Viides luku.
Eräs kohtaus tiellä.
Sepän odottamaton kaunopuheliaisuus ja se luottamus, joka hänen sanoissaan ilmeni, sekä senlaisten ajatusten ja tunteiden äkillinen ilmaiseminen, joita en luullut kenessäkään talonpojassa piilevän, saivat minun niin ällistymään, etten vähään aikaan saanut sanaa suustani.
Doury käytti tilaisuutta sanoakseen:
— Kyllähän herra kreivi nyt jo huomaa senlaisen valiokunnan tarpeellisuuden. Kuninkaan rauhaa tulee säilyttää.
— Minä huomaan, vastasin tuimasti, että hurjat roistot, jotka olisivat omiaan jalkapuuhun pantaviksi, käyvät irrallaan. Valiokunta? Antakaa kuninkaan virkamiesten pitää huolta kuninkaan rauhasta! Oikea koneisto —
— On turmeltunut.
Nämä sanat lausui Doury, vaan seuraavassa silmänräpäyksessä vapisi hän rohkeuttaan.
— Antakaa sille sitten aikaa korjautua! ärjäsin minä. Hyvä Jumala, että joukko ravintolakokkeja ja alhaisia talonpoikia kävelevät ympäri maata kapinaan kehoittamassa — ja tulevat minuakin siihen kehoittamaan! Poistukaa — minä en tahdo olla missään tekemisissä valiokuntanne kanssa! Menkää, sanon minä!
— Mutta — pitkitti hän ykspäisesti, surullinen ilme kalpeissa kasvoissaan,—pitäisihän teillä, herra kreivi, sentään olla hiukan kärsivällisyyttä, sillä jos joku aatelista — ja te etupäässä — tahtoisi olla mukanamme, niin —.
— Niin saisivat hirttää jonkun Douryn sijasta, keskeytin häntä. — Niin olisi olemassa joku, jonka taakse hän ja te muut voisitte piiloutua. Mutta minä en halua olla narrinanne.
— Onhan aateli muissa maakunnissa ollut puolellamme, vastasi Doury, jonka pettymys yhä enemmän ilmeni, — herra de Liancourt ja hra de Rochefoucauld eivät ole ylenkatsoneet —
— Mutta minä kumminkin ylenkatson sitä! vastasin. — Ja mikä on vielä enemmän, minä sanon sen teille nyt ja pyydän teidän panemaan se mieleenne, että itse saatte työstänne vastata, siitä työstä, jota nyt aloitatte. Olenhan sanonut teille että se on kavallusta. Se on kavallusta, enkä minä tahdo siihen osallinen olla. Ja nyt voitte mennä!
— Tulee tapahtumaan onnettomuuksia, mutisi seppä.
— Menkää! sanoin ankarasti. — Ellette mene, niin — —
— Ennen aamua loistaa taivas punaiselta. Edesvastaus on teidän, herra, vastasi hän.
Yritin lyömään häntä kepilläni, mutta hän väisti lyöntiä jonkunmoisella arvokkaisuudella ja kääntyi lähtemään. Doury, jonka kalpeat kasvot huonosti soveltuivat hänen koreaan pukuunsa, seurasi häntä. Seisoin hetkisen katsellen heidän jälkeensä, sitten käännyin kirkkoherraan kuullakseni mitä hänellä olisi sanottavaa.
Mutta isä Benoit oli kadonnut. Hän oli kiiruhtanut linnan läpi tavatakseen heitä portilla ja luultavasti estääkseen heitä tuumiaan toteuttamasta. Kävelin edestakaisin terassilla häntä odotellen. Nyt näin hänen ilmestyvän nurkan takaa; hän piteli kädessään hattua, Ja kun juuri oli keskipäivän aika ei hänen pitkä, laiha vartalonsa luonut juuri mitään varjoa. Huomasin hänen liikuttavan huuliaan ikäänkuin itsekseen puhellen, mutta kun huusin häntä katsahti hän ylös iloisesti hymyillen.
— Niin, vastasi hän kysymykseeni, — menin linnan läpi seisauttaakseni heitä.
— Se kai oli turha vaiva, sanoin. Miehet, jotka ovat kyllin hulluja uskomaan voivansa korvata hänen majesteettinsa hallitusta valiokunnalla, joka on kokoonpantu kokeista ja sepistä —
— Olen ruvennut valiokunnan jäseneksi, sanoi hän hiukan hymyillen.
— Mitä? Valiokunnan jäseneksikö! huudahdin ällistyneenä.
— Aivan oikein.
— Se on mahdotonta!
— Minkätähden, vastasi hän rauhallisesti. — Olenhan aina ennustanut tämän päivän tuloa. Onhan Rousseau saarnannut siitä "Contrat social'issa" ja Baumarchaise "Figaro'ssa" ja jokainen järkeisoppinut sitäpaitsi, joka edelliseen viittaa ja jok'ainoa hieno nainen, joka jälkimäiselle käsiään taputtaa. Niin, se on tullut nyt. Ja minä olen kehoittanut teitä, herra kreivi, pysymään säätynne puolella. Mutta minä, joka olen köyhä mies, minä pysyn säädyssäni ja rupean jäseneksi valiokuntaan, jonka perustaminen teidän mielestänne on hulluutta. — Mutta, jatkoi hän lämpimämmästi ja ikäänkuin vakuuttaakseen itseään — — onhan joku hallituksen muoto parempi kuin ei mikään? Ajatelkaa, herra, että entinen koneisto on särkynyt. Maaherra on paennut, kansa ei tottele virkamiehiä, sotaväki on kansan puolella. Oikeudenpalvelijat ja rangaistuksen toimeenpanijat ovat Jumala ties missä.
— Silloin, huudahdin harmistuneena, — on aika aatelinkin —
— Ruveta johtamaan ja hallitsemaan? keskeytti hän minua. — Mutta kenen avulla? Ehkä eräiden palvelijain ja metsänvahtien — kansaa vastaan, senlaista kansankokousta vastaan, jonka näitte kokoutuneena Cahors'in torilla? Se on vallan mahdotonta, herra!
— Mutta onko nyt maailma mennyt mullin mallin, huudahdin epäilyksissä.
— Niinpä tarvitaankin vankkaa horjumatonta tukea, joka ei ole tästä maailmasta, vastasi kirkkoherra hartaasti nostaen hattuaan ja vaipuen ajatuksiin, Hetken kuluttua virkkoi hän: — Asian laita on nyt kuitenkin näin. Kuulin Doury'ltä että aateli parhaallaan kokoutuu Cahorsiin luultavasti teidän ehdotuksenne mukaan kansaa kukistamaan. Mutta se on tietysti turha koetus ja siitä voi seurata jotakin pahempaakin, sillä se voi johtaa juuri niihin väkivaltaisuuksiin, joita he tahtovat estää.
— Cahors'issako?
— Ei, vaan maalla. Buton ei puhunut suotta. Hän itse on hyvä ja kunnon mies, mutta hän tuntee paljon senlaisia, jotka eivät sitä ole. Ja Quercy'ssä on paljon yksinäisiä linnoja ja hienoja naisia, joita eivät karkeat kädet koskaan ole liikuttaneet ja — ja lapsia.
— Mutta, hyvä Jumala, huudahdin kauhistuneena, — pelkäättekö sitten "jaquerien" kauhun aikojen uudistumista?
— Jumala tietää, vastasi hän juhlallisesti. — Isät ovat syöneet happamia viinirypäleitä, niin että lasten hampaat ovat turmeltuneet. Onhan Versailles'ssa niin monena vuonna kiskottu talonpojilta kaikki luihin ja ytimiin asti — niin että sen kerran saavat maksaa omalla nahkallaan. Sen estäköön kuitenkin armollinen Jumala. Mutta jos se hetki milloinkaan tulee — niin se on nyt tullut.
* * * * *
Kirkkoherran mentyä olin kuumeentapaisesti kiihoitetussa tilassa. Hänen sanansa olivat minussa eleille herättäneet vakaisia mietteitä. Mitä kaikkea voikaan tapahtua minun täällä toimettomana ollessa? Ja tyydyttääkseni uutisia ikävöivää mieltäni nousin hevosen selkään ja ratsastin Cahors'iin päin vievää tietä. Päivä oli kuuma eikä aika suinkaan ollut ratsastukselle sopiva, mutta liikkuminen teki minulle kuitenkin hyvää. Aloin tointua siitä ajatusten kuohusta, jonka kirkkoherran pelko ja Butonin varoitukset olivat minussa herättäneet. Hetken aikaa olin heidän silmillään asioita katsellut, olin antautunut heidän mielikuvituksensa johdettavaksi, ja ajatus että joukko postiljooneja, ravintoloitsijoita ja talonpoikia hallitseisi Ranskaa tuntui minusta nyt kun rauhassa sain asiaa ajatella vielä hullunkurisemmalta. Vähää ennen sekään ei ollut minusta mikään mahdottomuus että aateli säikähtyneitten jänisten tavalla pakenisi talonpoikia.
Tarkemman harkinnan perästä alkoivat asiat näyttäytyä luonnollisessa valossaan, ja nimitin itseäni houkkioksi, kun olin voinut antaa kahden innottelijan vetää itseäni nenästä. "Jaquerien" uudistuminen! Olihan enemmän kuin kolme vuosisataa jo kulunut siitä kauhun ajasta. Eihän kutkaan muut kuin lapset yöllisissä unissaan tahi joku romantillinen nuori tyttö vuorilinnassaan voisi haaveksia moisia mahdollisuuksia. Olinhan tosin ratsastaissani St. Alais'n ohi, joka sijaitsee hiukan syrjässä tieltä, kylän edustalla nähnyt joukon ihmisiä, jotka olivat synkän ja uhkaavan näköisiä ja hehkuvin poskin ja silmät säihkyvinä rypistetyn otsan alla nähtävästi odottivat — Jumala ties mitä. Mutta minä olin ennenkin nähnyt samanlaisia kansankokouksia huonoina aikoina, kun elot loppuivat tahi kun epäilys arentilaisten väkivaltaisuuksista pakoitti kansan lähtemään työstään ristissä käsin seisomaan. Mutta näistä kapinanyrityksistä ei ollut milloinkaan mitään seurauksia, paitsi kenties eräitä hirttämisrangaistuksia. Minkätähden siis nyt uskoisin sen paremmin onnistuvan ja pelkäsin että joku tulenkipinä Pariisista täälläkin tulen sytyttäisi?
Entinen rauhallisuuteni oli melkein palannut takaisin ja nauroin herkkäuskoisuuttani. Kirkkoherra oli antautunut pelkonsa valtaan ja Buton'in tietämättömyys ja herkkäuskoisuus olivat lopullisen vaikutuksen tehneet. Mikä oli sen hullumpaa kuin se otaksuminen, että Ranska, joka oli etevin, konservatiivisin ja sivistynein valtio Euroopassa, ja jossa parin vuosisadan kuluessa ei kukaan ollut uskaltanut tehdä vastarintaa kuningasvaltaa vastaan, nyt silmänräpäyksessä muuttuisi hurjain vallattomuuksien tantereeksi!
Tähän saakka olin päässyt mietteissäni, kun niitä äkkiä häiritsi kuomuvaunujen tulo edessäni olevan harjun yli. Parin minuutin ajan kuvastuivat kömpelöt vaunut selvästi taivaan rantaa vastaan, — näin selvästi ajajan, joka istui korkealla istuimellaan ja kaksi lakeijaa, jotka seisoivat vaunun takana. Sitten vaunut alkoivat hiljalleen vieriä alas minua kohti. Lakeijat hyppäsivät alas kiinnittämään pyöriä, raskaat vaunut pyörivät naristen alaspäin promsseilta pidätettyinä ja hevoset liikuttivat levottomasti päätään. Puolen penikulman verran kulkee tie suoraan alaspäin, sen varsilla kasvaa molemmin puolin korkeat haavat ja läpi selkeän kesäisen ilman kuuli selvästi rattaitten ratinan ja valjaiden kolinan.
Vihdoin eroitin niiden olevan rouva de St. Alais'n vaunut, ja minua halutti suuresti kääntyä takaisin etten kohtaisi niitä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tuli ylpeys minulle avuksi; kannustin hevoseni ja ratsastin niitä vastaan.
Tapausten perästä Cahors'issa en ollut tavannut juuri ketään ihmistä paitsi isä Benoit'ta, ja veri syöksi kasvoihini ajatellessani odottavaa kohtausta. Siitä syystä minusta tuntui että vaunut lähestyivät erinomaisen hitaasti, mutta vihdoin ne kuitenkin olivat minun kohdallani, ratsastin hevosien ohitse, otin hatun päästäni ja katsoin sisälle vaunuihin, peljäten näkeväni rouva de St. Alais'n ja toivoen näkeväni Louis'ta mutta kaikessa tapauksessa päätin tervehtiä. Sen ainakin vaati kohteliaisuus.
Mutta kunniasijalla istuikin pieni, hento olento. Minut nähdessään lensivät hänen kalpeat, ihmettelevät kasvonsa tulipunaisiksi, silmät ammottivat seljällään pelvosta ja huulet vapisivat liikutuksesta. Se oli neiti de St. Alais.
Jos sekuntiakaan ennemmin olisin tiennyt hänen istuvan yksin vaunuissa, olisin sanan sanomatta ratsastanut ohi, joka varmaan olisi ollut viisaimmin tehty sen perästä mitä oli tapahtunut. Viimeisenähän toki minun piti tunkeilla hänen läheisyyteensä. Mutta ajaja, joka luultavasti salaa nauroi kohtausta — sillä se tapa millä rouva de St. Alais oli minua kohdellut, oli luultavasti koko talonväellä puheaineena — pysäytti hevoset, ja vaistomaisesti minäkin pidätin hevostani. Ja siten tapahtui että me, ennenkuin ennätin huomatakaan, että hän oli yksin lukuunottamatta kahta kamarineitsyttä, jotka istuivat selin hevoseen, tuijotimme toisiimme kuin hullut.
— Neiti! sanoin.
— Herra, vastasi hän melkein koneellisesti.
Minulla ei olisi ollut oikeutta sanoa sen enempää ja minun velvollisuuteni olisi ollut ratsastaa eteenpäin, mutta joku salaperäinen voima pakoitti minut sanomaan:
— Neiti on matkalla St. Alais'iin?
Hänen huulensa liikkuivat mutta hän ei saanut sanaakaan sanotuksi. Ikään kuin lumottuna hän tuijotti minuun. Mutta vanhempi kamarineitsyistä vastasi hänen puolestaan iloisesti:
— On, herra.
— Ja rouva de St. Alais?
— Hän jää Cahors'iin markiisin kera, jonka täytyy olla siellä.
Nyt ainakin olisi ollut aika lähteä, mutta tuon nuoren tytön näkeminen, joka istui siinä äänetönnä ja punastuen ja ajatus että hän yksin ja suojatta tulisi St, Alais'iin, jossa muistin nähneeni nuo uhkaavat kasvot, vaikutti sen, että pysähdyin ja vihdoin sanoin mitä ajattelin.
— Neiti, puhkesin sanomaan, välittämättä hänen seuralaisistaan, — jos huolitte minun neuvostani, niin käännytte takaisin.
Toinen kamarineitsyistä mutisi: — Kunniani kautta! ja toinen heitti nenäkkäästi päätään taaksepäin ja kysyi — Minkätähden? Mutta nyt neitikin sai takaisin puhelahjansa.
— Minkätähden, herra? kysyi hän kirkkaalla miellyttävällä äänellään, ja hänen silmissään kuvastui hämmästys, joka hetkeksi voitti hänen ujoutensa.
— Sentähden, vastasin vastahakoisesti, kun jo kaduin että olin ruvennut puheisille, — että yleinen tila maassa on senlainen — tarkoitan ettei rouva markiisitar luultavasti ymmärrä että — että —
— Mitä, herra? kysyi hän kankeasti.
— Että St. Alais'ssa on hyvin levotonta ja että —
— St. Alais'ssako? kysyi hän,
— Minun olisi ehkä pitänyt sanoa sen seutuvilla, vastasin neuvottomasti. — Ja — ja, sanalla sanoen, minun arveluni mukaan olisi parasta, että neiti kääntyisi takaisin —
— Ja seuraisi hra kreiviä kenties? virkahti toinen kamarineitsyistä pilkallisesti nauraen.
Neiti katsahti tuota uhkarohkeaa leimuavin silmin, niin että oikein hämmästyin. Ja sanoi sitten väräjävällä äänellä:
— Aja eteenpäin!
Ja taaskin käyttäydyin typerästi.
— Pyydän tuhatkertaa anteeksi neiti, mutta —
— Aja eteenpäin! sanoi hän uudestaan äänellä, joka ei sietänyt vastaansanomista vaikka se vielä olikin kirkas ja vieno. Se kamarineitsyistä, joka ei ollut nenäkäs — toinen oli jotenkin nolon näköinen — kertoi käskyn, vaunut lähtivät liikkeelle, ja seuraavassa silmänräpäyksessä olin yksin tiellä hattu kädessä tuijottaen nolona vaunujen perään.
Muistan vielä aivan selvästi suoran tien korkeine puuriveineen, hitaasti poisvierivät vaunut ja lakeijain vahingoniloiset kasvot, kun ne pölyn läpi kääntyivät minua katsomaan. Muististani on monta tärkeämpää ja merkillisempää kuvaa hälvennyt, vain tuo kuva on säilynyt niin erinomaisen selvänä ja kirkkaana.
Vereni kiehui, olin suutuksissa itseeni ja täysin tietoinen siitä, että olin käyttäytynyt sopimattomasti ja hyvin ansainnut saamani nenästyksen. Mutta kaikkeen tähän sekaantui aivan uusi tunne. Neitosen kasvot ja hänen vuoroin ihmettelevä ja ylenkatseellinen katseensa olivat alinomaa silmissäni. Ratsastaissani eteenpäin ajattelin yksinomaan häntä, enkä Doury'tä tahi Buton'ia, en valiokuntaa tahi kirkkoherraa, en kuumuutta tahi pölyistä maantietä. Unhotin kaiken muun paitsi talonpoikaiskapinan mahdollisuutta. Yhtäkkiä se näytti aivan uudelta ja kamalalta ja se tuntui sekä mahdolliselta että uhkaavaltakin. Nuo lapselliset kasvot olivat Buton'in varoituksille antaneet senlaisen todellisuuden, jota eivät kaikki kirkkoherran viittaukset olleet voineet niille antaa.
Tämä ajatus kiusasi minua niin, että minä, päästäkseni siitä, kannustin hevostani ja ratsastin eteenpäin Gil'en ja André'n seuraamana, jotka epäilemättä ihmettelivät etten palannut takaisin. Sepän sanain vaikuttamat kamalat näyt täyttivät ajatukseni niin, etten huomannut ajan kulkua; kun vihdoin niistä heräsin, olin jo puolitiessä Cahors'iin, joka on puolentoista peninkulman päässä Saux'sta. Silloin pysäytin hevoseni keskelle tietä epätietoisena mitä tekisin. Jos ratsastaisin eteenpäin, olisin tunnin kuluessa rouva de St. Alais'n portilla, ja silloin en tarvitseisi mitään katua. Mutta toisekseen tarvitseisin saman verran aikaa ollakseni turvassa kotonani.
Mitä nyt valitseisin? Se oli päättävä hetki, vaikk'en sitä silloin tiennyt. Neidin suloiset kasvot, hänen kauneutensa, viattomuutensa ja avuton tilansa ikäänkuin vetosivat parempaan itseeni ja houkuttelivat minua Cahors'iin — varoittamaan. Toisaalta taas ylpeyteni houkutteli minua kääntymään takaisin välttääkseni senlaista vastaanottaa, jota syystä odotin.
Lopulta ratsastin kumminkin eteenpäin; ja vähemmässä kuin tunnissa olin ehtinyt Valandré-sillalle.
En kumminkaan tehnyt päätöstäni ilman epäilystä enkä jatkanut matkaani ilman levottomuutta. Elävästi muistin rouva de St. Alais'n ivalliset sanat ja herjaavat syytökset, niin että ylpeys monta kertaa oli pakoittaa minut palaamaan. Mutta aina minua estivät nuo tylyt kasvot ja julmat silmät, jotka olin nähnyt St. Alais'n kylän edustalla, muistin miten vihattu Gargouf, St. Alais'n vouti oli kaikilta alustalaisilta; mieleni kuvaili kaikkia hirmunäkyjä, jotka voivat tapahtua ennenkuin apua ehti saapua, ja se esti minua palaamasta.
Mutta yhtäkaikki olin niin kiintynyt ajattelemaan vastenmielistä ja ivallista vastaanottoa, etten aluksi huomannut Cahors'in kaduilla vallitsevaa hälinää ja levottomuutta. Kaikkialla oli ihmisryhmiä, jotka innokkaasti keskustelivat, ja parissa paikassa oli eräitä miehiä noussut tuoleille — joka oli minulle jotakin aivan uutta — ja puhuivat kansalle. Eräät puodit olivat suljetut, toisia sotamiehet vartioivat ja kaikki leipuripuodit olivat tarkkaan vartioidut. Monella oli kädessä sanomalehtiä ja lentokirjoja ja ne puhuivat äänekkäämmin kuin muut. Muutamin paikoin huomattiin minun tuloni, mutta se huomio oli hyvin epäilyttävää laatua; eräät kunnioittavasti tervehtivät minua, mutta useimmat tuijottivat minuun äänetönnä. Kysyivätpä muutamat sivumennen uutisiakin minulta, vaan kun en mitään tiennyt, nolostuivat he. Parissa paikassa kansa vihelsi ja huusi minulle.
Se suuresti suututti minua, mutta eräs ihmeteltävä seikka saattoi minun kohta unhoittamaan sen. Siinä ratsastaissani kuulin jonkun huutavan minua nimeltä, kääntyessäni näin herra de Gontaut'n kiiruhtavan jälessäni niin pian kuin hänen arvokkaisuutensa ja huonot jalkansa sallivat. Tavallisuuden mukaan hän nojautui palvelijansa käsivarteen, toisessa kädessä piteli hän nuuskarasiaa ja keppiä; kaksi voimakasta lakeijaa seurasi häntä. Minulla ei ollut syytä luulla hänen välittävän tekemästäni palveluksesta tahi luulla häntä kiitollisemmaksi kuin viimein tavatessamme; sitä suurempi oli hämmästykseni, kun hän tuli luokseni vanhat, ryppyiset kasvot mitä miellyttävimmässä hymyssä.
— Eipä kaukaisin aikoin ole minulle mitään niin hauskaa tapahtunut, kuin tämä kohtaus, herra kreivi, sanoi hän tervehtien minua miellyttävän ystävällisesti. — Kunniani kautta, herra kreivi, te olette vienyt voiton meiltä kaikilta! Mikä vastaanotto teitä odottaa! Tunnette kai tuon lauseen, jatkoi hän käheällä naurulla, — taivaassa on suurempi ilo yhdestä syntisestä, joka itsensä parantaa, kuin — haa, haa, haa! No niin, emme saa kadehtia teitä. Te olette läksyttänyt heitä, ja me olemme taas yhdistetyt.
— Mutta, herra parooni, huudahdin aivan hämilläni, hänen pyynnöstään laskettuani hevoseni astumaan, ja hänen siinä rinnalla liikatessa, — enhän ensinkään ymmärrä teitä!
— Ettekö?
— En.
— Ahaa, ette kai luullut että me niin pian saisimme asiasta tiedon, sanoi hän salaperäisesti nyökäyttäen harmajaa päätään. — Mutta voin vakuuttaa teille, että meillä on varmat tiedot. Sota on alkanut, eikä vakoomista ole laimiinlyöty. Meiltä jäävät harvat asiat huomaamatta ja kohta nuo katalat opetamme. Totta puhuen niin se oli tuo kirottu Doury lurjus, joka asiasta kertoi. Olen kuullut että te olette puhunut heille katkeraa totuutta. Valiokunta, aina toimessa oleva valiokunta — ne häpeemättömät lurjukset! Ja aivan meidän nenämme edessä! Mutta kuulin teidän, herra kreivi, antaneen heille oivallisen läksyn. Jos heihin olisitte yhtynyt, niin silloin —
Hän seisattui äkkiä. Eräs mies, joka kulki kadun poikki, oli kovanlaisesti sysäissyt häntä. Vanhus suuttui ja nosti kiroten keppiään, mies vetäytyi syrjään mutisten kohteliaan anteeksipyynnön. Mutta herra de Gontaut ei niin vähällä ollut hyvitetty. — Katala! huusi hän vihasta vapisevalla äänellä, — tahdot kai taas viskata minut kumoon. Mutta odotas, kyllä me vähitellen opetamme teitä tuntemaan paikkanne. Sen teemme, totta jumaliste. Minun nuoruuteni aikana —
— Mutta, herra parooni, sanoin kääntääkseni hänen huomiotaan toisaalle, sillä näin muutamain lähellä seisovain uhkaavasti katselevan meitä, ja huomasin, ettei paljoa tarvittaisi riidan puhkeamiseksi, — oletteko varsin varma siitä, että voimme pitää heitä aisoissa?
Vanhus vapisi vielä, mutta yhtä kaikki hän oikasihe liikuttavan ylpeästi. — Saammepa nähdä! huudahti hän. — Kun leikistä tosi tulee, niin saamme nähdä, herra kreivi. Mutta nyt olemme perillä, ja tuolla balkongilla seisoo rouva de St. Alais muutamien seuralaistensa kanssa. Hän pysähtyi ja suuteli mielistelevästi sormeaan. — Kiiruhtakaa tuonne ylös, herra kreivi, niin, saamme nähdä miten teitä vastaanotetaan, jatkoi hän. — Ja minä — minäkin olen varmaan tervetullut vieras, kun tuon teidät mukanani.
Kaikki tuntui minusta enemmän unelta kuin todellisuudelta. Neljätoista päivää sitten oli minut törkeillä solvauksilla ajettu ulos tästä talosta ja kielletty koskaan sen kynnyksen yli astumasta. Ja nyt minua balkongilta, joka oli täpösen täynnä kauniita naisia ja komeita kavaljeereja, tervehdittiin huiskutuksilla ja hymyilemisillä. Rappusten juurella, jossa joukko palvelijoita ja lakeijoja vastaanotti alinomaa tulevia ja meneviä, tervehdittiin minua mieltymyksen osoituksilla. Kaikkialla näkyi kiiltäviä nuuskarasioita ja kultapäisiä keppiä, ja säihkyvät silmät viuhkojen takana loistivat kilvan peilien ja kristalliruunujen kera. Kun astuin sisään, aukeni minulle leveä tie; ovessa tuli Louis minulle vastaan, ja ensimäisessä salongissa tuli rouva de St. Alais jo lattian puolitiessä vastaan minulle. Se oli voittoriemua — voittoriemua, joka minusta oli perin ymmärtämätöntä ja arvoituksentapaista, kunnes sain tietää että lähetystölle antamaani vastausta kymmeniä ja satoja kertoja oli liioiteltu, kunnes se oli kiivaimpienkin vaatimusten mukainen. Rauhallisemmat ja ajattelevammat luulivat mielipiteitteni muutoksessa näkevänsä sen taantumisen todistuksia, jota kuninkaan puoluelaiset levottomuuksien alusta asti olivat toivoneet.
Eipä siis ihme, että ensimäinen hämmästys ja huumaus sai minut valtoihinsa. Olisi vaadittu suurta rohkeutta, että tässä seurassa ja emännän erinomaista kohteliaisuutta kuunnellen tunnustaa, etten ollut tullut heihin yhtyäkseni, että asiani oli kokonaan toinen ja että, vaikka olinkin evännyt lähetystön, niin en kuitenkaan aikonut sen tarkoituksia vastustaa. Sitäpaitsi olivat asianhaarat lähetystön käydessä, Doury'n suuriluuloisuus ja Buton'in viittaukset, puhumattakaan pariisilaisen alhaison vallattomuuksista, tehneet minuun hyvin epäsuotuisan vaikutuksen. Tuhansien tavalla, jotka ovat olleet valmiit parannuksia ilolla tervehtimään, peräydyin kun huomasin minkä laajuuden ne alkoivat saada. Ja vaikka en mitään sen vähemmin ajatellut ratsastaissani Cahors'iin, kuin St. Alais'n puolueesen yhtymistä, niin oli minulle kumminkin peräti mahdotonta sillä hetkellä irtautua heistä selittämättä käyntini oikeaa tarkoitusta.
Sanalla sanoen minä olin asianhaarojen vallassa, silloin heikko, kun olisi tullut olla luja ja itsepäinen kun olisi tullut olla perään-antavainen, ollen vuoroin poikamaisen itsepäinen vuoroin poikamaisen oikullinen — ensin välikappale ja sitten pelkuri raukka. Niin, siltä se ainakin näytti ja olihan se osaksi tottakin. Mutta se aika oli koetuksen aika, enkä minä suinkaan ollut ainoa tahi vanhin joka näinä päivinä mielipiteitä muutin, viikon päästä taas hyväksyäkseni entiset, tahi ainoa, jonka oli vaikea valita makunsa mukainen kokardi — punainen, valkonenko, tahi musta eli kolmivärinen.
Sitä paitsi imarteleminen miellyttää; olin nuori ja mielessäni oli tuon nuoren naisen kuva — ja rouva de Alais'n kohteliaisuus voitti kaikki. Luulen että hän arvoitti minua viimeisen vastustukseni jälkeen ja ylpeili minusta kääntymiseni jälkeen yhä enemmän sen vastustusvoiman suhteen, jota olin osoittanut omaavani.
— Kuta vähemmän puhun sen parempi, sanoi hän, arvokkaisuudella, joka oli yhtä paljon minulle kuin hänellekin kunniaksi. — Paljon on tapahtunut sitten kun viimeksi näin teitä, eikä kumpainenkaan meistä ole täydellisesti pysynyt mielipiteissään. Suokaa minulle anteeksi! Naisen sanat ja miehen miekka eivät häpeätä tuota.
Kumarsin ilosta punastuen. Oltuani pari viikkoa yksinäisyydessä, vaikutti tämä loistava ihmisjoukko, jotka hymyilivät ja kuiskuttelivat keskenään ja joilla kaikilla oli vainyksimielipide jayksipäämäärä, suunnattomasti minuun. Viehätyin tahtomattanikin ja annoin rouva de St. Alais'n tehdä minut uskotukseen.
— Kuningas — hän puhui aina kuninkaasta — kai kohdakkoin osoittaa valtansa. Tähän asti on hän sallinut huonoin neuvonantajain pettää itseään, mutta sillä on oleva loppunsa. Sillä aikaa tulee kuitenkin meidän asettua oikeille paikoillemme. Meidän pitää antaa aseita palvelijoillemme ja alustalaisillemme, tukehduttaa levottomuuksia ja kukistaa kaikki koetukset anastaa etujamme.
— Mutta valiokunta, hyvä rouva?
Hän kosketti minua viuhkallaan ja vastasi hymyillen:
— Sitä kohtelemme samoin kuin tekin.
— Luuletteko olevanne kyllin voimakkaat?
— Me kai tarkoitatte?
— Niin me, vastasin punastuen.
— Miksi emme olisi? Olisiko muu mahdollistakaan, vastasi hän ylpeästi silmäillen ympärilleen. — Voitteko epäillä sitä tämän seuran läsnäollessa, herra kreivi?
— Mutta Ranska? kysyin.
— Me olemme Ranska, vastasi hän ylpeällä liikkeellä. Ja tuo loistava seura, joka täytti hänen huoneensa, oli hänen puheelleen puolustukseksi. Ne olivat komeita miehiä ja kauniita naisia, ja semmoista seuraa olen sittemmin vaan pari kertaa sen jälkeen nähnyt. Pinnan alla voi kyllä piillä paljon turhamielisyyttä, kevytmielisyyttä, kateutta, eripuraisuutta ja välinpitämättömyyttä, mutta tukkajauho ja ihomaali ja silkkikankaat saattoivat nämä ikivanhain tapain edustajat näyttämään voimakkailta ja melkeinpä arvokkailta. Jos eivät kaikki olleetkaan sotilaita, niin oli kumminkin useimmilla miekat, ja ne ymmärsivät niitä käyttääkin. Silloin oli vielä todistamaton se tosiasia, että tuo lyhkänen miekka, joka kaksintaistelussa oli niin tehoisa, oli peräti hyödytön kansanjoukkoa vastaan, joka oli varustettu kivillä ja keihäillä. Ei mikään näyttänyt sen helpommalta kuin että pari sataa aseilla varustettua aatelismiestä voisi maakuntaa hallita.
Kaikessa tapauksessa minä en tässä tuumassa huomannut mitään mahdottomuutta, ja vaikka en millään erinomaisella innostuksella rintaani kiinnittänyt valkoista kokardia, niin ei se tapahtunut vastenmielisestikään. Työntäen syrjään kaikki parannuspuuhat tulevaisuuteen yhdyin siihen mielipiteesen, että maa ensi aluksi kipeimmästi kaipasi järjestystä.
Tämä tuuma oli kaikille yhteinen, ja kaikki luulivat sen helposti toteuttavansa. Kuulin kyllä eräiden lausuvan epäilemistä ja levottomuutta, mutta enimmäkseen vain kerskailtiin, ja se joka ei vähimmän kehaillut huonoudestaan huolimatta, oli hra de Gontaut. Ei kukaan virkkanut sanaakaan levottomuudesta maakunnassa tahi talonpoikain kapinasta. Ja seisoessani tämän loistavan seuran keskellä, alkoi vaara minunkin silmissäni näyttää niin vähäpätöiseltä, että hienotuntoisuus ja pelko näyttää naurettavalta, saivat minun vaikenemaan. Neidistä en voinut puhua joutumatta hämille ja varoitus, jota varten olin tullut, jäi lausumatta. Tiesin että minulle naurettaisiin, luulottelin että olin erehtynyt ja — vaikenin.
Vasta poislähtiessäni, luvattuani tulla takaisin seuraavana päivänä, puhuttelin Louis'ta. Hetkisen olimme kahden kesken, ja minä kysyin hiukan empien luuliko hän sisartaan St. Alais'ssa turvatuksi.
— Miksi ei? kysyi hän välinpitämättömästi, pannen kätensä olkapäälleni.
— Levottomuudet eivät rajoitu yksistään kaupunkiin, vastasin — vaan ovat maaseudulla ehkä vieläkin pahemmat.
— Annat asialle aivan liiallisen arvon, ystäväni, vastasi hän kohauttaen olkapäitään. — Usko minua, nyt kun olemme sovinnossa, on kaikki vaara ohitse.
Ja tämä tapahtui samana iltana elokuun neljäntenä päivänä, kun Kansalliskokous Pariisissa yhden ainoan istunnon kestäessä lakkautti kaikki erikoisoikeudet, verovapautukset ja etuoikeudet, talonpoikain päivätyövelvollisuuden, kymmenykset ja suolaveron! Yhden ainoan istunnon kestäessä ja kuitenkin luuli Louis levottomuuksien loppuneen!
Kuudes luku.
Kapina.
Siihen aikaan olivat tavallisesti vain tuliastia torilla ja kolme neljä lyhtyä katujen kolkissa valaisemassa kaupunkien katuja. Kun nyt pysähdyin sen harjun rinteellä, joka kohoaa Valandré-sillan toisella puolen, katsahtaakseni takaisin Cahors'iin, oli edessäni vain synkkä pimeys, jota vain siellä täällä keltainen tulipilkku valaisi, se kertoi salaperäisesti valaisten jotakuta muuria tahi katonräystästä nukkuvasta kaupungista.
Joki, jonka heikosti kimeltelevä pinta hiukan häämöitti pimeydestä, kierteli sen ympäri. Ylhäällä ilmassa ajelehtivat pilvet ja tuuli, joka vuodenaikaan tahi ainakin päivän kuumuuteen nähden oli kolkko, jäähdytti vertani ja täytti mieleni yöllisellä juhlallisuudella.
Siinä seisoessani kuunnellen hevosten läähätystä, alkoi se kiihoitus, jonka vallassa neljän viimeisen tunnin kuluessa olin ollut, vähitellen haihtua, jättäen minut ihmettelemään — ihmettelemään ja vähän katumaankin. Päästyäni kiihoitetusta mielentilastani, näytti minusta seura, josta tulin, vähemmin miellyttävältä, ehkäpä pahemmaltakin. Yöllisessä hiljaisuudessa kuulin soraääniä tuossa kyynillisessä, kehuvassa puheessa ja missä ylen itsekkäissä tuumissa, joita olin ollut pakoitettu tuntikaudet kuuntelemaan. Rouva de St. Alais'n sanat: 'Me olemme Ranska', jotka kyllä kuuluivat kauniilta salongin säteilevässä valossa, pitsien, kaluunain ja punaisten hännystakkien seassa, tuntuivat minusta nyt mielettömiltä katsoessani ulos äärettömään yöhön, jonka takana oli kaksikymmentäviisi miljoonaa ranskalaista.
Mutta, mikä tehty, se tehty. Valkoinen kokardi oli rinnallani; olin sitoutunut kuulumaan yhteen puolueesen — ja omaan puolueeseeni. Ja se olikin kenties parasta. Mutta ajatus karkoitti innostuksen; sen kadottua ja kun seuralla, jossa ikään olin ollut, ei enää ollut valtaa ylitseni, sai taas asia, joka vei minut Cahors'iin, mielessäni entisen merkityksensä. Kuta enemmän rouva de St. Alais'n vaikutus heikkoni, sitä selvemmin muistin neitiä, miten hän yksin ja peljästyneenä istui vaunuissa, kunnes vihdoin suuttuneena käänsin hevoseni ja kiirehtimällä sitä juoksemaan koetin irtautua ajatuksistani.
Mutta yöllä ei niin helposti kuin päivällä voi itseään paeta. Tuulen humina pähkinäpuissa, ajelehtavat pilvet, hevosen kavioiden kopina maata vasten, kaikki tämä melkein kuin väkisin asetti vereni ja suonten tykytyksen. Miehet, takanani joko puhelivat uneliaasti tahi ratsastivat ääneti. Kaupunki oli jo melkoisen matkan päässä takanamme. Niin kauas kuin silmä ylti ei näkynyt ainoankaan tulen välkettä. Olimme ainoat olennot siinä yöllisessä maailmassa, jonka läpi ratsastimme, ja se näytti olevan täynnä mustia salaperäisiä joukkoja, jotka äkkiä kohosivat kohti harmajaa taivasta tuota pikaa taas alas vaipuakseen.
Vihdoin ehdimme kunnaalle, joka on St. Alais'n yläpuolella, ja minä tirkistin kiihkeästi alas laaksoon nähdäkseni tulen valoa ajattelematta, että kun kohta oli puolenyön aika, kyläläiset luultavasti jo useampia tunteja sitten olivat menneet levolle. Pettymys ja viivytys — meidän kun täytyi rinteen jyrkkyyden takia ratsastaa käyden — suututti minua; ja kun samassa takanani kuulin äänen, jonka aivan hyvin tunsin, suutuin silmittömästi.
— Seis, hölmö! — huusin pidättäen hevostani ja kääntyen satulassa. — Onhan tamma taaskin taittanut kenkänsä, ja sinä vain ratsastat kuin piru itse olisi kintereilläsi! Astu alas katsomaan. Luuletko minun —
— Antakaa anteeksi, herra, — änkytti Gil. Hän oli nukkunut satulaan.
Hän kompuroi alas. Se oli kaunis ja kallis tammahevonen, jolla hän ratsasti, ja sillä oli erityinen taipumus taittaa kenkä toisesta takajalasta, ja se alkoi sitten aina liikata. Buton oli koettanut kaikki keinonsa kuitenkaan onnistumatta. Kumarruin alas kun Gil nosti hevosen jalkaa. Korvani ei ollut pettänyt; kenkä oli kun olikin katkennut. Gil koetti reväistä pois rautapalaista, joka vielä riippui kaviossa, mutta hevonen kun oli vikuri, niin hän ei onnistunut.
— Se ei voi sillä keinon astua kotia, — sanoin suuttuneena.
Miehet hetken aikaa äänetönnä tuijottivat hevoseen. Vihdoin Gil ehdoitti:
— St. Alais'n paja ei ole täältä kolmensadan kyynärän päässä, — sanoi hän, — ja tie on tuossa lähellä. Voimmehan kolkuttaa Petit Jean'in ovelle ja pyytää häntä hohtimineen tulemaan tänne. Mutta —
— Mitä? — kysyin ärtyisesti.
— Niin, herra, minä satuin riitautumaan hänen kanssaan Cahors'in markkinoilla, — vastasi Gil typerästi, — ehkei hän siitä syystä tahtone auttaa meitä. —
— Siis menen itse, — sanoin tuikeasti. — Olkaa te täällä ja koettakaa rauhoittaa hevosta. —
André piti jalustinta minulle, noustakseni satulaan. Paja, joka oli kylän ensimäinen mökki, oli kotvan matkan päässä, ja minun olisi pitänyt ratsastaa sinne; mutta suuttumukseni vallassa olin taipuvainen tekemään kaikki nurin päin, niinpä äreästi kieltäydyin hänen avustaan ja läksin jalan matkalle. Syrjätie oli noin viidenkymmenen askeleen päässä, hetken päästä ehdin kylän kujosille, enkä sitten enää kuullut palveliaini ääniä enkä suitsien helinää.
Molemmin puolin tietä kasvoi korkeita haapoja, niin että se oli pimeä kuin hauta, ja hapuillen vaan pääsin eteenpäin. Päälle päätteeksi kompastuin useita kertoja, josta suuttumukseni yhä yltyi, niin että kaikesta sydämestä kirosin syviä rattaankuoppia tiellä ja kuuta, joka oli nähnyt hyväksi liian aikasin laskeutua. Lakkaamaton humina haapojen latvoissa koko ajan vaivasi minua ja kiusasi selittämättömällä tavalla. Taas kompastuin, kirosin Gil'eä ja pysähdyin sitten kuuntelemaan, Olinhan jo kaukana pysäyspaikastamme, ja kumminkin kuulin taas suitsien kolinaa, ikäänkuin hevoset olisivat seuranneet minua.
Suuttuneena kuuntelin luullen etteivät miehet olleet totelleet käskyäni. Silloin huomasinkin äänen kuuluvan edestäpäin ja että se oli siksi kovaa ettei se voinut johtua suitsista ja jalustamista. Hiukan ihmeissäni tästä kompuroin vielä eteenpäin ja punertava valo, joka äkkiä tunki pimeyden läpi ja valaisi haavat, ilmoitti minulle sen kummallisen vaan mieluisen asian että pajassa oltiin työssä.
Juuri päästyäni selville siitä, tuli paja erään nurkan takaa näköisälle; pysähdyin aivan ällistyneenä. Täyttä vauhtia työskenneltiin pajassa. Toimessa oli vähintään kaksi vasaraa, näin niiden kohoavan ja laskeutuvan, ja vaikka näytti siltä kuin ne äänen heikontamiseksi olisivat olleet jollakin käärityt, kuului kuitenkin tasainen, heläjävä kalke kun ne sattuivat alasimeen. Punertava valo valui tielle, valaisi vastakkaiset puut ja loi taivaalle pitkät, pimeät varjot.
Tämä näky täytti minut kummastuksella, sillä olihan nyt puolenyön aika. Pian huomasin vielä jotakin muuta, mikä vielä enemmän hämmästytti minua ja joka onneksi sai minut seisattumaan. Pajan edustalla liikkui näet puoleksi alastomia miehiä, käsivarret olivat paljaat, tukka takkuinen ja kasvot mustapintaiset, olisi ollut mahdoton laskea niitä, ne kun liikkuivat niin nopeasti. Siinä oli minulle kyllä, että huomasin useimmalla heistä olevan ruoskia ja heinätaikkoja käsissä ja että eräs mies näytti jakavan heitä ryhmiin ja antavan heille käskyjä, sekä että heidän liikkeissään, vasarain kalkkeesta huolimatta, oli jotakin salaperäistä.
Hetken aikaa seisoin kuin naulattuna. Sitten hiivin vaistomaisesti puiden alle ja katsoin sieltä kummallista näkyä. Eräs mies, joka näytti olevan joukon johtaja, kantoi olallaan kirvestä, jonka leveä terä punertavassa valossa oli kuin veressä kastettu. Tuo mies ei hetkeäkään ollut rauhassa. Hän kiiruhti ryhmästä ryhmään, ojenteli käsiään, jakeli käskyjä ja rohkaisi. Väliin kiskasi hän yhdestä ryhmästä jonkun miehen ja tuuppasi hänet kiivaasti toiseen, väliin piti hän pienen puheen, josta en kumminkaan kuullut sanaakaan, kun seisoin noin sadan askeleen päässä, väliin meni hän pajaan, jossa hänen tanakka vartalonsa hetkeksi varjosti tulen. Se oli Petit Jean, seppä.
Kun hän taas pistäytyi pajaan, hiivin hetkellisen pimeyden vallitessa lähemmä, sillä nyt tiesin mitä kaikki tämä merkitsi. Tiesin että se merkitsi — verta, tulta, väkivaltaa; tiesin että saataisiin nähdä liekkien kohoavan kohti taivasta, että saataisiin kuulla hirmuhuutojen tunkevan läpi yön. Mutta minun täytyi tietää vieläkin enemmän. Menin lähemmä, ryömin haapojen suojassa kunnes olin heistä vaan kahdentoista kyynärän päässä. Pysähdyin juuri kuin Petit Jean astui ulos pajasta lisää aseita jakamaan joukolle, joka silmänräpäyksessä likaisine käsineen tarttui niihin. Nyt kuulin heidän puheensakin ja kauhistuin. Gargoufin nimi oli jokaisen suussa. Voudille uhattiin kostaa tekemänsä vanhat synnit ja kauheat väkivaltaisuudet, joita nyt vasta ensi kerran mainittiin ja joita nyt piti sovittaa kauhealla kidutuksella, hirmuisilla kuoleman tuskilla!
Vihdoin huusi eräs mies: — Linnaan! Linnaan! — ja silmänräpäyksessä muuttuivat tunteeni pelvoksi ja kauhistukseksi. Astuin askeleen eteenpäin. Mielin mennä heidän eteensä rukoilemaan, uhkaamaan, sanalla sanoen koettamaan saada heitä peruuttamaan päätöksensä. Mutta samassa huomasin semmoisen teon toivottomuuden. Nuo miehet tuolla eivät enää olleet tylsistyneitä, kärsivällisiä talonpoikaisnahjuksia, ne olivat hurjistuneita petoja; se ilmeni heidän liikkeistään ja uhkaavasta äänestään. Heille näyttäytyminen olisi ollut vain itsensä uhraamista; ja sentähden ryömin takaisin synkkään siimekseen, käännyin ja kiiruhdin takaisin samaa tietä, jota olin tullutkin. Pimeys ja syvät kuopat eivät minulle enää esteenä olleet. Jos kompastuinkin, niin en sitä huomannut. Jos lankesin, niin ei se mitään merkinnyt. Muutaman minuutin kuluttua saavuin palveliaini luo ja koetin kiireesti selvittää heille mitä meidän tulisi tehdä.
— Koko kylä on kapinassa — sanoin läähättäen. — Ne aikovat sytyttää linnan tuleen ja neiti de St. Alais on siellä! Gil, ratsasta täyttä karkua Cahors'iin markiisille sanomaan, että hän kiirehtisi tänne niin monen miehen kanssa kuin voipi saada kokoon. Ja sinä André ratsasta Saux'iin, kertomaan kaikesta isä Benoit'lle. Pyydä häntä kaikki voitavansa tekemään — kokoomaan niin monta kuin suinkin voi.
Vastaukseksi he avosuin tuijottivat minuun.
— Entäs hevonen, herra kreivi? — kysyi vihdoin hitaasti toinen heistä.
— Älä välitä siitä, tollo! huusin. — Mitä hevosesta! Ymmärrätkö!Linna on — —
— Ja te itse, herra?
— Minä riennän linnaan puutarharakennuksen kautta. Ja miehet, matkaan nyt, — jatkoin, — sata livreä saatte kukin jos linna pelastuu.
Sanoin linna kun en uskaltanut lausua sisintä ajatustani, kun en uskaltanut ajatella nuorta, turvatonta tyttöä noitten petojen käsissä. Se se kuitenkin kiihoitti minua, se antoi minulle voimia tunkeutua pensaikon läpi, niinkuin se olisi vain hämähäkin verkkoa ollut. Päästyäni sen läpi riensin sen takana olevan kentän yli ja sitten toisen kedon poikki, joka oli kylän alla, ja suunnitin kulkuni kohti puutarhoja, jotka rajoittuivat itäiseen linnarakennukseen. Nämä puutarhat tunsin hyvin; niiden ulkoreuna, joka oli etäimmällä linnasta ja johon pääsy oli huokein, oli jonkunlaisena erämaana, jossa usein lapsena olin leikkinyt. Sitä ympäröi ainoastaan puinen säleaita, joka eroitti sen muusta hoidetusta puutarhasta, josta pienen oven kautta pääsi käytävään, joka johti linnan suureen etehiseen. Linnassa, joka oli markiisin isän rakentama pitkäläntä, säännöllinen rakennus, oli, paitsi päärakennusta, vielä kaksi sivurakennusta. Linnan etupuoli oli kylän kadun päähän päin, josta sen eroitti noin sadan askeleen pituinen, pölyinen ja huonosti hoidettu lehtokujanne, joka rautaportilta, mikä aina oli avoin, johti ylös linnan pääovelle.
Kapinallisilla oli siis vain aivan lyhyt tie kuljettavana, eikä mitään estettä ollut olemassa heidän ja linnan välillä; ja sinne päästyään oli heillä vastuksena vain tavalliset ovet ja ikkunaluukut, jos nämä nimittäin sattuivat olemaan suljetut. Kauhistuin ajatellessani linnan avutonta tilaa ja miten pian roistot särkisivät ovet, täyttäisivät komeat huoneet ja ryntäisivät ylös leveitä rappusia myöten.
Tuo ajatus kiiruhti askeleitani. Minulla oli pitempi matka kuin kapinallisilla, sitä paitsi oli tielläni pensaikkoja ja aitoja, mutta ennenkuin heidän läheneväin askeleittensa kolina kuului linnaan, olin minä jo mainitussa erämaassa, jonka läpi minä pölyisenä ja hiestä märkänä ryntäsin eteenpäin kompastuen puun juuriin ja pensaisiin, tuon tuostaan kaaduinkin. Mutta ei mikään voinut minua pidättää.
Vihdoin tulin oikeaan puutarhaan, varjoisine käytävineen, luonnottarineen ja eläinkuvineen ja katsahdin kylälle päin. Lehtokujan puiden välistä vilahteli punertava valo ja äänten jyminä kuului etäältä. He tulivat siis! En viivähtänyt enempää vaan juoksin käytävää myöten patsaiden sivu; silmänräpäyksen päästä olinkin siimeksessä linnan edessä ja ovella. Painoin kovasti olallani ovea vasten, vaan se ei auennut. Joka hetki oli kallis. Nyt muurin ulkoneva kolkka esti lähenevän tulen näkymästä ja kapinallisten ääntä kuulumasta, mutta mieleni kuvaili elävästi heidän jo olevan pääsisäänkäytävälläkin.
Koputin ovea nyrkilläni, sitten hapuilin säppiä ja löysinkin sen, se kohosi, mutta sittenkin ovi pysyi suljettuna. Aloin ravistaa sitä ja lopulta ravistin oikein rajusti; vihdoin unhoittaen kaiken varovaisuuden huusin yhä kovemmalla äänellä. Hetken päästä, joka tuntui minusta äärettömän pitkältä, kuulin liikkuvia askeleita käytävässä ja huomasin valosäteen, joka suureni ja loisti rakojen läpi ovessa. Vapiseva ääni kysyi:
— Ken siellä?
— Saux'n kreivi, vastasin kärsimättömästi. Aukaiskaa ovi. Kuuletteko, aukaiskaa ovi! Ja vihanvimmassa löin vielä kerran oveen nyrkilläni.
— Herra, kysyi ääni yhä enemmän vavisten. Mitä nyt on tapahtunut?
— Mitäkö on tapahtunut? He aikovat sytyttää linnan tuleen, hölmö! huusin. Avaa, avaa, ellette tahdo palaa vuoteissanne!
Silmänräpäyksen ajan luulin miehen vielä epäröivän. Sitten avasi hän. Tulin ahtaasen käytävään, jonka seinät olivat likaiset ja tahratut. Vastassani oli vanha, vapiseva ukko, talon vanha palvelija, jonka usein olin nähnyt vierashuoneessa jotakin työtä toimittamassa, hänellä oli kädessä rautainen kynttelijalka. Kyntteli vapisi hänen kädessään ja leuka vaipui alas kun hän katseli minua. Näin ettei häneltä osannut apua odottaa, sieppasin rautasalvan hänen kädestään ja panin sen paikoilleen oven sisäpuolelle. Sitten otin kynttelin.
— Pian! sanoin kärsimättömästi. Ylös, emäntänne luo!
— Mutta, Herra?
— Ylös, ylös!
Hän näytti aikovan sanoa jotakin, mutta minä en jäänyt sitä kuuntelemaan. Kun tunsin tien ja minulla oli kyntteli kädessä jätin hänet ja kiiruhdin käytävän läpi. Kompastuin lattialla oleviin palvelijain makuuvaatteisiin ja jouduin vihdoin etehiseen. Kädessäni oleva pieni vahakyntteli näytti vain pieneltä valopilkulta tässä yöllisen pimeässä holvissa, mutta sen valossa näin kuitenkin että ulko-oven päällä oli salpa ja käännyin porraskäytävään. Laskiessani jalkani ensimäiselle portaalle kuulin miten tuo vanha palvelija, joka seurasi minua niin kiireesti kuin hänen vapisevat jalkansa sallivat, kompastui muutamaan rukkiin, joka seisoi etehisessä. Se kaatui kolisten ja seuraavassa silmänräpäyksessä kuului ylhäältä meteliä ja kovia huutoja. Juoksin kiireesti portaita ylös ja löysin ylhäällä etehisessä pelästyneen joukon, jonka hämmästys ja levottomuus oli selvästi huomattavana, vaikka lattialla paloikin vaan yksi ainoa talikyntteli. Minua lähinnä seisoi eräs vanha palvelija ja poika; heidän kauhistuneet katseensa kohtasivat minua kun ennätin viimeiselle portaalle. Heidän takanaan kyyristyneinä matoilla päällystetylle penkille oli kolme, neljä naista, jotka kirkuen ja peljästyneinä kätkivät kasvonsa toistensa vaatteisiin. Ne eivät välittäneet katsoa minuun ja kirkuivat vain yhä.
Vanha palvelija koetti vapisevalla äänellään rauhottaa heitä.
— Missä Gargouf on? kysyin häneltä.
— Hän meni sulkemaan takaovet, herra, vastasi hän.
— Entä neiti?
— Hän on tuolla.
Hän kääntyi puhuessaan, hänen takanaan oli etehisen paksun esiripun peittämä ulkoneva ikkuna. Kun katsahdin sinne liikkuivat uutimet ja neiti astui ulos. Hänen pienet lapselliset kasvonsa olivat kalpeat, vaan muutoin näytti hän kummallisen rauhalliselta. Hänellä oli vaalea, väljä puku, johon hän kiireellä näytti pukeutuneen, ja tukka oli levällään hartioilla. Vallitsevassa hämärässä hän ei aluksi näyttänyt minua huomaavan.
— Onko Gargouf jo palannut, hän kysyi.
— Ei ole, neiti, mutta — Mies aikoi mainita jotakin minusta, mutta neiti keskeytti häntä vihastuneena.
— Koettakaa saattaa nuo raukat vaikenemaan! Koettakaa saattaa nuo raukat vaikenemaan! Enhän voi kuulla omaa ääntänikään. Lähettäkää joku kutsumaan Gargoufia! Eikö täällä ole ketään, joka johonkin kykenisi?
Yksi vanhoista palvelijoista liikkasi hänen käskyään täyttämään; sillä aikaa seisoi hän kalpeana ja vakavana peljästyneen joukon keskellä, koettaen kaikin voimin voittaa peljästystään. Hänen vartalonsa ja kasvonsa kuvastui selvästi tummaa esirippua vasten, mutta tällä hetkellä ei ollut mielessäni tilaa ihailulle.
— Neiti, — sanoin — teidän pitää paeta puutarha-oven kautta.
Hän vavahti ja tuijotti minuun silmät seljällään.
— Herra kreivi, virkkoi hän vihdoin hiljaa. Oletteko te täällä? En oikein käsitä — luulin —
— Koko kylä on kapinassa, — sanoin. — Silmänräpäyksessä he ovat täällä.
— Ne ovat jo täällä, sanoi hän heikolla äänellä.
Hän tarkoitti vaan ikkunasta nähneensä niiden tulevan; mutta tällä hetkellä ulkoa kuuluva kumea ääni, joka tunki muurien läpi ja kuului yhä uhkaavammalta ja turmiota tuottavalta, näytti hänen sanoilleen antavan toisen merkityksen. Naiset kuuntelivat kalman kalpeina ja alkoivat uudelleen kirkua. Joku kaatoi varomattomalla liikkeellä toisen kynttilän. Vanha mies, joka minut laski sisään, alkoi vaikeroida.
— Hyvä Jumala! — huusin. — Eikö kukaan voi rauhoittaa noita pelkureita raukkoja? Ne kun melusivat niin, että kadotin kaiken ajatuskykyni, jota nyt parhaimmin kuin milloinkaan tarvitsin. Olkaa hiljaa, katalat, eihän kukaan tahdoteitävahingoittaa. Tahdotteko te, neiti, seurata minua? Ei kannata hetkeäkään hukata. Puutarha, jonka läpi tulin —
Hänen katseensa sai minut vaikenemaan.
— Onko tarpeellista lähteä täältä? kysyi hän epäillen. Eikö ole muuta keinoa, herra kreivi?
Meteli kiihtyi ulkona.
— Montako miestä täällä on? Kysyin.
— Tuolla tulee Gargouf, sanoi hän pikaisesti. Hän voi sanoa sen teille.
Käännyin rappusiin päin, josta voudin tuikeat ja tylyt kasvot näkyivät rintavarustuksen yli. Hänellä oli yhdessä kädessä kynttilä ja toisessa pistooli; hänen kasvonsa olivat juron vihaiset ja hänet nähdessään naiset alkoivat uudestaan kirkua. Mutta minä olin iloinen, sillä hän ei ainakaan näyttänyt tuntevan pelkoa. Kysyin montako miestä hänellä oli.
— Tässä näette ne, vastasi hän, hämmästymättä minun läsnäoloani.
— Nämäkö vain?
— Oli niitä vielä kolme, sanoi hän. — Mutta ovet olivat seljällään ja miehet kadonneet. Minulla on tämä, lisäsi hän hurjasti katsoen pistooliin, yhdelle heistä.
— Neidin pitää pois täältä, sanoin.
Hän kohautti olkapäitään välinpitämättömyydellä, joka raivostutti minua. — Millä tavalla? kysyi hän.
— Puutarhaoven kautta.
— Ne ovat jo siellä. Koko linna on piiritetty. Sen kuullessani valtasi minut epäilys; ja samassa silmänräpäyksessä ja ikäänkuin hänen sanainsa vahvistukseksi kohtasi ovea alhaalla kova isku, joka kaikui linnassa ja ilmoitti hetken tulleen. Kohta kuului toinen isku, ja sen perästä niitä tuli kuin satamalla. Palvelustytöt huusivat, neiti ja minä katsoimme toisiimme.
— Teidän pitää piiloutua, — mumisin minä.
— Sitä en tee, vastasi hän lujalla äänellä.
— Kai täällä on joku turvallinen piilopaikka, sanoin, hänen vastauksestaan välittämättä ja epäilyksen valtaamana katsellen ympärilleni. Meteli oven takana oli huumaavaa. — Te —
— Minä en tahdo piiloutua, herra kreivi, sanoi neiti. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja hän näytti joka iskulla silmiään räpäyttävän. Hän ei enää ollut sama nuori tyttö, joka muutamia päiviä sitten vaieten seisoi edessäni, vaan hän oli neiti de St. Alais, joka oli tietoinen kunniakkaasta suvustaan.
— Ne ovat alustalaisiamme. Minä tahdon mennä heitä vastaan, jatkoi hän rohkeasti, vaikka hänen huulensa vapisivat. Jos silloin uskaltavat —
— Ne ovat hulluja, vastasin. Ne ovat hulluja! Mutta vielä on olemassa eräs keino, ja niitä meillä ei ole monta. Jos ehdin ulos heidän luokseen, ennenkuin ehtivät murtautua sisään, niin mahdollisesti voin jotakin vaikuttaa. Odottakaa neiti; olkaa hyvä ja suojatkaa kynttilää.
Toiset tekivät niin, minä käännyin kiireesti ja tartuin esirippuun. Mutta Gargouf ehätti ennen minua. Hän puuttui käsivarteeni ja pidätti minua.
— Mitä aijotte tehdä? mutisi hän.
— Puhua heille ikkunasta.
— Ne eivät teitä kuuntele.
— Tahdon kumminkin koettaa. Mitä muuta voikaan tehdä?
— Onhan meillä lyijyä ja rautaa, vastasi hän äänellä, joka minua kauhistutti. Tässä ovat markiisin jahtipyssyt, ne ampuvat hyvin. Ottakaa te yksi, herra kreivi, niin minä otan toisen. Meillä on sitä paitsi kaksi muutakin ja miehet osaavat ampua. Voimmehan ainakin puollustaa portaita.
Koneellisesti otin toisen pyssyistä. Tilamme oli kauhea; sisällä valitushuutoja ja iskujen jyrinä ovelta; ulkona joukon julma ulvonta. Voi kulua tunti tahi kaksikin ennenkuin apua ehtisi saapua; hetken aikaa olin neuvoton tämän toivottoman tilan suhteen. Ihmettelin voudin pelottomuutta.
— Te ette pelkää? sanoin. Tiesin miten hän oli sortanut noita kurjia raukkoja tuolla ulkona, kuinka hän vuosikaudet oli kiusannut ja lyönyt heitä.
Hän kirosi mokomia koiria.
— Jäättehän neidin luo? kysyin kuumeentapaisella levottomuudella ja luultavasti sentähden että hänen vakuutuksensa rohkaisisi minuakin.
Hän puristi kättäni raudankaltaisesti, enkä minä enempää kysynyt. Mutta hetken perästä huusin:
— Mutta aikovathan he sytyttää linnan tuleen! Mitä se auttaa että puolustaa portaita kun ne voivat polttaa meidät tänne kuin rotat?
— Voimme kuolla yhdessä, vastasi hän raivokkaasti. Ja sitten hän tuuppasi yhtä naisista, joka itki. Ole ääneti, mokoma ruikuttaja! sanoi hän. Luuletko tässä itkun auttavan?
Mutta kun kuulin oven alaalla ruskavan, juoksin ikkunaan ja vetäsin esiripun pois, niin että valo ulkoa valaisi katon veripunaiseksi. Ainoa pelkoni oli, että tulisin liian myöhään, että ovi alhaalla antaisi perään ja joukko pääsisi sisään ennenkuin ennättäisin heille puhumaan. Onneksi ikkuna aukesi kuin painoin sitä, minä viskasin sen selkiseljälleen ja seuraavassa silmänräpäyksessä seisoin ulkona kapealla ikkunalaudalla, suuren oven yläpuolella; siellä oli edessäni näky, jota Jumalan kiitos harvoissa linnoissa on nähty jälkeen Henrik kolmannen aikoja!
Ensimmäisenä paloi kyyhkyslakka, josta nousi sakea savupilvi, jonka tuuli kiidätti lehtokujanteen poikki, jonka takana se verhoi kaikki mustaan savuun, jossa silloin tällöin tulikielekkeet risteilivät. Perkeleelliset haamut, jotka tulen valossa näyttivät mustilta, ylläpitivät tulta oljilla. Kyyhkyslakan takana paloi joku ulkohuone ja puupino; ja lähempänä aivan linnan edessä liehui kiiruhtavia olentoja edes takaisin, mitkä iskien ovia ja ikkunoita, mitkä kantaen polttopuita, mutta kaikki intoisia, huutaen ja nauraen — nauraen pirullisesti, jota räiskävät liekit ja heläjävät ikkunanruudut säestivät.
Näin Petit Jean'in jakelevan käskyjä miehille ympärillään. Oli siellä naisiakin, jotka riippuivat miesten takinliepeissä; ja joukon keskellä näkyi puolialaston vaimo, joka kiroili ja huitoi käsillään. Se oli hän, joka tuon näyn teki yhä kauheammaksi; ja hän se oli, joka ensimmäisenä huomasi minun ja viittasi minuun hirveillä sanoilla ja kiroili minua ja linnaa ja vaati vertamme.
Seitsemäs luku.
Gargouf.
— Muutamat huusivat: — Hiljaa! — toiset tuijottivat tylsästi minuun tahi osottivat minua tovereilleen, mutta useimmat yhtyivät vaimon huutoon; minun ilmestymiseni niin suututti heitä, että puistivat minulle nyrkkiä ja huusivat kauheita uhkauksia. Hetken aikaa kaikui huuto: Alas aateli! Alas hirmuvaltiaat! ja se kuului kyllä pahalta. Ja joko he nyt huomasivat voudin, tahi heidän entinen vihamielisyytensä, jonka minun ilmestymiseni hetkeksi haihutti, muutoin uudelleen palasi, mutta heidän huutonsa muuttui onnettomuutta ennustavaksi kiljunnaksi: — Gargouf! Gargouf! — Se kiljunta ilmaisi senlaista verenhimoa, ja siihen sekaantui niin hirmuiset uhkaukset, että sitä kuullessa kasvot kalpeni ja rohkeus katosi.
— Gargouf! Gargouf! Anna meille Gargouf! he ulvoivat — anna meilleGargouf, että hän saisi sulattua kultaa syödäkseen! Anna meilleGargouf, ett'ei hän enää tyttäriämme tarvitseisi!
Minua kauhistutti ajatellessani että neiti de St. Alais voisi kuulla tuon; kauhistuin ajatellessani hänen vaarallista tilaansa. Nuo hurjat tuolla alhaalla eivät enää olleet ihmisiä; tuon hurjistuneen vaimon vaikutuksesta ne olivat muuttuneet tulta ja murhaa himoitseviksi pedoiksi. Kun savu palavasta rakennuksesta hetkeksi levisi joukon yli ja peitti sen näkymästä, mutta käheä kiljunta yhä tunki ylös sieltä, niin sitä ei voinut uskoa ihmisten ääneksi, vaan hurjain koirain meteliksi. Kun savu hajosi, niin joku joukosta ampui minua. Kuulin lasiruudun takanani heläjävän. Toinen, joka seisoi lähempänä viskasi ylös palavan tulisoihdun, josta ikkunalauta syttyi tuleen. Minä potkasin sen alas.
Se sai metelin hetkeksi taukoamaan. Minä käytin tilaisuutta huutaakseni heille: — Pois koirat! Menkää matkaanne! Sotamiehet Cahors'ista ovat matkalla tänne. Minä lähetin niitä hakemaan. Jos menette tiehenne, koetan puolustaa teitä, multa jos pysähdytte ilkitöitänne jatkamaan, niin hirtetään joka mies!
Toiset vastasivat ivallisesti kiljuen, että sotamiehet olivat heidän puolellaan. Toiset huusivat, ettei aatelissäätyä enää ollut olemassa ja että aatelin linnat oli annettu kansalle. Eräs juopunut kiljui lakkaamatta — Alas Bastilji! Alas Bastilji!
Silmäräpäyksen perästä kadottaisin kaiken mahdollisuuden mitään vaikuttaa. Aloin huitoa kädelläni. Huusin: — Mitä tahdotte?
— Oikeutta! huusi yksi ja — kostoa! toinen ja — Gargouf! kolmas; ja; lopulta kaikki kiljuivat: — Gargouf! Gargouf! kunnes Petit Jean asetti metelin.
— Hiljaa! huusi hän raa'alla, käheällä äänellään. Olemmeko tulleet tänne vain kiljumaan ja metelöimään? Ja te, herra, antakaa ulos Gargouf, niin saatte olla rauhassa. Muutoin pistämme linnan tuleen ja poltamme teidät sisään!
— Roisto! huusin. Meillä on pyssyjä, ja —
— Rotilla on hampaat, mutta ne palavat! Ne palavat, vastasi hän, voitonriemulla kirveellään osottaen palavaa rakennusta. — Ne palavat! Kuunnelkaa minua, herra, jatkoi hän, saatte minuutin verran aikaa päättääksenne. Jättäkää Gargouf mielivaltaamme, niin te muut saatte rauhassa mennä tiehenne.
— Kaikkiko?
— Kaikki.
Minä vapisin. — Mutta Gargouf? — Mitä aijotte hänelle tehdä? — Paistaa hänet! huusi seppä, kamalasti nauraen; ja konnat hänen ympärillään nauroivat perkeleellisesti. — Paistaa hänet, kun ensin olemme hänet höyhentäneet!
Minua hirvitti. Cahors'ista ei apu ehtisi joutua vielä yhden tunnin kuluessa. Saux'sta sitä ehkä ei tulisi ensinkään. Ovet alhaalla eivät kauan kestäisi, noita petoja tuolla oli kolmekymmentä yhtä vastaan ja ne olivat hurjana kostonhimosta. He olivat siinä uskossa että nyt oli aika tullut kostaa vuosisatojen vääryydet, rikokset ja paheet; se unelma oli muuttanut talonpoikaisnahjukset perkeleiksi. Liekitkin, jotka he sytyttivät vakuuttivat heille tuon unelman toteutumista. Tuli poltti heidän suonissaan. Alas Bastilji! Alas hirmuvaltijaat!
Minä epäilin.
— Minuutin aika! huusi seppä, kerskaavalla liikkeellä. Minuutin ajan annamme teille! Gargouf tahi kaikki!
— Odottakaa!
Käännyin ja menin sisälle — käännyin sauhuisesta tulen valosta, hätäisesti kiertelevistä kyyhkysistä, tavattomista, mustista olennoista, yön hirmuista ja sekasorrosta ja menin huoneesen, jossa oli toinen näky, mikä minusta oli melkein yhtä kauhistuttava, vaikka sitä vain valaisi kaksi kynttilää ja heijastus ulkona riehuvan tulen punertavasta valosta. Naiset olivat herenneet huutamasta ja nyyhkyttämästä, ne istuivat nyt hiljaisina ja kauhun valtaamina lähelle toisiaan kyyristyneinä. Vanhukset ja poika kostuttivat huuliaan ja silmäilivät salaa milloin aseita käsissään, milloin toisiaan. Neiti yksin seisoi suorana ja päättävän näköisenä, vaikka olikin kalpea. Silmäilin pikaisesti valkopukuista, hentoa, hoikkaa olentoa; sitten käänsin katseeni toisaalle. En uskaltanut lausua ajatuksiani. Tiesin hänen kuulleen kaikki, ja —
Hän aloitti puheen! — Te olette vastannut heille? sanoi hän hiljaa, katsoen minua silmiin.
— En ole, vastasin, taas kääntäen katseeni pois. — Ne ovat antaneet meille yhden minuutin ajatusaikaa, ja —
— Minä, kuulin sen, vastasi hän vavisten. Antakaa, niiden tietää vastauksemme.
— Mutta neiti —
— Sanokaa niille, ettei se koskaan tule tapahtumaan! huusi hän kuumeentapaisella innolla. Kiiruhtakaa muutoin ne luulevat meidän epäröivän.
Mutta minä kuitenkin epäröin — liekkien leimutessa ulkona. Mitä merkitsikään tuon konnan henki hänen suhteensa? Mitä merkitsi hänen suhteensa tuo saastainen mies, joka niin monet vuodet oli sortanut köyhiä ja tehnyt väkivaltaa turvattomille? Se oli hirveä hetki, ja minä epäröin. — Neiti, sanoin vihdoin, häneen katsomatta, — te ette ehkä oikein ole asiaa ajatellut, Tämän uhrin kieltäminen on sama kuin meidän kaikkien uhraaminen — eikä hän kuitenkaan pelastuisi.
— Olen ajatellut sitä! vastasi hän kiihkeästi. Olen ajatellut sitä. Mutta, herra kreivi, hän oli isäni vouti, ja on nyt veljeni; jos hän on rikkonut, niin hän on tehnyt sen heidän tähtensä. Se on heidän vastattava. Ja — sitäpaitsi se ei saa siksi tulla, jatkoi hän, väri vaihteli hänen kasvoillaan ja hänen silmänsä, jotka ilmaisivat äkillistä peljästystä, katsoivat minuun. Ne eivät uskalla tehdä sitä. Ne eivät koskaan uskalla —
— Missä vouti on? kysyin käheällä äänellä.
Neiti osoitti yhteen nurkkaan. Katsoin sinne, enkä uskonut silmiäni. Sama mies, jonka juuri olin nähnyt valmiina puollustamaan henkeään epätoivon rohkeudella, istui nyt kyyristyneenä etehisen pimeimmässä nurkassa. Olin puhunut hänestä matalalla äänellä ja hänen nimeään mainitsematta, mutta hän oli kuitenkin kuullut kaikki ja hänen katseensa, kun hän nosti silmänsä minuun, oli täydessä sopusoinnussa hänen asentonsa kanssa; kasvot olivat kalpeat ja kauhun vääristämät ja jotka, vaikka ne aina ja silloinkin kun niiden vastenmielisyyttä rohkeuden ilme lievensi, olivat inhoittavat, olivat ne nyt mielestäni inhoittavinta mitä milloinkaan olin nähnyt. Taivas! Että pelko niin voi ihmistä muuttaa. Kun hän katsoi minuun koetti hän puhua, mutta hänen huulensa liikkuivat vain kuulumattomasti ja hän kyyristyi yhä enemmän nurkkaansa, kauhun ja syyllisyyden täydellisenä kuvana.
— Mitä tämä on? — huusin saadakseni tietää mitä hänelle oli tapahtunut.
Ei kukaan vastannut ja silloin selveni minulle kaikki. Tavallinen inhimillinen rohkeus oli häntä ylläpitänyt niin kauan kun hän luuli meidän kaikkein olevan vaarassa, ja niin kauan kuin hän luuli meidän kaikkein olevan saman kohtalon alaisina. Jumala vain tietää mitkä tutut äänet sekaantuivat tuohon kauheaan huutoon, joka vaati hänen henkeänsä, olivatko ne nälkään kuolleiden miesten ja raiskattujen naisten ääniä? Kuuliko hän kuolleitten valituksia ja kuivissa rinnoissa riippuvien rintalasten kirouksia? Mutta mitä ikään tuo huuto hänen, juurihänenverensä perään hänen korvissaan sisälsikin, niin oli se nyt häneltä kaiken rohkeuden riistänyt. Sekunnissa, silmänräpäyksessä se oli viskannut hänet nurkkaan vapisevana pelkurina, joka ojenteli käsiään rukoillen henkeään.
Semmoinen pelko on tarttuvaista, ja raivostuneena menin hänen luokseen ja ravistin häntä.
— Ylös koira! — huusin. — Ylös koira puolustamaan henkeäsi, tahi, jumaliste, ei sitä kukaan muukaan tee!
Hän nousi.
— Niin, niin, herra, — mutisi hän. — Minä teen sen! Minä puollustan neitiä. Minä —
Mutta minä kuulin miten hänen hampaansa kalisivat ja näin hänen katseensa harhailevan sinne tänne, niin kuin jänis, joka kuulee koirain tulevan; ja minä tiesin ettei häneltä ollut mitään odotettavissa. Julma ulvonta ulkona ilmoitti minulle sitäpaitsi, että odotusaika jo oli loppunut, viskasin syrjään tuon kurjan raukan ja käännyin ikkunaan. Se oli kumminkin myöhäistä; ennenkuin ennätin ikkunaan, jysähti ovelle alhaalla kova lyönti, joka sai kynttilät leimuamaan ja naiset huutamaan; hetken aikaa luulin kaiken olevan hukassa. Kivi lensi ikkunasta sisään ja sitten toinen ja kolmas. Lasinsirpaleita särkyneistä ruuduista satoi ympärillämme; vedosta sammui toinen kynttilä ja naiset, joita oli mahdoton rauhoittaa, juoksivat edes takaisin kauheasti kirkuen. Kaikki tämä yhteydessä melun kanssa ulkona, synkkä hämärä ja kamala heijastus palosta huumasi minun niin, että silmänräpäyksen ajan seisoin neuvotonna ja epäröiden katsellen ympärilleni; seisoin kurjan pelkurin tavalla, joka odottaa, että joku rupeaisi johtajaksi. Silloin tunsin, että joku kosketti käsivarttani; käännyin ja näin neidin siinä rinnallani, hänen kasvonsa olivat käännetyt minuun.
Ne olivat kalman kalpeat, ja silmät olivat seljällään kauhistuksesta, jota hän niin kauan oli koettanut hillitä. Hän puristi kovemmin käsivarttani, hän kumartui puoleeni ja painautui minua vasten.
— Oi! — kuiskasi hän korvaani äänellä, joka sydäntäni vihloi. — Eikö mitään voi tehdä? Herra kreivi, eikö mitään voi tehdä? Täytyykö meidän kuolla?
— Meidän täytyy voittaa aikaa — vastasin. Rohkeuteni palasi ihmeellisen pian, kun tunsin hänen kätensä puristuksen.
— Kaikki ei vielä ole hukassa, — sanoin. — Tahdon koettaa puhua heille.
Ja laskettuani hänet penkille juoksin ikkunaan ja astuin ulos. Ensi silmäyksellä näytti kaikki siellä olevan entisellään. Liehuvat liekit, hohde, savupilvet, räiskyvät säkenet, kaikki oli ennallaan. Mutta pian huomasin etteivät kapinalliset enää liikkuneet tulen ympärillä vaan olivat kokoontuneet taajaan ryhmään allani olevalle ovelle. Raivoisasti huusin heille, toivoen voivani vielä viivyttää heitä. Huusin Petit Jean'ea nimeltä. Mutta he joko eivät kuulleet tahi eivät tahtoneet kuulla minua; ja sillä aikaa kun turhaan koetin herättää heidän huomiotaan, särkyivät vihdoin suuret ovet ja joukko virtasi sisään ulvoen voittoriemusta.
Ei saanut silmänräpäystäkään viivytellä. Juoksin sisään ikkunasta ja tartuin pyssyyn, jonka Gargouf oli antanut minulle, mutta sitten seisatuin hämmästyneenä. Huone oli tyhjä! Jalkain jyske, joka kuului altani etehisestä, tärisytti taloa. Kolmen sekunnin päästä olisi roistojoukko, jonka riemuhuudot jo käytävässä kaikuivat, täällä. Mutta missä neiti oli? Ja Gargouf? Missä palvelijat, naiset, poika, jotka tänne jäivät?
Hetken aikaa seisoin jähmettyneenä, pidätettynä päättävällä hetkellä, ikäänkuin painajaisen ajamana. Mutta kun raskaita tömiseviä askeleita alkoi kuulua portaissa, kuulin oikealla puolellani hiljaisen huudon. Silmänräpäyksessä juoksin ovelle, joka vei vasempaan sivurakennukseen. Työntäsin oven auki ja juoksin sisään. Se olikin aivan viimeisellä hetkellä, sillä jos olisin vähäisenkään viivähtänyt, niin ensimmäiset kapinalliset jo olisivat huomanneet minut. Nyt oli minulla kumminkin aikaa vääntää ovi lukkoon, joka onneksi oli oven sisäpuolella.
Sitten kiiruhdin huoneen poikki ja eteenpäin eräästä ovesta, josta tuli pilkoitti; jatkoin matkaani yhden tyhjän huoneen läpi ja tulin vihdoin viimeiseen.
Sieltä löysin pakolaiset, jotka olivat paenneet niin pikaisesti, etteivät ehtineet sulkea ovejakaan. Tässä viimeisessä pakopaikassa, rouva de St. Alais'n huoneessa, jossa kaikki oli valkoista ja kullattua, istuivat he kyyristyneinä kullattujen tuolien ja kukkaisten esirippujen seassa. Heillä oli mukanaan vaan yksi kynttilä, ja kullatut huonekalut ja koristukset, joita kynttilä vaan huonosti valaisi, loivat kummallisella vastakohdallaan erityisen kauhun ilmeen heidän kalman kalpeille kasvoilleen ja kauhistuneisiin silmiin, kun he melkein hurjina pelvosta kyyristyivät huoneen pimeimpään nurkkaan, josta he minuun tuijottivat.
Ne olivat pelkuruudessaan asettaneet neitin etumaiseksi; hän astui minulle vastaan. Hän oli ensimmäiseksi tuntenut minut ja koetti toisia rauhoittaa. Kun melu vähän asettui, kysyin missä Gargouf oli.
He eivät ennen olleet huomanneet, ettei vouti ollutkaan heidän joukossaan, ja huusivat että hän oli tullut samaa tietä kuin hekin.
— Te siis seurasitte häntä?
— Niin, herra kreivi.
Se selvitti heidän pikaisen pakonsa mutta ei voudin katoamista. Mutta eihän se ollut mistään merkityksestäkään, hänestä kun ei kuitenkaan mitään apua olisi. Epätoivoisena silmäilin ympärilleni. Seinällä hymyilevät Kupidokuvat ikäänkuin nauroivat vaaraamme. Olihan minulla pyssy, minä voin laukauksen ampua mielivallassani oli yksi ihmishenki. Mutta mitä hyötyä siitäkään oli? Hetken kuluttua, parin kolmen minuutin päästä murtautuisi koko tuo hurja lauma ovesta sisään ja —