András ratsasti iloisesti ja toivorikkain mielin aution pustan poikki ajatellen kiinteästi parasta suunnitelmaa, jolla hän voisi lannistaa kreivin vastustuksen, jos tämä olisi vastahakoinen luopumaan päähänpistostaan. Hän oli aivan varma, että Bideskuty’n herra huomaa heti selvästi kaikki ne onnettomuudet, jotka uhkaavat häntä, ja kaikki surut ja ahdistavan pelon, joita hänen tarpeettomat laitoksensa aiheuttavat niiden joukossa, joiden toimeentulo on suuresti kreivin vallassa. András oli jo poistunut omilta pelloiltaan, jotka jäivät taakse ja vasemmalle, ja hänen tammansa laukkasi hiekkatasangon poikki pölähdyttäen tomua hiekkaan tunkeutuvilla kavioillaan. Aurinko paistoi kuumasti siniseltä taivaalta. Kuumuus oli ääretön, mutta András ei tuntenut tomua eikä auringon lämpöä, sillä hänen silmänsä tuijottivat kiinteästi tuohon kaukaiseen savupatsaaseen, jonka hän toivoi voivansa tukahduttaa voimakkaalla tahdollaan, jota hän tahtoi ponnistaa niin paljon kuin suinkin työmiestensä ja toveriensa puolesta. Bideskuty’n herraa ei hän tuntenut ollenkaan. Kun hän vuosia sitten oli päättänyt lainata rahansa, jotka hän oli perinyt isältään, kreiville pientä korkoa vastaan, oli jonkunlainen pitkän orjuuden ja yksinäisyyden synnyttämä ujous pakottanut häntä käyttämään juutalaista Rosensteiniä välittäjänään. Niin kuluivat vuodet ja lainaaminen jatkui, mutta jokaisen unkarilaisen talonpojan synnynnäinen vastenmielisyys kaikkea rahanlainaamista vastaan oli pitänyt hänet kaukana tuosta jalosukuisesta velallisesta. András halusi ostaa Kisfalun, sillä sellainen oli hänen unelmansa. Hän oli halukas maksamaan siitä kaksin- jopa kolminkertaisen hinnan saadakseen onnen sanoa itseään tuon rakastetun maan omistajaksi. Mutta Rosenstein, joka kiskoi äärettömän suuren välityspalkkion Andráksen rahojen sijoituksesta, ei sallinut herran ja talonpojan tavata toisiaan. Kumpikaan ei aavistanutkaan, kuinka taipuvaiset he molemmat olisivat olleetkaan päättämään kaupan heti. Koron, joka maksettiin luonnossa, kokosi Rosenstein ja luovutti sen jäljestäpäin Andrákselle. Kisfalusta menevän vuokran maksoi András aina rahassa, ja koska jalo kreivi oli aina rahan tarpeessa, lähetti hän voutinsa aina kolmen kuukauden kuluttua hakemaan vuokran. Siten tämä etsiminen ja piiloutuminen jatkui vain, ja Rosenstein hyötyi suuresti näiden molempien herkkäuskoisten kustannuksella. András uskoi kumminkin lujasti, että vaikka kreivi jyrkästi olikin kieltäytynyt myymästä Kisfalua talonpojalle, niin kuitenkin täytyi hänen mielessään tuntea jonkunlaista kiitollisuutta tuota samaa talonpoikaa kohtaan, joka oli niin halukas suojelemaan häntä juutalaisten ahneudelta tahtomalla vain nimeksi korkoa rahoistaan. Tähän kiitollisuuden tunteeseen aikoi András vedota esittäessään vaatimuksensa, ja oli halukas maksamaan melkein vaikka mitä, jos hän vain sai ostaa ja hävittää tuon myllyn, joka aiheutti niin paljon surua kyläläisille ja pelloilla työskenteleville.
Bideskuty sijaitsi laajan tasangon toisessa laidassa, ja Andráksen oli pakko ratsastaa monta peninkulmaa Bideskuty’n peltojen poikki, ennenkuin hän saapui tuohon suureen kartanoon. Kuten Kisfalussakin, niin näytti täälläkin työ pelloilla olevan seisahduksissa. András näki pieniä työmiesryhmiä, jotka näyttivät hyvin kiihtyneiltä, miesten ojennellessa uhkaavasti nyrkkejään läheisyydessä sijaitsevaa höyrymyllyä kohti. Hän ei halunnut pysähtyä juttelemaan heidän kanssaan, vaikka moni huusikin hänelle. Hänen sydäntään kouristi nähdessään heidän pelkonsa, jota hän ei voinut vähentää. Hän ratsasti valtatietä poppelikujannetta kohti, joka heitti pitkiä kapeita varjoja pelloille kuin uhkaavasti myllyä kohti ojentautuvia pitkiä käsiä. Sen pitkästä piipusta kohosi vieläkin suuria savupilviä, ja András iloitsi, että se sijaitsi niin paljon vasemmalla, ettei hänen tarvinnut ratsastaa Csillagilla sen ohi.
Hän halusi säilyttää rohkeutensa ja puheli senvuoksi iloisesti tammalleen. Mutta hieman kauempana sulki muudan työmiesjoukko tien.
»Hei, András ystävämme, mihin sinulla niin kiire on»? huusivat he hänelle vastaan. Andráksen oli senvuoksi pakko hiljentää tammansa vauhtia.
»Päästäkää minut ohitsenne»! huusi hän iloisesti: »Olen matkallaBideskuty’yn».
»Älä mene sinne, András, sillä piru on jo aloittanut työnsä».
»Menen sinne karkoittamaan paholaisen tiehensä».
»Et voi, palaa senvuoksi takaisin».
Ja he kokoontuivat kaikki hevosen ja ratsastajan ympärille niin, ettäAndráksen oli pakko pysähtyä.
»Näetkö, András, noita aumoja»? kysyi muudan mies. »Tuo vehnä puidaan ja jauhetaan yhden ainoan päivän kuluessa, työmiesten ja myllärin tarvitsematta koskeakaan siihen».
Siis tuo sama iankaikkinen juttu, joka kerrottiin kalvistunein kasvoin ja vapisevin huulin. Ah, kunpa hänellä vain olisi ollut siivet, että hän olisi voinut lentää Bideskuty’yn pysähdyttämään tuon perkeleen työn, ennenkuin se oli myöhäistä!
»Päästä minut ohitsesi, Miska», sanoi András hilpeästi, »niin karkeitamme pirun ja lopetamme hänen aloittamansa työn».
»Miten voit sen tehdä ystäväni»?
»Salaisuuttani en ilmaise. Päästäkää minut vain menemään».
»Et voi tehdä mitään, ja jos sinulle tapahtuu joku onnettomuus, ei ole sitten ketään, johon talven kuluessa voimme turvautua, koska ei kreivi enää palkkaa työmiehiä, vaan käyttää pirua apunaan».
»Hei, älkää puhuko minulle enää pirusta»! huudahti András kärsimättömästi. »Ja antakaa Csillagin olla rauhassa, sillä se pillastuu pian. Sanon teille, että kartoitan pirun ja lopetan hänen työnsä. Annan kunniasanani, ettei tuossa myllyssä jauheta milloinkaan vehnää».
»Kunniasanasiko»?
»Niin! Päästäkää nyt Csillag irti. Olkoon Jumala kanssanne».
Miehet siirtyivät kuuliaisesti syrjään, ja sanottuaan iloiset jäähyväiset ratsasti András laukkaa Bideskuty’n suuria portteja kohti. Talonpojat katsoivat hetkisen hänen jälkeensä, muutamat pudistivat päätään, mutta kaikki mumisivat: »Olkoon Jumala kanssasi, András»!
Saavuttuaan portille pysähdytti András tammansa tiukasti. Hän ei ollut milloinkaan ratsastanut pihalle majesteetillisten akasioiden välitse, sillä jonkunlainen vuosisatoja kestänyt talonpojan isäntäänsä kohtaan tunteman kunnioituksen aiheuttama pelko pakotti hänet aina pysähtymään portille ja kävelemään lopun matkasta taloon. Csillag jäi portille odottamaan kärsivällisesti isäntäänsä, ollen niin turvassa varkailta kuin omassa tallissansakin. Kukaan ei olisi voinut hypätä sen selkään sen tahtomatta, lukuunottamatta sen isäntää. Se haki varjoisan paikan mennen sinne tyytyväisesti odottamaan, kunnes András palaisi.
András käveli hyvältätuoksuvaa kujannetta pitkin ja voi jo kaukaa kuulla iloista hälinää rakennuksesta — jyriseviä naurun räjähdyksiä, iloista soittoa, eläköön-huutoja ja veitsien ja haarukkain kalinaa porsliinilautasia vasten. Aikojen kuluessa opittu kunnioitus jaloa kreiviä kohtaan pakotti hänet sivuuttamaan pääsisäänkäytävän ja komeat portaat. Hän kääntyi vasemmalle, josta kuului yhtä äänekästä naurua ja kantautui hänen nenäänsä herkullinen paistetun lihan ja mehuisten hedelmien haju.
András aukaisi suuret kaksoisovet ja astui keittiöön, jossa pari päivää aikaisemmin Rosensteinin oli ollut pakko rikkoa uskontonsa määräykset tyydyttääkseen kreivin kujeilunhalua.
Yhtä iloisesti kuin ennenkin, mutta niin ahkerasti, ettei sitä voida kuvatakaan, häärivät kokit, kyökkipalvelijattaret ja pojat siellä nauraen, jutellen ja iloiten. Todellinen iloinen yhteinen hämmästyksen huuto kajahti Andrásta vastaan, kun hän tuli sisään.
»Jumala on tuonut sinut luoksemme, András!» huudahti Benko, kartanon lihavahko kokki. »Zsuzsi, hae nopeasti tuoli! Ei, ei sitä, vaan tuo suuri nojatuoli. Panna, pyyhi pöytä nopeasti, ja Miska, tuo se lampaanpaisti pöydälle! András ystäväni, kunnioitat kai meitä niin paljon, että suostut maistamaan sitä»?
Ja nuoret palvelijattaret ja kyökkipojat keräytyivät innoissaan odottamattoman vieraan ympärille. Talon seinille oli hän aivan outo, mutta ei kenellekään sen asukkaalle. Jokainen talonpoika maakunnassa tunsi hänet, rakasti häntä ja oli hänelle kiitollisuuden velassa toisesta tahi toisesta syystä, olipa hän sitten työmies tahi palvelija, mies tahi nainen.
»Kiitoksia, kiitoksia teille kaikille!» sanoi András kohottaen käsivartensa suojellakseen itseään kouraantuntuvimmilta tervehdyksiltä. »En ole tullut syömään kreivin lihaa hänen keittiössään, vaikka kaikki te olette tervetulleet syömään minun ja äitini kanssa pöydässämme. Tänään olen tullut keskustelemaan kreivin kanssa».
»Ah, mutta luullakseni se on mahdotonta», sanoi lihava Benko. »Kreivillä on nimittäin seuraa — melkein kaksisataa paroonia ja paronitarta, kreiviä ja kreivitärtä on juuri syömässä suuressa lämpiössä. Hei, kunpa vain saisit maistaa kaikkia herkkuja, joita olen valmistanut päivälliseksi»! huokaisi hän ammattimaisin ylpeyksin.
»Mutta ei suinkaan kreivikään voi syödä koko iltaa, ja minulla on hänelle hyvin tärkeätä puhuttavaa».
»Jos sinulla on aikaa odottaa», sanoi Benko kynsien miettiväisesti päätään, »kunnes Jánko tulee tänne, niin hän voi kuiskata kreivin korvaan, että haluat puhutella häntä, ja silloin kenties… Ja tuoltahan tuo Jánko jo tuleekin»! lisäsi hän, kun tämä kunnioitettava henkilö ilmestyi ovelle. »Jánko, tule tänne, tämä vieras on Keményn András Kisfalusta. Kumarra hänelle, Jánko, samoin kuin kumarrat kreivillekin. Kas niin! Ja nyt, Jánko, András haluaa puhutella kreiviä».
»Kun hänen korkeutensa syö päivällistä, ei häntä voida häiritä», sanoiJánko kynsien ajattelevasti korvallistaan.
»Kuulkaahan nyt», sanoi András kärsimättömästi, »olette kaikki hyviä ja ystävällisiä miehiä, mutta te puhutte liikaa. Minulla on kiire. Menkää nyt Jánko, hyvä mies, kuiskaamaan kreivin korvaan, että Keményn András Kisfalusta haluaa puhutella häntä heti».
»Jolloin hän vastaa», sanoi Jánko nöyrästi, »että Keményn András menköön helvettiin».
»Ei, ei hän vastaa siten ollenkaan», sanoi András tyynesti, »mutta jos hän kummminkin niin tekee, niin sanokaa hänelle, että tulen puhumaan hänelle asioista, jotka tulevat hänelle kalliiksi, ellei hän saa tietää niitä ajoissa».
Oli omituista, että kaikki aina tekivät juuri niinkuin Keményn András tahtoi. Hän oli hyvin läheinen tuttava melkein kaikkien maakunnassa asuvien talonpoikien kanssa. Hän ei millään tavoin ylpeillyt varallisuudellaan eikä luullut sen tekevän häntä muita paremmaksi, vaan hän oli oppinut käskemään, koska hänen tahtonsa oli voimakas ja omaperäinen. Opittuaan varhaisimmassa nuoruudessaan ehdottomasti tottelemaan, tiesi hän nyt ollessaan oma herransa, miten toisten tahto oli taivutettava. Jánko meni pudistaen kumminkin epäilevästi päätään.
Keittiön henkilökunta vaikeni nyt kokonaan. Kenties heistä tuntui, että he olivat käyttäytyneet hieman liian tuttavallisesti tuota rikasta talonpoikaa kohtaan, joka oli tullut keskustelemaan kreivin kanssa. Panna oli ujosti pyyhkinyt tomut tuosta suuresta tuolista, tietämättä sitten oikein, oliko hänen nostettava se pöydän luo, vaiko ei. Benko oli lähettänyt keittiöpojat kaikille suunnille ja asettanut kunnioittavasti pullollisen viiniä pöydälle.
»Etkö tahdo kunnioittaa meitä kaikkia, András, juomalla tuota viiniä»?
»Kyllä, mitä suurimmin nautinnoin, Benko ystäväni! Jos se olisi sinun omaa viiniäsi, joisin tuon pullon tyhjäksi ja pyytäisin vielä lisää, mutta niin kauan kuin en tiedä, onko kreivi ystäväni vaiko viholliseni, en halua juoda hänen viiniään. Panna, kaunokaiseni, lopeta jo tuon tuolin pyyhkiminen, sillä sehän on jo melkein niin sileä kuin kauniit poskesi. En halua juoda Bideskuty’n viiniä, mutta voinhan sen asemasta suudella kaikkia sen kauniita tyttöjä».
Ja nauraen kiersi András käsivartensa jokaisen tytön vartalon ympärille, ja koska ei kukaan heistä vastustellut kovasti, oli hän pian tehnyt heidät yhtä punaisiksi kuin piooni. Kaikki tulivat jälleen iloisiksi. Keményn András ei ollut ylpeä; eläköön hän kauan! Kun Jánko tuli takaisin tuoden sen hämmästyttävän tiedonannon, että kreivi tahtoi puhutella Keményn Andrásta tupakkahuoneessaan, näki hän Andráksen istuvan hymyillen suuressa nojatuolissa tyttöjen kauniitten kasvojen loistaessa hänelle joka nurkasta.
Heidän päästäkseen kreivin tupakkahuoneeseen, oli Jánkon pakko ohjata András noita suuria portaita toiseen kerrokseen ja sitten tuon suuren lämpiön toisen pään kautta, jossa Bideskuty’n jalo kreivi osoitti rajatonta vieraanvaraisuutta ylimyksellisille vierailleen. Kun András kiiruhti sen poikki mustalaisten suojassa voidakseen päästä huomaamatta sen läpi, näki hän vilahdukselta kirkkaanvärisiä pukuja, kauniita kasvoja ja kauniita univormuja, jotka muistuttivat hänestä Kisfalun pihalla olevaa pientä puutarhaa, jossa ruusut ja liljat kasvoivat villeinä ja jota hänen äitinsä hoiti.
Jánko jätti hänet yksikseen tupakkahuoneeseen, ja Keményn András katseli ympärilleen hämmästyen sen kauneudesta ja ylellisyydestä, jollaisesta hän ei ollut milloinkaan uneksinutkaan. Hän muisteli omaa pientä ja matalaa arkihuonettaan, jossa hänen äitinsä kehräsi päivät pitkät ja joka niin suuresti erosi tästä huoneesta. Vaikka kreivin tupakkahuone olikin vaatimattomasti sisustettu, vastasi se kumminkin täydellisesti hänen haaveitaan ylellisyydestä ja komeudesta.
Kuinka kauan hän seisoi liikkumattomana paikoillaan, johon Jánko oli hänet jättänyt, ei hän olisi voinut sanoa. Haaveillen katsoi hän puistoon tarkastellen sen pitkiä runkoruusuja ja monenvärisiä lasipalloja, jotka loistivat auringonpaisteessa, samalla kun hän kuunteli suuresta lämpiöstä kaikuvia äänekkäitä naurun räjähdyksiä. Silloin tällöin kantautui hänen korviinsa muutamia hopeanheleitä ääniä, joiden vertaista kauneudessa ei hän milloinkaan ennen ollut kuullut. Katsoessaan kaikkea huoneessa olevaa ylellisyyttä kummasteli hän, miten ihminen tahallaan voi antautua vaaraan, menettää tämän kaiken tuollaisen kirotun päähänpiston vuoksi. Samalla hän ajatteli, miten hänetkin ehkä pakotetaan poistumaan tästä ylellisestä talosta, noitten ruusupensaitten ja kirkkaan väristen perhosten luota, jotka nauroivat niin iloisesti suuressa lämpiössä. Jokainen ihminen, joka omistaa tällaisia kaluja ja voi sanoa maata, jolla hänen talonsa sijaitsee, omakseen, on hullu, jos hän uskaltaa panna tuumankaan verran siitä vaaranalaiseksi tyhmän päähänpiston vuoksi.
Oven avaaminen ja sulkeminen, ja melko kankea »Isten hozta»! keskeyttivät Andráksen mietelmät ja pakottivat hänet pyörähtämään, jolloin hän näki edessään Bideskuty’n kreivin. Hän näki iloiset ja ystävälliset kasvot, hieman ylpeät ehkä, mutta kumminkin… András katsoi murheellisesti omaa talonpoikaista pukuaan, karkeita ruskeita käsiään, nahkavyötään ja paidanhihojaan, ja ymmärsi kreivin ajatukset, että huolimatta raha-asioista oli heidän välillään kumminkin vielä suuri ero.
»No mitä asiaa sinulla on»? kysyi Bideskuty’n Guyri istuutuessaan tuoliinsa ja ottaessaan pitkän piipun telineestä. Hän ei pyytänyt Andrásta istumaan eikä tupakoimaan, ja täyttäessään piippuaan katseli hän melko uteliaasti kauniiseen nuoreen talonpoikaan, jonka rikkauksia sanottiin niin suunnattomiksi. Vaikka kreivi usein olikin nähnyt hänet kylässä ja pelloilla, ei hän kumminkaan milloinkaan ollut tavannut eikä puhutellut häntä.
Andráksen tuntema salainen ujous haihtui. Hänen muotonsa hiukan synkistyi, kun hän huomasi kreivin istuutuvan ja antavan hänen seisoa kuin jonkun palvelijan. Kumminkin hän tiesi, että hänen oli oltava kärsivällinen, jos hän halusi, että häntä kuunneltaisiin. Senvuoksi hän siirsi erään tuolin lähemmäksi kreiviä ja myöskin istuutui.
»Mitä minulla on sanottavaa», aloitti hän päättäväisesti, »ei vie pitkää aikaa. Tiedän, ettei teidän korkeutenne tiedä hetikään kaikkia asioita, joita teidän maatilallanne tapahtuu, ja…»
»Et varmaankaan ole tullut tänne Kisfalusta asti kertomaan minulle noita asioita, joita en tiedä?» sanoi Bideskuty nauraen.
»Pyydän anteeksi, kaikkein jalosukuisin kreivi», sanoi András. »Säästyy aikaa, jos teidän korkeutenne sallii minun sanoa sanottavani keskeyttämättä minua. Muudan noista asioista, joita ei teidän korkeutenne tiedä, on juuri tällä hetkellä vallitseva peloittava tyytymättömyys läheisissä kylissä ja pelloilla. Talonpojat pelkäävät. He eivät ymmärrä asioita selvästi eikä kukaan ole ottanut vaivakseen selittää niitä heille. Tänään ovat he hyvin masentuneita ja säikähtyneitä, mutta huomenna he voivat jo ehkä raivostua eikä tasankojen talonpoikaa ole hyvä kiusata liiaksi. Hän on kuin pusta, sileä ja rauhallinen kuin tyyni järvi, mutta kun tuuli alkaa puhaltaa mereltä, kohoaa hiekka, joka ennen oli aivan vaaratonta, kuin torni taivasta kohti ja tuho perii jokaisen, joka sattuu olemaan sen tiellä. Hiekka lentää korkeammalle ja korkeammalle voimakkaan tuulen sitä vyöryttäessä, ja sitten kuin se ei enää voi kohota, putoaa se jälleen jymähtäen maahan ja hautaa alleen kaiken inhimillisen elämän, joka on koettanut vastustaa sen vihaa.
»Luet kuin kirjasta, ystäväni», sanoi kreivi hymyillen ja vedellen haikuja piipustaan, »mutta sinähän puhuit jotakin ajan säästämisestä enkä vieläkään tiedä asiaasi».
»Olen tullut rukoilemaan tilallanne asuvien köyhien ja tietämättömien talonpoikien puolesta. Heitä on satoja, jotka ovat vuosisatoja viljelleet tätä anteliasta maata teidän ja teidän esi-isienne puolesta, kylväneet ja niittäneet, puineet ja jauhaneet tuon mainion viljan jauhoiksi, joiden maine on levinnyt maailman ympäri. He ovat tehneet työtä ja te olette korjanneet heidän työnsä hedelmät, mutta he ovat tyytyväiset sittenkin, he ovat halukkaat tekemään vieläkin työtä puolestanne ja tyytymään pieneen palkkaan, joka jättää heidät köyhiksi, mutta ei puutteeseen. He ovat melkein orjia, mutta kumminkin onnellisia omistamallanne kauniilla tasangolla, jota Jumala on erityisesti siunannut».
»Tuohan on hyvin kiltisti tehty heiltä, aivan varmasti, ystäväni, enkä minä aiokaan tilata työmiehiä itselleni mistään toisesta maakunnasta. Tosin en kyllä tarvitse myllyssäni niin monta miestä kuin ennen, sillä olen iloinen voidessani ilmoittaa, että höyrymyllyni on valmis ja…»
»Suokaa minulle anteeksi, kreivi, että keskeytän, mutta juuri tuo mylly onkin kaiken tämän levottomuuden syy. Muistakaa, ettemme ole niin oppineita kuin teidän korkeutenne, emmekä senvuoksi ymmärräkään kaikkia noita keinoja, miten tuli ja teräs pakotetaan tekemään ihmisten töitä. Se on peloittanut naiset kokonaan, ja miehet, vaikka he eivät halua tunnustaakaan pelkoaan, kiroilevat mielessään tuota laitosta, joka on vievä leivän heidän suustaan siten, etteivät he enää saa tarpeeksi palkkaa».
»Mutta, hyvä mies, olen uhrannut tuhansia tuohon myllyyn. Et suinkaan ole niin suuri tyhmeliini, että ehdotat minulle luopumista tuosta vuosia kestäneestä työstä senvuoksi, että muutamat taikauskoiset vanhat naiset ovat iskeneet pääsi täyteen kaikenlaisia pirullisia tyhmyyksiä»?
»Ei, ei senvuoksi», sanoi András kiihkeästi. »En luule ollenkaan, että teidän korkeutenne luopuu suunnitelmistaan jostakin mitättömästä syystä, vaan uskon varmasti, että teette sen säästääksenne tilallanne asuvat inmisraukat surusta ja levottomuudesta».
»Kunnon mies, sanoin sinulle jo äsken, että puhut kuin litkisit kirjasta, mutta kirjoissa on joskus hyvin paljon tyhmyyksiä. Kuulit kai, kun sanoin, että höyrymyllyni, jota te pian tulette polvistuen palvelemaan, on maksanut minulle neljännesmiljoonan. Luuletko minun heittävän niin suuren rahamäärän menemään»?
»Teidän korkeutenne ei tarvitsekaan tehdä sellaista», sanoi András kiihkeästi. »Jos tuo mylly on tullut maksamaan teille neljännesmiljoonan, haluan maksaa siitä niin paljon kuin haluatte — kolme- tahi neljäsataatuhatta floriiniakin».
»Vai sellaista se olikin», sanoi Bideskuty ivallisesti. »Näytät luulevan minua tyhmemmäksi, ystäväni, kuin itseäsi. Haluat ostaa myllyn, etkö haluakin, ja panna sen käyntiin omaksi hyödyksesi? Suunnitelmasi ei ole huono eikä tuo kaunis juttusi levottomista äideistä, raivostuneista talonpojista ja pustalla raivoavasta myrskystä ollut ollenkaan huonosti keksitty. Mutta siitä saat olla varma, ystäväni, ettei myllyä ole tehty myytäväksi».
»Teidän korkeutenne mielestä näyttää se olevan jonkunlaista huvia, kun saa nauraa talonpojille», sanoi András kylmäverisesti, »mutta teidän korkeutenne on väärässä. Haluan kyllä ostaa myllyn, ja kun teidän korkeutenne on suostunut myymään sen minulle, hajoitan sen».
»Hajoittaisitko sen»?
»Kyllä. Kaikki työmieheni, jotka nyt laiskoittelevat sallien viljan varista maahan leikkaamatta sitä, tulisivat vain hyvin onnellisiksi, jos he saisivat iskeä hakkunsa tuohon viilattuun rakennukseen. Neljännesmiljoonani tulee hyvin käytetyksi, kun näen heidän palaavan jälleen iloisesti työhönsä».
»Mutta, mies, onko sinulla sitten niin joutilaita rahoja?» huudahti Bideskuty, unhottaen hetkeksi kieltonsa ihmetellessään rikkauksia, joilla András tietämättään pöyhkeili.
»Isäni säästi koko ikänsä. Hän oli hyvin ahkera työmies ja kokosi minulle suuren perinnön», sanoi András kehuvasti. »Ja kai teidän korkeutenne sen tietää, että minulla on sitä riittävästi»?
»Miten sen tietäisin? Olen kyllä kuullut kaikenlaisia huhuja elämästänne tuolla luhistuvassa vanhassa Kisfalussa».
»Äitini rakastaa sitä senvuoksi, että olen syntynyt siellä, ja minä rakastan sitä senvuoksi, että hän viihtyy siellä. Luonani ei kyllä ole satoja vieraita, mutta olen halukas luopumaan kaikista rahoistani, että Heven maakunnan asukkaat jälleen hymyilisivät».
»Olet hävytön!» sanoi Bideskuty synkistyen. »Aiotko ruveta saarnaamaan minulle»?
»Suokaa anteeksi, teidän korkeutenne, aikomukseni ei ole olla julkea. Katsokaa, olen tuonut rahat mukanani. Niitä on kyllä tarpeeksi», lisäsi hän taputtaen raskasta nahkavyötään. »Teidän korkeutenne on vain niin hyvä ja sanoo hinnan, että saan iskeä hakkuni tuon pitkän piipun nokkaan».
»Olet aivan hullu, hyvä mies! Olet sitäpaitsi aika konna koettaessasi pettää minua vielä omien tarkoitustesi saavuttamiseksi. Sanon sinulle, että jos joku haluaa ansaita rahaa tuolla myllyllä, niin tuo joku olen minä. En halua myydä sitä, en vaikka peittäisit koko tämän lattian juutalaisella kullallasi, jota sinun olisi parempi käyttää muihin juutalaisiin suunnitelmiin, sillä tässä asiassa et kykene minua pettämään».
»Teidän korkeutenne ei ymmärrä minua. Voi, Jumalani, ilmoita minulle, miten minun on selitettävä hänelle! Talonpojat ovat raivoissaan. He aiheuttavat joko itselleen tahi teille jonkun suuren onnettomuuden. Teidän korkeutenne, ajatelkaa Jumalan nimessä omaa äitiänne ja puolisoanne. Talonpojat luulevat pirun käyttävän noita koneita, he ovat peloissaan nyt, mutta pian he raivostuvat ja saavat aikaan jonkun suuren onnettomuuden».
»Jos siitä koituu joku onnettomuus, on se sinun itsesi aiheuttama, hävytön mies»! sanoi Bideskuty raivoissaan ja nousi. »Olen saanut tästä jo kynikseni. Käsken sinua poistumaan talostani. En myy myllyäni! Riittääkö se»?
András kalpeni hirveästi. Hän oli myöskin noussut ja painanut kyntensä kämmeniinsä hillitäkseen itsensä siten aiheuttamallaan ruumiillisella tuskalla sanomasta vihaisia sanoja. Hän halusi puhua ystäviensä ja toveriensa puolesta kärsivällisesti ja sovinnollisesti murtaakseen tuon miehen itsepäisen vastustuksen.
»Kreivi, kuunnelkaa nyt minua Jumalan nimessä! Kaikki miesraukat ovat kokoutuneet pelloille, ja naiset, joiden pojat, isät ja veljet työskentelevät myllyssänne, pelkäävät onnettomuutta, jonka he tietävät tulevan. Heidän itkunsa ja valituksensa murtavat väkevänkin miehen sydämen. Jos nyt jotenkin — sellaistahan aina sattuu — jollekin heistä tapahtuisi joku onnettomuus, voisitteko silloin mitenkään rauhoittaa heitä? Raivoissaan suhtautuisivat he teihin kuten murhaajaan. He rakastavat minua ja kuuntelevat puhettani, ja vaikka olenkin rikas, olen pysynyt heidän vertaisenaan, mutta en minäkään voisi sitten enää tukahduttaa heidän vihaansa teitä kohtaan. Muistakaa, että teilläkin on vaimo ja lapsi, joille voi käydä hyvinkin huonosti, sillä kukaan ei tiedä, milloin tietämättömien ihmisten kosto on tyydytetty».
»Ja minä sanon sinulle, hävytön mies, että jos minulle tahi omaisilleni tapahtuu jotakin, on sinun oma kätesi suunnannut iskun ja valehteleva kielesi suunnitellut teon. Ymmärrän selvästi alhaisen saidan talonpoikaisluonteesi, joka on valmis vaikka mihin omaksi hyödykseen…»
»Keskeyttäkää, teidän korkeutenne», sanoi András hilliten vieläkin luontonsa. »Tulin tänne kaikessa ystävyydessä keskustelemaan kanssanne kärsivällisesti ja sovinnollisesti. Toverieni puolesta siedän paljon, mutta teidän korkeutenne on unhottamaisillaan oman arvonsa ja minun. Olen ollut kaikissa raha-asioissa hyvin antelias ja kohtuullinen teitä kohtaan ja…»
»Niin, olet maksanut vuokrasi hyvin säännöllisesti. Karkoittaisin sinutKisfalusta heti, ellet olisi sitä tehnyt.»
»Mutta eihän siinä vielä ole kaikki».
»Mitä tarkoitat tuolla kaikella? Sano se minulle»!
»Teidän korkeutenne näyttää olevan valmis unhottamaan, että tuon saman hävyttömän talonpojan kukkaro on varjellut teitä joutumasta juutalaisten nyljettäväksi viimeisten vuosien kuluessa».
»Sinunko kukkarosi? Oletko sitten yhteistoiminnassa tuon verenimijänRosensteinin kanssa?»
»Kyllä kai teidän korkeutenne sen varmasti tietää, että rahat, jotka tuhlaatte niistä sen enempää välittämättä, tulevat minulta, ja paperit…»
»Hei mies, luuletko minun välittävän kaikista papereista? Kuinka olisin voinutkaan arvata, että kerrankin miesmuistiin juutalaisen puhe henkilöstä, joka luovuttaa hänelle rahat, sattuikin olemaan totta? Mutta mitä sillä on tässä tekemistä? Vaatimasi hirmuiset korot eivät oikeuta sinua ollenkaan sekautumaan asioihin, sillä olen maksanut ne säännöllisesti, enkö olekin»?
Bideskuty oli suunniltaan raivosta. Hänen tavallisesti niin lempeät kasvonsa olivat vääntyneet vihasta. András oli näöltään vielä tyyni, vaikka hyvin kalpea, ja suonet hänen otsallaan olivat paisuneet hirveästi. Hän koetti pysyä tyynenä keskustellessaan raivoisan kreivin kanssa pakottamalla ajatuksensa pysymään noissa pelloille kokoutuneissa ihmisraukoissa, jotka vieläkin tuijottivat tuohon heidän rakastamansa tasangon taivaanrantaa pimittävään savupilveen.
»Teidän korkeutenne käsittää puheeni tahallaan väärin», sanoi hän tyynesti, »sillä minun asiani ei ole sekautua teidän korkeutenne asioihin enkä sitä haluakaan. Tulin tänne rehellisin tarkoituksin, sillä viime kuukausien kuluessa olen huomannut tyytymättömyyden ja pelon sitä mukaa enenevän talonpojissa, kuta useamman tiilen olette liittänyt tuohon onnettomaan rakennukseen. Koska en ollenkaan halua, että teidän korkeutenne menettää siihen uhraamansa rahat, tulin rehellisesti ostamaan rakennuksen ja koneet, saadakseni oikeuden hävittää ne. Jos teidän korkeutenne epäilee sanojani, olen halukas jättämään rahat tänne, jos annatte minulle kunniasananne, että rakennus hajoitetaan».
Ja András veti vyöstään suuren pussin, jonka sisus kilisi ja ritisi, ja asetti sen pöydälle.
»Vaikene»! karjaisi Bideskuty menettäen nyt kokonaan viimeisenkin malttinsa, sillä Andráksen hyökkäys hänen lempiaatettaan vastaan suututti häntä hirveästi. »Haluat vain lainata minulle enemmän noita kirottuja rahojasi rikastuaksesi yhä enemmän kustannuksellani ja imeäksesi yhä enemmän verta minusta. Olit mielestäni ennen vain alhaissäätyinen hävytön talonpoika, jonkun vapautetun orjan poika tahi pojanpoika, jonka vaimon oli pakko sukupolvi tahi pari taaksepäin maksaa omalla ruumillaan tullia kartanonomistajalle, ennenkuin hänen miehensä voi sanoa maata omakseen. Mutta nyt, Keményn András, olet tunnustanut olevasi viemäriojista kotoisin olevien juutalaisten kaltainen. Olen kuullut sinun polveutuvankin jostakin juutalaisnaisesta syntyneestä äpärästä. Huomaan selvästi, millainen olet. Tuossa, ota takaisin rahasi! En tarvitse niitä. Ne likastaisivat palvelijani kädetkin, jos hän sattuisi koskemaan niihin».
Ja raivosta hehkuvin silmin, punastunein poskin ja vapisevin huulin tarttui Bideskuty tuohon raskaaseen kultapussiin ja heitti sen vihaisesti Keményn Andráksen kasvoihin.
Ylpeä talonpoika, joka oli kärsinyt Bideskuty’n loukkauksia viimeiseen hetkeen asti sellaisin päätöksin, ettei hän anna myöten tuumaakaan, ennenkuin hänen asiansa onnistuu, muuttui aivan kalmankalpeaksi. Raskas pussi sattui hänen otsaansa jättäen siihen ruman punaisen juovan, josta kihosi muutamia tippoja verta. Isku mykistytti hänet hetkiseksi, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hyökkäsi hän Bideskuty’a kohti kuin häkistään vapautunut leijona, Kalmankalpein poskin ja tukahdutetusta raivosta leimuavin silmin. Hän kohotti voimakkaan käsivartensa uhkaavasti korkealle ollen valmis kurittamaan tuota ylpeätä kreiviä jokaisesta julkilausutusta loukkauksesta, ja uhraamaan henkensä viimeisestä kuolettavasta iskusta.
Bideskuty polveutui rodusta, joka huolimatta — ja ehkä juuri senvuoksi — sivistyksen puutteesta, puolivilleydestään ja rakkaudestaan suuriin maallisiin rikkauksiin ei ollut milloinkaan pelännyt. Hän totesi nähdessään Andráksen kasvot menneensä liian pitkälle, ja huomasi samalla, miten täydellisesti hän, joka oli jo sivuuttanut elämänsä parhaat vuodet, oli tuon nuoren talonpojan vallassa, jolle nuo monet loukkaukset olivat suoneet yli-inhimilliset voimat. Hänen vihansa haihtui silmänräpäyksessä ja posket kalpenivat, mutta hänen päähänsä ei juolahtanutkaan huutaa apua. Siten seisoivat he hetkisen vastakkain, tuo jalo kreivi ja syvästi loukkautunut talonpoika, jonka käsi oli kohoutunut ehkä kuolettavaan lyöntiin. Mutta äkkiä tuntui ulkopuolelta kuuluva iloinen nauru herpaisevan hänen käsivartensa. Pitäen sitä kumminkin yhä koholla katsoi hän nyt huumautuneena ja lumottuna ovelle, joka työnnettiin nopeasti auki, ja aivan valkoisiin puettu, jostakin sinisestä pehmeästä kankaasta valmistetuin nauharuusuin koristettu tyttö tuli näkyviin. Hänen päänsä ympärillä oli kuin kultaisista kiharoista muodostunut sädekehä, jonka alta tuijotti pari pelästynyttä lemmikin väristä silmää. Kuka hän oli? Häkistään karannut lintuko vaiko tuollainen keijukainen, joista hänen äidillään oli ollut tapana kertoa hänelle ennen ja kuvata hänelle, miten ne asuivat ruusujen ja hyvältätuoksuvien orvokkien terälehtien välissä.
Mutta lintu lauloi ja keijukainen puhui tavallisia sanoja, jotka kumminkin Andráksesta kuulostivat suloisimmalta soitolta, mitä ihmiskorva milloinkaan on kuullut.
»Isä, saammeko ottaa vaunut ja mennä katsomaan noita järveemme tuotuja uusia kaloja? — Mutta, isä rakas», lisäsi tuo lumivalkoinen olento, »kuinka kalpea oletkaan! Oletko kipeä»?
Andráksen käsivarsi laskeutui turtuneena sivulle. Hänen hurmaantuneet silmänsä seurasivat tuota keijukaismaista näkyä, kun se meni hänen ohitseen kietoakseen käsivartensa hyvin lapsellisesta mutta kumminkin suojelevasti hänen vihollisensa kaulaan.
Bideskuty oli jo melko vanha mies, ja viimeisten tuskallisten hetkien jännitys oli uuvuttanut hänet niin, että hän vaipui tuoliinsa hengästyneenä ja järkytettynä. Ilonka polvistui hänen viereensä ja siveli hyvin hellästi hänen otsalle valunutta sotkuista tukkaansa. András tuijotti häneen yhä. Hän ei voinut nähdä tytön kasvoja, sillä tyttö oli selin häneen, mutta hän näki tytön pehmeän valkoisen kaulan, joka tunkeutui esiin puvun laskoksista. Niskassa oli muutamia kullanvärisiä kiharoita, jotka käänsivät hänen ajatuksensa johonkin maalliseen paratiisiin. Ilonka ei katsahtanutkaan toistamiseen talonpoikaan, joka, arveli tyttö epämääräisesti, oli ollut väsyttävä ja suututtanut isän.
András siveli vaistomaisesti otsaansa, josta yhä tippui verta hänen kalpeille poskilleen, kumartui sitten ja otti pussin lattialta kiinnittäen sen jälleen vyöhönsä. Sitten hän kiinnitti katseensa jälleen tuohon kultaiseen näkyyn ja painoi mieleensä jokaisen tuon miellyttävän tyttömäisen vartalon piirteen niinkuin hän ei ikinä olisi aikonut luopua haaveilemasta hänestä jälleen. Katse oli niin kiinteä, tulinen ja magnetisoiva, että Ilonka tunsi sen jollakin tavoin, koska hän kääntyi hieman ujostellen ja hänen tunteelliset lemmikkisilmänsä kohtasivat Andráksen polttavan katseen.
Seuraavassa silmänräpäyksessä poistui András huoneesta ja sitten koko rakennuksesta, kulki akasiakujanteen päähän ja huudettuaan Csillagin luokseen hyppäsi hän sen selkään ja ajoi laukkaa pustan poikki katsomatta taakseen.
András ei halunnut ajatella eikä palauttaa muistiinsa hetkeksikään noita viimeisiä kauhistuttavia tapahtumia, joista hän juuri oli selviytynyt. Aurinko paistoi vielä kuumasti, vaikka se alkoikin jo vaipua länteen, ja hänen otsassaan olevaa haavaa karvasteli silloin tällöin kuin vasta poltettua häpeänmerkkiä tuomitun selässä. Hän sivuutti valtatien ja pellot peläten kohtaavansa toverinsa, jotka luultavasti odottivat levottomasti, voiko hän täyttää heille antamansa lupauksen. Hän ei uskaltanut sanoa heille, kuinka hän oli pettynyt toiveissaan ja kuinka hän oli aikonut vaatia hyvitystä eikä sitäkään, miten sitten nuo lemmikin väriset silmät olivat karkottaneet hänet taistelutantereelta ja pakottaneet hänet kääntämään selkänsä viholliselle ennen taistelun voittamista.
Hän kiiruhti Csillagin juoksuun aution tasangon poikki, ja kun se laukkasi tömisten eteenpäin, heräsivät naakat ja pienet sisiliskot iltaunestaan. Kun András lähestyi Kisfalua, huusivat työmiehet hänelle kaikilta kentiltä, mutta hän ei mennyt heitä puhuttelemaan eikä hetkeksikään hiljentänyt Csillagin nopeata menoa, ennenkuin se saapui oman tallinsa edustalle vaahdoten ja huohottaen.
András alkoi yhtä hellästi kuin muulloinkin hoitaa rakastamaansa ratsua, kuivasi vaahdon sen vapisevista reisistä, silitti sen korvia ja taputti sen kaulaa. Näytti siitä kuin Csillag olisi ymmärtänyt herransa katkerat ajatukset, ja ajatellut, että ehkä jonkunlainen myötämielisyyden osoitus lieventäisi hänen sydämensä kovia tuskia. Se hieroi ystävällisesti sileää turpaansa isäntänsä käteen pyytäen jotakin hellyydenosoitusta takaisin. Sen suuret silmät katsoivat niin hellästi ja surullisesti Andrákseen, että hänen haavoitettu sydämensä lopultakin löysi huojennuksen kiihkeästä itkusta. Kukaan ei nähnyt häntä, eikä maakunnassa ollut olemassakaan ketään, joka olisi voinut sanoa nähneensä tuon komean ja voimakkaan miehen niin liikutettuna, että hän olisi ollut pois suunniltaan. Tämä heikkous näytti lopettavan haavankin karvastelemisen. Nojaten päätään tamman sileään kaulaan itki hän niinkuin hän ennen lapsena oli itkenyt äidin polvea vasten, kun ankaran isän lyönnit olivat olleet kovemmat kuin lapsi voi sietää. Kiihkeät nyyhkytykset tärisyttivät hänen voimakasta ruumistaan, ja hän oli peittänyt toisella kädellään tamman silmät, koska tämä olisi muutoin nähnyt tuon häpeänmerkin, joka vielä kihelmöi kostamatta hänen otsassaan.
Kun hän neljännestunnin kuluttua meni sisälle suutelemaan äitiään, ei hänen silmissään ollut enää kyynelten jälkiä eikä mitään tuon mielenliikutuksen jättämää merkkiä, joka oli äsken vähältä musertaa tämän intohimoisen unkarilaisen. Mutta Etelkan terävät silmät huomasivat heti pojan kasvojen masentuneen ilmeen, ja hän pudisti päätään surullisesti ymmärrettyään, ettei András ollut onnistunut.
»Äiti», sanoi András ottaen kokoontaitetun paperin povitaskustaan ja levittäen sen hänen eteensä pöydälle, »lopeta kehräämisesi hetkiseksi ja kuuntele minua. Sinun on neuvottava minua».
Etelka totteli ja siirsi kehruuksensa syrjään. Sitten hän risti kätensä valmistautuen kuuntelemaan. Nyt jo nopeasti laskeutuvan auringon säteet tunkeutuivat pienistä ikkunoista muodostaen kirkkaan valorenkaan tuon vanhan vaimon ympärille. Hän oli tottunut, että András neuvotteli hänen kanssaan kaikista suunnittelemistaan liikeasioista. Vaikka hän aina hyväksyikin ne, ei András kumminkaan ollut tyytyväinen, ennenkuin hän oli ilmaissut myöntymyksensä.
»Muistat kai, äiti, nuo kolme velkakirjaa, jotka olen saanut kreiviltä hänelle lainaamistani rahoista ja niille juoksevasta korosta»?
»Kyllä, poikaseni, muistan ne kaikki».
»Haluaisin lukea ne sinulle jälleen, äiti, ja pyydän sinua punnitsemaan hyvin tarkasti mielessäsi, onko ehdoissa jotakin kunniatonta».
»Tiedän, ettei niissä ole mitään sellaista, András, ja korko on melko pieni, liian pieni, mielestäni».
»Ah, mutta äiti, tämä on hyvin merkityksellistä», sanoi András innokkaasti. »Minusta tuntuu kuin tässä olisi kysymyksessä joko elämä tahi kuolema. Sinun on kuunneltava jokaista sanaa niin tarkasti kuin et niitä ikinä ennen olisi kuullutkaan».
»No lue sitten, András».
»Ensimmäinen näistä papereista on nyt viiden vuoden vanha ja päivätty huhtikuussa 1855. Siinä on: 'Olen teille velkaa kolmesataatuhatta floriinia, ja suoritan siitä, kunnes maksan velan kokonaan takaisin, joka vuosi korkoa sata nautaa, joiden joukossa pitää olla kymmenen sonnia ja yhdeksänkymmentä lehmää, ja viisituhatta mitallista vehnää. Jos minä jonakin vuonna laiminlyön tämän maksuni ettekä te voi saada sitä vaatiessannekaan minulta, niin silloin Kisfalun kartano ja kaikki pellot, viinitarhat ja rakennukset Nádasdyn pustasta Bélan kylään ja Tarnan rannasta vastakkaisella puolella olevaan korkeaan tiehen asti muuttuvat peruuttamattomaksi omaisuudeksenne, mutta silloin ette enää ole oikeutettu vaatimaan minulta noita kolmeasataatuhatta floriinia! Alla on Bideskuty’n Gyurin nimi, jonka Rosenstein on todistanut. Siinä on myös karttamerkki, jonka hallitus vaatii ja jonka olen maksanut».
András lopetti ja katsoi levottomasti äitiinsä.
»Muistan», sanoi tämä, »että halusit lisätä karjaasi. Tuo kaikki on aivan luonnollista, poikaseni, eikä siinä ole mitään kunniatonta. Sitten sait jokaisesta Rosensteinille jälkeenpäin myymästäsi lehmästä sataviisikymmentä tahi parisataa floriinia. Tuo ei ole ainoastaan rehellistä, András, vaan myöskin hyvin jalomielistä».
»Toinen velkakirja on myös annettu kolmensadantuhannen floriinin vastineeksi, ja kuuluu: 'Maksan teille viisituhatta mitallista vehnää, kaksitoistatuhatta mitallista maissia ja sata lammasta, joista viisi pässiä, ja ellen maksa tätä korkoa joka vuosi ja ellette sitä vaatiessannekaan voi minulta saada, niin silloin kaikki peltoni, viinitarhani, Bideskuty’n alusmaat ja kaikki muut rakennukset paitsi päärakennusta, jossa asun, ja viereisiä talleja, muuttuvat peruuttamattomaksi omaisuudeksenne. Tämä paperi on päivätty kolme vuotta myöhemmin ja allekirjoitettu samoin kuin ensimmäinenkin».
»Olet myöntänyt lainan niin lievin ehdoin kuin suinkin, András.Juutalaiset olisivat vaatineet kymmenen kertaa enemmän, tiedät kai sen».
»Kolmas velkakirja», lopetti András, »on allekirjoitettu pari päivää sitten. Se on annettu kahdensadanviidenkymmenentuhannen floriinin vastineeksi, ja kreivi on luvannut maksaa rahoista minulle korkoa viisituhatta mitallista vehnää ja neljäkymmentä nautaa. Hän on sitäpaitsi luovuttanut minulle Zárdan pantiksi samoin ehdoin kuin nuo muutkin».
»Hän on tuhlaava ja varomaton mies», sanoi vanhus pudistaen päätään. »Jos hän olisi lainannut kaikki nuo rahat juutalaisilta, olisi hän nyt köyhtynyt mies».
»Oletko aivan varma, äiti», toisti András kiihkeästi, »etten ole harjoittanut sellaista koronkiskomista, minkä vuoksi sinun olisi pakko punastua poikasi vuoksi»?
»Kyllä, András, en usko sitä ollenkaan».
»Voitko vannoa sen äiti, suudellen ristiä»?
Hän otti valkoiselta seinältä karkeasti veistetyn puisen Vapahtajan kuvan ja piti sitä vapisevin käsin äitinsä huulien edessä.
»Vannon Jeesuksen Kristuksen nimessä», sanoi tämä suudellen kunnioittavasti mykkää puupalasta. András huokaisi syvään helpotuksesta ja ripusti ristin takaisin seinälle. Sitten hän veti tuolin aivan äitinsä viereen istuutuen sille.
Vanhus ei oikein käsittänyt poikansa tarkoitusta, mutta hän tunsi kumminkin äidinsydämessään, että pojalla oli joitakin huolia. Hän ei halunnut kysyäkään mitään, vaan koetti ainoastaan tyynnyttää poikansa mieltä samoin kuin hän oli tehnyt silloinkin, kun András pikku poikana oli tullut saamaan häneltä lohdutusta ankaran isän kuritusten jälkeen. Hellästi pyyhki hän pois poikansa tukan otsalta.
»András», kysyi hän, »mistä olet saanut tuon merkin otsaasi»?
»Bideskuty’n kreivi löi minua, äiti» sanoi tämä kärsimättömästi, »eikä sitä ole vielä kostettu».
»Löikö kreivi sinua, András»?
»Löi, ja minä olin sellainen raukka, etten lyönyt takaisin».
»Kerro minulle, András. Olen levoton enkä ymmärrä».
Ja András kertoi hänelle alusta loppuun saakka tuloksettoman keskustelunsa kreivin kanssa. Hän jutteli äidilleen, miten hän ensin oli selittänyt ja sitten rukoillut tuota miestä, että hän samalla kun hän huvitteli satojen vieraiden kanssa säälisi myöskin heikkoja, tietämättömiä ja onnettomia. Hän kertoi jalon kreivin ylpeydestä, hänen loukkaavasta puheestaan ja lyönnistä. Tuntui niin huojentavalta kertoa äidille kaikki. Äidin sydän, vaikka se olikin tietämätön ja sivistymätön, ymmärsi ja oli myötätuntoinen kumminkin, ja tiesi miten poika oli lepytettävä ja saatava unhottamaan. Hän kertoi äidilleen kaiken, miten tytön käsivarsi oli kiertynyt suojelevasti isän kaulaan ja herpaissut hänen käsivartensa, joka oli kohonnut antamaan lyönnin lyönnistä. Mutta sitä hän ei kertonut tälle hellälle lohduttajalle, tälle rakastetulle ja lempeälle äidille, että tuosta hetkestä alkaen oli hän aina näkevinään silmiensä edessä tuon kauniin kultakiharaisen tytön pilkkaamassa häntä hymyilevin lemmikkisilmin. Ei hän puhunut siitäkään, että hän oli koettanut ratsastaa pustan poikki niin nopeasti kuin suinkin päästäkseen tuosta näystä, joka kumminkin oli seurannut häntä tänne vaatimattomaan maalaistaloon, joka äkkiä oli Andráksesta ruvennut näyttämään niin köyhältä, mitättömältä ja arvottomalta tuon ylimyksellisen tytön harhakuvallekin. Eikä hän ilmaissut ajatustaan, että hänen talonpoikaisvaatteensa olivat äkkiä ruvenneet näyttämään hänestä niin karkeilta ja likaisilta, hänen kätensä kovilta ja ruskeilta ja hänen saappaansa raskailta, eikä hän puhunut ikävästään, että hän olisi tahtonut puristaa tuon hurmaavan näyn syliinsä, mutta kun hän oli huomannut kuinka sivistymätön hän oli ja heidän välillään olevan äärettömän säätyerotuksen olivat hänen käsivartensa vaipuneet voimattomina alas ja suuret häpeän ja kateuden kyyneleet olivat valuneet hänen poskilleen.
Vaikka äiti aavistikin epäselvästi, että joku muukin kuin loukkaukset ja lyönti painoi raskaasti hänen poikansa mieltä, oli hänen sydämessään kumminkin niin runsaasti rakkautta, että hän voi saada hänet unhottamaan kaiken muun, paitsi kodin onnen ja ilon istua äidin jalkojen juuressa. Aurinko oli jo laskeutunut kokonaan länteen ja huoneen nurkat alkoivat verhoutua synkkään pimeyteen. Sári ja Kati sytyttivät kynttilät ja toivat illallisen pöydälle. Mutta se syötiin vaitiollen, sillä äitiä ja poikaa painosti tulevan onnettomuuden aavistus.
Illallisen jäännökset vietiin pois samoin kuin kynttilätkin, sillä András halusi istua pimeässä äitinsä vieressä ja pitää tämän hellää kättä polttavalla otsallaan karkoittaakseen sieltä nuo vihan ja koston paholaiset, jotka kurjistelivat hänen aivoissaan. Hän halusi olla rauhassa ja pimeässä senkin vuoksi, että hän halusi muistella tuota suloista näkyä, jonka selvä proosallinen valo ja hänen yleistajujansa käskivät karkoittamaan, mutta joka pimeydessä muuttui unen kaltaiseksi, josta herääminen ei ehkä tuntunutkaan niin katkeralta.
Kuinka kauan äiti ja poika istuivat pimeässä, eivät he tienneet, sillä iltatunteja ei lasketa tässä maassa, jossa kellot ovat niin harvinaiset.
Etelka, jonka ajatuksia eivät muuttuvat harhakuvat häirinneet, oli sulkenut silmänsä ja hänen rauhallinen hengityksensä säesti tyynnyttävästi Andráksen valppaita unelmia. Äkkiä näytti siltä kuin ikkunasta olisi tunkeutunut omituista valoa huoneeseen aution tasangon takaa näkyvältä taivaanrannalta. András hyppäsi seisoalleen ja katsoi ulos ymmärtämättä ollenkaan alussa tuota synkkää valoa, joka vähitellen valaisi koko taivaanrannan. Kova ulko-ovelta kuuluva koputus herätti myöskin Etelkan, ja molemmat pienet tytöt juoksivat sisään näyttäen hyvin säikähtyneiltä. Jokaisen mieli, yksinkertaisemmankin, oli ollut jännityksessä koko päivän, ja kun Sári ja Kati olivat ensimmäiseksi huomanneet tuon omituisen valon, joka ei ollut auringon eikä kuun aiheuttamaa, riensivät he peloissaan isäntänsä luo kysymään sen syytä ja saamaan lohdutusta.
Mutta András oli kalvennut hirveästi ja kun Etelkakin katsoi ulos peloissaan, kalpenivat hänenkin poskensa kauhusta.
»Tulipalo»! kuiskasi hän hiljaa.
»Niin, tulipalo se on, äiti, ja luullakseni raivoaa se Bideskuty’n tilalla. Maissipellot ovat juuri tuolla suunnalla», sanoi András, »ja koska ei ole satanut pariin viikkoon, palavat ne yhtä hyvin kuin kuiva heinä».
»Mutta tulihan näkyy parista, kolmesta paikasta yhtäaikaa»! huudahtiSári.
»Jumala rankaisee niin kreiviä», sanoi Etelka taikauskoisesti tehden ristinmerkin.
»Äiti, lähden sinne katsomaan, voinko olla joksikin avuksi. Sári ja Kati saavat mennä sanomaan kaikille miehille, että he kiiruhtaisivat sinne niin nopeasti kuin suinkin. Tässä on tallin avaimet. Heidän on valittava nopeimmat hevoset ja lähdettävä heti. Ja sinun, äiti rakas», lisäsi hän vakavasti, »on polvistuttava ristin eteen ja rukoiltava Jumalaa, että hän kostaisi tulipalon sytyttäjille».
Ja suudeltuaan nopeasti äitiään kiiruhti András vielä kerran talliin, satuloi tammansa ja ratsasti nopeasti Bideskuty’yn päin.
Kaukaa näkyvä tummanpunainen tuli näytti jo levinneen koko taivaanrannalle. Yön rikkomattomassa hiljaisuudessa voitiin kuulla aution tasangon poikki kantautuvia omituisia säikähtyneitä ääniä — pelästyneen karjan ammumista, säikähtyneitten lampaitten määkyntää ja paimenien huutoja, kun he koettivat ajaa laumojaan turvaan synkälle ja kuivalle tasangolle.
Punainen tuli levisi yhä nopeammin, ja Andráksen ratsastaessa syöksyi laumoittain villejä hevosia hänen ohitseen peloissaan, liehuvin harjoin ja hurjasti hulmuavin hännin.
Hän voi jo erottaa liekit, jotka levisivät hirveän nopeasti peltojen poikki, joilla olevien maissiaumojen hän tiesi auttamattomasti joutuvan raivoavien liekkien saaliiksi. Tasangolta, joka tavallisesti öisin on hyvin rauhallinen ja hiljainen levätessään siinä sinisen taivaan alla tuikkivien tähtien valossa, kuului nyt pelästyneitä ääniä, jotka tuntuivat kohoavan joka suunnalta. Heikko kesätuuli kiihdytti liekkejä ja levitti niitä itään päin maissipeltoja, puumajoja ja talleja kohti. András ratsasti eteenpäin synkän aavistuksen ahdistaessa hänen sydäntään ja katsoi tuohon tuleen, jonka Jumala hänen äitinsä sanojen mukaan oli sytyttänyt rangaistakseen tuota ylpeätä kreiviä.
Bideskuty oli kiihoittunut niin kovasti keskustellessaan varakkaan vuokralaisensa kanssa, että kului hetkinen, ennenkuin hän sai takaisin tavallisen sydämellisen hyväntuulisuutensa ja voi pakottaa ajatuksensa tavalliseen joustavuuteensa. Tunne, jota hän ei olisi osannut selittää, oli estänyt hänet kertomasta vierailleen keskustelunsa yksityiskohtia ja saamasta lievennystä vihalleen kuuntelemalla heidän vihaisia moitteitaan tuota tunkeilevaa ja hävytöntä talonpoikaa kohtaan.
Mutta Bideskuty ei ollut sittenkään oikein tyytyväinen itseensä. Hän häpesi hieman anteeksiantamatonta kiivauttaan tuota miestä kohtaan, jota hänen omaksi edukseen olisi pitänyt kohdella sovinnollisesti ja voittaa hänet lempiaatteensa puolelle. Hän tiesi talonpoikien kunnioittavan Keményn Andrásta rajattomasti, ja huolimatta vastahakoisuudestaan oli hänen pakko myöntää, että hän hyvin ymmärsi tuon nuoren kauniin talonpojan ilahduttavan vaikutuksen. Varmasti oli hän käyttäytynyt tyhmästi solvatessaan ja lyödessään tuota miestä niin, että hänestä oli tullut hänen katkerin vihamiehensä sen sijaan, että hänen olisi pitänyt koettaa taivuttaa hänet liittolaisekseen. Hän ei katunut kumminkaan ollenkaan sitä, ettei hän ollut myynyt myllyään Andrákselle, sillä hän oli aivan varma, etteivät talonpojan vaikutteet tahtoessaan ostaa sen olleet niin jalot kuin hän oli tahtonut uskotella. Mutta nyt, kun hän tiesi rahojen, joiden tarpeessa hän aina oli, tulevan tuon talonpojan kukkarosta, oli hän hyvin pahoillaan, ettei hän ollut kohdellut Andrásta ystävällisesti taivuttaakseen hänet vähentämään tuota suunnatonta korkoa, jonka hänen välittäjänsä, tuo verenimijä Rosenstein, oli vaatinut. Tehtyään velkojastaan leppymättömän vihollisen oli Bideskuty näkevinään kaikenlaisia vihollisuuksia, joihin hänen tulevaisuudessa oli alistuttava, aavistaen samalla kukkaron nauhojen pysyvän lujasti kiinni seuraavalla kerralla, kun hän jälleen halusi lainata rahaa.
Suurimman osan illasta istui Bideskuty huoneessaan erillään vieraistaan vaitiollen ja selvästi huonolla tuulella, ja koetti ilahduttaa myrtynyttä mieltään sovittavilla savupilvillä, joita hän tupruutti kirsikkapuisesta piipustaan. Ilonka oli vielä liiaksi lapsi ymmärtääkseen tuota peloittavaa kohtausta, jonka hänen nopea tulonsa oli keskeyttänyt. Hän ei aavistanut ollenkaan, että juuri hänen oma tiedoton kauneutensa oli torjunut isää kohti suunnatun mahdollisesti kuolettavan lyönnin ja estänyt, ettei sen suuntaajan tarvinnut sitä ikäänsä katua. Hän oli huomannut ainoastaan pitkän hartiakkaan talonpojan, joka oli selvästi suututtanut isän hyvin kovasti ja joka oli katsonut häneen niin kummallisesti, ettei hän voinut sitä ymmärtää eikä millään tavoin selittääkään. Mutta kaiken tämän oli hän jo unohtanut silloin kun illan varjot olivat viilentäneet puutarhan, ja kuten äitinsä kotiripityksen edellisenä iltana, karkoitti hän mielestään nytkin jokaisen vastenmielisen tunteen huvitellakseen nykyisyyden suomista iloista niin paljon kuin suinkin.
Hän ja kaikki hänen nuoremmat vieraansa olivat keksineet illaksi aivan uuden huvituksen. Kaikki pantiin niin mullin-mallin, että Bideskuty’n seinät kajahtelivat naurusta, vapisivat perustuksillaan ja Attilan ankarannäköinen kuvapatsas horjui alustallaan. Ja tuo joukko oli todellakin kirjava, joka tunkeili leveillä portailla ja vanhan rakennuksen suurissa suojissa. Kauniita hymyileviä kasvoja loisti miespuvuista ja parrakkaat naamat näyttivät vastustamattoman hullunkurisilta naispäähineissään. Oli määrätty, että kaikkien tyttöjen oli pukeuduttava miehiksi ja miesten verhouduttava sellaisiin naisvaatteihin kuin he vain saivat käsiinsä.
Tarkasteltiin romuhuone, johon monien sukupolvien aikana oli koottu liian vanhanaikaisiksi muuttuneita pukuja, ja suurista tammiarkuista löydettiin suunnattomat määrät tämän vuosisadan alussa käytettyjä pitkäliivisiä vaatteita, kauniita hopeakirjokankaita ja isoäidin aikuisia poimuteltuja hameita. Isoisän messinkinappiset takit korkeine kauluksineen ja kekomaisine lakkeineen ja isoisän komeasti kirjailtu luumunvärinen silkkinuttu satiinihousuineen ja punakantaisine kenkineen oli järjestetty säilöön väkevän tupakan väliin, ettei koi niitä turmelisi.
Ja nauraen pukeutuivat kujeilevat nuoret näihin menneitten aikojen muistoihin. Ilonka oli vallannut isänsä kansallispuvun: sinivuorisen silkkiattilan [Attila = sotilaskuosinen pitkätakki] jalokivisolkineen, mustan samettivaipan tummine kauluksineen ja jalokivinappeineen, harmaat unkarilaiset polvihousut ja suuren käyrän miekan raskaine jalokivillä koristettuine kahvoilleen, vöineen ja tuppineen. Hän näytti hurmaavalta kallellaan olevine lakkineen, johon oli kiinnitetty jalokivisoljella pitkä haikaran sulka. Milloinkaan ei varmaankaan oltu nähty niin mielenkiintoista unkarilaista ylimystä. Sitä vastoin hänen toverinsa, Madáchin Feri, jota tunteellinen rakkaus tuohon kauniiseen tyttöön ei kumminkaan estänyt kujeilemasta ja hulluttelemasta, näytti vastustamattoman hullunkuriselta kreivitär Irman kansallispuvussa — kultapäärmeisessä tiaranmuotoisessa päähineessään, joka oli sidottu hänen niskaansa raskaalla nauharuusukkeella ja pitkillä nauhoilla, ahtaissa liiveissään, joiden jalokivihakaset eivät ylettyneet kiinni eivätkä niin ollen voineet estää musliinipuseron pehmoisia laskoksia näkymästä, ja pöyhkeilevissä hihoissaan, joista hänen ruskeat käsivartensa näkyivät. Valkoisen satiinihameen laajat laskokset ja tuo luonteenomainen kultapäärmeinen esiliina riippuivat pehmeästi hieman polvien alapuolelle voimatta piilottaa suuria husaarisaappaihin pistettyjä jalkoja. Hänen suuret tummat viiksensä lisäsivät vielä hänen ylimyksellisen pukunsa häpeällistä vaikutusta.
Entä sitten tuo punaposkinen ja kirkassilmäinen Kantassyn Mariska? Hän oli pukeutunut tasankojen talonpojaksi, ja lumivalkoinen pellavapaita ja leveät housut sopivat hänelle hyvin. Pyöreine, rosmariinin oksalla koristeltuine, kallellaan olevine lakkineen ja leveän messinkiheloilla ja -soljilla koristetun vyönsä taskuihin pistettyine käsineen matki hän rahvaan miehen käyntiä vastustamattoman viehkeästi. Unkarilaiseksi tytöksi pukeutunut Bartocz'in Feri oli häneen verrattuna hyvin ruma. Hänen liivinsä eivät tahtoneet pysyä paikoillaan ja nuo monet hänen karvaiseen kaulaansa kiedotut kirjavat helminauhat näyttivät surullisilta. Hänellä oli yllään monta eriväristä pumpulihametta, jotka hän oli koettanut järjestää niin luonteenomaisesti kuin suinkin, mutta joita hän ei kävellessään osannut heiluttaa niinkuin kauniit unkarilaiset talonpoikaistytöt, kun ne haluavat komeilla pukunsa väkirikkaudella.
Siellä oli mahdollisimman komeasti puettuja, puuteroituja, sadan vuoden vanhoihin pukuihin pukeutuneita kavaljeereja satiinitakkineen ja polvihousuineen, päärmättyine poimuröyhelöineen ja kolmikulmaisine hattuineen. Silkkisukkiin verhotut kauniit pohkeet näyttivät hurmaavilta punakantaisiin messinkisolkisiin kenkiin pistettyine pienine jalkoineen, mutta heidän kirjopuseroihin ja poimutettuihin hameisiin pukeutuneet naisensa olivat kaikkea muuta kuin Ludvig viidennentoista hovin suloisten kaunottarien näköisiä. Watteau'n aikuiset rumat paimentytöt näyttivät hyvin onnistumattomilta verrattuina noihin mitä suloisimpiin paimeniin, joita taiteilija joskus on maalannut kankaalleen; ja suuripartaiset useihin hameihin pukeutuneet mustalaistytöt joutuivat aivan unhotuksiin hurmaavien maalauksellisiin ryysyihin pukeutuneitten mustalaisten rinnalla.
Géza Vecsery, tuo meluava maaherra, oli pukeutunut valkoiseen tarlatanikankaiseen hameeseen, joka kai kerran oli kuulunut jollekin Taglionin holhokille, aikoina, jolloin tanssi vielä laskettiin kuuluvaksi hienoihin taiteihin. Punainen kureliivi, hulmuavat ihokkaat ja hameet näyttivät hänen ruman vartalonsa ympärillä hirmuisen hullunkurisilta, ja hän herättikin mitä suurinta huomiota, kun hän nuoralla tanssivan elefantin tavoin tuli ujosti huoneeseen.
Illallinen oli meluisampi ja iloisempi kuin mikään Bideskuty’ssa ennen syöty ateria. Palvelijain ja palvelijattarien oli ollut pakko seurata illan mullin-mallinlakia, ja harmaahapsinen tulipunaisiin liiveihin ja punaiseen hameeseen pukeutunut vanha Jánko kaateli vakavasti viiniä laseihin, toisten palvelijain, joilla kaikilla oli luonteenomaiset unkarilaiset vahatut viikset, yhtyessä leikkiin iloisenvärisissä hameissaan ja kansallisvärisissä nauhoissaan. Tytöt muodostivat hurmaavan palvelijajoukon pitkine takkeineen, jotka olivat liian suuret heidän solakoille vartaloilleen, ja kaunispiirteisine jalkoineen, joihin oli vedetty nuo luonteenomaiset unkarilaiset polvihousut.
Milloinkaan ei oltu tasangolla tanssittu niin tulista csárdásta kuin sinä iltana illallisen jälkeen Bideskuty’n suuressa lämpiössä. Miellyttäviä kavaljeereja oli hauska katsella, kun he tanssivat csárdásta pienillä jaloillaan ja löivät kantapäitään yhteen niin kevyesti kuin niiden liikkeitä eivät hameet milloinkaan olisi estäneet. Mutta nuorukaiset taasen, ollen tottumattomat satiinihameittensa ja hopeakirjovaatteittensa estäviin laskoksiin, onnistuivat sekoittamaan tanssiin niin paljon kummallisia liikkeitä, että he olivat aivan vastustamattomat. Vanhempi väki, joka ei ollut yhtynyt tuohon hullunkuriseen naamioitukseen, nauroi aivan kuollakseen nuorien lähettiläiksi ja husaareiksi pukeutuneitten neitosten virnottaville naamoille ja veitikkamaiselle kiemailulle.
Mustalaiset eivät tarvinneet käskyä vaihtaakseen tanssin hitaat liikkeet vilkkaampaan csárdákseen, jossa ei kukaan saanut levähtää eikä kuhnailla, eivätkä he kaivanneet kehoitushuutoja jännittääkseen laihojen käsivarsiensa voimaa. Joskus oli heidän pakko nauraa niin, ettei heidän soitostaan tahtonut tulla mitään. Kerrankin sotkeutui muudan veitikkamainen keimailija tehdessään komeaa pyöräystä niin toivottomasti satiinihameensa laskoksiin, että hän pyörähti harvinaisen hullunkurisesti lattialle pitkäkseen. Géza Vecsery taasen, tuo jokaisen valtakunnassa olevan mustalaissoittokunnan tunnettu suosija, komeili aina tämän tästä niin taiteellisilla hypyillä, että ne päättyivät aina johonkin onnettomuuteen.
Kukaan ei huomannut tämän meluavan ilon kestäessä, kun pitkä csárdás alkoi jo loppua, että yhä vieläkin kummallisissa naisvaatteissa oleva Jánko hiipi huoneeseen ja kuiskasi kalpein kasvoin muutamia sanoja isäntänsä korvaan. Eikä kukaan noista vilkkaista ja ajattelemattomista huvittelijoista huomannut sitäkään, että isäntä sen jälkeen nousi ja poistui palvelijan seurassa näyttäen vieläkin kalpeammalta.
Noin parikymmentä minuuttia myöhemmin loppui csárdás niin nopeasti hurjin pyörähdyksin ja käännöksin kuin muinaisten aikojen juomingit. Miehet huusivat ja tytöt koettivat hehkuvin poskin ja loistavin silmin muuttaa lopun vielä meluisammaksi. Sitten poistuivat kaikki kuumissaan ja huohottaen soittokunnan läheisyydestä talon viileämpiin osiin, muodostaen mennessään meluavan ja nauravan joukon. Naiset kuivasivat hyvin kömpelösti hikeä otsaltaan ja heidän kavaljeerinsa löyhyttelivät viuhkoillaan hyvin naisellisesti.
Muutamat menivät ruokasaliin, ja heidän pelästyneet huutonsa ilmaisivat kaikille näille iloisille naamioitetuille tuon peloittavan onnettomuuden, joka tänäkin ilon hetkenä tuotti surua ja vaikeuksia heidän vieraanvaraiselle isännälleen.
Lämpiön ikkunoista näkyvää taivasta valaisivat synkät liekit, jotka itään päin vyöryvä musta savu melkein kokonaan peitti. Tiheiden akasioiden oksien välistä vilahteli kumminkin tulta kuin jostakin kaukaisesta suuresta sulatusuunista.
Sinne tänne syöksyvien ihmisten huudot täyttivät ilman, hevoset hirnuivat pelosta ja paimenten huudot kuulostivat omituisilta ja peloittavilta, kun he läimäyttelivät ruoskillaan ajaessaan eläimiä pois vaaran läheisyydestä. Lampaitten surullinen määkyntä, kun ne seurasivat peräkkäin sokeassa avuttomuudessaan johtajaansa, joka ohjasi pelästyneitä tovereitaan suoraan suurimpaan vaaranpaikkaan, sekoittui paimenien kirouksiin ja koirien haukuntaan, kun ne koettivat koota tuota pelästynyttä laumaa yhteen.
Jokaisesta tallista ja ulkohuoneesta ilmestyi työmiehiä, palvelijoita ja talonpoikia, jotka juoksivat kiihtyneinä akasiakujannetta pitkin tasangolle, palvelijattarien kokoutuessa pelästyneinä yhteen joukkoon ja kuiskaillessa säikähtyneinä toisilleen. Tuskin olivat ylimykselliset huvittelijat todenneet tapahtuneen peloittavan onnettomuuden, kun suuret liekit nousivat rätisten ilmaan noin parin kilometrin päässä olevalta pellolta, ja vasemmalla ja suoraan edessä näytti hehkuva hiillos muuttavan koko maiseman suunnattomaksi sulatusuuniksi. Hetkisen katsoivat he kaikki vaitiollen tuota näytelmää, mutta sitten kuului heidän joukostaan pelästyneitä kuiskauksia tulipalosta.
Vapisten painautuivat nuo iloiset, haaveellisesti naamioitetut huvittelijat toisiinsa, ja komeat hovikavaljeerit ja kirjavasti puetut keikarit seisoivat kalpein kasvoin, uskaltamatta puhua ääneen tuosta peloittavasta onnettomuudesta, joka oli muuttanut huvihuoneen surun ja pelon asunnoksi. Talossa vallitsi hirmuinen pakokauhu. Miehet unhottaen hullunkuriset pukunsa syöksyivät leveitä portaita suureen eteiseen ja sitten akasiakujaan. Toiset hyökkäsivät talleihin, ja pysähtymättä hakemaan satuloita ja suitsia hyppäsivät he hevosten selkään ratsastaen laukkaa pihan poikki tielle niin nopeasti kuin vain synnynnäiset hevosmiehet kykenevät. Ja tänä kamalana yönä, jota tuon hehkuvan hiilloksen synkkä tuli valaisi, näytti tuo ratsasjoukkue jonkunlaiselta eriskummaisten noitien muodostamalta keskiöiseltä kulkueelta, joka oli matkalla kyöpeliin. Muutamat miehet olivat riisuneet yltään hankalat hameet, jotka estivät heidän liikkeitään, ja muutamat taasen olivat nostaneet hameensa ylös, koska he eivät kiireissään olleet voineet aukaista kaikkia hankalia hakasia. Heidän ratsastaessaan hurjaa vauhtia liehuivat nuo satiini- ja hopeakirjohameet tuulessa kuin keijukaisten siivet, jotka näkyivät selvästi tuon synkän valon sattuessa niihin. Koreine korvallisille valuneine päähineineen, parrakkaille kasvoille valuneille nauharuusuineen ja paljaine ruskeine pöyhkeilevistä musliini- tahi pellavahihoista näkyville käsivarsineen näyttivät he hyvin eriskummallisilta. Jos tuollaisia henkilöitä olisi ollut jossakin haaveellisessa kuvaelmassa, olisivat katsojat varmasti nauraneet itsensä kuoliaaksi, mutta nyt lisäsivät ne vain satakertaisesti suurimpain hullutusten aikana sattuneen onnettomuuden aiheuttamaa pelkoa.
Sekä nuoret että vanhat naiset olivat kukin siepanneet jonkun saatavissa olevan huivin tahi viitan, ja kiiruhtaneet peloissaan kolmi- tahi nelihenkisin joukoin tietä pitkin palavaa tasankoa kohti. Kreivitär Irma ja Ilonka olivat painautuneet toisiinsa ja kävelivät lohdutusta etsien edellä. Tuo kaunis nuori tyttö, unhottaen miehiset vaatteensa tämän suuren onnettomuuden herpaistessa hänen ajatuksensa, ei voinut käsittää siitä muuta kuin seuraukset, lapsi kun hän vielä oli, mutta hänen äitinsä moitti ääneti kohtaloa, joka oli uskaltanut laskea raskaan kätensä hänen ylimyksellisille hartioilleen.
Tasangon reunalta katsottuna näytti tulipalo hirveän kaamealta ja suurenmoiselta. Vehnä, joka oli koottu aumoihin puitavaksi ja jauhettavaksi, ja sekin, jota ei vielä oltu leikattukaan, maissipellot, heinät ja olet joutuivat helposti liekkien uhriksi, ja tuli levisikin senvuoksi muutamissa minuuteissa hirveän nopeasti. Kun tuo eriskummaisten ilveilijäin muodostama ratsasjoukkue ilmestyi paikalle, oli koko kenttä niin kauas kuin vain voitiin nähdä yhtenä ainoana suurena kiehuvana tulimerenä, josta kohoavat synkät punaiset ja keltaiset liekit näkyivät selvästi tummaa taivasta vasten. Peloittavana, salaperäisenä ja suurenmoisena muodosti se kuin elävän liekkiverhon, joka vinkuen ja räiskähdellen hävitti levitessään oikealle ja vasemmalle kaiken armottomasti ja välittämättä mistään esteistä. Ja sieltä täältä tulista taustaa vasten näkyvät tummat ratsastajat syöksyivät sinne tänne peloissaan kuin kääpiöt, jotka ovat joutuneet äkkiä vastakkain jonkun pelkoaherättävän jättiläisen kanssa.
Ilma kajahteli pelon ja tuskan huudoista. Hevosten pakokauhua, kun ne ajettiin uhatuista talleista kaukaista pustaa kohti, joka ollen kuiva ja hedelmätön oli ainoa varma turvapaikka ja ainoa este tuolle nopeasti eläytyvälle viholliselle, oli yhtä surkea katsella kuin kuunnella härkien surullista ammumista, säikähtyneitten lampaitten määkyntää, miesten huutoja ja karjaisuja, ja naisten vaikeroimista ja itkua. Mutta kovemmin vielä vinkuivat ja räiskähtelivät liekit, kun ne hyökkäsivät jonkun uuden vehnäpellon tahi kaukaisen katoksen kimppuun, jonka kuivat seinät paukkuivat palaessaan. Vihollinen eteni taipumattomasi. Ei kuulunut minkäänlaisia peloittavia luhistumisia, ei nopeita äänekkäitä syttymisiä eikä räjähdyksiä, sillä tasankojen tulipalo hävittää varmasti, nopeasti ja hiljaa.
Jälleen syttyi uusi maissipelto palamaan, ja jokainen tähkä, kun liekit tarttuivat siihen, sinkautteli säkeniä kuin kultaisia kastepisaroita. Kun joku olkisuova syttyi, paloi se nopeasti loppuun tuossa kuivassa ilmassa savuamatta ollenkaan, mutta auttoi kumminkin tulen leviämistä. Ja nuo säikähtäneet hevosraukat, jotka eivät ymmärtäneet, miksi suojaiset tallit nyt suljettiin heiltä, eivätkä käsittäneet, miksi tuo omituinen synkkä ja kuuma tuli oli sytytetty, syöksyivät eteenpäin huohottaen ja korskahdellen peloittavassa ympyrässä, ja hyökkäsivät alituisesti suljettuja tallien ovia vastaan. Paimenet ja tallirengit työskentelivät sydämensä pohjasta. Taipumattomin tarmoin koettivat he pitää laumojaan koossa toivoen saavansa ne ulottumaan ulkopuolelle, ennenkuin joku lentävä kipinä sytyttää ensimmäisten tallien olkikatot.
Silloin näytti melkein varmalta, ettei noita kauempana olevia rakennuksia voida pelastaa. Bideskuty, joka tähän asti oli jaellut käskyjään hyvin tyynesti kaikille palvelijoilleen ja työmiehilleen käskien pelastaa kaikki hevoset ensimmäiseksi, alkoi todeta ensin hämmästyen ja sitten säikähtäen, ettei paikalle ilmestynyt ketään muita estämään tämän suuren onnettomuuden aiheuttamia pahimpia seurauksia.
Tulipalo näkyi varmasti peninkulmien päähän, mutta vaikka Bideskuty oli lähettänyt miehiä joka suunnalle hakemaan apua, ei kumminkaan Arokszállaksesta eikä Gyöngyösiin vievän tien varrella olevista kaukaisemmista kylistä saapunut ainoatakaan sanantuojaa eikä auttajaa.
Tuon miehen eristys tuntui pelottavalta, kun ajatellaan, että hänen oli pakko avutonna ja yksinään katsella häviötä, joka nopeasti tuli yhä suuremmaksi. Ja kun hän synkissä mietteissä käveli edestakaisin, alkoi hänelle vähitellen selvitä tuo kauhistuttava totuus, ettei tämä hänen vuodentulonsa säälimätön hävittäminen, joka luultavasti köyhdyttäisi hänet kokonaan, ollutkaan Jumalan määräämä rangaistus, joka olisi voinut kohdata häntä yhtä jumalallisin oikeuksin kuin jotakin hänen naapurimaankin, vaan jonkun yllyttävän konnan harkittu kostonhimoinen teko. Ja kiroillen mumisi Bideskuty’n kreivi hänen nimensä, jota hän luuli verivihollisekseen ja jota hän tyhmässä ylpeydessään oli vain muutamia tunteja sitten niin syvästi loukannut.
Bideskuty ei tuntenut ihmisluonnetta ollenkaan. Hänen huoleton elämänsä ja suunnaton sukuylpeytensä estivät häntä tutkimasta naapuriensa luonteitten ja tunteitten avonaista kirjaa, joka on kaikkien sitä haluavien lukijain saatavissa. Hänelle oli Keményn András, olipa hän sitten rikas tahi köyhä, sivistynyt tahi sivistymätön, aina vain tuo sama alhaissäätyinen talonpoika ja noiden orjien jälkeläinen, jotka olivat olleet hänen omien esi-isiensä omaisuutta. Hänestä olivat tällaiset alhaiset teot, joista hän nyt syytti Andrásta, alhaisen suvun välttämättömiä ilmaisukeinoja. Hänen mielestään eivät muut voineet olla jaloja kuin ne, jotka polveutuivat vanhoista kuuluisista suvuista. Seisoessaan siinä yksinään, lähetettyään sanan kaikille suunnille, että läheisyydessä asuvat talonpojat tulisivat auttamaan häntä ja suojelemaan hänen hevosiaan ja rakennuksiaan, koska pellot näyttivät auttamattomasti tuhoutuvan, kiihoitti hän mielensä hillittömään raivoon kaikkia alhaissäätyisiä konnia kohtaan, jotka uskaltavat kohottaa kätensä heidän herraansa vastaan.
Hänen vaimonsa ja tyttärensä koettivat turhaan rauhoittaa häntä. Hän oli kuin joku häkkiin joutunut villipeto, eikä hän kiinnittänyt huomiota ollenkaan vieraihinsa, jotka olivat kokoutuneet hänen ympärilleen ollen innokkaita auttamaan, kun he vain olisivat saaneet selville, missä tuota apua olisi parhaiten tarvittu. Hän ei halunnut kuunnella muuta kuin omaa raivoaan, eikä puhua kenellekään, vaan ainoastaan kiroilla luulemaansa vihollista. Ja naamioitujen hullunkurinen ratsasjoukkue kokoutui siihen hänen ympärilleen haavellisiin ryhmiin, kuten taisteluun valmis sotajoukko, joka on vielä järjestymätön ja johtajaa vailla. Naiset unhottivat miespukimensa ja lisäsivät yleistä sekasortoa itkullaan, pelollaan, levottomilla kysymyksillään ja äänekkäillä vaikeroivilla rukouksillaan.
»Herra kreivi», sanoi joku äkkiä aivan Bideskuty’n vieressä, »meidän on järjestettävä niin pian kuin suinkin vesiketju lähimmmältä kaivolta tuonne talleihin. Jokainen lentävä kipinä voi sytyttää ne nyt, eivätkä niissä olevat hevosraukat pääse pustalle tulen vuoksi. Ne on pelastettava mihin hintaan hyvänsä».
Keményn András oli saapunut siihen jalorotuisella tammallaan, jonka vapisevaa kaulaa hän tyynesti taputteli puhuessaan.
»Olisin tullut tänne jo ennemmin», lisäsi hän, »ellei tuli olisi katkaissut Kisfaluunkin johtavaa tietä».
Kuullessaan tuon äänen pyörähti Bideskuty kuin kauan häkissä ollut villipeto, joka lopultakin pääsee saalinsa kimppuun. Hänen huulensa vapisivat suonenvedon tapaisesti hänen tapaillessaan sanoja ja hänen raivon kalvistuttamat kasvonsa näyttivät melkein vihaisilta synkän tulen valaistessa niitä. Mutta talonpoika mykistytti sanat hänen suuhunsa viittaamalla tyynesti talleihin.
»Tehtyämme sen voimme uudistaa riitamme», sanoi hän. »Nyt on teidän vain käskettävä kaikkia halukkaita seuraamaan minua».