The Project Gutenberg eBook ofPunanen kokardi: Romaani Ranskan vallankumouksen ensi ajoiltaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Punanen kokardi: Romaani Ranskan vallankumouksen ensi ajoiltaAuthor: Stanley John WeymanRelease date: December 22, 2020 [eBook #64104]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Timo Ervasti and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUNANEN KOKARDI: ROMAANI RANSKAN VALLANKUMOUKSEN ENSI AJOILTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Punanen kokardi: Romaani Ranskan vallankumouksen ensi ajoiltaAuthor: Stanley John WeymanRelease date: December 22, 2020 [eBook #64104]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Title: Punanen kokardi: Romaani Ranskan vallankumouksen ensi ajoilta
Author: Stanley John Weyman
Author: Stanley John Weyman
Release date: December 22, 2020 [eBook #64104]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Credits: Timo Ervasti and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUNANEN KOKARDI: ROMAANI RANSKAN VALLANKUMOUKSEN ENSI AJOILTA ***
Romaani Ranskan vallankumouksen ensi ajoilta
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1896.
Markiisi de St. Alais.Koetus.Kokous.Lähetystö.Eräs kohtaus tiellä.Kapina.Gargouf.Trikolori.Kapinan jälkeisenä aamuna.Kaksi leiriä.Kaksintaistelu.Hirteen! Hirteen!Kirkkoherran huolet.Milhau'ssa.Kolme yksissä vaunuissa.Froment Nîmes'istä.Kurja olento.Nîmes'issä.Tiedustelu.Kaksi kosijaa.Korkea asema velvoittaa.Ratkaisu.Tuhatvuotinen valtakunta.Päivä valkenee.
Ensimäinen luku.
Markiisi de St. Alais.
Noustuamme penkereelle, jonka isäni oli vähää ennen kuolemaansa laitattanut ikkunoiden alle linnan takapuolelle ja joka eroitti linnan vastaperustetusta nurmikentästä, pysähtyi St. Alais ja katsoi ympärilleen silmäyksellä, joka ilmaisi huonosti salattua ivaa.
— Minne kasvitarha on joutunut? kysyi hän halveksivalla hymyllä.
— Isä muutti sen toiselle puolelle.
— Pois näkyvistä?
— Niin, vastasin minä, se on ruusutarhan takana.
— Englantilaista, tietysti, sanoi hän ivallisella kohteliaisuudella.Ja teistä on mieluisempaa katsella ikkunoistanne tätä nurmen paljoutta?
— On kyllä.
— Entä puisto? jatkoi hän; luultavasti se on asetettu niin että se peittää kylän?
— Niin on.
Hän nauroi.
— Niinhän ne ystävänne tahtovat, sen huomion olen tehnyt. He kyllä osaavat jaaritella veljellisyydestä, vapaudesta, yhdenvertaisuudesta; he rakastavat kansaa, mutta mieluimmin etäältä, puiston eli korkean kuusiaidan takaa. Minulla on St. Alais'ssa väki silmäini alla ja kun he käyttäytyvät sopimattomasti on siellä heidän varalleencarcan. Mutta kas, missä teidän kaularautanne on? Sen paikka oli ennen vastapäätä porttia.
— Se on porona, vastasin ja tunsin samalla veren syöksähtävän kasvoihini.
— Isännekö sen poltti? kysyi St. Alais kummastuneena.
— Ei, vaan minä, vastasin jurosti, halveksien itseäni siitä, että häpesin tekoa, josta ennen olin ollut niin ylpeä. Poltin sen viime vuonna, sillä minun mielestäni kuuluvat sellaiset kidutuskoneet menneisiin aikoihin.
Markiisi oli tuskin viittä vuotta vanhempi minua, mutta ne viisi vuotta, jotka hän oli viettänyt Pariisissa ja Versailles'issa, tekivät hänet ihmeen paljon etevämmäksi minua ja hänen ylenkatseellisen hämmästynyt silmäyksensä oli minusta kuin piiskan isku. Hän ei kuitenkaan virkkanut enää mitään siitä asiasta, vaan alkoi oltuaan vähän aikaa vaiti puhua isästäni. Muistuttaen mieleeni monta asiaa ja tapausta isäni ajoilta puhui hän hänestä niin suurella kunnioituksella ja rakkaudella, että kiukkuni aivan haihtui.
— Hänen seurassaanpa minä ensimäisen lintunikin ammuin, sanoi hän miellyttävällä tavallaan, joka oli hänelle lapsuudesta saakka ominaista.
— Kaksitoista vuotta takaperin.
— Aivan oikein, monsieur, ja minä muistan siltä ajalta pienen paljassäärisen pojan, joka aina juoksenteli jälessäni, kutsui minua Viktoriksi ja kunnioitti maailman suurimpana miehenä. Enpä aavistanut silloin että hän oli kerran selittelevä minulle mielipiteitään ihmisen oikeuksista. Jumalani, minun täytyy todellakin varoa, että Louis pysyy teistä erillään, sillä muuten teette hänestä samallaisen maailman parantajan kuin itse olette. Mutta, jatkoi hän hymyillen ja teki kädellään vilkkaan liikkeen, enhän minä ole tullut tänne hänestä puhumaan, vaan eräästä toisesta, josta puhumisen pitäisi teitä paljo enemmän huvittaa.
Tunsin, että veri jälleen syöksähti kasvoihini, mutta tykkänään toisellaisesta syystä.
— Neiti on tullut kotiin? sanoin.
— Eilen tuli ja huomenna hän menee äitini kanssa Cahorsiin, katselemaan maailmata. Vaan epäilenpä, että mikään kaikesta uudesta, jota hän saa nähdä, kiinnittää niin hänen mieltään kuin kreivi de Saux.
— Kaiketi neiti voi hyvin? kysyin kömpelösti.
— Vallan mainiosti! vastasi markiisi vakavalla kohteliaisuudella. Mutta siitä saatte huomen illalla omin silmin tulla vakuutetuksi, ellemme tiellä sattuisi tapaamaan. Kaiketi te haluaisitte saada viikon päivät aikaa tavoitellaksenne hänen suosiotansa, herra kreivi? Vaan kun sitte rouva markiisittaren kanssa voitte määrätä hääpäivän, on parasta, että määräätte sen niin — jotta minäkin voin olla saapuvilla.
Kumarsin. Olin jo viikon ajan odottanut näitä sanoja, mutta ei Viktorin, vaan Louis'in suusta, joka oli aivan kuin veli minulle. Edellinen oli tosin poikavuosieni ihanne, mutta siitä oli kauvan jo, ennenkun hovielämä ja oleskelu Versailles'issa ja St. Cloud'issa oli muodostanut hänestä sen komean miehen, jonka nyt näin edessäni ja jonka pienintäkin katsetta minun oli yhtä vaikea kestää kuin tuntui mahdottomalta saavuttaa hänen vapaata ja hienoa käytöstapaansa. Tilaisuus vaati kuitenkin itsetietoista, kohteliasta ja hellää vastausta, ja minä koetin sitä sopertaa. Vaan hän katkasi kohta heikot yritykseni.
— Tuota saatatte sanoa Denise'lle, sanoi hän ystävällisesti, hänellä kaiketi kyllä on herkkä korva sellaiselle. Alussa hän tietysti on vähän kaino, sillä luulenpa hyvien luostarisiskojen panneen hänen päähänsä sen käsityksen, että mies ei juuri ole sutta parempi. Mutta,à la bonne heure, ystäväni, naiset pysyvät kuitenkin aina naisina ja viikon eli parin kuluttua te kyllä olette saavuttanut suosionsa. Toivomme siis näkevämme teidät huomen illalla, ellei jo ennen?
— Varmasti aivan, herra markiisi.
— Miksei Viktor? kysyi hän entisellä hyväntahtoisuudellaan laskien kätensä olalleni. Tuleehan meistä piakkoin veljet ja epäilemättä silloin myös — vihamiehet. Nyt voitte tulla minua saattamaan veräjille, sillä minulla on jotain muutakin asiaa teille. Mutta — mitäs se olikaan?
Joko hän ei heti muistanut asiaansa eli tuntui hänestä vaikealta ryhtyä siitä puhumaan, sillä olimme jo astelleet puolitiehen kylälle vievää pähkinäpuukujaa, ennenkun hän hiiskui sanaakaan. Mutta silloin hän tarttui suoraan asiaan.
— Olette kai kuullut puhuttavan protestista? sanoi hän.
— Olen, vastasin jokseenkin vastenmielisesti ja aavistin pahaa.
— Tietysti tekin kirjoitatte sen alle?
Emmin vastatessani samoin kuin hän oli empinyt kysyessään. Kysymyksessä oleva protesti — miten viattomalta tuo sana vieläkin kuuluu, vaikka tiedämme nyt, että sen takana piili alku paljoon levottomuuteen ja ihka uuteen maailmaan — aijottiin esittää tulevassa aatelisten kokouksessa Cahors'issa ja sen tarkoituksena oli panna vastalause edusmiestemme päätöstä vastaan Versailles'issa yhteistoiminnasta kolmannen säädyn kanssa.
Mitkä mielipiteeni tästä asiasta alkujaan olivatkin — olisin todellakin pitänyt suotavampana, että muutos olisi tehty englantilaiseen malliin, niin että aateli olisi saanut pysyä erikseen — oli minusta kumminkin otettu askel, jonka kuningaskin jo oli vahvistanut, aivan mahdoton peruuttaa. Ja tiesinhän sitäpaitsi, että protestin alkuunpanijat olivat vihamielisiä kaikille uudistuksille, että he riippuivat kynsin hampain kiinni vanhoissa oikeuksissaan ja koettaisivat hävittää kaiken toivon paremmasta hallitustavasta — toivon, joka vaalien jälkeen oli päivä päivältä kasvanut ja jota olisi nyt yhtä vaikea kuin vaarallinen sammuttaa. En siis käsittänyt, miten minä olisin voinut kannattaa protestia poikkeamatta vakuutuksestani, joka oli yleisesti tunnettu.
— No? kysyi hän viimein kun yhä jatkoin vaitioloa.
— Luulen, etten voi sitä tehdä, sanoin punastuen.
— Kirjoittaa alle?
— Niin.
Hän nauroi.
— Sen te kyllä olette tekevä. Minä tahdon teidän lupauksenne, kreivi. Asia on vähäpätöinen, mutta meidän täytyy olla yksimielisiä. Muuta ei tarvita.
Pudistin päätäni. Olimme seisahtuneet veräjien sisäpuolelle ja markiisin palvelija talutteli hevosia edestakaisin tiellä.
— Kas niin, pitkitti hän ystävällisesti, ette suinkaan te luulottele itsellenne, että tuo kansalliskokous, jonka hänen majesteettinsa, hullusti kyllä, on Necker'illä kokoonkutsuttanut, saa jotain aikaan. Se kokoontui toukokuun 4 päivänä, nyt meillä on 17, ja koko tällä ajalla he eivät ole tehneet muuta kuin toruneet ja kinastelleet. Ei kerrassa mitään. Mutta nyt hajotetaan kansalliskokous kohta, ja se on sen lorun loppu.
— Mitä varten sitte enää protesteerataan?
— Kuulkaas, ystäväni! sanoi hän säälivällä hymyllä, lyöden ratsupiiskallaan saappaansa varteen. Ettekö tiedä viimeisiä uutisia?
— Mitä uutisia? kysyin avomielisesti. Kun kerrotte ne, saatan sanoa, olenko niitä ennen kuullut.
— Kuningas on antanut Necker'ille virkaeron.
— Se ei ole mahdollista! huudahdin. En ollut milloinkaan hämmästynyt niin.
— On kuin onkin. Pankkiiri on saanut eron, viikon päästä on hänen kansalliskokouksensa myös mennyt menojaan ja sitte me seisomme juuri siinä, mistä lähdimmekin. Mutta sillä välin täytyy meidän, vahvistaaksemme kuningasta viisaassa päätöksessään, näyttää että elämme. Meidän täytyy osottaa hänelle myötätuntoisuuttamme, meidän täytyy protesteerata.
— Herra markiisi, sanoin jotenkin kiivaasti, oletteko varma siitä, että kansa on levollisesti mukautuva tähän? Miesmuistiin ei ole ollut niin kovaa talvea kuin viimeinen eikä niin huonoa vuotta. Ja nyt on sitäpaitse herätetty kansassa toiveita ja vaalien kautta saatettu heidän mielensä kuohuksiin, ja — —
— Ketä meidän on siitä kiittäminen? sanoi hän heittäen minuun omituisen katseen. Vaan elkää olko siitä huolissanne, kreivi; kyllä he sen jaksavat sulattaa ja vielä vähän enemmänkin. Minä tunnen Pariisin ja voin vakuuttaa, ettei se ole Frondenin Pariisi, vaikka herra Mirabeau kyllä kernaasti haluaisi näytellä Retz'in osaa. Se on nyt rauhaisa, järkevä Pariisi, joka ei tahdo kapinaa. Muistakaa, ettei siellä ole puoleentoista vuosisataan ollut yhtään mainittavampaa katumeteliä, ottamatta lukuun paria leipäkahakkaa, — ei mitään, jota ei pari komppaniiaa sveitsiläiskaartilaisia olisi pystynyt tukahduttamaan yhtä helposti kuin d'Argenson puhdistiLa cour des miracles'in. Ei, uskokaa te vaan minua, mitään vaaraa ei ole tarjolla; sopivasti menetellen onnistuu kaikki hyvin.
Mutta uutisensa olivat herättäneet minussa vastustushalua ja minusta tuntui nyt aivan helpolta nousta häntä vastaan.
— Enpä juuri sitä usko, sanoin kylmästi. Luulen, ettei asia ole niinkään mutkaton. Kuninkaan täytyy saada rahaa eli tehdä vararikko, ja kansalla ei ole rahaa hänelle antaa. En saata käsittää, miten asiat pääsisivät soljahtamaan entiseen uomaansa.
Herra de St. Alais katsahti minuun ja huulensa vääntyi halveksivaan hymyyn.
— Te tarkoitatte, ettette haluakaan niitä entiselleen? sanoi hän.
— Tarkoitan, että vanha järjestys ei kestä, vastasin jäykästi. Se ei olisi voinut kauvan pysyä pystyssä eikä voi koskaan tulla takaisin.
St. Alais viivytteli vähän aikaa vastausta, ja siinä nyt seisoimme vastatusten — hän ulkopuolella, minä sisäpuolella veräjätä. Puiden viheriät latvat levisivät ylitsemme ja takanaan hohti tomunen tie heinäkuun auringon paisteessa. Ja jos minun kasvoni kuvastivat hänen kasvojensa ilmettä, olivat ne ankarat ja vakaat. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli muotonsa muuttunut; hän kohautti olkapäitään ja naurahti niinkuin lapselle.
— No niin, sanoi hän, ei huolita väitellä enää, mutta toivon, että te kuitenkin kirjoitatte protestin alle. Sillä — ja tätä sanoessaan hän heitti veitikkamaisen katseen minuun — siitä voi ehkä riippua hyvin paljon.
— Siinä vielä yksi syy miettiä kahdesti, ennenkuin —
— Siinä vielä syy miettiä kaksi kertaa ennenkuin kiellätte, sanoi hän ja kumarsi syvään, mutta vakaana nyt. Sitte hän meni ratsunsa luo, palvelija piteli jalustinta, ja hyppäsi satulaan. Suitsiin tartuttuaan hän vielä kerran kääntyi minun puoleeni.
— Herra kreivi, sanoi hän matalalla äänellä heittäen minuun tutkivan silmäyksen, päätös on päätös ja Montagu ja Capulet ovat vanhettuneet samoin kuin teidän kaularautanne. Mutta olkoonpa se asia miten tahansa, meidän täytyy sittenkin kulkea samaa tietä — samaa tietä, ymmärrättekö — eli erota. Se on minun ajatukseni.
Ja nyökäyttäen niin ystävällisesti kuin olisi lausunut kohteliaisuuden uhkauksen sijasta hän ratsasti tiehensä. Seisoin ja katselin hetken jälkeensä sydän harmista pakahtumaisillaan, vaan käännyin sitte ja palasin linnaan. Ajatukseni, tuumani ja toiveeni kuvastivat tarkalleen yleistä hämmennystilaa, joka sinä päivänä vallitsi koko Ranskan maassa, vaikka sen silloin vain hämärästi aavistin.
En nimittäin voinut olla ymmärtämättä viittaustaan, en voinut olla käsittämättä, että hän oli kohteliain sanoin käskenyt minun valitsemaan sisarensa ja niiden valtiollisten mielipiteiden välillä, joissa isäni oli minut kasvattanut ja joita vuoden pitkä oleskelu Englannissa oli yhä kehittänyt. Isäni kuolemasta saakka olin asunut yksin linnassa ja uneksinut paljon tulevaisuudesta. Olin ajatellut Denise de St. Alais'ta, suloista tyttöä, joka oli tuleva vaimokseni ja jota en ollut nähnyt sen jälkeen kuin hänet vietiin luostarikouluun, olin uneksinut, miten minä kohottaisin alustalaiseni onneen ja varallisuuteen, niinkuin olin nähnyt Englannissa. Nyt oli St. Alais'n sana uhannut tehdä tyhjäksi toisen unelmistani ja se oli sangen ikävää. Mutta se ei sittenkään minua niin paljo harmittanut kuin hänen mahtipontisuutensa, jota vuoroin kiroilin, vuoroin nauroin hyvin ymmärrettävällä kiukulla. Minä olin yhdenkolmatta vanha ja hän seitsemänkolmatta, ja hän oli tullut lukemaan minulle lakia. Me olimme maamiehiä, me — hän politikoitsija, ja hän oli tullut Pariisista eli Versailles'ista meitä komentamaan. Jos tottelin, saisin sisarensa, jos en, saisin olla ilman. Sellainen oli asemani.
Ei ihme siis, että olin jo niukan puolen tuntisen kuluttua tehnyt päätökseni ja että vietin lopun päivästä kooten järkeviä ja kumoamattomia syitä menettelyyni. Saadakseni todistuksia kerroin ajatuksissani kaikki mitä herra Rochefoucauld oli puhunut kun hän viimeksi kunnioitti minua käynnillään ja luin uudelleen kirjeen, jossa herra Liancourt selitti uudistussuunnitelmiaan. Vähemmässä kuin puolessa tunnissa ja vihan vielä kiehuessa minä siis tein päätökseni yhtä vähän miettien tekoani kuin tuhannet muut, jotka sinä päivänä valitsivat kahdesta tiestä toisen. Gargouf, St. Alais'n vouti, oli epäilemättä kuullut uutisen Necker'in erosta ja siitä riemuinnut aavistamatta mitä se tulisi hänelle maksamaan. Isä Benoit, kirkkoherra, joka oli sinä iltana illallisella luonani ja murheella otti vastaan uutisen — ei myöskään aavistanut mitään. Ja ravintoloitsija La Bastide'ssa, Cahors'in luona, oli luultavasti myös kuullut uutisen, vaan eipä langennut valtikan varjo tiellensä, yhtä vähän kuin varjo marsalkan sauvasta näyttäytyi notariolle toisessa La Bastide'ssa, Notario ja marsalkan sauva! Ravintolan pitäjä ja valtikka.Mon dieu, miten hassulta moinen paritus olisi meistä tuntunut! Mutta olisimmepa olleetkin Davidia viisaampia ja suurempia ennustajia kuin Josef, jos olisi arvattu sellaista tapahtuvanl'ancien regimenaikana, vanhassa Ranskassa, vanhassa maailmassa, joka kuoli heinäkuussa 1789!
Ja kuitenkin oli jo silloin olemassa merkkiä, jotka puhuivat lähestyvistä mullistuksista, jos vaan oli silmiä niitä huomata, ja retkelläni seuraavana päivänä näin niitä siksi monta, että kaikki yksityinen kiukku haihtui ja sydämmeni täyttyi jalommilla harrastuksilla.
Ratsastaessani palvelijaini Gil'en ja André'n seuraamana Cahors'iin näin hallan tuhotyöt — pähkinäpuut mustina, viiniköynnökset kellahtuneina, ruis oli turmeltunutta, ja suurin osa peltoa siementämättä. Vaan enpä nähnyt ainoastaan noita tavallisia köyhyyden merkkiä, joihin jo olin tottunut, vaikka ne tosin Englannista palattuani herättivät minussa kauhua — nimittäin savihökkeliä, ruuduttomia ikkunoita, nälkääntyneitä elukoita ja koukkuhartiaisia naisia, jotka keräilivät risuja. Huomasin muitakin uhkaavampia merkkiä: miesryhmiä jokaikisessä tienristeyksessä ja sillankorvassa, miesjoukkioita odottamassa — tuskin tiesivät itsekään mitä. Äänettömyytensä oli kammottava, kasvojensa ilme odotusta täynnä, päähän painuneissa silmissä ja kuoppaisissa poskissa oli jotain uhkaavaa ja vaarallista. Nälkä oli iskenyt kyntensä heihin, vaalit herättäneet henkiin uinuvat elinvoimat. Vapisin kuvitellessani mitä lopuksi oli tuleva ja huomauttaessani St. Alais'ta mahdollisesta vaarasta, olin valitettavasti osannut liiankin oikeaan.
Cahors'ia lähetessä hävisivät nämä enteet, mutta hetkeksi vaan. Välkkyvän Lot'in ympäröimä, tornien ja varustuksien suojaama, jyrkkien kunnaiden juurella sijaitseva Cahors viehättää ensi näkemällä väkistenkin silmää. Ja ihana silta, vanha tuomiokirkko ja komea linna herättävät uutta ihailua siinäkin, joka ne on ennen nähnyt. Mutta sinä päivänä ei silmäni niihin kiintynyt, sillä torille saavuttuani myytiin siellä parhaallaan viljaa sotamiesosaston turvissa ja puolen toria täyttävän ihmisjoukon nälistyneet kasvot, kokoon kyyristyneet, melkein alastomat ruumiit, synkät katseet ja uhkaava murina muodostivat niin jyrkän vastakohdan lämpimälle päiväpaisteelle, ettei minulla ollut silmää eikä korvaa millekään muulle.
Jotain kuitenkin huomasin, ja se oli se hämmästyttävä välinpitämättömyys, jolla tänne uteliaisuudesta eli vanhasta tavasta keräytyneet ihmiset katselivat tätä näytelmää. Ravintolat olivat täpösen täynnä maakunnan aatelia, jotka olivat saapuneet kokoukseen, kaikissa ikkunoissa näkyi herroja ja naisia, jotka juttelivat ja nauroivat ikäänkuin olisivat istuneet kotona linnoissaan huvittavaa leikkiä ihailemassa. Tuomiokirkon edustalla käveli muutamia pappia ja rouvia edestakaisin heittäen tuontuostakin välinpitämättömän katseen torille; mutta ylipäätään he näyttivät olevan tietämättömiä kaikesta eli ainakin puuttuvan sääliä noita onnettomia kohtaan. Olen sittemmin kuullut sanottavan, että Ranskan rajojen sisällä oli siihen aikaan kaksi eri maailmaa, niin kaukana toisistaan kuin taivas ja helvetti, ja sen päivän surullinen näky sitä kyllä todisti. Muuan myymälä, jossa kaupattiin sanomalehtiä ja lentokirjasia, oli täynnänsä ostajia, jota vastoin kaikki muut puodit lähitienoilla olivat suljetut ryöstön pelosta. Torin syrjässä näin Gargoufin, St. Alais'n voudin. Hän jutteli erään talonpojan kanssa ja ohi ratsastaessani kuulin hänen ivallisesti sanovan:
— No, tokko se teidän kansalliskokouksenne onkaan hankkinut teille syömistä?
— Ei vielä, vastasi talonpoika tylsästi, mutta ne kertovat, että muutaman päivän perästä on kaikki toisin.
— Elä usko, sanoi vouti raa'alla äänellä. Luuletteko tosiaankin, että ne aikovat teitä elättää?
— Ihan varmasti, vastasi mies, ja sitäpaitsi on —
Gargouf hoksasi nyt minut ja tervehti, enkä tullut kuulleeksi sen enempää. Kohta sen perästä huomasin taas erään omista alustalaisistani, seppä Buton'in, joka seisoi keskellä napisevaa joukkuetta. Mies näytti nolostuvan koko lailla kun joutui vastatusten kanssani. Pidin hänelle aika ripityksen ja näin hänen lähtevän kotiin päin kävelemään ennen kuin menin majapaikkaani.
Asuin aina "Kolmen Kuninkaan" ravintolassa, jonka isäntä, Doury, tarjosi kahdeksan aikaan illallista aatelille. Oli tapana siksi muuttaa pukua ja jauhoittaa hivukset.
St. Alais'n perhe omisti talon Cahorsissa ja markiisin sanoista päättäen oli heillä vastaanotto illalla. Suurin osa ravintolan vieraista lähtikin sinne aterian päätyttyä. Itse menin vähän myöhemmin saadakseni rauhassa puhella markiisin kanssa. Perille tultuani olivat huoneet jo valaistut ja täynnä kirjavaa joukkoa, eteisessä ja portaissa seisoi rivittäin palvelijoita, ja klaveerin äänet väräyttelivät illan ilmaa. Koko maakunnan aateliston kerma kävi rouva de St. Alais'n luona ja vaikkeivät hänen pitonsa olleet niin ylellisiä kuin monen muun, olivat ne aina niin hyvällä aistilla järjestetyt ja vallitsi niissä niin henkevä ja miellyttävä hilpeys, ettei niiden vertaista enää ole.
Ylipäätään hän mieluimmin näki luonaan rajoitetun määrän iloisia ihmisiä, jotka eri ryhmiin kokoutuneina antoivat huoneille tuon komean leiman, joka niin hyvin soveltui yhteen sen aikuisten silkki- ja pitsipukujen, hivusjauhojen ja jalokivien ja punasten korkojen kanssa. Nyt näin kumminkin heti kohta sekä vieraiden lukumäärästä että loistavista valmistuksista, että sen iltasilla pidoilla oli tavallista suurempi merkitys, eikä viipynytkään kauvan ennenkuin sain selville, että niillä oli aivan poliittinen leima. Melkein kaikki huomiseen protestikokoukseen saapuneet olivat läsnä, ja vaikken huoneen läpi tunkeutuessani kuullutkaan vakaampaa keskustelua — hämmästyin, että ihmiset saattoivat niin tärkeällä hetkellä kinastella ranskalaisen ja itaalialaisen oopperan etevämmyydestä — ymmärsin, että rouva de St. Alais tähtäsi enempää kuin pelkkää huvia kerätessään ympärilleen maakunnan kaunottaret ja etevimmät henkilöt.
Ja täytyypä tunnustaakseni, että hän oli jossain määrin onnistunut. Oli mahdotonta oleskella pitemmän aikaa noiden ihmisten joukossa, jotka täyttivät huoneet, hengittää tuoksujen ja sävelten täyttämää ilmaa, joutumatta lumouksen valtaan, unhoittamatta kurjuutta porttien ulkopuolella. Lähellä ovea seisoi muuan isäni parhaista ystävistä, herra de Gontaut puhellen Harincourt'in veljesten kanssa. Hän tervehti minua veitikkamaisesti hymyillen ja osotti sisähuoneisiin päin.
— Jatkakaa, jatkakaa matkaanne, monsieur. Siellä hän on, siellä. Oi, jospa olisi nuori jälleen!
— Teidän voittonne olisi minun tappioni, herra parooni, vastasin pujotellessani ohitsensa. Sitte takertui minuun pari naista, jotka tekivät veitikkamaisesti samallaisia viittauksia, ja sen jälkeen kohtasin Louis'in. Hän puristi kättäni ja seisoimme hetken rinnatusten, vaikka ihmisvirta pian meidät eroitti. Kun tunsin kädenpuristuksensa ja katsoin rehellisiin silmiinsä, tuntui kuin metsänhenkäys olisi puhaltanut huoneeseen ja haihduttanut raskaat tuoksut.
Mutta kysyessään, olinko nähnyt Viktor'ia, kuvastui silmissään levottomuutta.
— Eilen kyllä, vaan en tänään vielä, vastasin, ymmärtäen kohta mitä hän tarkoitti ja miksi oli levoton.
— Etkä Denise'äkään?
— Minulla ei ole ollut kunniaa tavata neitiä.
— Niinpä tule sitte. Äiti odotti sinua jo aikaisemmin. Mitä arveletViktorista?
— Että hän lähti täältä Viktorina ja palasi erittäin tärkeänä henkilönä, vastasin hymyillen.
Louis hymähti myös ja kohotti kulmiaan koomillisella surkuttelulla.
— Pelkäänpä, että olet oikeassa, hän sanoi. Viktor ei tuntunut olevan ollenkaan tyytyväinen sinuun. Mutta täytyyhän meidän noudattaa hänen tahtoaan — eikö niin, Adrien. Vaan lähdeppä nyt; äiti ja Denise ovat tuolla perimäisessä suojassa.
Hän veti minut muassaan, mutta meidän täytyi ensin kulkea pelihuoneen läpi ja sitte oli tungos oven edessä niin suuri, ettei heti päästy sisään. Ja siinä seistessäni ja kumarrellessani puolelle ja toiselle paukutti sydämmeni jännityksestä ja levottomuudesta. Vihdoin pääsimme pikku suojaan, jossa ei ollut muita kuin markiisitar jutellen apotti Mesnil'en kanssa ja pari muuta naista. Toinen heistä oli Denise de St. Alais.
Neiti istui matalalla tuolilla seinän luona ja silmäni kääntyivät tietysti ensiksi häneen. Hän oli puettu valkosiin ja melkein hämmästyin, niin pieneltä ja lapselliselta hän näytti. Hyvin vaalea hän myös oli, hipiä erinomaisen hieno, vartalo täydellisen kaunis ja jäykkäpoimuisessa puvussa, hivukset jauhotettuina ja suoraan ylös otsalta suittuina hän näytti lapsellisen, melkein naurettavan arvokkaalta. Vaan hän oli tavattoman pikkuruinen. Ennätin huomata sen ja tuntea pettymyksen tapaista ajatellessani, että hän olisi ollut täydellisen kaunis jos vaan olisi ollut muovaeltu hiukan suuremman mittakaavan mukaan. Silloin häntä huomautettiin läsnäolostani, hän katsoi ylös ja lävähti punaiseksi kasvoiltaan. Silmämme yhtyivät — Jumalan kiitos, hänellä oli nuoremman veljensä silmät! — mutta sitte hän painoi luomensa alas ja punastui vielä enemmän.
Astuin tervehtimään rouvaa ja suutelemaan kättä, jonka hän minulle ojensi puheluaan keskeyttämättä.
— Sellainen valta! virkkoi juuri apotti, jonka sanottiin olevan hiukan filosooffinen. Rajaton! Määrätön! Väärinkäytettynä se — —
— Mutta onhan kuningas hyvä, keskeytti markiisitar hymyillen.
— Silloin niin, kun hänellä on hyviä neuvonantajia. Mutta sanokaas, millä hän peittää vaillingin valtion kassassa?
Markiisitar kohautti olkaansa. — Hänen majesteettinsa täytyy saada rahaa.
— Niin, mutta millä tavalla hän sitä saa?
— Kuningas oli liian leväperäinen alussa, sanoi markiisitar hiukan ankarasti. — Hänen olisi pitänyt antaa vahvistaa edikti. Mutta parlamentti on aina antanut perään ja tekee kaiketi niin nytkin.
— Niin, parlamentti, vastasi apotti lempeällä hymyllä. Nyt ei ole kysymys enää parlamentista, ja kansalliskokous —
— Kansalliskokous häviää, mutta kuningas pysyy paikoillaan, vastasi rouva ylpeästi.
— Mutta jos levottomuuksia syntyy?
— Eikä synny. Kuningas on kyllä sen estävä. — Ja vaihdettuaan vielä muutaman sanan apotin kanssa, kääntyi markiisitar minun puoleeni ja läpsäytti kättäni viuhkallaan.
— Karkuri, sanoi hän ankaralla ja samalla ystävällisellä katseella. En tiedä, mitä minun pitäisi teistä oikeastaan ajatella. Viktor'in palattua sieltä eilen en tosiaankaan tietänyt, odottaisinko teitä tänne tänään, vai enkö. Oletteko varma siitä, että se olette te, joka on täällä?
— Tunnen sydämmeni tykkivän ja se on täällä, vastasin kohteliaalla kumarruksella.
Hän iski ystävällisesti silmää.
— Niinpä laskekaa se sitte sen jalkojen juureen, jonka omakin se on, sanoi hän, otti kädestäni kiini ja vei minut tyttärensä luo.
— Denise, tämä on kreivi de Saux, vanhan, hyvän ystävä-vainajani poika. Herra kreivi — tyttäreni. Ehkä tahdotte jutella hänen kanssansa vähän aikaa, niin minä palaan apotin luo.
Neiti oli luultavasti viettänyt koko illan ujossa, levottomassa odotuksessa, sillä hän tervehti sanaakaan sanomatta niin syvään, että painui melkein lattiaan, ja näytti peräti hämmentyneeltä. Kun hän sitte vielä unehtui seisomaan ja minä pyysin häntä istautumaan, lisääntyi hämmennyksensä yhä. Asetuin hattu kourassa tuolinsa viereen, vaan miettiessäni sopivaa kohteliaisuutta ja koettaissani havaita jonkunlaista yhtäläisyyttä tämän neitosen ja vallattoman, ruskeaposkisen kolmetoistavuotiaan välillä, jonka olin neljä vuotta takaperin tuntenut, kävin itsekin aivan hämilleni.
— Te tulitte kotiin eilen? sanoin viimein.
— Niin, herra, — vastasi hän hiljaa silmät maahan luotuina.
— Se oli suuri muutos teille?
— Niin, herra.
— Ja kuitenkin teistä oli ikävää lähteä pois luostarikoulusta?
— Niin, herra.
Mutta silloin hän lienee huomannut, miten typeriä vastauksensa olivat, sillä hän katsahti äkkiä minuun ja kävi tulipunaseksi. Ja ellen kovin paljoa erehtynyt, oli hän puhaltamaisillaan itkun. Se liikutti sydäntäni ja kumarruin hellästi puoleensa.
— Neiti, sanoin innokkaasti, elkää pelätkö minua. Vaikka mitä tapahtuisi, ei teidän tarvitse koskaan minua pelätä. Pitäkää minua ystävänänne, veljenne ystävänä. Louis on minun —
Rats! Juuri kun olin sanonut nuo sanat, kuului rämähdys ja jokin paukahti selkääni niin, että olin kaatua; ympärillä kuului huutoa ja melua. Ensi hetkessä en voinut käsittää, mitä oli tapahtunut, olin lyönnistä melkein pyörryksissä. Sen vaan tajusin, että neiti riippui huolestuneena käsivarressani, että hän katseli minua säikähdyksestä kalpeana ja että soitto äkkiä taukosi. Vaan kun ihmiset tunkeutuivat ympärillemme ja minä aloin vähän selvitä, käännyin katsomaan taakseni ja näin, että ikkuna oli rikki ja että lasisirujen keskellä lattialla oli suuri kivi. Se se oli selkääni sattunut.
Toinen luku.
Koetus.
Oli aivan merkillistä miten nopeasti huone täyttyi — täyttyi vimmastuneilla ihmisillä. Ennenkuin oikein tajusin mitä tapahtunut oli, olin joutunut keskelle ihmislaumaa, jotka tutkivat asiata. Ja etumaisena oli markiisi de St. Alais. Kaikki puhuivat yhtaikaa, melu oli korvia särkevä, minun olisi ollut melkein mahdoton selittää mitään, mutta rikkinäinen ikkuna ja kivi permannolla puhuivat puolestaan ja kertoivat joutuisammin kuin minä olisin voinut tapahtumasta.
Silmänräpäyksessä oli tuo näky puhaltanut ilmi liekkiin intohimot, jotka kytivät useimman povessa. Kymmenkunta ääntä kirkui: "Aseisiin roistoja vastaan!" ja samassa huusi joku huoneen perältä: "Miekat, herrani, miekat esille!"
Salamana hyökkäsivät herrat ovelle, etunenässä St. Alais, joka paloi intoa päästä kostamaan juhlan häpäisijälle. He hyökkäsivät yhdessä laumassa kadulle ja alkoivat paljastetuin miekoin etsiä rauhanrikkojia. Soihduilla varustettuja palvelijoita oli tusina mukana etsinnässä, joten katu yhtäkkiä oli täynnä ihmisiä ja valkeita, jotka liehuivat edestakasin. Ikkunoista katsellen se näytti varsin omituiselta.
Mutta roistot, kiveniskijät, olivat paenneet ajoissa ja etsijät palasivat pian, toiset häveten kiihkoaan, toiset nauraen ja surkoen likaantuneita kenkiään ja silkkisukkiaan, ja toiset, vähemmistö, kiihkeästi puhellen solvauksesta ja uhkaillen kostoa. Muulloin olisi tuollainen teko tuntunut vähäpätöiseltä, lapselliselta loukkaukselta, mutta näinä kuohun aikoina sillä oli katkera ja uhkaava sivumaku, joka ei jäänyt valppaimmilta huomaamatta. Kadulle hyökätessä oli ilman veto hulmauttanut kynttilän liekkiä ja sytyttänyt uutimen, joka sentään saatiin nopeasti sammutetuksi. Vaan tuo revitty, karstautunut uudin, lasisirut, tyhjä ikkuna ja naisten pelokkaat kasvot tekivät äskettäin niin sirosta, juhlallisesti valaistusta huoneesta hävityksen pesän.
En sentähden ollenkaan ihmetellyt, että St. Alais'n vakaa muoto kävi vielä vakaammaksi kun hän katsahti ympärilleen huoneessa.
— Missä sisareni on? kysyi hän lyhyesti, melkein tuimasti.
— Täällä, vastasi markiisitar.
— Loukkautuiko hän?
— Ei, vastasi rouva hyväillen tytön kasvoja. Herra de Saux'lla on suurin syy valituksiin.
— Jumala varjelkoon meitä ystävistämme — vai kuinka, kreivi? sanoiSt. Alais ilkeällä hymyllä.
Vavahdin. Eiväthän nuo sanat itsessään juuri olleet merkilliset, vaan niiden alla piilevä iva oli niin selvä, etten voinut olla sitä huomaamatta.
— Jos luulette, että minulla oli tietoa tästä hyökkäyksestä, niin —
— Tietoa? Eihän toki, vastasi hän kohteliaasti kieltävällä liikkeellä. — Niin pitkälle ei kuitenkaan vielä ole menty, että kukaan ylimys tässä joukossa alentuisi toimimaan yhdessä roistoväen kanssa. Se on mahdotonta. Mutta minä luulen, herrani, että saamme ottaa tämän opiksemme, että saamme — jatkoi hän kääntyen toisten puoleen — oppia pitämään kiinni omastamme, ettemme kadota kaikkea.
Hyväksyvä mukina tervehti näitä sanoja.
— Ylläpitämään etuoikeuksia, ettemme kadota oikeuksia.
Kaksikymmentä vakavaa ääntä vastasi hyväksyen.
— Pitämään puoliamme nyt eli ei koskaan! jatkoi markiisi kovalla äänellä, kohotti kätensä ja silmänsä säihkyivät.
— Nyt! Nyt!
Tämä huuto ei kajahtanut yhdestä vaan sadasta suusta, miesten ja naisten, ja silmänräpäyksessä täyttyi huone innostuksella ja päättäväisyydellä. Miesten silmät säkenöivät, kasvojen väri tummeni ja he huokuivat kiivaasti. Heikompiinkin tarttui innostus ja kaikki huusivat: nyt! nyt!
En ole koskaan voinut oikein selittää sitä, mitä nyt seurasi, enkä tiedä oliko se jo edeltäpäin suunniteltu vai tapahtuiko se hetken huumauksessa. Mutta huoneiden kajahdellessa huudoista ja kaikkien silmien seuraamana astui herra de St. Alais esille, ylimyksellisenä kiireestä kantapäähän, ja veti ylpeällä liikkeellä miekan tupestaan.
— Herrat, lausui hän, olemmehan kaikki yksimielisiä. Näyttäkäämme se siis myös teossa. Jos me yksin pysymme toimettomina, nyt kun koko maailma taistelee, antaudumme me hyökkäykselle ja mikä vielä pahempi, tappiolle alttiiksi! Yhtykäämme siis niin kauvan kuin vielä on aikaa ja näyttäkäämme, että ainakin Quercy'ssä aateli seisoo ja kaatuu yhtenä miehenä. Luultavasti olette kaikki kuulleet puhuttavan valasta, joka tehtiin varastohuoneella ja kesäkuun kahdestakymmenennestä päivästä? Vannokaamme nytkin, heinäkuun kahtenakymmenentenätoisena päivänä vala; mutta ei kädet pystyssä niinkuin joukko suurisuisia kerskailijoita, jotka lupaavat kaikille kaikki, vaan miekat pystyssä. Vannokaamme ylimyksinä ja ritarismiehinä puolustaa säätymme oikeuksia ja etuja!
Kajahtava hyvähuuto, joka pani kynttilät hulmuamaan ja kieri kaikuna pitkin hiljaista katua, vastasi tähän ehdotukseen. Muutamat kiskasivat kohta miekkansa tupesta ja välkyttivät niitä ilmassa, naisten heiluttaessa nenäliinoja ja viuhkoja. Mutta enin osa huusi: "Saliin! Suurempaan huoneesen! Saliin!" Ja tuokiossa niinkuin käskystä kääntyivät kaikki ovelle ja tunkeutuivat saliin.
Joukossa oli kyllä vähemmin innostuneitakin ja sellaisia, jotka osoittivat enemmän kuin tunsivat, vaan tuskinpa lienee kukaan niin hitaasti, niin vastenmielisesti ja niin raskaalla sydämmellä kuin minä seurannut käskyä. Aavistin jo, että siellä oli pulma edessä, vaan kiukuissani, kuohuissani ja kahden vaiheilla ollen en keksinyt mitään keinoa päästä poispuikahtamaan.
Jos olisin voinut, olisin sen tehnyt ilman vähintäkään omantunnonvaivaa, mutta ulko-ovi oli salin toisessa päässä ja taaja ihmisjoukko tukkesi tien. Sitäpaitsi tunsin St. Alais'n tarkastavan katseen seuraavan minua ja että, ellei juuri ollutkaan keksinyt tätä koetta minun tähteni, hän oli lujasti päättänyt, etten pääsisi siitä vapaaksi.
Jäin seisomaan ovelle siinä toivossa, ettei minua sieltä huomattaisi. Vaan markiisipa nousi, päästyään keskellä huonetta, tuolille seisomaan, josta näki koko salin ja siis minutkin. Ylimykset keräytyivät hänen ympärillen, nuorempien ja kiihkeimpien huutaessa: "Eläköön aateli!" Naiset asettuivat piiriin heidän ympäri. Kynttilät, hohtavat puvut, innostuneet kasvot, liehuvat nenäliinat ja säteilevät silmät muodostivat kuvan, jota kyllä kannattaa muistella, vaikka minä en silloin tajunnut selvästi muuta kuin St. Alais'n katseen.
— Herrat, huusi hän, tehkää hyvin ja paljastakaa miekkanne.
Heti välähtelivät säilät ilmassa ja St. Alais antoi katseensa hitaasti kiertää salia, kaikkien odottaessa hänen puhettaan. Viimein hän kiinnitti silmänsä minuun.
— Monsieur de Saux, me odotamme teitä, sanoi hän kohteliaasti.
Kaikki kääntyivät minuunpäin. Koetin supista jotain ja pyytää viittaamalla jättämään minut rauhaan. Vaan olin niin hämmentynyt, en voinut selvästi ilmaista tarkoitustani ja ainoa toivoni oli, että hän varovaisuudesta antaisi minun olla.
Vaan sitä hän ei suinkaan aikonut tehdä.
— Tahdotteko astua paikallenne, kreivi? kysyi hän yhtä kohteliaasti.
Silloin ei enää ollut mahdollista päästä asiasta vapaaksi. Kaikkien silmät tähtäsivät minua. Kasvoni polttivat kuin tuli.
— Minä en voi sitä tehdä, vastasin.
Kaikki olivat ääneti.
— Ja miksikä ei, jos saan kysyä?
— Siksi, etten minä mielipiteiltäni ole — aivan yksimielinen teidän kanssanne, sopersin ja koetin voimaini takaa tyynesti kohdata suuttumuksesta kiiltäviä katseita. — Minun mielipiteeni ovat tunnetut, herra de St. Alais, enkä minä voi tehdä tätä valaa.
Muutamat nousivat heti minua vastaan, mutta St. Alais käski heidän vaikenemaan.
— Rauhoittukaa, herrat, rauhoittukaa, sanoi hän ylpeän arvokkaalla liikkeellä. — Tämä ei ole uhkauksille sopiva paikka. Herra de Saux on minun vieraani ja minä kunnioitan häntä siksi paljon, että myös tiedän antaa arvoa hänen mielipiteilleen. En edes tahdo itse koettaa ruveta ennakkoluulojaan kumoamaan. Mutta madame, — jatkoi hän kääntyen hymyillen äitinsä puolen — jos tahtoisitte antaa neiti de St. Alais'n tämän ainoan kerran ruveta värväyskersantiksi — niin hänen ehkä onnistuisi värvätä vastahakoinen.
Nauru, pidätetyt suosion huudot ja huiskutukset vastasivat tähän. Vaan markiisitar seisoi hymyhuulin ja käsittämätönnä kuin sfinksi, eikä vastannut heti. Sitte hän kääntyi tyttäreensä, joka oli nimensä kuultuaan arasti vetäytynyt syrjään, ja sanoi koruttomasti:
— Mene, Denise, mene ja pyydä, että herra de Saux rupeaa sinulle rekryytiksi.
Tyttö lähestyi verkalleen huomattavalla vavistuksella, eikä tule koskaan menemään mielestäni, miten onneton sillä hetkellä olin, miten mieleni kuohui harmia ja häpeää. Ajatus, salamaa nopeampi, näytti minulle, minkälaiseen satimeen olin mennyt, satimeen, jota en ollut voinut aavistaakaan. Ja tyttö raukka itse, joka seisoi siinä kainona ja hämmentyneenä, sammaltaen rukoustaan niin hiljaa, että sanat tuskin kuuluivat, enensi vielä tuskaani.
Voinko työntää hänet luotani koko tämän joukon nähden? Se olisi ollut yhtä halpamainen ja kurja teko kuin jos olisin lyönyt häntä, yhtä alentavaa ylimykselle kuin polkea tunteellinen, avuton olento maahan. Sen tunsin kiusallisen selvästi. Mutia minä tunsin myös, että myöntyminen oli samaa kuin luopuminen kaikesta lujuudesta, että siten tunnustaisin itseni voitetuksi ja satimeen houkutelluksi. Näin selvästi molemmat seikat ja horjuin hetken ajan suuttumuksen ja säälin välillä. Kynttelit, ivalliset kasvot, säkenöivät silmät, kaikki sulivat yhdeksi edessäni… Viimein rohkasin itseni.
— Minä en voi, neiti, minä en voi.
— Herra!
Tämä huuto pääsi markiisittarelta, ja se helähti kuin teräs huoneen läpi. Kiitin siitä taivasta, sillä se selvitti sekavat ajatukseni ja saattoi minut entiselleen.
Käännyin kumartaen puoleensa.
— Ei, rouva, minä en voi, toistin päättävästi. Mielipiteeni ovat tunnetut, enkä minä saata edes neidinkään tähden niistä luopua.
Viimeisen sanan kaijuttua sattui kasvooni hansikas, näkymättömän käden heittämänä, ja samassa näyttivät kaikki joutuvan todelliseen raivoon. Sadatusten sataessa heilui parikymmentä miekkaa ilmassa ja yhtä monta kaksintaistelumanausta nakattiin vasten kasvojani. En ollut silloin vielä oppinut näkemään, kuinka kiukkuinen suuri ihmisjoukko on ja kuinka paljo armottomampi jokaista yksilöä erikseen. Hämmästyneenä ja melun huumaamana, jota naisten kirkunat vielä lisäsivät, vetäydyin pari askelta takaperin.
Silloin markiisi de St. Alais hyppäsi alas tuolilta, työnsi syrjään ne, jotka minua miekoillaan uhkailivat, ja asettui eteeni.
— Kuulkaa, hyvät herrat, huusi hän niin kovalla äänellä, että se kuului mellakan yli. — Kuunnelkaa minua! Tämä herra on vieraani. Hän ei kuulu enää meidän leiriimme, mutta hänen täytyy päästä häiritsemättä tästä talosta lähtemään. Tietä antakaa, tie auki kreivi de Saux'lle.
He tottelivat, vaikka tosin vastahakoisesti, ja vähitellen aukeni ura perästä ovelle. St. Alais kääntyi minuun ja teki kumarruksen — todellisen hovimiehen kumarruksen.
— Tätä tietä, jos suvaitsette, herra kreivi. Markiisitar ei tahdo kauvemmin kuluttaa kallista aikaanne.
Seurasin häntä sykkivin sydämmin ja posket polttavina huoneen toisesta päästä toiseen ivallisten kasvojen muodostamaa kujaa pitkin, eikä kukaan estänyt meitä. Äänetönnä saavuimme ovelle. Siinä pysähtyi St. Alais, teimme kumarruksen, ja minä poistuin kuin unessa.
Seisoin eteishuoneessa. Kokonainen lauma vakoilevia, virnisteleviä lakeijoja tuijotti minuun häpeämättömällä uteliaisuudella, mutta minä tuskin huomasin heidän läsnäoloansa, saatikka hävyttömyyttään. Kunnes pääsin kadulle raittiisen ilmaan, kuljin kuin pyörryksissä enkä kyennyt ajattelemaan. Isku oli tullut niin äkkiä, niin odottamatta.
Kun ennätin hiukan tointua oli ensimäinen tunteeni palava harmi. Astuessani tänä iltana herra de St. Alais'n taloon omistin kaikki, tullessani sieltä nyt ei minulla enää ollut ystäviä, ei morsianta, ei arvoa. Olin luottanut ystävyyteensä, ystävyyteen, joka oli kestänyt polvesta polveen meidän perheidemme välillä, ja hän viekoitteli minut ansaan. Voihkin ääneen ajatellessani tätä, ajatellessani, miten he nolasivat minut, ja kuvitellessani, mikä minua odotti.
Aloin huomata, että olin käyttäytynyt kuin mieletön — että minun olisi pitänyt antaa jälkeen. Sillä enhän voinut seistessäni siinä pimeällä kadulla aavistaa, minkälaiseksi tulevaisuus muodostuisi, eli tietää että vanha Ranska oli henkihievereissään ja että sille juuri samalla hetkellä oli annettu kuolinisku Pariisissa. Minä en nähnyt muuta kuin mitä oli silmäini alla ja vaeltaissani hiljaista katua pitkin neuvottelin itsekseni, miten huomenna käyttäytyisin, pakeneisinko, vai — — Sillä huomispäivän kokouksessa — —
Kokous, niin! Tämä sana johti ajatukseni uudelle uralle. Siellä minä kostankin! He olivat koettaneet vietellä minut ansaan, etten vastustaisi heitä kokouksessa, ja kun se ei onnistunut loukkasivat he minua. Vaan siellä minä saatoin näyttää heille, ettei jälkimäinen tapa ollut edellistä parempi ja että he luullessaan taivuttaneensa Saux'n olivatkin henkiin herättäneet Mirabeau'n. Tämä ajatus kun kerran sai minut valtoihinsa, en saanut sitä enää irroitetuksi mielestäni, vaan vietin loppuyön kuumeentapaisessa jännityksessä. Harmi kiihoitti kunnianhimoani, harmi säätyäni kohtaan ja rakkaus kansaan. Muistelin jokaista nälän ja kurjuuden merkkiä, jonka olin päivän kuluessa nähnyt, ja se yhä vahvisti päätöstäni. Aamun koittaessa kävelin vielä edestakasin huoneessani miettien, suunnitellen, ja kun André, isän vanha kamaripalvelija, seitsemän aikaan tuli tuomaan kirjettä, en ollut yrittänytkään riisuutumaan.
Kasvojani kuumensi ajatellessa, että hän luultavasti oli saanut aivan nurinkurisen kertomuksen eilisistä tapahtumista. Vaan en ollut tietoinanikaan synkästä naamastaan, otin kirjeen ja luin. Se oli nimetön, mutta käsiala oli Louis'n.
"Lähde kotiisi, eläkä tule kokoukseen. He aikovat tapella kanssasi yksi toisensa perästä, ja tiedäthän, miten sinulle silloin käy. Lähde paikalla Cahors'ista eli olet kuoleman oma!"
Siinä kaikki! Naurahdin katkerasti hänen heikkoudelleen, kun ei voinut tehdä sen enempää ystävänsä puolesta!
— Kuka tämän toi? kysyin André'lta.
— Eräs palvelija, monsieur.
— Kenen?
Hän ei ollut halukas vastaamaan, enkä kysellyt enää, vaan annoin hänen auttaa päälleni toiset vaatteet. Sen tehtyä André kysyi mihin aikaan hevoset pitää olla valjastetut.
— Hevoset? Ja mitä varten? sanoin tuijottaen kasvoihinsa.
— Kotimatkaa varten, herra.
— Mutta minulla ei ole aikomus ratsastaa kotiin tänään, vastasin tyytymättömällä äänellä. — Mitä sinulla oikeastaan on mielessä? Vastahan me eilen tänne tulimme.
— Se on kyllä totta, herra, sopersi hän kääntyen selin minuun ja hypistellen vaatteitani. — Mutta tänään olisi kumminkin sopivaa palata kotiin.
— Sinä luit tämän kirjeen! ärjäsin. Muuten sinä et tietäisi. —
— Sen tietää koko kaupunki, vastasi André nyreästi ja kohotti olkapäitään. — Minä saan lakkaamatta kuulla: "André, toimita se herrasi paikalla täältä pois!" tahi "André, sinun isäntäsi on aika hurjapää". André'ta huudetaan sinne ja André'ta huudetaan tänne, niin että minä olen kohta ihan pyörällä päästä. Gil on saanut sinimarjan silmäänsä tapellessaan yöllä Harincourt'in rengin kanssa, joka sanoi kreiviä elukaksi; mutta mitä minuun tulee, en minä vanhoilla päivilläni enää rupea tappelemaan. Ja on vielä toinenkin asia, johon minä olen aivan liian vanha, ja se on: hautaamaan vielä yhden isännän.
— Sinä luulet siis, että minä tulen tapetuksi?
— Niin sanovat kaupungilla.
— Olethan palvellut isääni, André? kysyin hetken mietittyäni.
— Olen, herra kreivi.
— Ja kuitenkin neuvot minua pakenemaan?
Hän ojensi molemmat kätensä epätoivoisella liikkeellä.
— Jumalani, minä en tiedä, mitä tahdon. Tuo roistojoukko on ihan turmellut meidän maineemme. Niinkuin heidät olisi luotu muuta varten kuin maata kaivamaan. Jos ei kreivi olisi ruvennut heitä puoltamaan — —.
— Vait, mies, sanoin ankarasti; sitä et sinä ymmärrä. Mene tiehesi ja pidä vasta suusi kiini. Sinä puhut roistojoukosta ja köyhistä, mutta mikäs sinä itse olet?
— Minäkö, herra?
— Niin, sinä juuri.
Hän tuijotti minuun suurin hämmästys kasvoillaan. Pudisti sitte surullisesti päätään ja poistui huoneesta. Hän alkoi varmaankin minua pitää hupsuna.
Luultavaa oli, että jos näyttäydyin kaduilla ennen kokousta, pakoittaisivat he minut kaksintaisteluun. Odotin sentähden kunnes kokous oli alkanut, odottelin synkässä ravintolahuoneessa hautoen katkeria ajatuksia Louis'ta kohtaan, joka ei lausunut ainoatakaan sanaa puolustuksekseni. Ajattelin mitenkä epäjohdonmukaisia ihmiset monesti ovat, sillä useissa maakunnissa oli aatelisto samaa mieltä kuin minä. Sitte ajattelin vielä linnaani ja täytyy tunnustaa, että mieleni teki hiukan tottelemaan André'n neuvoa ja kaikessa hiljaisuudessa kääntymään kotiin päin. Sopisihan joskus toiste, kun mielet olivat hiukan tyyntyneet, näyttää heille rohkeuttaan. Mutta isältä peritty itsepintaisuus ei sallinut muutella tehtyä päätöstä. Neljänneksen yli kymmenen, jolloin otaksuin kaikkien jäsenten jo kokoontuneen, lähdin astumaan portaita alas. Kasvojani poltti, vaan silmät mahtoivat olla hyvin tuimat.
Gil ja André seisoivat portilla ja minä pyysin heitä saattamaan itseäni tuomiokapitulin talolle kirkon luona.
Sittemmin kuulin, että jos olisin katsellut enemmän sinä aamuna ympärilleni, niin olisin huomannut erityistä levottomuutta kaduilla, huomannut tiheän, mutta äänettömän ihmisjoukon torilla ja sen seutuvilla, suljetut kauppapuodit, ryhmät talojen ovilla ja sen odotuksen, joka ikäänkuin täytti ilman. Olin niin vaipunut itseeni ja siihen, mikä minua odotti, etten huomannut muuta kuin yhden seikan. Kun astuin torin poikki, huusi eräs mies: "Jumala teitä siunatkoon, herra!" ja toinen "Eläköön Saux!" jolloin muutamat ottivat lakit päästään ja heiluttivat niitä. Tämän havaitsin, mutta aivan koneellisesti senkin.
Seuraavalla hetkellä olin jo käytävässä, joka pitkin kirkonseinää vie tuomiokapitulin talolle; palvelijat ja kirjurit, jotka täyttivät käytävän melkein seinästä seinään, astuivat syrjään katsellen minua hämmästyneillä ja uteliailla katseilla.
Astuin tyhjään eteishuoneesen. Ero kirkkaan päiväpaisteen ja täällä vallitsevan hämärän välillä oli niin suuri, että tunsin sydäntäni kylmävän. Hiljaisuudessa ja pimeässä vasta oikein käsitin, miten tärkeä se askel oli, jonka olin ottamaisillani, miten hullunrohkeata nousta yksin koko maakunnan aatelistoa vastaan, ja ellen olisi ärsyttänyt itseäni sellaiseen vimmaan, olisin luultavasti kääntynyt takasin. Mutta askeleeni kajahtelivat jo kivilattiaan; palaaminen oli mahdoton. Oven takaa kuului yksitoikkoinen ääni ja minä astuin sitä kohti, päättäen mielessäni esiytyä miehen tavalla, tapahtuipa sitte mitä tahansa.
Silmänräpäys vielä ja minä olisin ollut salissa. Tartuin jo lukkoon, kun joku hyökkäsi ylös penkiltä varjossa ja riensi luokseni. Se oli Louis de St. Alais. Ennenkun ennätin avata, oli hän jo luonani, työnsi pois käteni ja asettui oven eteen.
— Pysähdy, pysähdy Jumalan tähden, kuiskutti hän. Mitä sinä mahdat kahdelle sadalle? Käänny pois, ihminen, käänny joutuun, ja minä — —
—Ja te?vastasin purevalla ivalla vaikka yhtä hiljaa, sillä kirjurit tuijottivat meihin ovelta. — Te teette luultavasti yhtä paljo kuin eilen illalla.
— Elä siitä nyt puhu, vastasi Louis vakaasti, vaikka hän kyllä säpsähti ja kasvonsa tummuivat. — Kunhan vaan menet pois täältä. Ratsasta maatilallesi ja —
— Pysy piilossa!
— Niin, pysy pois näkyvistä. Jos sen teet —
— Ettäkö pysyn piilossa?
— Niin; niin asia vähitellen unohtuu.
— Kiitos paljon! sanoin vihasta vapisten. Ja uskallanko kysyä, kuinka paljo te, herra kreivi, saatte siitä hyvästä, että vapautatte kokouksen minun läsnäolostani?
Hän tuijotti hämmästyneenä minuun.
— Adrien rakas!
Mutta minä en surkonut häntä.
— Ei Adrien — vaan herra kreivi! Adrien olen minä vaan ystävilleni.
— Ja enkö minä enää kuulukaan heihin?
Kohotin ivallisesti kulmiani.
— Senkö jälkeen, mitä illalla tapahtui? Onko mahdollista, monsieur, että luulette kohdelleenne minua ystävän tavalla? Tulin teidän taloonne vieraananne, ystävänänne, ja te virititte minulle paulan, teitte minut pilkan ja ivan esineeksi, ja —
— Minäkö?
— Ehkä ei, mutta te seisoitte vieressä ja katsoitte päältä. Te seisoitte vieressä, ettekä hiiskunut sanaakaan puolustuksekseni! Te seisoitte vieressä, ettekä nostanut sormeakaan minun avukseni. Sekö teistä on ystävyyttä?
Hän keskeytti minut arvokkaalla liikkeellä.
— Te unohdatte jotain, herra kreivi.
— Ja mitä se olisi?
— Että neiti de St. Alais on sisareni.
— Oh!
— Ja että te, olipa syy sitte teidän eli ei, eilen illalla loukkasitte häntä kahden sadan ihmisen edessä. Sen unohdatte, herra kreivi.
— Minäkö loukkasin häntä? puhkesin uudelleen sanomaan. Olimme väistyneet muutaman askeleen ovesta ja seisoimme katsellen toisiamme vihasta leimuavilla silmillä. — Ja kuka oli syypää siihen? — Te annoitte minun valita — ei, te suorastaan pakoititte minut joko loukkaamaan häntä eli luopumaan periaatteista, joissa minut on kasvatettu ja jotka —
— Periaatteista! huudahti Louis ankarammin kuin ennen. — Mitä merkitsevät oikeastaan periaatteet. Suokaa anteeksi, näen että pahoitan teitä! Vaan minä en ole vähääkään filosoofi, enkä minä voi ymmärtää miestä, joka —
— Uhraa jotain periaatteittensa vuoksi, keskeytin kylmästi. — Ei, herra, sen kyllä uskon. Jos ei mies osaa pitää kiinni ystävistään, ei hän myöskään osaa pysyä periaatteilleen uskollisena. Yhteen niinkuin toiseenkin vaaditaan enemmän pontta kuin pelkurilla on.
Louis kalpeni ja katsoi minuun omituisella silmänluonnilla.
— Vaiti, monsieur, sanoi hän - ehdottomasti, niinkuin näytti. Ja samalla värähtivät kasvonsa kuin kovasta tuskasta.
Vaan minä puhisin kiukusta. — Enemmän kuin pelkurilla on, toistin. Ymmärrättekö, herra kreivi? Vai tahdotteko, että menen saliin ja kerron sen kaikille.
— Ei ole tarvis, sanoi hän käyden yhtä punaseksi kuin juuri oli kalpea.
— Ei todellakaan luulisi tarvitsevan sitä tehdä. Otaksun siis, että tappelette kanssani kokouksen päätyttyä.
Hän kumarsi vastaamatta ja silloin, vasta silloin, tunki vihani ja kiukkuni läpi tunne siitä, kuinka kärsivällinen, hyvä ja anteeksiantava hän oli. Vaan se oli liian myöhäistä; sanottua ei voinut enää koskaan saada sanomattomaksi. Tervehdin jäykästi, hän vastasi samalla tavalla, ja minä käännyin jälleen ovea kohti.
Mutta vieläkään en päässyt sisään.
Väänsin lukkoa ja avasin ovea tuuman verran, kun minut kiskaistiin takaperin sellaisella voimalla, että lukko rapsahti kiinni. Käännyin vimmastuneena katsomaan ja näin kummakseni, että se oli taasenkin Louis, — mutta nyt aivan erilainen ilme kasvoilla. Ne olivat niin ihmeen liikutetut eikä hän päästänyt minua irti.
— Ei, sähisi hän hampaittensa välistä, — te sanoitte minua pelkuriksi, herra kreivi, ja minä en tahdo ruveta odottamaan sovitustanne. En tuntiakaan! Nyt on teidän tapeltava kanssani. Tuolla kartanon takana on puutarha ja —
Mutta minä olin yhtä kylmä kuin hän tulinen.
— Sitä en minä suinkaan aijo tehdä, sanoin. Kokouksen jälestä —
Louis kohotti kätensä ja löi minua hansikkaallaan kasvoihin.
— Tokko tämäkään riittää? Jos olette ylimys, täytyy teidän nyt taistella heti kanssani. Kartanon takapuolella on pieni puutarha ja kymmenessä minuutissa —
— Kymmenessä minuutissa saattaa kokous ehkä hajota.
— Minä en viivytä teitä kymmentäkään minuuttia, sanoi hän innokkaasti.Tulkaa, herra, vai pitääkö minun lyödä teitä kerran vielä?
— Tulen, sanoin hitaasti. Astukaa edellä, herra.
Kolmas luku.
Kokous.
Lyönti ja sitä seuraavat loukkaavat sanat haihduttivat kaiken katumuksen mielestäni, mutta vaikka välimatka toisesta ovesta toiseen olikin lyhyt, antoi se kuitenkin minulle miettimisen aikaa. Muistin, että Louis'han se oli minua loukannut ja että, vaikka minulla olikin syytä moittia häntä ja epäillä muiden aseeksi, ei kukaan ystävä olisi voinut tehdä enempää hillitäkseen minua ja estääkseen minua heittäytymästä vaaralliseen yritykseen. Vihani lauhtui äkkiä ja käsitin huonosti palkinneeni hänelle siinä tapauksessa, että pelkkä ystävyys oli saattanut hänet tätä tekemään. Sanalla sanoen, ennenkuin ennätin ulko-ovelle oli mieleni taas muuttunut. Ja ennenkuin hän kerkesi estämään, hyökkäsin takaisin ja avasin kokoushuoneen oven.
Näin edessäni — luultavasti olin avannut jokseenkin kiivaasti oven — joukon minuun päin kääntyneitä hämmästyneitä kasvoja ja kuulin yhtenä surinana huudahduksia ja naurua. Vaelsin uhkamielisenä paikalleni, puheenjohtajan yksitoikkoisen äänen korvissani kaikuessa. Kohtaus hämärässä, hiljaisessa eteisessä oli niin suuri vastakohta tälle näkymölle, valoa, elämää ja tuijottavia silmiä täynnä, että vaivuin istuimelleni aivan huikaistuna ja melkein unhoittaen tuloni syyn.
Kasvoni kävivät vieläkin kuumemmiksi. Joka penkillä salissa oli tilaa kolmelle hengelle. Samalla kuin minä istuivat herrat Harincourt ja d'Aulnay ja minä istuin heidän keskellään. Mutta tuskin olin ennättänyt istuutua kun Harincourt nousi ylös ja — poistui hitaasti. Hän asettui käytävään rivien väliin, nojautui pöytään ja lietsoi itseään hatullansa kääntämättä silmiään puheenjohtajasta. Kohta sen jälkeen teki d'Aulnay samoin. Sitte nousivat ne kolme, jotka istuivat takanani ja siirtyivät muuanne. Edestäni hävisivät myös pian istujat ja minä jäin siihen yksin niinkuin spitalinen, jota kaikki kammovat.
Olisihan minun pitänyt aavistaa, että he panevat toimeen jonkin mielenosoituksen, mutta tällaista en odottanut ja kasvoni polttivat kuin kaikki minua tähtäävät uteliaat katseet olisivat olleet tuliliekkiä. Ensi hämmästyksessä en voinut hillitä suuttumustani, sillä katsoinpa minne päin tahansa oli aina vastassa halveksivia kasvoja ja ylpeyteni kielsi minua painamasta päätäni alas. Hetken aikaan en nähnyt, en kuullut muuta kuin nuo polttavat katseet. En eroittanut edes mistä keskusteltiin; puheenjohtajan ääni kaikui korvissani yksitoikkoisena, sisällyksettömänä porinana.
Viha ja häpeä vahvisti minua kuitenkin yhä päätöksessäni; usva haihtui, joka oli samentanut aivojani, ja minä saatoin taas selvästi käsittää ja ajatella. Yksiääninen lukeminen, josta en kuullut sanaakaan, oli lopussa ja nyt seurasi lyhyitä, teräviä kysymyksiä ja vastauksia. Se herätti minut tuntoihini. Puheenjohtaja oli ensin lukenut ääneen protestin ja nyt siitä äänestettiin.
Pian tuli minun vuoroni; se läheni yhä. Jokaisen vastauksen perästä — kaikki tietysti myöntäviä — kääntyi alati useampia kasvoja minuun päin ja yhä useammat silmät kiintyivät minuun, toiset vihamielisinä, toiset uteliaina ja toiset vilkkuen voitonriemua. Tämä tyly kohtelu monen puolelta, joka oli sanonut itseään ystäväkseni, nämä ivakatseet uusien aatelissukujen jäseniltä, jotka olivat olleet hyvinkin kiitollisia isävainajan suojeluksesta, ja se, että he olivat hyljänneet minut pelkästään siitä syystä, että käytännössä olin pitänyt kiinni samoista mielipiteistä, jotka enemmän kuin puolet heistä pohjaltaan hyväksyi — se täytti minut niin syvällä ylenkatseella, ettei vastustajienikaan voinut olla suurempi. Ja tieto siitä, että peräytyminen tällä hetkellä olisi peittänyt minut ikuisella häpeällä, tukahdutti pienimmänkin myöntymyksen ajatuksen.
Toiselta puolen näytti kokous tuntevan aseman uutuuden. Oltiin vielä tottumattomia myrskyisiin keskusteluihin, sanasotiin, jotka olivat kuolettavampia kuin miekkataistelut; ja omituinen epäily, empiminen piti enemmistöäin suspenso, odottavalla kannalla. Sitäpaitsi näyttivät johtajat, sekä markiisi de St. Alais, innokkaamman, ylpeämmän hovipuolueen edustajana, että virkamiesaateliston edustajat, jotka vasta viime aikoina olivat huomanneet harrastustensa käyvän samaan suuntaan, häpeävän vastustuspuolueen vähyyttä. Vahvempi vähemmistö olisi täytynyt ottaa huomioon, pitää tosiasiana, mutta yhden miehen — yksi ainoa mies, joka seisoi kokouksen yksimielisen päätöksen tiellä — olisi kyllä voinut poistaa, kun vaan olisi tietänyt miten.
— Herra kreivi de Cantal? huusi puheenjohtaja katsoen minuun eikä mainitsemaansa henkilöön.
— Hyväksyn!
— Herra kreivi de Marignac?
— Hyväksyn!
Seuraavaa nimeä en kuullut, sillä hädässäni minusta tuntui kuin kaikki olisivat tuijottaneet minuun, kuin ääneni olisi väkisinkin pettänyt, kuin minun olisi täytynyt istua siinä mykkänä ja kivettyneenä ja kaikkein häpäisemänä. Ajattelin tätä eikä sitä, mitä ympärilläni tapahtui, mutta tuossa tuokiossa tulin taas tajuihini ja kuulin nimen, joka huudettiin minun edelläni ja kuulin vastauksen. Ja silloin kaikui minun nimeni haudanhiljaisessa huoneessa: herra kreivi de Saux!
Nousin ylös ja vastasin, mutta ääni tuntui tulevan muualta.
— Panen vastalauseeni tätä kirjoitusta vastaan, — sanoin.
Odotin raivon purkausta, mutta sitä ei tullutkaan. Sen sijaan remahti huoneessa naurunpuuska, joka ajoi veret kasvoilleni. Naurua kesti hetken aikaa, taukosi ja puhkesi uudelleen. Mutta sepä ei tehnytkään tarkoitettua vaikutusta. Vähäpuheisinkin voi joskus tulla kaunopuheliaaksi. Unhotin kaikki ulkoaopitut lauseet Rochefoucauld'ista ja Liancourt'ista, unhotin kaikki mitä Turgot oli sanonut ja pidin puheen, jota en ollut valmistanut enkä aavistanut pitäväni.
— Herrat! alotin äänellä, joka kajahti huoneessa. — Minä vastustan tätä kirjoitusta syystä, että se on arvoton ja tarpeeton, jos ei muun vuoksi niin siksi että se aika on ollut ja mennyt, jolloin siitä olisi ollut hyötyä. Te julistatte oikeuksianne, ne ovat hävinneet; etuoikeuksianne — joita ei enää ole. Te vastustatte edusmiestenne yhteistoimintaa kansan kanssa, mutta he ovat jo toimineet yhdessä ja yhtä vähän voitte tämän tehdä tekemättömäksi, kuin muuttaa nousu- ja pakoveden vaihtelua. Mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Koiralla oli nälkä ja te annoitte sille luun. Luuletteko nyt saavanne siltä luun takaisin koskematonna ja ehjänä? Siinä tapauksessa olette hulluja. Vaan tämä ei ole ainoa eikä ensimmäinen syy vastustamishaluuni. Meidän päiviemme Ranska seisoo alastonna, ryöstettynä, ilman raha-aittaa, ilman rahoja. Luuletteko voivanne auttaa sitä, voivanne vaatettaa ja elättää sitä pitämällä kiinni oikeuksistanne ja vaatimalla viimeiseen ropoon etuoikeuksianne? Ei, herrani! Nämä oikeudet ja edut annettiin esi-isillemme, jotka niistä saattoivat ylpeillä, ja syystä, sillä he olivat maansa turva. He ylläpitivät, varustivat aseilla ja komensivat sotamiehiä, ja kunta piti lopusta huolta. Mutta nyt täytyy kansan taistella, kansan maksaa, kansan tehdä kaikki. Niin, niin, herrani, totta on mitä on sanottu, että köyhä saa vastata kaikesta!
Vaikenin odottaen, että vihanpuuska varmaankin nyt puhkeaa ilmoille. Mutta ennenkuin kukaan ennätti virkkaa sanaakaan, kuului avoimista, torille antavista ikkunoista kaikuva riemuhuuto, kadun kirku, ensimmäinen kansan äännähdys. Se helisi riemastusta ja iloa, vaan ei mikään olisi voinut minua niin hämmentää. Seisoin sanatonna ja hämmästyneenä.
Se oli sentään vähäinen vastustajaini kummastukseen verraten. Äänekkäät vastalauseet, joita olivat juuri tekemäisillään, kuolivat huulilleen ja he tuijottivat toisiinsa kuin olisivat epäilleet omia korviaan.
Mutta sitä kesti vaan muutama hetki. Herra de St. Alais hyppäsi kuin ammuttuna tuoliltaan.
— Mitä tämä tarkoittaa? huusi hän kasvot vihan liekissä. — Onko kuningas ehkä käskenyt meitäkin toimimaan yhdessä kolmannen säädyn kanssa? Ellei niin ole — ellei niin ole — jatkoi hän vakavalla katseella, tukahduttaen muutamia heikkoja hyväksymishuutoja — ja ellei tämä ole ennakolta sovittu juoni muutamien säätyläistemme ja rahvaan välillä, jotka tahtovat uutta jacqueriesotaa —
Puheenjohtaja, heikkoluonteinen mies, joka kuului virkamiesylimystöön, keskeytti hänet sanomalla:
— Varokaa, varokaa, monsieur, ikkunat ovat vielä auki.
— Auki?
Puheenjohtaja nyökkäsi.
— Ja jos ovatkin, niin mikä sitte? vastasi herra de St. Alais tuimasti. Mikä sitte? jatkoi hän ympärilleen katsoen ikäänkuin kootakseen rohkeimpien ylenkatseen. — Sitä parempi vaan! Olkoot avoinna. Antaa kansan kuulla molempia puolueita eikä ainoastaan niitä, jotka imartelevat sitä ja luottaen sen heikkouteen ja tietämättömyyteen ja saarnaamalla sen oikeuksista ja meidän väärinkäytöksistä luulevat saavuttavansa Retz'in eli Cromwell'in maineen. Niin, herrat, — jatkoi hän, vaikka koetin minkä voin häntä keskeyttää ja puolet läsnäolevista nousivat hämmentyneinä paikoiltaan — sanon sen vieläkin kerran, jotka Cromwell'in, Retz'in kunnianhimon ohella omistavat heidän arkailemattomuutensa, vaan ei heidän avujaan!
Ansaitsematon soimaus loukkasi minua.
— Herra markiisi, lausuin kiivaasti — jos näillä sanoilla tarkoitatte minua —
— Kuten haluatte, vastasi hän ivanaurulla.
— Minä viskaan ne takasin, ärjäsin. — Herra de St. Alais on sanonut minua Retz'iksi, Cromwell'iksi —
— Suokaa anteeksi! Huonoksi kopiaksi Retz'istä!
— Petturiksi kaikessa tapauksessa, vastasin palavin silmin, sillä uusi naurunremakka täytti huoneen. — Vaan minä sanon teille, että se on petturi, joka nyt antaa kuninkaalle huonoja neuvoja.
— Eikä se, joka tulee tänne lokaväen turvissa? Joka yksin tahtoo nousta satoja vastaan ja määrätä lakia tälle kokoukselle?
— Herra markiisi uusii omia sanojaan, keskeytin vuorostani. Minä sanon, ettei se ole totta. Minä viskaan hänelle takasin syytöksensä. Sitä paitse vastustan kirjoitusta ja —