»Aiotko todellakin uskotella minulle, että kartanosi alueella on talonpoika, joka omistaa miljooneja floriineja? Joku on huiputtanut sinua kauniilla puheilla, ystäväni».
»Mitään kauniita puheita ne eivät ole, vaikka luullakseni rahamäärän suuruus onkin liioiteltu. Hänellä on kumminkin varmasti paljon rahaa ja sitäpaitsi on minulle kerrottu, että hän saa aina viininsä ja nautansa edullisesti kaupaksi».
»No, olkoon sitten, mutta mielestäni käyttäytyy tuo talonpoika kirotun hävittömästi kootessaan tuollaisia rikkauksia. Ihmettelenpä, onko hän jo halunnut ostaa sinulta jotakin maakappaletta»?
»Ei milloinkaan. Muutamat ihmiset luulevat hänen lainailevan rahoja omaan laskuunsa, mutta en tiedä sitä varmasti. Minulla ei ole ollut milloinkaan mitään tekemistä hänen kanssaan.»
»Vai niin. Mutta luullakseni olet liikeasioissa jonkun juutalaisen tahi parinkin kanssa»? vihjaisi kreivi Kantássy äänekkäästi nauraen. »Tuo kirottu mylly on varmasti tullut maksamaan paljon.»
»Niin on!» vastasi Bideskuty raukka, pudistaen päätään muistellessaan eilistä tuhoisaa sopimustaan, »ja nuo kirotut juutalaiset vaativat niin äärettömän suuren koron. Minulla on enää tuskin niin paljon viljaa jäljellä, että voin varustaa tämän talon leivällä. En olisi ollenkaan pahoillani, vaikka tuo saita Keményn András haluaisikin ostaa minulta palasen maata».
»Eikö hän ole milloinkaan sanonut haluavansa ostaa sinulta Kisfalua?»
»Ei ikinä, ainakaan minun tietääkseni, ja sehän minua juuri enimmän kummastuttaakin. Olen sitä usein odottanut ja toivonut, koska en voi lahjoittaakaan maatilaa hänelle».
»Hän tuntuu todellakin pysyvän järkevästi omalla alallaan», vastasi kreivi Kantássy. »Sehän olisi jo todella hirveätä, että joku talonpoika olisi tuon kauniin Kisfalun omistaja.»
»Hänellä on kuitenkin kaikissa tapauksissa paljon rahaa. Mihin hän sitä käyttää, en voi ymmärtää. Jokainen talonpoika haaveksii kumminkin, sitten kuin heidät vapautettiin, saavansa joskus omistaa palasen maata».
»Omistaako palasen maata»? toisti vihainen kreivi. »Hyvä Bideskuty, mistä maailmasta olet saanut päähäsi tuollaisia uudenaikaisia aatteita? Tulevatko ne Englannista noiden jumalattomien koneiden mukana? Jos asian laita on niin, niin usko minua ja upota koko tuo hökötys mereen yhdessä tuon olutta valmistavan maan kanssa, jonka piru vieköön. Heidän omansa todellakin! Kun olin nuori, ei ainoastaan kaikki maa, vaan myöskin heidän laiskat ja kelvottomat ruumiinsakin kuuluivat aatelisille, he ja heidän poikansa ja tyttärensä myöskin. Ja nyt sinä puhut heidän maistaan ja rikkauksistaan! Mahdotonta»!
Ja lihava ja vanha kreivi Kantássy, pyöreä ja laahustava, poistui vihoissaan ystävänsä luota, jolla oli niin naurettavat mielipiteet, vedotakseen kreivittäreen, joka oli aloittanut elämänsä noudattamalla ohjetta: »Paroonit ovat vasta ihmisiä», ja jolta hän senvuoksi tiesi aina varmasti saavansa kannatusta.
»Keitä muita sinä vielä odotat tänään?» kysyi kreivitär Kantássy heittäytyen rohkeasti taisteluun. Hän ei ollut ollenkaan varma, oliko miehensä viimeinen huomautus ollenkaan sopiva ja luuli keskustelunaiheen vaihtamisen olevan hyvin suotava.
»Odotamme enemmän niitä vieraita, jotka tulevat junassa. Egregyisit tulevat luultavasti kumminkin vaunuilla, sillä kuten tiedät, ei täti Irma ole milloinkaan elämässään matkustanut junassa. He eivät kumminkaan tule luultavasti, ennenkuin huomenna, koska tiet ovat niin huonossa kunnossa. Mutta Bartócz'it, Madács'it, Palotays'it ja muutamat muut ovat luullakseni aivan heti täällä. Muistaakseni saapuu juna johonkin aikaan aamulla», lisäsi hän epävarmasti. »Sen on pysähdyttävä aina pitkäksi ajaksi Palotaan, sillä paronitar ei milloinkaan joudu ajoissa, ja juna odottaa aina häntä».
»Luullakseni tulevat he jo tuolla»! sanoi Bideskuty iloisesti. Hän tiesi nyt varmasti säästyvänsä enemmiltä ystävänsä hyökkäyksiltä rakastamiensa koneitten vuoksi.
Ulkoa kuuluva kumea kavioiden kapse, huutaminen, viheltäminen ja nauru ilmoittivat ajopelien saapuneen Gyöngyösin rautatienasemalta. Suuri rakennus oli pian täynnä vieraita. Nuoret tytöt hyppelivät kuin kananpojat äitiensä ympärillä, lihavat isät pyyhkivät hikistä otsaa, sillä aurinko paistoi kuumasti tänä elokuun päivänä, ja kamarineitoset, palvelijat ja lähetit hakivat viimevuotisia lemmittyjään, ja löydettyään heidät varastivat suukkosia ja vaihtoivat tervehdyksiä, kunnes lämpiö, portaat ja käytävät olisivat vakavaluontoisesta englantilaisesta näyttäneet todellisilta mielipuolten oleskelupaikoilta.
Emännän on lausuttava muutamia ystävällisiä sanoja kaikille. Hänen on ylistettävä jokaisen tytön kauneutta ja ihmeteltävä jokaisen nuorukaisen jaloa ryhtiä, ja kehuttava vanhemmille heidän lastensa suloisuutta. Isännän, Bideskuty’n, ympärille on kokoutunut suuri joukko herroja, jotka nauraen kyselevät häneltä koneista ja myllystä. Vieraat ovat kaikki noita huolettomia ja varakkaita unkarilaisia aatelismiehiä. Varmasti on hullua puhuakaan sellaisen maan parantamisesta, joka kehittää niin suuria omaisuuksia ja osoittaa niin rajatonta vieraanvaraisuutta.
Nuoret, veikeästi ujostelevat tytöt pysyttelevät hyvin lähellä äitiensä hameita. Jokainen lähestyy vuorollaan hyväksytyin tavoin suutelemaan kreivitär Irman kättä ja saamaan ystävällisen taputuksen punastuvalle poskelleen. Nuorukaiset lyövät kantapäänsä yhteen ja tervehtivät niin sotilaallisesti kuin suinkin. Useimmat heistä ovat vielä jonkun ratsurykmentin »yhden vuoden vapaaehtoisen» vormussa, mutta toisten vakavammasta käytöksestä ja ulkomaalaisesta vaateparresta voidaan huomata, että he valmistautuvat valtiomiehiksi. Muutamat karkeihin kotikutoisiin tiukkoihin unkarilaisiin housuihin ja kiiltäviin saappaihin pukeutuneet eivät aio nähtävästi ruveta palvelemaan maataan eikä maakuntaansakaan, vaan aikovat pysyä kotonaan, kuten heidän isänsäkin ovat tehneet, valvoakseen niiden maiden viljelemistä, jotka muodostavat heidän perintönsä.
»Mutta missä Ilonka on»? kysytään yleisesti kaikilta suunnilta. Kantássy, joka on isäntäväen vanha etuoikeutettu ystävä ja tunnettu hulivili, selittää menevänsä hakemaan tytön, vaikka tämä olisi vielä parhaillaan kylpemässä.
Kreivitär Kantássy ennättää juuri sanoa varoittavasti: »Taivaan nimessä, Jenö, koeta nyt hiemankaan ajatella, mitä puhut»! ja huomata tyytyväisyydekseen, etteivät hänen tyttäriensä viattomat korvat ole kuulleet heidän isänsä sopimattomia sanoja, kun puutarhasta alkaa kuulua iloista naurua, ja vanha parooni Palotay, joka on läheinen sukulainen, juoksee hilpeästi erääseen ikkunaan ja vetää uutimet sen eteen.
»Ainoastaan rahalla!» selittää hän. »Jokainen katsoja maksakoon floriinin näystä».
Ja todellakin oli puutarhassa oleva kuva sellainen, että sen katselemisesta kannatti maksaa paljonkin. Yksinkertaisessa valkoisessa musliinipuvussa, kaunis tukka kierrettynä sievälle nutturalle hänen pienen päänsä takaraivolle ja leveälierinen hattu valahtaneena niskaan, poimi Ilonka, jolla oli suloisimmat kasvot, mitkä milloinkaan ovat hymyilleet miehille, muutamia ruusuja ja kiinnitti ne vyöhönsä ainoaksi koristeeksi. Ei ollut siis mikään kumma, että nuorukaiset kokoontuivat ikkunoihin katsomaan tuota suloista olentoa, eikä ollut hyvinkään ihmeellistä, että äidit tarkastelivat kateellisesti tuota kauneinta kauniitten joukossa, eikä sitäkään sovi kummastella, että kreivitär Irma katseli luonteenomaisin ylpeyksin voitonriemuisesti naisvieraihinsa ja mietiskelevästi miehiin, joiden joukosta hän helposti voi valita sopivan puolison tyttärelleen.
Viisi minuuttia myöhemmin tuli tuo loistava ilmiö Kantássyn tyttöjen kanssa, joiden ei millään tavoin halveksittava kauneus lisäsi vain hänen sulouttaan, lämpiöön reippaasti, suloisesti ja niin iloisena kuin leivonen, tietoisena oinasta kauneudestaan ja ilahduttaen omia hovimiehiään läsnäolollaan kuin pieni kuningatar.
»Vanhan enon kieltämättömin etuoikeuksin, kultaseni», sanoi vanha Palotay suudeltuaan kauniin tytön poskia. Kaikki nuorukaiset olivat silloin sen näköisiä kuin he olisivat toivoneet tukkansa nopeasti muuttuvan harmaaksi, että he siten olisivat saaneet saman toivotun etuoikeuden.
Mutta Ilonka hymyili ja niiasi kaikille yhtä suloisesti, suuteli vanhojen rouvien lihavia ja laihoja käsiä, ja salli hymyillen jokaisen vanhemman herran suudella kauniita poskiaan. Ainoastaan äidin terävä silmä huomasi tuon tuskin näkyvän punan ja luomien heikon värähtelyn, kun Ilonka huomasi Madách'in Ferin ja tervehti häntä.
Tämä oli vielä aivan nuori mies, joka oli pukeutunut jonkun ratsurykmentin vapaaehtoisten vormuun. Hän oli pitkä ja solakka, ja näytti hyvin kauniilta ahtaassa takissaan ja ahtaissa punaisissa polvihousuissaan, jotka muodostivat kirkkaan väriläikän Ilonkan valkoisen puvun vierelle. Mutta hänen isänsä oli tuhlannut poikansa perinnön rajattomaan vieraanvaraisuuteen, vanhanaikainen koti oli joutunut juutalaisten haltuun ja Madách’it elivät eräässä pienessä talossa Kecskemét'issä eivätkä voineet kouluttaa poikaansa valtiomieheksi. Liikkeessä oli huhuja, että poika menee pian naimisiin erään vieniläisen rikkaan kauppiaan tyttären kanssa.
Mutta kummallista oli, että nuorukainen näytti vastahakoiselta, eikä vanhalla kreivi Madách’illa ollut nähtävästi minkäänlaista vaikutusvaltaa poikaansa, vaan salli tämän jäädä naimattomaksi, vaikka rikas avioliitto, joka olisi korvannut menetetyn omaisuuden ja kullannut heidän vanhan pienen kruununsa, olisi voitu päättää jo aikoja sitten. Ferillä sanottiin olevan taipumusta sotilaselämään, jota ei pidetty oikein sopivana eikä kyllin ylimyksellisenä alana Madách'ien vanhan perheen jäsenelle, perheen, jonka suku ulottui taaksepäin aina tatarilaisten hyökkäykseen saakka. Ei voida siis ollenkaan ihmetellä, että kreivitär Irman kasvot synkkenivät, kun hän huomasi tyttärensä punastumisen ja kuuli miten sydämmellisesti ja suloisesti tervehdys: »Isten hozta» lausuttiin. Aavistamatta kumminkaan ollenkaan tuota nousevaa myrskyä seisoi Ilonka onnellisena, punastellen ja nauraen iloisesti, luvaten tanssivuoroja illan tanssiaisiin ja suostuen lukemattomiin ratsastus-, vene- ja kalastusretkiin, joita pantaisiin toimeen seuraavien päivien kuluessa.
Viisi minuuttia myöhemmin lyöpi suuri lämpiön kello kaksi kertaa, ja täsmällisesti minuutilleen aukaisee vanha Jánko ovet ja ilmoittaa päivällisen olevan valmis.
Kaikki ovat samanarvoiset tässä vieraanvaraisessa talossa, mitään muodollisuuksia, seurustelun sääntöjä ja etuoikeuksia ei käytetä, vaan iloisesti näyttävät isäntä ja emäntä tietä, nuorten ja vanhain vierasten seuratessa heitä nauraen ja hauskoin aavistuksin ruokasaliin. Mustalaissoittokunta on jo paikoillaan sen toisessa päässä ja kun vieraat tulevat huoneeseen, alkaa se soittaa mitä iloisinta csárdásta lopettamatta ennenkuin kukin on löytänyt paikkansa sen henkilön vierestä, jonka rinnalla kukin mieluummin haluaa istua.
Pöydän toisesta päästä loistavat isännän hyvännäköiset kasvot iloisesti vieraita vastaan, ja vastakkaisessa päässä istuu kreivitär kuin kuningatar kuunnellen, miten hänen pöytäkoristeitaan, hedelmien suuruutta ja puutarhan värikkäisyyttä imarrellaan. Ehkä hän tietää, että nuo kauniit lauseet ovat vain tavallisia kukkaiskielen ilmaisumuotoja, niin tavallisia heidän maassaan, ja muistaa, että hänen on toistettava ne silloin, kun hän vuorostaan matkustaa vierailemaan naapuriensa luokse, vaikka hän kumminkin on melkein varma, että hänen järjestelynsä, taloutensa ja keittotaitonsa ovat paremmat kuin kenenkään kuolevaisen tässä maailmassa. Tuollainen imartelu on kumminkin hauskaa kuunneltavaa, kun itse tietää varmasti, ettei se missään tapauksessa vastaa ollenkaan todellisuutta.
Piilossa äitinsä katseilta istuu Ilonka punastellen ja onnellisena. Feri on ihmeellisen taitavasti valloittanut paikan itselleen aivan hänen vierestään, ja iloiten voivat nyt nämä nuoret todeta, että he saavat istua vierekkäin ainakin kolme tuntia, sillä varmasti kuluu pitkälti aikaa, ennenkuin vanhemmat ihmiset ovat syöneet ja juoneet kyllikseen. Huudettuaan kovasti »Eläköön!» ja ojennettuaan täydet pikarinsa isäntää ja emäntää kohti, ovat vieraat käyneet ruokiin käsiksi. Ensimmäisten minuuttien kuluessa, kun pahin nälkä tyydytetään lautasellisella höyryävää lientä, ei mikään muu kuin lasien kilinä ja hopealusikoiden kalina keskeytä mustalaisten soittoa.
Palvelijat kulkevat reippaasti pöydän ympäri ja täyttävät täyttämistään laseja, jotka pian tyhjentyvät. Muutamien minuuttien kuluttua irtautuvat kielen kannat jälleen.
Bideskuty raukka saa kestää kiivaan hyökkäyksen kaikilta suunnilta uuden myllynsä ja koneittensa vuoksi. Hän pysyy taipumattomasi! kannallaan vedoten suunnitelmiinsa, joista hän ei itsekään ole oikein selvillä. Kaikki hänen vanhemmat vieraansa, jotka ovat samanarvoisia kuin hänkin ja sitäpaitsi varakkaita tilanomistajia, ennustavat mitä suurimpia onnettomuuksia, jotka tulevat häntä varmasti kohtaamaan, jos hän vain jatkaa noiden ulkomailta saatujen aatteittensa toteuttamista. Voihan kostava taivaantuli räjähdyttää nuo kirotut koneet ilmaan ja voivathan kaikki talonpojat tehdä kapinan noita pirullisia vehkeitä vastaan. Pienimmätkin muutokset niihin tapoihin, joilla monet sukupolvet ovat viljelleet maitaan, ovat näiden unkarilaisten aatelismiesten mielestä hullun yrityksiä ja kuulumattomia ennakkotapauksia unkarilaisen tasangon historiassa.
Mutta Bideskuty’n kreivi on miettinyt tätä kaikkea nuoresta pojasta alkaen, jolloin hänen isänsä aluksi koetti karkoittaa nuo ajatukset hänen aivoistaan. Koska vastustamishalu oli ne synnyttänyt, olivat ne muuttuneet vakaumukseksi, ja sitäpaitsi luuli hän varmasti onnistuvansa. Edistääkseen hulluja päähänpistojaan oli hän kumartunut melko syvälle salattuihin arkkuihin. Nyt uskalsi hän, kuten vanha pelaaja ainakin, panna peliin yhä enemmän ja enemmän ollen varma, että lopulta kumminkin onni kääntyy hänelle myönteiseksi, tuo rajaton onni, joka oli rakennettu tuon hänen suuresti parannetun menetelmänsä varmalle perustalle, ja jonka hän luuli saavuttavansa vähemmillä kustannuksilla ja työllä.
Bideskuty oli äärettömin kärsivällisyyksin lukenut läpi monta paksua kirjaa, jotka hän oli tilannut Budapestista, ja uskotteli nyt itselleen olevansa täydellisesti perillä lännen maitten uudenaikaisista suunnitelmista. Kuvitteluissaan näki hän jo olevansa maanviljelyksen tunnustettu erikoistuntija Puolan rajoilta Laithan rannoille saakka. Lukiessaan läpi nuo paksut kirjat oli hän saanut päähänsä jonkunlaista epämääräistä ja lisättyä tietomäärää lukuunottamatta jonkunlaisen toivon hankkia jotakin eroavaa nykyisiin elämäntapoihinsa. Hän alkoi haaveilla rikkauksista, hän, joka polveutui maantuotteilla elämään tottuneesta rodusta, alkoi epämääräisesti ikävöidä muitakin ylellisyyksiä kuin hienoa valkoista leipää ja maukkaita vanhoja viinejä. Edistys-sanan tarkoitus alkoi hänelle jo hieman selvitä, ja hän alkoi jo aavistaa, että maatilallaan asuvan unkarilaisen aatelismiehenkin elämällä voi olla muitakin velvollisuuksia kuin vahtia viljan kasvamista ja kesyttää villejä hevosia ajohevosiksi. Joskus tuo kummallinen vanhus paljasti itsensä, kuten silloinkin, kun hän kiusasi vanhaa Rosensteiniä, mutta hänen mielessään oli arvottoman sukuylpeyden rinnalla kumminkin epämääräinen tunne arvokkaisuudestaan ihmisenä.
Pöydän toisessa päässä oli Ilonka vihdoinkin rikkonut onnellisen vaitiolon.
»Minulle kerrottiin, ettet tulisikaan», sanoi hän syötyään liemen.
»Mutta sinähän tiesit paremmin, etkö tiennytkin»?
»En. Kuulin sinun matkustaneen Budapestiin karnevaaliin ja ajattelin…»
»Sinun pitää vain ajatella, että olet kauniimpi kuin kukaan muu tyttö, jonka jossakin voin kohdata. Kun Budapestissä näin jotkut kauniit kasvot, muistelin vain yhä enemmän sinua».
»Muistelitko minua»? sanoi Ilonka veikeästi hämmästyen.
»Kyllä kai sen tiedät, Ilonka», sanoi nuorukainen hilliten kiihkonsa.»Tiedät minun…»
»Hsh, hsh!» kuiskasi tyttö hermostuneesti. »Äiti katsoo tänne päin, ja olen varma, että kreivitär Kantássy voi kuulla puheemme».
Feri oli koettanut kuiskata niin hiljaa, etteivät ilmassa surisevat kärpäsetkään voineet sitä kuulla, mutta Ilonka oli kai kumminkin kuullut jotakin, koska hän punastui ja käänsi sinisten silmiensä katseen lautaseen. Oli hyvin hauskaa puhella näin ja haukata salaa kielletystä hedelmästä sillä aikaa kuin äidin silmät olivat kääntyneet muualle, ja iloinen puhelu, nauru ja mustalaisten iloinen soitto estivät kenenkään muun kuulemasta nuorukaisen kuiskauksia.
»Suoritan upseerin tutkintoni tulevan kuukauden kuluessa, Ilonka», sanoi Feri koettavasti.
»Vai niin».
»Ja sitten rukoilen toista sotaa preussilaisia vastaan».
»Mutta miksi? Sinuthan voidaan tappaa».
»Niin voidaankin», vastasi Feri hymyillen. »Se olisikin varmasti tämän vaikeuden parhain ratkaisu. Mutta jos saan elää tehdäkseni jotakin suurta, ääretöntä, joka kiinnittää maani huomion minuun raukkaan, niin silloin ehkä…»
»Niin», toisti Ilonka, »silloin ehkä…?»
Molemmat vaikenivat ja Ilonkan silmästä vierähti kyynel vyössä olevaan ruusukimppuun.
»Ehkä»! Molemmat tiesivät, miten epämääräinen tuo sana oli, ja tunsivat, että vaikka heidän rakkautensa olisi ollut kuinka suuri tahansa ja heidän surunsa ääretön, heidän kohtalonsa ja onnensa johtuivat vain tuosta arvoituksellisesta »ehkä», vanhempien suostumuksesta, jota ilman ei kukaan hyvin kasvatettu unkarilainen tyttö voi mennä naimisiin, koska hän on heidän vanhanaikaisten oikkujensa, heidän mielipiteittensä arvosta ja rikkauksista orja, kaiken tuon ulkonaisen komeuden palvelija, joka on niin välttämätön vanhojen mielestä, mutta joka nuorista näyttää niin surkealta ja mitättömältä.
»Ilonka, olet tehnyt minut hyvin onnelliseksi», sanoi nuorukainen hetken kuluttua.
»Onnelliseksiko? Miten sitten»? kysyi tyttö viattomasti.
»Sanomalla tuon sanan 'ehkä'».
Palvelijat tarjoilivat juuri lihaa, hedelmiä ja salaatteja. Kaikilta suunnilta kuului iloista hälinää, äänekästä naurua ja joskus raakoja piloja. Nämä kaksi istuivat kuin varjoisien lehvien suojassa olevat pienet linnut varmoina, ettei myrskyn raivo heitä saavuta, ja tyytyväisinä saadessaan silloin tällöin katsoa toisiaan silmiin ja sanoa joskus sanasen siitä, mikä oli lähinnä heidän sydäntään, silloin kun heidän vanhempiensa vaanivat silmät katsoivat johonkin muualle.
»Kaunis Ilonka näyttää istuvan hyvin hiljaa paikoillaan», kuultiin jonkun nauraen sanovan pöydän toisessa päässä, ja meluisa ja hyväntuulinen vanha Kantássy kohotti täysinäisen viinipikarinsa korkealle päänsä yläpuolelle.
»Juon tasankojen kauneimman tytön maljan», sanoi hän noustessaan ja lisäsi: »Kaunis Ilonka, tyhjennän tämän lasin kirkkaiden silmiesi, punaisien poskiesi ja tuon iloisen naurusi kunniaksi, jota en ole kuullut puoleen tuntiin»!
Tämä soi tilaisuuden lasien täyttämiseen, ja kaikki nuoret nousivat paikoiltaan ja menivät hiusmartoaan myöten punastuneen Ilonkan luo kilistämään lasejaan hänen kanssaan ja sanomaan: »Eljen»! Kaikki nuoret tytöt suutelivat häntä ja nuorukaiset olivat sen näköiset kuin he myöskin olisivat halunneet tehdä samoin. Vanhemmat vieraat suutelivat häntä kysymättä lupaa, ja niin jatkui melu pitkän aikaa kaikkien huomion kiintyessä Ilonkaan niin, että puheenaihe, joka oli hänestä niin mielenkiintoinen, syrjäytettiin jyrkästi vähäksi aikaa.
Pian kumminkin nousi nuori Bartócz, joka oli juuri äskettäin suorittanut tutkintonsa yliopistossa ja oli valmis astumaan valtion palvelukseen, ja puhui kauniisti emännän syntymäpäivän johdosta. Kaikki kuuntelivat hyvin tarkkaavaisesti, ja Ilonka sai tilaisuuden kuiskata hiljaa:
»Sitä ei kannata juuri ajatella, sillä äiti ei suostu siihen ikinä».
»Mitä luulet sitten isäsi ajattelevan, Ilonka»?
Tyttö pudisti kaunista päätään ajattelevasti.
»Isä on niin kiintynyt noihin koneihinsa ja riitoihinsa talonpoikien kanssa, että hän suostuu kaikkiin äidin ehdotuksiin kotirauhan vuoksi».
»Ilonka, toivon, että olisimme eläneet satoja vuosia sitten».
»Miksi»?
»Koska silloin olisin voinut ratsastaa tänne Kopélla keskellä yötä, kiivetä Bideskuty’n ikkunoihin nuoraa pitkin ja ryöstää sinut mukaani välittämättä äidistäsi, isästäsi ja muista. Noihin aikoihin ei välitetty rahasta eikä perhesuhteista myöskään. Kaikki olivat samanarvoiset, ja mies voi naida kenen hän vain halusi».
»Ah, miten suloista se mahtoi ollakaan, kun ei tytön tarvinnut kysyä äidiltään, ketä hän saa rakastaa».
»Eihän sinun tarvitse kysyä sitä nytkään, Ilonka», korjasi nuorukainen vakavasti, »sillä eihän kukaan voi estää sinua rakastamasta, ketä haluat».
»Mitä tuollainen rakkaus sitten hyödyttää», vastasi tyttö viattomasti, »ellen saa mennä rakastettuni kanssa naimisiin»?
»Rakkauteni sinuun, Ilonka, suo minulle muutenkin paljon iloa, vaikka en…»
»Hsh, hsh, äiti katsoo varmasti nyt tänne päin».
Tutkintonsa suorittanut nuorukainen lopetti puheensa, ja vielä kerran oli kaikkien vieraiden kilistettävä lasejaan emännän kanssa ja toivotettava hänelle onnea. Ilonkan oli pakko, kuten kaikkien muidenkin, mennä äitinsä luo, suudella tämän kättä ja sanoa muutamia sanoja onnentoivotukseksi. Hänen nuori sydämensä, joka ei vielä oikein ymmärtänyt tunteita, jotka uhkasivat sen täyttää, kiintyi hetkiseksi kokonaan äitiin, jolla oli hänen kohtalonsa kokonaan käsissään. Kun hän oli lausunut kauniin onnentoivotuksensa, kiersi hän kiihkeästi käsivartensa äitinsä kaulaan pyytäen hellää suukkosta sensijaan, että hän olisi kainosti suudellut äitinsä kättä.
»Ilonka, tyttöseni, rypistät vaatteesi», sanoi kreivitär Irma moittivasti.
Ja Ilonka, tuntien epämääräisesti tehneensä jotakin sopimatonta, jota hän ei ymmärtänyt, meni ujosti ja itkukurkussa paikoilleen.
Tämän jälkeen muuttui iloisuus paljon meluisammaksi. Miespalvelijat saivat täyttää ahkerasti laseja ja pulloja noista suurista tynnyreistä, joista toinen oli jo juotu aivan tyhjäksi. Mustalaiset eivät saaneet lopettaa soittoaan hetkeksikään, ja kuumissaan ja huohottaen kihnuttivat he iloista csárdásta innokkaasti. Unkarilainen vanha viini alkoi jo kohota muutamien jalojen paroonien tukkaan, ja kun heidän päässään vain on tarpeellinen määrä tuota ainetta, herää heissä aina intohimoinen rakkaus oman maansa kansanlauluja kohtaan.
»Kuulkaahan, mustalaiset», sanoi Géza Vécsery, joka omisti suuren kartanon Zemplén maakunnassa, ollen samalla myös tuon maakunnan maaherra, »soittakaa minulle lempilauluni 'Káka löven költ a rucza!' Soittakaa se niin, että kyyneleeni kuivuvat ja jokainen floriini livahtaa taskustani».
Ja Binecz Marko alkoi soittaa tunteellisesti tuota surullista ja suloisinta unkarilaista laulua.
Toisten jutellessa yhtä iloisesti kuin ennenkin kantoi Géza Véczery tuolinsa aivan soittajien viereen, ja istuen kahareisin sillä puoleksi tyhjennetty viinipullo kädessään antautui hän kokonaan lempilaulunsa kuuntelemisen suoman ilon valtaan ja heilutti päätään tuon omituisen tahdin mukaan. Hän istui siinä varmaankin puoli tuntia pakottaen mustalaisia toistamaan tuon saman säveleen yhä uudestaan, ja hänen suuren ilonsa todistukseksi vuosivat kyyneleet hänen poskilleen, sillä »Sirva vigad a Magyar!» [= Ilo itkettää unkarilaista.]
Hän oli nähtävästi kokonaan unhottanut jälkiruoat, sillä hän ei välittänyt enää mistään. Jokainen laulun toistaminen näytti kiihdyttävän hänen innostustaan ja hänen karjahduksensa »Uudestaan!» muuttuivat yhä äänekkäämmiksi.
»Hitaammin!» huusi hän joskus ja sitten taasen: »Nopeammin!» tahi »Kovemmasti!» »Aiotteko te, laiskat koirat, ruveta nukkumaan?» tahi »Mikä tuota kirottua viuluasi nyt vaivaa? Siinä ei ole enää ollenkaan ääntä! Ah, nyt minä ymmärrän», lisäsi hän nousten innostuneena seisoalleen. »Sillä on jano ja se haluaa juotavaa. Tämä viini kelpaakin vaikka enkeleille! Täällä, mustalaisen viulu, juo nyt! Juo nyt niin paljon, että virkistyt! Juo, sanon minä»!
Ja maaherra nousi hieman horjahdellen, otti viulun johtajalta ja kaatoi nauraen koko pullon sisällön siihen.
Kukaan ei pannut pahakseen hänen iloista kujettaan. Mustalainen salli hänen hyvin tyynesti huvitella viululla, sillä hän tiesi saavansa hyvän korvauksen soittokoneesta.
»Koetahan nyt, mustalainen», sanoi Géza Vécsery ojentaen miehelle viulun takaisin. »Olen varma, että se soi nyt paljon paremmin juotuaan tarpeekseen hyvää unkarilaista viiniä».
Onnettomuudeksi kumminkin ei viulu näiden olosuhteiden vallitessa ruvennut soimaan lainkaan. Mustalainen koetti pari kertaa vakavasti vetäistä käyrällään kieliä. Hänen viulusta saamansa äänet huvittivat äärettömästi maaherraa.
»Koeta uudestaan, mustalainen!» karjui hän. »Annahan minun näyttää sinulle, miten se on tehtävä, koska et näytä oikein osaavan!» lisäsi hän vetäisten viulun miehen kädestä. Mutta siiloin tapahtui tuo välttämätön onnettomuus, joko senvuoksi, että hän liikkui kömpelösti, tahi siksi, että mustahko soittaja käänsi viulun tarkoituksellisesti ylösalaisin, ja viini virtasi vapaasti ulos kastellen jalon kreivin ja mustalaisen kirjaimellisesti päästä jalkoihin asti.
»Ah, millaista hyvän viinin tuhlausta!» huudahti Vécsery nauraen. »Tuo viuluhan kiittämätön on! Tässä, mustalainen on sinulle jotakin, jolla voit kuivata sen suun».
Ja hän otti useita seteleitä taskustaan ja tukki ne viuluun yhtä iloisesti kuin hän äsken oli kaatanut siihen viiniä. Sitten hän luovutti soittokoneen mustalaiselle takaisin. Hän oli kujeillut tarpeeksi tällä haavaa.
Kaikki muutkin näyttivät jo nousevan pöydästä ja hajautuvan talon eri osiin tupakoidakseen tahi kuljeskellakseen puutarhassa.
Feri koetti pysytellä aivan Ilonkan läheisyydessä, mutta se ei ollut selvästi ollenkaan sopivaa, sillä kaikki nuorukaiset kokoutuivat yhteen tupakoimaan ja jokainen tyttö taivutti kauniin päänsä toverinsa puoleen kuin kaunishöyheninen visertävä lintu, ja kuiskaili asioita, jotka kiinnittivät ainoastaan tuollaisten sievien naissuvun edustajain mieltä.
Tämä päivä oli kenties hauskin, mitä nuo nuoret olivat milloinkaan keskenään viettäneet. Ilonka unhotti kaiken varovaisuuden ja uhmasi äidin kaikkein synkimpiäkin katseita antautuen valoisten unelmiensa suoman onnen valtaan. Kuten lapsi, joka leikkii aivan uudenaikaisen ja mieltäkiinnittävän lelun kanssa ymmärtämättä ollenkaan sen haurautta ja muistamatta sen olevan tehdyn vain hetken iloksi, leikki Ilonkakin tämän uuden tunteen kanssa, jonka nuoren kauniin upseerin tuliset sanat olivat sytyttäneet hänen sydämeensä.
Koko päivän haaveili hän asioista, joita hän ei juuri ollenkaan ymmärtänyt — miehen intohimosta, avioliitosta ja onnellisesta yhdyselämästä hänen kanssaan, jota oli jo mitä suurin autuus kuunnellakin, kun hän kuiskasi niin usein ja, ah, niin tulisesti: »Rakastan sinua, Ilonka!»
Illalla kotiljongin pitkien vuorojen aikana, iloisen illallisen kestäessä ja tulista csárdásta tanssittaessa oli Madáchin Feri hänen läheisyydessään. Kun hän istuutui tytön viereen, voi hän tuntea, miten tytön hieno musliinihame kosketti hänen polveensa. Silloin tarttui hän vapisevin käsin tuohon pehmeään kankaaseen sivelläkseen sitä joko hellästi tahi hypistelläkseen sitä hermostuneesti, koska hänen rakkautensa kasvoi vain kasvamistaan tuota äärettömän suloista tyttömäistä olentoa kohtaan.
Ja niin viattomasti kuin lapsi vastasi hän nuorukaisen tuliseen katseeseen, ymmärtämättä ollenkaan, miksi hänen poskensa lämpimästi punastuivat, pieni käsi vapisi ja sydän löi niin kiivaasti. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut aivan erillään tuosta iloisesta joukosta tanssiessaan kotiljongia ja katrillia. Hän ei kiinnittänyt huomiota käsiin, joihin hän kosketti, ei katseihin eikä muihin sanoihin kuin noihin muutamiin, jotka hän nyt oli kuullut niin usein, mutta jotka tuntuivat sisältävän äärettömästi suloa, kun ne toistamistaan toistivat: »Rakastan sinua, Ilonka»!
Rakkaus! Mitä tiesi tämä lapsi rakkaudesta, tuon virran voimakkuudesta, jonka padon hänen oma sievä kätensä oli murtanut? Hän oli tuntenut Madáchin Ferin lapsuudestaan alkaen, jolloin hän ollen todellinen nelivuotias kuningatar oli hallinnut tuota viisi vuotta vanhempaa kaunista poikaa, joka silloinkin jo oli osannut sanoa: »Rakastan sinua, Ilonka!» Niin, hän oli sanonut sen silloin ja hän kuiskasi sen nyt, ja koska hänen sydämensä vastasi siihen, kuulosti se nytkin yhtä lapselliselta, suloiselta ja viattomalta.
Ja nuorukainen, tietäen hieman enemmän maailmasta ja aavistaen hämärästi tämän valoisan unelman välttämättömän lopun, antautui kokonaan hetken suoman onnellisuuden valtaan. Hän ei voinut sanoa tytölle paljonkaan, sillä läheisyydessä oli aina joku, joka voi kuulla nuo suloiset tyhmät sanat, joita rakkaus alussa kuiskailee vain yhteen korvaan, mutta hän voi silloin tällöin kumartua ottamaan tytön viuhkan tahi nenäliinan lattialta ja tuntea ojentaessaan ne hänelle, hänen hentojen sormiensa hetkellisen kosketuksen. Hän voi myöskin silloin, kun ei kukaan katsonut ja kaikkien äitien silmät olivat kiintyneet tarkkaavaisesti seuraamaan jotakin mutkallista vuoroa, kumartua eteenpäin ja katsahtaa suoraan noihin sinisiin silmiin, joita tyttö piti tavallisesti ärsyttävästi maahan luotuina.
Tällaista ja hieman muutakin voi hän tehdä ja tekikin, keskustellen kumminkin tytön kanssa aivan jokapäiväisistä asioista ollen pakotettu karttamaan tuota, joka oli niin lähellä hänen sydäntään. Mutta hän katsoi kumminkin tyttöön koko ajan kiinnittäen mieleensä jokaisen tuon tyttömäisen vartalon pienimmänkin piirteen — valkoisen niskan, joka hennosti kohosi valkoisen musliinin pehmeistä laskoksista, ohuet ruusunpunaiset korvat, joita kullanväriset kiharat peittivät, ja nuo alaspainuneet suuret luomet, jotka levittivät tummat varjonsa pehmeille persikanvärisille poskille.
Ah, hän oli juhlallisen kaunis, tuo tämän rikkaan hedelmällisen maan suloinen tuote, joka oli kuin hurmaava, puolivillin ympäristön muodostamaan kehykseen kiinnitetty jalokivi! Sovinnaisuuden läpitunkemattomat seinät ympäröivät hänet niin, että ne olivat puristaneet kokoon hänen puhkeamaisillaan olevan luonteensa ja uhkasivat muuttaa tämän Luojan täydellisen työn tuollaiseksi ajattelemattomaksi ja sieluttomaksi nukeksi, jollaisiksi hänenlaisensa ja -rotuisensa vähitellen kehittyvät. Hänestäkin oli tuleva, kuten muistakin, noiden suurten vieraanvaraisten linnojen kaunis koristus, joiden valtijattareksi hän sitten lopulta oli pääsevä, kuuliainen vaimo miehelleen — talon hallitsijalle, tyytyväinen seuraamaan kaikkia perinnäistapoja, jotka ovat olleet voimassa kokonaisia vuosisatoja, halukas ehkä kumminkin pukeutumaan hieman eri tavalla kuin hänen isoäitinsä tahi isoäidinäitinsä ja verhoamaan kauniin ruumiinsa ehkä erikuosisiin vaatteihin, mutta jättämään kumminkin järkensä ja sielunsa samalle tasolle koettamattakaan ollenkaan kehittää henkisiä lahjojaan, luullen itsepäisesti kaikkea tuollaista porvarilliseksi ja arvottomaksi niiden heidän vanhain sukuinsa jälkeläiselle, jotka ovat tehneet heidän maansa kuuluisaksi lukematta ainoatakaan kirjaa ja kirjoittamatta kirjettäkään.
»Rakastan sinua, Ilonka!» kuiskasi nuorukainen jokaisen kotiljongin vuoron välissä.
Ja Ilonkan korvat kuumenivat noiden hellien ja intohimoisten sanojen vaikutuksesta, joita hän ei nuoruutensa, viattomuutensa eikä väärään suunnatun sivistyksensä vuoksi juuri ollenkaan ymmärtänyt. Ja kuinka hän olisi voinutkaan ymmärtää, hän, joka oli saanut kehittyä, kuten hän oli saanut, jonka ei oltu sallittu milloinkaan seurustella keidenkään muiden kanssa kuin omien vanhempiensa, joka ei milloinkaan ollut lukenut riviäkään, jota eivät hänen äitinsä ankarat silmät olleet ensin tarkastaneet, ja jolle ei milloinkaan oltu opetettu eikä näytetty mitään, josta hän olisi voinut oppia tuntemaan ihmissydäntä ja miesten sielussa raivoavia intohimoja?
Pieni tyttö raukka, olisiko hän voinutkaan tietää rakkaudesta muuta kuin, että oli niin hauska kuunnella tuon ainoan puhuvan siitä, joka tanssi csárdásta niin jumalallisesti ja oli niin komean näköinen vapaaehtoisten vormussa. Hän salli sekä itsensä että hänen vaipua näihin valoisiin unelmiin, tottumaton kun hän oli ajattelemaan tulevaisuutta ja tyytyen aina nykyisyyteen, joka oli niin suloinen. Hän ei muistanutkaan, että tällaiset unelmat aina loppuvat, eikä ajatellutkaan, että sellainenkin maailma on olemassa, jota ei ole tehty musliinipuvuista, kotiljongeista eikä kauniista vapaaehtoisista upseereista, jossa töykeät sanat usein valloittavat noiden hellästi kuiskattujen »Rakastan sinua!» sijan, ja jossa todellisuus säälimättömin sormin hajoittaa nuorten tyttöjen runolliset kuvittelut kaikkiin tuuliin muuttaen heidät usein surullisiksi, joskus koviksi, mutta aina pettyneiksi, sillä ei mikään todellisuus, vaikka se olisikin valoisa, voi kilpailla seitsentoistavuotiaan tytön aivoissa syntyneitten haaveitten kanssa.
Kun jokainen oli mennyt nukkumaan tanssittuaan, huviteltuaan ja leikittyään tuntikausia, uneksiakseen uusista tanssiaisista, huvituksista ja leikeistä, tiesi Ilonka varmasti, että hänen äitinsä tulo hänen huoneeseensa tähän tavattomaan aikaan tarkoitti ankaraa nuhdesaarnaa. Hän oli koko päivän ollut äärettömän varomaton, ja huolimatta äidin synkistä katseista ja vanhempien naisten kuiskaavista huomautuksista oli hän osoittanut Madách’in Ferille mitä suurinta huomaavaisuutta.
Kreivitär Irma ei aikonut olla vihainen, sillä sisimmässä sydämessään oli hän aivan varma, että hän rakasti tytärtään ja huolehti vain tämän onnellisuudesta, kun hän rupesi teroittamaan hänelle samaa kuin hänelle itselleenkin oli opetettu, että rakkaus on ainoastaan luvallista silloin kun kuuluisan suvun edustaja suurine omaisuuksineen ilmestyy kosijaksi. Hän oli varma, että köyhyys ja polkunaiminen aiheuttavat vain kaikenlaista kurjuutta, ja olisi ollut mielestään aivan luonnoton ja rikollinen äiti, ellei hän olisi ajoissa selittänyt noita asioita Ilonkalle sellaisin tavoin, että tämä vasta osasi karttaa tuollaisia vahingollisia lähentelemisiä ja lopettaa ne silloin, kun ne ahdistivat häntä.
»Tulin sanomaan sinulle, Ilonka, että olen ollut sinuun äärettömästi tyytymätön», aloitti hän kuivasti.
»Minuunko, äiti»?
»Käyttäytymisesi tuon rutiköyhän Madách'in kanssa oli kovin sopimatonta».
»Ah, äiti»!
»Jokainen huomasi sen tänään. Minunkin oli pakko hävetä puolestasi koko illan».
»Äiti»!
Pieni tyttö raukka, hän oli niin katuva ja surullinen. Hän tiesi kyllä olevansa hieman syyllinen, mutta hän oli huvitellut niin äärettömästi tänään. Pari suurta kyyneltä oli jo valahtanut hänen poskilleen, sillä äiti teki torumisillaan hänet aina onnettomaksi.
Ja äiti aloitti tuon vanhan läksyn, kuinka nuoren jalon tytön pitää käyttäytyä, kuinka hän ei milloinkaan saa sallia kenenkään nuoren miehen, ei enemmän toisen kuin toisenkaan, osoittaa huomaavaisuutta, elleivät hänen vanhempansa ole jo ennakolta luvanneet hänen tehdä niin, ja kuinka sellainen käyttäytyminen kuin llonkan tämäniltainen oli epäneitseellistä. Äiti uhkasi, että jollei Ilonka korjaa erehdystään seuraavana päivänä, saa hän viettää lopun ajasta, jonka vieraat vielä viipyvät talossa, omissa huoneissaan yksinään.
Äiti oli hyvin kaunopuheinen ja Ilonka hyvin, hyvin onneton. Kun hänen äitinsä lopultakin poistui saarnattuaan puoli tuntia lasten velvollisuuksista vanhempiaan kohtaan ja neitseellisestä pidättyväisyydestä, heittäytyi tuo pieni tyttö raukka vuotelleen rajusti itkien. Ei milloinkaan koko seitsentoistavuotisen elämänsä aikana ollut hän ollut näin onneton. Suloinen pieni idylli oli hiipinyt hänen elämäänsä ja hyväillyt hänen nuorta mieltään sellaisin runollisin kuvitteluin, ettei hän niitä oikein ymmärtänytkään, mutta ankara todellisuus oli, käyttäen äidin parhaita silkkisormikkaita, sormuksilla koristetuin ylimyksellisin sormin hajoittanut nuo unelmat. Hänen surunsa oli samanlaista kuin lapsen, joka näkee mieluisimman leikkikalunsa vietävän pois ymmärtämättä ollenkaan julmuuden syytä. Onko maailmassa mitään niin liikuttavaa surua kuin lapsen? Tuskinpa, sillä se ilmaisee ääretöntä toivottomuutta, koska lapsi ei ymmärrä muuta kuin nykyisyyttä eikä voi käsittää, että sellainen tulevaisuuskin on ehkä olemassa, joka huojentaa kaikki surut.
Ilonka itki itsensä nukuksiin ja näki jälleen sellaisia unia, että ne pakottivat hänet unohtamaan todellisuuden — ankaran äidin yölliset torumiset — ja toivat hänen mieleensä vielä kerran nuo kauniit nuoret kasvot tummine silmineen, jotka aina jollakin tavoin pakottivat hänet punastumaan, kun hän sattui katsomaan niihin, ja hänen korviinsa nuo hellästi kuiskatut sanat, suloisemmat kuin lintujen laulu tahi enkelien kuorot: »Rakastan sinua, Ilonka»!
Unkarin tasankojen työtäkysyvimpiä aikoja on toisen sadon kokoaminen, joka on tehtävä nopeasti ennen varhaisten syyssateiden alkamista. Silloin jää aina tarpeeksi aikaa puimiseen ennen viininkorjuuta. Joka vuosi tähän aikaan ovat pellot Kisfalun ympärillä täynnä työmiehiä. Noilla Keményn Andráksen palkkaamilla sadoilla raatajilla ei ole juuri paljon levähtämisen eikä puhelemisen aikaa, sillä isännän silmä seuraa jokaista, ja hänen johdollaan on hauska työskennellä, koska hänellä on aina iloinen sana tahi hauska kokkapuhe jokaiselle. Kun aurinko paistaa paljaaseen selkään ja polttaa luihin asti, ja kun raskaitten viikatteiden heiluttaminen väsyttää lihakset kokonaan, virkistää ja innostaa tuollainen suuresti.
Mutta tänään tuntuu täydellinen toimettomuuden henki täyttäneen ilmaston ja laskeutuneen tuon rikkaan talonpojan pelloille, sillä ratsastaessaan joukosta joukkoon koettaa hän turhaan sekä kehoituksin että nuhtein yllyttää työmiehiään jatkamaan levähtämättä töitään. He seisovat vain liikkumattomina nojaten viikatteihinsa, piiput hampaissa ja katse suunnattuna muutamaan erityiseen paikkaan taivaanrannalle, tuonne tasangon toiselle reunalle, josta kohoava musta savupatsas pimittää kauniin purppuranvärisen taivaan. Paljain käsivarsin, jaloin ja yläruumiin, ja jaloissaan unkarilaiset leveät pellavahousut antavat he tyynesti polttavan keskipäivän auringon paahtaa selkäänsä, ja tupakoiden he joko miettiväisesti katselevat tuonne kauas tahi kokoutuvat kiihkeästi ja innoissaan pieniin joukkoihin kuiskailemaan keskenään silloin kun isäntä sattuu olemaan selin heihin.
»Hei te laiskat ja kelvottomat veitikat», huutaa András aina vähänväliä, »tänään kaipaavat hartianne isäni raskaan kepin sivalluksia! No, Rezsö, tartu viikatteeseesi! Miska, pistä piippusi taskuusi heti! Ryhtykää nyt kaikki työhön ja ellei tämä pelto, kun puolen tunnin kuluttua palaan, ole niin sileä kuin tasanko tuolla, vannon, että joku teistä saa maistaa, miltä uuden piiskani sivallukset tuntuvat».
Häveten hajautuu muudan laiskurien joukko ja miettivästi tarttuvat muutamat viikatteihinsa ja alkavat hitaasti niittää heiluvaa viljaa.
»Tästä ei ole mitään hyötyä, András», sanoo muudan nopeasti ja päättäväisesti nojautuen jälleen viikatteeseensa. »Miten voisimmekaan työskennellä Jumalan luomalla maalla sulin käsin, kun pirun omalle työpaikalle ei ole viittätoista kilometriäkään»?
»Hei», vastaa András iloisesti, »jos kartanonomistaja onkin palkannut pirun työskentelemään puolestaan, ei minun viljani saa senvuoksi turmeltua leikkaamattomana»!
»Kyllä kai sen tiedät, András, että tarpeen vaatiessa työskentelemme kyllä puolestasi niin, että selkämme katkeavat, mutta tänään on se jostakin syystä mahdotonta. Sellainenkin voi olla mahdollista», lisäsi talonpoika synkästi, »että sinä jo tulevana vuonna annat meidän nähdä nälkää ja palkkaat pirun apulaiseksesi».
»Oikein puhuttu, Rezsö», sanoi eräs toinen nuori jänteväkäsivarsinen ja leveärintainen atleetti, jonka paljas yläruumis loisti auringonpaisteessa kuin ajan ruskettama elefantinkin.
»Niin, tasangoilla työskentelemisestä ei ole juuri enää mitään hyötyä, kun piru jo leikkaa viljaa. Luullakseni tulevana vuonna kylvöäkin hän jo, jolloin kaikki voimme lopettaa hommamme ja odottaa, kunnes kuolemme nälkään».
»On jo aika, että Tarna tulvii ja hukuttaa meidät kaikki, ennenkuin piru vie sielumme».
»Höpö, höpö», sanoo András kärsimättömästi, »Mitä meillä Kisfalun asukkailla on tekemistä Bideskuty’n perkeleen kanssa? Luullakseni kartanonomistaja on hullu kaikkine koneineen, mutta te kaikki olette vielä hullumpia, kun vaivaatte aivojanne ajattelemalla hänen hommiaan. Olette sitäpaitsi aika konnia, jos kulutatte päivän tekemättä mitään teille maksamastani palkasta».
»Tuo on kyllä hyvä, András, mutta et voi palkata jokaista Tarnan tällä puolen asuvaa työkykyistä miestä hommiisi. Toivon, että voisit, sillä silloin ei veljenkään olisi pakko työskennellä Bideskuty’n herralle. Sen hän kumminkin tekee peläten ja vapisten, jottei piru katkaisisi hänen selkäänsä silloin kun hän kumartuu työhönsä».
»Siellä ovat myös minunkin nuoremmat veljeni käyttämässä noita pirullisia koneita, jotka leikkaavat ja sitovat viljan ratasten avulla. Laczi, joka on nuorin, kertoi minulle», lisäsi talonpoika pelokkaasti kuiskaten, »että hän epäselvästi näki mustan miehen, jolla oli häntä ja pitkät korvat, istuvan toisen härän sarvien välissä, kun tuo viaton eläin raukka veti tuota kirottua konetta. Laczi sanoi olleensa vähältä pudota istuimeltaan».
»Hän joi varmasti liian paljon äitinne antamaa viiniä ennen työhön lähtemistään sinä aamuna», sanoi András koettaen nauraa. Mutta hänen naurunsa kuulosti väkinäiseltä ja luonnottomalta. Kaikki isä Ambrosiuksen opetukset eivät olleet voineet karkoittaa kokonaan tuota talonpojille niin ominaista taikauskoisuutta hänen aivoistaan, ja vaikka András koettikin olla katsomatta Bideskuty’yn päin, kääntyivät hänen silmänsä kumminkin vaistomaisesti hedelmällisten peltojen ja hiekkatasankojen yli tuohon mustaan savupatsaaseen, jonka hän tiesi kohoavan Bideskuty’n uuden myllyn piipusta.
Hän oli kuullut Rosensteiniltä, että kaikki koneet, joita tarvittiin vehnän jauhamiseen jauhoiksi höyryn voimalla, olivat valmiina paikoillaan myllyssä, ja saanut selville, että kartanonomistaja aikoi panna myllynsä käyntiin tänään. Isä Ambrosius oli tietysti selittänyt hänelle tarkasti höyryn voiman ja käytön, mutta Keményn András oli, huolimatta rikkauksistaan ja saamistaan opetuksista, kumminkin vielä talonpoika sydämeltään, eikä hän voinut estää ruumistaan vapisemasta eikä itseään luomasta levottomia katseita taakseen joka kerta, kun hän huomasi nuo mustat savupilvet, jotka muodostivat ruman läikän sileälle, hänelle niin rakkaaksi tulleelle taivaanrannalle.
Hän oli selvästi pulassa, miten tyynnyttää pelkäävät työmiehensä, koska hän oli hieman säikähtynyt itsekin. Levoton joukko oli kokoutunut isäntänsä ympärille ja kaikki olivat innokkaat saamaan jonkunlaista lohdutusta häneltä, sillä isä Ambrosiuksen jälkeen ei kenenkään, ei edes kreivinkään, luultu omaavan niin paljon tietoja kuin Andráksen. Kaikenikäiset nuorukaiset ympäröivät hänet innoissaan, kiihkoissaan ja iloiten saadessaan puhua pelostaan aina myötätuntoiselle isännälle. Jokaisella oli joku juttu kerrottavana hänelle isästään, veljestään tahi pojastaan, jotka työskennellessään päivät pitkät lähellä tuota salaperäistä rakennusta (joka varmasti oli pirulle pyhitetty paikka,) olivat tavalla tahi toisella tunteneet paholaisen läsnäolon, pirun, joka nyt kuljeskeli valtatiellä ja pistäytyi jokaiseen taloon ja ravintolaan sitten kuin kartanonomistaja oli pyytänyt hänet avukseen. Naisetkin olivat lopettaneet sitelemisensä ja juttelivat samasta asiasta. He polkivat vihaisesti laihoja ruskeita jalkojaan maahan ja heristivät nyrkkejään tuolle etäiselle savupatsaalle, joka oli ensimmäinen saatanalle sytytetty uhrivalkea kauniilla tasangolla. Iloisen värisine pumpulihameineen, koristeltuine pellavapaitoineen, ahtaihin liiveihin puettuine hoikkine vartaloineen ja somistaviin solmuihin sidottuine keltaisine huiveineen, jotka suojelivat heitä polttavalta auringolta, muodostivat he maalauksellisen ryhmän vihaisia raivottaria, jotka varmaankin voivat karkoittaa toimeliaammankin pirun paikkakunnalta. András tunsi, että oli hyödytöntä kehoittaa heitä työhön nyt.
»Erzsi, kaunokaiseni», sanoi hän iloisesti, »jos katselet noin tulisesti Bideskuty’yn päin, viekoittelet varmasti pirun suoraan tänne, sillä hän voi luulla katsettasi omasta pätsistään lähteneeksi säteeksi».
»Anna minun olla rauhassa piloiltasi tänään, András, sillä isäni työskentelee tuolla saatanan rakentamassa myllyssä. Kartanonomistaja lupasi hänelle suuren palkan ja uhkasi olla ottamatta häntä työhönsä ollenkaan tänä viljankorjuuaikana, ellei hän suostu. Isäni meni senvuoksi tänään kirkkoon ehtoolliselle, ja isä Ambrosius antoi hänelle koko litrallisen pyhää vettä. Mutta kun isäni läksi tuohon jumalattomaan työhön, itki äitini niin, että hänen sydämensä oli haljeta, ja minustakin tuntuu, etten näe häntä enää milloinkaan hengissä. Ah, miksi ei piru vie kartanonomistajaa mukanaan helvettiin, koska hän pitää niin paljon paholaisesta»? lisäsi kaunis Erzsi heristäen nyrkkiään uhkaavasti kaukaa kohoavalle savupatsaalle.
»Poikani Imre tekee myöskin jotakin työtä rakennuksessa», sanoi muudan vanha nainen itkusta värisevin äänin.
»Jos hänelle vain tapahtuu jotakin pahaa, haluan…»
»Hush, hush», huudahti András, »tuollaiset puheet on kielletty Kisfalussa. Bideskuty’n herra on teidän isäntänne ja teidän on tehtävä työtä hänelle silloin kun hän käskee. Jos teette velvollisuutenne, ei piru voi mitään teille».
»Meidän velvollisuutemme ei ole suojella ketään, joka toimii yhdessä saatanan kanssa», sanoi Erzsi tulisesti.
»Ei ollenkaan»! mumisivat muutamat joukosta.
»Laczinkin on lopetettava työnsä siellä», sanoi eräs mies.
»Hänellä ei ole mitään oikeutta luovuttaa sielujamme perkeleelle», sanoi toinen.
»Uskon hänen luvanneen pirulle niin ja niin monta sielua palkaksi työstä, jota piru tekee hänelle», vihjaisi muudan vanha ryppyinen nainen, jonka kaikki pojat työskentelivät Bideskuty’lle.
»Emmekä tiedä, kenenkä vuoro on seuraavalla kerralla».
»On tämä kaunista»!
»Bideskuty’n herra saa varmasti katua tätä vielä», kuultiin nyt jonkun sanovan hyvin uhkaavasti.
Tämä kourallinen huolettomia ja hieman laiskoja, mutta tavallisesti aina iloisia talonpoikia kiihdytti vähitellen mielensä taikauskoisen pelon aiheuttamaan hermostuneeseen tilaan, kieltäytyen jyrkästi kuuntelemasta Andrásta. Hän teki voitavansa rauhoittaakseen naisia, jotka vain pahensivat asian monenkertaisesti vaikeroimisillaan, nyyhkytyksillään ja rukoilemalla Jumalaa rankaisemaan tuota roistoa, joka oli kutsunut ihmisten vihollisen tähän rauhan ja runsauden rakastettuun maahan.
Äkkiä käänsi muutaman naisen kimakka huuto kaikkien huomion suuntaan, johon vaimo viittasi pitkällä laihalla käsivarrellaan, vapisten kuin haavan lehdet tuulessa.
»Katsokaa, katsokaa», huusi hän vapisevin huulin, »helvetin liekkejä! Poikani, Miska, Andor ja Iven palavat perkeleen sytyttämän tulen liekeissä! Auttakaa, auttakaa, näen heidän hukkuvan silmieni edessä! Olkoon Bideskuty’n herra kirottu, koska hän on usuttanut perkeleen kimppuumme»!
Kaikki katselivat vapisten pelosta tuota kaukaista savupatsasta, josta silloin tällöin näkyi kirkkaita säkeniä. Ne näyttivät näistä tietämättömistä ihmisraukoista manalan tulelta, joka oli tuhoava heidät ja heidän perheensä.
Naiset kohottivat käsivartensa korkealle ja kiroilivat huutaen häntä, joka oli aiheuttanut maalle tällaisen onnettomuuden. Muutamat olivat heittäytyneet maahan ja painettuaan kasvonsa polviensa väliin itkivät ja vaikeroivat he heilutellen ruumistaan kuin suuressa tuskassa. Miehet heristelivät uhkaavasti nyrkkejään ja kiroilivat hampaittensa välistä yhtä katkerasti.
András oli kerrankin elämässään joutunut sellaiseen pulaan, ettei hän voinut hauskoin puhein eikä iloisesti nauraen ilahduttaa työmiehiään, joita hän rakasti kuin ystäviään ja vertaisiaan, ja joiden ajatukset ja tunteet hän aina niin hyvin ymmärsi, koska hän kuului heidän joukkoonsa olematta millään tavalla arvokkaampi varakkaisuutensa vuoksi. Hänen sydämensä melkein murtui nähdessään reippaitten poikiensa seisovan uhmaavasti, toimettomina ja kiroillen, joka erosi niin suuresti tuosta tavallisesta iloisesta kevytsydämisyydestä, jollaisessa mielentilassa he tavallisesti työskentelivät hänelle, koska se on unkarilaisen luonteen luonteenomaisin perusaines. Hänellä ei ollut myöskään isä Ambrosiuksen suuria tietoja, ei hänen kaunopuheliaisuuttaan eikä vakaumustaan, jotka ehkä olisivat voineet tukahduttaa näiden taikauskoisten pelon, vaan ainoastaan suuri rakkaus lähimmäisiinsä, ja sen avulla hän koettikin vaikuttaa heihin monin tavoin. »No mutta Panna, kaunokaiseni, älä pane nyt sitä niin pahaksesi, ja Erzsi, kultaseni, isäsi on täydellisesti turvassa. Ruvetkaa nyt töihin ja uskokaa sanojani, ettei kenellekään tapahdu mitään onnettomuutta. En kyllä ymmärrä noita kirottuja vehkeitä, mutta varmasti ei pirulla niiden valmistamisessa ole mitään tekemistä. Muistatte kai kaikki, että sen rakentajat tulivat Budapestista, eivätkä he olleet ollenkaan pirun näköisiäkään. Kaikki on hyvin ja pian totutte näkemään, miten koneet tekevät monta työtä, joita ennen on tehty käsin. Tiedän ne aivan vaarattomiksi, ja ellei Bideskuty’n herra anna teille tarpeeksi työtä tulevana talvena elääksenne, on minulla kumminkin aina hommaa sellaisille käsille, jotka eivät halua laiskoitella. Katsokaa nyt minua kaikki suoraan silmiin sen sijaan, että tuijotatte tuohon kaukaiseen mustaan savuun. Ettekö halua täyttää velvollisuuttanne ja ruveta jälleen työskentelemään? Vannon, että siten parhaiten kartoitatte perkeleen oviltanne».
Syntyi pitkä vaitiolo, jonka kestäessä Keményn András seisoi heidän keskellään loistavin ruskein silmin, ja pakottaen ystävällisesti sydämestään virtaavien magneettisten voimien avulla jokaista kääntämään päänsä ja vastaamaan hänen rehellisten ja myötätuntoisten silmiensä katseeseen.
»No, me koetamme, András», vastasivat vihdoin muutamat miehet, ja naiset alkoivat kuivata kyyneliään ja ryhtyivät jälleen työhönsä.
Ihmiset hajautuivat vähitellen töihinsä, ja András nousi huokaisten tammansa selkään ja ratsasti eräälle kauempana sijaitsevalle pellolle, josta hän löysi samanlaisia laiskoittelevia mies- ja naisryhmiä, taikauskoista pelkoa ja samanlaista uhmailua. Melkein puoleen päivään saakka ratsasteli hän edestakaisin huolimatta siitä, että kuta ylemmäksi aurinko nousi hänen päänsä yläpuolella, sitä vähemmän voi hän tukahduttaa synkkää aavistusta, joka vähitellen valtasi hänen mielensä vastoin hänen parempaa tietoaan, kunnes hän lopulta huomasi kuuntelevansa kauhuissaan ja vaieten noita monenlaisia pelon ilmaisuja ja puheita pirusta, joita hänen omat työmiehensä eivät milloinkaan väsyneet kertomasta, sen sijaan, että hän olisi nuhdellut ja ilahduttanut noita taikauskoisia ja tyytymättömiä ihmisiä. Väsyneenä, hermostuneena ja levottomana ratsasti hän päivälliselle kotiinsa. Kisfalun päärakennus ei ollut juuri erittäin kodikas eikä mukavakaan. András oli rakennuttanut sivurakennuksen, johon hän oli sijoittanut keittiön ja pesutuvan, ja varannut pienen päärakennuksen, jonka ympärillä oli hyvätuoksuisten kuusamain ja jasmiinien ympäröimä kuisti, kotonaan asuinhuoneille. Suuri arkihuone jakoi rakennuksen keskeltä kahtia, kuistiin aukenevalta ovelta vastakkaisen seinän pariin ikkunaan, joista voitiin katsella laajalle pustalle. Sen kummallakin puolella oli kaksi makuuhuonetta, joista vasemmalla olevat oli juuri äskettäin rakennettu, kauniisti paperoitu ja maalattu.
Kun András tuli sisään, oli huone melko hämärä, sillä viileältä näyttävät viheriät uutimet estivät auringonsäteitä tunkeutumasta huoneeseen. Aivan ikkunan ääressä, jossa oli niin valoisaa, että voitiin työskennellä, istui Keményn Etelka kehräten. Hitaasti pyöritti hänen paljas jalkansa keskipäivän kuumuudessa rukinratasta samalla kun hän hiljaisin äänin hyräili surullisia unkarilaisia kansanlauluja.
Noissa ryppyisissä kasvoissa ei ollut enää mitään kaunista. Nuoruuden sulot ja terveys, jos niitä niissä milloinkaan oli ollutkaan, olivat hävinneet noiden vaikean orjuuden pitkien vuosien kuluessa, jotka Etelka oli viettänyt saidan miehensä katon alla. Syvälle vajonneen suun ympärillä oli kärsivällisesti kestettyjen nöyryytyksien ja kärsimysten uurtamia syviä vakoja, ja silmät olivat monien vuodatettujen ja vuotamattomien kyynelten himmentämät ja samentamat, mutta kun hän kuuli poikansa raskaat askeleet kuistilla, kirkastuivat hänen vanhat kasvonsa onnellisesta hymystä ja näyttivät nopeasti kokonaan muuttuvan — silmät loistivat ja kuihtuneitten huulien välistä näkyvät valkoiset hampaat muuttivat nuo surulliset kasvot hyvin nuorekkaiksi.
»Isten hozta, poikani», sanoi hän, »tulet aikaisemmin kuin osasin odottaakaan. Sári ja Katinka»! huusi hän kovasti, »tuokaa paisti pöytään heti, sillä isäntä on tullut kotiin»!
András tuli huoneeseen hyvin alakuloisen näköisenä, heitti hattunsa tuolille ja sanoi suudeltuaan äitiään:
»Äiti, en voi työmiehille mitään tänään, sillä he eivät voi ollenkaan työskennellä. Kun käännän heille selkäni, rupeavat kaikki heti tuijottamaan pustan yli tuonne, jossa musta savupatsas muistuttaa heitä tuosta kirotusta myllystä. Olen kiitollinen, että olet vetänyt uutimet eteen, jotten enää voi nähdä tuota pirun rakentamaa laitosta.»
»Olen iloinen kuullessani sinun nimittävän sitä niin», sanoi Etelka huoaten. »Tiedät, mitä sanoin sinulle jo heti siitä, kun Rosenstein sanoi kartanonomistajan rupeavan jauhattamaan viljaansa tulen ja savun avulla».
»Äiti rakas, olet pyhimys, ja yhtä varma kuin olen siitä, että joskus ennen olet ollut taivaassa, niin yhtä varmasti tiedän sinun sieltä oppineen, ettei piru kiinnitä juuri suurtakaan huomiota harrastuksiimme».
»Mutta, András, miten voitkaan puhua noin? Isä Ambrosiuskin sanoo, että piru vaeltaa maailmassa koettaen viekoitella ihmisiä syntiin ja sitten helvettiin».
»Kyllä, äiti, mutta hän ei mene koneihin käyttämään niitä. Olen lukenut kirjoista, että höyry sen tekee. En ymmärrä noita asioita enkä luullakseni haluakaan, sillä olen varma, että viime vuonna sain jauhoistani niin hyvän hinnan kuin joku toinenkin tässä maassa, ja jos se kaikkina vuosina on yhtä hienoa ja valkoista, en haluakaan valmistaa sen parempaa».
»Ja kumminkin, András, on kauheata ajatella, että kartanonomistajan hullut päähänpistot vievät monta Bideskuty’ssa asuvaa rakasta ystäväämme saatanan kynsiin».
András oli juuri vastaamaisillaan, kun hänen äitinsä nosti varoittavasti sormen huulilleen. Nuo pari kaunista talonpoikaistyttöä, jotka auttoivat Etelkaa talouden hoidossa, tulivat huoneeseen. He olivat orpoja, jotka olivat menettäneet vanhempansa muutamia vuosia sitten raivoavan kolerakauden aikana, ja jotka Etelka oli tuonut Kisfaluun ja opettanut heidät valmistamaan ruokaa, pesemään pyykkiä ja kehräämään. He toivat pöytään höyryävän paistin, paistetut perunat ja korit täynnä melooneja ja persikoita, kantaen kaikki nämä tavarat pienellä päällään tukien niitä toisella kauniisti kaareutuvalla kädellään toisen käden levätessä lanteilla.
András nousi iloisesti seisoalleen.
»Voi, äiti rakas, hyvä paisti karkoittaa parhaiten kaikki ikävät ajatukset! Hei, Sári kaunokaiseni, anna minulle suukkonen ja suurin haarikka kyökistäsi, että voin mennä hakemaan viiniä. Tarvitsemme kaikki paljon juotavaa, sillä ulkona on hirveän kuuma».
Kun András meni hakemaan viiniä tiilikellarista, jonka hän oli rakennuttanut talon varjoisimmalle puolelle, laskivat Sári ja Katinka tuon voimakkaan ruoan — mehukkaan paistin, perunat ja hedelmät — tammipöydälle, joka oli kiillotettu niin kiiltäväksi kuin kuvastin. Pöydän päähän asetettiin emännän nojatuoli ja sen viereen isännän. Tyttöjen omat paikat olivat pöydän toisessa päässä. Odottaessaan poikaansa jakoi Etelka paistin suurille lasitetuille savilautasille, ja heti kun András tuli takaisin, ruvettiin syömään veitsien ja lusikoiden avulla, ja isäntä kaatoi viiniä jokaisen haarikkaan.
Mutta ateria ei ollut niin hauska kuin tavallisesti. Sekä Etelka että András olivat levottomat ja vaiteliaat eivätkä pienet tytötkään uskaltaneet lörpötellä. He olivat peloissaan ja surulliset, sillä he eivät olleet milloinkaan nähneet isäntää niin hiljaisena. Toisen silmistä valui kyyneliä lautaselle, sillä hän luuli jotakin kauheata tapahtuneen.
Kun jokainen oli juonut haarikkansa tyhjäksi ja Etelka nousi paikoiltaan, korjattiin lautaset ja haarikat pois, ja András voi jälleen ruveta puhumaan asiasta, joka oli niin lähellä hänen sydäntään.
»Äiti, ajattelin viime puolituntisen kuluessa syödessäni paistia, että olen laiska ja kelvoton mies, ellen koeta vielä tällä viime hetkelläkin saada kartanonomistajaa luopumaan tuota kirottua myllyä koskevista itsepäisistä suunnitelmistaan. Luulen melkein varmasti, että Rosenstein puhuessaan puolestani kartanonomistajalle kaikista niistä ikävyyksistä, jotka tiedän tulevan, jos hän vain jatkaa talonpoikien kiusaamista noilla uudenaikaisilla laitoksillaan, teki sen hyvin laimeasti».
»Rosenstein selitti, ettei kreivi halua kuunnella kenenkään puheita.Hän on niin sydämestään kiintynyt tuohon kirottuun myllyyn».
Etelka oli alkanut kehrätä jälleen, ja rukinrattaan hyrinä säesti hiljaa heidän keskusteluaan. András tunsi olevansa hermostunut ja vieläkin epämääräisesti levoton. Hän käveli edestakaisin tuossa kapeassa huoneessa ja vetäisi aina silloin tällöin uutimet syrjään katsellen rypistetyin kulmin tuota mustaa savupilveä, joka vieläkin näkyi kaukaa taivaanrannalta.
»Ihmettelenpä, onko isä Ambrosius puhunutkaan siitä milloinkaan kreiville»? mumisi hän ääneen.
»Ystävällinen isä ei luultavasti ole uskaltanut puhua paljon pelosta, että kreivi suuttuu hänelle. Silloin olisi hänen pakko poistua Arokszállasin kirkosta, jonka pappina hän on ollut jo neljäkymmentä vuotta. Se murtaisi hänen sydämensä. Ei, ei»! lisäsi vanhus, »isä ei ole uskaltanut puhua».
»No silloin, äiti, uskallan minä», sanoi András päättäväisesti. »Ei ole vielä liian myöhäistä ja olen varma, että löydän sydämestäni oikeat sanat, joilla voin taivuttaa kreiviä luopumaan hulluista suunnitelmistaan, jotka aiheuttavat vain onnettomuutta, levottomuutta ja pelkoa. Hän on kai kumminkin niin ystävällinen, että hän kuuntelee minua. Ja sitäpaitsi», lisäsi hän keikauttaen päätään ja suoristautuen, »on minulla yhtä paljon työmiehiä kuin hänelläkin. Olen lainannut hänelle niin paljon rahaa, että minulla on oikeus keskustella hänen kanssaan silloin kun haluan. Voin ostaa tuon kirotun myllyn häneltä ja sitten hajoittaa sen, jos vain haluan. Ja sen minä teenkin mieluummin, tahtokoon hän sitten myllystään miten paljon tahansa, kuin katselen miesten synkkiä ja uhmaavia kasvoja ja naisten itkua, kuten tänään. Siunaa minua, äiti, sillä lähden ratsastamaan Bideskuty’yn heti. Ei ole vielä liian myöhäistä ajaa piru Tarnan toiselle puolelle».
»Jumala siunatkoon sinua, poikani», sanoi Etelka, pudistaen kumminkin päätään. »Bideskuty’n kreivi on niin ylpeä, ettei hän välitä talonpojan puheista».
»Talonpojanko, joka voi ostaa jokaisen hänen omistamansa maakaistaleen sittenkin, vaikka hän on lainannut kreiville ostosumman jo parikin kertaa», vastasi András ylpeästi. »Äiti, älä peloittele minua. Bideskuty’n herra on minulle suuressa kiitollisuuden velassa, ja hän onkin kiitollinen, jos hän vain on tavallinen ihminen, lainaamistani rahoista, jotka hän on melkein saanut lahjaksi ja jotka ovat estäneet häntä joutumasta juutalaisten kynsiin. Hänen on tehtävä minulle palvelus palveluksesta ja myytävä minulle tuo kirottu päähänpistonsa, että voin hajoittaa sen. Lähetä sana pelloille, että miehet voivat ruveta tyynesti jälleen töihinsä. Huomenna alamme hajoittaa tuota perkeleen myllyä ja lähetämme koneiston takaisin helvettiin».
Hän oli taasen iloinen, ja äiti kuuli hänen laulavan talliin mennessään ja puhelevan iloisesti tammalleen, kun hän silitteli tämän solakkaa kaulaa ja kuiskasi tälle, mihin hän aikoi lähteä. Pari minuuttia sen jälkeen kuin Etelka oli vetänyt uutimet syrjään katsoakseen tasangolle, näki hän poikansa ajavan laukaten poispäin ja heiluttavan hattuaan riemuissaan. Äiti katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän ja hevonen muuttuivat pieneksi sinistä taivaan rantaa vasten näkyväksi pisteeksi. Sitten hän jälleen pudisti päätään, mutta hänen kasvoillaan oli nyt ylpeä ilme ja silmissä ilon kyyneleet, kun hän jälleen istuutui kehräämään.