— Ahaa, herra kreivi, hän on kai mennyt vaatekammioon meneviä portaita!
Se oli poika, joka puhui.
— Missä ne ovat? kysyin.
Poika yritti juosta tietä osottamaan, mutta neiti joutui edelle kynttilän kanssa. Hän kiiruhti takaisin pieneen käytävään, joka oli tämän ja toisen huoneen välillä, ja avasi käytävän seinässä oven, joka johti vaatekammioon. Tirkistin ovesta sisään ja huomasin siellä portaat. Se sai sydämmeni sykkimään.
— Pääseekö näitä myöten ylikertaan? kysyin.
— Ei, herra, mutta katolle.
— Kiireellä sinne sitten! huusin malttamattomasti. — Siten voitamme aikaa. Joutukaa! Ne tulevat!
Kuulin käytävän päässä olevan oven, jonka lukitsin, ruskavan. Kaikin voimin ne koettivat sitä särkeä, ja kun seisoin siinä ja odotin että kaikki ehtisivät portaille, kuulin heidän käheät huutonsa ja julmat sadatukset. Mutta ovi kesti ihmeellisen kauvan; kun se särkyi, olimme jo kaikki portaissa ja minä olin lukinnut oven jälkeeni. Sitten puutuin kiinni edelläni kulkevain naisten hameisin ja kompuroin nopeasti eteenpäin — ylöspäin kapeita portaita pitkin — ja ennenkuin arvasinkaan, olin jo katolla noiden vapisevien, läähättävien ihmisten kera. Hehku pihalla palavista ulkohuoneista valaisi muutamia uuninpiippuja vierellämme, se pani taivaan päällämme punoittamaan ja korvensi kastanjapuiden lehtiä, jotka kasvoivat katon tasalle. Mutta kaikki ympärillämme olevain jyrkkäin kattojen alemmat osat ja räystäät olivat synkän pimeyden vallassa. Allamme liekit räiskivät, ja muurin yli kohosi sakea savu, mutta meteli ei kuulunut tänne ylös. Yön vilvakka tuuli viilisti otsaamme, sain hetken aikaa ajatella, hiukan hengähtää ja silmäillä ympärilleni.
— Onko katolle mitään muuta tietä? kysyin huolestuneena.
— On yksi, herra.
— Missä se on? Tahi jääkää te tänne puolustamaan tätä ovea, sanoin painaen pyssyn miehen käteen, ja antakaa pojan tulla tietä näyttämään. Neiti on kenties hyvä ja jää tänne.
Poika juoksi edelläni katon etäisimpään päähän ja osoitti siellä minulle leveän kattoluukun. Siinä ei ulkopuolella näkynyt mitään hakaa, ja hetkisen seisoin neuvottomana; mutta sitten huomasin siinä lähellä joukot tiilikiviä, jotka jonkun korjauksen perästä olivat siihen jääneet. Tuota pikaa aloin kantaa kiviä luukun päälle, poika seurasi esimerkkiäni, ja parin minuutin kuluessa; olimme jo kantaneet kasaan noin sataviisikymmentä kiveä. Käskin pojan kantaa vielä sata kiveä ja läksin takaisin naisten luo.
Kaikessa tapauksessa roistot sytyttäisivät linnan tuleen; se tuottaisi meille kauhean kuoleman. Kumminkin hengitin nyt vapaammin. Tuolla alhaalla valkosessa, kullatussa huoneessa rouva de St. Alais'n peilien, Kupidokuvien ja silkkityynyjen keskellä olin kadottanut rohkeuteni. Lemu, joka täytti huoneen, tukeutti minua. Olin kuvaillut miten raa'at talonpojat syöksyisivät sinne sisään — kirkuvien naisten kimppuun; ja se kauhistava ajatus sai minut valtaansa. Täällä ulkona taivasalla voimme ainakin kuolla rehellisessä taistelussa. Räystään alla ammotti syvyys; heikoimmankaan ei enää tarvinnut peljätä muuta kuin kuolemaa. Ja olihan meillä vielä ajatuksen aikaa, sillä linna oli suuri, eikä se niin pian palaisi.
Voihan sitä paitsi apukin ehtiä tulla. Suojasin silmiä kädelläni ettei tulenvalo alhaalta häikäisisi ja katselin ulos pimeyteen Cahors'in tietä ja kylää kohti. Ainakin tunnin kuluessa ehtisi apu jo tulla. Tulenhohteen taivaalla täytyi näkyä peninkulman päähän ja kiiruhtaisi kostajia tulemaan. Isä Benoit'kin voisi olla täällä milloin hyvänsä — jos hän nimittäin olisi ehtinyt apua hankkia. Emme siis olleet peräti toivottomat.
Kun seisoimme siinä kokoontuneina ja naisten yhä voivotellessa sanoi vanha palvelija matalalla äänellä:
— Missä Gargouf on? —
— Ahaa! — huudahdin; — hänethän minä peräti unohdin. —
— Hänen on täytynyt tulla tänne, jatkoi mies, — sillä ovi, josta tulimme, oli auki.
— Missään hän sitten lienee? —
Silmäilin ympärilleni. Niinkuin jo mainitsin, niin katto oli pimeä, mutta sen eri osat eivät olleet yhtä korkealla; ja siellä täällä olevat uuninpiiput estivät näkemästä. Vouti voi pimeässä piillä aivan läheisyydessämme; tahi oliko hän epäilyksessä hypännyt maahan.
Tirkistellessäni joka suunnalle tuli poika, jonka jätin tiilikivikasalle, juosten luoksemme.
— Siellä on joku! — sanoi hän ja puuttui kiinni vanhaan palvelijaan.
— Se on kaiketi Gargouf! — vastasin. — Odottakaa täällä! Ja välittämättä naisten rukouksista, että jäisin heidän luokseen, kiiruhdin toisen luukun luo ja tirkistelin pimeyteen. Ensin en mitään huomannut, vaikka puihin heijastuvassa tulen valossa kyllä olisi voinut nähdä jos joku olisi seissyt räystään lähellä. Kohta kuitenkin kuulin jonkun liikkuvan; se kuului aivan räystäältä. Varovaisesti menin ääntä kohti, ja aivan erään uunin piipun läheisyydessä huomasin Gargoufin. Katon pimeimmässä paikassa hän istui kyyristyneenä räystäällä, jossa itäisen sivurakennuksen päädyltä näki sen osan puutarhasta, jonka läpi minä olin tullut. Tässä päädyssä ei ollut ikkunoita, ja sen juurella oleva puutarhakin oli melkein pimeä, kun eräs muurin kolkka oli sen ja palavien rakennuksien välillä. Luulin voudin hiipineen sinne piiloon ja arvelin ettei hän pimeässä tuntenut minua, mutta kun lähestyin, kohosi hän polvilleen ja kääntyi minuun muristen kuin koira.
— Takaisin! sanoi hän äänellä, joka tuskin kuului inhimilliseltä. —Takaisin tahi minä —
— Mitä sanotkaan mies? vastasin rauhallisesti, luullen hänen tulleen hulluksi pelosta. Minähän olen kreivi de Saux.
— Takaisin! vastasi hän vain, ja vaikka hän kyyristyi niin alas, ettei hehku tulen valaisemista puista sattunut häneen, näin kuitenkin pistoolin kiiluvan kun hän kättään nosti. — Takaisin! Suokaa minulle yksi minuutti vain — hänen äänensä vapisi — Ja minä vielä petän nuo perkeleet! Tulkaa lähemmä tahi matkaansaattakaa kolinaa, niin en kuole yksin. En kuole yksin! Takaisin!
— Oletteko hullu? — sanoin.
— Takaisin, tahi minä ammun! murisi hän. Minä en kuole yksin!
Hän polviutui räystäällä ja nojasi vasenta kättään uuninpiippuun. Hänen päällensä syökseminen tällä hetkellä olisi ollut uhkarohkeaa eikä siitä olisi ollut minulle mitään hyötyä. Astuin sentähden askeleen taaksepäin. Samassa silmänräpäyksessä luiskahti hän räystään yli ja katosi!
Hengitin pitkään, kuuntelin ja vetäydyin ehdottomasti takaisin. Mutta kun en kuullut hänen putoovan, valtasi minut kummallinen epäilys ja seuraavassa silmänräpäyksessä kiiruhdin räystäälle ja katsoin alas.
Noin kaksitoista jalkaa allani roikkui vouti taivaan ja maan välillä. Hän liukui alas — alas jalka jalasta hiljalleen ja vähä väliä; hän näytti mustalta, epäselvältä olennolta, joka yhä enemmän musteni ja näytti yhä epäselvemmältä. Vaistomaisesti haparoin kattoa käsilläni ja löysin kun löysinkin köyden, jossa hän riippui. Se oli kiinnitetty uuninpiipun ympärille. Silloin ymmärsin kaikki. Hän oli ajatellut tätä pelastuskeinoa, ja oli ehkä jo edeltäpäin varustanut nuoran; konnamaisesti kyllä oli hän salannut tämän keinon paremmin onnistuakseen ja päästäkseen naisia ajattelemasta. Sen keksittyäni arvelin suuttuneena nuoran poikki leikkaamalla pudottaa hänet maahan, vaan sitten ajattelin kumminkin, että jos hän onnistuisi pakenemaan, niin voisimme me muutkin paeta samaa tietä. Ja sitten näin roihuavassa valossa, joka äkkiä valaisi puutarhan allani, kuinka joukko kapinallisia tuli nurkan takaa ja kiireesti lähestyi sitä ovea, josta olin tullut sisään.
Olin hengittämättä. Vouti, joka riippui köydessä ja jo oli puolitiessä maahan, pysähtyi eikä jäsentäkään liikauttanut. Mutta hän heilui vielä ja tulisoihtujen valossa, jotka olivat tulijoilla käsissä, näin joka solmun nuorassa ja maassa viistävän nuoran pään, joka liikkui hänen liikkeittensä mukaan.
Ovea lähestyväin kapinallisten täytyi kulkea aivan maassa riippuvan köyden pään ohi, mutta oli kuitenkin mahdollista että he soihtujen huikaisemina ja kiihkossaan ja kiireessään eivät sitä huomaisi. Tuskin uskalsin hengittääkään kun ensimmäinen heistä tuli nuoran kohdalle; luulottelin hänen välttämättä täytyvän nähdä se. Mutta hän meni sivu ja katosi oven aukkoon. Kolme muuta myöskin meni sivu. Sitten viides, sitten vielä kolme ja vihdoin kaksi; hengitin jo keveämmästi. Yksi oli vielä jäljellä — yksi vaimo, se sama joka kirosi minua, kun näyttäydyin ikkunassa. En luullut hänenkään sitä huomaavan. Hän juoksi saavuttaakseen toiset; oikeassa kädessään kantoi hän soihtua, joka oli hänen ja nuoran pään välillä. Huiman naisen raivolla hän heilutti soihtuaan juosten eteenpäin, huudoillaan kiihoittaen miehiä rynnäkköön.
Mutta ikäänkuin sen miehen läheisyys, joka häntäkin oli sortanut, selittämättömällä tavalla olisi vaikuttanut häneen — ikäänkuin joku tiedoton, toisille vieras tunne olisi tämänkin melun ja metelin vallitessa ilmoittanut hänelle hänen läsnäolostaan — niin hän yht'äkkiä melkein jo kynnyksellä ollen pysähtyi aivan voudin alla. Hän käänsi hitaasti päätään, käänsi soihdun syrjään ja silmäili ylöspäin. Hän huomasi voudin. Ulvoen ilosta hän juoksi nuoran luo ja täyttäen ilman huudoillaan ja naurunrähäkällä alkoi hän vetää siitä, luulleen siten saavansa hänet pikemmin alas. Miehet, jotka jo olivat ehtineet sisälle, kuulivat sen ja tulivat taas ulos. Vapisin kauhusta, kun katon rintavarustukselta, jossa makasin polvillani, katselin alas ja näin heidän ylöspäin kääntyneiden silmäinsä pirullisen kiillon. Mitä hän sitten lienee tuntenut, joka tarttui oman itsekkäisyytensä ansaan — joka tuolla avutonna riippui taivaan ja maan välillä? Jumala sen yksin tietää.
Hän alkoi kapuilla ylöspäin takaisin ja pääsikin jo muutamia jalan pituuksia eteenpäin. Mutta kun hän oli riippunut köydessä jonkun aikaa jo, niin voimat alkoivat uupua. Inhimilliset jänteret eivät voisi kauemmin kestää. Hän koetti kavuta ylös seuraavaan solmuun, vain liukui ähkien takaisin alas. Silloin huomasi hän minut. — Vetäkää ylös minut! läähätti hän. — Jumalan tähden, vetäkää ylös minut!
Mutta roistot olivat jo tarttuneet köyden päähän kiinni, ja minun oli mahdoton auttaa häntä, jos olisi voimiakin ollut. Sanoin hänelle sen ja käskin hänen henkensä edestä kavuta ylöspäin. Hetken päästä se jo olisi myöhäistä.
Epätoivoisella ponnistuksella onnistui hän pääsemään seuraavaan solmuun ja riippui siinä. Luonnottomalla ponnistuksella pääsi hän vielä seuraavaankin, vaikka melkein kuulin, miten jänteret ruskivat ja miten raskaasti hän hengitti. Oli kolme solmua vielä jäljellä — ne olivat noin jalan päässä toisistaan — ja hän yltäisi räystäälle.
Mutta hänen silmissään luin epätoivoa. Hänen voimansa olivat lopussa; ja kun hän siinä riippui alkoivat miehet alhaalla huutaen ja ulvoen heiluttaa nuoraa edes takaisin. Kädet pääsivät irti ja hän liukui surkeasti huutaen kolme, neljä jalkaa alaspäin; uudelleen pääsi hän köyteen kiinni ja riippui siinä — ääneti.
Sillä aikaa oli joukko allani suunnattomasti paisunut, ne olivat mielettömiä olentoja, jotka huutaen ja ulvoen hyppivät ylös riippuvaa miestä kohti, aivan niinkuin koirat hyppivät ruuan perään; ja vaikka onnettoman miehen kasvot olivat siimeksessä, etten voinut niitä nähdä, niin tuo kamala näky kuitenkin valtasi minut. Kauhistuksesta väristen nousin seisalleni mennäkseni takaisin — ja kuuntelin milloin hän putoaisi. Mutta ennenkuin ennätin jaloillenikaan häikäisi leimahtava salama silmiäni ja pistoolin laukaus kuului pimeyden läpi; voudin ruumis suistui suin päin maahan, ja hieno savupilvi ympäröi minut.
Hän oli pettänyt vihollisensa.
Kahdeksas luku.
Trikolori.
Jälestäpäin saimme tietää että joukko syöksyi kuolleen ruumiin päälle kuin koirat ammuttuun metsänotukseen, mutta minä olin kylliksi nähnyt. Horjuin muutamia askeleita taaksepäin ja nojasin hetkisen uuninpiippuun vavisten kuin nainen, tunsin pahoinvointia ja väsymystä. Aivan yksin olin katsellut tuota hirvittävää näkyä yksinäiseltä paikalta ja yöllisen tuulen leyhytellessä otsaani, ja se kaikki oli sielun syvyyteen saakka minua värisyttänyt. Jos konnat silloin olisivat syösseet päälleni, niin tuskin olisin voinut sormeakaan liikuttaa; mutta vaikka siitä äkkipikaa heräsinkin, niin sen onnellisesti kyllä vaikutti aivan toinen seikka. Kuulin näet takanani askelia, ja käännyttyäni näin vierelläni neiti de St. Alais'n, hänen pienet kasvonsa näyttivät pimeässä valkeilta.
— Tahdotteko tulla, herra kreivi? — kysyi hän.
Kavahdin ylös häpeissäni ja omantunnon vaivaamana. Tuota hirmunäytelmää katsellessa olin peräti unohtanut sekä hänen että kaiken muunkin. — Mitä nyt? kysyin.
— Linna palaa.
Tuon sanoi hän niin rauhallisesti, niin lujalla äänellä, etten voinut uskoa häntä, vaan ajattelin etten ollut oikein käsittänyt hänen sanojaan, vaikka hän juuri ilmoitti sen, minkä koko ajan olin tiennyt tapahtuvan. — Mitä sanotte, linnako? sanoin.
— Niin, vastasi hän yhtä rauhallisesti kuin ennenkin. — Savu nousee ylös vaatekammion rappusista, ne kai ovat sytyttäneet itäisen sivurakennuksen.
Kiiruhdin takaisin hänen kerallaan, mutta ennenkuin ehdimme luukulle, jonka kautta olimme tulleet ylös, huomasin hänen totta puhuneen. Hieno, harmaja savu, jota pimeässä tuskin voi eroittaa, nousi luukun aukosta. Kun tulimme sinne, seisoivat naiset luukun ympärillä savua katsellen; mutta sillä välin kun silmäilin ympärilleni hämmästyneenä ja aprikoiden mitä nyt tekisimme, hälveni joukko vähitellen ja minä jäin neidin kanssa kahden seisomaan savun ääreen, joka yhä sakeni ja musteni.
Vähää ennen, juuri paettuamme huoneista alhaalla, luulin olevani kyllin rohkea tätä vaaraa vastustamaan; kaikki tuntui minusta silloin paremmalta, kuin että pedot noissa komeissa, painostavalla lemulla täytetyissä huoneissa hyökkäisivät päällemme. Mutta nyt näytti hetkellisesti suurin vaara pahimmalta. — Meidän täytyy ottaa pois tiilikivet ja auaista toinen luukku! Se on ainoa keino. Tulkaa, neiti!
— Toiset ovat jo puuhassa, vastasi hän.
Silloin huomasin mihin naiset ja palvelijat olivat joutuneet. Toisen luukun ääressä ne jo kiireesti raivasivat pois sinne panemamme tiilikivet. Silmänräpäyksessä minäkin puutuin työhön.
— Neiti, tulkaa, tulkaa, huusin. Luultavasti nuo roistot parhaallaan ryöstävät tuolla alhaalla ja me voimme kenties vielä paeta. Tämä on kaikessa tapauksessa kumminkin ainoa pelastuskeino.
Minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, että Gargoufin kohtalo yhä vielä kauhistutti ja liikutti minua, ja kun neiti ei heti vastannut käännyin pikaisesti. Ihmeekseni oli hän kadonnut. Vallitsevassa pimeydessä ei kahdentoista jalan päähän voinut mitään nähdä, nyt savukin leveni kaikkialle. Hän ei kuitenkaan voinut kaukana olla, koska hän juuri oli ollut vierelläni. Poistuin jonkun askeleen päähän ja silloin huomasinkin jo hänet. Hän oli polvillaan erään savupiipun luona ja peitti kasvojaan käsillä. Hajallaan oleva tukka peitti osaksi hänen valkeaa pukuansa.
Sillä hetkellä ei ollut otollista osottaa pelkoa ja sentähden puutuin pikaisesti hänen käsivarteensa. — Neiti, sanoin, — emme saa silmänräpäystäkään viivytellä! Tul-kaa, luukku on jo auki.
Hän katsoi minuun ja hänen kasvojensa kalpeus lauhdutti suuttumustani.— Minä en voi, sanoi hän matalalla äänellä. — Hyvästi, herra kreivi!
— Te ette tule? huusin.
— En, herra. Pelastakaa itsenne, vastasi hän rauhallisesti ja vakavasti. Ja hän katsoi minuun kädet yhä ristissä, ikäänkuin hän odottaen vain minun poistumistani olisi halunnut jatkaa rukouksiaan.
Minä hämmästyin.
— Mutta, neiti! huusin tuijottaen valkoseen olentoon, jota pimeässä, jota äkilliset valonvälähdykset ilmaan viskatuista palavista esineistä valaisivat, tuskin uskoi maan asukkaaksi. — Mutta, neiti, te ette käsitä, ettei tämä ole lastenleikkiä. Tänne jääminen on sama kuin kuolema, kuolema! Talo allamme on tulessa. Kohta katto, jolla seisomme, romahtaa alas, ja silloin —
— Sekin on parempi, vastasi hän naisellisella arvokkaisuudella, joka hänessä oli eleille herännyt tällä vaaran hetkellä, vaikka hän vielä oli melkein lapsi. Sekin on parempi, kuin että langeta noiden käsiin. Minä olen yksi de St. Alais, ja minä voin kuolla, jatkoi hän lujalla äänellä. Mutta noiden käsiin minä en tahdo joutua. Pelastakaa itsenne, herra kreivi. Menkää nyt, minä rukoilen puolestanne.
— Ja minä teidän puolestanne, vastasin liikutettuna. — Jos te jäätte, niin minäkin jään.
Hetken hän levottomasti katsoi minuun. Sitten hän hitaasti nousi. Naiset ja palvelijat olivat kadonneet, luukku oli vielä auki eikä ketään vielä näkynyt. Katto oli siis vielä vallassamme. Näin hänen kauhistuvan silmäillessään ympärilleen, minä sieppasin hänet syliini — hän oli kevyt kuin lapsi — ja riensin luukulle. Hän huudahti ja koetti riuhtaista irti, sitä lujemmin painoin häntä rintaani vasten ja kiiruhdin eteenpäin. Luukusta veivät tikapuut alas; pitelin häntä toisella kädelläni ja hapuilin alas tikapuita myöten ja saavuin aivan pimeään käytävään. Sen toisessa päässä huomasin kuitenkin tulenvaloa, sitä kohti suuntasin askeleeni; huuleni koskettivat hänen tukkaansa ja hänen kasvonsa lepäsivät rinnallani. Hän ei enää vastustellut ja kohta tulin portaiden päähän. Ne näyttivät olevan palvelijain käyttämät, sillä ne olivat paljaat ja kapeat, ja seinät olivat kalkitut ja likaiset. Täällä ei huomannut mitään merkkejä tulipalosta, eikä savukaan ollut tänne tunkeutunut; mutta rappusten puolitiessä makasi yhdellä portaalla kaatunut vaan vielä palava kynttilä, ikäänkuin joku juuri olisi sen siihen pudottanut. Ja alhaalta kuului kauhea melu, käheitä huutoja, ulvontaa, kirouksia ja naurunrähäkkää. Pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan. Neiti kohottautui hiukan sylissäni.
— Laskekaa alas minut, herra kreivi, kuiskasi hän.
— Tahdotteko siis seurata minua?
— Tahdon totella teitä.
Minä laskin hänet käytävän lattialle portaiden läheisyyteen ja kysyin kuiskaavalla äänellä mihin ovi, joka oli portaiden juurella, johti.
— Kyökkiin, vastasi hän.
— Jospa minulla olisi joku kauhtana, mihin teidät käärisin, sanoin minä, — niin luulenpa että pääsisimme ulos tätä tietä. Ne eivät etsi meitä. Nyt ne parhaallaan ryöstävät ja juovat.
— Tahdotteko ottaa kynttilän? kuiskasi hän vavisten. Näistä huoneista kyllä voimme löytää jotakin. Menin hiljaa rappusia alas, otin kynttilän ja palasin sen kanssa. Kun tulin takaisin hänen luokseen, ja katseemme yhtyivät, niin hänen kasvoilleen levisi punastus, aivan kuin aamun koi vähitellen leviää harmaan yöllisen taivaan yli. Eikä se kadonnutkaan. Hämillään ja peljästyneenä hän katsoi lattiaan ja kääntyi pois minusta. Olimme kahden kesken, ja luultavasti hän silloin ensikerran sinä yönä muisti hajallaan olevan tukkansa ja järjestämättömän pukunsa — muisti olevansa nainen ja että minä olin mies.
Nyt ei juuri ollut sovelias aika ajatella senlaista, nyt kun ovi portaiden juurelta milloin hyvään voi aueta ja joukko raakoja, veren ja ryöstön himoisia roistoja sieltä syöstä ylös. Mutta hänen katseensa ja liikkeensä lämmitti sydäntäni ja kiihoitti vertani enemmän kuin ennen milloinkaan. Samassa palautui rohkeutenikin ja teki voimani kaksinkertaiseksi. Tunsin voivani portaita puollustaa satoja jopa tuhansiakin vastaan niin kauvan kuin hän seisoi ylimmällä portaalla. Ennen kaikkia ihmettelin sitä, kuinka juuri vähää ennen olin voinut kantaa häntä käsivarsillani, kuinka olin voinut nojata hänen päätään rintaani vasten ja tuntea hänen tukkansa huuliani koskettavan mitään vaikutusta siitä tuntematta! En milloinkaan enää voisi rauhallisesti kantaa häntä niin. Tulin tähän vakuutukseen, seisoessani siinä hänen vierellään portaiden päässä, kuunnellen muka meteliä tuolla alhaalla, että hän saisi aikaa rauhoittua.
Mutta kohtapa aloinkin todenperästä kuunnella, sillä melu kyökissä, jonka kautta meidän piti kulkea, yltyi; samalla tunsin myös palavan puun ja savun hajua, josta arvasin että se sivurakennus, jossa me olimme, oli syttynyt tuleen. Aivan takanamme oli eräs ovi ja käytävässä, jonka kautta olimme tulleet, oli niitä useampiakin. Pistin kynttilän neidin käteen ja pyysin hänen mennä etsimään niistä huoneista, joihin nuo ovet veivät.
— Kai sieltä joku viitta tahi muu vaate löytynee, sanoin kiivaasti.Emme saa aikaa hukata. Jos tahdotte mennä etsimään, niin minä —
Enempää en ennättänyt sanoa; sillä ovi tuolla alhaalla aukeni ja eräs mies alkoi kavuta rappusia myöten ylös harpaten pari porrasta kerrallaan. Toisessa kädessä hänellä oli kynttilä ja toisessa rautasalpa; kova äänen rähäkkä kuului avonaisesta ovesta.
Mies ilmestyi niin äkkiä, ettemme ehtineet paikalta liikahtaa, silmäilin salaa neitiä, joka seisoi kuin kivettyneenä, kynttilä tuskin pysyi hänellä kädessä. Sitten sieppasin kynttilän häneltä ja sammutin sen sekä otin sen pois rautaisesta jalasta; sitä kädessäni pidellen odotin sitten miestä tulevaksi. Miekkani olin jättänyt toiseen sivurakennukseen, niin ettei minulla ollut mitään muuta asetta; mutta kun portaat olivat jyrkät ja kapeat, niin se kenties riittäisikin. Jos mies tuli yksin voisin ehkä kynttiläjalallakin tulla toimeen.
Pitäen kynttilää korkealla edessään astui hän nopeasti portaita ylös ja oli kohta neljän, viiden portaan päässä meistä. Silloin hän äkkiä kompastui ja kaatui kiroten silmälleen. Kynttilä hänen kädessään sammui ja kaikki olimme pilkkoisen pimeässä!
Vaistomaisesti puutuin neidin käteen estääkseni häntä huutamasta; sitten seisoimme liikkumattomina kuin patsaat, tuskin uskalsimme hengittääkään. Mies, joka oli meitä niin lähellä ja kumminkin meistä aivan tietämätön, nousi kiroten pystyyn; ja hetkellisen kauhean jännityksen perästä kun luulin hänen kynttilää haparoivan, alkoi hän hapuilla takaisin alas. Ne olivat sulkeneet oven tuolla alhaalla, eikä hän heti lukkoa löytänyt. Vihdoin hän sen löysi ja avasi oven. Silloin astuin askeleen taaksepäin ja avoimesta ovesta tunkevan melun suojassa työnsin neidin takanamme olevaan suojaan, lukitsin oven ja asetuin kuuntelemaan.
Luuloittelin kuulevani hänen sydämensä sykkivän. Itseltäni sen kyllä kuulin. Tässä huoneessa olimme hetkellisesti turvatut. Mutta kuinka pimeässä löytäisimme hänelle sopivaa valepukua, ja miten pääsisimme kyökin läpi? Aloin melkein katua että olimme lähteneet porraskäytävästä. Olimme pilkkosen pimeässä, emme voineet eroittaa mitään huoneessa, jossa vallitsi aivan ummehtunut ilma ja rottain haju; mutta juuri sen huomattuani tunsin, että palavasta puusta johtuvan savun haju, joka luultavasti meidän kera tunki huoneesen, muuttui yhä väkevämmäksi ja voitti huoneen hajun. Jo aloimme kuulla tulenkin räiskettä. Rohkeuteni horjui.
— Neiti, sanoin hiljaa. Pitelin häntä yhä kädestä.
— Mitä, herra? vastasi hän heikosti. Luulin hänen kumartuvan puoleeni.
— Onko tässä huoneessa ikkunoita?
— Ikkunaluukut ovat kai suljetut, mutisi hän.
Ajatellen, että kun tie kyökin kautta oli suljettu, meidän pitäisi koettaa paeta ikkunasta, ja otin askeleen eteenpäin niitä ehtiäkseni. Tahdoin päästää hänen kätensä paremmin voidakseni hapuilla pimeässä huoneessa; mutta ihmeekseni hän puuttui kiinni minuun eikä tahtonut laskea minua irti. Sitten kuulin hänen huokaavan ikäänkuin pyörtymäisillään ja hän kaatui raskaasti minua vasten.
— Rohkeutta, neiti, rohkeutta! sanoin säikähtyneenä.
— Oi, minua niin kovasti peloittaa! huokaili hän korvaani. Minua kovasti peloittaa! Pelastakaa minut, pelastakaa minut!
Tähän asti oli hän ollut niin urhoollinen, että tuo muutos minua suuresti kummastutti, minä kun en tiennyt että uljaimmankin naisen rohkeus on yhtäläistä laatua. Mutta minulla ei ollut aikaa arvella. Hänen ruumiinsa, joka nojautui käsivarteeni, tuntui yhä raskaammalta, ja rajusti sykkivällä sydämellä ajattelin apua, mietin mielessäni pelastavaa ajatusta. Mutta kaikki oli pimeyttä vain. En enää muistanut missä ovikaan oli, josta olimme tulleet sisään. Turhaan vaivasin silmiäni huomatakseni valonsädettä, mikä ilmaisisi ikkunoiden olopaikkaa. Olin yksin hänen kanssaan ja aivan avuton, emme voineet takaisinkaan palata ja liekit lähestyivät. Tunsin hänen päänsä vaipuvan alas ja silloin ymmärsin hänen pyörtyneen; pimeässä en voinut muuta tehdä kuin tukea häntä ja kuunnella eikö mies palaisi tahi mitään muuta tapahtuisi.
Minusta tuntui, ettei pitkään, pitkään aikaan mitään tapahtunut. Mutta sitten kova kolina ilmoitti minulle, että ovi portaiden juurella taas avattiin ja puukenkäin kopinaa kuului portaissa. Nyt arvasin missä ovikin oli, varovasti laskin neidin lattialle oven läheisyyteen ja asetuin kynnykselle odottamaan mitä tuleman piti. Yhä pitelin kädessäni kynttiläjalkaa; olin epätoivossa.
Sykkivällä sydämellä kuulin askelten lähestyvän; sitten ne pysähtyivät ja minä kohotin asettani. Hetken perästä kuulin tutun äänen käskyjä jakavan ja ilonhuudahduksella viskasin oven auki ja seisoin heidän edessään — seisoin heidän edessään niinkuin sitten kertoivat, enemmän aaveen kuin ihmisen näköisenä. Niitä oli neljä miestä ja eellimäisenä tuli isä Benoit.
Tuo hyväsydäminen pappi lankesi kaulaani ja suuteli minua. — Te ette ole haavoittunut? huusi hän.
— En, vastasin väsyneesti. Te tulitte siis?
— Niin, vastasi hän. — Ja Jumalan kiitos, aivan aikanaan pelastamaan teitä! Mutta entä neiti de St. Alais? jatkoi hän kiivaasti ja katsoen minuun ikäänkuin epäillen olinko järjilläni. — Tiedättekö mitään hänestä?
Sanaa sanomatta käännyin ja menin takaisin huoneesen. Hän seurasi minua kynttilä kädessään, ja toiset kolme, joista Buton oli yksi, tulivat perästä. Ne olivat vain raakoja talonpoikia, mutta se näky, joka kohtasi heitä, sai heidät peräytymään. Neiti makasi siinä, johon olin hänet jättänyt, tumma tukka ympärillään, hänen lapselliset kasvonsa olivat rauhalliset ja kalpeat kuin kuolleen ja puoleksi avoimet silmät katsoivat kattoon. Minä tuijotin häneen melkein liikutuksetta, olinhan tänä yönä niin paljon kokenut. Mutta pappi kiljasi kovasti.
— Hyvä Jumala! sanoi hän nyyhkyttäen. Ovatko ne tappaneet hänen?
— Ei, vastasin. — Hän on vain pyörtynyt. Jos täällä olisi yhtään naista —
— Täällä ei ole ketään naista, johon voisin luottaa, mutisi hän. Hän käski jonkun miehistään mennä vettä hakemaan, ja lisäsi muutamia sanoja, joita en kuullut.
Mies palasi kohta; isä Benoit käski häntä tovereineen syrjään, sitten kostutti hän pyörtyneen huulia vedellä ja pirskoitti sitä hiukan hänen kasvoilleenkin; kaiken sen hän teki suurella kiireellä, joka minua kummastutti, kunnes huomasin että savu alkoi täyttää huoneen, ja kun menin ovelle, näin käytävän päässä liekkien punaisen valon, ja kuulin etäältä sortuvain kivien ja hirsien jyskettä. Silloin ymmärsin miesten käytöksen ja kuiskasin isä Benoit'lle, että minä kantaisin neidin ulos.
— Täällä hän ei koskaan virkoa, sanoin nyyhkyttäen. — Hän tukehtuu ellemme saa häntä ulos raittiisen ilmaan.
Puhuessani tunki sakea savu käytävän läpi, antaen tukea sanoilleni.
— Niin, poikani, vastasi pappi hitaasti, sen minäkin kyllä uskon, mutta —
— Mutta mitä? huusin.
— Emmehän voi tänne jäädä!
— Oletteko lähettänyt sanan Cahors'iin?
— Olen, vastasin. Onko markiisi tullut?
— Ei ole; ja niinkuin näette, herra kreivi, on minulla vain nämä neljä miestä, selitti pappi. — Jos olisin viipynyt useampia hankkimaan, olisin myöhästynyt. Enkä nyt ymmärrä mitä näillä voin toimittaa. Useimmat noista kurjista, jotka ovat kaikkeen tähän onnettomuuteen syypäät, ovat nyt juovuksissa. Toiset ovat muukalaisia, ja —
— Mutta minä luulin — minä luulin kaiken jo olevan ohitse, huusin kummastuneena.
— Ei, sanoi hän vakavasti. Kovan toran perästä antoivat he meille tietä; minä ja myöskin Buton tuolla on valiokunnan jäsen. Mutta kun he saavat nähdä teidät ja etenkin neiti de St. Alais'n — niin en tiedä, ystäväni, mitä he voivat tehdä?
— Mutta, hyvä Jumala, huusin. — Varmaan he eivät rohkene —
— Älkää peljätkö, herra kreivi, eivät he rohkene!
Nuo sanat kuuluivat savun seasta. Se oli Buton, joko ne lausui. Puhuessaan astui hän askeleen eteenpäin; hänen vankat karvaiset käsivartensa olivat kyynäspäihin asti paljaat, ja kädessä heilutti hän raskasta rautasalpaa. — On kuitenkin eräs asia, joka teidän tulee tehdä, sanoi hän.
— Mikä sitten?
— Teidän pitää rintaanne kiinnittää trikolori. Siihen he eivät uskalla kajota.
Tuon hän lausui jonkinlaisella vilpittömällä ylpeydellä, joka silloin oli minulle ymmärtämätöntä. Nyt sen paremmin käsitän. Ei se enää seuraavana aamunakaan ollut arvoitus minulle, vaikka se yhä tuntui minusta ihmeelliseltä.
Pappi ihastui Buton'in keksinnöstä. — Hyvä, sanoi hän. Buton arvasi asian paikalleen. Trikoloria he kunnioittavat.
Ja ennenkuin ehdin sanaakaan sanoa, oli hän kauhtanastaan irroittanut suuren rusetin ja kiinnittänyt sen rintaani.
— Nyt on teidän vuoronne, Buton, sanoi hän ottaen sepältä rusetin, joka ei muutoin ollut hienointa lajia, ja kiinnitti sen neidin vasemmalle olkapäälle. — Kas nyt, sanoi hän sen tehtyään kiihkeästi. — Nostakaa nyt ylös hänet, herra kreivi. Joutukaa, muutoin tukehdumme savuun. Buton ja minä menemme edellä ja ystävämme tulevat perästä.
Kun nostin neidin syliini, alkoi hän vähitellen huoaten ja nyyhkyttäen tointua. Meitä kaikkia yskitti savu, joka käytävässä jo oli melkein tukehduttava. Jos olisimme vielä minuutinkaan viipyneet, olisimme tuskin sen läpi päässeet, sillä liekit jo nuolivat lähintä ovea ja ojensivat ahnaita kieliään meitäkin kohti. Nyt kiiruhdimme niin pian kuin taisimme ja toinen toistaan auttaen portaita alas; lukittu ovi hetken esti meitä, mutta iloksemme tulimme sen auettua sikin sokin kyökkiin, jossa pysähdyimme hengästyneinä ja kirventelevin silmin.
Se oli linnan suuri kyökki, jossa niin monta loistavaa juhlaa oli valmistettu; olin neidin puolesta iloinen, että hänen kasvonsa lepäsivät rintaani vasten, niin ettei hänen nyt tarvinnut sitä nähdä. Liedellä leimusi tuli, jota ylläpidettiin rasvalla ja silavalla ja paistinkääntäjällä sen edessä riippui paistien asemesta kolme koiran ruumista, joista leveni palavan lihan haju. Ne olivat markiisin kolme lemmikkikoiraa, jotka pelkästä ilkeydestä tapettiin. Niiden alla lattialla, jossa oli särkyneitä pullon palasia, juoksi viiniä virtana, josta saarten tavoin kohosi rikottuja huonekaluja ja viiniastia kasoja. Kapinalliset olivat särkeneet kaikki, mitä eivät voineet mukaansa ottaa; nytkin seisoi eräässä nurkassa nainen täyttämässä esiliinaansa suoloilla, joita hän otti suuresta tallatusta suolakasasta, ja kolme, neljä miestä seisoi rikotun kaapin edessä riistämässä sieltä mitä suinkin otettavaa oli. Suurin osa kapinallisista oli lähtenyt ulos pihalle, kuulimme kuinka he huusivat ilosta nähdessään liekit ja kuinka he riemuitsivat kun joku uuninpiippu kaatui tahi kun joku ikkuna särkyi, ja kuinka he tuleen viskasivat jokaisen elävän olennon, joka onnettomuudekseen sattui heidän käsiinsä.
Kun ryöstäjät huomasivat meidät, luimivat he karsain katsein ulos kuin sudet, joita saaliilta pois hätyytellään. Ne kai kertoivat uutisen ulkona; sillä kun hetken aikaa seisoimme lattialla, taukosi melu siellä ja sitä seuraava hiljaisuus kesti vielä kun ovella näyttäydyimme.
Palavan linnan valossa oli näkyala edessämme valoisa kuin päivällä; se valaisi kapinallisten hurjat, kiihoittuneet kasvot, ja pirstalekasat, jotka todistivat niiden raivoa. Mutta ensi hetkellä he eivät meitä nähneet, me kun olimme muurin varjossa, ja vasta astuttuamme muutamia askeleita eteenpäin ulos varjosta, ryntäsi roistojoukko kuin irtilasketut verikoirat kauheasti kiljuen vastaamme. Heidän matalat otsansa, pörröiset päänsä ja puolialastomat, savuiset ja veriset ruumiinsa olivat enemmän villipetojen kuin ihmisten kaltaiset, ja petojen tavalla he hampaitaan kiristäen ja muristen lähenivät meitä; edellä olijat eivät enää voineet puhua, vaan jälkijoukosta kuului huuto: 'Kuolema sortajille!' joka, sekaantuen tulen pauhinaan, rohkeintakin pelästytti.
Jos seuralaisemme silmänräpäyksenkään ajan olisivat empineet, niin olisi kohtalomme ollut varma, mutta he seisoivat rauhallisina ja liikkumattomina, ja heidän ankaran, vakavan katseensa edessä väistyivät kaikki paitsi yksi ainoa — väistyivät muristen ja vaatien vertamme. Yksi ainoa mies vain astui askeleen eteenpäin ja ojensi puukkoaan minua kohti. Mutta Buton kohotti samassa rauta-aseensa ja huutaen jymisevällä äänellä: 'Kunnia trikolorille!' löi hän miehen kuoliaaksi ja astui ruumiin yli.
Vielä kerran huusi hän jylisevällä äänellä: Kunniaa trikolorille! ja tai'an tavalla nuo sanat vaikuttivat. Roistojoukko totteli, peräytyi, vetäysi syrjään, tylsästi tuijottaen minuun ja kannettavaani.
— Kunniaa trikolorille, huusi nyt myöskin isä Benoit kohottaen kättään ja tehden ristinmerkin. Silmänräpäyksessä tekivät kaikki samoin ja melkein ennenkuin ennätin muutosta huomatakaan, työnsivät nuo samat ihmiset, jotka edellisenä hetkenä vaativat vertamme, toisiaan syrjään, yhdellä suulla huutaen: Väistykää, väistykää trikolorin edestä!
Tuossa kunnioituksessa, jota nuo raa'at roistot osoittivat yhdelle sanalle, yhdelle rusetille, yhdelle aatteelle, oli jotakin ihmeellistä ja liikuttavaa. Sen vaikutusta en koskaan unhoita. Mutta tällä hetkellä olin tuskin tietoinen siitä. Kaikki oli minusta vain unennäköä. Kompastuen taakkani kanssa, astuin kuin unessa kävijä roistojoukon läpi, noiden eläimellisten kasvojen sivu, pitkin lehtokujannetta porttia kohti. Siellä isä Benoit tahtoi ottaa neidin sylistäni, mutta minä en halunnut häntä luotani laskea.
— Saux'on! Saux'on! huusin kuumeentapaisella innolla; ja sitten — tuskin itsekään tiesin miten se tapahtui — löysin itseni hevosen seljässä ja neidin edessäni satulassa. Seuraavassa silmänräpäyksessä olimme matkalla Saux'on valaistuina palavan linnan liekeiltä.
Yhdeksäs luku.
Kapinan jälkeisenä aamuna.
Päästyämme tienristeykseen asetti isä Benoit viisaasti kyllä sinne kaksi miestä odottamaan Cahors'ista tulevaa apua, ja sille ilmoittamaan neiti de St. Alais'n pelastuksesta; ja emme olleet ratsastaneet kuudetta osaa peninkulmastakaan ennenkuin takanamme kuuluva kavioiden kopina ilmoitti apujoukon lähestymistä. Aloin nyt tointua yöllisten kauheain tapahtumain vaikuttamasta huumauksesta, ja seisautin hevoseni antaakseni taakkani markiisi de St. Alais'lle, jos hän tahtoisi hänet huostaansa ottaa.
Mutta hän ei ollutkaan lähestyvien joukossa. Johtajana oli Louis, ja seurassaan oli hänellä vain kuusi tahi seitsemän palvelijaa, vanha herra de Gontaut, toinen Harincourt'in veljeksistä ja eräs vieras herra. Hevoiset läähättivät ja hiki valui niistä virtana; miesten silmät kiiluivat tappelun himosta. Ei yksikään heistä ihmetellyt että neiti istui edessäni satulassa, vaan kiireimmittäin kiitettyään Jumalaa hänen pelastuksestaan kysyivät kaikki innokkaasti miten paljon kapinallisia talonpoikia oli.
— Noin satamäärä, vastasin. — Minun arvostellessani. Mutta missä on markiisi?
— Sananne saapuessa hän ei ollut vielä palannut.
— Teitä ei juuri ole monta, sanoin.
— Louis'n huulilta kuului kirous. En voinut saada useampia kokoon, vastasi hän. Yht'aikaa teidän sananne kanssa tuli tieto että Marignac'in talo oli syttynyt tuleen, jolloin hän kahdentoista miehen kera kiiruhti sinne. Monet muut pelkäsivät samaa kohtaloa ja ratsastivat kiiruummittain kotiaan. Kaikki näyttävät vain, lisäsi hän katkerasti, ensi kädessä ajattelevan vain itseään. Kaikki muut paitsi ystäväni tässä.
Herra de Gontaut rupesi kerskailemaan, mutta hengästynyt kun oli, täytyi hänen heti vaieta ettei tukehtuisi. — Kun kauneus on vaarassa, läähätti hän. Mies parka tuskin jaksoi pysytellä hevosen seljässä.
— Totta kai seuraatte mukana Saux'on? kysyin, kun he käänsivät hevosensa, niistä kohoavat hikihöyryt häämöittivät pimeässä.
— Ei! vastasi Louis uudelleen kiroten; enkä minä ensinkään sitä ihmetellyt ettei hänen tavallinen iloinen mielialansa ollut entisellään. — Nyt tahi ei milloinkaan! Jos voimme heidät työstä tavata niin —
Loppua en kuullut. Kavioiden kopina, kun he hevosiaan kannustaen ratsastivat pois, estivät hänen sanojaan kuulumasta. Silmänräpäyksessä ne olivat viidenkymmenen askeleen päässä; kaikki paitsi yksi, joka käänsi hevosensa ja ratsasti luokseni. Se oli muukalainen, ainoa joukosta, jota en tuntenut.
— Miten ne ovat varustetut? kysyi hän.
— Niillä on ainakinyksipyssy, vastasin uteliaasti katsellen häntä. Ja nyt jo luultavasti useampiakin. Useimmilla oli keihäitä ja heinätaikkoja.
— Ja luultavasti johtajakin?
— Petit Jean, St. Alais'n seppä, jakoi käskyjä.
— Kiitän teitä, herra kreivi, sanoi hän sotilaan tavalla tervehtien.Sitten kannusti hän hevostaan ja ratsasti toisten jälkeen.
Minun oli mahdoton auttaa heitä ja sitä paitsi hartaasti toivoin mitä pikemmin saavani naisellista hoitoa neidille, joka makasi sylissäni kuin kuollut. Niin pian kuin pieni ratsujoukko poistui, jatkoimme siis matkaamme, isä Benoit ja minä aivan äänetönnä ja miettiväisinä, toiset alinomaa puhellen. Neidin pää lepäsi oikealla olallani. Voin kuulla hänen sydämensä heikon tykytyksen, ja hiljaa ratsastaissamme pimeässä yössä oli minulla kyllin aikaa ajatella monta asiaa: hänen osoittamaansa rohkeutta, tahdonvoimaa ja päättäväisyyttä — tuo hento luostarissa kasvanut olento, joka neljätoista päivää sitten ei uskaltanut minulle sanaakaan sanoa; ja vihdoin hänen naisellista heikkouttaan, joka minua miellytti ja joka vihdoinkin voitti hänen varovaisuutensa, saattoi hänen laskemaan kätensä kaulaani ja toi hänen huutonsa kuuluvilleni. Hänen tukkansa hieno lemu ympäröi minua; minä halusin suudella hänen puoleksi peitettyä päätään. Mutta jos kuluneena yönä olin oppinut häntä rakastamaan, olin enemmän vielä oppinut häntä kunnioittamaan; ja sentähden hillitsin haluni ja pitelin häntä vielä varovaisemmin sylissäni pakoittaen mieleeni muita asioita kunnes saisin jättää hänet muiden huostaan.
Jos se ei helppoa ollut, niin ei siihen suinkaan syynä ollut ajatusaineiden puute. Koko taivas takanamme punoitti palosta; jälestämme kuului hurjan roistojoukon kiljunta; monasti matkallamme hiipi epäiltäviä olentoja sivutsemme pimeässä ja pakenivat ikäänkuin yhtyäkseen kapinallisiin. Isä Benoit luuli näkevänsä toisen tulipalon jonkun peninkulman päässä idässä päin; ja sen perästä mitä tänä yönä oli tapahtunut, en olisi ihmetellyt, jos edessämme olisi näkyneet liekit Soux'nkin palosta.
Siitä surusta säästyin kumminkin. Sitä vastoin tuli koko kyläjistö meille vastaan ja saattoi meidät ilohuudoilla portilta ylös linnaan, jossa neiti kynttilöiden valossa ja syvän äänettömyyden ja jännityksen vallitessa nostettiin alas satulastani ja kannettiin ylös linnaan. Naiset, jotka tunkeilivat ovella, kumartuivat eteenpäin seuratakseen häntä silmillään; mutta ei kukaan seurannut häntä samoilla tunteilla kuin minä.
* * * * *
Paljon, mikä yöllä näyttää kauniilta, muuttuu päivän valossa rumaksi; ja moni asia, mikä tapahtuessaan tuntuu mahdolliselta, tuntu perästäpäin ajatellessa unennäyltä ja mahdottomalta. Kun seuraavana aamuna heräsin etehisessä suuressa tuolissa — se oli sama tuoli, jossa Ludvig kolmastoista kerran kertomuksen mukaan istui — ja kolmen tunnin rauhattoman unen perästä näin Andréen seisovan kumartuneena puoleeni ja päiväpaisteen virtaavan ovesta ja ikkunoista, luuloittelin yöllisiä tapahtumia, semmoisina kuin ne mielessäni olivat, ainoastaan unennäöksi. Mutta silloin huomasin ne kaksi pistoolia, jotka olin laskenut viereeni yöksi ja tarjottimen, jonka ääressä isä Benoit ja minä olimme virvoituksia nauttineet ja silloin ymmärsin ettei se ollut mikään uni, vaan täysi todellisuus. Kavahdin pystyyn.
— Onko herra de St. Alais täällä? kysyin.
— Ei, herra.
— Entä herra kreivi?
— Ei hänkään, herra.
— Mitä ihmettä? sanoin.
— Eikö yksikään niistä, jotka olivat matkalla St. Alais'iin, ole tänne tullut? Minä olin näet antanut käskyn että minut aikanaan herätettäisiin heitä vastaanottamaan.
— Ei, herra kreivi, vastasi vanha palvelija, — paitsi — paitsi eräs herra, joka oli heidän joukossaan, ja joka nyt astuskelee kirkkoherran kanssa puutarhassa. Ja hänen tähtensä —
— No mitä? sanoin jyrkästi, kun André, tekeytyen juron ja mahtavan näköiseksi, vaikeni.
— Hän ei ole sen näköinen, että hänen tähtensä kannattaisi herra kreiviä herättää, vastasi hän ykspäisesti. — Mutta herra kirkkoherra tahtoi niin; tähän aikaan minusta näyttää siltä että meidän on kumarteleminen seppiä ja kai sitten paljoa enemmän tullinkantajaa.
— Buton on siis täällä?
— On, herra; ja hän kävelee tuolla terassilla ikäänkuin perheen jäsen konsanaan. En ensinkään ymmärrä mitä kaikesta tästä vihdoin tulee, mörisi André ja koroitti ääntään nähdessään minun aikovan mennä ulos. Mutta silloin kun herra kreivi otti pois kaularaudan, niin varsin hyvin käsitin seuraukset. — Niin, niin! jatkoi hän vielä korkeammalla äänellä katsellen jälkeeni tarjotin kädessä. — Minä tiesin mitä tuleman piti! Minä tiesin mitä tuleman piti!
Ja jos minä en niin täydellisesti olisi joutunut pois tavallisesta ajatussuunnastani, niin totisesti se minusta itsestänikin olisi ollut jotakin eriskummallista, että nuo kolme miestä tuolla terassilla kävelivät rinnakkain. Ne astuskelivat edestakaisin; isä Benoit astui keskessä kädet selän takana ja katse maahan kääntyneenä. Hänen toisella sivullaan käveli tuo vankka, kömpelö Buton, likaisessa mekossaan; ja toisella taas edellisenä yönä näkemäni muukalainen, joka oli pulska, keski-ikäinen mies, hän oli erinomaisen siististi puettu, jalassa oli metsästyssaappaat ja kupeella miekka. Koska muistin hänen olleen Louis'n seurassa, ihmetytti minua että hän kantoi trikoloria; sen kumminkin unhotin kiihkossani saada tietää toisten kohtalosta. Tuhlaamatta aikaa turhiin seremoniioihin kysyin häneltä sitä heti.
— Ne karkasivat kapinallisten kimppuun, menettivät yhden miehen ja lyötiin takaisin, vastasi hän sotilaan lyhyellä tavalla.
— Entä herra kreivi?
— Hän ei haavoittunut. Hän palasi Cahors'iin kutsumaan kokoon lisää väkeä. Ja kun neuvoni näyttivät tarpeettomilta, niin lähdin tänne.
Hän puhui kaunistelematta ja vilpittömästi ja aivan kuin vertaiselleen, enkä oikein tiennyt oliko hän taikka eikö hän ollut aatelista sukua. Kun isä Benoit huomasi neuvottomuuteni, kiiruhti hän vierasta esittämään.
— Tässä, herra kreivi, on herra kapteeni Hugues, joka viimeksi on palvellut ameriikkalaisessa armeijassa. Hän on valiokunnalle palvelustaan tarjonnut.
— Harjoittaakseni ja johtaakseni niitä miehiä, joita Cahors'issa järjestyksen ylläpitämiseksi pestataan jos sitten suvaitsette sitä maasotaväeksi tahi muuksi nimittää, selitti kapteeni, ennenkuin oikein pääsin selville siitä, miten kirkkoherran sanat käsittäisin.
Olinpa tuosta hiukan ihmeissäni. En käsittänyt tuota miestä, joka näytti niin vilkkaalta, nerokkaalta ja käytännölliseltä ja jonka taskusta pistoolin suu pisti esille.
— Olette palvellut hänen majesteettinsa armeijassa? kysyin vihdoin voittaakseni ajatusaikaa.
— En ole, vastasi hän. Siinä armeijassa, jossa olen palvellut, ei voi arvoasteita saavuttaa, ellei kilvessään kanna niin ja niin monta neliötä. Olen palvellut kenraali Washington'ia.
— Mutta näinhän teidät viime yönä herra de St Alais'n seurassa?
— Niin, miksi ei, herra kreivi? vastasi hän suorasti. Kuulin että olivat sytyttäneet erään linnan tuleen. Juuri silloin olin sinne saapunut ja tarjosin heti herra kreiville palvelustani. Mutta heillä ei ollut minkäänlaista järjestystä eivätkä tahtoneet neuvoja kuunnella.
— Vai niin, sanoin, — mutta nuo toimet tuntuvat minusta liiallisilta.Te tiedätte —
— Herra de Marignac'in linna sytytettiin viime yönä, sanoi isä Benoit hiljaa.
— Todellako?
— Ja pelkään että saamme kuulla vielä useammistakin tulipaloista.Luulen että meidän, herra kreivi, täytyy katsoa todellisuutta silmiin.
— Nyt ei ole kysymys ajattelemisesta eikä katsomisesta, vaan nyt tulee toimia, keskeytti häntä kapteeni tuimasti. — Meillä on pitkä kesäinen päivä edessämme, mutta ellemme illalla vielä ole mitään aikaan saaneet, niin valkenee huomenna Quercy'lle murheitten päivä.
— Onhan meillä kuninkaan sotaväki, sanoin minä.
— Se kieltäytyy käskyjä tottelemasta. Ja semmoinen sotaväki on pahempaa kuin kokonaan kelpaamaton.
— Entä sitten upseerit?
— Niihin voi kyllä luottaa, mutta kansa vihaa heitä. St. Louis'in ritari vaikuttaa roistoväkeen samoin kuin punainen vaate härkään. Minä takaan että heillä on kyllin tekemistä pidättäessään sotamiehiä kasarmeissa.
Hänen tuttavallisuutensa ja kiivautensa suututti minua; mutta en kuitenkaan voinut puhua samaan tapaan kuin eilen. Silloin tuo puhe Buton'in kuunnellessa olisi minusta tuntunut herjaavalta. Mutta tänään näyttäytyi sama asia aivan erilaisessa valossa. Ja sitä paitsi tuo muukalainen oli peräti toinen mies kuin Doury; syyt, jotka toista vakuuttaisivat, eivät toisesta mitään merkitseisi. Minä oivalsin sen, ja avuttomassa tilassani kysyin isä Benoit'lta mitä hän halusi.
Hän ei vastannut. Se oli kapteeni, joka sanoi:
— Me haluamme että yhdytte valiokuntaan.
— Eilen oli puhe siitä asiasta, vastasin jyrkästi.
— En voi tehdä sitä. Isä Benoit saa selittää sen asian teille.
— Minä en halua isä Benoit'n vastausta, kiisti kapteeni. — Tahdon kuulla sen itseltänne, herra kreivi.
— Minä vastasin eilen ja kieltäydyin, sanoin ylpeästi.
— Eilen ei ole tänään, vastasi hän. Herra de Alais'n linna seisoi eilen, mutta tänään se on suitsuavana rauniona. Samalla tavalla herra de Marignac'in. Eilen oli paljon vielä arvelun alaista. Tänään tosiasiat puhuvat. Eräiden tuntien epäröiminen voi matkaan saattaa sen, että koko maakunta päästä toiseen on liekkien vallassa.
Tuota en voinut kieltää; mutta samalla oli yksi asia, jota en myöskään voinut tehdä, nimittäin että uudelleen muuttaa mielipidettä. Juhlallisesti kiinnitettyäni valkoisen kokardin rintaani rouva de St. Alais'n salongissa en uudelleen voinut kääntyä ahdistavan vihollisen puolelle. En uudelleen voinut sanastani luopua.
— Se on minulle mahdotonta — peräti mahdotonta asemassani, sopersin vihdoin hämilläni ja sekavasti. — Miksi juuri minun luokseni tulette? Miksi ette käänny jonkun muun puoleen? Onhan pari sataa muuta, joitten nimet —
— Eivät ensinkään meitä hyödytä, keskeytti kapteeni äreästi, — kun sitä vastoin teidän nimenne rauhoittaisi pelkureita, toisi puolellemme monen maltillisen miehen eikä alhaista kansaa yllyttäisi. Suokaa minun puhua vilpittömästi kanssanne, herra kreivi, jatkoi hän. — Tarvitsen apuanne. Minä vastaan asiasta, mutta tyhjän tähden en tahdo mitään alttiiksi panna; ja minusta on parempi että minulle tarjottu tehtävä on niin hyvin ylhäisten kuin alhaistenkin suosima. Jos annatte nimenne valiokunnalle, niin minä vastaanotan siltä tarjotun tehtävän. Epäilemättä voisin kolmannen säädyn nimessä Quercy'ssä harjoittaa poliisivaltaa, mutta minä mieluummin hirttäisin, teurastaisin ja mestaisin jokaisen kolmen säädyn nimessä.
— On niitä muita —
— Unhoitatte että toimeni on niin hyvin Cahorsin roistokansan, kuin niiden mielettömien houkkioiden kurissa pitäminen, jotka uskovat maailman lopun lähestyvän, vastasi hän kärsimättömästi. — Ja ne toiset, joista puhutte —
— Eivät ole kelvollisia, keskeytti isä Benoit sävyisästi ja hänen ystävälliset, lempeät silmänsä katsoivat hartaasti minuun. Hänen puhuessaan leyhytteli raitis aamutuuli hänen kauhtanansa liepeitä, niin että laiha vartalo näkyi. Hän piteli kädessään hattua suojatakseen kasvojaan auringolta. Tiesin että hän niinkuin minäkin taisteli sisällistä taistelua, ja että hän sekä halusi että ei halunnut että minä myöntyisin. Tuo tieto antoi minulle voimaa voittaa kiusaus.
— Se on mahdotonta, sanoin.
— Mutta minkä tähden? Pääsin vastaamatta, sillä kun katsoin linnan porttiin päin, niin näin että André juuri viimeistä sanaa lausuttaissa astui ulos herra de St. Alais'n seuraamana. Se tapa millä tuo vanha palvelija huusi: — Herra markiisi de St. Alais pyytää herra kreiviä puhutella! suututti minua, se kun ilmaisi hillittyä voitoniloa, mutta herra de St. Alais ei mitenkään ilmaissut sitä huomanneensa. Hän lähestyi iloisen ja hilpeän näköisenä ja tervehti minua ystävällisesti ja iloisesti. Ensin luulin melkein ettei hän tiennyt mitään yöllisistä tapahtumista, mutta hänen ensimäiset sanansa kumosivat epäilykseni.
— Herra kreivi, sanoi hän hilpeästi ja miellyttävästi, olemme teille suuressa kiitollisuuden velassa. Tärkeitten asiain takia täytyi minun eilen illalla viipyä poissa; ja veljeni olisi kuulon mukaan myöhästynyt, jos hän niin vähällä väellä olisi mitään voinut toimittaakaan. Tullessani linnan läpi kohtasin neidin, joka antoi minulle tietoja tapahtumasta.
— Onko hän jo lähtenyt huoneestaan? kysyin kummastuen. Toiset kolme miestä olivat vetäytyneet vähän syrjään, niin että voimme puhua häiriytymättä.
— On, vastasi hän hymyillen kummastukselleni. Ja minä voin vakuuttaa teitä, herra kreivi, että hän puhui niin kauniisti teistä kun konsaan nuori tyttö uskaltaa nuoresta miehestä puhua. Muutoin äitini tulee lausumaan teille perheemme yhteiset kiitokset paremmin kuin mitä minä voin.
Mutisin muutamia kohteliaita sanoja vastaukseksi, mutta totta puhuen en oikein tiennyt mitä sanoinkaan. Herra de St. Alais käyttäytyi niin peräti toisin kun olin odottanut; hän oli niin luontevan rauhallinen ja iloinen, eikä näkynyt jälkeäkään kiivaasta suuttumuksesta, jota luonnollisesti olisi odottanut henkilöltä, joka juuri vähää ennen oli saanut kuulla kotinsa ryöstöstä ja hävityksestä sekä palvelijansa murhasta, että aivan hämmästyin. Hän oli puettu yhtä maukkaasti ja huolellisesti kuin tavallisestikin, vaikka minulla oli syytä uskoa hänen valvoneen koko yön; ja vaikka hirmutyöt St. Alais'n ja Marignac'in luona olivat hänen rohkeimmille ennustuksilleen ristiriidassa, niin hän ei osoittanut vähintäkään suuttumusta.
Tuo kaikki kovasti hämmästytti minua, mutta kuitenkin täytyi minun sanoa jotakin. Lausuin toivovani ettei yölliset tapahtumat olisi neitiin mitenkään turmiollisesti vaikuttaneet.
— Ei laisinkaan! vastasi hän. — Me St. Alais't emme ole sokurista tehdyt. Ja yön levättyä — mutta suokaa anteeksi, olen ehkä estänyt teitä. Ja ensi kerran katsoi hän seuralaisiini.
— Ennen kaikkia, herra markiisi, olette isä Benoit'lle ja Buton'ille tässä kiitollisuuden velassa, sanoin.
— Sillä ilman heidän avuttaan —
— Niin kyllä, keskeytti hän kylmästi. Kuulinhan siitä.
— Mutta te kai ette ole kaikkea kuullut? huudahdin minä.
— Luulenpa kuulleeni, sanoi hän. Sitten jatkoi hän yhä katsoen toisiin vaikka hän puhuikin minulle: — Suokaa minun, herra kreivi, kertoa teille opettavainen taru. Oli kerran mies, joka kadehti naapuriaan tälle kun tuli parempi viljavuosi kuin hänelle itselleen. Ja eräänä yönä hän kaikessa salaisuudessa ja vähitellen — ei kerralla, hyvät herrat, vaan aivan vähitellen — johti naapurinsa pelloille vettä virrasta, jonka rannalla kumpaisenkin maakartano oli. Hän onnistui niin hyvin, että vesi kohta peitti ei ainoastaan tou'ot, vaan se uhkasi lopulta hukuttaa sekä naapurin, että hänen omat viljansa ja vihdoin hänen itsensäkin! Liian myöhään huomattuaan mielettömyytensä — mutta mitä pidätte tarinastani, herra kirkkoherra?
— Se ei minua liikuta, vastasi isä Benoit koettaen hymyillä.
— Minä en ole yhdenkään ihmisen palvelija, sanoi orja kerskaillen, vastasi markiisi kohteliaasti vaan ivallisesti.
— Hävetkää, hävetkää, herra markiisi! huudahdin minä, sillä kärsivällisyyteni alkoi loppua. Olenhan sanonut teille että paitsi herra kirkkoherraa ja seppää olisimme sekä neiti että minä —
— Ja minä olen sanonut Teille, keskeytti hän häijysti hymyillen, — mitä minä siitä ajattelen, herra kreivi! Siinä kaikki.
— Mutta ettekö sitten tiedä mitä on tapahtunut? jatkoin hänen vääryydestään vihastuneena. Te ette tiedä, ette voi tietää, että kun Benoit ja hänen seuralaisensa saapuivat, olimme neidin kanssa epätoivoisessa tilassa? Että he henkensä uhalla pelastivat meidät? Ja vihdoin että trikolorin avulla pelastuimme, kapinalliset kun kunnioittivat sitä, eikä omain voimaimme ponnistuksilla.
— Senkin minä tiedän, vastasi hän synkistyviä katsein. Tahdon heti ottaa sen puheeksi. Mutta uskallanko ensin kysyä teiltä jotakin, herra kreivi? Onko kenties arveluni oikea, että nämä herrat ovat luonanne lähetystönä — suokaa anteeksi jos ei nimitys ole aivan oikea — kunnia-arvoisen valiokunnan yleistä turvallisuutta varten asiamiehinä?
Minä nyökäytin päätäni. — Ja voin ehkä onnitella heitä vastauksenne johdosta?
— Sitä ette voi! vastasin tyytyväisenä. Tämä herra — sanoin osottaen kapteeni Huguestä — on heidän puolestaan esittänyt eräitä ehdoituksia ja perusteita.
— Mutta hän ei ole esittänyt syvintä syytä, keskeytti kapteeni kumartaen. Minä huomaan ja tekin, herra kreivi, tulette huomaamaan sen olevan olemassa herra markiisi de St. Alais'ssa itsessään!
Markiisi tuijotti kylmästi häneen. — Olen teille suuresti kiitollinen, sanoi hän ylenkatseellisesti. Pian saanen pitemmältä jutella kanssanne. Nyt puhelen ainoastaan herra kreivin kanssa. Ja hän kääntyi jatkamaan puhettaan kanssani.
— Nämä herrat ovat lähetystönä luonanne.
— Voinko olla vakuutettu siitä että te ette ole suostunut heidän esityksiin?
— Täydellisesti! vastasin minä. — Mutta siitä ei seuraa etten tuntisi heitä kohtaan luonnollista kiitollisuutta.
— Vai niin! sanoi hän. Sitten kääntyi hän ja sanoi luontevasti: —Näen palvelianne tuolla. Suvaitsetteko että kutsun häntä?
— Tietysti.
— Hän viittasi Andrélle, joka seisoi meitä katsellen oven aukossa. Hän kiiruhti markiisin luo.
Herra de St. Alais kääntyi uudelleen minuun. — Suostumuksellanne?
Kumarsin ihmetellen.
— Kuulkaa, ystäväni, menkää neiti de St. Alais'n luo. Hän on etehisessä. Pyytäkää häntä tulemaan luoksemme tänne.
André kääntyi ylpeän näköisenä lähtemään. Odotimme kummastuneina. Ei kukaan virkkanut sanaakaan. Teki mieleni silmäyksellä neuvotella isä Benoit'n kanssa mutta en uskaltanut, ettei markiisi, joka selittämättömällä hymyllä kiinnitti katseensa minuun, pitäisi sitä heikkouden merkkinä. Niin seisoimme kunnes neiti näyttäytyi ovella ja hetkisen arveltuaan astui ulos terassille ja arasti lähestyi meitä.
Hänellä oli päällään niin kuin luulen äitini entinen puku; se oli hänelle liian pitkä mutta minusta se vaatetti häntä erinomaisen hyvin. Hänellä oli huivi hartioilla ja toinen irrallaan päässä, puuteroimaton löyhään sidottu tukka valui kutrina alas korville ja kaulalle. Puvun miellyttävää vaikutusta lisäsi kasvoille leviävä puna, kun hän tuli luoksemme suojaten kädellä silmiään auringolta. En ollut nähnyt häntä sitten kuin vaimo nosti hänet alas satulasta; ja kun nyt näin hänen raittiissa aamuilmassa kävelevän terassilla, oli hän mielestäni kuin jumalatar. Ihmettelin että olin voinut laskea hänet luotani. Ja minussa syttyi hurja halu veljensä uhalla temmata hänet pois tästä puoluetaistelujen ja valtiollisten rettelöiden kauheasta mellakasta.
Mutta kun hän ei katsahtanutkaan minuun, niin rohkeuteni katosi. Hän katsoi ainoastaan markiisiin ja läheni häntä kuin magnetin vetämänä.
— Neiti, sanoi hän vakavasti, — olen kuullut että teidän on pelastuksestanne viime yönä kiittäminen erästä tunnusmerkkiä, jota näen teidän vieläkin kantavan. Sitä tunnusmerkkiä ei yksikään hänen majesteettinsa alamainen voi kunnialla kantaa. Tahdotteko tehdä hyvin ja paikalla ottaa se pois?
Vuoroin kalveten ja punastuen katsoi neiti rukoilevasti meihin. —Mitä, herra? mutisi hän, ikäänkuin ymmärtämättä hänen sanojaan.
— Luulisin puhuneeni kyllin selvästi, sanoi hän. — Olkaa hyvä ja ottakaa merkki pois olaltanne.
Markiisin jyrkästi nuhteleva ääni sai hänet tuskasta vavahtamaan ja hetken aikaa hän epäili; näytti ikäänkuin kyyneleet olisivat pyrkineet tunkeutumaan hänen silmiinsä. Mutta sitten hän totellen veljensä käskyä alkoi vapisevin käsin irroittaa trikoloria, jonka palvelijat — luultavasti hänen tietämättään — olivat muuttaneet hänen yöllisestä puvustaan siihen, jota hän nyt kantoi. Siinä kului häneltä kotvasen aikaa ja minä tunsin suuttumukseni yltyvän. Mutta minä en uskaltanut astua väliin ja toiset katselivat kohtausta vakavin silmin.
— Kiitos, sanoi markiisi de St. Alais, kun neidille vihdoin onnistui irroittaa rusetti. — Minä tiedän, neiti, että te olette oikea de St. Alais, ja että ennemmin kuolette kuin uskottomuuden kautta tahdotte henkenne pelastaa. Heittäkää nyt rusetti maahan ja tallatkaa se.
Hän vavahti taas. Ja luulenpa että me kaikkikin niin teimme. Tiedän että astuin askeleen eteenpäin ja olisin astunut väliin, ellei markiisi olisi kättään kohottanut. Mutta eihän minulla tässä ollut mitään oikeuksia; olimmehan vain katsojia, neidin ainoastaan tuli toimia. Silmänräpäyksen ajan seisoi hän siinä hengittämättä ja liikkumatta tuijottaen veljeensä; ja yhä vaan häneen katsoen nosti hän vihdoin huoaten kätensä koneellisesti ja antoi rusetin pudota maahan.
— Tallatkaa se! sanoi markiisi säälittä.
Hän vapisi; hänen lapselliset kasvonsa muuttuivat kalman kalpeaksi, mutta hän ei liikahtanut.
— Tallatkaa se! sanoi hän uudelleen.
Ja kääntämättä katsettaan alas oikasi hän jalkansa ja kosketti sillä trikoloria.
Kymmenes luku.
Kaksi leiriä.
— Kiitos, neiti, nyt voitte mennä, sanoi hän. Mutta käsky oli tarpeeton, sillä teon tehtyään kääntyi hänen sisarensa pois meistä, ja ennenkuin markiisi ennätti sanaakaan sanoa, oli hän jo tuskan valtaamana kiiruhtanut takaisin linnaan, hän kätki kasvonsa käsiin ja hänen hoikka vartalonsa vapisi ankarista nyyhkytyksistä, jotka kesäinen tuuli kantoi kuuluvillemme.
Tuo näky kiihoitti minua raivoon, mutta suurella vaivalla sain itseni hillityksi. Tahdoin kuunnella markiisia loppuun saakka.
Mutta hän ei nähnyt tahi ei ollut näkevinään tekonsa vaikutusta. — Nyt, hyvät herrat, sanoi hän hiukan kalpeana, — saan kiittää teitä kärsivällisyydestänne. Nyt tiedätte mitä minä ajattelen trikoloristanne ja palveluksistanne. En minä eikä kukaan omaisistani koskaan tule etsimään suojaa sen tunnusmerkin turvissa! Minä en hiero sovintoa salamurhaajain kanssa.
Astuin askeleen eteenpäin, sillä nyt en enää jaksanut itseäni hillitä. — Ja minulla, huusin, — myöskin minulla on jotakin sanottavaa. Äsken en trikoloria vastaanottanut. Minä en välittänyt niistä ehdotuksista, joita minulle tarjottiin. Olin päättänyt parempaa tietoani vastaan puolustaa teitä ja säätyläisiäni. Minä kuuluin teidän puolueesenne, vaikka en luota siihen, ja te olisitte voinut liittää minut siihen. Mutta tämä herra on oikeassa! Teissä itsessänne on suurin syy itseänne vastaan. Ja näin minä teen! Näin minä teen! huudahdin kiihkeästi. — Katsokaa, herra markiisi, ja tietäkää että se on omaa työtänne!
Näillä sanoilla otin ylös rusetin, jonka neiti oli tallannut, ja kiinnitin sen vapisevin sormin rintaani.
Markiisi kumarsi ivallisesti hymyillen. — Kokardi on pian vaihetettu, sanoi hän. Mutta minä näin että hän oli tuhkanharmaana kiukusta ja että hän mielellään olisi lyönyt minua tuon tappion takia.
— Te tarkoitatte, sanoin kiivaasti, — että minua on huokea käännyttää?
— Aivan niinkuin itse suvaitsette sen ymmärtää, herra kreivi, sain vastaukseksi.
Toiset kolme olivat vähän väistyneet — osoittaen tyytymättömyyttä — ja jättäen meidät vastakkain seisomaan; samalla paikalla, jossa nyt seisoimme, olimme kolme viikkoa sitten seisoneet illalla ennen markiisin äidin vastaanottoa. Yhä vielä mielettömänä vihasta neidin takia ja tahtoen loukata markiisia, muistutin häntä siitä ja hänen silloisista ennustuksistaan, jotka niin vähän olivat toteutuneet.
Hän keskeytti minut heti. — Niin vähän toteutuneet? sanoi hän tuimasti. — Niin kyllä, herra kreivi, mutta mistä syystä? Siitä syystä että ne, joitten tulisi auttaa minua, että ne, joitten Ranskanmaan yhdestä päästä toiseen tulisi kuningasta tukea, ovat kaltaisianne — huikentelevia raukkoja, jotka eivät itsekään tiedä mitä tahtovat! Siitä syystä että Ranskan aatelismiehet ovat osoittaneet olevansa tomppeleita ja pelkureita, nimensä häväisijöitä! Niin, jatkoi hän katkerasti, — siitä syystä että te, herra de Saux, ja vertaisenne tänään ovat yhden asian puolella ja huomenna toisen, yhtenä päivänä huudatte parannuksia, toisena järjestystä.
Minun, oli mahdoton saada sanaakaan suustani puolustukseksi, ja kun vihani alkoi haihtua, niin tuijotin vaan kummastuneena häneen. Hän huomasi sen ja käytti hyväkseen satunnaista äänettömyyttäni. — Mutta olkoon jo kylliksi puhuttu siitä asiasta, sanoi hän arvokkaalla äänellä, joka suututti minua koska se oli hän eikä minä, joka oli pahasti käyttäytynyt. — Olkoon kylliksi siitä asiasta. Niin kauan kuin vaan oli mahdollista, koetin minä voittaa teidät puolellemme, herra kreivi; ja yhä edelleenkin minä tunnustan ja tulen olemaan viimeinen kieltämään sitä kiitollisuuden velkaa, jossa viime öisten tapausten perästä olemme teille. Mutta todellista toveruutta ei koskaan voi olla olemassa niiden välillä, jotka kantavat tuota — hän osoitti trikoloria rinnallani — ja niiden, jotka meidän tavallamme kuningasta palvelevat. Suonette kai siis anteeksi minulle, jos jätän teille jäähyväiset ja viivyttelemättä vien sisareni pois talosta, jossa hänen läsnäoloaan voitaisiin väärin käsittää, niinkuin minunkin läsnäoloni, sen perästä mitä on tapahtunut, täytyy tuntua teistä vastenmieliseltä.
Ja uudelleen kumarrettuaan meni hän edelläni linnaan, johon minä äänetönnä ja tuntien sydämessäni jäätävää kylmyyttä seurasin häntä. Etehisessä ei ollut muita kuin André, joka askaroitsi vastapäätä olevan oven luona; mutta lehtokujanteella linnan tuolla puolen näin hevosen seljässä kolme, neljä palvelijaa, jotka markiisia odottivat, ja vähän etempänä näin kolme henkilöä ratsastavan porttia kohti. Ensi silmäyksellä jo huomasin, että etumainen ratsastaja oli neiti de St. Alais ja että hän istui satulassaan kumartuneena ikään kuin itkisi hän vielä. Ja vihan vimmassa käännyin herra de St. Alais'n puoleen.
Mutta hän katseli minua tavalla semmoisella, että sanat jäivät sanomatta. Hän rykäsi kuivasti ja sanoi: — Vai niin! Näen että neiti itsekin jo on huomannut parhaaksi lähteä tästä talosta. Siinä tapauksessa ehkä suvaitsette että minä hänen puolestaan lausun teille kiitokset ja jäähyväiset.
Näillä sanoilla hän kumarsi ja kääntyi menemään. Hänen jalkansa oli jo satulan jalustalla, kun minä hiljaa lausuin hänen nimensä.
Hän kääntyi ja sanoi: — Suokaa anteeksi! Halusitteko —
Viittasin palvelijoita vetäytymään syrjään. Olin sekä vihastunut että häpeissäni.
— Herra, sanoin, minulla on vielä jotakin sanottavaa teille. Tämä ei lopeta kaikkia suhteita neidin ja minun välillä. Sillä neiti —
— Älkäämme puhuko hänestä! huudahti hän.
— Minä en tiedä hänen tunteitaan, jatkoin yksipäisyydessäni välittämättä hänen sanoistaan, — ja yhtä vähän tunnen hänen ajatuksiaan minusta. Mutta mitä minuun itseeni tulee, herra de St. Alais, niin sanon suoraan, että minä rakastan häntä ja ettei tämä tunteeni koskaan tule horjumaan jos sitä tahi tätä kokardia kannan. Siis —
— Tahdon sanoa teille vaan yhden asian, kiljasi hän ja nosti kätensä pidättääkseen minua.
Väistin häntä ja hengitin syvään. — Ja mikä se olisi? kysyin.
— Että kositte kuin porvari! vastasi hän hävyttömästi nauraen. — Tahi kuin hullu englantilainen! Ja kun neiti de St. Alais ei ole mikään leipurin tytär, jota tällä tavalla voi kosia, niin ovat sananne solvaavat. Joko tämä riittää, herra kreivi, vai pitääkö minun jatkaa?
— Se ei riitä estämään minua päätöstäni toteuttamasta, vastasin minä.— Te unhoitatte että minä viime yönä kannoin neidin sylissäni tänne.Mutta minä en sitä unhoita, eikä hänkään sitä unhoita. Suhteemme eienää ole sama kuin ennen, herra markiisi.