Kolmastoista luku.
Kirkkoherran huolet.
Elokuu oli kulussa ja kastanjapuiden lehvät vielä viheriät, kun roistoväki ryösti St. Alais'n talon ja minä putosin tiedotonna portaille. Lehmukset olivat paljaat ja tammet kellastuneet, kun uudelleen aloin herätä elämään, kun vuoteeltani katselin harmaata syksyistä maailmaa ja jälleen otin hartioilleni olemisen taakan. Sittenkin kesti vielä monta päivää ennenkun tulin täyteen tuntoon, kun en enää tyytynyt vaan syömään, juomaan, makaamaan ja katselemaan isä Benoit'n ystävällisiä kasvoja vierelläni. Se hetki tuli kuitenkin viimein — marraskuun lopulla — jolloin ajatukseni heräsivät uuteen toimintaan, vastoin hoitajieni luuloa, ja kun selvä katseeni kohtasi kirkkoherran katseen, näin, että hän kääntyi toisaalle ja itki ilosta.
Viikon perästä tiesin kaikki sekä yleiset että yksityiset tapahtumat tämän muistettavan syksyn kuluessa, jonka olin maannut sängyssäni kuin puu aavistamatta mitä ympärilläni tapahtui. Aluksi isä Benoit karttoi puhua sellaisista asioista, jotka minua likemmin koskivat ja puheli sen sijaan Pariisista, kymmenestä levottomuuden ja jännityksen viikosta, jotka seurasivat Bastilj'in hävitystä, viikoista, jolla ajalla etukaupungit Lafayette'n ja hänen kansalliskaartinsa valvonnan alla pitivät tarkasti silmällä Versailles'ea; jossa Kansalliskokous istui; puutteesta tuona koetuksen aikana, alituisista huhuista vastavallankumouksesta hovin puolelta, kuningattaren onnettomasta iltamasta, josta tuli kipinä ruutitynnöriin, ja viimeksi naisten suuresta kulkueesta Versailles'iin viides päivä lokakuuta, joka pakoittamalla kuninkaan ja kansalliskokouksen tulemaan Pariisiin ja tekemällä kuninkaan vangiksi omassa linnassaan, teki lopun pitkällisestä epätietoisuudesta.
— Entä sitte? kysyin hämmästyneenä, — Tehän sanoitte nyt olevan kahdeskymmenes päivä marraskuuta?
— Ei ole mitään tapahtunut. On vaan näkynyt merkkiä ja oireita.
— Ja nämä?
Hän pudisti päätään. Joka asekuntoinen mies on kirjoitettu kansalliskaartiin. Täällä Quercy'ssä kuuluu siihen osastoon, jota herra Hugues alkoi muodostaa, monta tuhatta miestä. Kaikki ovat siis aseilla varustetut. Ja koska kaikki asetukset metsänriistan suojelemiseksi ovat kumotut, on joka mies metsästäjä. Ja niin monta aatelissukuista on muuttanut pois maasta, että täällä joko ei ollenkaan ole aatelistoa tai ovat kaikki aatelismiehiä.
— Ja kuka hallitsee?
— Kunnallishallitukset. Ja missä niitä ei ole, seisovat valiokunnat.
En voinut olla naurahtamatta.
— Ja teidän valiokuntanne, herra pastori?
— Minä en ole enää siinä jäsenenä. Minä en jaksa seurata mukana, kaikki luistaa liian nopeasti eteenpäin. Mutta minulla on vielä pahempia tietoja.
— Mitä sitte?
— Elokuun neljäntenä päivänä kielsi kansalliskokous kymmenykset papistolta ja tämän kuun alussa ehdotettiin, että kaikki kirkon omaisuus vedettäisiin valtiolle. Näihin aikoihin se luultavasti on jo hyväksytty.
— Mitä ihmettä? Pitääkö papiston sitte kitua nälässä? puhkesin harmissani sanomaan.
— Ei aivan, vastasi isä Benoit surullisella hymyllä. — Valtio palkkaa papit — niin kauvan kun he ovat valtiolle mieliksi.
Hän lähti kohta sen jälkeen pois ja minä jäin tuijottamaan ulos ikkunasta syviin ajatuksiin vaipuneena; koetin kuvailla miltä tämä muuttunut maailma mahtanee näyttää. Hetken kuluttua tuli André tuomaan lientä minulle. Se tuntui heikolta ja minä sanoin sen hänelle, sillä voimakas tuulahdus ulkomaailmasta, jonka isä Benoit'n uutiset olivat tuoneet sairashuoneeseni, oli herättänyt minussa ruokahalua ja vastenmielisyyttä kauraliemeen ja sairasruokiin.
Mutta vanhus pahastui hyvin moitteestani. — Niin, mitäpä tässä tekee, herra? vaikeroi hän, kun ei melkein kukaan maksa vuokraansa, puolet kyyhkysistä on tapettu kyyhkyslakasta eikä ole enää ainoatakaan jänistä koko tienoolla. Koko maailma ampuu ja pyydystää, sepät ja räätälit ratsastavat ja kantavat miekkaa vyöllään, aateli on matkustanut tiehensä eli pysyttelee piilossa. Mitä kaiken tämän rinnalla merkitsee, jos liemi on vähän heikkoa? Jos herra kreivi rakastaa voimakasta ravintoa, olisi teidän pitänyt olla niin viisas, että olisitte pitänyt itse lehmänne sen sijaan että —
— Vaiti, vaiti, ihminen, sanoin hiukan närkästyneenä. — Mitä Buton nykyään toimii?
— Kreivi tarkoittaa varmaan herra kapteeni Buton'ia? vastasi ukko katkeralla ivalla. — Hän on Cahors'issa.
— Rankaistiinko ketään — St. Alais'n talon ryöstämisestä?
— Nykyvallalla ei rankaista ketään, vastasi André terävästi, — paitsi mylläriä, jotka hirtetään kun jauhot ovat liian kalliita.
— Pääsikö Petit Jean'kin vapaaksi?
— Petit Jean lähti Pariisiin. Hän on luultavasti majuuri eli eversti tähän aikaan.
Tämän viimeisen pistoksen perästä jätti vanhus minut — jätti suurimman mielenliikutuksen valtaan. Sillä koko keskustelu-ajalla en ollut uskaltanut kysyä sitä, jota paraiten halusin tietää, sitä ainoata asiaa, joka oli sitä myöten kun voimat lisääntyivät kasvanut pahasta aavistuksesta, jota ajatus ei kyennyt tajuamaan, rajattomaksi ja liiankin selväksi tuskaksi, pelvoksi, joka vaivasi minua kuin painajainen, kulutti elämänlankaani ja hidastutti paranemista.
Olen lukenut, että kova kuume joskus polttaa rakkauden ja että ihminen nousee siitä ylös parantuneena ei ainoastaan sairaudestaan vaan rakkaudestakin, joka oli asunut sydämmessä. Niin ei minulle käynyt, sillä siitä hetkestä kun ahdistukseni sai määrätyn muodon, kun vihreillä vuoteeni uutimilla näin kalvakkaat lapsenkasvot, jotka vuoroin itkivät, vuoroin katselivat minua suruisilla anovilla silmillä — siitä hetkestä ei Denise de St. Alais'n kohtalo antanut minulle rauhaa. Jumala yksin tietää, jos joku ajatus hänen puoleltaan, hiljainen huuto, joka nousi hänen sydämmestään minun sydämmeeni, oli tähän syypää. Olkoon se asia miten tahaan, minun ajatukseni eivät vaan eronneet hänestä hetkeksikään.
Seuraavana päivänä toki jo pääsin levottomuudestani. Otaksun, että isä Benoit oli päättänyt koskettaa tätä ainetta, sillä ensimäinen kysymyksensä tiedusteltuaan vointiani saattoi sen esille.
— Te ette ole koskaan kysynyt, herra kreivi, mitä sen jälkeen tapahtui kun te haavoituitte? kysyi hän vähän arastellen. — Muistatteko, mitä sitä ennen tapahtui?
— Minä muistan kaikki, vastasin koleasti.
Hän huokasi helpotuksesta. Luulen hänen vieläkin peljänneen, etteivät asiani olleet aivan oikein. — Ettekä kuitenkaan ole kysynyt mitään? sanoi hän.
— Mutta ettekö te käsitä miksi, miksi minä en ole kysynyt? huusin käheällä äänellä, ylös nousten ja jälleen vaipuen alas liikutuksen vallassa. — Ettekö ymmärrä, että niin kauvan kun en kysynyt, toivoin vielä. Nyt — nyt ette saa kiusata minua enää. Kertokaa kaikki — kaikki, ja —
— Minulla ei ole muuta kerrottavaa kuin hyvää, vastasi hän iloisesti koettaen jo ensi sanalla haihduttaa huoliani. — Pahimman te jo tiedätte. Herra de Gontaut raukka surmattiin portaissa. Hän oli liian kunnoton pakenemaan. Kaikki muut talon asukkaat, alimpaan palvelijaan asti pääsivät pakoon viereisten talojen kattoja myöten.
— Ja he pääsivät todellakin turvaan.
— Pääsivät. Kaupunki oli kuohuksissa monta tuntia, mutta he olivat hyvässä kätkössä. Luulen heidän sitte matkustaneen pois.
— Ette siis tiedä, missä he ovat?
— En. Minä en tavannut ketään heistä kapinan jälkeen. Mutta minä kuulin heidän oleksineen milloin missäkin linnassa — muun muassa Harincourt'ien luona. Sitte Harincourt'it lähtivät pois Ranskasta — keskivälissä lokakuuta, luulen — ja nähtävästi seurasi markiisi de St. Alais ja hänen perheensä heitä.
Makasin hiljaa hetken. Sydämmeni oli niin täynnä kiitollisuutta etten voinut puhua. — Ja te ette tiedä mitään muuta? sanoin viimein.
— En mitään, vastasi kirkkoherra.
Olinkin kuullut tarpeeksi. Kun hän ensi kerran tuli käymään, jaksoin hetkisen kävellä kanssaan penkereellä ja siitä päivin voimistuin nopeasti. Mutta pian huomasin, että sitä mukaan kuin mieleni liikkeestä ja raittiista ilmasta ilostui, näytti isä Benoit käyvän yhä synkemmäksi. Kirkkoherran hienot, suopeat kasvot muuttuivat päivä päivältä vakavammiksi ja tapahtui aina useammin, ettei hän pitkiin hetkiin hiiskunut sanaakaan. Kun tiedustelin syytä tähän, vastasi hän: — Huonosti käy, huonosti käy! Jumala suokoon minulle anteeksi, että olin ollenkaan asian kanssa tekemisissä.
— Kukapa ei sitä ollut? kysyin tyynesti.
— Mutta minun olisi pitänyt olla tarkkanäköisempi, vastasi hän käsiään väännellen. — Minun olisi pitänyt tietää, että Jumalan ensimäinen lahja ihmiselle oli laki ja järjestys. Mutta Cahors'issa ei ole enää järjestysvaltaa eikä tuomioistuinta. Entiset virkamiehet pelkäävät ja vanhoja asetuksia halveksitaan; ei edes pysty saataviaankaan ryöstämään! Pahin, mitä vankilaan heitetty rikoksentekijä saattaa peljätä, on että hänet unhoitetaan. Aseita näkee kaikkialla, miehet, jotka eivät osaa lukea, opettavat lukutaitoisia ja ne, jotka eivät maksa veroja, elävät niiden rahoilla, jotka maksavat! Kaupungissa vallitsee nälänhätä, mutta vuokraajat ja talonpojat eivät tee muuta kuin ampuvat metsänriistaa, sillä kukapa välittää työnteosta, kun tulevaisuus on niin epävarma. Rikkaiden talot ovat autiot, palvelijansa nälinkuoliaina, ja kaikki teollisuus, kaikki kauppa, paitsi kaikista välttämättömin, on lamassa. Näen tämän kaiken, herra kreivi, ja enkö silloin sanoisi: Mea culpa, mea culpa?
— Mutta vapaus, vastustin laimeasti. — Te sanoitte kerran, että täytyy uhrata jotain sen eteen —
— Oikeuttaako vapaus sitte vääryyttä harjoittamaan? sanoi hän kiihkeästi, enkä ole koskaan nähnyt häntä niin liikutettuna. — Sekö on vapautta, että ryöstetään ja pilkataan ja muutetaan naapurien rajamerkkiä? Eikö sorto olekaan sortoa silloin kuin ei enää ole yksi vaan monta sortajaa? Enkä tiedä, mitä minun pitää tehdä, herra kreivi, en tiedä, mitä pitäisi tehdä? Tahtoisin vaeltaa maailmalle ja ottaa takaisin mitä olen sanonut ja tehdä tehty tekemättömäksi. Sen tahtoisin, totisesti sen tahtoisin tehdä!
— On tapahtunut muutakin, sanoin ihmetellen tätä purkausta. —Jotakin, josta en vielä ole kuullut.
— Kansalliskokous otti pois kymmenykset ja kirkon omaisuudet. Sen jo tiedätte. He julistivat, ettei ole olemassa mitään yhteistä kirkkoa. Sen myös tiedätte. Mutta sitä ette tiedä, että se nyt on käskenyt sulkea kaikki luostarit. Pian he kyllä sulkevat kaikki kirkotkin ja kappelit. Ja sitte meistä tulee pakanoita.
— Mahdotonta! huudahdin.
— Vaan totta kuitenkin.
— Että luostarit suljetaan, niin, mutta mitä kirkkoihin tulee —
— Miksi ei? sanoi hän katkerasti. — Jumala tietää miten kehnouskoisia ihmiset ovat. Pelkään, että se tulee — minä näen sen tulevan. Mutta sitä tärkeämpää on, että me, jotka uskomme, todistamme uskostamme.
En käsittänyt täydellisesti, mitä hän tarkoitti tahi mitä hänellä oli mielessä, mutta minä näin, että rehellinen, tunnollinen sielunsa kärsi siitä, että hän oli jouduttanut asiain kulkua, ja olin hyvin levoton kun ei hän seuraavana päivänä tullutkaan tavalliseen aikaan. Kolmantena päivänä hän kuitenkin tuli, vaan oli niin hiljainen ja alakuloinen ja katseli minua hyvästiä jättäessään niin lempeän surullisesti, että mieleni teki huutamaan häntä takaisin. Seuraavana päivänä häntä ei taasenkaan näkynyt eikä sen jälkeisenä, jolloin lähetin palvelijan tiedustamaan, mitä hänelle oli tapahtunut. Vanha taloudenhoitajattarensa ei tietänyt sen enempää kuin että isä Benoit äkkiä oli lähtenyt matkoille sovittuaan naapuriseurakunnan papin kanssa, että tämä hoitaisi hänen virkaansa kuukauden ajan.
Kykenin jo kävelemään jonkun matkaa ja lähdin asunnolleen. Mutta en saanut minäkään muuta tietää kuin että muuan kapusiinimunkki oli ollut hänellä vieraana kaksi yötä ja että herra pastori oli matkustanut Cahors'iin muutamia tuntia sen jälkeen kun munkki lähti. Siinä kaikki, ja minä palasin kotiin tyytymättömänä ja alakuloisena. Vastaantulevat kyläläiset tervehtivät minua kunnioittavasti, jopa ystävällisestikin — sairasvuoteelta noustuani olin ensi kerran kylässä asti käymässä. Mutta se epäilyksen ilme, jonka jo pari kuukautta sitten huomasin heidän kasvoillaan, oli syventynyt ja synkistynyt tällä ajalla. He eivät olleet enää varmoja minun asemastani tahi omastaan, minun oikeuksistani ja omistaan. He pelkäsivät minua eivätkä olleet itsestään varmoja ja näkivät sentähden ilolla minun poistuvan.
Lähellä puistoveräjiä kohtasin erään tutun miehen, viinikauppiaanAulnay'sta. Pysähdyin kysymään oliko hänen herrasväkensä kotona.
Hän katsoi minuun silmät suurina. — Ei, herra kreivi, vastasi hän, he lähtivät Ranskasta monta viikkoa takaperin — kohta sen jälkeen kun kuninkaan täytyi jättää Versailles.
— Ja herra parooni?
— Hän meni myös.
— Pariisiinko he matkustivat?
Mies, kunnon porvari, katseli minua leveästi nauraen. — Ei, herra kreivi, sitä en usko. Tietysti te sen parhaiten tiedätte, vaan jos arvaan heidän menneen Turin'iin, en taida aivan kiveen iskeä.
— Olen ollut sairaana enkä tiedä asioista mitään.
— Silloin teidän olisi pitänyt ajaa Cahors'iin, sanoi mies suoralla tavallaan. — Useimmat aateliset ovat siellä — elleivät ole etemmä lähteneet. Kaupungissa on turvallisempi nykyään kuin maalla. Niin, niin, jos isäni olisi elänyt ja nähnyt —
Hän ei lopettanut lausettaan, vaan kohotti kulmiaan ja olkapäitään, tervehti ja ratsasti tiehensä. Mutta näki helposti, että muutos miellytti häntä vaikkei hän kohteliaisuudesta tahtonut sitä näyttää.
Palasin kotiin mieli hyvin masentuneena. Vanha linna huippuineen ja tornineen ja kyyhkyislakkoineen, jonka seinämiltä kesän viheriä lehtiverho oli karissut maahan, seisoi kujan päässä suurena ja alastonna ja tuntui omituisella tavalla ottavan osaa yksinäisyyteeni ja kertovan surullisista ajoista, jotka olivat kohdanneet meitä molempia. Astuskelin hautoen raskaita ajatuksiani ja tulin siitä syystä oikein iloiseksi, kun näin hevosen linnan portille sidottuna. Pistoolikotelot riippuivat satulasta ja jalustimet olivat liassa.
André oli eteisessä, mutta sen sijaan että olisi ilmoittanut kävijän, pyyhki hän vaan levollisesti tomua pöydältä selin minuun kääntyneenä.
— Kuka täällä on? kysyin tuimasti.
— Ei kukaan, vastasi André.
— Ei kukaan. Kenenkä hevonen tuo sitte on?
— Sepän.
— Mitä ihmettä? Buton'in?
— Niin, hänen juuri. Se on nyt taas joku uusi tapa, että sitoo sen portille, — lisäsi hän ivallisesti.
— Mitä hän sitte tekee? Missä hän on?
— Hän on siellä missä hänen pitääkin olla, ja se on tallissa, vastasi vanhus äreästi. — Lyönpä vetoa, ettei hän ole moneen Herran päivään toimittanut mitään niin hyödyllistä.
— Kengittääkö hän hevosia?
— Miksei sitte? Ehkä herra kreivi tahtoisi, että hän olisi tullut tänne päivälliselle.
Välittämättä ukosta lähdin talliin. Kuulin palkeen puhisevan ja käännyttyäni tallirakennuksen nurkalta näin Buton'in työskentelemässä kahden renkinsä kanssa pajassa. Seppä oli riisunut päältään takin ja liivit, käärinyt paidan hihat ylös ja sitonut suuren nahkaesiliinan eteensä ja oli aivan entisen Buton'in näköinen. Mutta pajan oven vieressä oli pieni kasa vaatteita, sininen takki punaisilla käänteillä, pitkät siniset liivit kiiltävillä napilla ja suurella kolmivärisellä kokardilla koristettu hattu. Ja kun Buton laski maahan hevosenkavion, jota parhaallaan kengitti, ja tervehti minua, oli kasvoissaan jotain aivan uutta, puoleksi rukoilevaa, puoleksi uhkamielistä.
— Oho! sanoin pilkallisesti, tämähän on liian suuri kunnia, herra kapteeni. Valiokunnan jäsen kengittää minun hevosiani!
— Onko herra kreivillä mitään muistuttamista? kysäsi Buton punastuen.
— Minulla? Ei millään muotoa! Minä olen vaan aivan hämmästynyt kunniasta, jota minulle osoitetaan.
— Olen käynyt kengittämässä hevosenne kerran kuukaudessa, sanoi hän nyreästi. — Ovatko ne ehkä olleet huonommin kengitetyt kuin tavallisesti, vai kuinka?
— Ei! Mutta —
— Onko herra kreivin linnaa mitenkään uhattu? Onko poltettu ainoatakaan heinähaasiaa tahi varastettu yhtään varsaa niityltä eli munaa kanakopista?
— Ei, sanoin.
Buton nyökkäsi synkästi.
— Jos ei herralla siis ole mitään muistuttamista, niin sallitte minun ehkä lopettaa työni. Sitte on minulla toimitettavana eräs asia, mutta se on vaan teille itsellenne aijottu, ja paja —
— Ei ole sovelias paikka salaisuuksille, vaikka seppä on sanan tuojana, vastasin ivallisesti. — Tulkaa luokseni pengermälle, kun olette täällä lopettaneet.
Hän tuli tuntia myöhemmin kömpelönä ja ujontapaisena hienoissa vaatteissaan ja — Jumala paratkoon — miekka vyöllä. Ja nyt tuli esille asiansa: hän oli tullut tuomaan minulle överstiluutnantin valtakirjaa maakunnan kansalliskaartissa.
— Se annettiin teille minun pyynnöstäni, sanoi Buton kömpelöllä ylpeydellä. — Muutamien mielestä te ette ollut käyttäytynyt niinkuin olisi pitänyt kapinan aikana, mutta minä luin heille lakia. Sitä paitsi minä sanoin: 'Ilman överstiluutnanttia ei ole kapteeniakaan!' ja he eivät tule toimeen ilman minua. Minä ylläpidän rauhaa ja turvallisuutta näillä seuduin.
Mihin kummalliseen asemaan olinkaan joutunut! Ensi hetkellä en tietänyt, oliko se enemmän naurettava vai nöyryyttävä. Kuusi kuukautta aikasemmin olisin repinyt valtakirjan kappaleiksi, viskannut ne vasten sepän kasvoja ja hätyyttänyt hänet piiskalla talostani. Mutta sen jälkeen oli tapahtunut paljon, eikä edes haluni purskahtaa nauruun ollut enää voittamaton. Tukahdutin sen vähäisellä ponnistuksella, osaksi varovaisuudesta, osaksi ylevämmästä syystä — Buton'han oli kuitenkin pysynyt minulle uskollisena näissä ylen vaikeissa ja omituisissa oloissa — ja kiitin häntä, vaikka sanat melkein takertuivat kitaan kiinni, ja lupasin lähettää valiokunnalle kirjallisen vastauksen.
Vaikka Buton oli saanut tämän vastauksen, seisoi hän yhä ja liikutteli levottomasti suuria raskaita jalkojaan ja minä odotin ivallisella kohteliaisuudella, mitä hänellä olisi vielä lisättävää.
— Tahtoisin vielä puhua eräästä asiasta, herra kreivi, sanoi hän vihdoin. — Kirkkoherra on lähtenyt Saux'sta?
— On.
— Niin, hän on hurskas mies, eli oikeammin — hän oli hurskas mies, jatkoi Buton vastenmielisesti. — Mutta hän antautuu turhanpäiten vaaroihin ja teidän sietäisi varoittaa häntä.
— Mistä? Tiedättekö sitte, missä hän on?
— Minä aavistan sen, ja missä muutkin ovat. Nämä kapusiinilaismunkit eivät kiertele täällä tyhjän tähden. Kun varikset lentävät kotiinpäin, tietää se aina pahaa. Ja minä en soisi, että hänelle kävisi huonosti.
— Minulla ei ole vähääkään aavistusta siitä, missä hän on tahi mitä te tarkoitatte, vastasin kylmästi. Sepän ääni oli muuttunut raa'aksi ja tylyksi.
— Hän on lähtenyt Nîmes'iin! vastasi hän.
— Nîmes'iin? huudahdin. Mistä te sen tiedätte?
— Minä tiedän sen ja tiedän myös, mitä siellä on tekeillä. Ja on niitä muitakin kuin minä, jotka sen tietävät. Mutta tällä kertaa ei St. Alais ja hänen lahkolaisensa — ne ovat kaikki siellä — pääse puikahtamaan käsistämme. Nyt me muserramme heidät. Niin, herra kreivi, elkää tehkö mitään tuhmuuksia, elkääkä ruvetko heidän kanssaan mihinkään yhteyteen. Me olemme kansa! Kansa! Varokoon itseään se mies, joka asettuu meidän eteemme!
— Mene! sanoin. Olen kuullut tarpeeksi! Mene!
Hetkisen hän katsoi minuun ikäänkuin vastatakseen, mutta vanhat tavat pääsivät voitolle ja lausuen hiljaisen hyvästin kääntyi hän pois ja katosi nurkan taa. Hetkisen kuluttua kuulin hevosensa ravaavan kujannetta veräjille päin.
Keskeytin hänet, vaan toivoin häntä jo samassa takaisin kyselläkseni tarkemmin mainitsemiaan asioita. St. Alais Nîmes'issä? Isä Benoit Nîmes'issä? Nämä uutiset avasivat ikkunat seposelälleen avarampaan maailmaan ja kun katselin ulos niistä, en enää ollut mielestäni niin yksinäinen ja hyljätty kaukaisessa linnassani ilman sukulaisia ja ystäviä. Näin suuren, valkosen, pölyisen kaupungin etelässä, näin levottomuuksien puhkeavan liekkiin siellä ja keskellä levottomuuksia näin Denise de St. Alais'n, joka katseli minua ikävöiden.
Isä Benoit oli matkustanut sinne. Miksi en minä voisi tehdä samoin?
Astelin edestakaisin pengermällä ja ajatukset temmelsivät päässäni. Ja kuta kauvemmin mietin, sitä enemmän siihen tuumaan miellyin, kuta enemmän ajattelin toimetonta elämääni kotona, ellen yhtyisi Buton'iin ja hänen vertaisiinsa, sitä innokkaammin halusin päästä pois.
Ja miksikä en sitte lähtisi? Mikä minua esti?
Olihan minulla taskussani valtakirja, jolla minut nimitettiin överstiluutnantiksi kansalliskaartissa, vieläpä mainittiin ennen olleen "puheenjohtajana valiokunnassa yleisen turvallisuuden säilyttämiseksi maakunnassa." Tämä paperi oli yhtä hyvä kuin passi ja tietysti suureksi hyödyksi matkalla. Pitkällisen sairauden jälkeen tarvitsin kyllä muutetta ja rahaa oli tarpeeksi. Ei ollut, sanalla sanoen, yhtään estettä olemassa; saatoin lähteä, minne mieli teki.
Päätös oli siis pian tehty. Seuraavana päivänä nousin hevosen selkään ensi kerran kostuttuani, ratsastin vähän matkaa ja palasin ylen uupuneena kotiin.
Huomenna ajoin aina St. Alais'n linnalle, katselin raunioita ja palasin takasin, mutta en ollut läheskään niin väsynyt kuin edellisenä päivänä.
Sen jälkeisen päivän, joka oli sunnuntai, lepäsin tykkänään, ja maanantaina ratsastin puoliväliin Cahors'iin vievää tietä ja takaisin jälleen. Samana iltana puhdistin pistoolit, katselin kun Gil täytti satulalaukkuja ja valikoin itselleni kaksi korutonta pukua, toisen matkalla toisen perillä käytettäväksi, ja kolmivärisellä pienellä kokardilla varustetun hatun. Seuraavana aamuna, maaliskuun kuudentena päivänä, lähdin kotoa ja kylän laiteella erottuani André'sta käänsin hevosen pään Figeac'ia kohti. Sydämmeni täytti vapauden tunne, toivo ja odotus, tehden ensimmäisen tunnin matkasta ihanaksi ja riemastuttaen minua vielä kun päivä kallistui lopulleen ja ilta tuli — pimeä ja kolea ilta, joka vierailla paikoilla aina tuntuu niin kammottavalta.
Neljästoista luku.
Milhau'ssa.
Näin paljo ihmeellistä tällä matkalla. Omituista oli nähdä aseellisia talonpoikia tavallisessa peltotyössä, jokaikisessä kylässä sotatemppuja harjoittelevia miehiä ja ravintoloissa muutamia maalais-ukkoja, jotka nimittivät itseään valiokunnaksi, pöydän ympärillä istumassa, viinilasit ja kenties myös mustepullo edessä. Mutta kolmannen päivän illalla näin vielä kummallisemman näyn. Ratsastin ylöspäin Tarn'in jokilaaksoa, joka ulottuu Cevennervuoristoon lähellä Milhau'ta. Kylmä pohjoistuuli puhalsi tuimasti, taivas oli pilven peitossa, maisema harmaa ja kolkko. Noin puolen peninkulman päässä edessäni kohosivat valtavat tummansiniset vuoriryhmät. Väsynein askelin astellessani hevosen rinnalla kuulin yhtäkkiä ääniä, jotka lauloivat kuorossa, ja katsoin hämmästyneenä ympärilleni. Ääni, joka helähteli kirkkaana ja suloisena kuin keijukaissoitto, tuntui kohoavan maasta jalkojeni alla.
Kuljettuani vähän matkaa eteenpäin, selvisi arvoitus minulle. Tulin pienen laakson reunalle ja näin jalkaini alla ryhmän tuvan kattoja ja vähän syrjässä niistä joukon miehiä ja naisia, satakunta ehkä eli vähän enemmän. He lauloivat ja tanssivat karsitun, lipuilla koristetun puun ympärillä. Jotkut vanhemmat istuivat puun juurella piirin sisässä ja ellei ilma olisi ollut niin kolkko ja harmaa, olisin luullut heidän viettävän kevätjuhlaa.
Minut huomattuaan taukosivat he laulamasta. Kaksi vanhempaa talonpoikaa nousi ylös ja tuli käsi kädessä piirin läpi, vastaani.
— Tervetultua tänne, Vlais'iin ja Giron'iin! sanoi toinen.
— Tervetultua Giron'iin ja Vlais'iin! sanoi toinen.
Ja ennenkun kerkesin vastata, huusivat molemmat yhdestä suusta:
— Te olette tullut onnellisella hetkellä!
En voinut olla hymyilemättä.
— Sepä ilahduttavaa, sanoin. Uskallanko kysyä syytä tähän juhlallisuuteen?
— Giron'in ja Vlais'n kunnat ovat tänään yhtyneet yhdeksi, vastasivat he puhuen yhtaikaa molemmat. Tänään häviävät vanhat rajamerkit ja unhotetaan vanha kauna. Giron'in ja Vlais'n jalot sydämmet tykkivät kuin samassa povessa.
Heidän luontaisuutensa tahtoi väkistenkin naurattaa minua, mutta samassa rupesi toki nuoriso jälleen laulamaan ja tanssimaan puun ympärillä ja se näytti ilmasta huolimatta hyvin somalta, aivan kuin joku juhla á la Watteau. Onnittelin molempia vanhuksia sen johdosta.
— Ah, hyvä herra, tämä ei ole mitään, vastasivat he suurimmalla vakavuudella. — Nyt ei kysymys ole vain kuntien rajoista, vaan maakuntien. Nekin kuuluvat menneisiin aikoihin. Valence'ssa, tuolla vuorten takana, on kansa molemmin puolin Rheiniä ojentanut toisilleen kätensä ja vannonut ikuista ystävyyttä. Tästä puolin ovat kaikki ranskalaiset veljiä, asuivatpa sitte missä osassa maata tahansa.
— Se on kaunis ajatus, sanoin.
— Ranskalainen ei ole konsanaan enää vuodattava ranskalaista verta.
— Tapahtukoon niin.
— Katolinuskoiset ja protestantit elävät sovussa keskenään. Käräjäjutuista tulee loppu. Elintarpeita saa kuljettaa ilman tullia ja taksoja. Kaikki tulevat vapaiksi, monsieur, kaikki tulevat rikkaiksi.
He juttelivat vielä paljo muutakin samantapaista ja samalla lapsellisella luottamuksella, vaan minä en enää kuunnellut sitä. Huomioni oli kiintynyt erääseen mieheen, joka nähtävästi ei kuulunut talonpoikaissäätyyn, vaikka istuikin heidän joukossaan puun juurella. Hän oli pitkä ja laiha, suorukkeiset hivukset mustat, kasvonpiirteet ankarat ja terävät, eikä hänen ulkoasussaan ollut mitään muista eroavaa. Pukunsa, karkea metsästystakki ja housut, oli vanha ja paikattu, kannukset ruskeissa, liejun peittämissä saappaissaan ruosteiset ja käyrät. Mutta asento ja käytös oli huolettoman vapaata ja panin merkkiin, että hän katseli suopealla ylenkatseella tanssivaa rahvasta.
En huomannut hänen ollenkaan älyävän tutkivaa katsettani eli vastaavan siihen, mutta sanottuani hyvästit talonpojille ja ratsastettuani vähän matkaa kuulin askeleita takanani, ja kun käännyin katsomaan, näin muukalaisen rivakasti astuvan perässäni. Hän viittasi kädellään ja minä pysähdyin odottamaan.
— Te olette matkalla Milhau'iin, sanoi hän heti lähelle tultuaan sen puolen maalaismurteella, mutta niin luontevasti kuin olisi puhutellut vertaistaan.
— Niin olen, vastasin. Mutta pelkäänpä, etten joudu perille tänä iltana.
— Minä olen myös sinne menossa, hevoseni on tässä kylässä.
Ja virkkamatta sen enempää kulki hän rinnallani kylään asti. Se oli ihka autio ja tyhjä, hän meni muutamaan vajaan ja talutti sieltä laihan hevoskaakin, jonka selkään nousi.
— Mitä te arvelitte noiden raukkojen ilonpurkauksesta? sanoi hän äkkipäätä hetken aikaa ratsastettuamme.
— Pelkäänpä, että he odottavat liikoja.
Hän nauroi äänekkäästi ja pilkallisesti.
— He uskovat tuhatvuotisen valtakunnan jo tulleen, mutta kuukauden perästä on heidän latonsa porona ja henkensä vaarassa elleivät jo riipu hirsipuussa.
— Niin huonosti ei kuitenkaan käyne, toivon minä!
— Tietysti minäkin sitä toivon, vastasi hän kyynillisesti. — Mutta kaikessa tapauksessa: eläköön kansa! eläköön vallankumous!
— Kuinka? Vaikka se kantaisikin sellaisia hedelmiä?
— Niin, miksei? vastasi hän, kääntäen minuun synkän katseensa. — Jokainen on itseään lähinnä. Ja vanha hallitus ei suinkaan ole tehnyt minulle niin paljoa hyvää että pelkäisin koettaa uutta! Se on antanut minun kitua nälässä vanhassa rauniossa yksinäisellä kallionkielekkeellä, alastomien muurien suojassa ja syöden nokisesta padasta! Samalla aikaa ovat naiset ja rahapohatat, hajuvesissä liotetut narrit ja laiskurit papit paahtaneet itseään kuninkaallisen armon hohteessa! Ja miksi, herra? Siksi että minä olen pysynyt uskollisena opille, jonka puolet kansasta kerran tunnustivat oikeaksi.
— Protestanttina?
— Niin, herra, ja köyhänä ylimyksenä, vastasi hän katkerasti. —Parooni de Géol, palvelijanne.
Esittelin vuorostani itseni.
— Te kannatte kolmiväristä nauhaa, sanoi uusi tuttavani, ja väitätte kuitenkin minun menevän liiallisuuksiin. Mutta minä vastaan: teille se ehkä on yhdentekevää, me olemme niin erilaisissa elämänoloissa. Teillä on epäilemättä perhettä, herra kreivi, vaimo, joka —
— Ei suinkaan, herra parooni.
— No, äiti sitte tahi sisko?
— Ei kumpaakaan, vastasin hymyillen. Olen aivan yksin maailmassa.
— On teillä koti ainakin, intti hän. — Koti, varallisuutta, ystäviä, toimiala, tai ainakin toivoa saada jotain tointa.
— On, vastasin.
— Jota vastoin minulla ei ole mitään — ei mitään, sanoi de Géol ja äänensä kävi käheäksi liikutuksesta. — Minä en voi astua sotajoukkoon — sillä minä olen protestantti. Minä en voi ruveta lakimieheksi tahi tuomariksi — sillä minä olen protestantti. Valtion virkoihin en kelpaa — sillä minä olen protestantti. Kuninkaan koulut ovat minulle suljetut — samasta syystä. Hoviin en ole kelvollinen pääsemään — samasta, syystä. Lain edessä ei minua ole olemassakaan. Niin, herra, jatkoi hän hitaammin ja arvokkaalla liikkeellä, — minua, jonka esi-isät hoitivat kuninkaan korkeimpia virkoja, ja jonka isoisän isoisä pelasti suuren Henrikin kuoleman kynsistä Coutras'in luona — minua ei ole lain silmissä olemassakaan.
— Vaan nyt? sanoin hämmästyneenä intohimon purkauksestaan.
— Nyt, jatkoi hän katkerasti, — nyt kääntyvät asiat toiselle uralle, elleivät vaan papit, senkin mustat korpit, väännä kelloa entiselle kohdalle jälleen. Siitä syystäpä minä nyt olenkin matkalla.
— Milhau'iin, niinkö?
— Minä asun lähellä Milhau'ta, vastasi hän. Olen ollut poissa ja palajan nyt kotiin. Mutta minä aijon matkustaa vielä etemmäksi — Nîmes'iin.
— Nîmes'iin! huudahdin hämmästyneenä.
— Niin, sanoi hän ja katsoi minuun hiukan karsaasti, vaan ei sanonut mitään enää. Ilta alkoi pimetä. Tarnlaakso, jota myöten tie mutkaili, näytti tähän vuodenaikaan ja tässä valaistuksessa sekä synkältä että erämaan tapaiselta, vaikka se kesällä oli valoisa ja hedelmällinen. Korkeat vuoret kohosivat molemmin puolin ja kun tie joskus vei lähemmä virtaa kuului veden pauhina kallioita vastaan, joka yhä enensi maiseman synkkäluonteisuutta. Minua värisytti. Asiani epätietoisuus, sen onnistumisen epätietoisuus ahdisti minua kuin painajainen ja minä ihastuin vallan kun seuralaiseni heräsi synkistä mietteistään ja osoitti valopilkkuja, jotka tuikkivat pienellä tasangolla vuorten ja joen välillä.
— Te ehkä aijotte viettää yönne ravintolassa, kysyi hän kaupunkia lähestyessämme. Nyökkäsin myöntävästi. — Siinä tapauksessa eroavat tiemme tässä, jatkoi hän. Jos jatkatte matkaanne Nîmes'iin huomenna — vaan ehkä kuljettekin mieluummin yksin?
— Ei, kaukana siitä!
— Hyvä, minä ratsastan itäisen portin ohi kahdeksan aikaan. Hyvää yötä, herra kreivi!
Toivotin hänelle samaa, erosin ja ratsastin eteenpäin ahtaita pimeitä katuja pitkin ja kolkkojen porttiholvien alaitse, joissa riippui natisevia, sinne tänne heiluvia lyhtyjä, jotka eivät kyenneet valaisemaan harmaata pimeyttä. Vaikka oli jo yö, liikkui ihmisiä tiheään kaduilla ja seisoskeli jutellen ovien edustoilla. Se tuntui oikein kaupunkimaiselta verraten autioon maisemaan, jonka kautta olin matkustanut, ja pian huomasin, että kokonainen kansankokous oli lähtenyt jälkeeni. Ennenkun ennätin ravintolan luo, joka sijaitsi huonosti valaistun torin varrella, oli se kasvanut suureksi kansan paljoudeksi, joka tungeskeli ympärilläni. Lähinnä kulkevat tirkistelivät uteliaasti minuun ja toiset etempänä olevat huusivat naapureilleen ja ikkunoista katsojille, että olin "hän".
Tämä heidän käytöksensä alkoi huolestuttaa minua. Eivät he kuitenkaan mitenkään häirinneet, vaan kun pysähdyin, pysähtyivät hekin, ja olin pakoitettu hevosen selästä laskeutumaan melkein heidän syliinsä.
— Tässäkö ravintola on? kysyin lähinnä seisovilta ja koetin näyttää hyvin huolettomalta.
— On, on, vastasivat he yhdestä suusta, — tässä se on.
— Hevoseni —
— Kyllä me pidämme siitä huolta. Astukaa sisään vaan!
Joukko työntäytyi niin lähelle minua, etten voinut muuta kuin jättää hevoseni heidän huostaansa ja astuin välinpitämättömän näköisenä ravintolaan toivoen, etteivät he ainakaan sinne tulisi perässäni ja että saisin siellä tietää syyn heidän kummalliseen käytökseensä. Mutta tuskin olin kääntynyt selin kun he jälleen olivat kintereilläni ja niin lähellä, että melkein työnsivät minut kumoon, ja veivät minua edessään ahtaassa käytävässä, ollenkaan kysymättä mihin mielin. Yritin kääntyä ja vastustaa moista menettelyä, mutta etumaiset tukkesivat suuni huudoilla: "Herra Flandre! Herra Flandre!"
Onneksi ei herra Flandre ollut kaukana. Ovi käytävän toisessa päässä, jota kohti minua työnnettiin, avautui ja ravintoloitsija tuli näkyviin. Hän oli pyylevä, pyöreämuotoinen ukko ja hän tiirotti hetken aikaa meihin hämmästyneenä oudosta melusta. Sitte hän äkäisesti kysyi mitä oli tekeillä.
— Hitto vieköön! kiljasi ukko. Onko tämä minun taloni vai teidän, roistot? Mikä mies tämä on?
— Kapusiini munkki! Kapusiini munkki! huusi tusina ääniä.
— Ohoo, äänsi taas ukko, ennenkun ennätin vastata. — Kyntteli tänne!
Pari paljas käsivartista naista, jotka seisoivat keittiön ovella, riensivät noutamaan kyntteliä, jotka nostivat korkealle päänsä yli, ja katselivat minua uteliaasti.
— Ohoo! sanoi isäntä vielä kerran. — Onko tämä kapusiinimunkki?Olette siis saanut hänet käsiinne?
— Olenko minä kapusiinimunkin näköinen? kysyin harmistuneena työntäen sivulle kaikista rohkeimmat. — Herran nimessä, näinkö täällä otetaan vieraita vastaan, vai onko koko kaupunki tullut hulluksi?
— Te ette siis olekaan kapusiinimunkki? Kysyi isäntä hämillään.
— Johan minä sanoin, etten ole. Käyttävätkö munkit ehkä saappaita ja kannuksia?
— Näyttäkää sitte paperinne, vastasi isäntä lyhyesti. — Paperinne! Sillä tietäkää, — jatkoi hän oikaisten paksua vartaloaan — että minä olen sekä pormestari että ravintoloitsija ja että minä hoidan sekä vankilaa että kapakkaa, ja jos pidätte jälkimäisen edellistä parempana, niin — näyttäkää paikalla paperinne, herra!
— Näiden ystävienne nähdenkö? kysyin pilkallisesti.
— He ovat kunnon kansalaisia.
Aloin epäillä joutuneeni pulaan ja ettei valtakirjasta olisikaan toivottua hyötyä. Mutta eihän minulla ollut muuta neuvoa eikä ylipäätään juuri mitään peljättävääkään ja minä jätin sen siis esille. Onneksi se oli kohteliaasti ja sopivasti kirjoitettu ja herätti ravintolan isännässä sen luulon — en tiedä, millä perustuksella — että minä matkustelin valtion asioissa. Luettuaan paperin alkoi hän pyydellä anteeksi, toivotti nöyrin sanoin minut tervetulleeksi heidän kaupunkiinsa ja selitti kuuntelevalle joukolle, että olivat suuresti erehtyneet.
Panin erityisesti merkkiin, etteivät ihmiset ollenkaan tulleet hämilleen erehdyksestään. Päin vastoin. Riensivät vain kohta onnittelemaan minua vapaaksi pääsyn johdosta, jopa minua ylenpalttisessa ystävyydessään taputtelivat olallekin. Toiset kiiruhtivat ulos hoitamaan hevostani tai antamaan muita määräyksiä minun suhteeni ja muutkin hävisivät vähitellen, jättäen minut siihen vahvaan vakuutukseen, että he olisivat olleet yhtä valmiit hirttämäänkin minut lähimpään lyhtypaaluun.
Kun ainoastaan pari kolme enää oli jälellä, kysyin isännältä keneksi he minua luulivat.
— Erääksi valepukuiseksi munkiksi, herra kreivi, vastasi isäntä.— Hyvin vaarallinen mies, se sama munkki ja kuuluu olevan matkallaNîmes'iin kahden naisen seurassa. On annettu ylemmistä piireistä käskyvangita heidät.
— Vaan minähän olen ypö yksin, väittelin. Eihän minulla ole naisia seurassani.
Ravintoloitsija kohotti hartioitaan. — Ei olekaan, herra kreivi, muttaasianlaita on se, että molemmat naiset jo ovat täällä hyvässä tallessa.Heidät vangittiin tänä aamuna aikoessaan vaunuilla kaupungin läpi.Tällä haavaa hän siis on yksin.
— Ahaa! Nyt ei siis enää puutu muita kuin hän! Mutta mistä häntä siis syytetään? jatkoin muistaen kauhistuksella, että kapusiinimunkki oli käynyt isä Benoit'nkin luona ennen hänen lähtöään. Tuntui omituiselta, että täälläkin jouduin sellaisen jäljille.
— Häntä syytetään valtiokavalluksesta, vastasi herra Flandre arvokkaasti. — Hänet on nähty kaikkialla, Montpellier'ssa, Cette'ssä, Albi'ssa, vieläpä niinkin kaukana kuin Auch'issa ja kaikkialla hän on saarnannut taikauskosta ja kiihoittanut kansaa.
— Ja naiset? kysyin hymyillen. Ovatko hekin —?
— Eihän toki, herra kreivi. Mutta luullaan, että kun hän halusi palata Nîmes'iin ja kuuli että sinne vievä tie oli vartioittu, niin pukeutui hän valepukuun ja yhtyi molempiin naisiin. He ovat luultavasti hurskaita katoliikkia.
— Ihmisparat! sanoin väristen. Kaikki ihmiset näyttivät niin hyväntahtoisilta, vaan olivat kuitenkin samalla niin kovia ja julmia. — Miten aiotte heidän kanssaan menetellä?
— Minä lähetän noutamaan ylempää käskyä, vastasi hän. — Mutta mitä munkkiin tulee, ei sellaisia tarvittaisi. Tässä tulee näemmä iltasenne, herra kreivi. Suokaa anteeksi, etten itse palvele teitä, mutta kaupungin korkeimpana viranomaisena täytyy minun hiukan pitää arvostani — ymmärrättehän.
Vastasin kohteliaasti, että aivan hyvin ymmärsin sen ja pyysin häntä, kun illallispöytä oli katettu makuusuojaani niinkuin pienemmissä ravintoloissa on tapana, juomaan kanssani lasin viiniä. Aterioidessa sain kuulla paljo asiain tilasta niillä seuduin, kuohusta pitkin etelärannikkoa ja papeista, jotka yllyttivät kansaa saarnoilla ja kulkueilla. Hän tuli oikein kaunopuheliaaksi kuvatessaan tilaa Nîmes'issä, jonka asukkaat olivat suurimmaksi osaksi hurjia katoliikkia, mutta jossa myös oli protestanttisia perheitä, jotka saivat suojaa karaistuilta vuoristolaisilta.
— Siellä tulee syttymään levottomuuksia, herra kreivi, aivan varmasti tuleekin, sanoi hän. — Heidän asiansa sujuvat hyvin siellä alhaalla, mutta kyllä siitä loppu tehdään ja niin perinpohjin kuin mahdollista.
— Ja munkki?
— On heidän lähettiläitään.
Ajattelin isä Benoit'a ja huokasin.
— Mutta kuulkaas, sanoi ravintoloitsija äkkiä ja tuijotti miettiväisenä minuun, — sehän on kummallista.
— Mikä niin?
— Te tulette Cahors'ista?
— Niin tulen.
— Sieltä naisetkin tulevat eli ainakin sanovat tulevansa. Vangit —
— Cahors'ista, sanoitte?
— Niin, se on todellakin ihmeellistä, mutta valtakirjaanne lukiessani en ollenkaan sitä ajatellut.
Kohotin maltittomasti olkapäitäni. — Ei suinkaan siitä seuraa, että minä olen liitossa heidän kanssaan, sanoin. — Elkää nyt Jumalan tähden alottako uudelleen, herra pormestari. Olettehan nähnyt paperini.
— Kas niin, kas niin! En minä ollenkaan sitä tarkoittanut; mutta tehän voitte tuntea nämä naiset.
— Jahaa, sillä tavoinko? sanoin ja istuin sitte hetkisen tuijottaen häneen kynttilöiden välitse kahveli puolitiessä suuhun menossa. Hurja, mahdoton ajatus välähti aivoissani. Kaksi naista Cahors'ista? Ja miksi juuri Cahors'ista?
— Mikä heidän nimensä on? kysyin.
— Corvas.
— Corvas, vai niin! sanoin pistäen kahvelin suuhuni ja jatkoin innokkaasti aterioimista.
— Niin. Hän sanoo olevansa kauppiaan vaimo. Mutta te saatte itse nähdä hänet.
— En muista kuulleeni tuota nimeä, sanoin.
— Kenties kuitenkin tunnette heidät, vastasi isäntä sellaisella itsepintaisuudella, jolla on harvoja tuumia. — — Olemmehan mahdollisesti voineet erehtyä, sillä vaunuista ei löytynyt mitään paperia ja ainoastaan yksi ainoa epäiltävä kalu.
— Ja se oli?
— Punanen kokardi.
—Punanenkokardi?
— Niin, vanhan liiton tuntomerkki.
— Mutta eihän mikään nykyisistä puolueista ole valinnut sitä merkikseen.
Ravintoloitsija hankasi miettiväisenä kaljua päälakeaan. — Ei, sanoi ukko, se kyllä on totta. Mutta siitä väristä ei missään tapauksessa pidetä näillä seuduin. Ja naiset matkustavat yksin — yksin, herra kreivi! Heidän ajajansa, puolihupsu mies, joka kertoi heidän pestanneen hänet Rodez'issa, kielsi tiukasti nähneensä kapusiinimunkkia, mutta puhui muuten ristiin moneen kertaan. Nyt, herra kreivi, minä vien teidät naisten luo, ellette halua syödä enempää. Te voitte ehkä todistaa heitä vastaan eli puolestaan.
— Mutta eikö nyt jo ole kovin myöhäistä? kysyin, sillä ehdotuksensa ei ollenkaan miellyttänyt minua.
— Vangit eivät saa olla niin hienotunteisia, vastasi hän ilkeällä naurulla ja huusi ovelta tuomaan takki ja lyhty keittiöstä.
— Naiset eivät siis olekaan täällä?
— Ei, vastasi isäntä silmää iskien. — Ei voi koskaan olla liiaksi varovainen. Mutta ei heillä siltä ole mitään valittamisen syytä. Putkassa istuu pari raakaa junkkaria, jonka tähden vanginvartija Babet antoi heille oman huoneensa.
Lyhty tuotiin ja kiedottuaan takin mahtavan vartalonsa ympäri astuimme kadulle. Tori oli aivan pimeä, sillä nekin lyhdyt, jotka paloivat tullessani, olivat sammuneet, ehkä tuulesta, sillä se oli yltynyt ja puhalsi aika navakasti suojattomalla paikalla. Lyhty oli tuiki tarpeen vaikkei se valaissutkaan kuin muutaman askeleen eteenpäin, sen verran vaan, että osasimme astua. Takana oli pimeys sitä sankempi, niin musta, ettei eroittanut edes kattojen ulkopiirteitä. Minulla ei ollut vähintäkään aavistusta, mihin suuntaan olimme kulkeneet tahi miten pitkälti, kun herra Flandre äkkiä pysähtyi ja kohotti lyhtyä, niin että valo lankesi harmaalle kivimuurille ja raudoitetulle ovelle, jolle pari porrasta johti. Keskellä ovea riippui suuri kolkutin ja sen yläpuolella oli pieni ristikkoikkuna.
— Ei voi koskaan olla liiaksi varovainen, sanoi herra Flandre vielä kerran samalla ilkeällä, käheällä naurulla ja veti, sen sijaan että olisi lyönyt kolkuttimella, kepillään ikkunan rautaristikkoa.
Oitis ymmärrettiin merkki, miehen kasvot pilkistivät ristikon läpi, ja kohta avattiin ovi. Herra Flandre meni edeltä ja me astuimme nyt pimeästä kylmän kolkosta yöstä umpinaiseen, lämpimään suojaan, josta käry, tupakansavu ja jos jonkinlaiset höyryt löyhähtivät vastaan. Vanginvartija sulki oven jälkeemme, otti ravintoloitsijalta lyhdyn ja näytti tietä likaisen, matalan käytävän kautta, joka oli niin kapeakin, että yksi vaan mahtui kerrallaan kulkemaan. Hän seisahtui ensimäiselle ovelle vasemmalla ja aukasi sen selko seljälleen.
Herra Flandre astui ensiksi sisälle ja seisahtuen hetkiseksi oven suuhun ottaessaan hattua päästänsä täytti hän koko oviaukon. Ennätin kuulla muutamia ääniä eräästä renkutuslaulusta, jotka kuuluivat huoneesta käytävän perällä, ja vankilakoiran kivakan haukunnan. Huomasin myös, että käytävän seinät olivat tahraiset ja ylen kosteat, mutta silloin kuulin jonkun vastaavan herra Flandre'n tervehdykseen ja se ääni sai vereni hämmästyksestä seisahtumaan.
Se oli rouva de St. Alais'n ääni.
Onneksi oli illallispöydässä, vaikkapa vaan silmänräpäykseksi, tämä uskomaton, hurja ajatus syntynyt minussa. Se oli kuitenkin osaksi valmistanut minut odottamattomaan kohtaukseen ja muutapa valmistus- tai ajatusaikaa ei ollutkaan. Huone oli täynnä tupakan savua ja höyryä uunin edessä riippuvista kosteista vaatteista, josta syystä pysähdyin hiukan ovelle rykimään ja seurasin sitte herra Flandre'a.
Paitsi pormestaria oli huoneessa neljä henkeä, vaan minä en joutanut liioin tarkastamaan renttumaista miestä ja naista, jotka pelasivat korttia pöydän ääressä. Näin vaan markiisitar ja neiti de St. Alais'n — Denise'n — ja katseeni imivät tuota näkyä. He istuivat molemmin puolin uunia; tyttö nojasi päätään seinään, silmät puoliummessa, mutta äiti istui suorana ja valppaana ja kohtasi ravintoloitsijan katseen halveksivalla hymyllä. Ei vankila eikä vaaraa eikä halpa seura kurjassa kopissa voinut masentaa hänen ylpeää luontoaan, mutta väistettyään katseensa ravintoloitsijasta minuun, kohosi hän pystyyn heikosti huudahtaen ja seisoi tuijottain kuin aaveeseen.
Eikä ollutkaan ihme, että hän ensi hetkellä luuli silmänsä pettävän. Mutta olipa lähellä toinen, joka ei epäillyt. Äidin huudahduksesta neiti säikähtyneenä kavahti seisaalleen ja sekunnin ajan katsoimme toisiamme silmästä silmään. Sitte hän vaipui takasin tuolille ja puhkesi nyyhkytyksiin.
— Ohoo! huudahti herra Flandre. — Mitäs tämä merkitsee?
— Erehdystä, luulen, sanoin käheästi. Olin jo punninnut mielessäni, miten tuli käyttäytyä. — Olen iloinen, että kohtalo on tuonut minut tänne, madame, jatkoin kumartaen hänelle hyvin kohteliaasti ja niin huolettomasti kuin mahdollista.
Hän sopersi jotain vastaukseksi ja nojautui seinään. Hän ei ollut vielä tointunut.
— Te tunnette nämä naiset? kysyi ravintolan isäntä karsaasti kääntyen minuun ja katsellen melkein epäluulolla. Ja sitte hän tarkasti toisia.
— Tunnen.
— He ovat Cahors'ista?
— Läheltä Cahors'ia.
— Mutta kerroinhan minä teille heistä ja mainitsin nimensä, mutta te sanoitte, ettette ollenkaan tunne heitä.
Epäilin hetken, mutta katsahdettuani rouvan kasvoihin näin niillä kuvastavan tuskaa ja enemmänkin — kauhua. Ja silloin uskalsin tehdä hyppäyksen — en voinut muuta.
— Te sanoitte tämän naisen nimen olevan Corvas, sopersin.
— Niin.
- Mutta hänen nimensä on Corréas.
— Corréas? kertoi hän ja kasvonsa venyivät pitkiksi.
— Niin juuri, Corréas. Mahdollisesti ovat naiset säikähdyksissään lausuneet sen epäselvästi, sanoin teeskennellyn luontevasti.
— Ja nimensä on todellakin Corréas?
— Sanoinhan sen teille, vastasi markiisitar ensi kerran avaten suunsa, — ja senkin, etten tiedä mitään mistään kapusiinimunkista. Ja tämän, — jatkoi hän vakaasti kiinnittäen pelokkaat, rukoilevat silmänsä minuun — rukous, jota en voinut olla ymmärtämättä — vakuutan nyt uudelleen kunniasanallani.
— Käsitin, että viimeinen osa lausetta oli minua varten.
— Niin, herra pormestari, sanoin painavasti. — Kyllä te nyt olette erehtynyt. Vastaan tästä rouvasta niinkuin omasta itsestäni.
Ravintolan isäntä kynsi korvallistaan.
Viidestoista luku.
Kolme yksissä vaunuissa.
— Luonnollisesti; ellei rouva — ellei rouva tiedä munkista mitään, sanoi hän hämillään katsellen siivotonta huonetta, — niin se tietysti on erhetys.
— Siis ette voi muuta kuin —
— Mutta — mutta, keskeytti hän tekeytyen taas mahtavan näköiseksi, — yhtä asiaa ei vielä ole minulle selitetty, tuota punaista kokardia näet. Mitäs te siitä virkatte, herra kreivi?
— Punaisesta kokardistako?
— Niin, kuinka sen tahdotte selittää, sanoi hän melkein kohteliaasti.
Tuota en ollutkaan ajatellut ja katsoin epätoivoisesti rouvaan. Kai hänen naisellinen älynsä keksisi jotakin selitystä tuolle punaiselle kokardille.
— Oletteko kysynyt sitä rouva Corréas'elta itseltään? kysyin vihdoin, siten siirtäen taakan rouvan hartioille. — Oletteko pyytänyt häntä selittämään mitä se merkitsee?
— En ole.
— Sen minä tiedän sijassanne tekisin.
— Elkää kysykö minulta, vaan kysykää herra kreiviltä, minkäväriset reväärit Quercy'n kansalliskaartilla on, sanoi rouva välinpitämättömästi.
— Punaiset, vastasin keveällä mielellä. — Punaiset! Minä tiesin sen kun olin nähnyt Buton'in univormun. Mutta miten rouva de St. Alais sen tiesi, sitä minä en todellakaan ymmärrä.
— Vai niin, virkkoi herra Flandre, mutta hänen kasvoissaan näkyi vielä epäilyksen ilme. — Ja rouva kantaa siitä syystä punaista kokardia?
— Ei, herra pormestari, vastasi rouva veitikkamaisella hymyllä. Minä huomasin että hän pyrki miehen suosioon. — En minä kanna tuota kokardia, se on tyttäreni asia, ja jos haluatte sitä tietää, niin saatte kysyä sitä häneltä itseltään.
— Herra Flandre oli kuin kaikki hänen virkaveljensäkin kovin utelias ja sitä paitsi hän hyvin ihaili naisia.
— Jos neiti suvaitsee tehdä niin hyvin, sanoi hän hymyillen.
Tähän saakka oli neiti piiloutunut äitinsä selän taakse, mutta tämän kuultuaan astui hän epäröiden ja vastahakoisesti esille ja seisoi siinä edessämme kuin vanki tuomareinsa edessä. Mutta vasta hänen puhuttuaan ymmärsin minä sen muutoksen, joka hänessä nyt tapahtui. Vasta sitten ymmärsin miksi hän, joka vasta oli niin kalpea ja alakuloinen, nyt seisoi siinä tulipunaisena ja silmät kosteina ja säteilevinä.
— Se on hyvin yksinkertainen asia, herra, sanoi hän matalalla äänellä.— Sulhaseni kuuluu siihen rykmenttiin, herra pormestari.
— Ja siitä syystä te kannatte punaista kokardia? sanoi ravintoloitsija ihastuneena.
— Minä rakastan häntä, sanoi neiti hiljaa. Ja silmänräpäyksen ajan katseemme yhtyivät.
En tiedä kumpiko meistä oli punaisempi, tahi kumpaisesta likainen huone tuntui enemmän palatsimaiselta ja sen tupakansavulla täytetty ilma suloisemmalta. En ollut aavistanutkaan mitä hän sanoisi ja vähimmin kaikesta olin aavistanut sitä mitä hänen silmänsä ilmaisivat, kun hän tällä hetkellä katsoi minuun ja saivat vereni kuohuksiin. En ymmärtänyt ravintoloitsijan vastausta enkä hänen kaakottavaa nauruaan ja tulin todellisuudesta tietoiseksi vasta kun neiti vetäytyi takaisin piiloittamaan hohtavia poskiaan ja minä hänen sijallaan näin rouva de St. Alais'n, joka nosti sormen huulilleen ja katsoi minun varoittavasti. Tuo varoitus olikin paikallaan, sillä ensi ihastuksessani olisin helposti voinut ilmaista itseni. Ravintoloitsija oli nyt paremmissa käsissä. Se romantillinen väritys, minkä neidin tunnustus oli asialle antanut, oli sekä poistanut hänen viimeiset epäilyksensä että vaikuttanut hänen sydämeensä. Hän kumarsi rouvalle ja hymyili neidille isällisen kohteliaasti. Ja sitten hän leikillisesti muistutti munkista.
— Se oli kyllä erhetys, mutta sellainen erhetys, josta en pysty valittamaan, sanoi hän kömpelön kohteliaasti, — se kun tuotti minulle ilon nähdä teitä.
— No, elkäähän nyt, herra pormestari, änkytti rouva.
— Mutta yleinen tila maassa on nyt todellakin sellainen, ettei naisten ole hyvä yksin matkustella — ilman miehenpuolista turvaa. He joutuvat sen kautta alttiiksi —
— Pahemmille onnettomuuksille kuin mitä tämä on, keskeytti rouva katsoen häneen kauniilla silmillään. — Mutta eipä se olekaan pahinta mitä meillä naisraukoilla on peljättävänä! Ja hän katsoi uudestaan mielittelevästi ravintoloitsijaan.
— Ah, hyvä rouva, puhkesi tämä ihastuneena sanomaan.
— Meillä ei onnettomuudeksi ole matkatoveria.
Lihava ravintoloitsija huoahti. Luulenpa että hän hetken aikaa arveli itse tarjoutua seuraksi. Mutta äkkiä hänen päähänsä pälkähti mukava tuuma.
— Kenties tämä herra tässä, sanoi hän kääntyen minuun. Olettehan te, herra kreivi, myöskin matkalla Nîmes'iin?
— Olen, ja onhan se luonnollista, että jos rouva Corréas —
— Pelkäänpä että siten liiaksi vaivaamme herra; kreiviä, sanoi rouva de St. Alais ja lähestyi herra Flandrea, aivan kuin tämän välttämättömästi pitäisi älytä hänen empimistään.
— Olen vakuutettu ettei kukaan voi sitä vaivana pitää, vastasi hän kohteliaasti. Mutta mitä siihen tulee, sanoi hän laskien käden sydämelleen, — niin varmaan minä, jos herra kreivillä on jotakin sitä vastaan, löydän jonkun —
— Jonkun? kysyi rouva leikillisesti.
— Minä itse, vastasi ravintoloitsija.
— Jos te —
Mutta nyt luulin jo sopivaksi puuttua asiaan. — Ei, ei suinkaan, herra pormestarihan saattaa minut hyvin huonoon valoon. Vakuutan teille, hyvä rouva, että jos mitenkään voin palvella teitä, niin siitä on minulle sekä kunniaa että iloa. Onhan meillä sama tie ja jos siis —
— Olen hyvin kiitollinen — jos nimittäin herra pormestari suostuu vapauttamaan vankiraukat, vastasi rouva miellyttävällä kumarruksella, — jotka, niinkuin hän tietää, eivät ole sen pahempaa tehneet kuin olleet vain yksimieliset kansalliskaartin kanssa.
— Minä vastaan asiasta, rouva, sanoi herra Flandre mahtavan näköisenä. Nyt oli rouva saanut hänet juuri siihen, mihin hän pyrki. — Onhan asia päivän selvä. Mutta — hän vaikeni ja rykäsi neuvottomasti, kaiken harmin välttämiseksi olisi kenties parasta että matkustaisitte varhain aamulla. Lähdettyänne keksin kyllä tarpeelliset selitykset. Ja ell'ei teillä ole mitään sitä vastaan, että vietätte yön täällä, sanoi hän katsellen häpeillen ympärilleen, — niin luulenpa että —
— Nyt tulemme täällä paremmin toimeen kuin ennen, keskeytti rouva huoahtaen ja ystävällisesti katsahtaen herra Flandre'een. — En pelkää nyt enää teidän täällä käytyänne. Sen sanottuaan ojenti hän ravintoloitsijalle kätensä, joka vielä oli pehmeä ja valkonen.
Hän suuteli sitä kunnioittaen.
* * * * *
Kun pari minuuttia myöhemmin menin torin poikki hapuillen eteenpäin lyhdyn valossa, ja herra Flandre'n kaapunliepeiden liehuessa ympärilläni — tuo hyväsydäminen mies kun astui eteenpäin omissa ajatuksissaan hetkeksi unhoittaen seuralaisensa — luuloittelin että kaikki mitä olin nähnyt oli vain unta; niin epätodelliselta tuntui minusta tuo likainen vankila, josta juuri tulin, noiden molempain naisten siellä olo ja niin mahdottomalta se tunnustus, jonka neiti kuulteni teki. Mutta kello pääni päällä ilmoitti jo yösydäntä ja jossakin läheisyydessä ilmoitti yövartija, että kello oli lyönyt yksitoista ja että ilma oli kaunis ja sitten kompastuin kiveen. Se ei voinut olla unennäkö.
Yhä vaikeampi oli minun uskoa todellisuudeksi sitä, kun seuraavana aamuna päivän ensi koetteessa astuskelin vaunujen rinnalla ravintolasta vankilaan ja jo etäältä näin rouva ja neiti de St. Alais'n seisovan sen oven edustalla väristen vilusta kosteassa aamuilmassa. Sekin oli kuin unennäköä, että kädestä autoin neitiä ylös vaunuihin ja sitten itse nousin ylös niihin ja asetuin istumaan häntä vastapäätä — häntä vastapäätä, täysin tietoisena siitä, että saisin istua siinä monta päivää, ja että saisin olla hänen matkatoverinaan yhteisellä matkallamme Nîmes'iin.
Millä mielellä olinkaan! Mutta tässä matoisessa maailmassa ei mikään ole täydellistä; ihmiselämässä ei löydy hetkeäkään, jota voisi sanoa täydellisesti onnelliseksi; tänäkin aamuna pimensi onneani pelvon ja salamielisyyden varjo. Ravintoloitsija oli saapunut lähtöämme näkemään, ja luulenpa että hänen levottomat kasvonsa herättivät tuon tunteen. Mutta jo seuraavalla hetkellä hänen kasvonsa katosivat vaunujen ikkunasta ja vaunut vierivät rauhallisesti läpi kaupungin, istuimme jokainen nojautuen kolkkaamme, pimeys kun vielä esti meitä toisiamme näkemästä. Mutta kaupungin portista ja vahtien ohi oli meidän vielä kulkeminen; saattoihan tapahtua, että vahti estäisi meitä, tahi että joku aikainen kaupunkilainen pidättäisi meitä, tahi voi matkaamme estää joku muu syy. Sydämeni sykki rajusti.
Mutta kaikki meni kuin menikin hyvin. Viiden minuutin päästä olimme ajaneet kaupungin portin läpi ulos rauhalliselle maantielle. Päivä alkoi valeta ja puut kuvastuivat mustina taivasta vasten kun ajoimme Tarnjoen sillan poikki ja aloimme hiljalleen nousta ylöspäin Dourbie-laaksosta.
Kerroin jo ettemme voineet nähdä toisiamme. Mutta rouva alkoi pimeässä nurkassaan äkkiä nauraa. "Oh, Richard, oh mon roi!" hyräili hän. — Lihava houkkio! huudahti hän sitten ja nauroi uudestaan.
Hän oli mielestäni kiittämätön, melkeinpä julmakin, mutta kun hän oli neidin äiti, olin ääneti. Istuihan neiti minua vastapäätä ja minä olin onnellinen. Olin onnellinen ajatellessani mitä hän päivän tullen, kun ei enää voinut salata itseään minulta, sanoisi ja miten hän katsoisi minuun. Olin onnellinen ajatellessani että nuo hienot, kauniit kasvot, jotka jo häämöittivät pimeästä nurkasta, kohta ilmestyisivät ihailtavikseni ja että sitten pitkällä matkalla päiväkaudet saisin mielin määrin katsella häntä — olisihan se taivaallinen matka!
Päivä alkoi jo valeta, eikä minun siis tarvitseisi kauan odottaa. Itäinen taivaanranta edessämme alkoi jo ruskottaa, lännen puolella se oli sinertävä ja rusottavien pilvien peitossa. Kohta kultasivat nousevan auringon ensi säteet vuorenhuiputkin edessämme, jotka näyttivät väikkyvän ylhäällä rusoittavassa avaruudessa.
Heitin hartaasti ikävöivän katseen neitiin ja näin hänen kasvoillaan hohteen, kauniimman kuin aamun koin; ja silmäinsä loiste oli kirkkaampi kuin auringon. Mutta sitten käännyin vavisten pois. Se oli kuin pyhyyden loukkaamista että pitempään katsoa sinne.
Äkkiä nauroi rouva taas nurkassaan, ja se nauru sai minut vavahtamaan ja ajoi veret kasvoihin.
— Häntä ei ole nunnaksi luotu, vai kuinka herra kreivi? sanoi hän.
Käännyin kiivaasti. Rouvan keveän iloinen, loukkaava ääni sattui neitiin, vaan ei minuun, kuin ruoskan isku.
— Sinulla, Denise, lienee ollut tilaisuutta harjoitella, sanoi äitinsä leppeästi. — Minä rakastan, sinä rakastat, hän rakastaa — oikeinhan sinä olet taitava. Harjoitteluko opettajasi kanssa vaiko suurten poikain kanssa muurin toiselta puolen?
— Rouva! huudahdin.
Tyttö oli vetäissyt päähineen kasvoilleen, mutta hyvästi ymmärsin että hän oli kovasti häpeissään.
Mutta rouva vaan ei hellittänyt. — Kuulepas Denise, luulenpa etten koskaan sanonut isällesi: 'Minä rakastan sinua.' En ainakaan ennenkuin hän oli suudellut minua. Mutta sinä kai käännät järjestyksen toisinpäin —
— Rouva, änkytin minä, — tuo on katalasti tehty.
— Mitä, herraseni, enkö saisi rangaista tytärtäni oman mieleni mukaisesti? suvaitsi hän nyt vastata minulle.
— Ei minun kuulten! puhkesin harmistuneena sanomaan. — Se on julmaa, se on —
— Ei teidän kuullen, herra kreivi, vastasi rouva ivallisesti, ja miksi ei, jos saan luvan kysyä? En voi häntä enemmän häväistä, kun hän jo on itseään häväissyt.
— Se ei ole totta! huudahdin vihastuneena. Se on ilkeä valhe!
— Vai niin, voin siis mielestänne vielä enemmän häväistä häntä? No, niinpä teen sen sitten, jos minua haluttaa, vastasi rouva leikillisellä ivalla. — Ja te, herra kreivi, saatte hyväntahtoisesti istua kuuntelemassa. Mutta, jatkoi hän ja katsoi terävästi minuun, elkää sentään turhia toivoko, elkääkä luulko että minä, vaikka tässä läsnäollessanne häntä rankaisenkin pidän tahi koskaan tulen pitämään teitä perheesen kuuluvana. Tahi että tuo epänaisellinen, julkea —
Neiti huudahti tuskallisesti ja vetäytyi yhä etemmä nurkassaan.
— Pikku hupakko, pitkitti rouva tylysti ja ankarasti, — jonka välttämättä keksittyään tuon hullunkurisen kokardi-jutun, täytyi lisätä: 'Minä rakastan häntä' — minä rakastan häntä, ja sen saattaa kaino tyttönen sanoa! — elkää luulko että tuon hupakon koskaan omaksenne saatte! Se suhde on jo aikaa sitten loppunut. Se loppui silloin kuin ystävänne polttivat linnamme Alais'ssa, kun ne ryöstivät talomme Cahors'issa, kun ne vangitsivat kuninkaan ja murhasivat ystävämme ja raastivat kirkkomme kuin orjan vain lokaan tallattavaksi voittoretkellään! Se suhde on ainaiseksi loppunut, eikä luuloitellut urotyöt voi sitä uudistaa. Teidän, herra kreivi, pitää tulla se selvästi käsittämään, jatkoi hän säälimättömästi. — Mutta niinkuin kuulitte tyttäreni itseään häpäisevän, niin pitää teidän kuulla hänen rangaistuksensakin. Hän on ensimmäinen St. Alais'n suvusta, joka ihailijalle tarjoo rakkauttaan.
Tiesin perheestä yhtä ja toista, joka tämän väitteen olisi kumonnut, mutta kun neidin kuullen en voinut sitä kertoa, vaikenin ja nousin seisalleni.
— Minä voin ainakin vapauttaa neidin harmillisesta läsnäolostani, sanoin kumartaen. — Ja sen teenkin heti.
— Te ette tule edes sitäkään tekemään, sanoi rouva välinpitämättömästi. — Jos suvaitsette istua niin saatte kuulla syyn.
Istahdin, pakoitettuna hänen käskevältä ääneltään.
— Te ette tee sitä, sanoi hän, — sillä vaikka en enää pidä teistä, täytyy minun kuitenkin tunnustaa että olette ylimys.
— Ja että minä siitä syystä olen velvollinen menemään tieheni.
— Päinvastoin että teidän juuri siitä syystä täytyy jatkaa matkaa kanssamme.
— Kuskillako?
— Ei vain vaunujen sisässä, vastasi hän rauhallisesti, — Meillä ei ole passia eikä muita todisteita, ja ilman teitä meitä estettäisiin jok'ainoassa kaupungissa, jonka läpi meidän on kulkeminen. Onnetonta se kyllä on, jatkoi hän kohauttaen olkapäätään, — mutta minä en todellakaan tiennyt että maa on niin rauhattomassa tilassa, sillä muutoin olisin kyllä ryhtynyt varokeinoihin. Se on onnetonta, mutta niinkuin asian laita nyt on, niin olemme pakoitetut matkustamaan yhdessä.
Yhtäkkiä tunsin sydämmessäni iloa ja voitonriemua ja mieleeni juolahti koston tuuma.
— Kiitän teitä, rouva, siitä ilmoituksesta, sanoin kumartaen. —Näyttää siis siltä kun olisitte vallassani.
— Mitä nyt?
— Ja että minun kostaakseni neidille tuottamaanne tuskaa tarvitsee vain lähteä tieheni.
— Mitä tarkoitatte?
— Näen tuolla edessämme pienen kaupungin; olemme siellä muutamien minuuttien päästä. Hyvä! Jos te, rouva, sanotte yhdenkään ainoan tylyn sanani tyttärellenne tahi loukkaatte häntä vähimmälläkään tavalla, niin jätän teidät siellä ja jatkan matkaa yksin.