— Te olette pelastanut hänen henkensä ja vaaditte nyt siitä syystä hänen elämänsä omaisuudeksenne! sanoi hän ivallisesti. — Onhan se jaloa ja aatelismiehelle sopivaa!
— Sitä minä en vaadi! vastasin kiivaasti. — Mutta minä olen pitänyt häntä sylissäni, hänen päänsä on levännyt rinnallani, ja te ette voi kumpaakaan saada tekemättömäksi. Tästä lähtien on minulla oikeus pyrkiä saamaan häntä omakseni, ja se on minulle onnistuva.
— Se ei onnistu teille niin kauan kuin minä elän! vastasi hän kiivaasti. — Minä vannon, että niin totta kuin hän tallasi tuon rusetin — käskystäni, käskystäni, herra! — niin totta hän myös tallaa teidän rakkautenne. Tästä päivästä lähtien voitte etsiä puolisoa vertaistenne joukosta; neiti de St. Alais ei ole teitä varten.
Vapisin vihasta. — Te tiedätte, herra, etten voi tapella kanssanne! sanoin minä.
— Enkä minä teidän kanssanne. Sen minä tiedän. Ja sentähden, jatkoi hän hetkellisen äänettömyyden perästä hilpeästi ja entiseen kohteliaasen tapaansa, — tahdon paeta teitä. Hyvästi, herra kreivi — en sano näkemiin asti, sillä arvelen ettemme tästä lähtien niin aivan usein tule toisiamme tapaamaan.
En saanut sanaa suustani vastaukseksi; hän käänsi hevosensa ja ratsasti pois. Neiti seurueineen oli aikaa sitten kadonnut näkyvistä ja markiisin palvelijat, totellen viittaustani, olivat portin läheisyydessä. Huomasin hänen ryhtinsä kun hän siinä ratsasti pähkinäpuiden lehvien alla, joiden läpi auringon säteet vain heikosti pääsivät tunkemaan; alakuloisena ja onnettomana kun olin, täytyi minun ihmetellä hänen komeaa ryhtiään ja miellyttävää luontevuuttaan.
Varmaan hän omisti suurta luonteen lujuutta. Hänellä oli sitä voimaa, jota hänen vertaisiltaan puuttui, ja hänessä oli sitä niin kosolta, että minusta nyt, siinä seisoessani tuijottamassa hänen jälkeensä, omat sanani tuntuivat turhilta ja mielettömiltä ja se päätös, jonka hänelle vasten silmiä viskasin, aivan lapselliselta. Ja hän taisi sentään ollakin oikeassa; tuota kosimistapaa, johon rakkaudelta ja vihan raivolta soaistuna olin antanut hetkellisen yllytyksen itseäni vietellä, ei Ranskassa pidetty tavallisena eikä soveliaana, eikä se olisi minullekaan mieleistä ollut jos joku minun sisareni suhteen olisi siten menetellyt. Miksi sitten olin loukannut neiti de St. Alais'ta ja saattanut itseni moitteen alaiseksi?
Kaiken tämän takia tunsin itseni peräti onnettomaksi kun käännyin mennäkseni takaisin linnaan. Mutta siellä silmäni heti sattuivat pistooleihin, jotka vielä olivat etehisen pöydällä, ja tunteitteni äkkiä muuttuessa muistin nyt, että muittenkin asiat olivat epäjärjestyksessä; että Alais'n ja Marignac'in linnat olivat poroläjinä, että minä viime yönä olin pelastanut neiti de St. Alais'n hengenvaarasta, että pähkinäpuukujanteen pitkien, kylmäin varjojen takana ja tämän kesäisen päivän rauhallisuuden takana oli Quercy, oli kuohuva, levoton Ranska — kokonainen maailma mielettömiä talonpoikia ja peljästyneitä kaupunkilaisia, ja sotaväkeä, joka eitahtonuttaistella ja aatelismiehiä, jotka eivätuskaltaneetsitä tehdä.
Ja silloin ajattelin: Eläköön trikolori! Arpa on heitetty! Menin suoraan linnan läpi etsiäkseni isä Benoit'ta ja hänen seuralaisiaan aikoen yhdistää kohtaloni heihin ja palatakseni heidän kanssaan. Mutta terassi oli tyhjänä, eikä heitä näkynyt missään. Palvelijoistakaan en löytänyt muita kun André'n, joka tuli vastaani juron näköisenä ja synkästi rypistetyllä otsalla. Kysyin häneltä kirkkoherraa.
— Hän on mennyt matkaansa, herra kreivi.
— Entä Buton?
— Hän myöskin. Ja muutoin puolet palvelijoistakin.
— Ovatko hekin menneet? huudahdin. — Ja minne?
— Kylään lörpöttelemään, vastasi hän äreästi. — Joka rengillehän nyt jo uutisia kerrotaan ja sitten ne omin lupinsa juoksevat naapureihin niitä levittämään. Luulenpa maailman olevan aivan mullin mallin. Olisi jo aika hänen majesteettinsa kuninkaan ryhtyä tehokkaisiin toimenpiteisiin.
— Eikö herra kirkkoherra jättänyt mitään sanaa minulle?
Vanha palvelija epäröi. — Kyllä, sanoi hän vihdoin vastahakoisesti. — Hän sanoi, että jos herra kreivi suvaitsisi olla kotona iltapäivään, niin saisitte sanomia häneltä.
— Mutta pitihän hänen mennä Cahors'iin?, sanoin. — Ei hän tule tänään takaisin?
— Hän meni pienen lehtokujanteen kautta alas kylään, vastasi André ykspäisesti. — En kuullut mitään Cahors'ista.
— Mene sitten heti alas kylään, sanoin, — ja tiedustele onko hän mennyt Cahors'iin.
Vanha palvelija meni muristen matkaansa, ja minä jäin yksin terassille. Tänä kauniina kesäaamuna vallitsi linnan ympäristössä erinomainen rauhallisuus. Istuin kivipenkille ja aloin mielessäni miettiä viime öisiä tapahtumia; elävästi nyt muistin seikkoja, joita niiden tapahtuessa tuskin huomasin, ja nyt kauhistuin niitä julmuuksia, jotka tapahtuessaan tuskin liikuttivatkaan minua. Vähitellen kuitenkin mielestäni haihtuivat nuo asiat, jotka saivat vereni kiehumaan ja aloin ajatella neitiä. Näin hänet taas istuvan edessäni satulassa ja miten hän itkien painoi päätään rintaani vasten. Lämpimässä ilmassa surisivat mehiläiset, kyyhkyslakassa kuhersivat kyyhkyset, puut edessäni puistossa muodostivat lehtokujanteen, ja lehvät kaarsivat hänen päänsä yli, ja häntä ajatellen uuvuin uneen.
Siihen nähden miten edellisen yön olin viettänyt, ei se kumma ollutkaan. Mutta kun herätessäni päivä jo oli puolessa tulin sangen levottomaksi. Kavahdin pystyyn ja silmäillen epäilevästi ympärilleni huomasin Andrén hiipivän pois pitkin linnan muuria. Huusin häntä ja kysyin miksi hän oli antanut minun nukkua niin kauan.
— Luulin että olitte väsynyt, herra, mutisi hän ja räpäytti silmiään päiväpaisteessa. — Eihän herra kreivi ole mikään talonpoika, että te ette saisi nukkua milloin teitä haluttaa.
— Eikö herra kirkkoherra ole tullut takaisin?
— Ei herra.
— Mitä tietä hän meni?
Hän mainitsi erään kylän linnan lähellä ja sanoi sitten että päivällinen oli pöydällä.
Minun oli nälkä, enkä silloin sen enempää kysynyt vaan menin sisään ja istuin pöytään. Kun nousin siitä oli kello jo lähellä kahta. Kun isä Benoit millä hetkellä hyvään voi tulla, annoin satuloida hevoseni ollakseni heti valmis lähtemään, ja kun olin liian levoton ollakseni kotisalla, ratsastin alas kylään. Täällä oli kaikki sekasorrossa. Kolmeneljättä osaa asukkaista oli mennyt St. Alais'n linnan raunioita katselemaan; ja jäljelle jääneet ajattelivat kaikkea muuta paitsi tavallisia askareitaan, ne seisoivat ryhmissä ovilla, teiden risteyksissä ja hautausmaan portilla puhellen viime yön tapauksista. Yksi kysyi minulta arastellen, oliko se totta että kuningas oli jättänyt koko maan talonpojille; toinen lisättäisiinkö heille veroa; joku kolmas oli vieläkin typerämpi. Mutta en missään huomannut puuttuvaa kunnioitusta ja ani harvat eivät iloaan ilmoittaneet siitä, että minä onnellisesti olin pelastunut roistoin käsistä. Mutta kun lähestyin eri ryhmiä, näytti tuttavimpien kasvoille ilmaantuvan odotuksen, arkuuden ja epäluulon ilme. Silloin en tuota ymmärtänyt enkä tuntenut pelkoa. Mutta nyt, kun on liian myöhäistä, tiedän sen olleen yhteiskunnallisen myrkyn merkkejä, joka laajalti levenneenä teki kuolettavaa työtään.
Mutta kaikki tiedusteluni kirkkoherrasta olivat turhat; yksi sanoi hänen olevan siellä, toinen täällä ja kolmas sanoi hänen menneen Cahors'iin, ja vihdoin palasin linnaan levottomana ja huolestuneena. En halunnut enää jättää linnaa näkyvistäni, vaan käyskentelin tuntikaudet lehtokujanteella puiden suojassa, milloin kuunnellen portilta, milloin katsellen tietä pitkin. Tuli ilta ja tuli yö; ja uskaltamatta lähteä hiljaisesta linnasta odottelin yhä vaan kirkkoherraa, ja kiusasin itseäni arveluilla mitä mahdollisesti maailmassa ympärilläni tapahtuisi. Ajan levoton hengetär oli saanut minut valtoihinsa; se ajatus, että minä olin pakoitettu olemaan jouten täällä, kun muualla oltiin täydessä työssä, teki minut onnettomaksi ja saattoi minut häpeämään. Ja kun André vihdoin tuli kutsumaan minua illalliselle, kirosin häntä; ja heti syötyäni nousin linnan katolle, josta yön pimeydessä toivoin näkeväni jonkun etäisen tulipalon.
Mutta en nähnyt mitään, eikä kirkkoherrakaan tullut; ja unettoman yön perästä istuin seitsemän aikana aamulla satulassa matkalla Cahors'iin. André kun valitti pahoinvointia, niin otin vain Gil'en mukaani. St. Alais'ta ympäröivät seudut näyttivät aivan autioilta, mutta puolen peninkulman päässä mäkien tuolla puolen, tapasin joukon talonpoikia, jotka uuraasti kulkivat eteenpäin. Kysyin mihin heillä oli matka ja minkätähden eivät pelloillaan työskennelleet.
— Olemme matkalla Cahors'iin aseita hankkimaan, sain vastaukseksi.
— Aseita hankkimaan! Kenen kanssa sitte aijotte tapella?
— Merirosvojen kanssa, herra. Ne polttavat ja murhaavat kaikkialla. Jumalan kiitos etteivät vielä ole tänne ehtineet. Illalla jo olemme kyllä varustetut.
— Mitkä merirosvot? kysyin.
Mutta he eivät voineet selittää sitä; ja ihmetellen ratsastin eteenpäin. Mutta vähän tällä puolen Cahors'ista sain eräässä pienessä kylässä uudelleen kuulla merirosvoista. Täällä oli maalle vievä katu suljettu ja eräs mies asetettu kirkontorniin tähystämään. Kaikki, jotka jaloilleen kykenivät olivat menneet Cahors'iin.
— Mistä syystä? tiedustelin.
— Uutisia kuulemaan.
Silloin ymmärsin, ettei luulotteluni ollut minua harhaan vienyt. Koko maailma kuohui, koko maailma oli liikkeessä. Jokainen kiiruhti uutisia kuulemaan, aseilla varustautumaan, huolimatta siitä ettei ehkä ennen milloinkaan ollut niitä käyttänyt, muita neuvomaan vaikka kenties kaiken elämänsä ajan sitä ennen oli muita totellut, sanalla sanoen tekemään kaikkia muuta paitsi tavallista työtään. Kaiken tämän nähtyäni oli se minusta aivan luonnollista, että Cahors oli kuin suriseva mettiäispesä, ja että Valandré-silta oli niin täpösen täynnä ihmisiä, että vaivalla pääsin eteenpäin ja että pitkä, päivänmuonaa odottava ihmisjono oli pitempi kuin tavallisesti ja muonaosat pienempiä.
Ei sekään minua kummastuttanut että minua, ratsastaissani katuja pitkin trikolori rinnallani, siellä täällä eläköönhuudoilla tervehdittiin. Huomasin myöskin, että monella oli valkeat kokardit. Muutamat niistä tunsin, mutta useimmat olivat muukalaisia; edellisten ylenkatseelliset silmäykset — he kun pitivät minua luopiona — ajoivat veren kasvoilleni; jälkimmäisiä ihmettelin, ketä he voivat olla. Olin mielihyvilläni saavuttuani Douryn ravintolaan, jonka katolla suuri trikolor lippu kiilsi päiväpaisteessa, ja astuin alas hevosen seljästä.
— Saux'n kirkkoherrako? Hän istuu valiokunnassa tuolla yläkerrassa.Tahtooko herra kreivi hyväntahtoisesti astua sinne ylös?
Minä tein niin ja menin meluavan ihmisjoukon läpi, joka tunkeili rappusissa ja käytävässä, he puhelivat ja viittailivat ja näyttivät siksi päiväksi siihen asettuneen. Vihdoin pääsin tunkeutumaan joukon läpi perille, ovi aukeni, ja kovanlainen äänenpauhina kuului minulle vastaan astuessani huoneesen. Noin parikymmentä miestä istui suuren soikean pöydän ääressä, muutamat nousivat ylös tullakseen vastaani, vaan toiset jäivät paikoilleen; useat puhuivat yhtä aikaa eivätkä vaienneet sisälleastuessani. Pöydän toisessa päässä huomasin isä Benoit'n ja Buton'in, jotka tulivat minulle vastaan ja kapteeni Hugues'in, joka nousi seisalleen vaan jatkoi puhettaan. Paitsi näitä oli siellä eräitä alemmasta aatelista, jotka riemuiten tulivat minulle vastaan, ravintoloitsija Doury, joka useat kerrat nousi seisalleen ja taas uudelleen istuutui, pari kirkkoherraa ja muutamia muita samasta säädystä, jotka näöltä tunsin. Melu ja hälinä oli kovaa. Mutta pian he olivat asettaneet minut tuolille pöydän toiseen päähän, yhdellä puolellani oli kapteeni ja toisella eräs kirjuri Cahor'ista. Melun suojassa puhelin eräitä sanoja isä Benoit'n kanssa, joka hetken viipyi vierelläni.
— Te ette voinut tulla kanssamme eilen? kysyi hän hiljaa silmissään harras katse, jonka minä yksin ymmärsin.
— Mutta annoittehan tervehtää minua että odottaisin teitä!
— Annoinko? Ei, päinvastoin käskin tervehtää ja kysyä tahtoisitteko seurata meitä.
— Niitä terveisiä en saanut. André sanoi minulle —.
— Hm, vai André, sanoi hän hiljaa ja pudisti päätään.
— Se veijari! Hän siis valehteli minulle. Ja —
Mutta kirkkoherra kutsuttiin nyt takaisin paikoilleen, ja samassa useimmat puhujat vaikenivat, kaksi vain yhä saarnasi naapureilleen, toinen yhteisliitosta ja toinen merirosvoista, jotka kaikkialla polttivat viljat ja murhasivat kansaa.
Kun kapteeni kotvasen oli odottanut saadakseen suun vuoroa, keskeytti hän vihdoin toisen puhujista.
— Hiljaa herra! sanoi hän. — Nyt ei ole aika esittää teoriioja.Tuokaa esille todellisuutta penninkään arvosta —
— Joka vastaisi kokonaisen markan arvoista teoriiaa! huusi kiivaasti se, joka oli puhunut merirosvoista — hän oli maustekauppias luulen — ja löi nyrkkiä pöytään.
— Mutta nyt on paras aika muodostaa todellisuutta teoriiain mukaan! huusi toinen. — On aika muodostaa täydellinen järjestelmä! On aika uudistaa maailmaa! On aika —
— Henkiin herättää entinen juorupuhe! keskeytti hänen vastustajansa kiivaasti. — Merirosvoin ollessa oviemme edessä! Kun peltomme hävitetään ja kotimme ryöstetään! Kun —
— Herra, sanoi kapteeni minulle, — sallitteko?
Ja saatuaan myöntävän vastauksen sanoi hän vakavalla äänellä kiistäjille:
— Totta puhuakseni, en enempää usko merirosvoihin kuin noihin teoriioihinkaan.
Nyt oli maustekauppiaan vuoro huutaa: — Kuinka? Ei uskoa, niitä kun niitä on nähty Figeac'in ja Cajarc'in ja Rodez'in luona ja —
— Kuka niitä on nähnyt? keskeytti kiivaasti kapteeni.
— Sadat henget.
— Mainitkaa yksi ainoa.
— Onhan se yleisesti tunnettua!
— On herra — se on yleisesti tunnettu valhe! sanoi kapteeni ankarasti. — Uskokaa minua, että ne merirosvot, joitten kanssa me olemme tekemisissä, ovat paljon lähempänä meitä. Koetetaanhan ensin saada jotakin toimeen niiden suhteen, älkääkä saattako herra kreiviä kuuroksi lörpötyksillänne. — Kuulkaa! kuulkaa! huusi kirjuri.
Mutta maustekauppiaasta oli tuo puhe solvaavaa. Hän aloitti puheensa uudelleen, ja toiset yhtyivät siihen. Harmikseni näytti siltä kun kiista alkaisi uudelleen — näytti siltä, että taas täytyi rauhaa rakentaa.
Tunnustan että tuo meteli, riita ja tora, tuo kaiken tavallisen kohteliaisuuden puute, jonka vertaista en ennen elämässäni ollut nähnyt, teki minut hyvin alakuloiseksi. Istuin siinä aivan huumauksissa ja hämmästyneenä, tällä hetkellä olin aivan yhtä vähäpätöinen kuin Buton'kin. Jopa vähäpätöisempikin; sillä sillä aikaa kun minä tuijotin ympärilleni ja kuuntelin, ihmetellen paikkaani tämän pöydän ääressä ja näitten ihmisten joukossa, jotka kuuluivat toiseen säätyluokkaan, ja joitten kanssa en sitä ennen ollut seurustellut — paitsi ehkä sattumalta jonkun kerran ravintolapöydän ääressä ja silloin oli läsnäoloni pitänyt kaikkia tarpeellisten rajain sisällä — oli Buton auttanut kapteenia saamaan aikaan äänettömyyttä.
— Tähän saakka olette te puhuneet ja ehkä nyt suotte minullekin puhevaltaa, sanoi kapteeni tuimasti, niin pian kuin sai suunvuoroa. — Teidän on kyllä hyvä puhua, te kun ette ole sotilaita ettekä lainkaan ymmärrä niitä vaikeuksia, joita minun täytyy voittaa. Mutta tämän pöydän ääressä on muita jotka ovat samassa asemassa kuin minäkin, ja ne kyllä käsittävät minua. Järjestäkää itsenne miten hyvänsä; mutta jos upseerit joka aamu temmataan teiltä pois niin ette pitkälle pääse.
— Temmataanko ne pois? Ja millä tavalla? huusi kirjuri, täyttäen ilmalla ohuet poskensa. — Valiokunnan jäsenet —
— Millä tavalla? keskeytti kapteeni. — Miekan kärjellä! Te ette ymmärrä sitä; mutta monet meistä eivät voi astua kolmeakaan askelta ulos tästä ovesta olematta vaarassa kuulla solvauksia tahi miekkasille vaatimusta.
— Se on kyllä totta! huusi kaksi miestä pöydän toisesta päästä,
— Se on totta ja enemmänkin, jatkoi kapteeni yhä kiivaammin. — Eikä se ole satunnaista vaan se on määritelty ja järjestetty tuuma. Ne koettavat siten kukistaa meitä. Näin tänään kadulla kolme miestä, joista vannon, että ne olivat aatelismiehiksi puettuja miekkailun opettajia.
— Salamurhaajia! huusi kirjuri kerskaavasti.
— Tuo kaikki on nyt kyllä hyvä, sanoi Hugues malttavammin. — Mutta mitä meidän pitää tehdä? Olemme hukassa jos emme voi kolmea askelta astua saamatta miekkailun vaatimusta niskoillemme. Kaikki johtajamme joutuvat ammuttaviksi.
— Saatte olla varma siitä että kansa kostaa! sanoi kirjuri majesteetillisesti.
Kapteeni kohautti hartioitaan. — Kyllä kaiketi, sanoi hän.
Isä Benoit astui väliin. — Nykyjään, sanoi hän huolestuneesti, — kuitenkin luulen yhden keinon löytyvän. Te, herra kapteeni, sanoitte juuri etteivät kaikki valiokunnan jäsenet ole sotilaita. Nyt tahtoisin kysyä minkätähden kenenkään meistä täytyy tapella ja siten antaa vastustajillemme valtti käteen?
— Luulenpa teidän totisesti oikeassa olevan! vastasi Hugues suorasti.Ja hän silmäili ympärilleen nähdäkseen mitä muut arvelivat. —Minkätähden me sitä tekisimme? Minä puolestani en ainakaan haluatapella. Olenhan osoittanut mihin kelpaan.
Syntyi hetkellinen äänettömyys, jolloin epätietoisina silmäilimme toisiamme. — Niin, miksi ei? sanoi vihdoin kapteeni. — Tämä ei ole leikkiä vaan täyttä totta. Emme enää ole omassa vallassamme, vaan kurin alla olevia sotilaita.
— Niin, sanoin jäykästi, kun huomasin kaikkein katsovan minuun. — Mutta, herra kapteeni, niitä on olemassa katsantotapoja, joista kunnon mies ei voi vapautua. Jos emme voi puolustautua solvauksia vastaan, niin vajoomme eläinten kannalle.
— Älkää peljätkö, herra kreivi! huusi äkkiä Buton. — Kansa ei sitä kärsi!
— Ei, ei, kansa ei sitä kärsi! huudettiin nyt monelta taholta, ja hetken aikaa kaikui huoneessa vihaisia huutoja.
— Kaikessa tapauksessa, sanoi kapteeni vihdoin, — tietävät nyt kaikki olla varuillaan. Ja ken tämän perästä on kyllin kevytmielinen antautumaan taisteluun, hän on täysin tietoinen sen kautta auttavansa vihollista. Toivon kaikkein ymmärtävän tätä. Omasta puolestani, lisäsi hän kuivasti naurahtaen, saavat vaikka antaa raippoja minulle. Minä en tappele heidän kanssaan! Minä en ole mikään houkkio!
Yhdestoista luku.
Kaksintaistelu.
Helposti voinee ymmärtää miten vastenmielisesti tämä kaikki vaikutti minuun, miten pelokkaasti katselin ympäristöä, kirjurin kalpeita, ryppyisiä kasvoja, maustekauppiaan viekasta hymyä ja Buton'in karkeita kasvoja, miten alakuloisella mielellä yhtäkkiä huomasin olevani noitten miesten vertainen ja kuulin kuinka ne minua puhuttelivat milloin törkeän hävyttömästi, milloin luikertelevan nöyrästi; ja vihdoin miten epätoivoisena kuuntelin riitaa, jonka asettamiseksi tarvittiin niin suuria ponnistuksia kapteenin puolelta. Onneksi kokous pian päättyi. Puolen tunnin keskustelun perästä, jolloin tein kaikki voitavani auttaakseni niitä harvoja, jotka asiaa ymmärsivät, hajosi kokous; toiset menivät erityisiä tehtäviä toimittamaan, ja toiset jäivät juoksevia asioita päättämään. Minä olin niiden joukossa, joita pyydettiin jäämään; menin isä Benoit'in kanssa vähän syrjään ja, koettaen tukahduttaa sitä epätoivon tunnetta, joka pyrki minua valtaamaan, kysyin oliko hän kuullut seudussa muita levottomuuksia tapahtuneen.
— En ole kuullut, sanoi hän, salaa kättäni puristaen. — Sen verran hyvää olemme kumminkin vaikuttaneet. Sitten sanoi hän matalammalla ja aivan toisenlaisella äänellä, joka ilmaisi miten hyvin hän ymmärsi mielentilani: — Oi, herra kreivi, pyrkikäämme vain rauhaa ylläpitämään! Ryhtykäämme tärkeämpiin tehtäviin. Suojelkaamme viattomia, tapahtukoonpa sitten mitä tahansa. Nyt aavistan paljoa enempää kuin ennen milloinkaan. Paljon enemmän kuin luulinkaan, lienee nyt vaarassa. Pitäytykäämme sentähden vaan —
Hän vaikeni ja kääntyi peljästyneenä äkillisestä kolinasta. Se oli kapteeni, joka niin kiivaasti ryntäsi sisään, että pöydän ympärillä istujat kavahtivat seisaalleen. Kapteenin kasvot olivat tulipunaiset ja silmät säihkyivät kiukusta. Kirjuri, joka istui lähinnä ovea, kalpeni yhä enemmän ja änkytti jotakin kysymyksen tapaista. Mutta kapteeni kiiruhti hänen sivutsensa ylenkatseellisella silmäyksellä ja tuli suoraa päätä minun luokseni.
— Herra kreivi, sanoi hän kiivaasti vihasta vapisevalla äänellä, — te olette aatelismies. Te ymmärrätte minua. Tarvitsen apuanne.
Minä tuijotin häneen. — Kyllä mielelläni autan. Mutta mistä on kysymys?
— Minua on solvattu! sanoi hän viiksiään vääntäen.
— Missä ja kuka on syyllinen?
— Kadulla! Ja yksi noista tolloista sen teki Mutta kyllä minä häntä opetan! Minä olen sotilas, herra, ja minä —
— Mutta, herra kapteeni, vastasin kummastuneena. — Lienenkö oikein teitä käsittänyt että piti tappelua välttää? Ja luulin kuulleeni että varsinkin te —
— Hiljaa! Hiljaa!
— Ennemmin tahdoitte saada selkäänne kuin antautua taisteluun.
— Tuhat tulimaista! ärjäsi hän. — Ettekö usko, että minä olen kunnon mies vaikka olenkin palvellut Amerikassa enkä Ranskassa.
— Totta kai, vastasin vaikeasti hilliten naurunhaluani. — Mutta onhan se vihollisen auttamista. Niinhän itsekin juuri sanoitte, ja —
— Tahdotteko auttaa minua, vai ettekö? sain vastaukseksi. Ja kun kirjuri koetti astua väliin, kääntyi kapteeni häntä vastaan niin kiivaasti, että hän väistyi muutamia askeleita taaksepäin. — Olkaa te ääneti! ärjyi hän. — Mitä näistä asioista ymmärrätte! te kurja, katala —
— Hiljaa, hiljaa, herra kapteeni, sanoin ihmeissäni hänen kiukustaan ja peljäten siitä mahdollisesti seuraavaa toraa.
— Tämä herra vain täyttää velvollisuuttaan, kun hän koettaa rauhoittaa teitä. Hän on aivan oikeassa, ja —
— Minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan! Ja mitä teihin tulee — te siis ette halua auttaa minua?
— Enhän ole sitä sanonut.
— No hyvä, koska tahdotte sen tehdä niin käytän heti tilaisuutta, sanoi hän rauhallisemmin, vaikka hän yhä vielä kirjuriin nähden oli uhkaavan näköinen. — Olen luvannut tulla tuonne tuomiokirkon taakse tapaamaan erästä. Jos tahdotte osoittaa minulle sen kunnian, niin minun täytyy pyytää teitä heti seuraamaan minua.
Huomasin puhumisen turhaksi; ja äänetönnä otin hatun lähteäkseni. Silmänräpäyksessä olimmekin jo molemmat valmiit lähtemään. Kirjuri, maustekauppias ja eräät muutkin kirosivat meitä ja tahtoivat pakoittaa meitä jäämään. Isä Benoit pysyi äänetönnä ja minä jatkoin matkaani rappusia alas ja talosta ulos. Astuttuamme ulos portista huomasi heti että ulkonakin oli kuultu tuo tora ja meteli. Koko auringon valaisema tori oli näet täynnä synkännäköisiä, odottavia, taajoja ihmisryhmiä.
Mutta sillä kadulla, jota myöten meidän piti mennä tullaksemme tuomiokirkolle, näimme vain noin kolmattakymmentä herrasmiestä, joilla kaikilla oli valkoiset kokardit, pienissä ryhmissä käyskentelevän edes takaisin. Rahvaanjoukko tarkasteli heitä äänetönnä, mutta he eivät näyttäneet sitä huomaavankaan. Siihen sijaan he välinpitämättömästi puhelivat ja naureskelivat, heiluttivat kävelykeppejään, tervehtivät toisiaan ja pysähtyivät silloin tällöin toisilleen nuuskaa tarjoomaan. Kaikkien käytöksessä ilmeni teeskenneltyä hävyttömyyttä, jota ihmisjoukon äänettömät ja melkein peljästyneet katseet näyttivät oikeuttavan.
Meidän täytyi melkein tunkeilemalla mennä heidän ohitsensa, ja tunsin punastuvani häpeästä. Useimmat noista herroista olin näet muutamia päiviä sitten tavannut rouva de St. Alais'n luona, he olivat nähneet minun rintaani kiinnittävän valkoisen kokardin, ja nyt he näkivät minun kantavan toisen puolueen tuntomerkkiä; heidän pois kääntyneistä kasvoistaan ja ylenkatseellisesta hymystään huomasin hyvin mitä he siitä ajattelivat. Toiset — ja nämä katselivat minua hävyttömin katsein eivätkä mielineet minulle tietäkään antaa — olivat muukalaisia, joilla oli sotilasmiekat ja St. Louis'n ritarimerkit.
Onneksi oli matkamme yhtä lyhyt kuin se oli harmillinenkin. Menimme kirkon pohjoispuolelle ja astuimme pienen portin kautta pihamaahan, jossa korkeat lehmukset suojasivat päivän paahtavalta kuumuudelta ja johon maailman melu ja hälinä ei päässyt tunkeumaan. Oikealla kohosivat tuomiokirkon holvit ja itämaalaiseen tapaan rakennetut kupoolit; edessämme oli koko rakennus mahtavassa suuruudessaan ja vasemmalla kohosi vanha, harmaa, puoleksi rappeutunut ja sammaltunut torni neljänneltätoista vuosisadalta. Siimeksessä tornin juurella seisoi pienellä tasaisella nurmikolla neljä henkilöä meitä odottamassa.
Yksi niistä oli herra de St. Alais, toinen Louis, toiset kaksi olivat muukalaisia. Äkillinen ajatus kauhistutti minua. — Kenen kanssa aijotte tapella? mutisin minä.
— Herra de St. Alais'n kanssa, vastasi kapteeni. Mutta kun jo olimme toisten kuuluvilla, en voinut virkkaa sen enempää. He astuivat esille meitä tervehtimään.
— Herra kreivi? sanoi Louis. Hän oli ankaran ja vakavan näköinen.Tuskin häntä tunsinkaan.
Nyökäytin koneellisesti päätäni, ja menimme hiukan syrjään toisista. —Tätä asiaa kai ei voine hyvällä sopia? sanoi hän kumartaen.
— En usko sitä, vastasin sortuneella äänellä.
Kauhistuksesta tuskin voin puhuakaan. Aloin vähitellen tointua tietoisuuteen siitä pulmasta, mihin oman käytökseni kautta olin joutunut. Jos markiisi de St. Alais kaatuisi, mitä hänen sisarensa silloin sanoisi, tahtoisiko hän sen perästä koskaan kättänikään koskettaa? Mutta voinko toisaalta hänellekään toivoa onnettomuutta, jonka apulaiseksi olin ruvennut? Voisinko sitä tehdä vaikkei tämän miehen rohkeus, käytännöllisyys ja suoruus olisikaan sydäntäni voittanut?
Ja kuitenkin täytyi toisen heistä kaatua. Suuri kirkonkello pääni päällä ilmoitti hitaasti puolenpäivänaikaa, se ikäänkuin soitti totuuden järkeeni. Hetken aikaa olin kuin huumeuksissa, aurinko häikäisi minua, puut tanssivat silmäini edessä, ja maa näytti aaltoilevan. Toisten puheen sorina kuului korvissani. Mutta sen läpi kuulin Louis'n huomattavasti rauhallisen äänen, ja järkeni selveni taas.
— Onko teillä mitään tätä paikkaa vastaan? kysyi hän. — Ruoho on kuivaa eikä ensinkään liukasta. Ne miekkailevat siimeksessä, mutta valo on kuitenkin aivan riittävä.
— Se sopii kyllä hyvin, sanoin matalalla äänellä.
— Ehkä tahdotte tehdä hyvin ja tutkia sitä. Minun tietääkseni siinä ei ole mitään vikaa.
Olin niin tekevinäni.
— En minäkään löydä siinä mitään vikaa, sanoin käheästi.
— Ehkä nyt asetamme miekkailijat paikoilleen?
— Tehdään niin.
En tuntenut kumpaisenkaan taitavuutta, mutta kun käännyin mennäkseni kapteeni Hugues'n luo, hämmästyin taistelijain suurta erilaisuutta kun he siinä seisoivat paitahihasillaan hiukan syrjempänä. Kapteeni oli vastustajaansa päätään lyhempi, mutta sitkeä ja voimakas, silmät olivat hänellä kirkkaat ja katse rohkea. Markiisi sitä vastoin oli pitkä ja notkea, hänen pitkät käsivartensa, ennustivat vastustajalle vaaraa, hän seisoi siinä huolettomasti hymyillen ja sekin näytti turmiota ennustavan. Arvelin, että jos hänen kylmäverisyytensä ja taitavuutensa olisivat yhtä suuret kuin hänen luontaiset lahjansa, niin kapteeni Hugues — mutta uudelleen alkoi järkeni hämmentyä. Mitä toivoinkaan?
— Olemme valmiit, sanoi Louis kärsimättömästi, ja huomasin hänen katsastavan portille päin. — Tahdotteko tehdä hyvin ja mitata miekat, herra kreivi?
Nyökäytin päätäni ja ryhdyin juuri tehtävääni kun kapteeni merkillä ilmoitti minulle, että hän halusi puhua kanssani, ja välittämättä toisten vihaisista silmäyksistä menin syrjään hänen kanssaan.
Äskeinen kiihko oli hälvennyt hänen kasvoistaan, jotka nyt olivat kalpeat ja vakavat. — Tämä on typerä hanke, sanoi hän lyhyesti. — Se olisi aivan oikein minulle jos tuo pöllö lävistäisi minut. Tahdotteko tehdä minulle palveluksen, herra kreivi?
Mutisin että tahdoin tehdä mitä voin hänen puolestaan.
— Tätä tointani varten, — jatkoi hän välttäen katsettani, — lainasin eräältä henkilöltä Pariisissa tuhat francs'ia, hänen nimensä löydätte kapsäkistäni ravintolassa. Jos minulle mitään tapahtuisi, niin olisin iloinen jos tahtoisitte hänelle lähettää jäljellä olevat rahat. Siinä kaikki.
— Kyllä minä pidän huolen siitä, että hän saa koko summan, sanoin.
Hän puristi kättäni ja asettui sitten paikoilleen; Louis ja minä asetuimme paljastetut miekat kädessä molemmin puolin taistelijoita, valmiit tarpeen vaatiessa väliin astumaan. Merkki annettiin, taistelijat tervehtivät toisiaan, asettuivat asentoon ja seuraavassa silmänräpäyksessä mittelivät jo miekat toisiaan — ja kyyhkyset lentelivät päämme ylitse ja pihan keskellä lähde hiljaa lirisi päiväpaisteessa.
Minä huomasin pian suurta erilaisuutta heidän taistelutavassaan. Kapteeni teki kiivaita hyökkäyksiä, kumartui eteenpäin, juoksi milloin vastustajaansa vastaan, milloin viskautui syrjään ja kaiken aikaa piti hän käsivarttaan liikkumatonna ja liikutti kättään vain kalvoimesta. Mutta markiisi seisoi kaiken aikaa suorana ja rauhallisena, liikutti koko käsivartta, halveksi kaikkia mutkia ja osoitti erinomaista taitavuutta ja harjoitusta. Selvästi huomasi että markiisi oli heistä taitavin ja että kapteeni kohta väsyisi, hän kun alinomaa liikkui ja kun kalvoin väsyy pikemmin kuin käsivarsi; sitä paitsi näin myöskin ettei markiisi pannut kaikkia voimiaan liikkeelle, vaan koetti vastustajaansa väsyttää. Silmiäni poltti, kurkkuani kuivi kun siinä melkein hengittämättä odottelin iskua, joka taistelun lopettaisi. Mutta silloin tapahtui äkkiä jotakin odottamatonta. Kapteenin jalka näytti luiskahtavan, mutta hän ei kaatunut, vaan kumartui maahan saakka, johon hän nojasi vasenta kättään, ja tavoitti markiisia miekallaan, kärki melkein jo kosketti rintaa, kun markiisi äkkiä astuen taaksepäin töin tuskin pelastui. Ennenkuin kapteeni jaloilleen ennätti, löi Louis hänen miekkansa syrjään.
— Petollista peliä! huusi hän vihastuneena. — Petollista peliä! Pisto altapäin! Se ei ole sääntöjen mukaista.
Miekan kärki maata vasten seisoi kapteeni siinä läähättäen. — Mutta, herra, minkätähden ei? kysyi hän ja katsoi sitten minuun.
— Minä en oikein käsitä teitä, herra de St. Alais, sanoin kankeasti.— Pisto —
— Ei ole luvallinen.
— Ehkä ei miekkailukouluissa, mutta tämä on kaksintaistelu.
— En ole koskaan nähnyt sitä kaksintaistelussa käytettävän.
— Se ei merkitse mitään, sanoin kiihkeästi. — Se on naurettavaa että siitä syystä astua väliin.
— Herra!
— Se on naurettavaa, — sanoin vakavasti. — Semmoisen kohtelun perästä on velvollisuuteni viedä kapteeni pois täältä.
— Ehkä tahdotte astua hänen sijalleen, — sanoi takanani ivallinen ääni.
Käännyin pikaisesti. Se, joka puhui, oli toinen niistä henkilöistä, jotka olivat olleet St. Alais'n seurassa. Minä tervehdin häntä. — Lääkärikö? kysyin.
— Ei, vastasi hän äreästi. — Minä olen herra du Marc, nöyrin palvelianne.
— Mutta te ette ole apulaisena täällä, väitin vastaan. — Ja siitä syystä teillä ei ole oikeutta olla tässä saapuvilla. Minun täytyy pyytää teitä hyväntahtoisesti poistumaan.
— Minulla on ainakin yhtä suuri oikeus olla täällä kuin noilla tuolla, sanoi hän, osoittaen kirkon katolle, jonka rintavarustuksen yli joukko päitä näkyi kurkistelevan alas.
Tuijotin tuonne ylös.
— Meidän ystävillämme lienee kai yhtä suuri oikeus kuin teidänkin, sanoi hän ivallisesti.
— Mutta ne eivät sekaannu asiaan, vastasin vakavasti. — Ettekä tekään saa sitä tehdä. Olkaa hyvä ja menkää tiehenne.
Hän kieltäytyi ja koetti olla häpeemätönkin; mutta sitä Louis ei voinut sietää, hän astui kiivaasti väliin ja ensi sanalla lörpöttelijä, olkapäitään kohauttaen, lähti tiehensä. Sitten me neljä katsoimme toisiimme.
— On kai parasta, että jatkamme, sanoi kapteeni. — Jos pisto oli vastoin sääntöjä, niin tuolla herralla oli oikeus astua väliin. Ellei niin —
— Olen valmis, sanoi herra de St. Alais.
Ja molemmat miehet asettuivat silmänräpäyksessä taas asentoon ja alottivat ottelun uudelleen, mutta tällä kertaa kiivaammin ja vähemmän varovasti. Minusta näytti että markiisi taisteli vähemmän taitavasti kuin äsken ja kapteenin hyökkäykset näyttivät usein saattavan häntä ymmälle. Aloin jo epäillä taistelun päätöstä, sydämeni sykki rajusti, kiiltävät miekanterät, kun ne ilmassa risteilivät, häikäisivät silmiäni. Silmäilin hetkisen Louis'ta ja silloin juuri sattui loppukohtaus. Kapteeni teki onnistumattoman hyökkäyksen, ja markiisin miekka sujahti kuin käärme hänen miekkansa alitse. Kapteeni horjui takaperin ja miekka putosi kädestä.
Ennätin kaapata hänet syliini ennenkuin hän kaatui maahan, mutta veri virtasi kaulan kupeella olevasta haavasta. Hän käänsi silmänsä minuun päin ja koetti puhua. Käsitin sanat: — Tahdottehan — sitten veri tukehdutti hänen äänensä ja silmät sulkeutuivat hitaasti. Hän oli kuollut tahi ainakin melkein kuollut, ennenkuin lääkäri ehti hänen luokseen ja ennenkuin ennätin laskea hänet alas nurmikolle.
Tämän äkillisen tapauksen valtaamana polvistuin hänen rinnalleen ja katselin kuin lumottuna miten lääkäri koetteli valtasuonen ja sydämen tykytystä ja peukalollaan koetti estää veren vuotoa. Hetken aikaa en kuullut, en nähnyt enkä ajatellut mitään muuta kuin noita kalpenevia kasvoja ja vapisevia silmäluomia edessäni. En voinut uskoa että tuo rohkea henki jo oli paennut; että tuo voimakas mies, joka niin äkkiä ja melkein huomaamatta oli voittanut myötätuntoisuuteni, siinä nyt jo kuolleena makasi; kuolleena ja kylmänä; — ja kyyhkyset lentelivät päämme ylitse, varpuset visertelivät ja lähde lirisi päiväpaisteessa.
Tuskassani huusin: — Ei suinkaan hän vielä liene kuollut näin äkkiä?
— Kyllä hän on kuollut, herra kreivi; — se vasta oli onnettomuus, vastasi lääkäri, laskien hengettömän pään veriselle nurmelle. — Tuollaiselle haavalle ei mitään taida.
Puhuessaan hän nousi seisoalleen; mutta minä jäin polvistuneesen asemaani ja tuijotin synkkiin ajatuksiin vaipuneena noita lasinkaltaisia silmiä, joiden katse vain muutamia hetkiä sitten vielä oli niin vilkas ja rohkea. Sitten katsoin kauhistuen itseäni. Olin kokonaan verellä tahrattu, se valui alas pitkin rintaa, käsivarsia ja käsiä ja imeytyi vaatteisiini. Sitten siirtyivät ajatukseni luonnollisesti markiisiin, ja samassa kun vaistomaisesti käännyin katsomaan vieläkö hän oli siellä vai joko hän oli mennyt tiehensä, vavahdin peljästyksestä. Suuren kirkonkellon kumea ääni tärisytti ilmaa, ja tuon synkän äänen vielä värähdellessä kuului kiireitä askeleita ja karkea ääni: — Tämähän totta jumaliste on murhaa! Ne murhaavat meidät!
Käännyin katsomaan. Puhuja oli du Marc, tuo riitelijä, joka turhaan oli koettanut saada minut miekkasille. St. Alais'n molemmat veljekset ja lääkäri olivat hänen seurassaan, ja kaikki neljä tulivat siitä pienestä portista, josta olimme tulleet sisään pihalle. Ne menivät ohitseni minuun katsomatta ja kiiruhtivat vastamainitulle pienelle takaovelle, joka oli vanhan tornin lähellä ja johti linnanvallitukselle. Juuri kun he katosivat erään pylvään taakse, joka oli minun ja tuon pienen takaoven välillä, kumahti kirkonkello uudestaan, ja sen ääni kajahti uhkaavasti.
Silloin heräsin järkeeni ja ymmärsin, ettei tuo kumea ääni tullutkaan kirkonkellosta, vaan että se kuului torilta, josta vihastunut rahvaanjoukko lähestyi huutaen: "Hirteen! Hirteen!" Kirkonkaton rintavarustuksella, kupoolien savuaukoissa, edessäni kohoavan synkän, mahtavan rakennuksen jokaisessa ikkunassa oli miehiä, jotka tekivät merkkejä ja viittoivat käsillään ja puivat nyrkkiä — minulle tahi kuolleelle ruumiille jalkaini juurella luulin ensin. Mutta sitten kuulin taas askeleita, käännyin ja näin nuo neljä miestä aivan takanani; molemmat St. Alais'n veljekset olivat kalpeat ja vakavat ja silmänsä säihkyivät, äskeinen riitelijä oli myöskin kalman kalpea ja hänen katseensa oli levoton ja harhaileva.
— Nuo kirotut ovat jo ovellakin! huusi hän kimakasti. — Ne ovat piirittäneet meidät. Ne murhaavat meidät! Totta jumaliste nuo konnat murhaavat meidät! Nuo — minä otan teidät kaikki todistajiksi että se oli rehellinen taistelu! Pyydän teitä, herra kreivi, todistamaan että —
— Kyllä maar se todistus meitä hyvinkin hyödyttää, sanoi St. Alais ivallisesti. — Jospa olisin kotonani —
— Niin, mutta kuinka voimme päästä sinne? kiljasi du Marc, pystymättä peljästystään salaamaan. — Tiedättekö, vaikeroi hän, että meidät murhataan? Eikö ole mitään muuta ovea? Sanokaa, sanokaa!
Turhaan hän kauhistuksessaan kääntyi minun puoleeni. Tuskin olisin sormeanikaan liikuttanutkaan häntä auttaakseni. Mutta St. Alais'n veljekset säälittivät minua, kun he tuossa seisoivat kalpeina ja neuvottomina, sillä välin kun äänten hälinä yhä läheni. Hetken perästä roistot pääsisivät ryntäämään sisään ja jos ne löytäisivät meidät kapteenin ruumiin ääressä, ne ehkä murhaisivat meidät kaikki eroituksetta. Se saattoi kyllä tapahtua; ja ikäänkuin pelkoni vahvistukseksi kuulin miten yksi ovista, joka johti pihaan, rymähti rikki sisääntunkevan joukon edessä. Ja silloin melkein tahtomattani huusin, että oli olemassa toinenkin ovi, jos se vain olisi auki. En joutanut katsomaan seurasivatko toiset, kiiruhdin vaan edellä nurmikon poikki kirkkoa kohti.
Rahvaanjoukko oli jo hyökännyt pihaan, vaan muutamien korkeiden pensaiden suojassa pääsimme heiltä huomaamatta hiipimään pienelle, matalalle takaovelle, joka — tiesin sen kun joku aika sitten olin kirkossa saatellut erästä englantilaista matkustajaa — johti yhteen sakaristoon, joka oli yhteydessä luolakirkon kanssa. En toivonut oven auki olevan, ja jos olisin pysähtynyt pelastuksen mahdollisuutta arvelemaan, niin olisi se ollut hyvin epäiltävä. Mutta kun toiset kintereilläni tulin ovelle, aukeni se ilokseni melkein itsestään, ja aukossa näkyi erään papin kalju pää; hän viittasi meitä joutumaan. Eikä hänen tarvinnut kehoitustaan uudistaa, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä seisoimme jo läähättäen hänen vierellään ja kuulimme miten ovi takanamme suljettiin. Sillä hetkellä olimme turvatut.
Uskalsimme taas hengittää. Huone, jossa olimme, oli hämärä, pitkä ja kapea, seinät ja katto olivat kivestä ja ikkunoiden asemesta oli siinä kolme kapeaa aukkoa. Du Marc puhui ensiksi:
— Se oli, totta jumaliste, juuri viime hetkellä, sanoi hän pyyhkien otsaansa, joka oli kauhistavan kalpea. — Me olemme —
— Emme vielä vaaratta, keskeytti lääkäri vakaasti, vaikka meillä on suuri syy kiittää herra kreiviä. Mutta he ovat meidät jo keksineet! Ne roistot jo tulevat!
Luultavasti katolla olijat olivat pitäneet meitä silmällä ja ilmaisseet pakopaikkamme, sillä lääkärin puhuessa kuulimme miten joukko ryntäsi ovelle, joka kohta jytisi heidän iskuistaan ja aukoista näkyi nokisia, julmia kasvoja ja kuului kirouksia ja haukkumasanoja. Onneksi oli ovi tammesta ja raudoitettu, se kun oli tehty entisinä rauhattomina aikoina ja tämmöisten tapausten varalta, niin että olimme jotensakin hyvässä turvassa. Mutta kaikessa tapauksessa oli kauhistavaa kuulla roistojoukon julmia huutoja, tietää heidän olevan niin lähellä ja kuulla heidän iskujaan kiviseinään, ikäänkuin tahtoisivat he paljailla käsillään rikki repiä kiviset muurit, ja aavistaa kohtaloaan heidän käsissään!
Silmäilimme toisiimme ja — lieneekö sen sitten huoneen hämäryys vaikuttanut — kaikkien kasvot olivat kalpeat. Onneksi pääsimme kohta pois täältä. Pappi, joka oli meille oven avannut, aukaisi kiireesti meille toisen oven. — Tätä tietä, sanoi hän — mutta petojen kiljunta ulkona sekoitti ääntä — jos tahdotte seurata minua, niin lasken teidät ulos eteläovesta. Mutta joutukaa, hyvät herrat, sanoi hän työntäen meitä eteenpäin, — ennenkuin he aikeemme arvaavat ja ehättävät meistä edelle.
Emme sen enempää viivytelleet. Seurasimme häntä niin pian kuin taisimme kapean, maanalaisen, huonosti valaistun käytävän läpi, jonka päässä kuusi porrasta johti toiseen käytävään. Juoksimme sen läpi, ja kun eräs lukittu ovi esti kulkuamme, tuntui se aika kun avainta etsittiin äärettömän pitkältä, vaikka sitä kesti ehkä jonkun sekunnin verran vain. Mutta avain löytyi pian ja ovi aukeni. Nyt tulimme samanlaiseen huoneesen kun se, jossa ensin olimme. Pappi avasi etäisimmän oven, josta minä kurkotin ulos. Sola, joka pitkin tuomiokirkon seinää johti tuomiokapituliin, oli tyhjä.
— Olemme tulleet ajoissa, sanoin keveästi huoaten; raittiin ilman hengittäminen tuntui suloiselta. Ja läähättäen kiireellisen kulun perästä käännyin kiittämään pappia, joka oli pelastanut meidät.
Herra de St. Alais, joka kaiken aikaa oli meitä seurannut, kiitti häntä myöskin. Markiisi seisoi empien kynnyksellä, kun minä odotin että hän kiiruhtaisi pois. Vihdoin kääntyi hän puoleeni. — Herra de Saux, sanoi hän vähemmin varmasti kuin tavallisesti — mutta olimmehan kaikki liikutetut — pitäisihän minun teitäkin kiittää. Mutta ehkä välisemme suhde —
— Sitä minä en ajattele, vastasin äreästi. — Mutta suhde, jossa juuri olimme —
— Vai niin, keskeytti hän kohauttaen olkapäitään, — jos se mielestämme niin on —
— Niin se on, vastasin — kapteenin veri oli tuskin vielä hänen miekkansa terältä kuivanut ja hän puhui tällä tavalla! — Niin se on. Ja pyydän teitä, herra markiisi muistamaan, jatkoin ankarasti, — että jos tuumianne edelleen toteutatte; tuumia, jotka jo kunnon miehelle maksoivat hänen henkensä, niin saatte sen kalliisti maksaa.
— En ainakaan pyydä teidän suojelustanne, vastasi hän ylpeästi. Sitten pisti hän miekkansa tuppeen ja meni välinpitämättömänä tiehensä. Sola oli vielä tyhjä. Ei kukaan estänyt häntä.
Louis seurasi häntä; du Marc ja lääkäri olivat jo menneet. Luuloittelin että Louis, kun hän astui ohitseni, pysähtyi ja että hän olisi tahtonut puhua minulle ja puuttua käteeni jos olisin antanut hänelle tilaisuutta siihen. Mutta näin edessäni Hugues'n kuolleet kasvot ja sisäänpainuneet silmät, ja tekeydyn välinpitämättömän näköiseksi ja käännyin pois.
Kahdestoista luku.
Hirteen! Hirteen!
Kapteenin kuolema teki syvän vaikutuksen minuun, syvemmän kuin mikään muu tapahtuma valiokunnan kokoushuoneelta lähdettyäni. Olimme tulleet yhtä matkaa ravintolasta puutarhaan ja jakaneet vastahakoisuudet, jotka silloin täyttivät ajatukseni. Tämä molemminpuolinen myötätuntoisuus sekä muisto siitä, että hän äsken juuri käyskenteli elinvoimaisena rinnallani, teki hänen kuolemansa vielä kammottavammaksi ja luonnottomammaksi ja enensi vastenmielisyyttäni murhaajaa kohtaan.
Siinä ei kuitenkaan ollut vielä kaikki. En ollut tuntenut Hugues'tä kauvemmin kuin neljäkymmentäkahdeksan tuntia ja ystävyytemme oli hetken lapsi, mutta minä tunsin hänen historiansa. Saatoin seurata askeleitaan kun hän lähti lainaamaan vähäistä rahasummaa, saatoin aavistaa, mitä toiveita hän siihen liitti. Saatoin nähdä hänen tulevan tänne rehellisyyttä, rohkeutta täynnä ja siinä uskossa, että täällä jotain eteensä aukeaisi. Hän oli voimakas, urhoollinen, älykäs mies, mieli täynnä tuumia ja toiveita — ja tämä oli loppu. Hän oli toivonut, hän oli tuumaillut ja makasi nyt kuolleena nurmella kirkon takana.
Tämä tuntui minusta niin luonnottomalta ja surulliselta, ja näin kuolleen niin selvästi edessäni, että tuskin muistin St. Alais'n veljesten vaaraa ja pelastusta, joka kaikki tuntui, samoin kuin kiireinen pakommekin unennäöltä. Tyydyin siihen, että pysähdyin hetkeksi kirkon eteen kuuntelemaan ja kun tulin vakuutetuksi siitä, että väkijoukon rähinä vähitellen herkesi kuulumasta ja kaupunki jälleen alkoi tyyntyä, kiitin lämpimästi pappia auttavaisuudestaan ja lähdin astumaan katua alaspäin.
Oli niin hiljaista, että askeleeni kaikuivat talojen seinistä ja vähitellen alkoi tämä äänettömyys tuntua kummalliselta. Ihmettelin, ettei rahvas, joka muutamia minuuttia sitte oli niin kostonhaluista, osannut tänne ja miksi tämä kaupunginosa oli niin äkkiä tullut rauhalliseksi. Kiiruhdin askeleitani päästäkseni, asian perille ja olin silmänräpäyksessä torilla.
Hämmästyksekseni se oli siinä valoisana, hiljaisena ja autiona; koira juoksenteli häntä pystyssä ja nuuski jätteitä, muutamia vanhoja eukkoja istui myymäkopeissaan torin päässä ja muutamat miehet asettivat luukkuja ikkunoiden eteen ja sulkivat myymälöitä. Mutta kansanjoukko, joka hetki sitte täytti torin, loppumaton jono, joka odotti jauhojen jakamista, valkoiset kokardit, kaikki oli hävinnyt. Seisoin hämmästyksen valtaamana.
Ei kuitenkaan kauvan. Sillä luonnottoman hiljaisuuden sijaan alkoi kuulua omituinen kaukainen ääni, syvä kohina niinkuin aaltojen rantaa pieksäessä. Seisoin hiljaa ja kuuntelin. Mutta seuraavalla hetkellä riensin torin poikki ja olin ravintolan portilla. Hyökkäsin eteiseen ja ylös portaita sydämmeni rajusti lyödessä.
Ravintola, joka vastikään oli kiehunut ihmisiä, oli nyt autio ja tyhjä; ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Koko talo oli kuin kuollut, ja keskellä päivää, auringon kirkkaasti paistaessa. En nähnyt mitään, en kuullut mitään, kunnes viimein tempasin oven auki siihen huoneeseen, jossa valiokunta oli pitänyt kokousta. Täällä oli tosin ihmisiä, mutta sama hiljaisuus kuitenkin.
Pöydän ympärillä istui muutamia valiokunnan jäseniä. He säpsähtivät minut nähtyään niinkuin ihmiset, jotka on keksitty häpeällisestä teosta, vaan jäivät paikoilleen istumaan synkkinä ja yrmeinä, kyynärpäät pöydällä. Toiset istuivat ääneti, toiset supattelivat keskenään. Huomasin, että muutamat olivat kalpeita, mutta kaikki synkkämuotoisia, ja vaikka huoneessa oli aivan valoista, aurinko kun koko terällään säteili ikkunasta, oli kuitenkin jotain niin pimeää ja pahanenteistä tuossa äänettömyydessä ja odottavassa jännityksessä, että sydäntäni ahdisti.
Isä Benoit ei ollut läsnä, vaan näin sitä vastoin Buton'in, asianajajan, kauppiaan, molemmat ylimykset, erään papeista ja Doury'n, joka oli aivan kalpea ja näytti kovin pelokkaalta. Luulin ensi silmäyksellä, etteivät he tietäneet mitä kaupungilla oli tapahtunut, kaksintaistelusta ja kahakasta siellä, mutta toinen silmäys minut jo vakuutti siitä, että he tiesivät sen ja enemmänkin. Useimmat karttoivat katsettani.
— Mitä on tapahtunut? kysyin jääden seisomaan oven ja pitkän pöydän välille.
— Ettekö sitä tiedä?
— En, vastasin heihin tuijottaen. Tänne saakka kuului kohina ulkoa.
— Olittehan te todistajana kaksintaistelussa, herra kreivi? kysyiButon.
— Olin kyllä, vastasin hermostuneesti. — Mikä sitten? Näin herra markiisin turvallisesti lähtevän kotiinsa ja luulin kansanjoukon jo hajonneen. Vaan nyt? — vaikenin kuulostaen.
— Ja nyt te kuulette sen jälleen? sanoi hän hymyillen.
— Pelkään, että sillä on pahaa mielessä.
— Sitä mekin pelkäämme, vastasi seppä lyhyesti nojaten pöytään ja minuun tuijottaen. — Se ei ole mahdotonta.
Silloin ymmärsin. Kohtasin Doury'n katseen ennenkun hän ennätti kääntää sen pois, ja luin siinä kaikki. Kirkuna kuului nyt selvemmin kirkkaassa suvi-ilmassa; kasvot pöydän ympärillä kalpenivat vielä enemmän, muutamat vapisivat ja katsoivat alas.
— Mutta, Jumalani, huusin mielenliikutuksesta vavisten. — Ettekö aijo yrittää mitään? Tahdotteko istua täällä kädet ristissä ja antaa noiden paholaisten tehdä tehtävänsä? Sillä välin kun talot ryöstetään, ja naiset ja lapset —
— Miksi ei? sanoi Buton.
— Miksi ei? ärjyin.
— Niin, miksikäs ei? toisti hän — ja nyt ymmärsin, että se oli hän, joka vallitsi niitä muita, että hän ei tahtonut ja toiset eivät uskaltaneet. — Tarkoituksemme oli ylläpitää rauhaa ja järjestystä ja pakoittaa muutkin sitä tekemään. Mutta teidän valkoset kokardinne, upseerinne ilman sotamiehiä — en tahdo tällä teitä loukata, herra kreivi — eivät halunneet sitä. He asettuvat vastakynteen ja jos eivät nyt saa pientä kuritusta, tekevät he sen taas uudelleen. Ei, herra hyvä, — jatkoi hän ja katsoi ympärilleen jurolla hymyllä, sillä valta oli jo tehnyt muutoksen hänessä, — antaa vaan kansan pysyä aloillaan puoli tuntia ja —
— Kansan? huusin. — Nimitättekö te näitä roistoja, kadunlakasijoita, voroja, kerjäläisiä ja vankeja kansaksi?
— Se on yhdentekevää, sanoi Buton otsa rypyssä.
— Vaan sehän on murha!
Paria läsnäolevista puistatti ja he käänsivät pois päänsä, mutta seppä ainoastaan kohautti olkapäitään. Aijoin juuri jatkaa, aijoin koettaa mitä uhkauksilla, kenties myös rukouksilla saisi aikaan, vaan ennenkun kerkesin sanoa sanaakaan kohotti lähinnä ikkunaa istuva mies kätensä ja me kuulimme melun vähitellen lakkaavan ja lyhyen hiljaisuuden kestäessä pyssyn laukauksen, ja sitte toisen, ja vielä kolmannen. Sitte puhkesi melu uudelleen — uhkaavana, rajuna, loppumattomana.
— Hyvä Jumala, hyvä Jumala, sanoin vavisten, ympärilleni silmäillen. — En jaksa tätä enää kestää. Eikö kukaan tahdo auttaa? Ryhtyä johonkin? Totta kai on joku, jolla on valtaa täällä, joka voi pitää kurissa kapinallisia, muuten ne pian katkaisevat teidän kaulanne, herra asianajaja, ja teidän, herra Doury.
— Oli yksi, mutta hän on kuollut, vastasi Buton. Toiset kääntelivät itseään levottomasti.
— Oliko hän sitte ainoa?
— Hänet he ovat tappaneet, vastasi seppä jurosti, — ja saavat nyt itse kantaa seuraukset.
— He! huusin vihan vimmassa. — Ja te myös, sanon minä. Te käytätte roskaväen kurjinta joukkoa korjaamaan vihollisianne tieltänne, mutta pian ne korjaavat teidätkin!
Mutta vieläkään ei kukaan liikahtanut paikaltaan, ei kukaan vastannut, ei kukaan katsonut minuun, ja minä älysin, ettei tässä sanat vaikuttaneet mitään. Ja heittämättä heihin silmäystäkään poistuin huoneesta ja riensin portaita alas. Tiesin jo, tahi aavistin ainakin, minne roistoväki oli lähtenyt ja mistä laukaukset kuuluivat. Torille päästyäni, käännyin arvelematta St. Alais'n talolle päin ja juoksin hiljaisia katuja pitkin, ikkunoiden ohi, joista kalpeita, uteliaita naiskasvoja katsoi alas, miesryhmien ohi, jotka tuijottivat jälkeeni, juoksin kirkkaassa päiväpaisteessa kauhea kirkuna korvissani ja sydän pelkoa ja ahdistusta täynnä.
Ne ryöstivät St. Alais'n taloa! Entä neiti? Entä hänen äitinsä? Vasta nyt muistin heidät, vaan kun sen tein, nieli se kaikki muut ajatukset. Se iski kiinni sydämmeeni eikä hellittänyt siitä enää kynsiään. Olinko pelastanut neidin tätä kohtaloa varten? Olinko uskaltanut kaikki pelastaakseni hänet vimmastuneilta talonpojilta vain sitä varten, että hän joutuisi vielä hirvittävämpien ihmisten käsiin?
Se oli kauhea ajatus, sillä minä rakastin häntä, tällä hetkellä tunsin, miten lämpimästi häntä rakastin. Jos en olisi sitä ennen tietänyt, olisi minun täytynyt se käsittää sanomattomasta tuskasta, joka värisytti minua ajatellessani hänen kauheaa tilaansa. Matka ravintolasta St. Alais'n talolle oli vaan noin neljäsataa kyynärää, mutta se tuntui minusta loppumattomalta. Olin kuin elänyt ijankaikkisuuden ennenkun hengästyneenä ja läähättäen pysähdyin väkijoukon laitaan ja koetin ihmismeren yli nähdä, mitä etupuolella tapahtui.
Ensi katsahduksella näin tarpeeksi tyyntyäkseni hiukan. Pahin pelkoni ei ollut toteutunut; kansanjoukko ei toki ollut vielä pannut aijettaan käytäntöön. He täyttivät kadun molemmin puolin taloa seinästä seinään, mutta edustan pitivät vielä laukaukset ikkunoista puhtaana. Vähä väliä juoksi muutamia miehiä esille joukosta, juoksivat tyhjän paikan poikki ovelle ja alkoivat sitä paukuttaa kirveillä, rautatangoilla ja yksinpä paljailla käsilläänkin. Mutta kohta tupsahti savupilvi ikkunalautojen koloista, sitte toinen, kolmas, ja miehet vetäytyivät takaisin tahi vaipuivat kiville, johon jäivät verissään makaamaan.
Se oli kamalaa nähdä. Lauman petomainen raivo, kun se näki johtajiensa kaatuvan eikä kuitenkaan uskaltanut tehdä joukkohyökkäystä, jolloin ehdottomasti olisivat päässeet voitolle, oli jo itsessään omiaan säikähdyttämään rohkeintakin, vaan kun siihen tuli vielä lisäksi haavoitettujen voivotus ja pyssynpauke — muutamilla oli nimittäin ampuma-aseita mukana, joilla ampuivat viereisistä taloista St. Alais'n ikkunoihin — oli vaikutus kammottava. Auringonpaiste, korkeat valkoset rakennukset ja rauhallinen ympäristö lisäsivät sitä yhä vaan, ja minusta tuntui hetken kuin kirkuva ihmisjoukko, aukea paikka haavoittuneineen, huudot, kiroukset ja laukaukset olisi ollut unta.
Tulin sokeassa kiihkossa uskaltaakseni kaikki — ja pysähdyin kuitenkin epäröiden. Jos tämä oli Cahors, levollinen pikku kaupunki, jonka elämänikäni olin tuntenut, olimme tosiaankin joutuneet sangen pitkälle. Ja jos ei niin ollut, uneksin minä varmaankin.
Viimeinen ajatus oli kuitenkin niin mahdoton, ettei sitä voinut silmänräpäystäkään uskoa ja huudahtaen syöksyin ahdinkoon päättäen vaikka mistä hinnasta päästä perille ja avonaiselle paikalle talon edessä. Mitä siellä tekisin ja miten auttaisin, oli minulle vielä tietämätöntä. Mutta tuskin olin ottanut askeleen, kun joku tarttui käsivarteeni ja nyhtäsi minut takaperin. Käännyin palkitakseni korvapuustilla tämän hävittömyyden, mutta käteni vaipui alas, sillä edessäni seisoi isä Benoit. Ilohuudolla tartuin käteensä ja hän veti minut pois ahdingosta.
Isä Benoit'n kasvot olivat kalpeat ja ilmaisivat syvää surua ja hämmästystä, mutta ihmeellinen yhtymisemme antoi minulle kuitenkin uutta toivoa ja rohkeutta.
— Te kyllä voitte jotain tehdä! huusin pusertaen kovasti hänen kättään. — Valiokunta ei tahdo astua väliin, mutta tämähän on selvä murha. Murha, sanon minä!
— Mitäpä minä voin tehdä? vaikeroi hän epätoivoisella liikkeellä. — Luuletteko te, että hullut koirat tottelevat, jos niitä kieltää? Tahi että hullut koirat kuuntelevat järkevää puhetta? Miten näihin voisi vaikuttaa? Tahi mitä heille osaisi sanoa? Se on mahdotonta, herra. He kuristaisivat vanhempansa, jos nämä asettuisivat heidän ja heidän kostonhimonsa väliin.
— Mutta mitä te sitte tahdotte tehdä? lausuin epätoivossani. Mitä tahdotte tehdä?
Hän pudisti päätään ja oivalsin, ettei hän aikonut yrittää niin mitään.Mutta silloin kuohahti vihani yli laitojen.
— Teidän täytyy! Teidän pitää! huusin rajusti. Te olette laskenut hornan henget liikkeelle ja nyt teidän myös täytyy kytkeä. Nämäkö ovat ne vapaudet, joista puhuitte? Tämäkö se kansa, jonka puolta piditte? Vastatkaa, vastatkaa, mitä aijotte te tehdä? — Ja minä pudistin häntä kaikin voimin.
Isä Benoit peitti kädellä kasvonsa. — Jumala auttakoon meitä! Jumala antakoon meille anteeksi?
Ensimmäisen ja ainoan kerran elämässäni katselin häntä ylenkatseella — vieläpä vihalla.
— Jumala auttakoon teitä, sanoin — olin aivan suunniltani. — Jumala auttaa niitä, jotka auttavat itseään! Te olette syypää tähän! Te! Te juuri! Te sitä heille saarnasitte! Tehkää nyt loppu tästä!
Isä Benoit vapisi eikä virkkanut mitään. Kasvosta kasvoihin väkijoukon kanssa laimeni rohkeutensa, sillä hänessä eivät kuohuneet samat intohimot kuin minussa.
— Tehkää loppu tästä! kerroin yhä.
— Minä en voi päästä heidän luokseen! sopersi isä Benoit.
— Minä raivaan teille tietä! vastasin kiivaasti ja armottomasti. — Seuratkaa minua! Kuulitteko? No hyvä, meidän täytyy rientää sinne ja koettaa saada ne vaikenemaan.
Melkein yhtaikaa oli pamahtanut kymmenkunta laukausta. Emme voineet nähdä, mitä siellä tapahtui, mutta väkijoukon käheät huudot saattoivat minut aivan raivoon ja käskien isä Benoit'n seuraamaan perässä, heittäydyin paraaseen ahdinkoon.
Hän tarttui kuitenkin uudelleen käsivarteeni ja riippui itsepäisesti kiinni minussa. — Jos välttämättömästi tahdotte päästä tuonne, niin menkää rakennusten läpi, — kuiskasi hän korvaani. Menkää johonkin taloon vastapäätä.
Sen verran oli minulla malttia, että käsitin tarkotuksensa, kun hän uudisti sanansa, ja tottelin neuvoa. Annoin hänen viedä itseni pois ahdingosta ja riensimme sitte solaan St. Alais'n taloa vastapäätä olevien talojen takana. Emme olleet ensimäiset, jotka sen keksivät tehdä. Muutamat uhkarohkeat miehet olivat sitä tietä päässeet ikkunoiden luo ja ampuivat nyt sieltä. Mutta me emme menneet pitkälti. Valitsin ensimäisen oven ja riennettyäni muutamien itkevien naisten ja lasten ohi — talon asukkaita luultavasti — juoksin eteisen läpi katuovelle.
Pari renttumaista ruudin savun mustaamaa miestä ammuskeli pohjakerroksen ikkunasta kadulle ja eräs heistä huomasi minut. Hän käski minun pysähtyä ja lisäsi kiroten, että jos menen kadulle ampuvat ylimykset minut kuin koiran. Kiihkoissani en kuunnellut varoitusta; tuokiossa avasin oven ja seisoin yksin kadulla — yksin auringon valaisemalla avonaisella paikalla. Molemmin puolin minua ja tuskin viidenkymmenen askeleen päässä olivat roistoväen tiheät rivit, edessäni St. Alais'n talon valkonen etusivu, josta, samassa kun astuin kadulle tupsahti savupilvi.
Kansanjoukko, joka hämmästyi nähdessään minut siinä aivan yksin ja liikkumatonna, vaikeni äkkiä. Kohotin käteni. Pyssyn luoti suhahti pääni ylitse, toinen vielä; viheriäisestä ikkunaluukusta vastapäätä putosi sälö. Sitte huusi ääni väkijoukosta, että lopettaisivat ampumisen, ja hetken aikaa oli aivan hiljaista. Seisoin siinä yhä käsi koholla. Hetki oli tullut ja tullut niinkuin ihmeen kautta. Mutta kuitenkin seisoin ääneti, en osannut sanoa mitään.
Viimein kuului joukosta murinaa ja se herätti minut.
— Cahors'in miehet! huusin. Kolmivärisen lipun nimessä kiellän minä teitä astumasta etemmäksi.
Liikutuksesta vavisten ja noudattaen tykkänään hetkellistä mielentilaani astuin kadun poikki piiritetyn talon ovelle, otin kaikkien nähden kolmivärisen nauhan hatustani ja kiinnitin sen portinsalpaan. Sitte käännyin heihin päin. — Minä otan tämän talon huostaani, huusin niin kovasti, että sen kaikki kuulivat, — tämän talon ja kaikki ne, jotka siinä ovat, ja minä teen sen kolmivärisen lippumme, kansamme ja valiokunnan nimessä. Tämän talon asukkaat ovat tutkittavat ja heille on tapahtuva oikeus. Mutta mitä teihin tulee, pyydän teitä hajoomaan ja palamaan koteihinne. Valiokunta on —
Pitemmälle en ehtinyt. Luoti vingahti ohitseni ihan korvani ohi ja pudotti savea seinältä. Ja ikäänkuin tämä ääni olisi päästänyt valloilleen kansan intohimot, kajahti vihainen ulvahdus ilman läpi. He vihelsivät, noituivat ja ärjyivät: "Hirteen, hirteen, lyhtypaaluun!" ja "Alas kavaltajat!" Ja nyt oli lumous katkaistu. Ikäänkuin näkymättömät tokeet olisivat auvenneet, hyökkäsi väkijoukko joka puolelta ovea kohti ja päälleni melkein.
Odotin, että repisivät minut kappaleeksi, vaan sen sijaan minua vaan työkittiin, survittiin ja puristettiin tuossa kauheassa mellakassa. Hyökkääjät heittäytyivät ovea vasten, kompastuivat toistensa yli ja loukkasivat toisiaan innoissaan. Haavoittuneet poljettiin maahan, mutta kukapa heidän huutoaan kuuli? Kaksi laukausta ammuttiin ikkunoista ja kumpikin sattui, vaan ahdinko oli niin suuri ja hyökkääjien raivo silmitön, niin että vahingoittuneet vaipuivat huomaamatta maahan ja joutuivat toverien jalkoihin.
Puristettuna molemmin puolin ovea ympäröivää rauta-aitaa vastaan ja seisten erään pylvään suojassa onnistui minun töin tuskin pitää paikkani. En voinut liikahtaa enkä siis paeta, vaikka kuinka hartaasti olisin halunnut. Väkijoukko ympäröi minut joka puolelta ja odotin kauhusta kankeana mitä tuleman piti. Ja se tuli. Ovi antoi perään ja ne, jotka olivat lähinnä, työnsivät kaikin voimin, mutta vielä se riippui saranoillaan ja pidätti heitä. Pian kuitenkin poistui viimeinenkin este ja kun ovi kaatui sisään kovalla pamauksella heittäydyin minä virran mukaan ja jouduin onnellisesti rakennuksen sisään, vaikka moni muu kompastui tiellä ja poljettiin mäsäksi.
Toivoin, että ennättäisin kenties ennen muita ensimäiseen kerrokseen vieville portaille ja että saisin ainakin tapella neidin puolesta ellen voisikaan häntä pelastaa. Taistelunhalu oli tarttunut minuunkin, veri paloi kuin tuli suonissani. Ei kukaan koko joukossa ollut halukkaampi taistelemaan kuin minä. Hyökkäsin siis toisten muassa sisälle, vaan pysähdyin portaiden juurelle tultua niinkuin kaikki muutkin hämmästyneenä.
Portaiden yläpuolella seisoi herra de Gontaut, vanha herra de Gontaut, joka vaaran hetkellä oli muuttunut toiseksi ihmiseksi. Hän seisoi siinä yksin, katsoi alas hyökkääjiin ja hymyili — hymyili vaan. Kaikki narrimaisuus ja kevytmielisyys oli hävinnyt hänen kasvoiltaan ja jälelle oli vaan jäänyt isiltä peritty rohkeus. Hän näki maailmansa horjuvan, näki yhteiskunnan hylkiöiden peittävän sen tulvallaan, näki kaiken, jota oli rakastanut ja joka muodosti hänen elämänsä, katoavan, näki kuoleman odottavan itseään muutaman askeleen päässä — ja hymyili kuitenkin. Toisessa kädessä hänellä oli siro miekkansa, toisessa nuuskarasia — eikä hän ollut enää mariseva, heikko, miltei halpamainen vanha ukko hovijuttuineen ja kevytmielisine maailmankatsantoineen, vaan hän seisoi siinä tyynenä, ylpeänä, silmät loistaen rohkeaa uskallusta.
— No koirat, hän sanoi, — haluttaako teitä joutua pakkotyöhön?
Hetken aikaan ei kukaan liikahtanut paikaltaan. Vanhan ylimyksen pelkäämätön esiintyminen näytti vaikuttavan huonoimpaankin joukossa ja he tuijottivat häneen, katsettaan peläten. Silloin hän liikahti. Levollisella kädenliikkeellä, ikäänkuin tervehtien vastustajaa ennen kaksintaistelua, hän tarttui miekankahvaan ja käänsi kärjen maahan. — Noo, jatkoi hän katkeralla ivalla, — tehän olette tulleet tänne sitä varten! Kuka teistä siis haluaa ensimäisenä lähteä helvettiin? Sillä yhden teistä minä kuitenkin aina nitistän.
Lumous oli haihtunut. Petomaisella kiljunalla hyökkäsi tusina miehiä portaita ylös. Näin kirkkaan terän välähtävän kerran, pari, ja eräs miehistä vieri kuin kerä portaita alas. Mutta sitte heilahti raskas rautakanki ilmassa ja paiskautui hymyileville kasvoille; — vanha ylimys vaipui maahan ääntä päästämättä, valituksetta, ja iskujen sataessa jotka parissa sekunnissa tekivät lopun, katkasivat heikon elämänlangan.
Se oli tapahtunut silmänräpäyksessä ja ennenkuin ennätin juosta väliin. Rajusti kirkuen juoksivat miehet ruumiin yli portaita ylös ja minä seurasin heitä. Oikealla ja vasemmalla oli suljettuja ovia, joihin Watteau oli maalannut viehättäviä kuviansa, mutta nämä ihmispedot mursivat auki ne ja hyökkäsivät loistavasti sisustettuihin huoneisiin rikkoen pelkästä ilkeydestä kaikki mikä tielle sattui — vaasia, marmoripatsaita, lasia, pienoiskuvia. Riemusta ulvoen he täyttivät salin, jonka seinien sisällä oli monen sukupolven ajalla liikkunut vaan kauneus ja sulo, raskaat anturat paukuttivat kiiltäviä parkettipermantoja, joita ihanain naisten laahustimet olivat kauvan lakaisseet. Kaikki, josta ei heille ollut hyötyä, hävitettiin, suuret venetsialaiset kuvastimet rikottiin, taulut puhottiin ja revittiin riekaleiksi, kirjat nakattiin ikkunoista kadulle.
Näin vilahduksen hävityksestä pysähtyessäni kynnykselle. Samalla näin, etteivät pakolaiset olleet näissä huoneissa ja riensin sentähden yläkertaan. Mutta toiset olivat jo ennättäneet sinnekin ennen minua. Päästyäni puolitiehen portaita huomasin kolme miestä, jotka seisoivat kuunnellen eräällä ovella, ja ennenkuin ennätin perille, oikasi yksi heistä itsensä suoraksi. — Tuolla ne ovat! huusi mies. Sieltä kuului naisen ääni! Pois tieltä! — Ja hän kohotti rautakangin lyödäkseen oveen.
— Seis! huusin minä silloin äänellä, joka sai hänet pysähtymään. —Seis! Valiokunnan nimessä käsken minä teitä poistumaan tältä ovelta!Muu osa talosta on teidän. Menkää ja ryöstäkää se!
Miehet tuijottivat minuun. — Hitto vieköön! huusi yksi. — Kuka te olette?
— Valiokunta!
Hän kohotti kauheasti kiroten kätensä.
— Takasin! huusin rajusti, eli minä hirtätän teidät joka miehen!
— Hahaa! Ylimys! Tänne, ystävät, tännepäin! Ylimys! Ylimys!
Pari kymmentä miestä hyökkäsi ylös portaita. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin ympäröity hurjistuneilta, nokisilta kasvoilta, kalpeilta, kuihtuneilta olennoilta, jotka kuuluivat kaupungin kaikista kurjimpaan köyhälistöön. Minuutti vielä ja he olisivat käyneet käsiksi minuun, vaan minä heittäydyin epätoivon rohkeudella rautakankia heiluttavan miehen päälle, tempasin sen ja kaadoin hänet yhdellä iskulla maahan.
Mutta samassa kadotin tasapainon ja kompastuin hänen ylitseen. Ja ennenkun ennätin nousta ylös, löi muuan miehistä puukengällään minua päähän. Menin melkein tunnottomaksi, mutta pääsin sentään jaloilleni ja sain pidetyksi kynnyksen vapaana lyömällä rajusti kangilla oikealle ja vasemmalle. Mutta olin puolipyörryksissä, kaikki aaltoili punasessa sumussa edessäni. Ihmiset hyppivät silmissäni enkä voinut vähääkään tähdätä, löin vaan sokeasti mihin sattui uhkausten ja kirousten suristessa korvissani. Joku nykäsi minua takista. Käännyin vaistomaisesti. Ja silloin he löivät minua — mihin eli millä, en tiedä — ja minä vaivuin tunnotonna, ja melkein niinkuin kuolleena, portaille.