Ihmeekseni puhkesi rouva St. Alais heleään nauruun.
— Sitä te, herra, ette tee, sanoi hän. — Ja kuitenkin kohtelen tytärtäni aivan oman mieleni mukaisesti.
— Kyllä minä uhkaukseni toteutan.
— Te ette tee sitä!
— Miksi en? Mikä minua siitä estäisi?
— Juuri se seikka, että olette ylimys, sanoi hän hiljaa nauraen, siitä syystä ette voi meitä jättää, ettekä heittää vaaralle alttiiksi. Siinä kaikki!
Vaivuin takaisin istuimelle, tuijottaen häneen äänetönnä vihasta; kuin salamalla iskien selveni minulle hänen valtansa ja oma voimattomuuteni. Vaunut polttivat minua, mutta lähteä en voinut.
Ja taas hän nauroi tyytyväisesti. — Nyt, kun olen sanonut teille, mitä ette tule tekemään, sanoi hän, — niin sanon myöskin mitä teidän tulee tehdä. Olen kuullut sanottavan että tuolla rajalla ollaan hyvin epäluuloisia, ja kenties siellä ei uskota juttua rouva Corvas'ista, vaikka te sitä puolustaisittekin. Sentähden on parasta että sanotte minua äidiksenne ja neitiä sisareksenne. Hän kai mieluummin kulkisi vaimonanne, sanoi hän katsoen murhaavasti tyttäreensä. — Mutta se ei minua miellytä.
Sisuni kiehui vihasta, mutta olin voimaton kun vanki konsanaan, olin pakoitettu tottelemaan kuin konsanaan kurjin orja. Kunniantunto ja rakkaus yhtyivät estämään minua heitä jättämästä ja ilmaisemasta. Minun täytyi, huolimatta siitä oliko se mieluista tahi ei, hetki hetkeltä, päivä päivältä istua siinä kuuntelemassa ivallisia muistutuksia nuoresta tyttösestä, kuunnella hänen kainouttaan loukkaavia viittauksia ja sanoja, jotka kirventelivät kuin ruoskan iskut. Semmoinen se oli rouvan tuuma. Tytön täytyi matkustaa kanssani, meidän täytyi hengittää samaa ilmaa ja istua niin lähekkää että jalkani kosketti hänen helmojaan. Se oli niin oleva kaikkein meidän turvallisuutemme takia. Mutta sen jälkeen mitä oli tapahtunut ja mitä me molemmat nyt olimme kuulleet, eivät katseemme koskaan saisi yhtyä, ja jos hänen kätensä sattui koskettamaan minun kättäni, niin hänen häveten täytyi vetää se takaisin. Tästä lähtien oli välillämme juopa.
Ylpeys tuli kumminkin neidille avuksi ja hän istui siinä aivan levollisena itkemättä ja vastustelematta ja kertaakaan minuun silmäilemättä. Hän kantoi kaikki levollisella kärsivällisyydellä, katseli ulos ikkunasta kun minä olin nukkuvinani ja äitiinsä kun istuin suorana. Onhan se mahdollista että hän asemastamme sai salaista lohdutusta ja että hän sentähden kärsivällisesti kantoi rangaistuksensa. Mutta minä en sellaisia mahdollisuutta voinut ajatellakaan. Ehkä hän karsikin vähemmän kuin minä luulottelin, mutta epäilen, ettei hän nytkään vielä tahtoisi sitä tunnustaa.
Kaikessa tapauksessa hän oli kuullut minun asiaansa puolustavan, mutta me emme sanaakaan vaihtaneet, ja tässä omituisessa asemassa aloitimme ja jatkoimme kummallisinta matkaa mitä suinkin ajatella voi. Matkallamme oli kauniita laaksoja, jotka juuri olivat pukeutuneet keväimen vihantaan vaippaan, siellä oli alastomia, autioita vuorensolia, joissa vuorten huiput vielä olivat talvisessa lumipeitteessään, oli matkallamme päiväpaistetta ja puhalteli tuimat tunturituuletkin, mutta kaikkea tätä tuskin huomasimmekaan. Sydämemme ja ajatuksemme pysyivät vaunujen sisässä, joissa rouva de St. Alais istui rauhallisena ja hymyilevänä kun me jörömäisesti vaikenimme.
Puolenpäivän aikana levähdimme pienessä kyläravintolassa ylhäällä vuoristossa. Minusta se paikka oli kuin maailman perillä, sen yläpuolella kohosi vuoristo ja alempana näkyi vain liuskakivirinteitä. Mutta tähän yksinäiseen paikkaankin oli ajan levottomuus löytänyt tiensä. Ennenkuin olimme ehtineet nielaista kahtakaan suupalaa, tuli kylänvanhin vaatimaan papereitamme, jolloin minä sanoin — Jumala tietää etten voinut toisin tehdä — että rouva oli äitini ja neiti sisareni. Mutta sillä välin kun kylänvanhin tarkasteli papereitani ja koetti saada selkoa siitä, mitä ulkona maailmassa tapahtui, pysähtyi hevonen oven eteen, kuului miehevä ääni ja seuraavassa silmänräpäyksessä astui parooni de Géol huoneesen. Ravintolassa oli vain yksi ainoa siisti huone, nimittäin se, jossa istuimme — ja parooni luonnollisesti suuntasi askeleensa sinne.
Hän otti heti hatun päästään huomattuaan naiset, mutta kun hän samassa näki minut, pysähtyi hän kummastuneena ja hymyillen, vaikka tuo hymy tuntui hiukan happamelta. — Herra kreivi lienee aikaiseen matkustanut, sanoi hän. — Minä odotin teitä itäisellä portilla, vaan te ette tullut.
Punastuin ja pyysin nöyrimmästi anteeksi. Minulla oli paha omatunto, kun peräti olin unhoittanut hänet. Ei näät kertaakaan ollut mieleeni juohtunut kohtaus, josta olimme sopineet.
— Te ette ratsastanutkaan, sanoi hän kummallisesti katsahtaen naisiin.
— En, sanoin minä, mutta en löytänytkään sanoja jatkaakseni puhetta. Vieressäni seisoi kylänvanhin hymyilevänä ja kumarrellen, ja äkkiä huomasin sen syvyyden, jonka partaalla olin ja se sai kasvoni hehkumaan.
— Olette tavannut ystäviä? sanoi parooni, yhä vain hattu kädessään katsoen rouvaan.
— Olen, mutisin minä vastaukseksi. Kohteliaisuus olisi nyt vaatinut minua esittämään häntä, mutta minä en uskaltanut.
Hän näyttikin nyt huomaavan tarkoitukseni ja vetäytyi pois kylänvanhimman kera. He olivat tuskin lähteneet huoneesta ennenkuin rouva de St. Alais alkoi kiukkuaan purkaa.
— Hölmö! puhkesi hän ujostelematta sanomaan, — miksi ette esittänyt häntä? Ettekö ymmärrä että näin juuri parhaiten herätätte epäluuloja ja vahingoitatte meitä? Lapsikin voi ymmärtää että tahdoitte salata jotakin. Jos heti olisitte äitinänne esittänyt minut —
— Niin?
— Olisi se tyydyttänyt häntä eikä hän olisi päässyt mitään epäilemään.
— Rohkenen epäillä sitä ja hyvin pätevästä syystä. Eilen kun juurta jaksain kerroin hänelle ettei minulla ollut äitiä eikä sisaria.
Tunsin vahingon iloa. Veret vaihtelivat rouva St. Alais'n kasvoilla, ja hän istui hetken aikaa aivan äänetönnä huulet yhteen puristettuna ja silmät pöytään luotuina. — Kuka hän on? Mitä tiedätte hänestä? kysyi hän vihdoin.
— Hän on köyhä ylimys ja ankara protestantti, vastasin kuivasti.
Rouva puri huultaan. — Hyvä Jumala! mutisi hän. — Ken olisi voinut aavistaa sellaista yhtymistä? Luuletteko hänen mitään epäilevän?
— Epäilemättä. Sillä ensinnäkin matkustin aikasin aamulla ja rikoin lupaukseni hänelle. Ja kun hän päälle päätteeksi vielä saa tietää että minä matkustan äitini ja sisareni seurassa, joita ei vielä eilen ollut olemassakaan, niin —
Rouva katsahteli minuun tavalla, josta voi aavistaa että hän miellään löisi minua.
— Mitä nyt aiotte tehdä? pukkesi hän sanomaan.
— Sen jätän äitini päätösvaltaan, sanoin kohteliaasti ja leikkasin samalla viipaleen juustoa itselleni. Se on hän, joka on tämän juonen keksinyt.
Rouva oli kalpeana vihasta ja kenties myöskin pelvosta, ja minä riemuitsin hänen onnettomuudestaan. Mutta suuttuminen ei tässä suuresti auttanut; hänen oli pakko nöyrtyä. — Mitä te neuvotte tekemään? kysyi hän vihdoin.
— Löytyy vain yksi ainoa keino, sanoin. — Meidän täytyy jatkaa ilveilyä loppuun asti.
Hän myönsi sen, mutta sitä oli vaikeampi työssä toteuttaa. Sen tulin huomaamaan kun hetken päästä menin ulos katsomaan olivatko vaunut valmiit lähdölle ja parooni de Géol seisoi ovella kasvot ankarana ja jäykkänä kuin kotiseutunsa vuoret. — Aiotteko lähteä? kysyi hän.
Mutisin jotakin myöntävää vastaukseksi.
— Kuulen että saan onnitella teitä, sanoi hän ilkeällä hymyllä.
— Mistä syystä, herra parooni?
— Että olette jälleen perheenne löytänyt, vastasi hän katkeran leikillisesti. — Lienee se suuri onni kun neljänkolmatta tunnin kuluessa löytää sekä äitinsä että sisarensa. Mutta, herra kreivi, suvaitsetteko kuulla hyvää neuvoa?
— Jos tahdotte tehdä niin hyvin, sanoin toivottoman rauhallisesti.
— Niinpä neuvon teitä — jolla on sellainen onni tehdä keksinnöitä — että, jos vasta tapaatte herra Froment'in, Nîmes'in yllyttäjän ja valepuvussa olevan kapusiinilaismunkin, että te ette häntäkin ottaisi sukulaiseksenne. Siinä se!
— Minä en tunne häntä, sanoin jäykästi. Parooni oli puhunut lämmöllä ja kiihkeästi.
— Elkää sitten pyrkikökään hänen tuttavuuteensa, vastasi hän.
Kohoutin olkapäitäni, eikä hän sen pitempään puhettaan jatkanut. Samassa tulivat naisetkin ulos ja nousivat vaunuihin. Minä astuskelin rinnalla mäkeä ylös.
Rinne oli pitkä, jyrkkä ja väsyttävä ja meidän täytyi pysähtyä monet kerrat, että hevoset saivat puhaltaa. Joka kerran silmäilin takaisin pieneen, harmaasen vuoristoravintolaan, joka niin yksinäisenä sijaitsi allamme ylängöllä, ja aina vain näin paroonin seisovan ovessa tuijottamassa meihin päin, hän näytti kylmältä, harmaalta ja liikkumattomalta kuin vuoren seinä hänen takanaan. Ja minua vasten tahtoanikin värisytti.
Kuudestoista luku.
Froment Nîmes'istä.
Tämä kohtaus ei parantanut mielialaani eikä rauhoittanut levottomuutta, joka yhä enemmän valtasi minut lähestyessämme tiheämpään asuttuja seutuja, joissa epäluuloja, jos ne kerran heräsivät, ei niin helposti saisi poistetuksi. Olihan se kyllä totta, ettei Géol ollut minua ilmaissut, mutta voihan hänellä olla syyssäkin siihen, eikä se seikka kuitenkaan tehnyt sitä tosiasiaa miellyttävämmäksi, että kintereillämme oli tuo synkkämielinen protestanttinen ylimys, jonka uudenaikaisten mielipiteiden takana piili senlainen fanatismi, jonka aikoja sitten luulin maailmasta kadonneen, ja joka uuden hallitusmuodon suojassa pyrki vanhoja vääryyksiä kostamaan. Synkkää mielialaani lisäsivät vielä alastomat rinteet ja rosoiset vuorenhuiput, jotka ilmenivät eteemme vaunujen hiljaa vieriessä eteenpäin kuoppaisella tiellä, sitä lisäsivät vielä tuuliset lakeudetkin, joilla hevoiset töin tuskin pääsivät eteenpäin ja yksitoikkoiset lumikentät molemmin puolin tietä. Minusta tuntui ikäänkuin parooni Géol olisi yhtä kotiseutunsa kunnaitten kanssa, ja sentähden hartaasti halusin päästä pois tästä seudusta, tästä autiosta erämaasta öljypuita kasvaville rinteille, jotka ulottuivat Välimerelle saakka.
Mutta kohtauksesta parooni de Géol'in kanssa oli vähäisen etuakin. Vaara, joka säikäytti minua, ei rouva de St. Alais'ltakaan jäänyt huomaamatta, se melkoisesti masenti häntä ja lievensi sitä ivallista mahtavuutta, millä hän siihen saakka oli minua kohdellut. Hän oli nyt levollisempi, istui äänetönnä kolkassaan tahi astuskeli vaunujen rinnalla, kun ne vaivalloisesti nousivat jyrkkiä rinteitä ylös, ja jätti minut omaan rauhaani. Minä huomasin että kuta kauemmas pääsimme ja kuta enemmän etenimme jäykästä paroonista sitä levottomammaksi hän kävi, sitä hartaammin hän katseli taakseen tielle ja sitä vähemmin hän huomasi minua.
Minulla oli siis vapaus käyttää silmiäni mieleni mukaan, ja vielä tänäkin päivänä muistan selvästi sen hetken, jonka vietin Mont Aigoual'in juurella. Väsyneenä matkan rasituksista oli neiti nukahtanut ja vaunujen tärinästä putosi päähine pois hänen kasvoiltaan. Hänen poskillaan oli hieno puna, aivan kuin hän nukkuessaankin olisi tuntenut hellät katseeni, ja vaikka kyynel hiljaa vierähti pitkien silmäripsien alta, niin kumminkin huulet hymyilivät — se oli melkein lapsellinen tuo hymy, joka ei kyyneleen kadottuakaan haihtunut, se ikäänkuin ilmoitti että tämän kummallisen päivän tuottama ilo oli suurempi kuin sen tuottama tuska, ja ettei hänellä unessa ollut mitään valittamista. Hyvä Jumala, miten hartaasti toivoin että tuo hymy tarkoittaisi minua, ja miten hartaasti rukoilin hänen puolestaan! Ei koskaan ennen ollut se onni osakseni tullut, että olisin saanut häntä näin häiritsemättä katsella, rauhassa sain nyt tarkastella tasaista, hienoa hiusmartoa, puhdasta, valkoista otsaa, pyöreää, pehmoista poskea, suun kaunista muotoa, puoleksi peitettyä pientä korvaa ja hienosuonisia silmäluomia. Minä sekä pelkäsin että toivoin noiden silmäin aukenevan ja niiden katseen kohtaavan silmiäni.
Denise! Armas Denise! kuiskaili ääni hiljaa sydämessäni ja tunsin itseni kaikesta huolimatta onnelliseksi. Olin onnellinen huolimatta kylmyydestä ja ikävästä matkasta ja parooni Géol'ista ja rouva St. Alais'ta. Mutta kohta herätti minut unelmistani ääni, joka kysyi: "Onko se hän?"
Se oli rouvan ääni, minä käännyin häneen ikään kuin minua olisi lyöty; kasvoni polttivat kuin tuli. Olin näet aivan unhoittanut hänet mutta kun huomasin ettei hän minuun katsonut, niin rauhoituin. Hän oli noussut seisalleen ja tuijotti taakseen tielle. Vaunut pysähtyivät keskellä vuorisolaa, jossa korkeat kalliot kohosivat molemmin puolin tietä. En tiedä oliko ajajalle annettu käsky vai pysähtyivätkö vaunut itsestään.
— Mitä se on? kysyin hämmästyneenä.
Rouva ei vastannut, vaan äkkiä kuulin vihellettävän laulun säveleet: "Oh Richard, oh mon roi!" Kaiku vastasi vuorenseinistä ja yksinäisessä vuorensolassa se teki aaveentapaisen vaikutuksen. Pistin pääni ulos toisesta ikkunasta ja huomasin miehen hitaasti astuvan vaunujen jäljessä, aivan kuin olisimme ajaneet hänen ohitsensa ja pysähtyneet odottamaan häntä. Hän oli isokasvuinen ja karkean näköinen, jalassa oli hänellä pitkävartiset saappaat ja hartioilla kulunut kauhtana, mutta siitä huolimatta ei hän näyttänyt maalaiselta.
— Oletteko matkalla Ganges'iin? huusi rouva hänelle tervehtimättä.
— Olen, rouva, vastasi mies ja astui rauhallisesti vaunujen luo sekä tervehti rouvaa.
— Te saatte ajaa tässä kanssamme, sanoi rouva.
— Tuhannen kiitosta, sanoi mies kummallisesti silmää iskien. — Olette aivan liiaksi hyvä. Ellei tällä herralla ole mitään sitä vastaan, jatkoi hän hymyillen katsoen minuun.
— Ei suinkaan, vastasi rouva hiukan ylenkatseellisesti, — ei hänellä ole mitään sitä vastaan.
Mutta tuo ylenkatseellinen vastaus antoi minulle tarpeellista herätystä. Tämä kohtaus sattui selvästä tarkoituksesta, tuon miehen äkillinen ilmestyminen yksinäisessä paikassa kaukana ihmisasunnoista oli niin selvästi tuuman takeen tehty, etten voinut olla asiasta välittämättä, vaan minun täytyi joko täysin tietoisena ruveta heidän välikappaleekseen tahi heti paikalla ryhtyä asiaan. Tämä asiain tila herätti minut kummastuksestani. — Odottakaa hiukan, hyvä rouva, sanoin. — Minä en ensinkään tunne tätä herraa.
Rouva oli istuutunut tavalliselle sijalleen vaunuissa ja muukalainen oli astunut hänen vieressään olevan ikkunan luo ja katsoi siitä sisään. Hänen kasvonsa osottivat erinomaista tahdon lujuutta ja karkeutensa takia eivät ne olleet epämiellyttävät. Silmäin katse oli läpitunkeva ja eloisa ja huulet näyttivät mielellään hymyilevän. Vaunun ovella lepäävä käsi oli erinomaisen iso ja voimakas.
Samassa kun avasin suuni, kääntyi rouva kiivaasti minuun. —Hullutuksia! huudahti hän käskevästi ja jatkoi kääntyen muukalaiseen:— Astukaa sisään, herra.
— Ei, virkahdin minä, nousten seisoalleni, — tehkää hyvin ja pysykää paikallanne kunnes —
Mutta nyt rouva raivostui. — Nämä vaunut ovat minun, sanoi hän.
— Totta kyllä, mutta jos tämä herra nousee niihin, niin minä astun alas.
Hetken aikaa katsoimme äänetönnä toisiimme. Mutta kun hän huomasi järkähtämättömyyteni ja muisti että minun läsnäoloni oli heidän turvallisuudelleen välttämätön, masentui hän.
— Minkätähden? kysyi hän syvään hengittäen. — Minkätähden te astuisitte alas, sentähden että hän nousee vaunuihin?
— Kun en tiedä syytä miksi ottaisimme tuntematonta muukalaista vaunuihin, rouva. Voihan tämä herra kyllä olla kunnon mies —
— Hän ei ole tuntematon muukalainen, keskeytti rouva minua. — Minä tunnen hänet. Onhan siinä jo kyllä?
— Jos hän tahtoo mainita nimensä minulle, sanoin.
Vieras oli aivan välinpitämättömänä kuunnellut keskustelua ja hymyillen katsellut vuoroin minuun, vuoroin rouvaan. Mutta nyt puuttui hän puheeseen.
— Aivan mielelläni, herra, sanoi hän. Nimeni on Aliban, ja minä olen asianajaja Montauban'ista, jolla toisella viikolla oli onni —
— Sitä en usko, keskeytin häntä jyrkästi. Te ette ole AlibanMontauban'ista vaan Froment Nîmes'istä. Se kai lienee totuus.
Hänen takanaan kohosi luminen kukkula, jota laskeva aurinko valaisi, joten hänen kasvonsa olivat varjossa, niin etten voinut nähdä miten sanani häneen vaikuttivat, Hetkinen kului ennenkuin hän vastasi. Mutta kun hän puhui, oli ääni levollinen ja kuului se enemmän ylpeältä kuin suuttuneelta.
— Mitäpä sitten, herra? Mitä sitten jos olenkin se mies?
— Jos olette Froment, niin kieltäydyn kanssanne matkustamasta.
— Ja siitä syystä täytyy rouvan, jonka vaunut nämä ovat, lähteä matkalle ilman minua?
— Niin täytyykin, koska hän ei voi matkustaa ilman minua, vastasin tuimasti.
Luulen että vastaukseni sai hänen otsansa rypistymään, ja ääni kuului ivalliselta kun hän kysyi: — Mitä teillä sitten on minua vastaan? Enkö ole kylliksi hieno matkustamaan teidän armonne seurassa?
— Tässä nyt ei ole kysymys hienoudesta, sanoin tuimasti, — vaan passista. Koska kysytte, niin vastaan, että minulla on valtakirja nykyiseltä hallitukselta, jonka etuja luulen teidän vastustavan. Olen valehdellut rouva de St. Alais'n ja hänen tyttärensä takia. He ovat naisia ja minun täytyi pelastaa heidät. Mutta minä en aio valehdella teidän tähtenne enkä suojella teitä. Ymmärrättekö nyt, herra?
— Täydellisesti, vastasi hän. — Mutta yhtäkaikki palvelen kuningasta.Ketä te, herra, palvelette?
Minä vaikenin.
— Keneltä te, herra, olette saanut valtakirjanne, jota ei saa väärinkäyttää?
Hänen ivalliset sanansa sattuivat minuun kipeästi, mutta olin yhä vaan ääneti.
— No, herra kreivi, jatkoi hän avosydämisesti ja aivan toisenlaisella äänellä. — Tulkaa jo tuntoihinne. Te olette oikein arvannut. Minä olen Froment. Minäkin olen pakolainen, ja jos minut nähtäisiin Villerauguessa, niin minut heti hirtettäisiin. Samoin Ganges'issa. Olen siitä syystä pakoitettu turvautumaan jalomielisyyteenne ja anomaan suojelustanne. Antakaa minun seuraanne kuuluvana kulkea Suméne'n ja Gangesen läpi; siitä lähtien, sanoi hän ylpeästi, — tulen toimeen omin neuvoin.
En ensinkään ihmettele, että olin kahdella päällä, vaan se oli ihmeellisempää että vihdoin voin kieltäytyä. Hänen pyyntönsä tuntui niin vähäpätöiseltä ja kieltäytyminen luonnottomalta, niin että aloin arkaillen empiä, vaikka juuri vähää ennen olin tehnyt päätökseni. Kasvojani poltti, rouva katsoi minuun kiihkeällä malttamattomuudella. Tunsin että tuo äänetön hiljaisuus vaati vastausta. Olin juuri suostumaisillani, kun käteni sattumalta kosketti koteloa, jossa valtakirjani oli. Se kosketus saattoi mieleni entiselleen. Omatuntoni nousi vastustamaan tuonlaista tekoa.
— Ei! sanoin kiivaasti. — Minä en tahdo! Minä en tahdo!
— Te olette pelkuri raukka! huudahti rouva suuttuneena ja kohottautui ikäänkuin lyödäkseen minua, mutta istuutui taas vavisten vihasta.
— Mahdollista kyllä, mutta minä en sittenkään sitä tee.
— Miksi ei? Miksi ei? Miksi ei? huusi hän.
— Sentähden että minulla on hallituksen valtakirja, ja se olisi kehno teko käyttää sitä hänen suojakseen — semmoiseen tekoon hän kai ei itsekään tahtoisi joutua syypääksi. Siinä se!
Herra Froment kohautti olkapäitään ja vaikeni jalomielisesti, mutta rouva raivosi.
— Don Quixote! huusi hän. — Teitä on mahdoton kärsiä! Mutta sen saatte totisesti maksaa! Sen saatte maksaa, olkaa varma siitä, herra! huudahti hän kiivaasti.
— Se ei auta että uhkaatte minua, rouva. Sillä jos tahtoisinkin tehdä sitä, niin en voi. Te unhotatte että parooni Géol tuskin lienee puolen peninkulman päässä meistä ja että hän niinkuin mekin on matkalla Nîmes'iin. Voihan hän millä hetkellä hyvään saavuttaa meidät ja luultavaa on, että hän on yötä samassa ravintolassa kuin mekin. Ja jos hän näkee että perheeni on vielä veljellä lisäytynyt, niin en luule hänen jättävän asiaa sikseen.
Mutta rouva ei syistä välittänyt, vaikka hänen täytyi huomata niiden pätevyyden.
— Teitä on mahdoton kärsiä! huudahti hän taas. — Laskekaa ulos minut, herra, laskekaa ulos minut!
Viimeiset sanat hän virkkoi Froment'ille. Hän avasi oven, rouva astui ulos ja he astuskelivat vähän matkaa eteenpäin kiihkeästi puhellen.
Silmäni seurasivat heitä, ja kun nyt näin hänet yksin ja ikäänkuin eroitettuna maailmasta näillä yksinäisillä seuduilla — yksinäisenä ja vaaralle alttiiksi annettuna, — alkoi omatuntoni tuntua rauhattomalta. Hetken päästä ehkä jo olisin päätöstäni katunut, mutta samassa tunsin jonkun käsivarttani liikuttavan, käännyttyäni näin Denis'en kiihkeän ja huolestuneen näköisenä kumartuvan minuun päin.
— Herra kreivi, kuiskasi hän kiihkeästi, mutta ennenkuin hän ehti jatkaa, puutuin minä hänen käteensä, jonka hän oli laskenut käsivarrelleni, ja suutelin sitä intohimoisesti.
— Elkää, elkää! Ei nyt! kuiskasi hän punastuen ja tempasi pois kätensä, mutta avomielisesti katsoen minua silmiin. — Minä tahdoin puhua teille, varoittaa teitä, pyytää teitä —
— Ja minä, kuiskasin minä keskeyttäen häntä, — minä tahdon siunata, kiittää teitä —
— Suojelemaan itseänne, jatkoi hän, pudistaen närkästyneenä päätään saattaakseen minut vaikenemaan.
— Kuunnelkaa minua! Teille viritetään varmaan joku ansa. Äitini ei tahtoisi vahingoittaa teitä, vaikka hän on vihastunut, mutta tuo mies on epätoivossa ja me olemme pahassa pulassa. Olkaa siis varovainen, herra, ja —
— Elkää peljätkö.
— Pelkäänpä kyllä. Tuon virkkoi hän senlaisella äänellä ja katsoen minuun senlaisella tavalla joka — vaikka hän heti käänsikin silmänsä pois kuin säikähtynyt lintu — täytti sydämeni sanomattomalla onnella. Ja vaikka rouva samassa tuli takaisin, ja vaikka ei välillämme enää mitään tapahtunut, vaikka emme silmäystäkään vaihtaneet ja vaikka hätäisesti ehdimme siirtyä paikoillemme katsomaan ulos ikkunasta ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, tunsin itseni kuitenkin aivan muuttuneeksi. Onhan se luultavaa että nämä tunteet kuvastuivat kasvoissani, sillä kun rouva tuli takaisin katsahti hän epäilevästi ensin minuun ja sitte tyttäreensä. Se silmäys oli sekä tuikea että uhkaava. Froment ainoastaan puhui sulkiessaan vaunun oven rouvan jälkeen.
— Herra kreivi, sanoi hän kohottaen hattuaan, — jos koira tulisi ovellenne, niinkuin minä tulin tänään, niin te laskisitte sen sisään.
— Te olisitte tehnyt aivan niinkuin minä.
— En olisi, vastasi hän vakuutuksella, — minä olisin laskenut sen sisään. Mutta kaikessa tapauksessa toivon voivani käännyttää teidät kun tapaamme Nimes'issä.
— Käännyttää mihin? kysyin kylmästi.
— Uskomaan. Uskomaan jotakin — ja uskonne puolesta jotakin uskaltamaankin, herra. Tänään seison tässä yksinäisenä ja koditonna, enkä tiedä missä ensi yönä saan levätä. Ja mistä syystä, herra kreivi? Koska minä olen ainoa Ranskassa, joka uskon! Koska minä olen ainoa, joka uskon jotakin! Koska minä yksin uskon omaan voimaani. Luuletteko, että jos te ylimykset olisitte uskoneet aatelisuuteenne, teidät silloin olisi kukistettu? Ei koskaan! Tahi että, jos te, jotka huudatte: 'Eläköön kuningas!' olisitte uskoneet kuninkaasen hänet silloin olisi syösty valtaistuimelta? Ei koskaan! Tahi että, jos te, jotka sanotte tottelevanne kirkkoa, olisitte uskoneet kirkkoon, se silloin olisi kukistettu? Ei koskaan! Mutta te ette usko mitään, ette ihaile mitään, ette kunnioita mitään — ja sentähden olette te tuomitut! Niin juuri, tuomitut, sillä niilläkin miehillä, joihin olette kohtalonne yhdistäneet, on jonkinlainen usko teoriioihinsa, viisauteensa ja parannuksiinsa, joilla he luulevat uudistavansa maailman. Mutta te — te ette usko mitään ja te katoatte, niinkuin te nyt näkyvistäni katoatte.
Hän nosti kätensä uhkaavasti, ja ennenkuin ehdin vastata läksivät vaunut liikkeelle jättäen hänet yksin siihen ja hänen kasvojensa sijalla ikkunassa näkyi vain aukea, harmaa, synkkä maisema. Alkoi jo hämärtää ja Villeraugues'iin oli vielä noin puolen peninkulman matka. Iloitsin siitä kun pääsin hänestä; ja sydämeni oli lämmin, kun Denise istui siinä vastapäätä minua ja kun rakastin häntä. Mutta kumminkin — ja vaikka vähän välitin rouva de St. Alais'n vihaisista katseista — kiusasi minua se, että olin jättänyt Froment'in. Hänen sanansa kaikuivat alinomaa korvissani ja täyttivät mieleni tulevien onnettomuuksien aavistuksilla! Tuomitut! Tuomitut! Nuo sanat oli hän lausunut vakaana vakaumuksenaan. En enää epäillyt hänen kaunopuheliaisuuttaan enkä ihmetellyt että häntä nimitettiin Nîmes'in yllyttäjäksi. Tuon eteläisen kaupungin kuuma henkäys oli alkanut hänestä, vuosisatojen takaisten taistelujen vimma henki hänen sanoistaan. Levottomuudella ajattelin hänen sanojaan ja muistelin mitä isä Benoit ja parooni Géol olivat puhuneet samasta asiasta. Ja niin istuin nurkassani synkkiin ajatuksiin vaipuneena vaunujen täristessä eteenpäin ja pimeän tullessa, kunnes vihdoin pysähdyimme ravintolan eteen.
Kun rouva de St. Alais astui alas vaunuista tarjosin hänelle käsivarttani, vaan hän työnsi minut kiivaasti pois. — En tahdo liikuttaakaan teitä, sanoi hän.
Luulen sen olleen hänen tarkoituksensa että antaa minun syödä iltaruokaa yksin ja että hän tyttärineen söisi eri huoneessa. Mutta majatalossa oli vain yksi ainoa suuri huone, jota käytettiin sekä kyökiksi että ruokailuhuoneeksi ja pieni vaatehuone, jonka likainen esirippu eroitti muusta huoneesta, ja jossa naiset voivat levätä jos niin halusivat, mutta ei syödä. Itse asiassa tämä oli surkein ravintola, missä koskaan olin ollut — lattia oli savesta, ikkunat ruuduttomat, emäntä, joka palveli vieraita, oli likainen ja hätäilevä ja haisi navetalle, huoneessa oli kolme talonpoikaa. Rouva de St. Alais, joka oli tottunut matkustelemaan, näki kaiken tämän hienon naisen välinpitämättömällä rauhallisuudella, mutta Deniseä, joka vasta oli päässyt luostarikoulusta, näytti kammoittavan talonpoikain kiroukset ja raa'at sanat, ja hän istui tuolillaan kalpeana ja peljästyneenä.
Monet kerrat yritin nousta tukkimaan suun reuhaajilta, mutta joka kerran kun katseemme yhtyivät, näytti hän pyytävän minua luopumaan siitä. Ja kun miehet, jotka, päättäen heidän kerskailevasta puheestaan, olivat valtuusmiehiä Castres'sta, luultavasti heti olisivat huutaneet: 'Ylimyksiä!' niin hillitsin itseni; ja se kai lienee parasta ollutkin. Mutta parooni Géol'inkin tulo olisi minusta tuntunut mieluiselta.
Sanoin juuri ettei rouva näyttänyt välittävän rähinästä ja metelistä, mutta kohta huomasin erehtyneeni. Kun rähinä syötyämme nousi ylimmilleen, tuli hän luokseni sinne, missä istuin vähän syrjässä ja virkkoi äänellä, jossa ilmeni kaikki se viha ja inho, jonka hän niin hyvin osasi salata:
— Meidän täytyy lähteä jo päivän koitteessa — tahi vaikkapa ennemminkin jo. Tämähän on ilettävää, kauheaa! Näiden ihmisten seurassa oleminen inhoittaa minua. Lähtisin jo nyt huolimatta pimeästä ja pakkasesta, ellei —
— Minä koetan puhua niille, sanoin ottaen askeleen pöytää kohti.
Mutta hän puuttui käsivarteeni ja puristi sitä niin että kirventeli.
— Hölmö! huudahti hän. — Tahdotteko saattaa meidät perikatoon? Yksi ainoa sana voi ilmaista meidät! Mutta päivän koitteessa täytyy meidän lähteä. Emme saa nukkua, ja heti kun päivä alkaa koittaa niin lähdemme.
Minä tietysti suostuin ja rouva meni kuskin luo, joka istui syömässä ja kuiskasi hänellekin muutamia sanoja. Sitten tuli hän takaisin luokseni pyytämään minua herättämään kuskia ellei hän heräisi itsestään. Sen sanottuaan yritti hän menemään vaatehuoneesen, johon neiti jo oli mennyt, mutta hänen liikkeensä olivat onnettomuudeksi herättäneet juojain huomion, ja yksi heistä nousi ylös ja asettui hänen eteensä.
— Trikolorin malja! Juokaa trikolorin malja, rouva! huusi hän sammaltaen ja hoippuroi rouvaa kohti suuri viinipikari kädessään. — Se malja täytyy jokaisen miehen, naisen ja lapsen juoda, taikka mennä helvettiin! Trikolorin malja! Juokaa rouva, juokaa sanon minä!
Ja tuo juopunut roisto koetti pakoittaa hänelle pikaria, toveriensa ulvoessa: — Juokaa, juokaa trikolorin malja! jonka jälkeen seurasi sadatuksia ja raakoja pilapuheita, joita on mahdoton kertoa.
Tuota en enää jaksanut kärsiä ja kavahdin ylös kurittamaan roistoja. Mutta rouva, joka aivan ihmeellisesti säilytti mielenmalttinsa, ehkäisi minua silmäyksellä.
— Ei, sanoi hän ylpeästi, — minä en juo!
— Ahaa, nauraa räkätti mies. — Luulenpa että olemme ylimyksiä. Mutta juokaa kumminkin, muutoin minä opetan teitä —
— Minä en juo! vastasi rouva rohkeasti, katsoen häntä silmiin. — Ja kun parooni Géol tänä iltana tulee tänne, niin saatte hänelle tehdä tiliä käytöksestänne.
Mies näytti ällistyvän. — Tunnetteko parooni Géol'in? kysyi hän.
— Hän jäi meistä lähimpään kylään ja minä odotan häntä tänne tänä iltana, vastasi rouva kylmäkiskoisesti. — Ja minä neuvoisin teitä itse juomaan maljanne ja antamaan muiden ihmisten olla rauhassa. Sillä parooni Géol ei ole se mies, joka kärsii loukkauksia.
Kerskailija kohautti olkapäitään salatakseen hämmästystään.
— Vai olette te hänen ystäviään, mutisi hän kääntyen menemään takaisin paikalleen. Silloinhan on kaikki hyvin, tietääkseni. Hän on kunnon mies. Enkä minä mitään pahaa tarkoittanut. Ellette ole ylimys niin —
— En ole enemmän ylimys kuin parooni Géolkaan, vastasi rouva. Sen sanottuaan nyökäytti hän päätään, kääntyi ja meni vaatehuoneesen.
Sen perästä taukosi rähinä; sillä rouva oli arvannut oikein, että paroonin nimeä vuoristossa tunnettiin ja kunnioitettiin. Hetken perästä miehet kääriytyivät kaapuihinsa ja rupesivat lattialle maata. Minä tein samoin ja vietin siten levollisemman yön kuin olin rohjennut toivoakaan.
Aluksi kyllä uni pakeni silmistäni, mutta sitten nukuin levottomasti. Untani häiritsivät ilkeät unet, jotka tietysti huoneessa vallitseva huono ilma vaikutti, kunnes heräsin siitä, että joku kumartui ylitseni. Nähtävästi oli vielä yö, sillä kaikki ympärilläni oli hiljaista, mutta liedellä kiiluvan hiiloksen valossa näin että se oli rouva de St. Alais, joka herätti minut. Hän osoitti miehiä, jotka vielä kuorsasivat.
— Hiljaa! kuiskasi hän laskien sormen huulilleen. — Kello on jo lyönyt viisi. Jules valmistaa lähtöä. Olen maksanut laskun emännälle ja me olemme viiden minuutin päästä valmiit lähtemään.
— Mutta onhan vielä tunti aikaa auringon nousuun, sanoin. Tämähän oli ihmeen varhaista!
Rouva oli nähtävästi päättänyt lähteä mitä pikemmin.
— Tahdotteko sitten saattaa meille vielä enemmän samanlaista harmia? kuiskasi hän närkästyneenä. — Tahdotteko kenties pidättää meitä täällä kunnes parooni Géol tulee?
— Olen valmis lähtemään, rouva, vastasin minä.
Hän näytti tyytyvän siihen, sillä hän poistui sen enempää sanomatta ja sitten kuulin hänen hiljaa puhuvan tyttärensä kanssa uudinten takana. Vetäsin saappaat jalkaani, ja kun huoneessa oli kolkonlainen, lämmittelin hetkisen hiiloksen ääressä. Sitten solmesin kaulaliinani, panin miekan vyölleni ja olin niin valmis lähtemään. Näin aikainen lähtö oli minusta perin joutavaa, etenkin kun edellisenä päivänä myös olimme lähteneet varhain, vaan kun rouva niin tahtoi, niin tulihan minun myöntyä.
Seuraavalla hetkellä astui hän ulos vaatehuoneesta ja hiiloksen luomassa valossa huomasin, että hänen kasvonsa hehkuivat kiihkosta ja maltittomuudesta.
— Voi milloin se kuski joutunee? virkkoi hän. — Luulenpa että koko päivä kuluu hevosia valjastaissa. Herra kreivi, menkää kiirehtimään häntä! Menkää Jumalan tähden!
Oudoksuin tuota kiihkoa ja mielestäni oli tänlainen kiire sekä tarpeetonta että naurettavaa, mutta luullen että rouvan hermot olivat liiaksi ärtyneet edellisestä mielen jännityksestä, oli minusta kumminkin viisainta täyttää hänen tahtonsa. Hiivin siis varpaisillani nukkuvain miesten ohi ja saavuin ovelle. Avasin säpin ja seuraavassa silmänräpäyksessä olin jo ulkona. Kylmä tuuli ajoi jäistä lunta vasten kasvojani, se tunki vaatteitteni läpi ja pani minut vilusta värisemään. Idässä näkyi aamun alkava koi, mutta kaikkialla muualla oli vielä yö ja niin pimeä, että olisi luullut olevan puolen yön ajan.
Tuntien kaikkea muuta paitsi hyväntahtoisuutta rouvaa kohtaan kun kompuroin talliin päin, joka talon tapaan oli vaan huono rähjä ja jonka ympärillä oli pohjaton likalätäkkö. Ovi oli kiinni, vaan kellertävästä valosta, joka näkyi tallin toisessa päässä olevasta ikkunasta, arvasin missä Jules työskenteli. Avasin oven ja huusin häntä. Hän ei vastannut ja sentähden olin pakoitettu menemään sisään, astuin neljän hevoskonin ohi omain hevostemme luo, jotka seisoivat rinnan tallin perällä; huonosti palava lyhty riippui pilttuussa.
Ehdin parhaiksi tuntea hevoset ja kummailla missä Jules oli, kun hän ei vastannut kun kasvoihini lensi musta esine, joka sokaisi minut. Heti sen perästä raskas kauhtana käärittiin ympärilleni ja kädet sidottiin lujaan kupeille. Koetin huutaa, mutta paksu vaate esti sen, ja kun suurten ponnistusten perästä sain kurkustani puoleksi tukehdutetun äänen, tunsin miten toiset kädet kuin ne, jotka käsiäni pitelivät, puuttuivat kauhtanaan ja painoivat sen suutani vasten. Kaikki ponnistukset päästä irti olivat turhat. Tunsin että joku kiireellä tutki taskuni ja ymmärsin että minut ryöstettiin. Kun yhä ponnistelin päästäkseni irti, tyrkkäsi joku minua takaapäin niin, että kaaduin suin päin maahan.
Onneksi kaaduin tikapuita vasten, mutta kumminkin menin melkein tainnuksiin lyönnistä ja uudessa asemassani oli kauhtana tukehduttaa minut. Hetken aikaa makasin aivan avutonna, sillä välin kun roistot köyttivät käteni ja jalkani. Sen tehtyä nostettiin minut ylös, kannettiin vähän matkaa ja viskattiin sitten pehmeälle vuoteelle — joka hajusta päättäen oli heinistä. Sitten mätettiin päälleni heiniä kunnes todella luulin tukehtuvani. Koetin huutaa, mutta kauhtana oli kolminkerroin pantu pääni ympäri ja vaikka kuinka olisin ponnistellut voin vain heikosti parahtaa, ja paksu vaate esti senkin ilmoille pääsemästä.
Seitsemästoista luku.
Kurja olento.
Minä en pitkään ponnistellut, sillä yritykseni vapautua miehistä ja tuo viimeinen huudon ponnistus oli ajanut veren päähäni ja niin uuvuttanut minut, että makasin siinä aivan voipuneena. Sydämeni sykki niin rajusti, että luulin tukehtuvani ja keuhkonikin vaativat jo enemmän ilmaa. Täydellisesti tajusin että tukehtumisen vaara oli suuri; vähää ennen olin ajatellessani kauheaa kohtaloani tehnyt hurjimpia ponnistuksia, mutta sama ajatus pani minut nyt makaamaan aivan liikkumattomana ja tekemään kaikki voitavani saadakseni niin paljon ilmaa kuin mahdollista.
Ruumistani poltteli kuin tulella ja hiki kohosi joka huokosesta. Mutta tukehtumisen kauhea tunne lieveni hiukan kun hetken aikaa olin maannut liikkumattomana ja kun onnistuin kääntämään päätä ja rintaa vähän syrjälleen, voin vapaammasti hengittää. Mutta yhtäkaikki oli tilani kauhea. Olin aivan avuton ja kun heinät painoivat minua aloin tuntea kipua. Nuorat kalvosissa alkoivat painua lihaan, miekan kahva painui kylkeeni, selkäni tuntui olevan katkeamaisillaan raskaan taakan alla ja hartioitani kovasti pakotti. Puristuin hitaasti kuoliaaksi pimeässä, kun vähäinenkin parahdus olisi voinut tuoda apua ja pelastusta — kun vain olisin voinut sitä matkaansaattaa.
Se ajatus raivostutti minua niin, että kadotin kaiken mielenmalttini ja kun hetken kuluttua, joka tuntui minusta pitkältä kuin ijäisyys, kuulin tallissa liikettä, aloin uudelleen riehua pelastuakseni epätoivoisesta asemastani. Mutta parahduksen asemasta pääsi kurkustani vain kumajava ääni, ja rajuista ponnistuksista tunkivat nuorat lihaan. Tuo puuska teki kurjuuteni vain suuremmaksi; ja jos todella tallissa oli ketään, niin hän ei voinut kuulla minua, eikä sieltä sen enempää liikettä kuulunutkaan, veri, joka nousi päähäni ja paisutti suonet kaulassani melkein katkeamiseen saakka, esti minua kuulemastakin. Kauhea paino, jota silmänräpäyksen ajaksi onnistuin kohottamaan, painui päälleni uudelleen. Sen perästä jätin kaikki yritykset sikseen. Epäilin pelastuksestani ja makasin jonkinlaisessa horrostilassa, en pystynyt ajattelemaan, enkä toivonut pelastuvani.
Tällä tavalla olin kai jo kotvasen aikaa maannut, kun äkkiä kuulin kovaa kolinaa, jota aluksi kuuntelin tylsällä välinpitämättömyydellä. Mutta kolina kuului uudelleen ja äkkiä tunsin kovaa tuskaa oikeassa sääressä. Kiljahdin ja vaikka kauhtana ja heinät tukehduttivat äänen, niin kuului siitä kumminkin heikko kaiku. Sitten seurasi taas hiljaisuus.
Olin huumeuksissa ikäänkuin vasta unesta herännyt ja ajattelin ensin että sekä huuto että tuskan tunne olivat vain unennäköä, ja aloin voivotella kurjuudessani. Mutta sitten tunsin että heinät päältäni vähenemistään vähenivät ja vihdoin oli selkäni painosta aivan vapaa. Kuulin ääniä ja huutoja, näin tulen valoa ja nyt älysin että olin pelastettu. Seuraavassa hetkessä minut ihmetellen ja kummaillen nostettiin ylös. Kauhtana irroitettiin päästäni ja minä näin ympärilläni puolen tusinaa ihmetteleviä kasvoja, jotka töllöttivät minuun.
— Hyvä Jumala, onhan se sama herra, joka aamulla matkusti pois! huudahti eräs vaimo.
Katsahdin häneen. Se oli majatalon emäntä. Kurkkuni oli kuiva ja kokoon kuristunut ja huulet pöhöttyneet; vasta monen turhan yrityksen perästä sain sen verran sanotuksi että pyysin häntä nuoria aukomaan.
Hän täytti pyyntöni yhä ihmetellen, ja kun ruumiini oli aivan jäykkä ja voimaton, nostivat he minut ja kantoivat tallin oven eteen, johon joku joukosta nosti tuolin sillä välin kun toinen meni hakemaan vettä tuopilla. Vesi ja vilvakka ilma herätti voipuneet elonvoimat ja parin minuutin päästä jaksoin jo nousta istumaan. Sillä välin sateli kysymyksiä, mutta olin niin huumauksissa että hetkinen kului ennenkuin voin selvästi ajatella ja oikein vastata. Vihdoin tuli eräs mies, joka oli hyvin mahtavan näköinen ja työntäen pois töllöttävät palvelijat kysyi hän astuen eteeni:
— Mitä tämä on? Kuinka laitanne on herra? Kuinka talliin tulitte?
Emäntä vastasi puolestani ettei hän tiennyt sitä, mutta että eräs tallirenki, jonka piti heiniä hakea, taikollaan oli pistänyt minua sääreen ja että he sitten keksivät minun.
— Mutta kuka hän on? kysyi tuo uusi tulokas mahtavasti, tuikeasti tirkistäen minuun. Se oli laiha, pitkänläntä mies, kasvot tuiman näköiset, silmät pienet ja katse terävä.
Silloin sain äkkiä takaisin puhekykyni.
— Olen Saux'n kreivi, sanoin.
— Vai niin! vastasi hän pitkäveteisesti. — Ja kuinka te, herra kreivi — jos se todella olette — talliin tulitte?
— Minut on ryöstetty, mutisin.
— Ryöstetty! virkahti hän epäillen. — Lörpötystä vain, herra, kylässämme ei ole varkaita.
— Olkoon sen asian laita miten hyvänsä, mutta minut on kuitenkin ryöstetty, kiistin minä.
Vastauksen asemesta, luvan kysymättä ja ennenkuin ennätin aavistaakaan hänen aikomustaan, pisti hän kätensä taskuuni ja veti kukkaron esille. Hän nosti sen ylös kaikkein nähtäväksi. — Ryöstettykö? sanoi hän purevasti. — Sitä en usko herra, sitä en usko.
Ihmetellen katselin kukkaroa, ja sitten pistin koneellisesti käden taskuuni, otin esille yhden kappaleen: toisensa perästä ja tuijotin ihmeissäni niihin. Hän oli todella oikeassa, minua ei oltu ryöstetty. Nuuskarasia, nenäliina, kello ja sinettisormus, veitsi, pieni taskupeili ja eräs kirja, kaikki oli paikoillaan!
— Nyt muistankin että tuolla sisällä on kaksi satulalaukkua, jotka eivät voi olla kenenkään muun kuin tämän herran. Juuri ikään arvelin kenenkä ne lienevät, sanoi emäntä.
— Niin, kyllä ne ovat minun! virkahdin minä, sillä nyt alkoi jo muistini palata. — Ne ovat minun. Mutta missä ovat naiset, jotka olivat minun seurassani? Eivät he suinkaan liene matkustaneet?
— Ne matkustivat jo kolme tuntia sitten, vastasi emäntä tuijottaen minuun kummastellen. — Ja minä olisin melkein voinut vannoa että te, herra, matkustitte heidän kanssaan. Mutta heidän lähtiessään oli vielä aivan pimeä, ja silloinhan voi helposti erehtyä.
Nyt juolahti mieleeni kauhea ajatus, jonka jo ennen olisi pitänyt tulla mieleeni. Pistin käteni povitaskuun ja vedin sen — tyhjänä pois. Valtakirja — valtakirja, johon olin kaiken luottamukseni pannut, oli kadonnut!
Huudahdin suuttuneena ja tuijotin ympärillä seisoviin. — Mitä nyt? kysyi tuo juro mies, katsoen minuun.
— Paperini! vastasin kiristäen hampaita kiukusta ajatellessani miten minua oli petetty ja houkuteltu ansaan.
— Paperini!
— No?
— Ne ovat hävinneet. Ne on minulta varastettu!
— Todellakin! sanoi hän kuivasti.
— Se tulee teidän todistaa, herra.
Luulin hänen tarkoittavan, että olin erehtynyt niinkuin äskenkin ja vakuuttaakseni häntä käänsin taskuni nurin.
— Niin, sanoi hän yhtä kuivasti kuin ennenkin, — minä näen kyllä etteivät ne ole siellä. Mutta tulee todistaa, onko niitä siellä koskaan ollutkaan.
Minä vain tuijotin häneen.
— Niin, virkkoi hän, — siinä se juuri pulma onkin, herra. Missä ovat paperinne?
— Mutta olenhan sanonut, että ne on minulta varastettu, huudahdin raivostuneena.
— Ja minä sanon, että teidän tulee se todistaa. Ja kunnes sen teette, ette saa lähteä täältä. Siinä se, hyvä herra, ja se on hyvin yksinkertainen seikka.
— Tahtoisinpa tietää kuka te olette, herra, virkkoin suuttuneena, — kuka te olette, joka rohkenette pidättää matkustavaa yleisellä valtatiellä ja vaaditte heitä papereitaan näyttämään?
— Ei kukaan muu kuin puheenjohtaja kylän valiokunnassa, sain vastaukseksi.
— Ja uskotteko todellakin! puhkesin sanomaan kiukustuneena hänen typeryydestään, että minä tahallani olen köyttänyt käteni ja tukehduttanut itseni heinäin alle? Olisinko tehnyt sen vaan päästäkseni kulkemaan kylärähjänne kautta?
— Minä en usko mitään, herra, vastasi hän kylmäkiskoisesti. — Mutta tästä kautta tie menee Turin'iin, johon herra d'Artois'n sanotaan kokoovan tyytymättömiä ja Nîmes'iin, jossa epäluuloiset henkilöt ylvästelevät punaisella kokardilla. Ja sentähden ei kukaan, jolla ei ole passia, pääse kulkemaan tästä läpi.
— Mutta mitä aiotte sitte tehdä kanssani? kysäsin, kun huomasin että ympärillä töllöttävät talonpojat pitivät häntä kuningas Salomonin vertaisena viisaudessa.
— Saatte jäädä tänne, herra kreivi, kunnes voitte hankkia passin.
— Hyvä Jumala, eihän se ole mikään helppo asia. Kukapa minut täällä tuntisi?
— Herra ei saa passitta lähteä, siinä on se seikka, vastasi hän surkuttelevasti kohauttaen olkapäitään.
Ja siinä se seikka todella olikin. Turhaan latelin hänelle tosiasioita ja kysyin haluaisiko kukaan vapaaehtoisesti kärsiä mitä minä olin kärsinyt salatakseen vain sitä että passia puuttui; sanoin että olihan jo se tilakin, jossa minut löydettiin, aivan selvänä todistuksena siihen, että minut oli ryöstetty, eihän kukaan voi itse köyttää käsiään ja jalkojaan ja mättää semmoista heinäläjää päälleen. Ja turhaan sanoin myöskin, että tiesin kuka minut oli ryöstänyt; se tunnustus vain pahenti asiaa.
— Vai niin, virkkoi hän ivallisesti. — Kuka se sitten oli, jos saan luvan kysyä?
— Sen teki Froment lurjus! Froment Nîmes'istä!
— Hän ei ole näillä seuduilla!
— On kyllä, minä näin hänet eilen, virkahdin varomattomasti.
— Se ratkaisee asian, vastasi valiokunnan puheenjohtaja tylysti hymyillen, ja häntä ihaileva joukkokin hymyili hyväksyen. — Sen ilmoituksen kuultua emme missään tapauksessa voi laskea herra kreiviä pois.
Ja hän täytti sanansa niin tunnollisesti, että kun menin sisään lämmittelemään ja istuuduin tulen ääreen tilaani aprikoimaan, niin kaksi miestä seurasi minua; ja kun hetken päästä menin ulos ja alakuloisena asetuin silmäilemään tielle päin, seisoi kuin taian tuomana kaksi muuta miestä vierelläni.
Mihin vain käännyin, sain olla varma vakoilijan ilmestymisestä, ja jos enemmän etenin talosta, tarttui hän käteeni ja käski minun palata takaisin. Ei itse Mont Aigoual'kaan, jonka alaston, luminen huippu kohosi laakson yli, ollut taipumattomampi ja kovempi kuin heidän valppautensa.
Mitä itseeni tulee, niin olin aluksi aivan epätoivossa. Astelin edestakaisin tiellä, joka oli vankilani, harmistuneena ja murheellisena siitä, että rouva de St. Alais oli minut pettänyt ja että Froment oli ryöstänyt minut, olin täydellisesti vakuutettu siitä että hän nyt istui paikallani vaunuissa ja parhaallaan kulki Suméne'n ja Ganges'en läpi paperini taskussaan. Rouvan kiittämättömyys, oma herkkäuskoisuuteni ja talonpoikain typeryys — kaikki suututti minua, mutta enin kaikista se toimettomuus, johon olin tuomittu. Olisihan minun pitänyt olla kiitollinen siitä, että olin henkeni säilyttänyt, mutta en luule kenenkään mielellään myöntävän itseään petetyksi.
Näin kului pari, kolme päivää; ja sillä aikaa vaunut lähenemistään lähenivät Nîmes'iä, vieden armaani yhä kauemmas minusta, minun ollessa vankina tuossa kurjassa kylässä. Aloin vihata likaista majataloa, sen ohitse kulkevaa tietä, jopa niitä talonhökkeliäkin, joita he kyläksi nimittivät. Koko päivän seurasivat vartijat minua ja varsinkin ulos mennessäni — se kai oli heistä erittäin hupaista; ja joka ilta tulivat valiokunnan jäsenet minua katsomaan ja tekemään kysymyksiään. Mökki kummallakin suunnalla oli kävelyretkieni rajana, sillä välin kun elämä ulkopuolella maailmassa virkeästi pulppuili ja Ranskassa yleisesti vallitsi levottomuus ja mielet olivat kuohuksissa. Enhän tiennyt mitä voisi tapahtuisi, joka kenties ainaiseksi eroittaisi minut Denis'estä. Eihän se siis ihme ollutkaan että kiusoitin itseäni hulluuden rajoille saakka.
Olin jättänyt hevoseni Milhau'iin, josta ravintoloitsija oli luvannut sen parin päivän kuluttua lähettää Ganges'een erään tuttavan kera, jonka piti kulkea sitä tietä. Odotin siis joka hetki hevosta ja toivoin että sen tuoja voisi todistaa kuka minä olin, koska vähintään viisikymmentä henkeä Milhau'ssa oli nähnyt valtakirjani tahi kuullut sitä julkiluettavan. Mutta hevosta ei kuulunut eikä ketään matkustavaistakaan Milhau'sta; ja se arvelu, että naisten vapauttaminen kenties siellä oli tuottanut ikävyyksiä, oli riistää minulta kaiken rohkeuden. Minun oli hyvin vaikea saada sanaa Cahors'iin, eikä valiokunta talonpoikaisessa yksipäisyydessään ja tylyydessään tahtonut antaa minun matkustaa eikä edes vartioittuna lähteä Nîmes'iinkään, jossa kyllä olisin voinut todistuksia hankkia. Kaikki yritykset taivuttaa heitä olivat turhat.
— Ei, ei vastasi valiokunnan tyly puheenjohtaja, kun tuota ensikerran esitin hänelle. — Kyllä maar kohta tulee joku, joka tuntee teidät, mutta siihen saakka saatte olla kärsivällinen.
— Kaiketi niitä on monta, jotka tuntevat sellaisen miehen kun herra kreivi, virkkoi emäntä kallella päin ja kädet esiliinan alla katsellen minuun.
— Aivan niin! Aivan niin! myönsivät valiokunnan jäsenet, hieroen pohkeitaan ja tyytyväisesti silmäillen minuun, ikäänkuin heillä minusta olisi ollut suuri kunnia.
Tuo valiokunnan jäsenten hassu käytös oli saattaa minut raivoon, mutta mitäpä sekään auttoi.
— Niin, onhan teidän vallan hyvä täällä ollaksenne, oli puheenjohtajalla tapana sanoa kuvaavalla liikkeellä. — Teidän on vallan hyvä täällä olla.
— Parempi kuin heinäsuovassa! virkahti sitten se mies, joka taikolla pisti minua sääreen.
Tätä pilapuhetta uudistettiin joka ilta, ja joka kerran sitä seurasi naurun rähäkkä. Ja aina uudelleen kehoittaen minua kärsivällisyyteen menivät valiokunnan jäsenet tiehensä.
Mutta toisinaan kääntyi puhe kyökissä vaarallisempiin asioihin. Yksi ja toinen alkoi huvikseni kertoa Villars'in rakuunoista ja Berwich'istä, jotka kertomukset saivat hiukset nousemaan pystyyn päässä ja veren suonissa hyytymään. Ne olivat kertomuksia kauheista julmuuksista, vuoristolaisista, jotka uskonsa takia olivat saaneet kärsiä pahinta mitä kuninkaat ovat voineet keksiä; jalosta asiasta, jota sorrettiin, mutta ei voitu kukistaa; kokonaisesta kansakunnasta, jota maahan saakka poljettiin, mutta joka yhtä kaikki kasvoi ja eli.
— Ja uskotteko vielä, herra, oli muutamalla tapana huutaa sittenkuin hän säihkyvin silmin oli kertonut minulle esi-isäinsä teoista ja kärsimisistä, — uskotteko vielä ettemme välitä siitä mitä nyt maailmassa tapahtuu? Luuletteko, herra, että me nyt, kun monien vuosien kuluttua kosto on käsissämme ja kun sortajamme horjuvat, istuisimme kädet ristissä katsellen kuinka heitä uudelleen valtaan autetaan? Missä ovat nyt piispat ja kapteenit, papit ja kardinaalit? Missä ovat tilat, jotka he meiltä varastivat? Ne ovat hävinneet! Missä ovat kymmenykset, jotka he vereen saakka meiltä kiskoivat? Nekin ovat kadonneet! Missä on St. Etienne, jonka isää ne vainosivat? Hänen jalkansa on nyt heidän niskallaan! Ja uskotteko te, että he kaikilla juhlakuluillaan, pyhäin kuvilla ja Corpus Christillään voivat meitä uhotella tahi saada valtaansa takaisin? Ei, herra ei!
— Mutta eihän senlaisesta nyt ole kysymyskään! virkahdin.
— Kyllä siitä on kysymys! kuului ankara vastaus. — Sekä Nîmes'issä että Montauban'issa, Avignon'issa ja Arles'issa. Me vuoristolaiset olemme liian usein kuulleet myrskyn ulvontaa tasangolta, niin ettemme sen suhteen voi erehtyä. Kaikki nuo juhlakulut ja saarnat, nuo itkevät neitoset, tuo huuto Jumalan pilkasta — mitä se kaikki merkitsee muuta kun verta — verta! Mutta tällä kertaa ei sitä ainoastaan toinen puolue vuodata!
Kuuntelin tuota puhetta hämmästyksellä. Aloin nyt ymmärtää, että samat sanat merkitsivät toista toisen suussa, ja että se mikä pohjoisessa huokeasti ja vähällä vaivalla tapahtui, se oli etelässä toimitettava tulen ja miekan avulla. Quercyssä olimme kadottaneet pari linnaa, eräitä ihmisiä sai siinä surmansa ja muutamat tuntikaudet oli roistoväki ollut valloillaan — mutta innostus oli ollut laimea. Mutta täällä luulin seisovani suuren sulatusuunin reunoilla, jossa vainon liekit vielä hehkuivat. Tunsin intohimon kuuman henkäyksen koskettavan kasvojani ja valkean vaahdon alla näin vanhan vihan kuohuvan, voimakkaan kunnianhimon, vanhojen puolueriitojen ja ulkokultaisuuden kera. Olin kuunnellut Froment'ia, nyt kuuntelin näitä; mutta oliko Froment'illa paljon puoluelaisia, sitä en vielä tiennyt.
Mutta odotellessani oli näistä ennustuksista vähän lohdutusta; toivon elähdyttäminä kului lähes kaksi viikkoa. Emäntä oli hyvin tyytyväinen siellä olooni, minä kun maksoin hänelle aina tarkalleen, eikä vieraista juuri ollut kylässä haittaa. Valiokunta piti siellä oloani kunniana, olinhan minä elävänä todistuksena heidän vallastaan ja heidän kylänsä mahtavuudesta. Mutta tämä minun sekä naurettava että surkea tilani yhteydessä sen levottomuuden kanssa, jonka Nîmes'istä tulevat tiedot herättivät minussa neidin suhteen, teki minut melkein mielettömäksi, ja minä päätin uskaltaa kaikki päästäkseni pakenemaan.
Näihin saakka oli minua pidättänyt se seikka ettei minulla ollut hevosta ja minut varmaan Suméne'ssa ja Ganges'ssa pidätettäisiin; mutta nyt en enää malttanut odottaa ja tarkoin kaikki asianhaarat aprikoituani päätin auringonlaskun aikana hiipiä tieheni ja jalkasin lähteä Milhau'iin. Otaksuin että kyläläiset ajaisivat minua takaa Nîmes'iin päin, johon he tiesivät minun olevan matkalla. Ja jos toisaallekin lähtisivät, niin toivoin pimeässä voivani välttää heidän huomiotaan. Arvelin joutuvani Milhau'iin heti päivän noustua ja jos ravintoloitsija edelleenkin olisi kohtaani yhtä ystävällinen, niin hän kai kirjoittaisi minulle passin, niin että pääsisin ratsastamaan Nîmes'iin Villeraugues'en sivu tahi sitten aivan toista tietä.
Tämä kaikki tuntui sangen otaksuttavalta, ja jo samana iltana tarjoutui otollinen tilaisuus koettaa tuumaani toteuttaa. Mies, jonka tuli minua vartioida, kaasi jalalleen kiehuvaa vettä ja ajattelematta minua tahi velvollisuuttaan kiiruhti hän voivotellen kotiinsa. Hetken päästä joku naapuri kutsui emännänkin ulos ja niin olin yksin juuri siihen aikaan, jonka itse olin valinnut. Mutta kun tiesin ettei ollut varaa hetkeäkään hukata, panin heti kauhtanan ylleni ja otin pistoolit hyllyltä, pistin taskuuni vähän ruokaa ja hiivin ulos takapihan kautta. Siellä makasi koira kopissaan, mutta kun se tunsi minut, niin se vain häntäänsä heilutti. Sitten hiivin huoneiden sivutse tielle ja minuutin päästä olin vapaa ja yksin.
Yö jo läheni, mutta ei ollut vielä aivan pimeä, ja peläten että minut löydettäisiin, kiiruhdin eteenpäin, hämärässä väliin pelokkaasti tirkistellen eteenpäin, väliin kuunnellen josko takaa ajajia jo kuului. Aluksi ajattelin vain ja pelkäsin takaa ajajia, mutta sitten kun viimeinen tuli kylästä katosi näkyvistäni ja kun pimeys ja yksinäisyys ikäänkuin nielasi minut, valtasi minut lamauttava yksinäisyyden tunne. Denise oli matkalla Nîmes'iin ja minä aioin kulkea aivan toiseen suuntaan; miten monenlaisille onnettomuuksille olinkaan alttiiksi annettu, ja miten monet asianhaarat voivatkaan takaisintuloani viivyttää. Ja sillä aikaa hän oli täydellisesti äitinsä ja veljeinsä mielivallassa, kaikki hänen perhe-traditsiooninsa, hänen naisellinen kainoutensa ja hänen kasvatuksensa olivat kosintaani vastustamassa. Näinä levottomina aikoina voitiin avioliittoa hänen kanssaan käyttää kaikenmoisiin tarkoituksiin. Ja jos sitä ei tehtäisikään, niin minkä kohtalon alaiseksi voisikaan nuori tyttö joutua kaupungissa, jossa levottomuus vallitsi ja jossa, talonpoikain kertomusten mukaan, vielä hurjempia melskeitä oli odotettavissa.
Kiiruhdin kuumeentapaisesti eteenpäin, noiden ajatusten kiidättämänä, ja olin ehkä ehtinyt noin puolen peninkulman päähän kun korvaani kuului ääni, ikäänkuin hevosenkengän kilahtaessa kiveen. Ääni kuului edestäpäin, ja minä hypähdin tien oheen ja kumarruin alas antaakseni ratsastajien kulkea ohi. Luulin kuulleeni kopinan kolmen hevosen jaloista, vaan kun ratsastajat tulivat siksi lähelle että hämärässä voin eroittaa ne, näin vain kaksi henkilöä.
Ehkäpä kohosin liian ylös eroittaakseni heitä; kaikessa tapauksessa en muistanut hevosia. Ensimäinen niistä säikähtyi minua kovasti ja hypähti syrjään niin äkkipikaa että ratsastaja oli pudota seljästä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä sai hän hevosen talttumaan ja ennenkuin ennätin aavistaakaan hänen aikomustaan, kannusti hän hevosta suoraan minua kohti. En uskaltanut liikahtaakaan, etten itseäni ilmaisisi, mutta ei sekään auttanut, sillä ratsastaja oli jo huomannut minut.
— Kuka siellä! huudahti hän äreästi. — Kuka te olette, joka makaatte siellä väijyksissä. Puhukaa tahi —
Mutta nyt tartuin minä hevosen suitsiin. — Herra de Géol! huudahdin ja sydämeni alkoi kovasti sykkiä.
— Takaisin! huusi hän kun ei äänestä tuntenut minua. — Kuka te olette? Sanokaa heti kuka olette!
— Minähän se olen, herra de Saux, vastasin iloisena.
— Mitä? Minä luulin että te jo kymmenen päivää sitten olitte saapunutNîmes'iin! virkkoi hän hämmästyneenä. — Meillä on hevosenne mukanamme.
— Onko hevoseni täällä?
— On kyllä! Hyvä ystävänne on tuonut sen Milhau'sta. Mutta missä te olette ollut? Ja mitä te täällä teette? jatkoi hän epäillen.
— Kadotin valtakirjani. Froment varasti sen minulta.
Parooni vihelteli.
— Ja Villeraugues'sa ne pidättivät minut. Siitä lähtien olen ollut siellä.
— Vai niin! sanoi hän kuivasti. Ne, herra kreivi, ovat seurauksia siitä kun matkustaa huonossa seurassa. Ja tänä iltana arvelen teidän —
— Koettaneen paeta, vastasin avomielisesti. Mutta entäs te, minä luulin teidän aikaa sitten kulkeneen tästä ohi.
— Minulle sattui esteitä. Mutta kun nyt olemme yhtyneet, neuvoisin teitä nousemaan hevosen selkään ja palaamaan takaisin kanssamme.
— Sen teen aivan mielelläni, virkoin kiireesti. — Ja te voitte sanoa heille kuka minä olen.
— Minäkö? Sitä en suinkaan voi, enhän itsekään sitä tiedä. Tiedän vaan keneksi olette sanonut itseänne.
Tuo oli kova isku, ja minä seisoin hetkisen ja tuijotin häneen. Mutta hetkisen vain, sillä nyt kuului pimeästä ääni, joka sanoi: — Elkää peljätkö, herra kreivi, kyllä minä puhun puolestanne.
Minä yhä vain tuijotin. — Jumaliste! huudahdin vavisten. — Kuka se oli joka puhui?
— Se olin minä, Buton, kuului vastaus. — Minulla on hevosenne, herra kreivi.
Ja se oli todellakin Buton, seppä, kapteeni Buton, turvallisuusvaliokunnan jäsen Cahors'ista.
* * * * *
Lienee tarpeetonta lisätä, että kun kymmenen minuuttia myöhemmin ratsastimme kylään, niin valiokunta heti hyväksyi Buton'in selitykset eikä sitten enää estänyt minua lähtemästä. Buton'in paperit ja valtakirja vaikuttivat ihmeesti heihin. Ja kahdentoista tunnin kuluttua me, jotka niin kummallisen sattuman kautta olimme yhtyneet jo olimme Suméne'ssa, Sauve'ssa vietimme yön, ja kohta oli vuoriston talvi lumineen ja sen hyinen halla takanamme ja pääsimme kulkemaan Rhônelaakson läntisiä, päiväpaisteisia rinteitä alas. Kaiken päivää oli mitä ihanin päiväpaiste ja matkamme kulki vehreiden ketojen, puutarhojen ja öljypuulehtojen läpi; valkeasta pölystä, valkoisista taloista ja kallioista huomasi selvästi, että olimme saapuneet päiväpaisteiseen etelään. Vähää ennen auringonlaskua oli Nîmes jo näkyvissämme ja niin olimme siis saapuneet matkamme päähän, jolla matkalla, ainakin minun suhteeni, oli ollut seikkailunsa.
Kahdeksastoista luku.
Nîmes'issä.
Nîmes'iin ratsastin kummallisten tunteiden vallassa. Villerauguessa jo olin kuullut kylliksi — ja siihen oli parooni de Géol vielä lisännyt tuhansia seikkoja — vakautuakseni siitä, että se oli täällä eikä pohjoisessa, täällä Gard'essa ja Bouches du Rhône'ssa, etelän öljypuulehtojen ja valkoisen pölyn keskellä, eikä maan pohjoisten vehnävainioiden ja niittyjen keskellä, kun kansan kohtalo tulisi ratkaistavaksi. Ettei Pariisissa — jossa ihmiset sekä tahtoivat ja eivät tahtoneet, jossa Mirabeau ja Lafayette peljäten roistokansaa yhtenä päivänä ryhtyivät toimenpiteisin kuningasta vastaan ja seuraavana päivänä peruuttivat sen pelosta että kuningas, jos hän uudelleen pääsisi valtaan, rankaisisi heitä — vaan täällä pantaisiin raja mullistuksille. Täällä, jossa provencelaisten rikas mielikuvitus yhä näki jotakin pyhää asioissa, joita ennen oli pyhänä pidetty, ja jossa puoluehenki kiinnitti ihmisiä uskoon.
Näihin asti vallankumouksen virralle ei oltu esteitä pantu. Se oli temmannut mukaansa kuninkaan ja aateliston heidän tahtomattaan ja melkeinpä vastustelemattakin, tietämätöntä oli vain, pitäisikö kolmas ja viimeinen hallitsevista valloista, nimittäin kirkko, paremmin puoliaan. Jos Froment oli oikeassa sanoessaan että uskoa tuli uskolla vastustaa ja että ulkokultaisuutta vastaan piti panna ulkokultaisuutta toisessa muodossa, niin oli selvää että Rhônelaakso, jossa kirkko vielä vallitsi ihmisten mieliä, olisi se paikka, missä intoilijalla olisi paras vaikutusala. Siinä tapauksessa oli Nîmes se kaupunki, missä tulisoihtu sytytettäisiin, josta tuli sitten leviäisi yli koko Ranskan maan. Tämänlaisia mietteitä heräsi minussa kun ensi kerran näin kaupungin ja sen takana olevan laajan tasangon, joita laskeva aurinko valaisi. Täällä kenties sytytettäisiin se laaja tuli, joka yhä leviäisi ja etenisi Vendée'en, Bretagne'een ja pitkin pohjoista rannikkoa, kunnes liekit ympäröivät Pariisia.
Kun palo kerran vauhtia saisi. Mutta siinä juuri pulma olikin. Ja minä katselin uudelleen uteliaasti tuota kaupunkia, josta niin paljon odotettiin — tuota laajaa kaupunkia, valkeine taloineen, tasaisine kattoineen; se sijaitsi rinteellä, joka Cevennien viimeisiltä kunnailta luisusti ulottui Rhône'n tasankoa kohti. Kaupungin pohjoispuolella ja sen ulkoreunassa oli kolme matalaa kunnasta, keskimäiseltä kohosi torni, ja itäisen varjo ulottui melkein kaukaiseen virtaan saakka; näiltä kunnailta vietti kaupunki itään ja etelään päin. Noilla kunnailla, teillä läheisyydessämme, vihannalla nurmikolla ja siellä täällä etukaupungeissa olevien suurten työpajojen ympärillä — kaikkialla kihisi ihmisiä, jotka tulivat ja menivät, joko yksin tahi ryhmissä, eräät astuskelivat lystikseen muurien ulkopuolella, toiset menivät kiirein askelin eteenpäin.
Kaikilla näillä ihmisillä oli jonkunlainen tunnusmerkki; monella oli trikolori, useammalla oli punainen nauha, punainen rusetti, punainen kokardi — se merkki saattoi seuralaisteni kasvot synkistymään. Toinen asia, joka kiinnitti huomiotamme, oli se, että monen monet kellot soivat, kutsuen ihmisiä iltahartauteen — minun korvissani kuului kellojen ääni suloiselta mutta seurajaisiini se näytti vaikuttavan hyvin vastenmielisesti. Ne ilmaisivat toisilleen suuttumustaan ja kannustivat hevosiaan, niin että tahtomattani tulin ratsastamaan hiukan jäljellä. Kun tulimme kaduille etenivät he yhä enemmän, tungoksen takia kun oli vaikea päästä eteenpäin ja kun minä tarkasti katselin joka puolelle ympärilleni. Ja vihdoin pitkä vaunujono ja komppania kansalliskaartia tuli välillemme, niin että jouduin heistä noin sadan askeleen päähän.
Mutta minä en ollut siitä millänikään; ne kun huvittivat minua kaikki nuo vieraat kasvot, väen tungos, sotamiehet, talonpojat, työmiehet, naiset, ja vieläpä tuo eteläinen murrekin. Vielä vähemmin se minua harmitti kun eräs seikka tapahtui, jota tietämättäni olin toivonut kaiken aikaa matkan loppupuolella. Muutamassa kalteri-ikkunassa erään talon ensimmäisessä kerroksessa, johon sattumalta katsahdin, huomasin näet valkosen käden, joka heilutteli nenäliinaa. Se näkyi vain silmänräpäyksen ajan, niin että juuri ennätin huomata sen ja ajatella Denisea! Mutta samalla kun vetäsin ohjakset tiukemmalle oli liina jo kadonnut ja ikkuna oli tyhjä ja ihmiset liikkuivat ympärilläni kuin ennenkin.
Pidätin hevostani ja katselin sykkivin sydämin ympärilleni. En voinut läheisyydessäni huomata ketään, jolle tuo merkkiä olisi aiottu ja kumminkin — kumminkin tuntui se oudolta. Tuskin voin uskoa senlaista onnea, että niin pian olisin löytänyt Denis'en. Mutta kun taas silmäilin ikkunaan näin uudestaan nenäliinan, ja tällä kertaa oli merkki niin varmasti minulle aiottu, että unhotin kaiken varovaisuuden, kannustin hevostani ihmistungoksen läpi, pysähdyin ovelle, astuin alas hevosen seljästä ja viskasin suitset muutamalle pojalle, joka oli läheisyydessä. En viitsinyt kysyä kuka talossa asui, ja vielä kerran tarkkaavasti katsottuani rakennuksen valkoista päätyä ja kalteri-ikkunoiden riviä balkongin alla, rohkasin itseäni ja kolkutin ovea.
Ovi avattiin heti, ja palvelija tuli esille. En ollut edeltäpäin ajatellut mitä sanoisin ja sentähden seisoin hetkisen äänetönnä tirkistäen häneen. Mutta sitten juolahti mieleeni kysyä vain umpimähkään ottiko rouva vastaan.
Palvelija myönsi kohteliaasti ja avasi oven laskeakseen minut sisään.
Kummastellen seurasin palvelijaa ensin suureen etehiseen, jonka lattia oli valkosesta ja mustasta marmorista, ja sitten portaita ylös. Kaikki mikä silmään sattui, palvelijan tummavaatteisesta livre-puvusta kalliisti koristettuun kattoon saakka, oli hienon ja komean näköistä. Portaiden nurkkauksissa oli patsaiden päällä marmorikuvia, etehisessä oli suunnattoman suurissa ruukuissa sitruunapuita ja seinillä oli vanhoja gobeliinikankaita. Mutta kaiken tämän huomasin vain sivumennen ja nyt olin saapunut portaiden päähän, jossa palvelija avasi oven.
Astuin säteilevin silmin huoneesen. Kävelin kuin unessa, ihmeellisessä unessa, joka hetkeksi lumosi minut — odotin vain että Denise, ei rouva de St. Alais, vaan Denise, lemmittyni, jonka kanssa en koskaan ollut saanut kahden kesken olla, olisi huoneessa ja tulisi minulle vastaan. Mutta siihen sijaan nousikin vento vieras nainen ylös ikkunan äärestä ja astui empien vastaani. Se oli solakka, pitkä, hyvin kaunis ja vakavan näköinen nainen, hänen tummat silmänsä katsoivat tutkivasti minuun, ja hienoja öljymarjan karvaisia poskia peitti vieno puna.
Kun huomasin että hän oli minulle outo aloin pyydellä anteeksi. Mutta hän tervehti kohteliaasti ja katkaisi pyytelemiseni hymyillen: — Ei teidän tarvitse anteeksi anoa. Teitä on odotettu ja ruokakin on jo valmista. Jos tahdotte tehdä hyvin ja seurata Gervaise'ta, niin hän vie teidät huoneesen, jossa voitte matkan pölystä puhdistautua.
— Mutta, sanoin empien, minä pelkään tunkeutuvani —
Hän pudisti hymyillen päätään. — Tehkää niin hyvin.
— Entä hevoseni? kysyin tointumatta hämmästyksestäni. — Jätin sen portille.
— Kyllä se tulee hoitoon. Tahdotteko nyt tehdä niin hyvin? sanoi hän, melkein käskevästi osoittaen oveen.
Lähdin pois huoneesta suuresti ihmeissäni. Palvelija, joka oli saattanut minut ylös, odotti oven takana. Hän vei minut leveän käytävän läpi erääsen makuuhuoneesen, jossa oli kaikkea mitä pukeutumista varten tarvitsin. Palvelija otti hattuni ja kauhtanani ja auttoi minua niin joutuisasti ja osavasti kuin konsanaan se, joka on tottunut senlaista palvelusta tekemään. Kun aloin tointua hämmästyksestäni rupesin kyselemään, mutta hän ehkäsi sen anteeksipyynnöllä, rouva kyllä selittäisi kaikki.