Nyt loppui kokouksen kärsivällisyys. Ääneni vajosi kuulumattomiin. Huudot: "hiljaa, hiljaa!" täyttivät huoneen, jossa äsken vallitsi arvokas levollisuus. Jotkut vanhemmat jäsenet istuivat paikoillaan, muut hyppäsivät pystyyn. Toiset olivat rientäneet ikkunoita sulkemaan, toiset ovelle estämään, ettei kukaan pääsisi sisään. Puheenjohtaja koki turhaan vaatia hiljaisuutta. Hänen ääntänsä ei kuulunut enemmän kuin minunkaan kauheassa melussa, joka kasvoi korkeimmilleen kun minä yritin puhua ja asettui vasta sitte kun vaikenin.
Viimein kohotti herra de St. Alais kätensä ja sai joukon vähitellen rauhoittumaan. En ennättänyt kuitenkaan käyttää tätä hyväkseni, sillä puheenjohtaja tarttui heti asiaan.
— Aateliskokous Cahors'issa, lausui hän kiireisesti, on siis hyväksynyt kirjoituksen, jolla puolustamme etujamme ja oikeuksiamme. Kreivi de Saux on ainoa vastalauseen tekijä. Kirjoitus lähetetään kuninkaalle.
— Vastustan! huusin jälleen.
— Siitä on jo mainittu, sanoi puheenjohtaja pilkallisesti, ja taas kajahti huone naurusta ja hyvähuudoista. — Kirjoitus lähetetään asianomaiseen paikkaan. Se on päätetty.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli huone niinkuin taikakäskystä entisellään. Paikoiltaan lähteneet tulivat takaisin, ikkunoiden sulkijat palasivat, muutamat lähtivät tiehensä, ja puheenjohtaja jatkoi jonkun ihka tavallisen asian esitystä. Myrskyn jäljet olivat poistetut, kädenkäänteessä vallitsi huoneessa taas tyyni arvokkaisuus. Myös mitä minuun itseenikin tuli, sillä yksinäisemmäksi ja hyljätymmäksi kuin ennen olin, en enää voinut tulla. Ennen oli minulla kuitenkin koston ase tiedossa, vaan nyt ei ollut enää. Olin tähdännyt nuoleni ja istuin siinä nyt onnettomana ja hiljaisuuden painamana ja vihamielisten kasvojen ympäröimänä. Mutta samalla kuin alakuloisuuteni lisääntyi, kasvoi ylpeyteni. Ja vaikka halusin lähteä tieheni, en tahtonut liikahtaa paikaltani, en edes ympärilleni katsoa.
Katkeraa oli ajatella ettei teoistani ollut mitään hyötyä, että olin kärsinyt luulotellun asian edestä ja olin ollut itsepäinen tyhjän tähden. Nyt kuin oli liian myöhäistä, huomasin että olisin voinut pysyä mielipiteessäni ja kuitenkin mukautua; olisin voinut lausua ajatukseni, mutta sitten taipua enemmistön mukaan.
Olipa sen laita kuinka tahansa, niin oli asia nyt tehty ja arpa heitetty. Olin noussut säätyäni vastaan ja luopunut oikeudesta heidän ystävyyteensä. En kuulunut enää heidän joukkoonsa. Ja tuskinpa oli näköhäiriö että ne, jotka astuivat ohitseni, vetivät takinliepeet lähemmä itseään ja kumarsivat jäykästi niinkuin vieraalle.
En tiedä miten kauan olisinkaan kärsinyt tuskallista tilaani, heitetyitä loukkauksia ja kohteliaisuutta, joka koski vielä syvemmin, ennen kuin sain rohkeutta lähteä pois, jos ei ulkonainen tapaus olisi häirinnyt lumousta. Muudan palvelija toi minulle kirjeen. Avasin sen vapisevin sormin vihaisten katseiden ristitulessa. Se oli Louis'lta:
"Jos teillä on hitunenkaan kunniantuntoa niin tulette paikalla puutarhaan kartanon takana. Tehkää se niin voitte vielä kantaa ylimyksen nimeä. Mutta kieltäytykää tahi lykätkää taistelu vaikkapa vaan kymmenenkään minuuttia tuonnemma, niin minä julistan häpeänne koko Quercy'lle. Se ei saata enää olla herra kreivi Adrien du Pont de Saux, joka pitää hyvänään korvapuustin!"
Luin kirjeen kahteen kertaan palvelijan vieressä odottaessa. Sanat tuntuivat niin julmilta ja sydämettömiltä, ja ivallinen vaatimus oli melkein raa'an selvä. Vaan sittenkin pehmeni sydämeni sitä lukiessa ja kyyneleet tunkivat silmiini. Tällä kertaa ei Louis voinutkaan minua narrata. Tuo kirje, joka oli niin vieras hänen luonteelleen, koetus houkutella minut ulos pelastaakseen vielä armottomimmista vastustajista, oli liian läpikuultava minua pettääkseen, ja silmänräpäyksessä oli jääkuori sydämestäni sulanut. Istuin yksin, vaan en enää aivan hyljättynä. Saatoin jälleen kohottaa pääni pystyyn, sillä omistin ystävän. Muistin, että olinhan sentään Adrien du Pont de Saux ja viaton pahempaan rikokseen kuin että olin Quercy'ssä puoltanut mielipiteitä, joita suvut Lamotte, Mirabeau, Liancourt ja Rochefoucauld puolustivat maakunnissaan, viaton kaikkeen muuhun paitsi että seisoin oikeuden puolella.
Mutta palvelija odotti. Otin paperipalasen pöydältä ja kirjoitin vastaukseksi: "Adrien ei tappele Louis'n kanssa siitä syystä, että St. Alais löi Saux'ta."
Suljin kirjeen ja annoin sen palvelijalle. Istuin entiselle paikalleni, vaan olin nyt kuin toinen ihminen, karaistu kaikkia loukkauksia vastaan. Elihän maailmassa vielä ystävyys, jalomielisyys ja rakkaus, vaikka Quercy'n aatelisto karttoikin minua. Elämällä oli ehkä vielä montakin iloa minulle tarjota, vaikka heinä saikin kulumatta kasvaa Saux'n pähkinäkujassa eikä vaakunaani koskaan yhdistettäisi St. Alais'n vaakunaan.
Rohkasin siis itseni, nousin ylös ja lähdin astumaan ovelle. Vaan samalla nousi useita kokouksen jäseniä, ja astuessani alas toista ovelle vievää käytävätä pitkin, riensivät he toista aivan avomielisesti ja selvästi osoittaen, että tahtoivat estää minua ulos pääsemästä. Melu oli niin suuri, että puheenjohtajan täytyi keskeyttää lukeminen ja ne, jotka istuivat paikoillaan, nousivat ylös paremmin nähdäkseen. Nähtävästi oli heidän tarkoituksensa julkisesti häväistä minua ja raju ilo voitti minussa kaikki muut tunteet. Astuin hitaasti, ei pelosta, vaan siksi, että nautin kohtauksesta enkä mistään hinnasta olisi tahtonut kiirehtiä loppusuoritusta. Nyt olin jo oven luona ja olisi tuossa tuokiossa törmätty yhteen, kun samassa kuului kadulta hurja kirkuna, myrskyävä riemuhuuto, joka sai meidät pysähtymään. Kuuntelimme jännitettynä ja puheenjohtaja epäluuloisesti tiedusteli mitä oli tapahtunut.
Vastaukseksi lisääntyi yhä melu kadulla, niin että ikkunaruudut tärisivät. Sitten se heikkeni hiukan paisuakseen jälleen.
Vähitellen eroitti yksityisiä sanoja, kunnes ilman täytti loppumaton huuto: "A bas la Bastille! A bas la Bastille!"
Saimme jälkeenpäin usein kuulla samallaista huutoa ja totuimme vähitellen siihen, totuimme kadun nälkäkirkunaan ja kovaan kolkutukseen ovellemme, joka meille ilmoitti kohtalon tuomion. Vaan silloin se oli uutta ja kokouksen jäsenet eivät osanneet muuta kuin tuijottaa puheenjohtajaansa ja sadatella roistojoukkoa, joka taasen tällä tavoin loukkasi heidän arvoaan. Mutta kansa, joka oli enemmän kuin vuosisadan madellut maassa, oli nyt käsittämättömällä tavalla muuttunut.
Yksi huusi yhtä, toinen toista — että kadut tyhjennettäisiin, että lähetettäisiin sotaväkeä heidän niskaansa, että annettaisiin tieto kuvernöörille. Kaikki puhuivat yhteen ääneen kun ovi avautui ja Louis St. Alais astui sisään. Hän, joka tavallisesti oli levollisin ja vaatimattomin ihminen maan piirillä, astui esiin ja kohotti käskevästi kätensä.
— Herrani, sanoi hän kovalla, selvällä äänellä, tuon teille ihmeellisiä tietoja! Sanantuoja, jolla on kirje veljelleni, on levittänyt hämmästyttäviä uutisia kaupungilla.
— Mitä? Mitä? huusi joku,
— Että Bastilji on kukistunut.
Ei kukaan ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti — eikä ihmekään! — Mutta kaikki vaikenivat.
— Mitä te oikein tarkoitatte? kysyi puheenjohtaja viimein aivan hämmennyksissään, kohottaen kätensä hänkin hiljaisuutta vaatiakseen. — Bastilji kukistunut? Miten? Mitä tarkoitatte?
— Sen hävitti eilen Pariisin roistoväki, vastasi Louis selvästi ja varmasti, omituinen loiste silmissä. Ja herra de Launay, kuvernööri, murhattiin julkeasti.
— Bastilji valloitettu? Roistoväeltä? sanoi puheenjohtaja epäilevästi.— Se on mahdotonta, herra. Te olette erehtynyt.
Louis pudisti päätään.
— Pelkäänpä, että se on liiankin totta.
— Ja herra de Launay?
— Kyllä sekin on totta, herra puheenjohtaja.
Herrat katselivat jälleen toisiaan ihmetellen, kalvakkaina ja surkeina, melun kadulla yhä lisääntyessä ja kasvaessa. Kauhu ja ihmetys oli vallannut kaikki läsnäolevat. Bastilji hävitetty, Bastilji, joka oli seisonut niin monta vuosisataa? Kuvernööri surmattu? Mahdotonta, mahdotonta! — Mitä kuningas sitte teki? Ja armeija ja Pariisin kuvernööri?
Vanha herra de Gontaut lausui julki nämä ajatukset.
— Entä kuningas? Kaiketi kuningas on rangaissut pahantekijät?
Vastaus tuli odottamattomalta taholta ja odottamattomassa muodossa. Herra de St. Alais nousi istuiltaan avoin kirje kädessä. Jos hän olisi malttanut ajatella, ei hän olisi niin varomattomasti julistanut kaikkia tietojaan. Mutta hämmästys ja kiukku vast'ikään saapuneista tiedoista, jotka kerrassaan kumosivat hänen vakuutuksensa, jotka panivat maaperän hyllymään varmimmankin jalkapohjan alla — tukahdutti kaiken varovaisuuden.
— En tiedä mitä kuningas toimittaa Versailles'ssa, lausui hän ivallisesti, — mutta sen kyllä tiedän, mitä sotamiehet tekevät Pariisissa. Ranskan kaarti hyökkäsi ensimmäisenä Bastiljiin. Besenval on peräytynyt loppujoukkojen kanssa, jotka eivät ole karanneet. Kaupunki on roistojoukon vallassa. Ne ovat ampuneet Flesselles'n ja asettaneet Bailly'n pormestariksi hänen sijaansa. Ne ovat muodostaneet kansalliskaartin ja hankkineet sille aseita. Ne ovat nimittäneet Lafayette'n ylipäälliköksi. Ne ovat valinneet itselleen tunnusmerkin. Ne ovat —
— Herra Jumala, huusi puheenjohtaja kauhistuneena. Tämähän on kapinaa.
— Aivan niin, monsieur, vastasi St. Alais.
— Ja mitä kuningas tekee?
— Hän ei suvaitse — tehdä mitään, kuului katkera vastaus.
— Entä parlamentti — ja kansalliskokous Versailles'ssa?
— Oh, nekään eivät ole tehneet mitään.
— Se on siis Pariisi?
— Niin, se on Pariisi.
— Mutta onhan siellä ollut rauhallista niin monta vuotta?
Tähän kysymykseen ei voinut mitään vastata. St. Alais istuutui jälleen ja kaikki muut olivat mykkiä hämmästyksestä. Ei saattanut ajatellakaan parempaa selitystä äskeiseen keskusteluun. Aatelisto oli uneksinut oikeuksistaan ja heräsi näkemään Pariisin tulessa, sotajoukon ilmi kapinassa ja lain ja järjestyksen vaarassa.
Vaan St. Alais ei ollut se mies, joka hevillä luopui saavuttamastaan johtajan asemasta. Hän nousi jälleen pystyyn ja muistutti tulisella puheella läsnäolevia Frondenin päivistä.
— Samallaisena kuin silloin on Pariisi nytkin! lausui hän. Oikullisena ja kapinallisena ja mahdottomana lahjoilla taivuttaa, vaan kuitenkin aina nälän pakolla mahdollinen valloittaa. Olkaa huoletta! Lihava porvari ei tule kauvan toimeen ilman Gonesse'n nisua eikä Juomaveikko ilman Arbois'n parasta viiniä. Antaa heidän paastota vähän aikaa, niin kyllä hupsu viisastuu ja uppiniskainen talttuu. Luuletteko heidän kansalaiskokouksensa ja tunnusmerkkinsä, pormestarinsa ja kenraalinsa voivan kauvankin vastustaa järjestettyjä joukkoja, kuningasta, aatelistoa, papistoa — koko Ranskan maata? Ei, herrani, se on tuiki mahdotonta. Pariisi koetti syöstä valtaistuimelta suuren Henrikin ja ajaa maanpakoon Mazarin'in, vaan täytyi lopuksi nuoleksia heidän kenkiäänkin. Samaten käy nytkin, vaan meidän täytyy pysyä koossa kuin yksi mies. Meidän täytyy estää näitä vallattomuuksia laajemmalle leviämästä. Kuninkaan tehtävä on käskeä, kansan totella. Niin on aina ollut ja on loppuun asti oleva.
Hän ei puhunut pitkälti, vaan sanansa uhkuivat voimaa ja ne lausuttiin oikeaan aikaan. Suuri enemmistö, joka ei koskaan ole varustettu suuremmalla mielikuvituksella kuin tarvitaan kuvittamaan tulevaisuuden menneisyyden väreillä, oli kohta vakuutettu näiden johtopäätösten pätevyydestä ja harvat tarkkanäköisemmät, jotka vaistomaisesti eli järjen perusteilla tunsivat, ettei nykyoloilla ollut vertaa Ranskan historiassa, tempasi hänen luottamuksensa mukaansa. Innokkailla kättentaputuksilla palkittiin viimeisiä sanoja ja kaikki riensivät suurella melulla ovea kohti. Oltiin uteliaita näkemään ja kuulemaan, mitä oli tekeillä, vaikka oli hyvin luultavaa, ettei saataisi kuulla enempää kuin jo tiedettiin.
Olin itse saman tunteen vallassa ja kiiruhdin unohtaen osani päivän kinastuksissa niinkuin muutkin ovelle. Bastilji hävitetty? Kuvernööri surmattu? Pariisi roistoväen vallassa. Tällaiset tiedot olivat omiaan hämmentämään kaikki ajatukset ja saattamaan unhotuksiin tuoreimmatkin tapahtumat. Toiset näyttivät olevan hetken kiihtymyksessä yhtä lyhytmuistisia ja minä työntäydyin ulos heidän joukossaan.
Ovella satuin kuitenkin varomattomasti työkkäämään nuorta Harincourt'ia. Hän käänsi päätään, huomasi kuka häneen oli koskettanut ja tahtoi pysähtyä. Mutta hän luisui virran mukana, mukisten jotain käsittämätöntä. Aavistin kuitenkin tarkoituksensa ympäröivien pilkallisista katseista. Mietin juuri miten parhaiten suoriutuisin siitä, joka minua odotti, kun torille ehdittyämme siellä kohtaava näky veti kaikki ajatukset puoleensa.
Enkä minä ollut ainoa, joka tyrmistyin sen näön edessä. Vasta saamien tietojen valossa sillä oli erikoinen merkitys. Emme olleet vielä tottuneet laumakokouksiin hyvässä Ranskassamme. Vuosisatojen kuluessa oli yksi mies, kuningas, kardinaali tahi piispa ollut vallassa ja hänen edessään oli kansa kutistunut kokoon, kumartanut ja kadonnut.
Nyt näimme edessämme uuden päivän koiton. Ellemme olisi tienneet sitä, minkä tiesimme — tärkeitä uutisia nimittäin — ja jos ei kansa olisi tiennyt niitä, olisi kenties sen käytös ja sen vaikutus meihin ollut toisellainen. Mutta nyt ei ihmisjoukko, joka täytti torin laidasta laitaan ja seisoi äänetönnä, valppaana ja uhkaavana, väistynyt tuumaakaan, jota vastoin me peräydyimme hämmästyneinä, katsellen toisiamme ikäänkuin tutkiaksemme toistemme ajatuksia.
Yllämme kohosi mahtava holvi, jonka varjosta juuri astuimme. Joukossamme oli monta, jonka moittiva katse oli pannut talonpojat pelosta vapisemaan. Nyt oli silmänräpäyksessä asema muuttunut ikäänkuin Pariisi'sta tulleet uutiset olisivat saattaneet yhteiskunnan perustuksia myöten horjumaan. Kansa torilla ei vavissut. Äänetönnä se mittaili meitä katseillaan. Vaan ei siinä kyllin. Se ei näyttänyt tahtovan antaa meille tilaa. Edellä kulkeneet koettivat tunkeutua pitkin seinuksia ravintolan luo. Me, jotka tulimme jälkijoukossa näimme sen ja se pani miettimään. Olimme tosin koko maakunnan aatelisto, mutta meitä oli ainoastaan kaksisataa ja ravintolan ja meidän välillä, hevosiemme, palvelijaimme ja meidän välillämme seisoivat nämä synkät, uhkamieliset tuhansiin nousevat laumat.
Oliko ihme, että tämä näky karkoitti ajatuksistani Harincourt'in ja hänen aikeensa. Tuijotin eteeni, ja hän teki samoin, myös unohtaen minut. Meidän täytyi työntäytyä torille, vaikka vastenmielisesti ja yksitellen, kunnes muodostimme kapean ketjun, joka luikerteli väkijoukon syrjää. Se oli kansan ensimäinen voitto Cahors'issa ja etuoikeutettujen ensimäinen tappio. Pari sanaa — Bastilji on hävitetty — oli yhdistänyt eri ryhmät ja muodostanut sen, minkä nyt näimme: kansan.
Sellaisissa oloissa ei tarvittu kuin pikkuruikkunen kipinä räjähdystä aikaansaamaan ja se kipinä tuli. Herra de Gontaut, pitkä laiha mies, joka muisti edellisen kuninkaan ensimäiset hallitusvuodet, kulki edelläni. Hän liikkasi ja piti sentähden tavallisesti palvelijan itseään taluttamassa. Tänään ei ollut palvelijaa saapuvilla ja häntä rasitti kovin kun täytyi kiertää tori sen sijaan että olisi päässyt suoraan sen poikki. Hän ei koettanutkaan tunkeutua väkijoukkoon ja kaikki olisi sentään mennyt hyvin, ellei muuan mies olisi, mahdollisesti vahingossa, työkännyt jalallaan paroonin keppiä. Tämä kääntyi kuin salama päin, rypisti tuimasti kulmiaan ja löi miestä.
— Pois tieltä, lurjus, huusi hän ja nosti keppinsä toistamiseen. —Jos minä saisin teidät käsiini, niin kyllä pian —
Silloin mies sylkäsi vasten hänen kasvojaan.
Herra de Gontaut kirosi ja löi raivostuneena miestä kaksi, kolme kertaa, en tiedäkään miten monasti, vaikka olin vaan parin askeleen päässä. Mies ei yrittänyt puolustautumaan, vaan vetäytyi takaperin säikähtäen vanhan paroonin raivoa. Vaan takana olevat työnsivät hänet eteenpäin huutaen: "Ettekö häpeä vähän! Pois aatelit! Pois aatelit!" Hänet survaistiin herra de Gontaut'n päälle ja tämä kaatui maahan.
Se tapahtui niin äkkiä, että vaan lähinnä olevat, St. Alais, Harincourt ja minä, näkivät hänen kaatuvan. Kansa ei luultavasti tarkoittanut pahaa, sillä se ei ollut vielä kadottanut kaikkea kunnioitusta aatelistoa kohtaan. Vaan korvissani soi vielä uutinen de Launay'n murhasta, minä luulin, että he aikoivat surmata hänetkin ja hyökkäsin, nähdessäni vanhan päänsä vaipuvan maahan, apuun.
St. Alais ennätti ennen. Raivolla, joka veti vertoja paroonin vimmalle, iski hän hyökkääjää kepillään, niin että mies singahti takaisin väkijoukkoon. Auttoi sitte jaloilleen herra de Gontaut'n, veti miekkansa ja sai muutamilla taitavilla iskuilla muodostetuksi vähän aukkoa ympärilleen ja työnnetyksi kiroilevan ja sadattelevan joukon taaemmaksi.
Valitettavasti hän sattui koskettamaan miekallaan erästä miestä. Tämä ei loukkautunut ensinkään, vaan vaipui kauheasti ulvahtaen maahan, ja samassa muuttui kansan käytös. Huudot venyivät kiljunnaksi, joku heitti kepillä markiisia rintaan. Hän tyrmistyi hiukan ensin, vaan heittäytyi seuraavassa silmänräpäyksessä miehen päälle ja olisi lävistänyt hänet miekallaan, ellei hän olisi paennut ja kansa voitonriemulla ympäröinyt häntä. St. Alais hillitsi itsensä, huusi heille pilkkasanan ja pisti miekan tuppeensa.
Vaan niin pian kun hän kääntyi selin, heitettiin häntä kivellä päähän. Hän horjahti ja kaatui. Ja muutamat miehet syöksyivät riemuhuudolla esille, polkeakseen hänet maahan.
Nyt kuvastivat katseet pahaa, paljastettu miekka oli pannut veret kuohumaan. Harincourt kaatoi etumaisen, mutta se vaan kiihoitti heitä. Harincourt viskattiin syrjään ja lauma syöksi uhrinsa kimppuun.
Samassa heittäydyin väliin. Tulin juuri ajoissa, ennätin työntää pari miestä takaisin, huutaen: "Hävetkää! Hävetkää!" Mutta sitte olisi minulle kai käynyt yhtä huonosti kuin St. Alais'lle eikä avustani olisi ollut mitään hyvää, elleivät olisi viime hetkessä, kun tusina käsiä jo ojentui kiinni tarttumaan, tunteneet minua. Seppä Buton, joka oli aivan eellimmäisiä, huusi nimeni ja kääntyi kädet levällään joukon eteen. Vaikka hänellä oli jättiläisvoimat, oli niin ja näin että sai virran pysähtymään ennenkun käsittivät ja kuulivat hänen hurjat huutonsa. Pari muuta miestä oli myös tuntenut minut ja kansa vetäytyi takaisin. Muutamat huusivat: "Eläköön Saux! Eläköön kauvan kansan ystävä!" Eri haaroilla tartuttiin siihen ja viimein kaikui koko tori yhtenä huutona.
En vielä tietänyt, miten häilyväistä kansa on, ja että "vive" sanasta on vaan askel "à bas" tuomioon, mutta vaikka halveksinkin itseäni siitä, täytti sydämmeni riemu sillä hetkellä.
"Eläköön Saux, kansan ystävä!" Vertaiseni olivat pilkanneet minua ja työntäneet luotaan, mutta kansa, kansa, joka tänään oli muuttunut aivan toisellaiseksi, saanut uutta eloa suoniinsa kahdesta sanasta "Bastilji hävitetty" — kansa piti minua ystävänään. Huutaessani vielä heille, koettaessani saada heitä vaikenemaan, selvisi minulle äkkiä, mitä se oikeastaan merkitsi: valtaa ja mahtia. "Eläköön Saux! Kauvan eläköön kansani ystävä!" Nämä huudot täyttivät ilman, ne kimmahtivat takaisin tuomiokirkon seinistä; ne ikäänkuin tempasivat minut ylös maasta ja kohottivat paremmaksi ja suuremmaksi ihmiseksi.
Mutta kun käännyin, kohtasin St. AIais'n katseen ja vaivuin takaisin maahan. Hän oli noussut jaloilleen, vihasta kalpeana, ja puisteli nenäliinalla tomua takistaan. Veri vuoti haavasta päässä, vaan hän ei sitä huomannut, tuijotti vaan minuun niin läpitunkevasti ja tuimasti kuin olisi tahtonut lävistää sieluni. Kun sain melun vähän taukoamaan, sanoi hän epävarmalla äänellä:
— Jos ystävänne nyt ovat lopettaneet leikkinsä, niin saamme ehkä lähteä kotiin, herra Saux?
Änkytin jotain vastaukseksi ja käännyin jälkeensä, vaikka matkani kulki aivan päinvastaiseen suuntaan. Veljekset Harincourt ja herra de Gontaut olivat ainoat, jotka meitä seurasivat. Muut kokouksessa olleet olivat joko päässeet pakenemaan eli katselivat kahakkaa porttikäytävästä, eroitettuina meistä elävällä muurilla. Tarjouduin taluttamaan herra de Gontaut'ta, vaan hän kieltäytyi kylmällä kumarruksella ja nojautui Harincourt'in käsivarteen. Ja käännyttyäni markiisin puoleen, selitti tämä tylyllä hymyllä, etteivät tarvinneet enää apuani.
— Kenties tahdotte antaa käskyn, että päästävät meidät rauhassa menemään, niin se kyllä riittänee, sanoi hän purevasti.
Kumarsin vastaamatta; hän kumarsi jäykästi ja kääntyi menemään. Mutta väkijoukko oli joko oivaltanut, että välimme oli huono, tahi ei pitänyt käytöksestään, sillä se nosti kamalan melun paikalla kun hän yritti lähteä ja sinkautteli kiviä jälkeen huolimatta Buton'in estelyistä. Markiisi oli seuralaisineen ennättänyt noin kymmenen kyynärää, kun väki alkoi tunkea heidän päälleen. Eivätkä he voineet, herra de Gontaut kun oli haittana, ryhtyä mihinkään. Näin St. Alais'n seisovan vanhan ylimyksen suojana, veren virratessa pitkin kopeita kasvojaan. Riensin jälkeen; väki väistyi kohta tieltäni ja jälleen kaikuivat eläköön-huudot ja tori oli kuin rauhaton meri, kuohuna huiskavat liinat.
Herra de St. Alais kääntyi minuun. Hän saattoi yhä vielä hymyillä, hillitsi ihmeteltävällä lujuudella hämmennyksensä ja muutti samalla käytöstapaa.
— Pelkäänpä, että meidän sittenkin täytyy vaivata teitä, sanoi hän kohteliaasti. Parooni ei ole enää nuori ja väkenne on hiukan kovakouraista, herra kreivi.
— Mitäpä minä voin tehdä? vastasin kylmästi. Minulla ei ollut sydäntä jättää heitä oman onnensa nojaan, mutta yhtä vähän minua halutti ottaa niskoilleni kuormaa, jonka hän olisi sille sälyttänyt.
— Saattakaa meidät kotiin, vastasi hän melkein hyväntahtoisesti, otti esille nuuskarasiansa ja pisti nenäänsä nuuskaa.
— Jos luulette siitä olevan mitään hyötyä.
— On kyllä, vakuutti St. Alais. Tiedättehän, herra kreivi, että joka minuutti syntyy ja kuolee yksi ihminen. Uskokaa pois — kun kuningas kuolee, syntyy kohta toinen hänen sijaansa.
Sisuani viilsi pureva iva, joka hymyili vastaani silmistään, vaan kun en voinut muuta kuin myöntyä, kumarsin ja seurasin heitä. Kansa avasi meille kohta tien ja me poistuimme hurraa-huutojen ja sadatusten seuraamina. Olin aikonut saattaa heitä vaan torin päähän ja sitte syrjäkatua palata ravintolaan, mutta osa väkijoukosta tuli perässä ja esti sen. Ennenkun tiesinkään olimme St. Alais'n portilla pauhaava joukko kintereillämme.
Rouva ja neiti seisoivat parin kamarineitsyen kanssa balkongilla ja portilla oli ryhmä pelästyneitä palvelijoita. Huomattuaan meidät riensi rouva alas ja tuli portille, josta palvelijat väistyivät etemmäksi. Hän silmäili kummissaan vuoroin meitä ja vuoroin väkijoukkoa. Huomasi sitte, että St. Alais'n pitsirinnusta oli kaikki veressä ja kysyi huolestuneena, oliko hän haavoitettu.
— Ei, rouva, vastasi poika. Mutta onnettomuudeksi kaatui herra deGontaut.
— Mitä siellä on tapahtunut? Kaupunkihan on ihan mieletönnä. Vähän aikaa sitte kuului kauheaa melua ja palvelijat kertoivat jonkun hassun jutun Bastiljista.
— Joka on tosi.
— Mitä? Että Bastilji —
— On hävitetty roistoväeltä ja että herra de Launay on surmattu.
— Mahdotonta! huusi rouva säihkyvin silmin. — Niin vanha mies!
— Se on totta, vastasi St. Alais kiusallisella kohteliaisuudella, kunnianarvoisa roskaväki ei juuri tee eroa henkilöillä. Onneksi — kääntyen minuun ja hymyillen tavalla, joka ajoi kuumat veret kasvoilleni — ovat sen johtajat viisaampia ja varovaisempia.
Rouva ei kuunnellut viime sanoja, ei ajatellut muuta kuin kauhunsanomaa Pariisista. Poskensa paloivat, silmät olivat vesissä. Hän oli tuntenut de Launay'n.
— Mutta kuningas rankaisee rikolliset! Kurjat, kiittämättömät olennot! Ne ovat kaikki vedettävät hirsipuuhun!… Kaiketi on jo kuningas rangaissut heitä.
— Sen hän kyllä pian tekee, ellei jo ole tehnyt, vastasi St. Alais. Mutta kuten voitte ymmärtää ovat asiat nykyään aivan mullin mallin. Ihmiset ovat suunniltaan eivätkä tunne enää omaa itseään. Meillä oli pieni ikävä seikkailu taannoin. Herra de Gontaut'ta pitelivät hiukan pahasti enkä minäkään päässyt ehjin nahoin pelistä. Jos ei herra de Saux'lla olisi sellainen valta väkeensä, olisi meille voinut käydä hyvinkin pahoin.
Rouva tuijotti minuun värähtämättä ja kun hän alkoi käsittää asian laidan, näytti hän kohmettuvan jääksi. Valo katosi kasvoiltaan ja katse muuttui ankaraksi. Näin vilaukselta neidin säikähtyneet silmät, jotka pilkistivät äidin olan yli, ja palvelijoiden uteliaat naamat. Vihdoin kysäsi rouva: "Kuuluvatko nämäkin sitte herra de Saux'n väkeen?" ja astui esiin osoittaen hurjaa laumaa, joka tarkasti meitä epäluuloisesti.
— Siinä on vaan muutamia, vastasi St. Alais ivallisesti, — henkivartijasto vain, madame. Elkää kuitenkaan puhuko kovin ankarasti hänestä, äitinäni on teidän kiittäminen häntä. Sillä herra de Saux pelasti, ellei juuri henkeni, niin kumminkin kauniin muotoni.
— Noidenko avulla? kysyi rouva terävästi.
— Pikemminkin noiden kynsistä, vastasi St. Alais nauraen. Sitäpaitse tarvitsemme ehkä parin päivän ajan hänen suojelustaan, jota hän ei tietysti voi meiltä kieltää, jos te sitä pyydätte.
Kiukku kiehui sydämmessäni, enkä voinut puolustautua myrkyllisiä sanoja vastaan. Ja koko ajan olivat rouva de St. Alais'n silmät minuun kiinnitetyt.
— Onko mahdollista, sanoi hän viimein, että herra de Saux tahtoo olla tekemisissä tuollaisten kanssa? — Ja hän osoitti syvästi halveksivalla liikkeellä kansajoukkoa. — Tuollaisten roistojen, jotka —
— Vaiti, madame, keskeytti markiisi yhtä halveksivasti. Nykyhetkellä ovat he meidän herrojamme ja herra de Saux on heidän herransa. Sentähden täytyy meidän —
— Meidän ei täydy! huusi rouva kivakasti. — Mitä ihmeitä?Tahtoisitko, että minä rupeaisin neuvottelemaan katurahvaan kanssa?Hylkyjen kanssa lokaviemäreistä? Ei ikään. Minulla ja minun omaisillaniei ole mitään tekemistä petturien kanssa!
— Madame, huudahdin pakoitettuna puolustautumaan vääriä syytöksiään vastaan. Te ette tiedä mitä sanotte. Jos olinkin tilaisuudessa suojelemaan poikaanne, ei se tapahtunut niin kurjilla keinoilla kuin otaksutte.
— Otaksun! Tarvitseeko tässä otaksua, kun näkee nämä roistot talonsa edustalla? Sekö vaan on petturi joka huutaa: "Maahan kuninkuus!" Eikö sekin ole syypää, joka kylvää petollisia toiveita ja johtaa harhaan tietämättömiä, joka antaa viittauksia asioista, joita ei uskalla julkilausua ja viettelee sellaisella, jota ei voi varmasti luvata? Eikö se ole pahin pettureista? Teidän sietäisi hävetä, herra kreivi! Jos isänne —
— Tämähän on surkeaa! huudahdin.
— Niin onkin! keskeytti rouva katkerasti. On masentavan surkeata, että kuninkaan linnoitukset joutuvat roistoväen haltuun ja vanhat jalosukuiset miehet murhataan! On surkuteltavaa, että ylimykset unohtavat sukuperänsä ja alentuvat roskaväen veroisiksi! On surkeaa, että kuninkaan nimi poljetaan jalkain alle ja korusanoja asetetaan sen sijalle. Tämä kaikki on surkean surkeaa, mutta me emme suinkaan ole siihen syypäät, vaan te itse herra kreivi. Ja mitäteihintulee, — jatkoi rouva astuen miesjoukon eteen, joka irvistellen kuunteli puhetta — niin neuvon minä teitä olemaan varuillanne. Tämä herra tässä on varmaan sanonut teille ettei Ranskalla enää ole kuningasta, ettei enää tarvitse maksaa veroa eikä ruununkappoja, että köyhät tulevat rikkaiksi ja kaikki yhdenarvoisiksi. No hyvä, uskokaa häntä, uskokaa omaksi vahingoksenne. On ollut maailman alusta olemassa köyhiä ja rikkaita, jalosukuisia ja talonpoikia, tuhlaria ja kitupiikkiä, ja Ranskalla on ollut kuningas myöskin. Mutta uskokaa häntä vaan, jos haluatte, uskokaa, kunhan menette tiehenne. Jättäkää tämä talo rauhaan, eli huudan palvelijani pieksämään teitä kuin koiria. Pois, pois, koirankoppeihinne menkää, sanon minä!
Hän potkasi jalkaa kiukuissaan — ja miehet luimivat tiehensä, ikäänkuin koirat, vaikka luonnollisesti tiesivät, ettei hänen uhkauksensa mitään merkinnyt. Se oli käsittämätöntä, mutta hetken kuluttua oli katu tyhjä. Samat miehet, jotka juurikaan olivat murhaamaisillaan herra de Gontaut'n ja jotka kivittivät St. Alais'ta, pakenivat naisen uhkausta. Kun viimeinen heistä oli kadonnut näkyvistä kääntyi rouva de St. Alais jälleen puoleeni heleä puna kasvoilla ja silmät liekissä.
— Pankaa tämä mieleenne, herra kreivi! Semmoista on uljas väkenne! Ja nyt soisin teidänkin poistuvan; tästä hetkestä on oveni teille suljettu. Minä en tahdo, minä en voi suosia kavaltajia — en minuuttiakaan.
Samalla halveksivalla viittauksella kuin äsken väkijoukon hän aikoi ajaa minutkin luotaan. Mutta minä en voinut lähteä mitään virkkamatta.
— Te olitte isäni ystävä, sanoin.
Hän rypisti kulmiaan vastaamatta.
— Kauniimmin olisitte tehnyt, jos olisitte auttanut eikä sortanut minua. Vaikka olisin uskollisin hänen majesteettinsa alamaisista, olette te pakoittanut minut kavallukseen. Pankaa se mieleenne, rouva markiisitar!
Käänsin heille selkäni ja lähdin katkeramielisenä astumaan poispäin.
Sillä välin oli väkijoukko haihtunut torilta, mutta täytti sen sijaan kaikki kadut. Joka paikassa seisoi juttelevia ryhmiä. "Bastilji" oli kaikkien huulilla ja ohi kulkiessani väistyi kansa syrjään ja tervehti nöyrästi. "Herra siunatkoon teitä, kreivi! Te olette kunnon mies!" kuului yhtä mittaa. Aamullinen levottomuus näytti menneen ohi, mutta päättäväisiä ja vakavia olivat kaikki kasvot.
Leipurit olivat sulkeneet myymälänsä ja kauppiaat puotinsa, vaikkei kello vielä ollut kahtatoista. Tyyni, peloittavampi kuin myrskyn edellä, oli levinnyt kaupungin yli. Kokouksen jäsenet olivat haihtuneet pikemmittäin, en ainakaan minä nähnyt ketään eikä kukaan minua häirinnyt; Bastiljin kohtalo oli syössyt minut heidän mielestään.
Hyppäsin hevosen selkään ja ratsastin kotiin, tapaamatta edes Louis'ta.
Totta puhuen oli minulla jo hyvä halu päästä kotiin neuvottelemaan sen ainoan ihmisen kanssa, joka pystyi antamaan ohjauksia tässä tukalassa asiassa. Näin selvästi edessäni kaksi tietä, toisen leveän ja tasaisen, vaikka vaarallisenkin, toisen kaidan ja kivisen. Markiisitar oli sanonut minua kansan tribuuniksi, Retz'iksi, Mirabeau'ksi! Kansa oli huutanut nimeäni ja tervehtinyt minua pelastajanaan! Ottaisinko vaipan vastaan? Antautuisinko tehtävään? Säätyläiseni olivat hyljänneet minut. Ottaisinko vastaan vaarallisen kunnian, jota oli minulle tarjottu, seisoisinko tahi sortuisinko kansan kanssa?
Kansan kanssa! Kuuluihan tuo kyllä kauniilta, mutta siihen aikaan se oli enemmän kuin nyt epämääräinen lausetapa vain, ja kysyin itseltäni, oliko kukaan, joka oli antautunut sen asiaa ajamaan, onnistunut mitään kelvollista aikaan saamaan. Leipäkapinaa, melskeitä, väkirynnäköitä — senlaisia, joissa de Launay'kin sai surmansa — niitä oli kansa kyllä osoittautunut voivansa matkaansaattaa, mutta pysyväisempiä etuja se ei ollut voittanut. Aina oli kuninkaalle jäänyt valta ja aatelille etuoikeudet. Voisiko nytkään käydä toisin?
Oli kyllä syytä otaksua nyt käyvän paremmin, vaan siihen ei uskaltanut luottaa, ja kun sen nojalla tuli toimeen ryhtyä, tuntui tottumuksen voima suuremmalta. Eikä oman säätyni hylkääminen suinkaan ollut mikään vähäpätöinen asia. Näihin saakka olin ollut syytön ja heidän loukkauksensa ja karsaat katseensa olivat olleet perustusta vailla. Mutta jos suostuisin tekemään kansalle mieliksi, täytyisi minun valmistautua ei vain pahinta vastaanottamaan, jos emme onnistuisi, mutta myöskin kärsimään suurinta halveksimista jos onnistuisimme. Kansan tribuuni ja oman säätyni hylkäämä!
Koska ratsastin hyvin nopeasti, luulin varmasti olevani ensimmäinen, joka Saux'on saattoi sanoman tapahtumista. Mutta kummallisimpia ilmiöitä tähän aikaan oli se nopeus, millä tämänlaiset uutiset levisivät ympäri maata. Ne kulkivat suusta suuhun, tuntuipa melkein kuin tuuli olisi niitä kiidättänyt. Ne kulkivat nopeammin kuin nopein sanansaattaja.
Ihmeekseni huomasin, että uutinen jo tunnettiin kaikkialla; sen tunsi kansa, joka jo monet päivät oli odotellut tien risteyksissä kuullakseen jotakin, josta se ei itsekään ollut oikein tietoinen; sen tiesivät nuo tylynmuotoiset miehet, jotka kylän sillalle kokoontuneina puhelivat matalalla äänellä linnan tornia katsellen; sen tunsivat voudit ja vuokraajat, Gargouf'in kaltaiset miehet, jotka epäillen hymyilivät tahi rouva de St. Alais'n tavalla puhuivat kuninkaan hyvyydestä ja millä tavalla hän oli kapinallisia rankaiseva. Tiesipä sen isä Benoit'kin, jonka kanssa juuri aijoin neuvotella asiasta. Hän tuli minua vastaan linnan portilla vastapäätä sitä paikkaa, missäle carcanoli ollut. Pimeässä en voinut hänen kasvojaan eroittaa, vaan tunsin hänet kauhtanasta ja hatusta. Toimitin Gil'en ja André'n menemään edeltä ja isä Benoit astui vierelläni ylös pitkin lehtokujaa käsi hevosen kaulalla.
— No, herra kreivi, se on siis kuitenkin tapahtunut, sanoi hän.
— Olette siis jo kuullut?
— Buton kertoi minulle kaikki.
— Mitä? Onko hän jo täällä? Tuskin kolme tuntia sitten näin hänetCahors'issa!
— Senlaiset uutiset antavat ihmiselle siivet, vastasi isä Benoit elävästi. — Sanon vieläkin kerran — se on tapahtunut. Se on tapahtunut, herra kreivi.
— Niin, jotakin, vastasin varovasti.
— Kaikki, sanoi hän vakuuttavasti. Roistoväki on valloittanut Bastiljin, mutta kuka heitä johti? Sotilaat, ranskan kaarti. Ja, herra kreivi, kun sotaväkeen ei enää voi luottaa, niin loppuvat myöskin nylkemiset ja laittomat verot, nälkä ja kurjuus, —
Kirkkoherra ei ehtinyt pitkän luettelonsa puoliväliinkään, kun minä keskeytin häntä. — Mutta jos sotaväki on roistoväen puolella, kuinka sitten käy? sanoin hiukan alakuloisesti. — Siitä tulee meidän pitää huolta, vastasi hän.
— Tulkaa kanssani illalliselle, sanoin. Minulla on jotakin sangen tärkeää kerrottavaa teille ja jotakin vielä tärkeämpää, josta haluaisin neuvojanne kuulla.
Hän alttiisti suostui.
— En kumminkaan saa unta ensi yönä, arveli hän. Ovathan nämä suuria uutisia, jaloja uutisia. Herra kreivi, isänne olisi iloinnut niistä.
— Mutta mitä sanotte herra de Launay'sta? kysyin astuen alas hevosen selästä.
— Ei uudistuksia aikaansaada ilman että jotkut saavat kärsiä, vastasihän rauhallisesti, vaikka hänen kasvoillensa tuli surullinen ilme.Hänen isänsä ovat syntiä tehneet ja hän sai kärsiä siitä. ArmahtakoonJumala hänen sieluansa! Olen kuullut hänen olleen hyvän miehen.
— Joka kuoli paikallaan, lisäsin hiukan suuttuneesti.
— Amen, vastasi isä Benoit.
Mutta vasta sitten kun yhdessä istuimme saksanpähkinäsalongissa (joksi palvelijat nimittivät englantilaista huonetta) syöden juustoa ja hedelmiä, tulin täydellisesti huomaamaan minkä vaikutuksen uutiset olivat kirkkoherraan tehneet. Silloin näin että hänen jäsenensä vapisivat ja että hänen laihat, kalpeat kasvonsa loistivat innostuksesta. — Tämä on loppu, sanoi hän, — olkaa vakuutettu siitä, että tämä on loppu. Isällänne oli usein tapana sanoa, että raha on vallan perustuksena. Sotaväki maksetaan rahalla, sanoi hän, ja sotajoukko suojaa kaikkia. Joku aika sitten loppuivat rahat, nyt pettää sotaväki eikä sitten ole enää mitään jäljellä.
— Entä kuningas? kysäsin huomaamattani rouva de St. Alais'ta jäljitellen.
— Jumala siunatkoon hänen majesteettiaan, sanoi kirkkoherra luottamuksella. Hän tarkoittaa hyvää, ja nyt hän saa tilaisuutta sitä myöskin käytännössä toteuttaa, kun kansa on hänen puolellaan. Mutta ilman kansaa, ilman rahaa ja ilman sotaväkeä on hän — pelkkä nimi vain. Eikä nimi voinut Bastiljia pelastaa.
Nyt kerroin hänelle kaikki mitä oli tapahtunut — kohtauksesta rouva de St. Alais'n luona, miekkavalasta, kiistasta kokouksessa, metelistä torilla ja vihdoin ne kovat sanat, joilla rouva kehoitti minua talostaan lähtemään. Isä Benoit kuunteli huomattavalla liikutuksella. Kun kerroin melskeestä kokouksessa, nousi hän astelemaan edes takaisin huoneessa, mutisten jotakin itsekseen. Ja kertoessani miten kansa huusi "Eläköön Saux!", kertoi hän hiljaa sanat ja katseli minua kiiltävin silmin. Mutta kun minä, usein keskeytyen ja murentaen leipäpalaista peittääkseni hämmästystäni, uskoin hänelle mietteeni kotimatkalla ja puhuin niistä kahdesta tiestä, joista minun tuli toinen valita, niin hän taas istuutui ja alkoi myöskin leipää murentaa.
Neljäs luku.
Lähetystö.
Näin hän istui kauvan äänetönnä silmäillen pöytää, minulta alkoi kärsivällisyys jo loppua ja rupesin ihmettelemään mikä häntä vaivasi ja miksei hän niitä sanoja lausunut, joita häneltä odotin. Hänen neuvojensa laadusta olin ollut niin varma, että jo alusta alkaen olin kertomukselleni antanut tarpeellisen värityksen. En ollut salannut katkeria tunteitani, en yhtä ainutta ivallista sanaa, vaan olin antanut hänelle kaiken mahdollisen tilaisuuden esittämään niitä neuvoja, joita luulin hänellä jo kielellä olevan.
Ja kuitenkin hän vaikeni. Satoja kertoja olin kuullut hänen julki lausuvan myötätuntoisuuttaan kansaa kohtaan, vihaansa hallituksen lahjomisesta, itsekkyydestä ja väärinkäytöksistä. Olinhan vielä joku hetki sitten nähnyt hänen silmänsä kiiltävän puhuessaan Bastiljin kukistumisesta. Hänen kehoituksestaanhan olin polttanutle carcan'in, hänen kehoituksestaan olin käyttänyt suuren rahasumman jyväin ostamiseen edellisen vuoden nälänhädän lieventämiseksi. Ja kumminkin — kumminkin hän nyt istui äänetönnä, kun odotin että hän kehoittaisi minua ajamaan kansan asiaa omanani.
— No, herra kirkkoherra? kysyin hiukan kärsimättömästi. Eikö teillä siihen ole mitään sanottavaa? Siirsin toista kynttilää, paremmin nähdäkseni hänen kasvojansa. Mutta hän vain yhä tuijotti pöytään ja vältti katsettani; hänen laihoissa kasvoissaan oli miettivä ilme ja hänen sormensa hypistelivät hajamielisesti leivänmuruja.
— Herra kreivi, sanoi hän vihdoin, äitini kautta olen minäkin aatelissukua.
Tämä seikka oli minulle ennestään tunnettu, niin ett'en siitä hämmästynyt, mutta minua hämmästytti se johtopäätös, jota luulin hänen sanainsa tarkoittavan.
— Ja siitä syystä siis tahdotte —
Hän nosti torjuvasti kättään. — Ei, sanoi hän sävyisästi, sitä en tahdo. Sillä siitä huolimatta olen sukuni kautta kansan mies ja virkani kautta köyhäin ystävä. Mutta —
— Mutta mitä? puhkesin sanomaan.
Sanaa sanomatta hän nousi ylös, otti toisen kynttilöistä ja kääntyi teepöydän takana olevaan seinään, jossa riippui ruumiinkokoinen isäni kuva, omituisessa, vanhanaikaisesti koristetussa kehässä. Kehän alareunassa oli hänen nimensä.
— Antoine du Pont, Saux'n kreivi, lausui kirkkoherra ikäänkuin itsekseen. — Hän oli hyvä mies ja köyhäin ystävä. Suokoon Jumala hänelle rauhan.
Hetkisen seisoi hän katsellen isäni kauniita, vakavia kasvoja ja epäilemättä muistellen entisaikoja. Sitten siirtyi hän eteenpäin ja pysähtyi kohottaen kynttilää erään kuvan eteen, joka riippui vastapäätä pöytää; joka seinällä riippui näet yksi kuva. — Adrien du Pont Saux'n kreivi, flaamilaisen rykmentin översti, hän luki. Ellen erehdy, niin hän kaatui Minden'in luona. St. Louis'n ritarikunnan jäsen. Kaunis mies ja epäilemättä urhoollinen aatelismies. Häntä en koskaan tuntenut.
En vastannut sanaakaan, vaan kasvojani alkoi polttaa, kun hän siirtyi kolmannen kuvan eteen.
— Antoine du Pont, Saux'n kreivi, luki hän taas, Ranskan marsalkka ja pääri, St. Louis'n ritarikunnan jäsen ja kuninkaan neuvoskunnan jäsen. Kuoli ruttotautiin Genuassa 1710. Muistelen kuulleen hänen olleen naimisissa erään Rohan'in kanssa.
Hän seisoi kauvan katsellen kuvaa ja siirtyi sitten neljännen kuvan luo. — Ja tällä, sanoi hän hetken äänettömyyden perästä, tällä on mielestäni heistä kaikista jaloimmat kasvot. Antoine, Pont'in ja Saux'n herra, pyhän Jerusalemin Johanneksen ritarikunnan jäsen. Kuoli La Valettan linnoituksessa suuren piirityksen jälkeisenä vuonna — haavoistaan sanovat eräät, mutta ritarikunta sanoo: liiallisesta työstä ja rasituksista. Kristitty sotilas.
Se oli viimeinen kuva, ja katseltuaan sitä hetken aikaa, asetti kirkkoherra kynttilän takaisin kiiltävälle tammipöydälle, johon samoin kuin seinäin kiiltävän sileään laudoitukseenkin kaikki valonsäteet kokoontuivat, niin että ainoastaan kasvomme olivat selvästi valaistut ja ikäänkuin valokehän ympäröimät, mutta muu kaikki oli varjossa.
— Herra kreivi, sanoi kirkkoherra kumartaen, te olette jalosta suvusta.
— Onhan se tunnettu asia, vastasin olkapäätä kohauttaen. — Mutta mistä syystä juuri nyt sen sanotte?
— Minä en uskalla neuvoa teitä.
— Mutta kun on kysymys hyvän asian menestyksistä! äännähdin kiivaasti.
— Niin, vastasi hän epäröiden, sitä olen kyllä sanonut kaiken elämäni ajan, enkä nytkään tahdo sanoa muuta. Mutta — kansan asia on kansan. Jättäkää se kansalle itselleen.
— Ja sen sanotte te! puhkesin suuttuneena ja ihmeissäni sanomaan. — Te, joka satoja kertoja olette sanonut minulle, että kuulun kansalle, että aateli kuuluu kansalle, että Ranskassa löytyy ainoastaan kaksi valtaa - kuningas ja kansa.
Kirkkoherra hymyili hiukan surumielisesti ja naputteli sormillaan pöytään.
— Se oli vain teoriian kannalta, sanoi hän. Mutta kun koetan sitä käytännöllisesti toteuttaa, niin minulta puuttuu rohkeutta. Se kai tulee siitä, että minullakin on hiukan aatelisverta suonissani ja tiedän mitä se tahtoo sanoa.
— Mutta minä en teitä ensinkään ymmärrä, sanoin melkein epätoivossa. Te, herra kirkkoherra, sekä kehoitatte että pidätätte minua. Kerroinhan vasta miten aateliskokouksessa puhuin kansan puolesta ja silloin hyväksyitte sen.
— Se oli jalosti tehty.
— Entä nyt sitten?
— Nyt sanon samat sanat, sanoi isä Benoit ja hänen jalot kasvonsa loistivat innostuksesta, se oli jalosti tehty. Taistelkaa kansan puolesta, herra kreivi, mutta tehkää se vertaistenne joukossa. Antakaa äänenne kuulua siellä missä saatte kokea ainoastaan vastusta ja vihamielisyyttä. Mutta jos se tapahtuu tahi jo on tapahtunut, että syttyy taistelu säätynne ja kansan välillä, jos kysytään tuleeko aatelismiehen olla vertaistensa puolella tahi antautua kansan käskyläiseksi, silloin — tässä rupesi isä Benoit'n ääni väräjämään, ja hänen lempeät kasvonsa muuttuivat huolestuneen näköisiksi — näkisin teidät mieluummin vertaistenne joukossa.
— Kansaa vastaan?
— Niin, kansaa vastaan, vastasi hän väristen.
Olin aivan hämmästynyt. Mutta, hyvä Jumala, vähinkin loogillinen —
— Niin, keskeytti hän minua, surullisesti pudistaen päätään ja katsellen minua ystävällisillä silmillään, — tiedän kyllä, että logiikka on minua vastaan. Kansan asian, oikeuden, yhdenvertaisuuden, rehellisen asian täytyy olla hyvä asia. Ja sen, joka tätä asiaa edistää, täytyy tehdä oikein ja jalosti. Se on epäilemättä niin, herra kreivi, ja lisäksi tulee vielä se, että jos kansan annetaan yksin taistella asiansa puolesta, niin on väkivaltaisuuksien mahdollisuus vielä suurempi. Tämän kaiken tiedän vallan hyvin, vaan vaistomaisesti täytyy minun olla tätä tietoa noudattamatta.
— Mutta, muistutin minä, olettehan sanonut herra Mirabeau'ta suureksi mieheksi.
— Olen kyllä, vastasi isä Benoit kiinteästi katsellen minua ja yhä naputtaen pöytää sormillaan.
— Olen kuullut teidän ihastuksella puhuvan hänestä.
— Kyllä useastikin.
— Ja myöskin herra de Lafayette'sta?
— Niinpä kyllä.
— Ja te ette moiti heitä?
— Ei, sitä en tee.
— Te päinvastoin ihailette heitä, te ihailette heitä, toistin itsepintaisesti.
— Sitä kyllä teenkin. Tiedän että olen heikko ja houkkio ja kenties jotakin vielä pahempaakin, kun minulla ei ole rohkeutta seurata vakuutustani. Minä ihailen noita mainittuja miehiä, ja he ovat mielestäni kunnioitettavia ja suuria, mutta olenpa kuullut heitä aivan toisinkin arvosteltavan ja, — vaikka se kyllä voi olla heikkoutta, mutta olenhan tuntenut teidät lapsuudesta saakka — en tahtoisi että teitä niin arvosteltaisiin. — Niitä on asioita, joita etäältä ihailemme, jatkoi hän hullunkurisesti vääntäen kasvojaan salatakseen hellyyttä, joka loisti hänen silmistään, joita emme kuitenkaan toivoisi huomaavamme niissä, joita rakastamme. Kun ventovieraalle syydetään herjauksia, niin se ei tunnu miltään, mutta kun ne koskevat ystävää, ovat ne kuolemaa pahemmat.
Hän vaikeni nähtävästi liikutettuna, ja istuimme molemmat hetkisen hiljaa. Mutta minä kun en tahtonut ilmaista, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat minuun tehneet, sanoin sentähden hiukan kärsimättömästi:
— Entä isäni sitten? Hänhän oli horjumaton edistyksen mies.
— Niin, aatelin kanssa ja kansan puolesta.
— Mutta aatelihan on hyljännyt minut! huudahdin. Sentähden että otin yhden ainoan askeleen, olen menettänyt kaikki. On kai silloin parasta että otan kaksi askelta ja voitan kaikki takaisin?
— Voittaa kaikki, sanoi hän sävyisästi, mutta menettää — miten paljon?
— Mutta jos kansa voittaa, niinkuin toivotte sen tekevän?
— Niin olette kyllä kansan tribuuni, mutta kuitenkin muukalainen.
Aivan samaa olin itsekin ajatellut kotimatkalla, ja tunsin nyt että hänen sanansa syvästi sattuivat minuun. Yhtäkkiä näin edessäni sen kuvan, jota ne edustivat ja nyt ymmärsin myöskin minkätähden isä Benoit minun suhteeni niin kauvan oli epäröinyt. Jaloimmat tarkoitukset ja puhtain sydänkään eivät voisi minua muuksi muuttaa. Jos ponnistukseni onnistuisivat, nousisin kyllä korkealle — mutta seisoisin yksin, kansa, jonka hyväntekijä olin, epäilisi minua, ja aateli, josta olin luopunut, vihaisi ja kiroisi minua.
Tuollainen vastaisuuden kuva ehkä ei olisi muutamia peloittanut, ja toisia kai se olisi houkutellutkin. Mutta tämä päättämisen hetki osotti etten ollut mikään sankari. Vanhat ennakkoluulot olivat minulle synnynnäiset, satavuotisten etuoikeuksien synnyttämät traditsioonit heräsivät eloon minussa. Epäilyksen tunne, — joka kaiketi on kalvanut jokaista uudistajaa ja saanut rohkeimmatkin horjumaan — värisytti minua tällä hetkellä. Minä pelkäsin tuota tuntematonta kansaa. Korvissani kaikuivat taas ilohuudot Cahors'in torilla, se räikeä kiljunta, jolla herra de Gontaut'n sortumista tervehdittiin, ja minä peräydyin kuin se, joka seisoo syvyyden partaalla ja usvan hajotessa näkee edessään pohjattoman kuilun ja särmäkkäät kalliot, jotka häntä tuolla alhaalla odottavat.
Se oli kummallinen vastaisuuden kuva ja vaikka se oli vain hetkellinen ja heti hälveni, herättäen minut tietoisuuteen hiljaisesta huoneesta ja hyvästä kirkkoherrasta, joka oli niistävinään pitkiä kyntteliä, jäi siitä minulle kumminkin pysyväinen muisto. Isä Benoit'n mentyä, kun kaikki talossa oli hiljaista, astuskelin kauvan edestakaisin pähkinäpuupuistossa, väliin pysähtyen katsomaan rautaristikkoisen portin läpi ulos maantielle tahi vanhaa, harmajaa linnaa korkeine luisukattoineen ja torneineen.
Ja minä päätin tästä lähtien olla asiaan ryhtymättä. Tahdoin iloita kaikista uudistuksista ja omasta puolestani voimaini mukaan edistää niitä, mutta vertaisilleni en toista kertaa vastarintaa tekisi. Olihan minulla ollut rohkeutta lausua mielipiteeni. Ei kukaan voisi sanoa minun niitä salanneen, mutta tästä lähtein olin malttavaisesti odottava asiain kehkeytymistä.
Tallipihassa lauloi kukko ja etäältä kuului koiran haukunta yön hiljaisuudessa. Kun seisoin siinä tuikkivien tähtien valossa kuunnellen, näin myöskin St. Alais'n herjauksen sen oikeassa valossa ja se supistui todelliseen kokoonsa. Ajattelin Denise neitiä, morsianta, jonka olin kadottanut, ja tunsin jonkunlaista heikkoa ikävöimistä, melkeinpä surkuttelua. Mitä hän ajattelisi tästä äkillisestä muutoksesta, ja siitä että niin äkkiä kadotti sulhasensa. Herättäisikö se hänen uteliaisuuttaan, huvittaisiko se häntä? Tahi luulisiko hän lapsellisessa tietämättömyydessään, että se oli maailman tavallinen meno vain se, että sulhaset tulivat ja menivät ja että vastaanotot päättyivät kahakkaan?
Hymyilin itsekseni tyytyväisenä päätökseeni. Mutta jos silloin, kun seisoin kuunnellen haapojen huminaa ja niitä ääniä, joita kuului pimeästä maailmasta niiden takana, olisin tiennyt mitä siellä tapahtui, niin olisin ollut vieläkin tyytyväisempi. Sillä nyt oli keskiviikko heinäkuun 22 päivä, ja sinä yönä vapisi Pariisi vielä hirmuisten tapahtumien kauhusta. Silloin oli ensi kerran kuultu tuo kamala huuto: "Lyhtypaaluun!" ja nähty vanhaa valkeahapsista miestä ylös ripustettavan ja kidutettavan kunnes kuolema lopetti hänen tuskansa. Oli nähty miten kaupungin kuvernööri tallattiin ja revittiin kappaleiksi oman kaupunkinsa kaduilla julkisesti, keskellä päivää ja tuhansien ihmisten läsnäollessa. Kaikkea tätä oli nähty ja vielä paljon muuta, mikä sai uudistajain kasvot kalpenemaan ja kaikille ajatteleville ihmisille ilmaisi, että Lafayetten ja Baillyn, kaupunginhallituksen ja vaalikomitean takana kuohui ja kohisi etukaupunkien irtilasketut vallat.
Mitä muuta voi odottaakaan kuin että senlaiset väkivaltaisuudet vaan leveneisivät, kun ne jäivät rankaisematta. Viikon kuluessa olivat maakunnat seuranneet Pariisin esimerkkiä. Ja heinäkuun 21 päivänä oli Strassburg'in roistoväki ryöstänyt Hotel de Ville'n ja hävittänyt arkistot, ja samalla viikolla oli Bordeaux'n ja Caen'in vankilat valloitettu ja pantu maan tasalle. Rouen'issä, Reims'issä, Lyon'issa ja St. Malo'ssa oli levottomuuksia syntynyt, ja lähempänä Pariisia, Passy'ssa ja St. Germain'issä olivat asukkaat hirttäneet myllärit. Cahors'issa ja sen ympäristössä ei kuulunut mitään levottomuuksia ennen kuin eräitä päiviä myöhemmin saimme hämmästyttävän sanoman kuninkaan tulosta kapinalliseen Pariisiin ja heti sen jälkeen kapinasta heinäkuun 22 päivänä sekä Fouchon'in ja Bertier'n kuolemasta. Se oli isä Benoit, joka huolestuneena saattoi minulle nämä sanomat; astuskelimme kauan edes takaisin terassilla haastellen niistä. Luultavasti oli jo sitä ennen enemmän tahi vähemmän luotettavia huhuja tapahtumista saapunut kaupunkiin ja pelastaneet minut enemmästä harmista kääntäen ihmisten ajatukset toiseen suuntaan. Mutta nämä huhut eivät olleet saapuneet linnaan saakka, jossa minulta viikko kului synkässä levottomassa mielentilassa ja usein aamusella purin edellisenä iltana tekemäni päätökset. En ollut mitään kuullut ennenkuin kirkkoherra tuli luokseni — muistelen sen olleen aamusella heinäkuun 29 päivänä.
— Mitäs nyt arvelette? kysyin kuultuani hänen kertomuksensa.
— Samaa mitä ennenkin, vastasi hän rauhallisesti, että se on nyt tapahtunut. Mitä hallitus voi tehdä kun siltä puuttuu rahaa ja sotilaita, kun väestö näkee nälkää ja ihmisten mielissä vain teoriiat ja abstraktiset käsitteet kiehuvat.
— Voihan se heretä hallitsemasta, vastasin pistävästi, mutta sitä se tietysti ei tahdo.
— Levoton aika seuraa välttämättömästi, sanoi kirkkoherra, mutta hänen äänensä kuului vähemmän luottavaiselta. — Lopulla on hallitus kumminkin aina saanut voiton. Enkä epäile ettei se nytkin sitä saisi.
— Lyhytaikaisen levottomuuden perästä?
— Niin, sanoi hän. Ja minä tunnustan, että toivoisin sen jo olevan ohitse. Mutta, herra kreivi, meidän pitää olla rohkeat, meidän täytyy luottaa kansaan, sen terveesen järkeen, sen itsensä hillitsemistaitoon ja maltillisuuteen —
— Mitä nyt, Gil? kysyin, samassa tehden kirkkoherralle anteeksi pyytävän liikkeen kun katkasin hänen puheensa. Gil oli nimittäin tullut ulos linnasta ja vartosi saada minua puhutella.
— Herra kreivi, herra Doury Cahors'ista on täällä, vastasi hän.
— Ravintoloitsijako?
— Niin herra, ja Buton myöskin. He pyytävät saada teitä puhutella.
— Molemmatko? kysyin. Tuo yhteys kun tuntui niin kummalliselta.
— Niin, herra.
— No, pyydä heitä sitten tulemaan tänne ulos, vastasin, äänettömästi neuvoteltuani seuralaiseni kanssa. Mutta Doury? Maksoinhan minä laskuni hänelle. En ymmärrä mitä hän minusta tahtoo?
— Senhän saamme nähdä, vastasi isä Benoit, joka alinomaa katseli ovea. Tässä he jo tulevatkin. Hm, herra kreivi, jatkoi hän matalammalla äänellä, alkaapa luottamukseni hiukan horjua.
Luultavasti hän arvasi asian jotenkin paikalleen, mutta minä puolestani en tiennyt mitä uskoisin. Ravintoloitsija, joka oli kohtelias, mielittelevä mies, ja josta, vaikka olin tuntenut häntä jo monta vuotta, harvoin olin nähnyt muuta kuin kaarevan päälaen, lähestyi nyt kummallisen arvokkaan ja alamaisen näköisenä, hän vuoroin oikasihe mahtavasti, vuoroin notkisti selkäänsä nöyrän ja neuvottoman näköisenä.
Hänen pukunsa oli yhtä kummallinen kuin käytöksensäkin, sillä hän oli vaihtanut tavallisen mustasta verasta tehdyn porvarillisen pukunsa siniseen, jossa oli kullatut napit ja heleän keltaiseen liiviin, ja kädessä oli hänellä kultanuppuinen sauva. Mutta suurinta huomiota herätti kaksi valkosesta, punaisesta ja sinisestä tehtyä nauhakokardia rinnalla ja hatussa.
Hänen seuralaisensa, joka astui parin askeleen päässä jäljessä oli hänen täydellinen vastakohtansa — pitkä ja iso kuin jättiläinen, kasvot karkeat ja päivettyneet. Hänelläkin oli samanlainen kummallinen puku, mutta huolimatta nauhoista ja seurasta oli hän kumminkin Buton, Saux'n seppä. Hän punastui kun katseemme yhtyivät, ja koetti piiloittautua Doury'n lihavan selän taakse.
— Hyvää huomenta, Doury, aloin minä. Minua nauratti miehen kömpelösti kohtelias käytös, mutta kirkkoherran vakavat kasvot pidättivät minua. — Millä asialla olette? lisäsin. — Ja millä voin olla teille avulias?
— Luvallanne, herra kreivi, alkoi Doury, vaan vaikeni ja oikasihe — sillä tottumus oli koukistanut hänen selkänsä — ja lisäsi sitten: yleiset asiat, herra. Ja kunnia saada neuvotella kanssanne.
— Neuvotella kanssani, ja vieläpä yleisistä asioista! huudahdin hämmästyneenä.
Hän hymyili ujosti, vaan pysyi sanoissaan.
— Aivan oikein, herra, sanoi hän. Suuria muutoksia on tapahtunut, ja olemme suuresti neuvon tarpeessa —
— Ettei minun tule hämmästyä sitä, että herra Doury tulee sitä täältä minulta etsimään?
— Niin aivan, herra.
Nyt en enää koettanut nauruani ja ylenkatsettani salata, vain kohautin olkapäitäni ja katsoin kysyvästi kirkkoherraan.
— No, sanoin, mistä on kysymys? Oletteko myönyt huonoa viiniä? Eli tahdotteko, että kansalliskokous antaisi määräyksiä ruokalajien vähentämisestä. Tahi —
— Herra, vastasi hän koettaen näyttää arvokkaalta, — nyt ei ole aika leikkiä laskea. Nykyisellä murrosajalla ovat yhtä hyvin ravintoloitsijain kuin luvallanne sanoen aatelinkin edut vaarassa, ja kun ne, joitten tulisi olla heillä johtajina, ovat jättäneet heidät —
— Mitä, ravintoloitsijatko! Huudahdin.
Hänen kasvonsa lensivät tulipunaisiksi.
— Herra kreivi tajuaa kyllä että tarkoitan kansaa, sanoi hän kankeasti. — Sanon vieläkin että sen luonnolliset johtajat ovat sen jättäneet —
— Kuka esimerkiksi?
— Artois'n herttua, Conde'n prinssi, Polignac'in herttua.
— Millä tavalla he sitten ovat hallituksesta luopuneet? kysyin.
— Mutta, hyvä Jumala, eikö herra kreivi sitten ole kuullut mitään?
— Mitä sitten?
— Että he ovat lähteneet Ranskasta? Että kuningassuvun prinssit salaa ovat lähteneet Ranskasta kolme päivää Bastiljin valloituksen jälkeen ja että —
— Mahdotonta! huudahdin.
— Ja minkätähden?
— Niin, sitä juuri tahdottaisiin tietää, herra kreivi, vastasi hän röyhkeästi. — Eräät sanovat että he lähdöllään tahtoivat rangaista Pariisia; toiset taas että he siten tahtoivat osoittaa tyytymättömyyttään hänen majesteettinsa kuninkaan armollisesta yleisestä armahtamisjulistuksesta, joka sinä päivänä julistettiin. Toiset taas sanovat, että he ovat lähteneet pelosta, että joutuisivat Foulon'in kohtalon alaisiksi —
— Houkkio, huusin minä tuimasti katsoen häneen, sillä tämä oli jo liikaa, houraattehan te! Palatkaa ruokainne luo. Mitä te tiedätte valtiollisista asioista? Jos isänisäni aikana näin olisitte puhunut kuninkaallisista prinsseistä, lisäsin harmistuneena, niin olisitte saanut syödä vettä leipää kuusi kuukautta ja olisitte kiittänyt Jumalaa jos raipoista pääsitte.
Ravintoloitsija ikäänkuin pieneni vihaisten katseitteni edessä, ja unhoittaen tehtävänsä änkytti hän anteeksipyynnön. Hän ei tarkoittanut loukata sanoi hän. Arvelin oikein läksyttää häntä, kun Buton ihmeekseni rupesi puolustamaan häntä.
— Mutta onhan siitä jo kulunut kolmekymmentä vuotta, virkkoi hän äreästi.
— Kuuleppas, lurjus, puhkesin sanomaan melkein tyrmistyneenä hämmästyksestä, — mitä asiaa sinulla oli tänne?
— Minä seuraan häntä, vastasi hän jurosti, osoittaen ravintoloitsijaa.
— Kenties puhumaan valtiollisista asioista?
— Niin juuri, herra.
— Mutta, hyvä Jumala, kiivastelin tuijottaen häneen epäillen, — jos se on totta, niin miksi ette ottanut mukaanne myöskin kartanokoiraa ja vuokraaja Jeans'in pässiä ja kätilön kissaa ja herra Doury'n paistinkääntäjää ja —
Isä Benoit laski kätensä käsivarrelleni.
— Ehkä olisi parempi että kuuntelisitte mitä heillä on sanottavaa, sanoi hän lempeästi. — Sitten, herra kreivi.
Nyökäytin jurosti päätäni. Mitä sitten tahdotte? sanoin. — Kysykää kysyttävänne.
— Kuvernööri on paennut, vastasi Doury, joka alkoi saada takaisin arvokkaisuutensa, — olemme saaneet neuvoja Pariisista, ja muutoin, seurataksemme tämän kaupungin jaloa esimerkkiä, valitsemme parhaallaan valiokuntaa, jonka tulee hoitaa maakunnan asioita. Ja valiokunnan edustajina olemme me, minä ja ystäväni tässä, tulleet luoksenne, herra.
— Mitä? huusin, voimatta enää hillitä itseäni. — Mitä tuolla on tekemistä valiokunnan kanssa tahi maakunnan asiain kanssa?
Näin sanoen osoitin ivallisesti Buton'ia, jonka päivettyneet kasvot kävivät punaisiksi; hän liikutteli levottomasti suuria jalkojaan kumminkaan mitään sanomatta.
— Hän on valiokunnan jäsen, vastasi ravintoloitsija tyytymättömästi silmäillen virkaveljeään. — Herra kreivi kyllä käsittää, että valiokunnan ollakseen miten mahdollista täydellisen, täytyy käsittää edustajia kaikista säädyistä.
— Siis arvattavasti minunkin säädystäni, sanoin ivallisesti.
— Juuri siitä syystä olemme tänne tulleetkin, vastasi hän ujosti. — Olemme sanalla sanoen tulleet kysymään, suvaitsetteko että teidät valitaan jäseneksi ja ei vaan jäseneksi mutta —
— Mikä kunnia!
— Mutta valiokunnan puheenjohtajaksikin.
Olihan tämä nyt juuri sitä, mitä olin aavistanut. Se oli tullut aivan yhtäkkiä, mutta pääasiassa se vaan oli todellisuudeksi muuttunut uneni. Kuuluihan se kauniilta, että tulla valituksi kansan edustajaksi, mutta että se tapahtui ravintoloitsija Doury'n kautta ja seppä Buton'in läsnäollessa, se oli minulle sangen vastenmielistä. Sen ei olisi pitänyt hämmästyttää minua, sillä täytyihän senlaista tapahtua maassa, jonka kuningas levollisesti katseli miten hänen linnoistaan toinen toisensa perästä valloitettiin ja miten hänen palvelijoitaan murhattiin, ja joka päälle päätteeksi vielä armahti kapinannostajia; olihan maaherra murhattu pääkaupungin kaduilla, olivathan kuningassuvun prinssit karanneet, mylläreitä hirtettiin, kuuluivathan levottomuudet ja kahakat kaikissa maakunnissa jokapäiväisiin tapahtumiin. Kaikkeen tähän nähden ehdotus ei ollut mitään niin ihmeellistä. Ja kun nyt jälestäpäin sitä ajattelen, niin ei se minustakaan enää mitään ihmeellistä ole. Olen nähnyt Doyry'n kaltaisten miesten tähtien ja kullan peittämänä seisovan lähellä valtaistuinta, olen nähnyt sepän, joka oli pajassa syntynyt, ruokailevan keisarien kera. Mutta tänä heinäkuun aamuna Saux'n terassilla tuntui tuo ehdotus minusta hullunkuriselta pilapuheelta, rohkeimmalta herjaukselta.
— Paljon kiitoksia, herra, sanoin vihdoin tointuen hämmästyksestäni. — Jos teitä oikein ymmärrän, niin on tarkoituksenne pyytää minua valiokunnan jäseneksi yhdessä tuon miehen kanssa? sanoin osoittaen Buton'ia. — Yhdessä talonpojan kanssa, joka on kartanossani syntynyt, ja joka vielä eilen kuului hallitukseni alle? Yhdessä tuon orjan kanssa, jonka esi-isäni ovat vapauttaneet? Yhdessä työntekijän kanssa, joka elää siitä palkasta, jonka minä hänelle annan?
Doury katsahti virkaveljeensä. — Niin herra kreivi, sanoi hän ryäisten, — ollakseen täydellisen täytyy valiokunnan edustaa kaikkia kansanluokkia.
— Valiokunnan! huudahdin voimatta enää hillitä ylenkatsettani. — Onhan se ihka uusi valtiolaitos Ranskassa se. Ja mikä on tämän täydellisen valiokunnan tehtävä?
Doury oikaisihe ja näytti paisuvan ylpeydestä.
— Maaherra on paennut, sanoi hän, — eikä kansa enää luota maistraatin jäseniin. Sitä paitsi huhutaan rosvoista ja kansalle pitää hankkia eloja. Kaikesta tästä tulee valiokunnan pitää huolta. Sen täytyy keksiä keinoja rauhan ylläpitämiseksi, sen tulee hankkia kaupungille ruokavaroja, maksaa sotamiehet ja aprikoida mitä tulevaisuudessa tulee tehdä. — Sitä paitsi, herra kreivi, jatkoi hän, — tulee se olemaan yhteydessä Pariisin kanssa ja —
— Sanalla sanoen, vastasin rauhallisesti, — se tulee hallitsemaan.Totta kai kuningas sitten on luopunut hallituksesta.
Doury säpsähti ja kalpeni hiukan.
— Jumala sen toki estäköön, sanoi hän surkeasti. — Valiokunta tekee tietysti kaikki hänen majesteettinsa nimessä.
— Ja hänen suostumuksellaankin?
Ravintoloitsija tuijotti minuun hämmästyneenä ja kauhistuneena ja mutisi jotakin kansasta.
— Vai niin, sanoin — se on siis kansa, joka kutsuu minua hallitsemaan? Ja yhdessä ravintoloitsijan ja talonpojan kanssa? Kai siellä tulee olemaan muitakin ravintoloitsijoita ja talonpoikia? Ja hallitsemaan? Anastamaan vallan hänen majesteetiltaan, lahjomaan hänen virkakuntaansa. Sanalla sanoen, hyvä ystävä Doury, jatkoin kohteliaasti, — kavaltamaan. Kavaltamaan, ymmärrättekö?
Nähtävästi ravintoloitsija ymmärsi, sillä hän pyyhki vapisevalla kädellä otsaansa ja tuijotti minuun surkeasti, saamatta sanaa suustaan. Taas vastasi seppä hänen puolestaan.
— Herra, mutisi hän, pyyhkäisten partaansa suurella, päivettyneellä kädellään.
— Älkää toki, Buton, keskeytin kohteliaasti. — Ollaksenne hallituksen jäsen olette aivan liiaksi kohtelias.
— Olette unhoittanut yhden asian, joka myöskin kuuluu valiokunnan tehtäviin, sanoi seppä käheällä äänellä, välttäen katsettani kuin arka ja itsepäinen koira.
— Ja mikä se on?
— Aatelin suojeleminen.
Tuijotin häneen harmistuneena ja ihmeissäni, tämä kun oli aivan uusi puoli asiasta.
— Miltä sitten? kysyin hetken äänettömyyden perästä.
— Omilta alustalaisiltaan, vastasi hän.
— Alanpa ymmärtää, heidän Buton'eiltaan siis. Aiotte ehkä polttaa meidät vuoteissamme?
Hän vaikeni jurosti.
— Paljon kiitoksia, Buton, sanoin. — Sekö siis on kiitoksenne talven elatuksesta. Onhan hyvän tekeminen todellakin kiitollista työtä tässä matoisessa maailmassa!
Sepän päivettyneet kasvot punastuivat ja äkkiä katsoi hän minua ensi kerran silmiin.
— Nyt tiedätte että valehtelette, herra kreivi, sanoi hän.
— Valehtelen, mies? huudahdin.
— Niin, herra, vastasi hän. — Te tiedätte että kuolisin edestänne, yhtä varmasti kuin jos kaularauta jo olisi kaulassani. Että ensin saisivat minut polttaa ennenkuin saisivat Sauxin sytyttää tuleen. Tiedätte että kuolemaani asti olen teidän armonne palvelija. Mutta, herra, pitkitti hän matalammalla äänellä ja arvokkaan vakavasti, niin että se hänen kaltaisensa miehen suusta hämmästytti, — on olemassa väärinkäytöksiä, joitten täytyy loppua. On olemassa hirmuvaltioita, joitten täytyy hävitä. Miehet, vaimot ja lapset näkevät nälkää, ja sen täytyy loppua. Köyhiä poljetaan, herra, — ei kyllä täällä, mutta kaikkialla muualla — ja senkin täytyy loppua. Köyhät maksavat veroa ja rikkaat ovat vapaat, köyhät teitä ylläpitävät, rikkaat käyttävät niitä; köyhillä ei ole suolojakaan mutta kuningas syö kultaa. Kaiken tämän täytyy loppua — hyvällä jos herrat niin haluavat — mutta loppua sen täytyy, herra — joskin meidän pitäisi linnoja polttaa, lisäsi hän jyrkästi.