Melkein samassa hetkessä kajahti Susien sotahuuto, joka ilmaisi samalla kertaa sekä hurjuutta ja verenhimoa että vihaa, kun heidän ei ollut onnistunut yllättää leiriä. Ensimäinen hyökkäys torjuttiin loistolla ja se maksoi Susille monta kuollutta ja haavoittunutta. Taistelu keskeytyi vähäksi aikaa, ja sillä välin puolustajat vahvistivat vielä vallituksiaan.
Pahaksi onneksi oli varsin pimeä sinä yönä, niin että oli melkein mahdoton osua tarkasti, ainakin pitemmän matkan päästä. Sen vuoksi oli vaikea pitää vihollista kylliksi loitolla, missä kieltämättä piili suuri vaara, heitä kun oli paljon enemmän kuin toisia. Tuntui siltä, kuin koko niitty olisi ollut täynnä vihollisia, vaikkei heitä voitukaan nähdä.
Kun vihollinen hyökkäsi toistamiseen, lennättivät he joukostaan oikean nuolipilven, joista suurin osa kuitenkin takertui suojukseen kiinni. Monet osuivat kuitenkin maaliinsakin, niin että useat puolustajista haavoittuivat. Mutta kun tämä hyökkäys, jossa pari pyssyäkin paukahti — ne olivat varmaankin Irgensin ja hänen poikansa — ei tehnyt toivottua vaikutusta, alkoivat Sudet taistella mies miestä vastaan. He raastoivat puita ja risuja suojuksesta ja saivat siten paljon vahinkoa aikaan. Nyt taisteltiin mies miestä vastaan. Keihäät, kirveet ja puukot; tekivät veristä tuhoaan kummallakin puolen ja puolustajien tila näytti jo arveluttavalta. Kuitenkin heidän onnistui torjua tämäkin hyökkäys, ja taaskin vallitsi hetken aikaa petollinen rauha.
Nick Truve astui Styvertsenin luo ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Kolmannella hyökkäyksellä he voittavat meidät, sillä pyssyistämme ei ole paljon hyötyä, kun on näin pimeä ja viholliset ja ystävät ovat aivan toisissaan kiinni. Minun käsitykseni mukaan on yksi ainoa pelastumisen keino. Se on, että menemme veneisiin ja soudamme pois ennen seuraavaa hyökkäystä."
"Ja jätämme Lentävän Oravan ja hänen miehensä vihollisen valtaan, sillä he eivät mahdu veneisiini He ovat rehellisesti taistelleet puolestamme — heittäisimmekö heidät vaaralle alttiiksi? Ei, siihen en koskaan suostu", vastasi Styvertsen.
Pekka Drufva, joka seisoi vieressä, oli kuullut keskustelun ja sanoi nyt:
"Minä tiedän toisen keinon. Antaa heidän hyökätä! Jumalan avulla minä saan heidät pakenemaan."
Ei ollut aikaa ottaa lähemmin selkoa, mitä Pekka Drufva tarkoitti, sillä samassa huomattiin, että Sudet valmistautuivat uuteen hyökkäykseen.
Samassa kun Susien sotahuuto kajahti, kiipesi Pekka Drufva suojuksen korkeimmalle kohdalle. Toisessa kädessään hänellä oli ennenmainittu pieni puurasia ja toisessa palanen hehkuvaa taulaa.
Ja nyt tapahtui jotain, joka hämmästytti sekä vihollisia että ystäviä ja josta pitkän aikaa myöhemmin juteltiin nuotiotulten ääressä Amerikan erämaissa. Hänen käsistään sinkosi sähätteleviä tulikäärmeitä, jotka putoilivat maahan intiaanien päälle, sylkien ja poristen ja levittäen salaperäistä valoa pimeään kesäyöhön sekä silloin tällöin heittäen kipinäryöpyn ylös ilmaan. Vuoroin ne kohosivat korkealle ylös, vuoroin laskeutuivat alas, milloin miltei kuoliaaksi pelästyneitten intiaanien jalkoihin, milloin heidän käsilleen, tai hiuksiinsa. Ja toinen säihkyvä käärme seurasi toistaan kaikkiin ilmansuuntiin sammuakseen lopulta kovalla paukahduksella.
Pahempaa pakokauhua voi tuskin ajatellakaan kuin sitä, joka nyt syntyi intiaanien keskuudessa. Heidän sotahuutonsa tarttui heiltä kurkkuun; he hyppivät, juoksivat, heittäytyivät maahan ja käyttäytyivät ikäänkuin he kaikki olisivat olleet täysin mielettömiä. Ja kun viimeinen sähikäinen oli sammunut, oli niin hiljaista ikäänkuin vihollinen olisi tullut poispuhalletuksi maan päältä.
Niinkauankuin oli pimeä, eivät ruotsalaiset uskaltaneet poistua suojuksensa takaa, sillä hiljaisuuskin oli petollinen. Mutta vähitellen alkoi päivä sarastaa ja silloin he näkivät, että paitsi monia ruumiita ei näkynyt ainoatakaan Sutta. He olivat juossee| "tulikäärmeitä" pakoon ja olivat kuin poispyyhkäistyt koko tienoolta.
Mutta ei yksin viholliset olleet pelästyneet aivan piloille tuosta ilotulituksesta, vaan ystävätkin, nimittäin Lentävä Orava ja hänen väkensä olivat aivan halpaantuneet kauhusta, joskin he näkivät, että heidän ystävänsä oli päästänyt tulikäärmeet valloilleen! Yksin Lentävä Oravakin, joka niin monta kertaa oli osoittanut suurta rohkeutta, seisoi vavisten, ja varmaan lapsikin olisi voinut vangita hänet.
Neiti Greta Printz oli siis lahjansa välityksellä pelastanut kaupparetkikunnan kadotuksesta. Mutta miten tyttö oli tullut sellaista ajatelleeksi?
Kuvernööri Printzillä oli usein tapana kertoa takkavalkean ääressä juttuja seikkailurikkaasta elämästään. Kerran hän oli kertonut, miten hän ja pari toveria olivat Saksassa pelastuneet kapinallisten talonpoikain käsistä heittämällä sähikäisen heidän keskeensä. Tämä juttu oli miellyttänyt Gretaa ja hän oli tehnyt sen johtopäätöksen, että jos sähikäinen oli hyvä ase saksalaisia talonpoikia vastaan, niin vieläkin sopivammat ne olisivat intiaanien parissa. Ja kun nyt sattumalta rasiallinen oli talossa, antoi hän sen Pekka Drufvalle toivossa, että hän voisi pelastaa itsensä, jos hän joutuisi pahaan pälkähäseen.
Pekka Drufva voittaa maqualaisten suuren poppamiehen.
Ennenkuin kaupparetkikunta oli valmiina lähtemään siltä paikalta, jossa heidän ilman Greta Printzin lahjaa olisi voinut käydä hyvinkin huonosti, kutsui Styvertsen molemmat valkeat tiedustelijat syrjään ja käski heidän omin päin lähteä parin ruotsalaisen peninkulman päässä olevan vesiputouksen luo. Kuvernöörin tarkoitus oli rakennuttaa mylly tähän putoukseen, jos paikka olisi sopiva, ja siksi valkoisten miesten piti nyt lähteä ottamaan asiasta selkoa.
"Susia", päätti Styvertsen puheensa, "teidän tuskin tarvitsee pelätä, sillä kaikkien tietojen mukaan ovat he paenneet kaukaisiin kyliinsä. Kun olette käyneet putouksella ja tutkineet paikan, voitte te palata metsän halki itään ja tuoda meille tietoja seuduista, joita ei tähän asti ole tunnettu."
Tämän käskyn mukaisesti Pekka Drufva ja Nick Truve valmistuivat matkaa varten jokea ylös päin. He olivat valmiit lähtemään samaan aikaan kuin molemmat veneet nahkalastineen aikoivat palata Uuteen Göteborgiin.
Mugalla oli seurannut Lentävän Oravan mukana heimonsa kyliin.
* * * * *
Vähää ennen auringonlaskua seuraavana päiväni kun ystävämme olivat lähteneet markkinapaikalta tapaamme Pekka Drufvan ja Nick Truven istumassa nuotion ääressä ja paistamassa hirvenlihaa. Lähellä sitä paikkaa, jossa he istuivat suuren plataanin alla, kohisi hurja koski, jonka jyminä kuului kauaksi. He olivat näet saapuneet löytöretkensä määrään, ensimäisen vesiputouksen partaalle Schylkilljoessa.
Seutu oli villinkaunis. Kaksi kalliosaarta katkaisi itse putouksen kolmeen osaan, joissa vesi kuohui maidonvalkeana.
Kun paisti oli valmis, alkoivat he syödä hyvällä ruokahalulla, jonka liikunto metsässä ja herkullinen metsänriista synnyttää. Kun pahin nälkä oli sammunut, alkoivat he jutella. Nick Truve alotti keskustelun.
"Sen verran kuin minä ymmärrän", sanoi hän, "on itäisin noista koskista paras myllynpaikka. Kovin korkea ei tosin putous ole, mutta kylliksi sittenkin, niin että se voipi veden ollessa matalammallakin käyttää vesiratasta, ja voimakkaammaksi se voi tulla, jos rakennetaan sulku keskimäiseen jokihaaraan. Ja kaunista ja hauskaa täällä myöskin on. Sen lisäksi metsänriistaa näyttää olevan runsaasti. Totta totisesti, jos kuvernööri päättää rakentaa tänne myllyn, niin tahtoisin kernaasti ruveta mylläriksi. Isälläni oli mylly, niin että jo lapsena perehdyin myllärinammattiin. Tosin se oli tuulimylly, sillä vesimyllyjä ei ole Hollannissa, ei ainakaan meren rannalla, jossa minä synnyin, mutta jos kerta on oppinut hoitamaan tuulimyllyä, niin osaa sitä myös vesimyllyä käyttää. Käyttövoima vain on toinen."
"Aiotko sitten luopua tiedustelija- ja metsästäjätoimestasi", kysyiPekka Drufva.
"Sitä minä olen kauan tuuminut. Katsohan, Pekka Drufva, yhtä kestävä ja kokenut olen minä kuin useimmat muutkin, ja naimiseni kautta on minulla enemmän suhteita intiaaneihin kuin kellään muulla, mutta minun aistini, näköni ja kuuloni alkavat heikontua iän mukana, ja se on arveluttava asia tiedustelijalle. Sinä, Pekka Drufva, joka olet kuvernöörin suosiossa, voisit kernaasti sanoa hyvän sanan puolestani, jos myllyn rakentamisesta tulee tosi."
Sen Pekka Drufva lupasi. Sehän oli vähintä mitä hän saattoi tehdä miehen hyväksi, joka oli perehdyttänyt hänet erämaan salaisuuksiin.
Nyt aurinko oli laskenut mailleen ja alkoi hämärtää. Keskustelua jatkettiin vielä hetken aikaa, mutta sitten Nick Truve kääriytyi vaippaansa ja heittäytyi pitkäkseen nuotion ääreen.
"Voit sinäkin huoleti panna maata", sanoi hän, "sillä olen varma siitä, että turhaa meidän on vahtia. Villieläimet karttavat tulta, ja mitä vihamielisiin intiaaneihin tulee, niin saivat he kyllikseen sinun tulikäärmeistäsi. Varmaankin he ovat nyt hyvinkin kaukana."
Juuri kun Pekka Drufva aikoi vastata, kuului metsästä, kosken yläpuolelta kimakka huuhkaajanhuuto.
"Se ei kuulunut täysin luonnolliselta — se oli varmaankin merkki", sanoi hän.
Nick Truve oli kohottanut päätään ja kuunteli.
"Niin", sanoi hän, "oikeassa sinä olet, minustakin huuto kuului epäilyttävältä. Mutta enpä luule, että se oli Suden ulvontaa. Joku minqualainen intiaani voi olla samoiluretkellä ja antaa merkin toverilleen, että hän on nähnyt tulta."
Nick otti kiväärinsä ja astui kukkulalle, josta oli varsin hyvä näköala joen ja putouksien ylitse. Mutta varjot tiheikössä olivat jo synkät, ja hän saattoi selvästi nähdä vain molemmat rannat. Niiden takana kohosi erämaa mustana ja salaperäisenä muurina. Ei ainoatakaan ääntä kuulunut paitsi kalan loiskinaa vedessä tai pelästyneen linnun rasahtelua pensaikossa. Hän seisoi kauan korkealla paikallaan pyssyynsä nojaantuneena, mutta kun huuhkajan huuto ei toistunut eikä kuulunut eikä näkynyt mitään epäilyttävää, palasi hän tulen ääreen.
Nick Truve oli jo nukahtanut, mutta Pekka Drufva päätti valvoa. — Tuo huuhkaajanhuuto oli herättänyt hänen epäilyjään ja hän aavisti vaaran uhkaavan heitä. Vasta parin tunnin kuluttua, kun ei mitään ollut kuulunut, mikä vähimmälläkään tavalla olisi voinut tehdä häntä rauhattomaksi, antoi hän myöten nukkumishalulleen, kääriytyi vaippaansa ja vaipui nopeasti sikeään uneen, niinkuin väsynyt, nuori mies tavallisesti nukahtaa rasittavan päivän jälkeen. Varmaankin unta olisi riittänyt valoisaan päivään saakka, jollei se odottamattomalla tavalla olisi keskeytynyt.
Hän oli nukkunut jo varsin kauan, kun hänestä äkkiä tuntui siltä, kuin joku olisi kumartunut hänen ylitseen ja tarkannut häntä. Ja tuo tunne oli niin voimakas, että hän heräsi siihen. Avatessaan silmänsä näki hän aamuhämärässä, että joku todellakin katseli häntä, ja se oli täysissä sotavarustuksissa oleva intiaani — Susi.
Joustavana kuin teräsveitsi hän hypähti jaloilleen ja tarttui pyssyynsä. Mutta intiaani oli liian lähellä, jotta Pekka olisi voinut häntä ampua ja sitäpaitsi ei ollut aikaa lataamiseen. Tarttuen pyssynsä piippuun hän aikoi iskeä katselijan pyssynsä perällä maahan ja samalla hän päästi huudon herättääkseen Nick Truven, joka kuorsasi sikeimmässä unessa. Mutta oli jo liian myöhäistä. Ennenkuin hän oli ennättänyt iskeä, ja ennenkuin unimielinen Nick Truve oli ennättänyt nousta maasta, olivat intiaanit, jotka näyttivät ikäänkuin kohoavan suoraan maasta, piirittäneet heidät. He heittäytyivät molempien tiedustelijoiden päälle ja sitoivat heidät ennenkuin nämä ennättivät suuresti vastaankaan panna.
* * * * *
Päällikkö Kirjava Kotka oli yhtä pahasti kuin hänen alamaisensakin joutunut sen pakokauhun valtaan, jonka pelottavat "tulikäärmeet" olivat saaneet aikaan. Samoinkuin toisetkin oli hän juossut henkensä edestä ja juossut hyvin kauan. Mutta vähitellen hänessä heräsi ajatus, että yleinen pako oli ehkä ollut liian hätäinen. Hän tuli ajatelleeksi, etteivät nuo tulikäärmeet olleet vahingoittaneet ketään. Tosin useat hänen miehistään olivat kaatuneet kuin kuolleet maahan, mutta se oli tapahtunut vain pelosta, sillä hetken kuluttua he olivat taas juosseet kuin metsäkauriit.
Kesken tätä pelon ja epäilyksen mielentilaa oli päällikkö tavannut Peter Irgensin, jonka yleinen pako oli riistänyt mukanaan. Tämä, joka oli ollut merimies ja kulkenut ympäri maailmaa, tunsi erittäin hyvin raketteja ja sähikäisiä. Yleisen hämmennyksen aikana hän ei voinut kuitenkaan saada ääntään kuuluville. Raivosta kihisten hänen oli ollut pakko seurata liittolaisiaan, jotta hän ei jäisi yksin ruotsalaisten pariin. Mutta nyt hän kohtasi päällikön juuri oikeana hetkenä, kun tämän pelko alkoi horjua, ja luonnollisesti hän käytti hyväkseen tätä edullista hetkeä. Hän vakuutti Kirjavalle Kotkalle, että hän ja hänen miehensä aivan turhan päiten olivat päästäneet voiton käsistään ja antaneet ruotsalaisten vetää itseään nenästä. Tuon hirveän kauhun olivat vain leikkikalut saaneet aikaan, joita valkoihoiset käyttivät juhlatilaisuuksissa. Sähikäiset olivat aivan vaarattomia, eikä päällikön miesten parissa ollut ainoatakaan, joka niistä olisi saanut vammaa. Mutta ehkäpä ei olisi vielä liian myöhäistä korjata tyhmyys. Nämät sanat tekivät syvän vaikutuksen Kirjavaan Kotkaan. Hän päätti pysähtyä ja kerätä kokoon joukkonsa, niin hyvin kuin se vielä kävi päinsä. Sillä välin hän lähetti kaksi luotettavaa tiedustelijaa joen rantaan ottamaan selkoa, olivatko ruotsalaiset vielä markkinapaikalla.
He toivat sen tiedon, että veneet olivat lähteneet kotimatkalle, mutta Ukkosen Veli ja Jäljetön eivät olleet seuranneet heidän mukanaan, vaan yksinään lähteneet jokea ylös kulkemaan, vaikkeivät he tienneet missä tarkoituksessa.
Nyt heräsi päällikön kostonhimo uudestaan, ja hän päätti koettaa anastaa valtaansa yhtä vihatun kuin pelätynkin Ukkosen Veljen ja hänen seuralaisensa. Siinä tarkoituksessa hän lähetti kaksikymmentä urhoollisinta ja ovelinta miestään. Peter Irgens oli ennen heidän lähtöään koettanut kaikella tavalla poistaa heidän pelkoaan valkoisten vaarallista poppamiestä kohtaan. Miten hyvin tehtävä onnistui miehiltä, sen me jo tiedämme.
* * * * *
Nyt alkoi molemmille valkoisille miehille kaikkea muuta kuin mieluisa marssi. Heidän kätensä olivat sidotut selän taakse ja heidän kummallakin puolellaan kävi yksi rohkeimmista Susista tomahawki kädessä valmiina iskemään, jos vangit osoittivat vähintäkään karkaamishalua.
Molemmat vangit olivat kovasti harmissaan, ei niin paljon kiinnijoutumisestaan, vaan itselleen siksi, että huhut Susien paluusta kyliinsä olivat olleet syynä heidän huolettomuuteensa ja kiinnijoutumiseensa. Niin valppaita miehiä kuin he olivat ja niin hyvin kuin he tunsivat erämaan, eivät he koskaan olisi joutuneet kiinni, jos he vain olisivat ymmärtäneet olla varuillansa, ja tämä seikka se sapetti heitä kaikkein eniten.
Heidän saavuttuaan Susien leiriin, jonne suurin osa joukkoa oli jo ennättänyt kerääntyä, ihastui Kirjava Kotka ikihyväksi, kun sekä hänen vihansa että pelkonsa esine oli nyt hänen vallassaan. Nyt hän aikoi kostaa julmemmin kuin koskaan vielä erämaassa kukaan oli kostanut, mutta kosto oli säästettävä siksi, kunnes he saapuisivat kaukaisimpiin kyliinsä. Se ei tulisi olemaan ainoastaan suloinen lievitys päällikön vihalle, vaan myöskin sovitusuhri kansalle sen suuren tappion ja häpeän vuoksi, joka oli kohdannut heitä tällä onnettomalla sotaretkellä. Jotta kostonhetki koittaisi niinpiankuin mahdollista, läksi joukko heti matkaan.
Pitkän matkan varrella ei vankeja oikeastaan kohdeltu pahasti, sillä pelko lamautti yhä vihaa, mutta Pekka Drufvan ei tarvinnut muuta kuin silmätä päällikön leimuaviin silmiin lukeakseen niistä tulevan kohtalonsa, jollei hän matkan varrella tavalla tai toisella pääsisi pakenemaan. Mutta sellaista tilaisuutta ei sattunut; siksi valppaita olivat Sudet. Pakenemis-ajatuksista oli luovuttava, ja kun joukko viisi päivää samoiltuaan erämaita, saapui Kirjavan Kotkan kylään, olivat molemmat valkoiset miehet selvillä siitä, että heidän kohtalonsa näytti varsin synkältä. Sen sanoikin Nick Truve toverilleen, kun he rinnatusten astuivat intiaanikylään.
"Niin", sanoi Pekka Drufva, "kyllähän elämä näyttää varsin synkältä, ja varmaankin hyvin tuskallinen kuolema odottaa meitä. En tahdo kuitenkaan heittää kaikkea toivoa, sillä jos Jumala tahtoo pelastaa meidät villien käsistä, niin ei häneltä keinoja puutu, vaikka me emme keksikään niitä."
Päällikön majan edessä kasvoi kaksi puuta, ja niihin vangit sidottiin. He olivat siis niin lähellä toisiansa, että he saattoivat keskenään puhella, jota vahti ei viitsinytkään estää. Koska he puhuivat keskenään ruotsia, niin ei ollut pelkoa siitä, että joku olisi ymmärtänyt heitä. Tämä seikka oli heille alusta alkaen suureksi lohdutukseksi ja sittemmin siitä oli paljon hyötyäkin.
Samana päivänä, jolloin joukko saapui kylään, vietettiin kaksi juhlaa perätysten. Toinen oli tulojuhla sotilaitten kotiinpaluun johdosta, toinen surujuhla niiden muistoksi, jotka eivät voineet enää paIata kotiin. Molemmat juhlat olivat omalla tavallaan hyvin meluavat. Ilojuhlan aikana rummutettiin, laulettiin ja tanssittiin niin hurjasti, ettei valkoihoinen, joka ei ollut tutustunut intiaanien elämään siihen aikaan, olisi voinut kuvaillakaan sellaista menoa mielessään. Surujuhlassa laulettiin myöskin, mutta ainoastaan yksitoikkoisia, surunvoittoisia lauluja, joita silloin tällöin kostonhuudot katkaisivat. Varsinkin naiset pitivät suorastaan korviasärkevän parkumiskonsertin. Muuten oli tavallista, että vankeja pideltiin pahoin näissä surujuhlissa, mutta niin ei ollut nyt laita, joko se riippui Susien pelosta valkoisten suurta poppamiestä kohtaan tai pelkäsi Kirjava Kotka kiihoittuneiden naisten tappavan vangit puukoillaan, jotta päälliköltä menisi hukkaan se nautinto, jonka hän oli itselleen säästänyt. Joka tapauksessa heidän annettiin olla rauhassa, ja se ihmetytti suuresti Nick Truvea, joka tunsi hyvin intiaanien tavat ja pelkäsi pahinta.
Illalla vangit päästettiin puista irti ja heitettiin maahan, jolloin heidän kätensä ja jalkansa sidottiin maahan hakattuihin paaluihin, niinkuin intiaanien oli tapana tehdä. Seuraavana päivänä, päivällisen aikana pidettiin suuri neuvottelu päällikön majan ulkopuolella, siis aivan vankien läheisyydessä, jotka taaskin olivat sidotut puihin. He saivat siis itse olla läsnä siinä neuvottelussa, joka ratkaisisi heidän kohtalonsa. Kirjava Kotka ei tahtonut näet yksin päättää asiaa. Intiaanien lakisäädäntö on varsin kansanvaltainen. Päätösvalta ei ollut päällikön, vaan neuvoskunnan käsissä, ja sen arvossapidetyimmät jäsenet tekivät koko heimon edustajina päätökset.
Neuvoskunnan kokous avattiin suurin juhlamenoin. Kivellä, majansa edustalla, istui Kirjava Kotka ja hänen ympärilleen olivat heimon päätösvaltaiset suurmiehet asettuneet puoliympyrään, jonka sisäpuolella myös ne molemmat puut olivat, joihin vangit olivat kytketyt. Pekka Drufva ei ymmärtänyt maqualaisten kieltä, mutta Nick Truve, joka oli perehtynyt siihen kieleen, käänsi uskollisesti toverilleen joka lauseen, joka lausuttiin kokouksessa. Kirjava Kotka puuttui ensiksi puheeseen, vedettyään pari aimo sauhua neuvospiipusta. Hän kertoi, miten hän miehineen ja runsaine vaihtotavaroineen oli lähtenyt valkoisten markkinoille, ja Fort Nassaun Vesirottien kehotuksesta oli aikonut hyökätä ruotsalaisten kimppuun, anastaa heidän veneensä ja tavaransa ja viedä ne Fort Nassauhin, missä hollantilaiset olivat luvanneet ostaa ne kalliista hinnasta. "Mutta", jatkoi hän, "Manitu kääntää joskus kasvonsa punaisista pojistaan, ja sen hän teki nytkin, salliessaan ruotsalaisten suuren poppamiehen, jonka me tunnemme Ukkosen Veljen nimellä, heittää tulikäärmeitä joukkoomme. Nämä pelottivat meidän miehiämme siinä määrin, että he päästivät varman voiton käsistään ja pakenivat kuin heikot naiset. Mutta Manitu ei hyljännyt kuitenkaan pitkäksi aikaa kansaansa. Hän käänsi pakomme aikana jälleen kasvonsa meidän puoleemme ja antoi valkoisen poppamiehen valtaamme, jotta voisimme perinpohjaisesti kostaa hänelle ja hävittää tappiomme häpeän. Määrätäksemme millä tavalla hänelle on kostettava me poltamme nyt neuvospiippua. Kallistakoot viisaat veljeni korvansa minun puoleeni. Minä ehdotan, että nyljemme hänet elävältä ja teemme hänen nahastaan kilven, joka ikiaikojen kuluessa on oleva merkkinä siitä, että heimomme on voittanut ja rangaissut valkoista poppamiestä. Sen jälkeen ei kukaan nuotiotulen ääressä uskalla väittää, että hän rankaisematta olisi nähnyt maqualaisia selästä käsin. Minä olen puhunut."
Hyvähuutoja kuului, mutta Kirjavan Kotkan synkkä muoto todisti, että nämät huudot olivat hänen mielestään liian heikkoääniset. Maqualaisten pelko vangittua poppamiestä kohtaan ei ollut vielä kadonnut.
Kun piippu toisen kerran oli kiertänyt koko piirin ja jokainen neuvoskunnan jäsenistä oli vetänyt siitä sauhun, puuttui Majavantappaja puheeseen.
"Päällikkömme Kirjava Kotka on yhtä viisas neuvoskunnassa kuin rohkea tappelussa. Mutta meidän pakomme tuottama häpeä on pimittänyt hänen silmänsä. Hän unohtaa, että suuri poppamies voi tehdä meille yhtä paljon vahinkoa kuolemankin jälkeen, niin, ehkäpä vielä enemmänkin kuin eläissään. Onko Kirjava Kotka unohtanut, mitä muutamia vuosia sitten tapahtui, kun eräs Minquapoppamies, joka kuitenkin oli tätä paljoa huonompi, poltettiin roviolla? Kylässä kummitteli niin pahasti, että meidän täytyä muuttaa pois sieltä, ja kun olimme löytäneet toisen asuinpaikan, alkoi hirveä rutto raivota parissamme, niin että me kadotimme enemmän kansaa, kuin miesmuistiin oli sodassa kaatunut. Tuollaiset kokemukset kehottavat varovaisuuteen. Minun neuvoni on se, että karkoitamme Ukkosen Veljen alueeltamme ja annamme oman poppamiehemme vetää suojelevan kehän kylämme ympärille, niin ettei valkoisten taika enää pysty meihin. Hänen seuralaisensa, Jäljetön, kuolkoon sen sijaan paalussa, sillä hänen kätensä ovat maqualaisten veren tahrassa, ja meidän kaatuneet miehemme huutavat kostoa. Majavantappaja on puhunut."
Intiaanien itsehillitsemiskyky, jota lapsuudesta saakka on kehitetty, on suuri, ja Kirjavan Kotkan ei ollut sen vähempi kuin hänen heimolaistensa. Oli kuitenkin selvää, että ne hyvähuudot, jotka seurasivat Majavantappajan puhetta, pahoittivat häntä suuresti, sillä ne olivat kahta vertaa voimakkaammat kuin hänen puhettaan seuranneet huudot. Vaikea hänen näkyi myös olevan odottaa neuvospiipun hidasta kiertoa miettivässä piirissä. Niin, viimeinen ei ollut ennättänyt vetää kuin yhden sauhun, kun hän jo alkoi puhua:
"Majavantappaja on puhunut viisaasti. Mutta hänen päässään on niin paljon viisaita ajatuksia, että tungoksessa jokunen tulee poljetuksi. Hän on kerrassaan unohtanut, että meillä itsellämmekin on poppamies, suuri Luspa, joka osaa torjua luotamme valkoisen poppamiehen taiat hänen kuolemansa jälkeen. Onhan hän itsekin myöntänyt, että Luspa on häntä voimakkaampi, sillä miten olisi Luspa muuten voinut vetää taikakehän kylämme ympärille, joka estää valkoista poppamiestä pakenemasta kylästämme. Luottaen Luspan voimaan pysyn ehdotuksessani. Minä olen puhunut."
Tällä kertaa olivat hyväksymishuudot paljoa voimakkaammat kuin edellisellä kerralla, ja Kirjavan Kotkan synkät kasvonpiirteet kirkastuivat hiukan. Kun neuvospiippu oli tehnyt kierroksensa jälleen ja välttämättömät sauhut oli vedetty, puhui Kalkalokäärme, yksi vanhimmista ja kunnioitetuimmista isistä.
"Sekä Kirjava Kotka että Majavantappaja ovat puhuneet viisaasti", sanoi hän. "Heidän viisautensa on kuin kaksi virtaa, jotka kulkevat vastatusten. Kalkalokäärme on vanha ja hänen tukkansa on harmaantunut taisteluissa ja kärsimyksissä. Hänen käsivartensa eivät ole enää yhtä vahvat kuin ennen. Ehkäpä hänellä sittenkin on kylliksi voimaa kaivaa uoma, jossa molempien virtojen vedet voivat yhtyä ja sitten virrata samaan suuntaan. Ainakin hän tahtoo yrittää. Hänestä näyttää siltä, kuin kaikki riippuisi siitä, kenen loihtusanat, valkoisen vai punaisen, ovat voimakkaampia. Kilvoitelkoot siis Ukkosen Veli ja Luspa voimastaan tässä meidän silmiemme edessä. Jos Ukkosen Veli voittaa, niin seuraamme Majavantappajan neuvoa, sillä henki ja onni on kalliimpi kuin kosto, mutta jos Luspa voittaa valkoisen kilpailijansa, suostumme Kirjavan Kotkan ehdotukseen. Minä olen puhunut."
Tätä puhetta seurasi äänekäs hyväksyminen, niin voimakas ja moniääninen, että Kirjavan Kotkan täytyi vasten tahtoaankin myöntyä kansantahdon ratkaisuun. Hän lähetti siis heti nuoren intiaanin hakemaan poppamies Luspaa, ja odottaessa hänen tuloaan lepäsi neuvoskunta.
Nick Truve oli sanasta sanaan tulkinnut Pekka Drufvalle intiaanien puheet. Pekka Drufva oli rohkea! nuorukainen, valmis katsomaan kuolemaa suoraani silmiin missä eri muodoissa se ilmenikin erämaassa. Mutta kuolla on toista kuin tulla elävältä nyljetyksi. Niinpä hän tunsi hiustensa nousevan pystyyn päällikön puheen aikana ja kauhun kouristavan sydäntään. Mutta Majavantappaja avasi jälleen toivon kultaisen oven. Kun Kalkalokäärme oli lopettanut sanottavansa, huomasi hän, että nyt oli toden teolla esiinnyttävä poppamiehenä. Ja hän alkoi tuumia, mitä keinoja hänellä saattoi olla käytettävänään. No, aivan ilman hän ei ollut. Jo kimnaasissa hän oli ollut varsin taitava yksinkertaisemmissa silmänkääntäjäkonsteissa, ja pitkän merimatkan yksitoikkoisina päivinä oli hänellä ollut tilaisuutta harjoitella ajan kuluksi tuota vanhaa taitoaan ja oppia muutamia uusiakin konsteja eräältä merimieheltä, joka oli siinä suhteessa varsin taitava. Hän kävi ajatuksissaan läpi koko ohjelmansa, mutta epätoivoissaan hän huomasi, ettei ainoakaan konsti ollut sopiva. Milloin puuttui tarpeellisia aineksia, milloin noitakonstit olivat sellaisia, etteivät ne olisi tepsineet siksi alhaisella asteella oleviin intiaaneihin.
Äkkiä hänen päähänsä pälkähti ajatus, joka sai hänet kohoamaan pystyyn.
"Nick Truve, eikö tänään ole heinäkuun 26 päivä?" kysyi hän.
"On kyllä", vastasi tämä.
"Voitko sanoa paljonko kello on?"
Vanha tiedustelija vilkaisi ensin aurinkoon, joka paistoi kirkkaalta taivaalta, ja tarkasteli sitten puiden varjoja. Sitten hän sanoi:
"Kello on hiukan yli yksi."
Pekka Drufvan kasvot kirkastuivat ilosta.
"Jollei isä Campanius ole erehtynyt tai minun oma muistini petä, niin pelastan loistavasti sekä itseni että sinut", sanoi hän.
"Hm", vastasi Nick Truve, "hyvä se olisi, silli pahassa pulassa me olemme, mutta mitä tekemistä isä Campaniuksella voi olla tämän asian kanssa, sitä en käsitä. Hänhän tuomitsee kaikkea noituutta. Häneltä et ole voinut oppia mitään, millä voisit voittaa punanahkojen poppamiehen."
Pekka Drufva ei ennättänyt vastata, sillä samassa saapui Luspa, maqualaisten suuri poppamies paikalle, ja nyt hänellä oli kylliksi tekemistä katsellessaan tätä omituista ilmiötä.
Olisipa voinut luulla, että harmaakarhu olisi astunut kahden jalan varassa neuvottelukokoukseen. Luspalla oli näet päässään karhun pää, jonka tyhjien silmäaukkojen läpi hän katseli eteensä ja jonka avonaisen suun läpi, jota valkeat, kamalat hampaat koristivat, hän puhui. Sen lisäksi hänellä oli, kuumuudesta huolimatta, yllään täydellinen harmaankarhun talja, joka mukautui niin täydellisesti ruumiin mukaan, että se näytti varsin luonnolliselta. Kaulanauhanaan hänellä oli vihreän- ja punaisenkirjava käärme ja sitä paitsi riippui useita kuivattuja käärmeitä, kilpikonnia, yölepakoita ja omituisia kovakuoriaisia siellä täällä karhun turkissa. Kädessä hänellä oli sauva, jonka päänä oli kallo, ja hänen olkapäällään istui elävä korppi, joka silloin tällöin lausui jonkun sanan maqualaisten kielellä, jotka Nick Truven selityksen mukaan merkitsivät: "Luspa on viisaista viisain."
Kun poppamies oli astunut päällikön eteen, kertoi tämä, mitä valkoinen poppamies oli tehnyt sekä mitä Luspalta odotettiin. Tämä sanoi heti olevansa valmis kilpailemaan Ukkosen Veljen kanssa. Hän ryhtyikin heti toimeen. Aluksi hän yritti peloittaa Pekka Drufvaa kaikenlaisilla konsteilla, jotka eivät kuitenkaan tehneet toivottua vaikutusta, sillä Pekka, joka nyt oli hyvällä tuulella, nauroi hänelle vasten kasvoja.
Päällikkö, jonka mielestä tämä alku oli liian lapsellinen ja typerä, kysyi: "Millä suuri taikuri aikoo osoittaa valtaansa vieraan yli?"
"Muuttamalla kalpeanaaman mustaksi puhaltamalla häneen", vastasi poppamies.
Koska se näytti suuresti miellyttävän intiaaneja, ryhtyi hän heti toimeen. Hän asettui kädet selän takana Pekka Drufvan eteen, avasi karhunkitansa auki, niin että siihen olisi mahtunut vangin koko pää, ja alkoi sitten sähisten puhaltaa hänen ylitseen. Pekka Drufva huomasi, että poppamies puhalsi hänen kasvoihinsa mustaa nestettä, jota hänellä oli rakossa suussaan, aivankuin hienoa sadetta olisi tihkunut hänen päälleen, samalla tavalla kuin räätälit ennen vanhaan puhalsivat vettä suustaan kankaan yli, jotta se kutistuisi. Menettely ei ollut erittäin mieluisa vangille, mutta olisihan sitä voinut sattua pahempaakin intiaanien parissa.
Hetken kuluttua puhallus päättyi. Poppamies veti kitansa loitommalle ja näytti riemuitsevin liikkein uhriaan katselijoille. Näiden äänekkäistä hyvä-huudoista saattoi Pekka Drufva päättää, että hän oli musta kasvoiltaan, ja sen hän saattoi todetakin, kun päällikön teltasta tuotiin pieni, halpahintainen peili, joka intiaanien mielestä oli sanomattoman kallisarvoinen vaihtotavara.
Kirjava Kotka oli hyvin tyytyväinen tähän poppamiehen konstiin. Pilkallisella äänellä hän kysyi: "Miltä valkoisesta poppamiehestä tuntuu muuttua mustaksi? Voiko hän tehdä yhtä suuren ihmeen?"
Kun Nick Truve oli tulkinnut kysymyksen Pekka Drufvalle, vastasi tämä:
"Muuttaa valkeat kasvot mustiksi on hyvinkin helppoa, sen konstin minä osasin jo lapsena. Luspa ei voi kilpailla taidossa Ukkosen Veljen kanssa."
"Millä tavalla Ukkosen Veli aikoo voittaa hänet?" kysyi päällikkö terävästi.
"Minä aion mustata auringon", vastasi Pekka 1 Drufva sukkelasti.
"Hui", huudahtivat intiaanit. Kirjavan Kotkan kasvoilla karehteli ilkeämielistä riemua, kun hän vastasi: "Yritäpä!" — —
"Mutta", sanoi Pekka Drufva, "niin suurta ja vaikeaa konstia tehdessä täytyy olla vapaa. Käske miehesi avaamaan köyteni."
Varmana siitä, että valkea poppamies häviäisi ja siten joutuisi toivotun koston uhriksi, suostui Kirjava Kotka hänen pyyntöönsä, asetettuaan ensin aseellisia miehiä paikan ympärille.
Nyt Pekka Drufva astui vapaana piirin keskelle.
"Henkeni riippuu nyt siitä, että isä Campanius ei ole erehtynyt", mutisi hän itsekseen. Ja kääntyen Nick Truven puoleen hän kysyi sitten:
"Paljonko kello nyt on?"
Vanhus mittasi aikaa samalla tavalla kuin edelliselläkin kerralla ja sanoi varmalla äänellä: "Kello on puoli kaksi."
Nyt alkoi Pekka Drufva lukea ihmeellisiä loitsuja joissa pitkät otteet klassillisten kirjailijoiden teoksista, joita hän oli oppinut Turun kimnaasissa, esittivät hyvin tärkeää osaa. Ja kun kreikka ja latina alkoi loppua, siirtyi hän ruotsinkieleen. Siinä puheessa, joka virtasi hänen suustaan, olisi ollut paljon sellaista, mikä olisi herättänyt intiaanien raivoa, jos he olisivat ymmärtäneet. Varsinkin Kirjava Kotka sai niin paljon osakseen, että hänen kostonhalunsa olisi kohonnut yli kiehumapisteensä, jos hän olisi käsittänyt pienenkin osan. Puhe oli niin väkevästi pippuroitua, että Nick Truve, joka kuitenkin oli kaikkea muuta kuin nauravalla tuulella, veti pakostakin suunsa nauruun. Ja samalla kun tämä monikielinen sanatulva virtasi Pekka Drufvan suusta, sätkytteli hän jalkojaan ja käsiään kuin hullu. Se tuntui hyvältä, kun niin kauan oli ollut puuhun kytkettynä, mutta kuumuus oli niin suuri, että hän hikoili hirveästi ja väsyi varsin pian. Vaieten hetkeksi hän heitti kaihoavan katseen aurinkoon, joka paistoi kuitenkin yhtä kirkkaasti kuin ennenkin.
Ei ollut muuta neuvoa kuin alkaa uudestaan. Ja sen hän tekikin kiitettävällä uutteruudella. Hyvän ajan kuluttua, jolloin hän ei ollut tähystänyt aurinkoon, mutta sitä innokkaammin tehnyt työtä suullaan, käsivarsillaan ja jaloillaan, kuului intiaanien parista äänekäs hui-huuto. — Nyt Pekka Drufva katsoi ylös aurinkoon ja kas — kultaisen pyörön toisessa kulmassa oli pykälä, joka kasvamistaan kasvoi. Ei epäilystäkään! Auringonpimennys oli alkanut. Isä Campanius ei ollut erehtynyt. Pekka Drufva riemuitsi, sillä siinä oli pelastus.
Sanoin on mahdoton kuvailla sitä hämmästystä, joka valtasi intiaanit. He heittäytyivät maahan ja käyttäytyivät kuin hullut. Mielettömin kaikista oli Kirjava Kotka, jonka tummilla kasvoilla kuvastui vihaa, kauhua ja pelästystä. Äkkiä Pekka Drufva tunsi käden olkapäällään. Se oli vanha Kalkalokäärme. Hän osasi delawarekieltä, niin ettei tulkkia tarvittu siinä keskustelussa, joka syntyi nyt heidän välillään.
"Armahda, valkea veli, meitä äläkä hävitä aurinkoa kokonaan. Me emme tule ilman sitä toimeen täällä erämaassa. Kuka kutsuisi esiin heinän ja yrtit, joista metsän eläimet elävät, jos aurinko mustenisi, kuka lämmittäisi vanhan miehen palelevia jäseniä, jos aurinko kadottaa säteensä, kuka laskisi päivät ja vuodet, jos sen kasvot pimenisivät? Ajattelehan tätä, valkea veli, äläkä tuota meille turmiota."
"Ole huoleti, Kalkalokäärme", vastasi Pekka Drufva. "Niinpiankuin minä lähden kylästä, kirkastuvat auringon kasvot jälleen."
Kirjavan Kotkan majan oven pielessä riippuivat valkoisten miesten varustukset. Kalkalokäärme ojensi Pekka Drufvalle hänen kiväärinsä, ruutisarvensa, puukkonsa ja laukkunsa, sanoen:
"Lähde, valkea veljeni, jotta me saisimme elää."
"Ukkosen Veli tarvitsee opasta matkallaan erämaassa. Hän ei poistu maqualaisten kylästä, jollei Jäljetön pääse hänen mukanaan."
Kalkalokäärme leikkasi Nick Truven siteet poikki ja antoi hänellekin hänen varustuksensa.
Sitten molemmat valkeat miehet läksivät intiaanikylästä ainoankaan käden koettamatta estää heitä. Niinkauankuin he olivat intiaanien näkyvissä, astuivat he levollisin askelin ja aivan hitaasti, sillä he eivät tahtoneet osoittaa pelkoa. Mutta niinpiankuin metsäinen harju erotti heidät intiaanikylästä, kiiruhduttivat he suuresti askeleitaan.
"Viisainta on", sanoi Nick Truve, "että joudumme mahdollisimman pian niin kauas kuin mahdollista Kirjavan Kotkan lähettyviltä ja peitämme jälkemme, sillä minä näin hänen silmistään, että hänen vihansa voittaa jälleen hänen pelkonsa niinpiankuin aurinko kirkastuu. Ja silloin hän ajaa meitä takaa ja ottaa meidät hengiltä, jollei Kalkalokäärme ja Majavantappaja sitä voi estää."
Pekka Drufva nyökkäsi päätään ja antoi seuralaisensa johtaa heidän pakomatkaansa. Hetken kuluttua he saapuivat puron rannalle ja he kulkivat kauan aikaa vedessä, jotta heidän jälkiänsä ei näkyisi. Pian he olivat kadonneet metsään.
Palava järvi.
Kun aurinko, joka jo kauan sitten oli kirkastunut, alkoi laskea läntisten metsien taakse, olivat pakolaisemme sivuuttaneet varsin metsättömän laakson ja saapuneet korkealle kukkulalle, jolla kasvoi monen sadan vuoden vanhoja pyökkejä ja muita lehtipuita. Täällä Nick Truve pysähtyi, heitti repun selästään ja sanoi:
"Nyt voi olla aika levätä. Meidän täytyy säästää voimiamme huomiseksi, josta tulee varsin rasittava päivä. Puolen tunnin kuluttua on metsässä pimeä. Parempaa yösijaa emme voi löytää, sillä täältä näemme laaksoon, jonka yli intiaanien täytyy kulkea, jos he ajavat meitä takaa, ja takanamme on tiheä metsä, missä pahimmassa tapauksessa löydämme hyviä piilopaikkoja. Jääkäämme siis tänne, mutta me emme saa sytyttää tulta, sillä se johdattaisi takaa-ajajat luoksemme."
He kävivät istumaan tuuhean pyökkipuun juurelle, jonka oksat ulottuivat melkein maahan saakka ja muodostivat siten luonnollisen lehdon, jonka permannolla oli runsaasti kuivia lehtiä, sopivia makuualukseksi. Mutta nyt nälkä alkoi suuressa määrin kiusata. Metsänriistan ampumista ei voitu ajatellakaan, sillä olisi ollut vaarallista laukaista pyssyä, ja sitä paitsi ei ollut tulta, missä paistaa. Onneksi repuista löytyi kuitenkin ruokaa pariksi ateriaksi, sillä intiaanit eivät olleet ennättäneet tyhjentää niitä.
Syödessä alkoi keskustelukin sujua.
"Kuinka tuon auringonpimennyksen laita oikeastaan oli, se kun sattui meille niin otolliseen aikaan?" kysyi Nick Truve. "Mistä sinä tiesit, että se tulisi?"
"Sitä asiaa on helppo selittää", vastasi Pekka Drufva. "Niinkuin kai tiedät, voivat tähtientutkijat edeltäkäsin laskea, milloin auringonpimennykset tapahtuvat."
"Onko se mahdollista! Miten se oikeastaan tapahtuu?"
"Se käy siten, että tehdään matemaattisia laskuja taivaankappalten liikkeistä, mutta minun tietoni eivät riitä tarkemmin selittääkseni sitä asiaa. Siinä kyllin, että he osaavat sen tehdä. Isä Campanius, kelpo kirkkoherramme, joka on huvitettu jos jostakin taivaan ja maan välillä, omistaa tähtitieteellisen kalenterin, ja siinä seisoo sellaisia asioita. Eräänä iltana, ainakin kaksi kuukautta sitten, jolloin istuin hänen tuvassaan juttelemassa hänen kanssaan, kertoi hän, että heinäkuun 26 päivänä tänä vuonna tapahtuu auringonpimennys, joka alkaa viisi minuuttia yli kaksi ja meidän seuduillamme ulottuu kolmeviidettä osaa auringon pinnan yli. No, tuo asia oli jo kauan sitten kadonnut mielestäni, mutta seisoessani puuhun sidottuna ja saatuani tietää, että henkeni pelastus riippui siitä, että voittaisin intiaanien poppamiehen, välähti auringonpimennys äkkiä mieleeni. Heti selvisi minulle, että jos isä Campaniuksen tieto piti paikkansa, niin oli siinä paras pelastuskeino, sillä olin kuullut, että intiaanit pelkäävät hirveästi auringonpimennystä. Siksi tartuin tuohon keinoon, ja onneksi ei isä Campanius ollut erehtynyt. Tuo kelpo kirkkoherra pelasti siten meidät kamalasta kuolemasta, ja niinkauankuin elän olen hänelle siitä kiitoksenvelassa."
"Hm", mutisi Nick Truve epäilevästi, "voisiko pappi todellakin tietää sellaista niin paljon aikaisemmin? Kyllähän hän on oppinut, mutta — — —"
Nick Truve oli varsin hyvin perehtynyt erämaan salaisuuksiin, mutta hänen koulutietonsa olivat hyvin heikot.
Hetken kuluttua valmisti Nick Truve itselleen vuoteen kuivista lehdistä ja vaipui uneen, jota vastoin Pekka Drufva kävi istumaan kalliopaadelle, mistä hänellä valoisassa kesäyössä oli hyvä näköala yli laakson. Tällä kertaa he eivät antaisi yllättää itseänsä. Siksi he olivat päättäneet valvoa vuoroon, ja Pekka Drufva, joka oli nuorempi, oli ensiksi vahdissa.
Kirjavan Kotkan majassa istui, heti sen jälkeen kuin aurinko oli taas kirkastunut, päällikkö itse ja poppamies Luspa, joka oli riisunut karhuntaljan yltään ja näytti nyt tavalliselta intiaanilta. He olivat yksin, sillä päällikkö oli ajanut ulos naiset, ja he keskustelivat auringonpimennyksestä.
"Sinä sanot, viisas Luspa, ettei Ukkosen Veli pimentänyt aurinkoa.Mutta jollei hän sitä tehnyt, niin kuka sitten", kysyi Kirjava Kotka.
"Aivan varmaan", vastasi poppamies, "olet sinä, urhoollinen päällikkö ja vihollistesi kauhu, nähnyt ennenkin auringon kasvojen pimentyvän, eikä silloin Ukkosen Veljeä ollut lähimaillakaan loihtimassa pimennystä."
"Mutta hänhän sanoi, että aurinko pimenisi jo ennenkuin se tapahtui."
"Viisas päällikkö, minä selitän nyt sinulle, miksikä hän saattoi sen tehdä. Avaa korvasi ja saat kuulla. Kun auringon pyörä tai joku osa siitä pimenee, niin tapahtuu se siksi, että hirvittävä lohikäärme taivaan laelta on päässyt valloilleen ja koettaa nielaista hirveään kitaansa auringon. Mutta se ei onnistu kuin lyhyeksi hetkeksi, sillä nahka lohikäärmeen kidassa ei ole kylliksi tunteeton voidakseen ajan pitkään kestää auringon kuumuutta. Siksi täytyy hirviön hetken kuluttua sylkäistä aurinko suustaan, muuten se polttaisi sen nielun. Siitä johtuu, ettei auringonpimennys koskaan kestä kauan."
"Sehän on kaikki hyvin viisasta", sanoi päällikkö, "mutta siitä ei käy selville, kuinka Ukkosen Veli saattoi edeltäpäin tietää, milloin lohikäärme saapuisi."
"Sinä ymmärrät sen, kunhan olen päättänyt selitykseni", jatkoi poppamies. "Tämän hirveän lohikäärmeen, joka alituisesti himoitsee aurinkoa, pitävät valkoiset poppamiehet vangittuna suunnattomassa luolassa kaukana idässä. Ja joka kerta, kun lohikäärme on polttanut suunsa, palaa se vapaaehtoisesti luolaan, sillä hänellä on hirveät tuskat, jotka lievenevät vain siellä. Mutta jonkun ajan kuluttua, kuukausien, ehkäpä vasta vuosien perästä, haavat parantuvat, ja silloin se taas vastustamattomasti haluaa niellä auringon. Hän joutuu silloin niin hirveään raivoon huomatessaan olevansa vankina, että vuori vapisee perustuksiaan myöten, ja estääkseen tuhoavaa maanjäristystä avaavat valkeat poppamiehet luolan ovet ja päästävät lohikäärmeen ulos. Mutta, huomaa päällikkö, joka kerta kun se tapahtuu, saavat kaikki valkeat poppamiehet, missä ikänä he lienevätkin, jollakin salaisella tavalla tietoa tästä. Ja kun he edeltäpäin tietävät, miten paljon aikaa lohikäärme tarvitsee päästäksensä aurinkoon, niin on heidän helppo laskea, milloin auringonpimennys alkaa. Nyt huomaat, päällikkö, miten Ukkosen Veli saattoi tehdä niinkuin hän teki. Kaikki hänen loihtunsa tarkoittivat vain meidän pettämistämme ja pelottamistamme."
"Miksikä et sanonut tätä heti niinkauankuin valkoinen poppamies oli vielä käsissämme", kysyi Kirjava Kotka synkkänä.
"Siksi, että veljeni eivät olisi uskoneet minua. Vain sinun korvasi, viisas päällikkö, ovat luodut oikein ymmärtämään totuutta."
Päällikkö istui hyvän aikaa ääneti ja tuumi synkkänä mitä hän vasta oli kuullut. Vihdoin hän sanoi:
"Minä uskon sinua, Luspa, sillä sinä olet viisaista viisain. Mutta sanohan, luuletko, että olisi vaarallista ottaa Ukkosen Veli hengiltä, hänen ollessaan kotimatkalla ja luullessaan, että hän on lyönyt maqualaiset sokeudella?"
Pirullinen hymyily karehti poppamiehen synkillä kasvoilla.
"Ei", sanoi hän, "vaarallista se ei olisi, jos minä olen mukana ja me hautaamme hänen kuolleen ruumiinsa erämaahan, kauaksi maqualaisten kylistä. Minulla on varmat keinot, joilla sidon hänen henkensä ruumiiseen, niin ettei meillä ole vaaraa, jos vain tulevaisuudessa kartamme sitä paikkaa, jonne hän haudataan. Minun neuvoni on siis se, että sinä, päällikkö, lähdet minun kanssani ajamaan häntä takaa."
Tämä vastaus miellytti silminnähtävästi suuresti päällikköä. Hänen kasvonsa loistivat voitonriemua ja mustat silmät leimusivat vihaa. Mutta sitä testi vain hetken aikaa. Sitten näyttivät epäilyt heräävän, eikä hän salannut niitä poppamieheltäkään.
"Veljeni on hyvin viisas", sanoi hän, "mutta voiko hän avata myös Kalkalokäärmeen ja Majavantappajan silmät näkemään totuutta? He vastustavat takaa-ajoa ja useimmat heimon jäsenistä puhuvat heidän suunsa kautta. Heidän mielestään valkoinen poppamies on voittanut Luspan eivätkä seuraa hänen neuvoansa."
Mutta Luspa tiesi tähänkin neuvon. "Paitsi minua ei urhoollinen päällikkömme tarvitse kuin kymmenen miestä, ja he seuraavat häntä, jos hän sanoo, että hän teltassaan on puhutellut isiensä henkiä ja heiltä saanut tietää, että sen jälkeen kuin aurinko on jälleen kirkastunut, ei valkoinen poppamies ole enää sen vaarallisempi kuin kalkalokäärme, joka purtuaan on tyhjentänyt kaiken myrkkynsä. Majavantappaja ja hänen liittolaisensa eivät tarvitse tietää koko asiasta mitään, ennenkuin retkikunta on palannut takaisin suoritettuaan onnellisesti työnsä. Lähdetään matkaan auringon mentyä mailleen ja pimeyden peittäessä kylän."
Mutta Kirjava Kotka esteli vieläkin:
"Pimeässä me emme voi seurata pakolaisten jälkiä ja aamun sarastaessa he ovat ennättäneet jo kauaksi. Valkoiset miehet eivät vitkastele, kun he pakenevat Kirjavan Kotkan kostea."
"Lähettäköön Kirjava Kotka heti paikalla kaksi tiedustelijaa, jotka seuraavat valkoisten jälkiä ja selvin merkein merkitsevät heidän suuntansa. Varmaankin Ukkosen Veli ja Jäljetön lepäävät yöllä, jotta he eivät pimeässä jättäisi jälkeensä kovin selviä jälkiä."
Tämä neuvo miellytti siinä määrin Kirjavaa Kotkaa, että hän unohti intiaani-arvokkaisuutensa ja hyökäten pystyyn huudahti:
"Luspa on viisain kaikista, ja miksikä en silloin seuraisi hänen neuvoaan? Kirjava Kotka menee nyt lähettämään kaksi tiedustelijaa matkaan. Hän tietää, että Luspan avulla me voitamme."
Nyt ystävykset erosivat. Kummankin silmissä hehkui pohjaton viha. Ukkosen Veli oli voittanut Luspan eikä sellaista intiaani-poppamies voi koskaan unohtaa.
* * * * *
Aamu alkaa sarastaa ja punainen viiru idässä heittää salaperäisen loisteensa puiden latvoihin, ennustaen uutta päivää. Nyt Nick Truve vuorossaan istuu kalliolla ja valvoo Pekka Drufvan nukkuessa. Viimeksimainittu on niin syvälle painunut lehtikasaan, että vain hänen kasvonsa näkyvät. Ja nämät kasvot muistuttavat pikemmin intiaania kuin valkeaihoista, sillä vaikka hän moneen kertaan oli pessyt kasvonsa joessa, ei musta väri, jota Luspa oli puhaltanut häneen, ollut kokonaan lähtenyt. Se oli vain vaalennut ja muuttunut ruskeanpunaiseksi mustan asemesta. Mutta näillä maalatuilla piirteillä karehti onnekas ilme, joka ei soveltunut nykyhetkeen.
Hän uneksi Greta Printzistä. Hän oli ollut Pekka Drufvan ajatuksissa, kun hän seisoi sidottuna puuhun, kuolema silmiensä edessä. Ja nyt hän ilmestyi hänelle unessa.
Pekka Drufva uneksi, että Greta siveli pienellä, valkoisella, pehmeällä kädellään hänen otsaansa ja sanoi: Pekka Drufva, minä olen ollut sinun pieni Gretasi aina siitä saakka, kun pelastit minut merestä. Ja aikaa myöten tulen sinun pieneksi vaimoksesi. Se ei merkitse mitään, että minä olen kuvernöörin tytär ja sinä tavallinen tiedustelija, sillä Jumala saa tahtonsa tapahtumaan monella eri tavalla. Ja hän tahtoo, että meistä kahdesta tulee yksi, sen minä tiedän. Tämä vakuutus tuotti Pekka Drufvalle sanomatonta onnea, mutta juuri kun hän aikoi tarttua tuohon pieneen valkoiseen käteen ja suudella sitä, vetäytyi se pois. Ja sen sijaan laskeutui raskas ja känsäinen käsi hänen olkapäälleen ja pudisteli häntä. Hän heräsi aivan ymmällä tästä äkillisestä ylimenosta. Kun hän avasi silmänsä, seisoi Nick Truve kumartuneena hänen ylitseen.
"Ylös, Pekka Drufva", sanoi hän, "nyt ei ole aikaa nukkua, sillä muuten vaivumme ikuiseen uneen. Sudet ovat kintereillämme. Näin koko joukon heitä metsän reunassa, laakson toisella puolen. He seisovat aivan liikkumatta, luultavasti odottaen täyttä päivää, jotta he voisivat nähdä meidän jälkemme. Mitenkä he ovat voineet seurata jälkiämme yöllä, on minulle täydellinen arvoitus. Parasta että pian muutan nimeni, sillä Jäljetön ei sovellu minuun enää."
Samassa Pekka Drufva oli täysin hereillä. Parissa minuutissa olivat reput ja ruutisarvet heitetyt yli olkapään, ja sitten sitä lähdettiin matkaan kiväärit kainalossa. Nick Truve astui edeltä ja Pekka Drufva ei voinut muuta kuin ihmetellä, miten taitavasti hän osasi valita sellaisen tien, jossa jäljet vähimmin näkyivät. Metsässä ei vielä ollut lähimainkaan valoisaa, mutta vaistollaan vanha tiedustelija aina näytti löytävän parhaan tien. Ja punainen juova idässä oli tienviittana ilmansuuntaan nähden.
Niin he olivat nopeassa vauhdissa kulkeneet lähes kaksi tuntia ja oli tullut jo täysi päivä. Äkkiä Nick Truve nyt pysähtyi, ja sanoi viitaten korkeaan ja tuuheaan puuhun:
"Sinä Pekka, jolla on nuoremmat jalat ja terävämmät silmät, kiipeä tuohon puuhun ja katso jälkeemme. Minusta tuntuu, ikäänkuin Sudet olisivat kintereillämme."
Pekka Drufva teki niinkuin häntä pyydettiin, ja hetken kuluttua hän istui puun latvassa, oksien peitossa. Tarkastettuaan metsää hän kiiruhti alas nopeasti ja sukkelasti kuin orava.
"Näin kaksi Sutta", sanoi hän, "vaan he eivät seuraa meidän jälkiämme, istuvat vain pensaikossa, ikäänkuin he odottaisivat jotain."
"Ahaa, minä ymmärrän. Ne ovat kaksi tiedustelijaa, jotka ovat lähetetyt edeltä. He tietävät missä me olemme, mutta eivät uskalla lähestyä ennenkuin pääjoukko saapuu paikalle. Sitä he odottavat. Jospa se viipyisi vielä hyvän aikaa. Parasta taitaa olla nyt, että poikkeamme etelään päin, osittain siksi, että eksytämme heidät, osittain siksi, että maanpinta siellä käsin on kovempaa, niin että jälkemme ovat vähemmän selvät. He löytävät ne kuitenkin lopulta, sillä heillä lienee mainiot tiedustelijat, mutta heidän etsiessänsä voitamme me aikaa."
He jatkoivat kaikessa kiireessä siihen suuntaan, kuin vanha tiedustelija oli ehdottanut.
Kiiruhdettuaan eteenpäin noin tunnin aikaa, kimmelsi äkkiä kirkas vesipeili puiden lomista esiin. Parin minuutin kuluttua he seisoivat kauniin metsälammen rannalla. Se oli aivan pieni, tuskin viidenkymmenen tynnyrinalan suuruinen, ja muodoltaan melkein munanmuotoinen. Vastakkaisella rannalla pisti kapea niemi veteen. Niemen kärjessä oli kiviröykkiö, suuria kallionlohkareita, jotka olivat ladotut päälletysten ja vierettäin.
"Kas tuossa", sanoi Nick Truve osoittaen kiviröykkiötä, "kalliolinnoitus, jonka takaa voimme antaa pyssyjemme puhua, sillä tämän pitemmälle tuskin pääsemme Susia pakoon. Ja tuossa on silta, jota pitkin voimme päästä veteen jättämättä jälkiä taaksemme. Meidän täytyy uida järven poikki."
Silta, jota hän tarkoitti, oli kumoon kaatunut puu, joka makasi latva vedessä, mutta runko oli jonkun matkaa kuivalla maalla.
He astuivatkin pitkin runkoa jättämättä jälkeensä minkäänlaisia jälkiä, ja hyppäsivät veteen. Kun Pekka Drufva oli uinut vähän matkaa, alkoi hän yskiä ja syljeksiä ja huusi toverilleen:
"Hyi olkoon, mitä inhottavaa veden päällä uiskentelee — suuria mustia läikkiä ja niiden välissä ikäänkuin öljyä. Ja vesi hajuaa aivan apteekille. Sain hiukan vettä suuhun ja se maistuu karvaalta kuin lääke."
Nick Truve ei vastannut heti tähän kysymykseen, sillä hän ei liikkunut yhtä vapaasti vedessä kuin hänen toverinsa, ja piti suunsa kiinni, jotta hän ei saisi vettä suuhunsa. Mutta kun he olivat nousseet maihin kiviröykkiön rannassa, sanoi hän:
"Nuo mustat läikät ovat maapihkaa. Sellaista olen nähnyt ennenkin, sillä sitä kaivetaan maasta lähellä meidän siirtolaamme, ja intiaanit käyttävät sitä tulisoihtuina. Mutta tuollaista öljyä kuin tuossa veden pinnalla kelluu, en sen sijaan ole koskaan nähnyt, mutta olen kyllä kuullut siitä puhuttavan. Sitäkin saadaan maasta ja sitä nimitetään maaöljyksi. Siitä haju lähtee."
"Hm", mutisi Pekka Drufva, "ihmeellisen lihavaa maata tämä lienee, koska itse maasta voi lähteä öljyä. Sellaista en koskaan ole kuullut. — Katsohan meidän vaatteitamme, nehän ovat aivan öljyssä, ja miltä ne haisevat! Mikä onni, että tuuli on myötäinen, muuten me aivan tukehtuisimme. Olinhan minä tuntevinani omituista hajua lähestyessämme tätä paikkaa, mutta en koskaan voinut aavistaa, että se tuli järvestä."
He alkoivat nyt tarkastella sitä paikkaa, jossa he olivat. Kiviröykkiö ei ollut kovin suuri, mutta se ansaitsi todellakin kalliolinnoituksen nimeä, joksika vanha tiedustelija oli sen ristinyt. Näiden lohkareitten takana oli kylliksi turvallisia ampumapaikkoja eikä myöskään ollut vaikea väijyä niiden takana tulematta itse nähdyksi.
"Tänne me pysähdymme", sanoi Pekka Drufva. "Antaa Susien tulla! Täällä me voimme puolustautua heitä vastaan niinkauankuin ruutia ja kuulia riittää."
"Ja ruokaa", sanoi Nick Truve. "Sitä paitsi unohdat sinä niemen. Järven ympäri on helppo kulkea ja meidän päällemme voidaan hyökätä kahdelta taholta. Ainahan me voimme ampua jonkun intiaanin, mutta ladatessamme hyökkäävät toiset päällemme. Toista se olisi, jos olisi itsestään latinkiin meneviä pyssyjä."
Pekka Drufva raapi korvallistaan. Muuta hän ei osannut vastata vanhan tiedustelijan epäilyksiin, sillä hän myönsi vanhuksen olevan oikeassa.
"Siitä huolimatta olen halukas suostumaan ehdotukseesi", jatkoi NickTruve, "sillä ranta takanamme näyttää olevan suoperäinen ja matala, jameidän olisi mahdoton sekoittaa jälkemme. Paha kyllä emme osaa lentää.Mutta jos meidän on pakko tapella, niin on sitä parasta tehdä täällä.Mieluisinta olisi kuitenkin, jolleivät Sudet keksisi piilopaikkaamme."
Aluksi näytti todellakin siltä, kuin vanhan tiedustelijan toivomus olisi käynyt toteen, sillä kului ainakin pari tuntia ennenkuin ainoatakaan intiaania näkyi, vaikka miten tarkasti olisi pidetty heitä silmällä. Sillä välin molemmat pakolaiset päättivät syödä loput eväistänsä, jotka olivat repuissa. Syöminen saisi sitten jäädä Jumalan haltuun, tuumivat he. Jos heidän oli pakko ruveta tappeluun Susien kanssa, oli heidän parasta olla voimissaan.
Lopetettuaan ateriansa ja juteltuaan hyvän aikaa, ilmestyi äkkiä joukko intiaaneja järven toiselle rannalle. He näyttivät epäröivän minne pakolaiset olivat kadonneet, sillä he kulkivat sinne tänne etsien heidän jälkiään. Kaksi heistä herätti erikoista huomiota, sillä he näyttivät olevan toisia korkeammat arvoltaan. Toisen heistä saattoi heti kookkaasta vartalostaan ja sulkapäähineestään tuntea Kirjavaksi Kotkaksi. Toisen suhteen Nick Truve oli sitä mieltä, että hän varmaankin oli poppamies Luspa.
"Sitä asiaa minä en voi arvostella", sanoi Pekka Drufva, "sillä minä näin hänet ainoastaan karhuksi pukeutuneena."
"Hän se on", intti vanhus. "Etkö huomannut, miten poppamiehen ruumis vähä väliä hytkähteli, ja samoin on tämänkin laita."
Varsin pitkän neuvottelun jälkeen, joka näennäisesti koski pakolaisten valitsemaa suuntaa, näytti Luspa viittaavan kiviröykkiötä kohti järven toisella rannalla. "Siellä he ovat", sanoivat hänen liikkeensä niin selvästi, kuin olisi kuullut sanat hänen huuliltaan. Ja heti sen jälkeen läksi koko liuta, kaikkiaan kaksitoista hyvin asestettua miestä, veteen uidakseen niemelle.
Nyt oli ratkaiseva hetki.
Pekka Drufva istui kallion halkeamassa, valmiina nostamaan pyssynsä poskelleen. Mutta kesken jännittävää odotusta pälkähti tuuma hänen päähänsä. Hän laski pyssyn polvelleen ja otti sen sijaan tuluksensa esille, iski tulta ja sytytti palan taulaa.
Siltä paikalta, missä hän istui, saattoi hän nähdä miten öljy muodosti ikäänkuin kolmikulmaisen peilin järven yli. Sen kärki ulottui kiviröykkiöön, jota vastoin kolmion kanta kulki pitkin järven vastakkaista rantaa.
"Jos tuo on öljyä", mutisi hän itsekseen, "niin täytyy sen voida palaa.Ainakin voi koettaa."
Sitten hän ryömi veden rajaan. Miten varovaisesti, hän liikkuikin, niin intiaanit olivat huomanneet hänet, sillä he päästivät kaikuvan riemuhuudon. Mutta Pekka Drufva ei keskeyttänyt työtään. Sitä vastoin hänen toverinsa raivostui kerrassaan ja huusi:
"Oletko aivan järjiltäsi, Pekka Drufva! Ettäs noin turhaan näytät itseäsi! Nyt — — —"
Sen pitemmälle ei Nick Truve ennättänyt nuhdella, sillä Pekka Drufva heitti taulan öljyn keskelle. Ja tulos oli sellainen, ettei yksin Nick Truve vaiennut, vaan vihollisetkin väistyivät kauhuissaan. Kumeasti puhisten syttyi öljy palamaan ja silmänräpäyksessä lähin osa järveä oli tulen ja liekkien vallassa, Ja pihisten tuuli ajoi edelleen tulimerta, joka sen johdosta, että öljypeili oli kolmion muotoinen, kasvoi yhä suuremmaksi ja suuremmaksi mitä lähemmäksi se lähestyi toista rantaa. Ja keskellä järveä intiaanit uivat. Silmänräpäyksessä liekit piirittivät heidät. Ne, joilla oli siksi paljon mielenmalttia, että he sukelsivat veden alle, pääsivät jokseenkin vähillä vammoilla, mutta suurin osa sai pahoja palohaavoja.
Koska öljykerros vedenpinnalla oli hyvin ohut, ei paloa tietenkään voinut kauan kestää. Hehkuva liekki kulki pitkin järven pintaa ja sammui sitten.
Nyt saattoi nähdä, miten intiaanien oli käynyt. He olivat kaikki palanneet rantaan ja useita heistä täytyi kantaa maihin. Näiden joukossa oli sekä päällikkö että poppamies. Niin, he näyttivät olevan pahimmin haavoittuneet, sillä äkkiä laitettiin paarit heitä varten kuntoon. Sitten kaikki hävisivät metsään, eivätkä pakolaisemme sen jälkeen nähneet enää ainoatakaan Sutta paluumatkansa varrella.
Kotimatkaa kesti lähes kaksi viikkoa, mutta niinpä heidän täytyi myös samoilla suunnattomien aarniometsien halki, joissa varmaankaan ei ainoakaan valkeaihoinen ennen heitä ollut käynyt.
Pitkä paluumatka oli kuitenkin hyvin mieluisa. He saattoivat ampua niin paljon metsänriistaa kuin he tarvitsivat, eikä kukaan estänyt heitä paistamasta sitä nuotiolla. Sellainen metsäelämä oli kummallekin mieleen, jonka lisäksi he tutustuivat tuntemattomiin ja mielenkiintoisiin seutuihin.
Kirjava Kotka ja poppamies Luspa eivät kumpikaan sairastuneet hengenvaarallisesti, mutta he olivat kauan sairaina ja saivat kärsiä paljon kipuja. Ukkosen Veljeä he pelkäsivät niin kauheasti, etteivät he uskaltaneet enää lähestyä niitä seutuja, missä he tiesivät hänen oleskelevan. Siitä johtui, ettei siitä ryöstöretkestäkään tullut mitään, jota he kauan aikaa olivat suunnitelleet delawareja vastaan. Vasta paljon myöhemmin, kun he saivat kuulla, ettei "Valkoisten poppamies" enää ollut Uudessa Ruotsissa, läksivät he taas liikkeelle.
Molempien tiedustelijoiden tulo Uuteen Göteborgiin herätti suurta iloa, sillä heidän viipymisensä oli tuottanut levottomuutta ruotsalaisten parissa, varsinkin kun salaperäiset huhut heidän vangitsemisestaan olivat tunkeutuneet erämaan halki. Se joka ei ollut vähimmin ollut levoton heidän tähtensä ja joka oli salassa vuodattanut katkeria kyyneleitä, oli neiti Greta Printz. Eikö hän koskaan enää saisi nähdä sankariaan — Pekka Drufvaa? Mutta hän palasikin takaisin, ja silloin oli kaikki taas hyvin. Ja kun molempien tiedustelijoiden seikkailut tulivat tunnetuiksi, tuli heistä koko siirtokunnan sankarit.
Heidän tiedusteluretkensä Schylkilljokea pitkin ei jäänyt myöskään tuloksettomaksi. Sen putouksen rannalle, jonka he olivat löytäneet, rakennettiin vesimylly. Ja Nick Truven unelma toteutui. Hänestä tuli näet sen ensimäinen mylläri.
Kova isku.
Vähän enemmän kuin puoli vuotta oli kulunut siitä, kun molemmat tiedustelijat olivat palanreet vaaralliselta retkeltään maqualaisten kylästä. Kaiken aikaa oli ollut tavattoman kylmä talvi. Siirtokunnan pellot ja viljelykset olivat olleet valkean lumivaipan peitossa, ja metsässä puun oksia painosti raskas lumitaakka. Ruotsalaiset uutisasukkaat, jotka kotimaastaan olivat tuoreet mukanaan suksia, olivat nyt ensi kertaa pitkistä ajoista tilaisuudessa hiihtämään intiaanien suureksi ihmetykseksi, sillä he eivät olleet koskaan nähneet sellaisia kulkuneuvoja. Ja Pekka Drufva oli osoittanut olevansa taitava hiihtäjä, mikä lisäsi yhä hänen suurta mainettaan siirtokunnassa. Muuten oli talvi tuonut mukanaan suuren hiljaisuuden siirtokuntaan, jota vain ruotsalaisten vierasvaraiset juhlat jouluna keskeyttivät. Muuten ei tapahtunut mitään koko talven pitkään. Pekka Drufva metsästi, uutisasukkaat kaatoivat hirsiä metsässä, sillä välin kuin heidän vaimonsa kehräsivät ja kutoivat, ja kirkkoa rakennettiin myös ahkerasti, jonka toivottiin valmistuvan vihittäväksi kesällä.
Mutta nyt oli kevät, ja kevät oli varhainen vuonna 1646. Ennenkuin tiesi asiaakaan, olivat puut hiirenkorvalla, kevätkukkaset kutoivat kauniin peitteensä maan yli, linnut visersivät ja rakensivat pesiä, ja siirtolaisten pienet puutarhamaat vihannoivat ja kukkivat. Ilma tuntui nousevan päähän kuin nuori viini, ja ihmiset heräsivät ikäänkuin uuteen eloon, talven vallan taituttua.
* * * * *
Eräänä kauniina kevätiltana oli Pekka Drufva palannut kotiin pitemmältä retkeltä, jonka hän oli tehnyt siirtokunnan kaukaisempiin osiin. Hän oli väsynyt, ja syötyään illallista hän meni maata. Mutta hän ei ollut nukkunut kauan, kun hän heräsi siihen, että joku pudisti häntä hartioista. Kun hän avasi silmänsä, näki hän edessään Printzinhovin vanhan palvelijan, Gabrielin. Ja sen verran kuin Pekka kevätillan kalpeassa valossa saattoi erottaa, näytti vanha mies kalpealta ja kiihtyneeltä.
"Mikä on hätänä, Gabriel", kysyi hän. "Onko jokin onnettomuus tapahtunut Printzinhovissa?"
"Kuvernööri lähettää sinulle terveisiä ja pyytää sinua heti saapumaan hänen luokseen."
Yhdellä hyppäyksellä Pekka Drufva oli pystyssä. Sillä välin kun hän puki ylleen, herätti vanhan uskollisen palvelijan huolestunut ilme hänen huomiotaan ja hän muisti, ettei Gabriel ollut vastannut mitään hänen kysymykseensä.
"Minä näen sinusta, Gabriel", sanoi hän, "että jokin onnettomuus on tapahtunut. Etkö voi edeltäkäsin kertoa minulle, mitä se on?"
"Onnettomuus se on", mutisi vanhus kyynelten noustessa hänen silmiinsä, "luullakseni kovin isku, mikä koskaan on kohdannut kuvernööriä. Hän on ollut monta vuotta isäntäni, ja olen seurannut häntä sekä sodan että rauhan aikana, mutta ei koskaan kohtalo ole iskenyt häneen niin kovasti kuin nyt."
"Mutta Gabriel, puhuhan toki suusi puhtaaksi. Mikä kova isku on kohdannut häntä?"
"Molemmat neidit ovat kadonneet."
"Oletko hullu, mies — neidit kadonneet", huusi Pekka Drufva ja tarttui sanantuojaa niin kovasti olkapäihin, että tämä huojui kuin kaisla.
Jos joku olisi lyönyt Pekka Drufvaa vasaralla otsaan, ei hän olisi voinut saada sen kovempaa iskua kuin mikä tämä oli. Mutta hän hillitsi itsensä ja kysyi käheällä äänellä:
"Miten se tapahtui?"
"Sen saat parhaiten kuulla kuvernööriltä itseltään", arveli palvelija.
Nyt Pekka Drufva oli valmis ja nopeasti hän syöksyi ovelle. Parissa minuutissa hän oli ennättänyt Printzinhoviin, jättäen sanantuojan kauaksi jälkeensä.
Hänet päästettiin heti kuvernöörin luo. Vanha Gabriel ei ollut liioitellut. Pekka Drufva ei ollut koskaan nähnyt kuvernööri Printziä niin masentuneena. Vaivalla hän saattoi selvästi kertoa mitä oli tapahtunut.
Viiden ajoissa iltapuolella olivat Lydia ja Greta neidit menneet kävelemään, "ihailemaan kevättä", niinkuin jälkimäinen oli sanonut. Äitipuolen kysymykseen minne he aikoivat lähteä, oli Lydia vastannut: "Me menemme Huokausten mäelle ja pistäydymme Franssonilla paluumatkalla." Ei kukaan pannut erikoista huomiota tähän kävelyretkeen, sillä tytöt kulkivat usein kahden ympäristössä. Uuden Göteborgin ympäristö oli kaikkein rauhallisin koko maailmassa, ja kukapa olisi tahtonut tehdä pahaa kuvernöörin tyttärille. Uutisasukkaat olivat hyvin kiintyneet molempiin tyttöihin, ja he kävivät usein heidän hirsimajoissaan. Mutta aika kului, eikä heitä I kuulunut kotiin. Kahdeksan aikana, jolloin perhe kerääntyi illalliselle, saapui kuvernööri kotiin linnoituksesta; tytöt eivät olleet vieläkään palanneet. Isä murahteli hiukan moittien heidän epätäsmällisyyttään, mutta rouva rauhoitti häntä saneen, että tytöt varmaan olivat viipyneet Franssonien luona ja että Franssonin vaimo varmaan saattaisi heidät metsän läpi kotiin, jos tulisi pimeä. Mutta kello tuli yhdeksän, eikä heitä vain kuulunut. Silloin kuvernööri tuli levottomaksi ja läksi itse heitä vastaan. Mutta hän ennätti aina Huokausten mäelle saakka, missä oli nyt varsin pimeä puiden varjossa, kohtaamatta heitä. Hän huusi, mutta ei saanut vastausta. Silloin hän meni uutisasukkaan Franssonin mökille, joka sijaitsi aivan mäen läheisyydessä, tiedustellakseen sieltä. Franssonin vaimo kertoi nähneensä, kun neidit kulkivat Huokausten mäelle johtavaa metsätietä pitkin, mutta hän ei ollut huomannut heidän palaavan takaisin. Vielä vähemmän he kotimatkalla olivat pistäytyneet uutisasukkaan mökillä. Nyt kuvernööri pelästyi pahasti ja aavisti, että onnettomuus oli tapahtunut. Hän koetti kuitenkin rohkaista mieltään sillä oletuksella, että he olivat palanneet kotiin toista tietä. Tämä toivo näyttäytyi kuitenkin perättömäksi hänen palattuaan kotiin, ja hirveän levottomuuden vallassa hän oli lähettänyt hakemaan Pekka Drufvaa, joka, niin tottunut kuin hän oli väijyskelemään metsissä, varmaankin parhaiten voisi auttaa heitä. Hän lopetti puheensa seuraavin sanoin:
"Etsi lapsiani ja pelasta heidät, jos he ovat vielä pelastettavissa, ja minä tahdon kohdella sinua kuin poikaani koko elämäni ajan."
"Minä teen kaikki, mitä ihmisvoimassa on", vastasi Pekka Drufva ahdistunein mielin.
Sitten hän pyysi saada kolme tai neljä soihtua sekä yhtä monta soihdunkantajaa.
Ne hankittiin kiireessä ja kahden palvelijan sekä Gabrielin oli määrä seurata mukana. Mutta kun pieni joukko oli lähtövalmiina, selitti kuvernööri, että hän itse tahtoi tulla mukaan. Pekka Drufva vastusti sitä siitä syystä, että lepo olisi välttämätöntä murheen murtamalle miehelle.
"Mitenkä minä voisin levätä, kun joka hetki pelkään saavani mitä kauheimpia tietoja. Parempi olla itse mukana ja päästä heti kaikesta selville", päätti kuvernööri.
Siihen ei ollut mitään sanottavana. Siten viisi miestä läksi matkaan ja pian he olivatkin päässeen päämääräänsä. Huokausten mäki oli luonnollinen kukkula, joka muistutti suurta jättiläishautaa. Se sijaitsi Delawarejoen rannalla, noin parinkymmenen minuutin päässä Printzinhovista. Sillä kasvoi kauniita lehtipuita, ja mäen korkeimmalta kohdalta, jonne kuvernööri oli panettanut penkin, oli kaunis näköala yli valtavan joen. Nimen olivat Printzin neidit antaneet sille niiden kumeitten, huokaavien äänten johdosta, jotka syntyivät aaltojen loiskiessa sen kallioista, jokirantaan viettävää kylkeä vasten.
Soihtujen valossa oli Pekka Drufva kaiken aikaa saattanut seurata tyttöjen jälkiä Printzinhovin puistosta mäen kukkulalle saakka, silloin tällöin vain he olivat poikenneet kukkia poimimaan. Penkillä he olivat, jäljistä päättäen, istuneet varsin kauan ja tehneet käsitöitä, mikä kävi ilmi maahan heitetyistä langanpätkistä ja kangaspalasista. Metsässä, mäen rinteillä, he eivät olleet käyneet.
Nyt piti tutkia vain mäeltä poistuvia jälkiä. Nekin olivat varsin selvät aina mäen juurelle saakka, mutta siinä ne päättyivät. Tätä paikkaa Pekka Drufva tutki hyvin tarkoin. Mäen juurta, ottamatta sitä osaa lukuun, jota joki rajoitti, ympäröi tiheä ja okainen pensaikko. Mutta niihin aikoihin, jolloin Huokausten mäki oli tullut Printzin neitosten, ja monen muun sitä paitsi, lempipaikaksi, oli kuvernööri hakkauttanut leveän aukon pensaikon läpi. Siinä juuri Pekka Drufva, polvillaan maassa ja soihtu vieressään, tutki jälkiä. Ja siihen hänen tarkastuksensa myös päättyi. Kun hän hetken kuluttua nousi pystyyn, kysyi kuvernööri:
"Näetkö jotain, Pekka Drufva?"
"Näen kyllä", vastasi hän kiihtyneellä äänellä, "näen jotain, jota en tahtoisi nähdä."
"Sano kuitenkin mitä sinä näet; koetan kestää pahintakin."
"Tällä paikalla", jatkoi Pekka Drufva, "hyökkäsi varmaan pahaa aavistamattomien neitosten kimppuun kaksi miestä, toisella oli leveät ja varsin lyhyet jalat, toisella hiukan kapeammat ja pitemmät. Kummallakin oli intiaanien mockasiinit jalassa."
"Hyvä Jumala, intiaanejako ne olivatkin", huudahti kuvernööri.
"Ei", vastasi Pekka Drufva, "vaan valkoihoisia."
"Mistä sinä sen näet?"