ja varastanut sen koiran hyppiessä. Eivätköhän maquelaiset ole nyt tehneet samalla tavalla? Me tavoittelemme valkean miehen henkeä ja meiltä menee sen vuoksi kalliit lunnaat hukkaan. Sillä, uskokaa minua, kalpeakasvoa ei koskaan tuoda kahlehdittuna meidän leiriimme. Delawarit panevat aivan liian suurta arvoa salamaan, jota hän kuljettaa mukanaan putkeen kytkettynä. Nuoret miehemme iloitsevat hetken aikaa nähdessään mohikaanin kituvan kaakinpuussa. Mutta mitä lyötyä meillä on siitä? Sen sijaan me voisimme palata kotiin suuret ja hyödylliset rikkaudet mukanamme, jos olisimme suostuneet. Lentävän Oravan tarjoamiin lunnaihin. Minä olen puhunut."
Kirjava Kotka tiesi vallan hyvin, ett'ei Majavantappaja yksin ollut tätä mieltä, ja jos hän tahtoi säilyttää valtansa, täytyi hänen pelata ulos valttinsa. Voidakseen arvostella minkä vaikutuksen hänen puheensa teki kuulijoihinsa, tahtoi hän katsoa heitä suoraan silmiin. Ja siksi hän nousi pystyyn ja asettui puhuessaan seisomaan selin tuleen.
"Majavantappaja on hyvin viisas", sanoi hän, "mutta vanhuus on himmentänyt hänen silmänsä. Hän ei huomannut kuinka monta maquelaisten parhaista miehistä kaatui taistelussa kalpeakasvoisen salaman iskusta. Tahtooko Majavantappaja elättää niitä vaimoja, jotka ovat nyt jääneet leskiksi, tai lapsia, jotka ovat tulleet orvoiksi? Mutta jos me ripustamme kalpeakasvon sormet oviemme yläpuolelle, niin naiset ja lapset tuntevat suloisen koston tyydytystä."
Hän vaikeni hetkeksi ja huomasi suureksi tyydytyksekseen, että useimmat kuuntelijoista hyväksyivät hänen sanansa. Sitten hän jatkoi:
"Majavantappaja on hyvin viisas, mutta vanhuus on tylsistyttänyt hänen muistinsa, aivankuin hänen kivikirveensä terän. Muuten hän tietäisi, mikä merkitys kilpikonnien suvulla on suuren ja mahtavan Mohikaaniheimon parissa. Jos mohikaanien kylissä tulisi tunnetuksi, että delawarit antoivat nuoren kilpikonnan, heidän vieraansa, kuolla kaakinpuussa siksi, että he panivat enemmän arvoa kalpeakasvoon, niin he kaivaisivat sotatapparansa esille ja hyökkäisivät vanhojen liittolaistensa kimppuun kernaammin kuin kärsisivät sellaista häpeää! Ja silloin delawarit joutuvat vaikeaan pulmaan. Uskokaa minua! Lentävä Orava on ovela kettu ja hän tietää, että kalpeakasvoja on paljon joen rannassa ja ettei niiden Manitu pidä kostosta, mutta että kilpikonnien jalo suku sen sijaan on hyvin pieni ja että heidän Manitunsa vaatii kostoa. Senpä vuoksi hän kernaammin uhraa kalpeakasvon kuin mohikaanin. Ennen aamun valkenemista on kalpeakasvo leirissämme."
Samassa kun hän lausui nuo sanat, näki hän kiiltävän esineen kiitävän kaaressa ilman halki ja putoavan keskelle tulta hänen takanaan, mutta hän ei ennättänyt tuumia, mikä merkillinen kapine se oli, ennenkuin hän tunsi maan heilahtavan jalkojensa alla ja palavan kekäleen iskevän häntä selkään, samalla kun kauhea paukahdus, ukkosen ääntä mahtavampi, kajahti ilmassa. Hän tunsi sietämättömän kirvelevää kipua päässään. Kosteasta ilmasta huolimatta olivat sulkakruunu sekä vahatut korvakiharat syttyneet ilmiliekkiin. Kivusta ja pelästyksestä parkuen päällikkö kieritteli maassa.
Sanoin on aivan mahdoton selittää sitä kauhua ja pelästystä, joka valtasi koko intiaanileirin tämän yhtä kauhean kuin käsittämättömän räjähdyksen sattuessa. Hehän näkivät omin silmin, miten palavia puita ja risuja lensi nuotiosta ylös ilmaan, aivankuin näkymättömät henget olisivat heitelleet niitä, ja ne kihisivät kuin tulikäärmeet heidän korvissansa. Ja sitten tuo kamala paukahdus, joka sai koko harjun vapisemaan perustuksiaan myöten. Rohkeimmat pakenivat, juoksivat umpimähkään henkensä edestä, ajattelematta minne he pakenivat. Heikommat olivat aivan lamaantuneet, heittäytyivät kasvoilleen ja painoivat nenänsä kosteaan sammaleeseen. Tässä asennossa he odottivat maailman häviötä, jota heidän poppamiehensä olivat ennustaneet.