»Sallikaa minun taluttaa Dandária, isä, vähän matkaa. Ehkä kävelettekin mielellänne kanssani tuonne teiden risteykseen saakka»?
»Varmasti, poikani, mikään ei ole minusta sen hauskempaa. Olen harvoin nähnyt näin kaunista aamua, ja ellen olisi saanut Dandária lainaksi, olisi minun pakko kävellä koko matka Arokszállakseen saakka».
»Teitte hyvin tyhmästi, isä, kun ette kolme kuukautta sitten kertonut minulle, että Kope on kuollut. Olisitte saanut Dandárin silloin heti, ettekä silloin luultavasti olisi pysynyt näin kauan pois luotani».
András heitti hevosen suitset käsivarrelleen, ja nuo pari miestä poistuivat pienestä olkikattoisesta talosta valtatielle.
Oli tuollainen kirkas ja kylmä joulukuun aamu, jolloin kirkas aurinko paistoi iloisesti hauraalle, aavikoita peittävälle tasaiselle lumelle. Ei ainoakaan kumpu eikä kanto riko tuon vaipan yksitoikkoisuutta, joka kimaltelee talviauringon valossa kuin miljoonat pienet jalokivet. Zárdan kylä, jota tuskin voitiin sanoa kyläksi, koska ei siellä ollut kirkkoa, näytti muutamine, harvassa olevine, lumipeitteisine taloineen hyvin yksinäiseltä ja autiolta. Pelloilla ei ole nyt mitään tehtävää, ja unkarilainen talonpoika haluaa talvisin kääriytyä viittaansa ja tuijottaa haaveellisesti suuressa uunissa palavaan tuleen samalla kun hän vaitiollen ja uneliaasti polttelee toisen piipullisen tupakkaa toisensa jälkeen. András ja pappi saapuivat pian aukealle tielle. Paukkuva pakkanen oli värjännyt vanhan papin nenän pään aivan punaiseksi, vaikka hän olikin kietoutunut korviaan myöten suureen mustaan lammasnahkaviittaan, jonka alta näkyivät hänen laihat, suuriin nahkasaappaihin pistetyt koipensa. András käveli vaitiollen hänen rinnallaan vähän matkaa. Hän ei näyttänyt ollenkaan välittävän kylmästä ilmasta, sillä hänen suuri viittansa suojeli ainoastaan selkää ja leveät palttinahihat jättivät hänen käsivartensa kokonaan paljaiksi.
Tuo järkyttävä suru, jota hän oli saanut kokea, ei ollut vaikuttanut häneen ulkonaisesti suurestikaan, sillä hänen pitkä vartalonsa oli yhtä suora, hänen askeleensa yhtä varmat ja hänen päänsä yhtä ylpeästi pystyssä kuin ennenkin. Ainoastaan kasvot näyttivät hieman vanhemmilta. Suu oli painunut enemmän sisään, kulmakarvojen väliin oli ilmestynyt pari syvää ryppyä ja kun aurinko paistoi kirkkaasti hänen tummaan tukkaansa, voitiin mustien hiusten joukossa huomata paljon harmaita karvoja.
»Uskallan sanoa, että tuo pieni Zárdassa oleva talosi on kai tuntunut sinusta hyvin yksinäiseltä monta kertaa, poikani», sanoi isä Ambrosius koettelevasti.
»Kyllä», vastasi András hieman miettiväisesti, »ja luullakseni olen saanutkin siitä jo tarpeekseni. Kaipaan äitiäni suuresti, sillä olemme tottuneet viettämään kaikki talvi-illat yhdessä. Niin, olen iloinen, päästessäni jälleen kotiin».
»Tuo on oikein, poikani, olet ilahduttanut vanhaa sydäntäni tuolla puheellasi. Hei, ratsastukseni kotiin muuttuu hauskaksi, kun minulla on näin hauskoja uutisia Etelkalle ja kaikille Arokszállaksen pojille ja tytöille. He toivottavat sinut varmasti tervetulleeksi».
András pudisti hymyillen päätään.
»Ei, isä, sellaista eivät he ollenkaan ajattelekaan. Ette usko itsekään puhettanne. He kunnioittavat minua nyt liiaksi voidakseen toivottaa minut sydämestään tervetulleeksi».
»András, et saa puhua noin töykeästi. Jokaisen Arokszállaksessa olevan talon asukkaat rakastavat sinua suuresti. He olisivatkin todella oikeita kiittämättömiä paholaisia, jos he unhottaisivat kaiken sen, mitä olet tehnyt heidän hyväkseen tämän peloittavan kulkutaudin aikana».
»Jumalalle kiitos, nyt se on kumminkin ohi», sanoi András kiinnittämättä huomiotaan papin puheen ensimmäiseen osaan. »Täällä ei ainakaan ole ollut yhtään tapausta enää kuuteen viikkoon».
»Emme kumminkaan kärsineet Arokszállaksessa hetikään niin paljon kuin te täällä Zárdassa. Viimeinen siellä sattunut todellakin onneton tapaus oli vanhan Rosensteinin kuolema. Hän oli hyvin toivoton, tuo vanhus raukka, ettei hän saanut tavata sinua ennen kuolemaansa. Olin hänen luonaan viimeiseen asti ja minun oli hyvin vaikea katsella hänen kasvojensa äärettömän tuskallista ilmettä ja kuunnella sanoja, joita hän koetti puhua onnistumatta kumminkaan».
»Minullekin oli se suuri pettymys, isä, sillä nyt emme saa enää milloinkaan tietää, mikä tuon miesraukan omaatuntoa niin raskaasti painoi. Se ei luullakseni kumminkaan johtunut tuosta häpeämättömästä koronkiskomisesta, jota hän harjoitti meitä talonpoikia kohtaan, sillä otaksuttavasti ei tasankojen juutalaisista koronkiskominen ole mikään synti».
»Ei, olen varma, etteivät vaivat johtuneet siitä», sanoi isä Ambrosius miettiväisesti. »Sinun nimesi pyöri alituisesti hänen huulillaan ja kun hän makasi kuolemaisillaan, puristi hän kättäni kiihkeästi ja mumisi: 'Luuletteko hänen antavan minulle anteeksi?'. Ah, poikani, niiden laita on todellakin huonosti, jotka eivät ole katolilaisia eivätkä saa osakseen pyhän sakramentin suomaa ylevää lohdutusta, joka yksin voi huojentaa lähdössä olevan sielun vaivoja».
»Lukuunottamatta hänen monia valeitaan, joita hän syötti minulle elämänsä aikana, ei minulla luullakseni ole muuta anteeksi annettavaa».
»Kun hän lopuksi painoi käteeni tuon paperin, joka sittemmin huomattiin hänen viimeiseksi tahdokseen ja testamentikseen, hän vieläkin toisti: 'Tämä sovittaa tämä korvaa! Antakaa tämä hänelle!».
»Luultavasti», lisäsi András, »ei tuolla vanhalla naurettavalla linnunpelätillä ollut ketään, jolle hän olisi voinut lahjoittaa rahansa, ja senvuoksi teki hän minusta tuon arkun pohjalle kootun omaisuutensa perillisen. Jumala tietää kumminkin, etten sitä himoinnut. Olen todellakin hyvin pahoillani, etten saanut tavata vanhaa Rosensteiniä, jos vain kädenpuristukseni olisi voinut keventää hänen kuviteltua kuormaansa. Saavuin sinne juuri puoli tuntia sen jälkeen kuin hän oli ummistanut silmänsä. Tiet olivat niin äärettömän huonossa kunnossa, ettei Csillagkaan ehtinyt sinne ajoissa, ja kuten tiedätte, oli täälläkin paljon tekemistä».
»Niin, kyllä tiedän. Tarnan tällä puolella ei ole ainoatakaan ihmistä, joka ei muistele kiitollisuudella sinun uhrautuvaa ystävällisyyttäsi ja apuasi. Nuo molemmat lääkärit, jotka kutsuit Budapesthistä, saivat aivan ihmeitä aikaan Arokszállaksessa, ja Etelka käyttäytyi naisia kohtaan kuin enkeli — hän ja eräs toinen».
Isä keskeytti melkein ujostellen. András katsoi suoraan eteensä aution, lumipeitteisen seudun yli.
»Hän on hyvä nainen, András», lisäsi isä ensin pelokkaasti, mutta vähitellen painostavammin. »Hänellä voi olla kyllä vikansa, hänelläkin, ja hänen ylpeytensä voi olla syntiä, mutta hän käyttäytyy kuin sääliväinen enkeli kaikkia sairaita ja huolestuneita kohtaan».
»Kertokaa minulle enemmän kylän asukkaista», keskeytti András tyynesti. »Muistakaa, etten ole nähnyt heitä enkä kuullut heistä mitään sen jälkeen kun saavuin liian myöhään katsomaan vanhaa Rosensteiniä».
»Niin», sanoi isä huokaisten pettymyksestä, »tuon päivän jälkeen näytti koleera menettäneen voimansa ja Jumala armahti meitä vihdoinkin. Mutta pieni kirkkotarhamme on nyt hyvin täysi, András, ja sunnuntaisin näen monta tyhjää paikkaa kirkossa».
»Nuoret kasvavat kyllä nopeasti, isä», sanoi András hieman entiseen iloiseen tapaansa. »Seppä Sándorin pojat ovat jo aika suuria ja Fényen Margit synnytti kaksoset viime kesänä. Kaikki nuo pienokaiset, jotka nähdessäni heidät viimeksi olivat vielä kapalossa, alkavat nyt kai jo kontata. Minulla on todellinen kummilasten armeija Tarnan tällä puolella olevissa kylissä».
»Niin, András, näissä kylissä on paljon viisaita äitejä», sanoi isä hymyillen. »Ei ole mikään ihme, että Arokszállas alkaa olla mustasukkainen Zárdalle».
»Heillä ei ole sellaiseen mitään aihetta», sanoi András synkän varjon näyttäessä laskeutuvan hänen kasvoilleen, »sillä tämä ei todellakaan ole ollut mitään ilon aikaa».
»Mutta se on ollut todellisen kristillisen uhrautuvaisuuden ja auttavaisuuden aikaa, poikani, semminkin, kun ei kukaan näytä vielä käsittävän sen merkitystä. Mutta tauti on nyt lakannut raivoamasta, ja sinä olet korvannut kaikki onnettomuudet, kunnes Jumala jälleen antaa meille runsaan sadon. Kaipaat lepoa, poikani, ja sitäpaitsi olet onnellisempi kotonasi».
»Onnellisempiko?»
Nähtävästi oli tuo sana tahdoton ja se oli livahtanut hänen suustaan tietämättä, koska hän puri huulensa lujasti yhteen tukahduttaakseen kaikki muut äänet, samalla kun hänen kasvojensa piirteet kovenivat muuttuen ilmehikkäämmiksi. Pappi halusi kumminkin selvästi sanoa jotakin vielä. Hän katsahti nuoreen ystäväänsä pari kertaa, otti nuuskarasian taskustaan ja hypisteli sitä hermostuneesti. Tuossa ainoassa katkerassa sanassa oli ollut niin ääretöntä toivottomuutta ja niin syvää surua, että hänen ystävällinen luonteensa karttoi koskettamasta enää haavaan, joka vielä oli hellä ja vertavuotava.
»Luulen äitisi kaipaavan sinua suuresti, András», sanoi hän vihdoin.
»Niin, kyllä tiedän», vastasi talonpoika. »Olemme kaikki itsekkäitä surussamme. Talo muuttui minulle vastenmieliseksi. Ajattelematta ollenkaan tuota rakasta sielua pakenin sieltä. Sitten kun koleera alkoi raivota täällä ja olot muuttuivat toivottomiksi, oli minun pakko jäädä tänne, sillä minua tarvittiin täällä. Luullakseni olin hieman itsekäs, sillä äidistäni tuntui kai hyvin yksinäiseltä. Mutta aion palata hänen luokseen pian, ehkä jo huomenna».
»Etelka on tietysti viettänyt monta yksinäistä päivää, András, mutta tuon peloittavan koleeran raivoamisajan kuluessa ei hänen tarvinnut olla aivan yksinkään…»
Pappi katsahti pelokkaasti noihin nuoriin kasvoihin, joihin suru oli uurtanut niin syviä vakoja. Isä Ambrosius ei tiennyt juuri mitään tuosta peloittavasta surunäytelmästä, joka oli pakottanut päivän vanhan aviomiehen poistumaan kotoaan, muuttanut hänen tumman tukkansa melkein harmaaksi ja silmien aurinkoisen katseen toivottoman synkäksi.
»Hänoli äitisi luona, András, ettei Etelkan tarvinnut olla yksinään».
»Tiedän sen, isä. Kyllä kai Jumala korvaa hänen vaivansa».
»Hänestä on tullut kyläläisten suojelusenkeli, András. Paitsi sinua, ei kukaan muu kuin hän osaa niin lohduttaa ja rohkaista sairaita, auttaa orpoja ja tyynnyttää leskiä».
»Niin, isä», toisti András, »taivas korvaa täydellisesti tuollaisen rakkauden».
»Kaikki ihmiset siunaavat häntä ja rukoilevat hänen puolestaan».
»Olemme kaikki esirukousten tarpeessa, isä».
»Kaikki rukoilevat hänen — onnensa puolesta».
»Luullakseni suo Jumala sen piankin hänelle», sanoi András tyynesti.
Isä Ambrosius katsoi häneen tarkkaavaisesti. Hän ei oikein ymmärtänyt Andráksen tarkoitusta, mutta hänen sydämeensä koski huomatessaan, kuinka syvään surun uurtamat juovat olivat painuneet noihin nuoriin kasvoihin. Hän arvaili, kauanko viipyy, ennenkuin tuo rautainen mies kokonaan murtuu tämän raskaan surun alle.
Oli työlästä ajaa tarkoitus läpi. Vanha pappi, joka omisti nuoren ystävänsä luottamuksen, ei näyttänyt haluavan tunkeutua tuohon ainoaan salaisuuteen, jota tuo ylpeä talonpoika ei halunnut hänelle vapaaehtoisesti ilmaista. Kylässä liikkuvat huhut eivät olleet onneksi kantautuneet Andráksen korviin, vaikka hän tietysti oli arvannut, että siellä juoruttiin. Hän tunsi oman kylänsä olot niin tarkasti, ettei hän uneksinutkaan kyläläisten kunnioittavasti vaienneen tuon suuren toukokuun päivän erikoisista tapauksista. Mutta András ei ollut milloinkaan ennenkään välittänyt juoruista, ja sitten jonkun ajan kuluttua alkoi tuo kauhea koleera raivota julmasti lopettaen kaikki muut, paitsi pelon aiheuttamat puheet.
Miehet kävelivät vaitiollen rinnakkain niin, että lumi narskui heidän jalkainsa alla. Zárdan harvaan asuttu kylä oli jo kaukana heidän takanaan ja ainoastaan muutamat yksityiset talot rikkoivat heidän edessään olevan lakean tasangon yksitoikkoisuutta. Kaikki oli autiota ja rauhallista, lumi peitti kuin kimalteleva vaippa näkyvissä olevien puiden oksat, talojen olkikatot ja maissipeltojen lyhyen sängen. Taivaalla sattumalta lentävä korppipari raakui surullisesti, ja kaukana etäisyydessä olevan pienen kirkon tapuli muodosti ainoan väritäplän, kirkkaanpunaisen, harmaalle taustalle. Vasemmalta taasen siintivät paljaiden akasioiden oksien välistä Bideskuty’n keltaiset ja viheriät seinät.
»András», sanoi isä Ambrosius vaihtaen nopeasti puheenaihetta, »on jotakin muutakin, joka on hyvin lähellä sydäntäni, mutta josta, pelkuri kun olen, tuskin uskallan sinulle puhuakaan…»
»En ole tiennyt ollenkaan, isä, että olen niin kauhistuttava. Näyttää siltä kuin olisin sotkenut koko elämäni», lisäsi András katkerasti, »koska ette tekään enää voi pitää minua ystävänänne».
»Jumala estäköön sinua, András, ymmärtämästä niin väärin tarkoitustani. Tein tyhmästi äsken puhuessani noin ja sitäpaitsi olen kiittämätön raukka, kun en sano sinulle heti, mikä sydäntäni painaa».
»Ei ole vielä myöhäistä, isä. Teidän risteykseen on vielä pitkälti.»
»Haluan puhua sinulle tuosta koulusta, András»!
Talonpoika synkistyi.
»Tiedän, ettet täydellisesti hyväksy tuota suunnitelmaa», lisäsi isä nopeasti, »mutta Jumala on uskonut minulle pyhän tehtävän täällä maailmassa enkä saa olla sellainen raukka, että laiminlyön velvollisuuteni. Olethan keskustellut kanssani useinkin tuosta suurenmoisesta aatteesta rakentaa koulu kylämme pienokaisille. Olet ollut siihen yhtä innostunut kuin minäkin, sinulla on, tiedän sen, hauskoja muistoja noilta vuosilta, jolloin opetin sinua, ja olet sanonut minulle useammasti kuin kerran, että elämäsi iloisin päivä tulee olemaan se, jolloin Heven maakunnan jokainen asukas osaa lukea ja kirjoittaa».
»Nyt olen kumminkin toista mieltä», sanoi András hieman töykeästi, »ja silloin kun olette ruvennut puhumaan minulle tuosta asiasta, olen kieltäytynyt keskustelemasta siitä kanssanne. Niin, olen muuttunut suuresti sitten noiden päivien, jolloin te Bideskuty’n kauhean tulipalon jälkeen esititte suunnitelmianne ensimmäisen kerran minulle ja kunnioititte minua äärettömästi pyytämällä minua auttamaan teitä sen toteuttamisessa. Sen jälkeen, isä, olen niin katkerasti ja kiihkeästi ikävöinyt raakaa tietämättömyyttä, joka ei kaipaa muuta kuin ruoskaa ja jolla ei ole muita ihanteita kuin viini, hyvä mustalaissoitto ja lihavat talonpoikaistytöt. Olen ikävöinyt äärettömästi noiden kaipausten ja ihanteiden suomaa onnea, jota voidaan verrata kedoilla laitumella käypien eläinten tyytyväisyyteen. En halua enää ollenkaan riistää tuota onnea tasankojen kylissä asuvilta tovereiltani ja vertaisiltani, sillä heidän saamansa korvaus siitä olisi niin sanomattoman mitätön».
»András», sanoi pappi hyvin ystävällisesti, »olet kyllä kärsinyt paljon ja kuten kaikki muutkin, joille on sattunut joku kauhea onnettomuus, katsot sinäkin senvuoksi tulevaisuuteen niin synkästi, että ammut aivan harhaan kuin sokea. Sivistys antoi sinulle suuria pyrinnöitä ja niiden siivillä kohosit sinä ihanteitten kuningaskuntaan, mutta nopeasti tapahtui jotakin juuri silloin kun ojensit kätesi poimiaksesi nuo jo melkein saatavissa olevat hedelmät, ja sinä putosit jälleen maahan haavoitettuna ja loukkautuneena. Moitit pyrkimyksiä, jotka kantoivat sinua ylöspäin, ja soimaat ihanteita, joita koetit saavuttaa, huomaamatta, että niitä ehkä painoivat inhimilliset intohimot, jotka vetivät ne takaisin maahan».
»Ei, isä, en ole soimannut ihanteitani, jotka ehkä olivat saavuttamattomissa, kuten sanoitte. Ollessani nuori poika halusin nähdä isäni pelloilla kasvavan viljan antavan suuremman sadon kuin kenenkään muun, mutta sitten myöhemmin haaveilin omasta kodista, jossa äitini istuisi suuressa nojatuolissaan ja minä hankkisin hänelle kaikki mukavuudet, joita hän vain kaipaisi. Ehkä uneksin myöskin kauniista vaimosta, jonka ottaisin sitten hänen kuoltuaan, ja jonka ruoanlaittotaitoa ja kutomia kankaita kehuttaisiin kaikkialla maakunnassa. Tällaiset ovat, isä, useimpien kylän poikien ihanteet, jotka hyvin sopivatkin orjien jälkeläisille. Tuollaiset ihanteet voidaan helposti saavuttaa, ja vaikka talonpojan mieli eksyisikin liian kauaksi noihin seutuihin tullakseen siellä nöyryytetyksi, ei se kumminkaan lennä liian korkealle. Hän putoo matalalta ja putoamisen aiheuttamat haavat paranevat helposti. Tyytyväisyys ja jonkinlainen tyyni mietiskely muuttavat vanhuuden hauskaksi. Mutta minä rikkauden aiheuttamine ylpeyksineni rupesin haaveilemaan muista asioista. Ojensin karkeat ruskeat käteni tunnustelevasti muita esineitä kuin lapiota ja viikatetta kohti. Te ohjasitte horjuvat askeleeni oppimisen ja sivistyksen uusiin seutuihin. Hyvinvoinnin suoma onnellinen tunne täytti mieleni. Aloin ajatella, että tuo lumoava valtakunta olikin todellinen kotini, ja otaksuin, että olin vapautunut ikuisiksi ajoiksi talonpojan suuresta tietämättömyydestä, hänen rivoista huvituksistaan ja hänen raa'asta tavallisesta luonteestaan. Luulin voivani sen jälkeen kuljeskella mielin määrin ja häiritsemättömästi yhä korkeammalle monien kauniiden seutujen kautta lumoavien ihanteitteni maahan, jonka ihastunut katseeni oli nopeasti näkevinään sen pilvimaan takana, jossa parhaillaan oleskelin. Sitten rupesin unelmieni kehoituksesta hakemaan tuota ihannetta tähtien joukosta, ja minä saavutinkin sen. Pilvet hajautuivat ja näin sellaisen paratiisimaisen näyn, ettei kukaan kuoleva ihminen ole saanut sellaista ennen katsella. Mutta ojentaessani käteni tarttuakseni siihen, ilmestyikin eteeni nopeasti tuo julma ja heltymätön raivotar 'Ennakkoluulo' ja sulki minulta tien paratiisiin. Ivallisin sormin viittasi tuo hirviö karkeihin käsiini, raskaaseen käyntiini, lammasnahkaviittaani ja pellavapaitaani, alkaen sitten äänekkäästi ja ivallisesti nauraen katkoa sydänjänteitäni ja kiskoa niitä rinnastani. Lopulta heitti hän minut noista pyörryttävistä korkeuksista takasin maahan ja helvettiin. Ah, isä, tuo putoaminen tuntui hirveältä, sillä olinhan uskaltanut katsoa tähtiin. En kumminkaan moiti niitä. Ne eivät voi mitään omalle saavuttamattomalle suloisuudelleen, ja raivotar, joka suojelee heitä, on sitonut lujan siteen heidän silmilleen. Soimaan ainoastaan omaa tyhmyyttäni, ylpeyttäni ja intohimojanikin, jos niin haluatte, mutta en voi olla moittimatta tuota näkymätöntä kättäkään, joka alussa tempaisi silmieni edestä tietämättömyyden onnellisuuden verhon ja näytti minulle välähdyksiä tuosta paratiisista, jota eivät meikäläiset voi milloinkaan saavuttaa. Katsokaa, isä, putosin niin äärettömän korkealta. Olen kuolettavasti loukkautunut ja haavoittunut, mutta huolimatta heikkoudestani on minulla kumminkin voimia kuiskata: 'Älkää ponnistelko, houkat! Tietämätön tyytyväisyys on vain onnellisuutta!'»
Hänen äänensä murtui nyyhkytyksiksi. Pappi ei vastannut. Hänen kokemuksensa ihmisluonteesta, sellaisena kuin se tavallisesti esiintyi hänelle tässä vaatimattomassa kansassa, joka tuli kertomaan hänelle surujaan ja huoliaan, ei riittänyt ilmaisemaan, miten hänen oli meneteltävä tämän omituisen ja intohimoisen miehen voimakkaan surun lieventämiseksi, miehen, jonka luonteeseen sisältyivät sivistyneen ihmisen hienotunteisuus ja raa'an unkarilaisen talonpojan ajattelematon itsepäisyys. Hänen ystävällinen luonteensa suhtautui osaaottavasti tuohon suruun, jonka laadun hän epämääräisesti arvasi, mutta jota hän ei voinut ymmärtää. Kuin lohduttaakseen Andrásta nosti hän kumminkin kätensä pelokkaasti tämän olalle.
He olivat saapuneet teiden risteykseen, ja nuori talonpoika oli pysähtynyt sanoakseen jäähyväiset. Hän oli puhunut hyvin kiihkeästi, ja hänen kasvonsa näyttivät kalpeammilta ja surullisimmilta kuin äsken. Tuntiessaan papin ystävällisen käden olallaan säpsähti hän kovasti. Ystävällisesti otti hän sen omiinsa ja puristi sitä lämpimästi.
Isä Ambrosius katsoi kauan ja myötämielisesti noihin tummiin silmiin, joissa oli niin surullinen ja toivoton ilme.
»Eikö sinustakin tunnu, András», sanoi hän hyvin ystävällisesti, »että mielesi huojentuisi suuresti, jos kertoisit minulle huolesi»?
Andráksen ote heltisi äkkiä, hän laski vanhan ystävänsä käden irti ja hänen katseensa synkistyi huomattavasti.
»Ei minulla ole mitään kertomista», sanoi hän kartellen.
Isä Ambrosius huokaisi. Hän näytti pettyneeltä ja loukkaantuneelta, ja hääräili hevosensa luona aikoen kiivetä sen selkään.
»Ettekö halua sanoa minulle jäähyväisiäkään, isä»?
Pappi tarttui nuoren talonpojan hänelle ojentamaan käteen katsoen häneen moittivasti.
»András, et näytä enää välittävän vanhasta ystävästäsi».
»Olette aivan väärässä, isä», sanoi András vakavasti. »Teidän on pyydettävä piispalta erityinen synninpäästö, sillä niin luonnoton valhe. Kas niin, nyt taasen — teidän on suotava minulle anteeksi. Olen sellainen kiittämätön raukka. Isä, saatte minulta tuota kouluanne varten niin paljon rahaa kuin haluatte. Aloittakaa rakentaminen heti roudan haihduttua maasta. Teidän on huolehdittava siitä kaikesta, sillä teidänhän se on suunnitelmannekin. Toimikaa, kuten parhaaksi näette. Hyvästi nyt, ja sanokaa äidilleni, että tulen kotiin huomenna».
»Jumala siunatkoon sinua, András! Minä…»
»Hsh, luultavasti täyttää hän pyyntönne myöhemmin. Nykyään ei hän muista minua. Hyvästi»!
Vanha pappi oli noussut hevosensa selkään, mutta nähtävästi tuntui lähtö hänestä hyvin vaikealta. Pari kertaa katsahti hän taakseen Dandárin juostessa majesteettista ravia. Pitkä talonpoika seisoi kauan teiden risteyksessä katsellen hänen jälkeensä. Isä Ambrosius voi nähdä hänet hyvin kirkasta taivasta vasten. Hän kaivoi taskustaan suuren nenäliinansa ja niisti nenäänsä voimakkaasti, sillä ahdistava pala oli kohonnut hänen kurkkuunsa.
Bideskuty’n seinät kaikuivat jälleen ilosta ja naurusta. Suuret keittiöt olivat jälleen täynnä ahkeria tyttöjä ja keittiöpoikia, kokonaiset härät paistuivat suurissa vartaissa, lampaita ja karitsoita oli teurastettu, ja suurilla portailla ja kivitetyillä käytävillä riennettiin edestakaisin. Huomenna oli kreivittären syntymäpäivä, ja vihdoinkin parin vuoden kuluttua iloittaisiin Bideskuty’ssa jälleen ja kuunneltaisiin mustalaisten soittoa.
Kreivitär Irma oli kiihtyneempi ja hermostuneempi kuin hän tavallisissa oloissa olisi pitänyt sopivanakaan. Paljon kauheita tapahtumia oli sattunut sen jälkeen kuin vierasjoukko oli täyttänyt Bideskuty’n suojat viimeksi ylimyksellisellä iloisuudellaan, josta kreivitär niin paljon piti. Hän tiesi tuon ajan vihdoinkin koittaneen, jolloin hänen oli kuunneltava vieraiden kaksimielisiä puheita ja ivallisen myötätunnon osoituksia, ja vastattava ystäviensä hämmästyneihin kysymyksiin maakunnan suloisimman perijättären mahdottomasta avioliitosta. Kun hän määräili keittiössä ja navetassa, ja valvoi ruokapöydän koristamista, viinin laskemista tynnyreihin ja vierashuoneiden tuulettamista, voi hän tuskin todeta, että hänen elämässään oli tapahtunut suuri muutos sen jälkeen kuin pari vuotta sitten tuon peloittavan ja salaperäisen tulipalon jälkeen kaikki vieraat olivat poistuneet nopeasti tästä silloin niin surullisesta ja autiosta paikasta. Ainoastaan, kun hän kohtasi Ilonkan portailla ja kun aterioiden aikana tuon pari vuotta sitten niin iloisen tytön omituinen hiljaisuus kiusasi häntä tuoden hänen mieleensä sellaisen kummallisen vaikutelman, ettei hän enää voinut hallita omaa tytärtään eikä keksiä hänen häpeämättömän käyttäytymisensä syitä, silloin vain muisti hän vastenmielisesti nuo monet tapahtumat, jotka olivat seuranneet nopeasti toisiaan viimeisten vuosien kuluessa.
Osana hänen suunnitelmastaan oli aina ollut, että Ilonka poistuisi niin pian kuin suinkin sivistymättömän miehensä kodista, eikä hän tuotta ajatuksetta luultavasti olisi milloinkaan suostunutkaan tuohon kauheaan avioliittoon. Hän oli kumminkin samalla aina luullut, että hänen lapsensa palaisi hänen luokseen melkein samanlaisena kuin hän oli ollut, ennenkuin tuo hirveä talonpoikainen kosija oli varjostanut hänen elämänsä. Hän oli otaksunut, että Ilonka suottaleskenä olisi vielä viehättävämpi miesten mielestä, ja vapaampi ja hilpeämpi käytökseltään, mutta kumminkin melkein sama kuin ennenkin ja hyvin iloinen saadessaan yhtyä äitinsä kanssa yhteiseen ponnistukseen — kartoittaa kaikki tuon talonpoikaisen aviomiehen muistotkin Bideskuty’n rajojen ulkopuolelle.
Kun Ilonka hääpäivän jälkeisenä päivänä palasi entiseen kotiinsa aivan entisen minänsä varjona, tunsi äidin sydän ensimmäisen kerran surua ja katumusta. Täynnä todellista myötätuntoa koetti hän puristaa järkytetyn lapsensa hellään äidilliseen syliinsä, ja valmistautui kuuntelemaan kauhistuneena ja itkien syvästi loukkautuneen ylimyksellisen tyttärensä kertomusta raa'an talonpoikaisen miehensä kohtelusta.
Mutta sen sijaan olikin Ilonka, joka nähtävästi oli vielä heikko ja sairas kaikesta kokemastaan, kieltäytynytkin kertomasta sanaakaan lyhytaikaisesta olostaan miehensä kodissa. Hän oli ottanut vaitiollen vastaan vanhempiensa suutelot, vaitiollen oli hän istuutunut entiselle paikalleen pöytään ja tyynesti ruvennut jälleen asumaan entisessä huoneessaan yön poissaolon jälkeen ja jatkamaan tuskin keskeytyneitä hommiaan.
Kreivittären mielestä oli Ilonka omituisesti muuttunut. Hän näytti kokonaan unhottaneen hymyilemisen, hän puhui hyvin vähän ja hän oli omistanut muutamia hyvin omituisia mielipiteitä lyhyen oleskelunsa ajalta talonpojan kodissa. Kreivitär oli menettänyt vaikutusvaltansa häneen, ja kreivitär Irma tunsi itsekin, kuinka naurettavaa olisi ollut koettaakaan ohjata tytärtä, joka kuitenkin oli naimisissa oleva nainen ja niin ollen oikeutettu menettelemään, miten hän vain halusi. Häntä harmitti hirveästi llonkan itsepäisyys käydä vierailemassa Kisfalussa tuon vanhan talonpoikaisnaisen luona, jota hän itsepäisesti nimitti »äidiksi». Nuoren suottalesken ja hänen anoppinsa välille näytti syntyneen omituinen ystävyys. Kreivitär Irma ei voinut sitä ymmärtää, mutta hän oli kuullut aivan varmalta taholta, että Keményn András oli asunut Zárdassa hääpäivästä alkaen. Hän oli senvuoksi johonkin määrin tyydytetty, ettei hänen tyttärensä kumminkaan alentunut niin paljon, että hän vieläkin seurusteli tuon hävittömän talonpojan kanssa, joka oli uskaltanut tuppautua hänen miehekseen.
Mitä tuohon inhoittavaan Keményn Andrákseen tuli, ei kreivitär vaivannut juuri aivojaan ajattelemalla häntä. Hääpäivän jälkeisenä päivänä oli hän lähettänyt Bideskuty’yn tärkeän paperin, jossa hän kirjallisesti lahjoitti Ilonkalle koko Bideskuty’n tilan. Tuohan oli niinkuin sen olla pitikin, tietysti, sillä ei suinkaan hän voinutkaan vaatia, että hänen ylimyksellinen vaimonsa olisi ollut riippuvainen hänestä tahi tytön omista vanhemmista. Kreivitär Irmasta oli se kaikkein suotuisin ratkaisu, eikä Ilonka sitäpaitsi ollut milloinkaan tiennytkään, ettei maatila enää kuulunutkaan hänen vanhemmilleen eikä hänen tarvinnut saada sitä nyt ikinä tietääkään. Ilonka ei milloinkaan kysellyt mitään eikä näyttänyt huolehtivan ollenkaan, mistä hän saa ylläpitonsa ja kuka hänet elättää ja vaatettaa. Tyttö luuli varmaankin, että isä oli vielä tuo sama rikas aatelismies, jollaiseksi hän oli kuullut isäänsä aina sanottavan, ja otaksui luultavasti, että hän mainiosti voi elättää ainoan tyttärensä, ellei tämä halunnut asua miehensä luona. Vanhemmat kohtelivatkin häntä hyvin ystävällisesti. Hän sai kaikkea, mitä hän vain halusi, ja tuona kauheana koleeran raivoamisaikanakin antoi Bideskuty hänelle niin paljon rahaa, vehnää ja viiniä kuin hän vain halusi jakaa kylän köyhille. Kreivitär Irma kohotti kauhistuneena kätensä, kun Ilonka ilmaisi tarkoituksensa olevan jäädä Kisfaluun niin kauaksi, kunnes kulkutauti lakkaa raivoamasta. Ilonka oli sanonut tuon »Menen sinne»! sellaisin äänensävyin, ettei sitä voitu vastustaa. Ja mitenpä häntä olisi voitukaan estää, sillä olihan hän naimisissa. Hän ei ollut enää äitinsä holhouksessa.
Ilonka viipyi poissa neljä kuukautta eikä kreivitär Irma voinut käsittää, mitä lapsi tuon ajan kuluessa teki. Keményn András oli Zárdassa, jossa koleera raivosi pahemmin, ja Bideskuty’n jalo kreivitär toivoi, että tauti täyttäisi velvollisuutensa tuohon vihattavaan mieheenkin nähden.
Kylässä raivoava koleera ja alituinen tartunnan pelko riittivät isä Ambrosiuksenkin käyntien lakkaamisen syiksi. Pappi olikin omaksunut hyvin vastenmielisen tavan puhua aina Andráksesta ja kaikista tämän kuluttamista rahamääristä kulkutaudin tuottamien häviöiden korvaamiseksi. Ilonka oli poissa, joten hän ei ollut kuulemassa tätä alituista ylistystä, mutta hän näytti kumminkin omaksuneen jotakin sivistymättömän miehensä hellyydestä noita Arokszállaksen likaisissa taloissa asuvia talonpoika-raukkoja kohtaan.
Vihdoinkin talvella palasi Ilonka jälleen kotiinsa. Hän näytti onnellisemmalta ja iloisemmalta kuin lähtiessään, mutta hän ei milloinkaan halunnut kertoa äidilleen, miten hän oli viettänyt viimeiset kuukaudet. Kreivitär Irma alkoi kumminkin vähitellen odottaa kevättä ja kesää. Viime vuonna ei hänen syntymäpäiväänsä oltu ollenkaan vietetty, sillä silloin raivosi juuri koleera, mutta tänä vuonna tiesi hän monien tulevan, ja vanhat melkein unhottuneet perinnäistavat uudistettaisiin. Uteliaisuudestakin tulisi Bideskuty’yn paljon vieraita. Kreivitär Kantássy olisi kai vielä väsyttävämpi kuin ennen. Mariska oli juuri mennyt naimisiin Bartoczin Zsigan kanssa, jolla oli hyvä virka Lontoossa olevassa lähetystössä, Bideskuty’n Ilonkan, tuon maakunnan kuuluisimman kaunottaren, saadessa tyytyä erääseen isänsä maalla asuvaan talonpoikaan. Tuo vahinko korvautuisi kumminkin vähitellen. Bideskuty’n vieraanvaraisuus tänä vuonna, viinit, paistit ja hedelmät, voittaa varmaankin kaikkien naapurien suurimmatkin vaatimukset.
Kreivillä oli nykyään aina runsaasti rahaa, ja tämän vuoden sato oli ollut niin runsas, että se oli täydellisesti korvannut viimevuotisen tulvan aiheuttamat vahingot.
Keményn András näytti todellakin ymmärtävän, miten maatilaa oli hoidettava. Ja sehän olikin luonnollista, sillä kaikki talonpojat ymmärsivät aina, miten vehnää ja turnipseja oli kasvatettava. András hoiti kaiken eikä kreivin tarvinnut muuta kuin iloita saavutuksista ja vuosituloistaan, joita hän ei enää jaksanut kokonaan tuhlatakaan.
»Tuntuu aivan siltä, kuin entiset ajat olisivat palanneet jälleen», sanoi kreivitär Irma miehelleen, joka istui tupakoimassa työhuoneessaan. »Muistatko, Gyuri, että me pari vuotta sitten istuimme juuri näin keskustelemassa syntymäpäiväni vietosta? Kuka olisi silloin voinut aavistaakaan kaikkia sen jälkeen osallemme sattuneita onnettomuuksia»?
Bideskuty’n Gyuria vaivasi leini niin, ettei hän voinut laskea jalkaansa maahan, ja hän oli senvuoksi äreällä ja kärtyisellä tuulella. Tupakoidessaan murahti hän jotakin vihaisesti vastaukseksi.
»Sinun on nyt myönnettävä, uskallan sen sanoa», lisäsi kreivitär, »minun olleen aivan oikeassa varoittaessani sinua noista pirullisista laitoksista. Ja muutkin varoittivat sinua, Gyuri. Huomaat kai nyt, miten väärässä olit».
Bideskuty ei vastannut mitään, sillä hänen kärsivällisyytensä oli loppumaton. Sitäpaitsi oli häntä moitittu ja syytetty niin usein, ettei hän välittänyt sellaisista puheista enää ollenkaan. Hän tupruutteli piipustaan suuria savupilviä, murahtaen silloin tällöin tuskasta ja kiroillen aina tämän tästä partaansa. Sitten kuin hänen vaimonsa lopetti, sanoi hän tyynesti:
»Olen varma, etteivät kaikki ruokalistasi ole vielä valmiit. Ja puoli tuntia sitten sanoit meneväsi leikkaamaan kukkia pöytäkoristeiksi».
»Haluat siis karkoittaa minut pois. Odotatko ketään»?
»Odotan».
»Ketä sitten»?
»Erästä liiketuttavaani».
»Liiketuttavaako, Gyuri?» kysyi kreivitär epäilevästi.
»Et suinkaan ketään juutalaista koronkiskuria»?
»En, en! Mitä taivaan nimessä se sinua liikuttaa, ketä minä odotan»?
»En ymmärrä tuota sanaa 'liikeasiat'. Vävysihän hoitaa nuo asiat tavallisesti. Sanoit, ettet odota ketään juutalaista. Kunhan vain et…?»
»Odotan juuri häntä! Minulla on luullakseni oikeus käskeä talooni kenen ikinä vain haluan!»
»Aiotko todellakin sanoa, että olet kutsunut tuon miehen tänne»?
»Ja miksi en olisi»?
»Mutta Ilonkahan on täällä»!
»Ei suinkaan hän syö tyttöä».
»Gyuri, sinun on ajateltava hieman tyttäresi tunteita. Ilonka ei saa nähdä tuota miestä täällä».
»Joutavia! András on hänen miehensä, eikö olekin? Kuvitteletko heidän aina elävän erillään, kuten tähän asti? Ja jos sellainen osoittautuu mahdolliseksi, voin vain sanoa, että Ilonkan on täytynyt kiusata häntä äärettömästi, kuten sinäkin minua. Koska hänellä ei ollut leiniä, pääsi hän pakoon».
»Gyuri, en voi uskoa, että tuo sivistymätön talonpoika on lumonnut sinutkin, kuten hän on lumonnut tuon tyhmän vanhan papin. Puhut kiusaamisesta. Elämäni on yhtä vaikeaa kuin marttyyrien kuullessani kaikkien ylistävän häntä. Sanon häntä kauheaksi raakalaiseksi hänen käytöksensä vuoksi tytärtäsi kohtaan. Ilonka on liian hellä ja itseensä sulkeutunut kertoakseen sinulle kaikkia, mitä hän miehensä puolelta on saanut kestää, mutta varmasti ei hän olisi poistunut miehensä luota niin pian, ellei mies olisi käyttäytynyt vielä sivistymättömämmin kuin olin hänestä luullutkaan».
»Teillä naisilla ei ole ollenkaan kunniantuntoa», jyrisi Bideskuty. »Puhut tuosta miehestä kuin jostakin raakalaisesta ja pedosta, ja kumminkin olet valmis ottamaan häneltä vastaan kaikki hänen jalomieliset lahjansa. Hän pelasti koko tämän talon, jossa elämme, tuon verenimijän, Rosensteinin, kynsistä, ja lahjoitti Ilonkalle koko maatilan, joka kokonaisuudessaan on kai maksanut hänelle satojatuhansia. Tyynesti toimittaa hän kaikki puolestamme, että Ilonka voisi elää niin ylellisesti, ettei hänen eikä meidän ylpeytemme joutuisi kärsimään. Ja sinä puhut hänen häpeällisestä käyttäytymisestään tytärtämme kohtaan. Mitä sinä sitten sanot Ilonkan käytöksestä»?
»Gyuri, sinun on muistettava, ettei lapsi raukka ollenkaan tiedäkään kotimme luovuttamisesta hänelle. Hän ei tiedä mitään sinun ja tuon miehen välisistä raha-asioista».
»Minun syytäni ei ole ollenkaan noiden inhoittavien salaisuuksien keksiminen. Ilonka oli kylliksi vanha saadakseen tietää kaiken. Pelimme miestä kohtaan ei ollut rehellinen. Koetit parhaasi mukaan häväistä häntä lapsesi kuullen luovuttaen Ilonkan kumminkin hänelle ja sallien hänen yksinään taistella taistelunsa Ilonkan voittamiseksi. Sellainen ei ollut rehellistä peliä».
»Gyuri, et tiedä enää, mitä puhut. Jos olisin kertonut Ilonkalle sinun ja Keményn välisistä asioista, olisit joutunut hyvin omituiseen valoon lapsesi silmissä. Olisitko voinut sitten vaatia Ilonkaa kunnioittamaan isäänsä ja äitiään? Silloin olisi hän menettänyt kaiken myötämielisyytensä meitä kohtaan».
»Mielestäni olisi se paljon suotavampaa, että hän kunnioittaisi meitä hieman vähemmän ja miestään enemmän. Murrun melkein tuon kiitollisuuden taakan alle, jonka Ilonka ja kaikki me muutkin olemme velkaa tuolle miehelle».
»Gyuri, puheestasi päättäen olet omaksunut lukiessasi noita ulkomaalaisia kirjoja yhä enemmän noita uusia aatteita, jotka jo kerran veivät sinut vararikkoon».
»Älä koske niihin kieliin, Irma, tahi…»
»Hsh, malttisi menettäminen ei hyödytä mitään, Gyuri, sillä tehtyä ei saada enää tekemättömäksi. Meidän on koetettava tehdä Ilonka niin onnelliseksi kuin suinkin, että hän voi unhottaa menneisyyden. Hän on vielä niin nuori ja András on luullakseni jo miehuutensa parhaassa iässä. On hyvin mahdollista, että Ilonkasta tulee leski, ennenkuin hän ennättää täyttää kolmeakymmentäkään. Silloin tulee hänestä niin rikas, että hän voi mennä naimisiin kenen kanssa hän vain haluaa, ja varmasti on hän ensimmäinen kiittämään meitä tavasta, jolla olemme suunnitelleet hänen elämänsä. Sillä aikaa on minun koetettava pitää häntä poissa talon tästä osasta. Tänään…»
Ovi aukeni hiljaa ja Ilonka tuli huoneeseen hymyillen niin iloisesti, että hän oli melkein entisen näköinen. Kreivitär katsahti häneen epäluuloisesti, mutta tyttö näytti aivan tietämättömältä ja iloisemmalta kuin moniin kuukausiin.
»No niin, minun on mentävä katsomaan kukkakoristuksiani», sanoi kreivitär välinpitämättömästi. »Mielestäni, voisit sinä, Ilonka, tulla minua auttamaan. Saat koota minulle suuren korillisen noita kauniita kukkia lavojen takaa. Palvelijattaret eivät osaa niitä katkoa, vaan repivät kukat juurineen maasta. Tarvitsen niitä melko paljon. Saat Pannalta korin, ja kun olet täyttänyt sen, tule luokseni leipomatupaan, jossa sitten järjestän ne».
»Tulen aivan heti, äiti. Mutta», lisäsi hän viehättävästi hymyillen, »enkö saa puhella hieman isäni kanssa ensin»?
»Ainoastaan muutamia silmänräpäyksiä vain. Tarvitsen noita kukkia, ja isäsi odottaa erästä liiketuttavaansa luokseen».
»Tulen luoksesi, äiti, viiden minuutin kuluttua».
Poistuminen tuntui kreivitär Irmasta hyvin vastenmieliseltä. Hän ei halunnut milloinkaan jättää tytärtään isän huostaan. Katsahdettuaan varoittavasti mieheensä poistui hän kumminkin.
Ilonka odotti, kunnes äidin askelten ääni lakkasi kuulumasta käytävästä. Sitten hän kääntyi isäänsä päin ja sanoi tyynesti:
»Isä, etkö halua kertoa minulle, mikä tuo 'kiitollisuuden taakka' on, jonka minä ja me muut kaikki olemme velkaa miehelleni»?
»Ilonka, olet kuunnellut»!
»Tahtomattani, vannon sen. Olin juuri tulossa huoneeseen, kun tuo lause kantautui korviini aikoessani avata oven. Tunnustan, että koetin kuulla lisääkin, mutta äidin puheesta en saanut mitään selvää. Kai kerrot minulle, etkö kerrokin»?
»Puhuin vain ylimalkaisesti», sanoi Bideskuty hermostuneesti. »Et varmaankaan kuullut oikein»?
»Nyt isä», sanoi Ilonka taivuttavasti, »toivon sinun koettavan muistaa, etten ole enää aivan sellainen lapsi kuin olen ollut. Kaksi vuotta on jo pitkä aika», lisäsi hän miettivästi, »ja niiden kuluessa olen kokenut kaikenlaista. Olen nyt naimisissa ja olen paljon vanhempikin. Luullakseni on minulla oikeus tietää, miksi olemme kiitollisuuden velassa tuolle miehelle, jonka nimi minulla nyt on».
»Sinun on taivutettava äitisi kertomaan sinulle kaikki nuo toivomasi asiat», sanoi Bideskuty.
»Tiedät aivan hyvin, isä, ettei hän kerro minulle mitään. On aivan hyödytöntä taistella sitä vastaan, rakkaani, sillä en aio poistua tästä huoneesta, ennenkuin saan tietää, mitä tahdon».
»Siinä ei ole mitään kerrottavaa».
»Millaisessa kiitollisuudenvelassa olen minä miehelleni»?
»Ymmärsit sanani aivan väärin», väitti Bideskuty itsepäisesti.
»Isä, olen kysynyt sinulta niin kunnioittavasti kuin lapsenasi vain voin. Älä pakota minua vaatimaan, mitä minulla on oikeus saada tietää».
»Ilonka, olet luonnoton. Mitä sinua hyödyttää kuulla asioita, jotka koskevat vain minua ja äitiäsi?»
»Kuinka paljon rahaa antoi Keményn András sinulle saadakseen mennä naimisiin kanssani»?
»Ilonka, olet menettänyt järkesi», sanoi Bideskuty vihaisesti.
»Enkä ole! Et halua kertoa minulle totuutta ja senvuoksi on minun pakko tehdä johtopäätöksiä. Jos kieltäydyt kertomasta minulle kaikkea, on minun mahdotonta oleskella kattosi alla enää tuntiakaan, ja…» lisäsi hän änkyttäen, »koska ei tietysti mieheni huoli minua luokseen, on minun mentävä johonkin muualle».
»Kuuntele nyt, Ilonka. Teissä naisissa ei ole hituistakaan johdonmukaisuutta. Et ole mielestäsi enää mikään lapsi, ja niin ollen kai ymmärrät, että tulipalo toisena ja tulva toisena vuonna voivat köyhdyttää rikkaankin maanviljelijän. Sen lisäksi uhkasi ja petti minua muudan verenimijä, koronkiskuri, kunnes kaikki maani joutuivat vieraisiin käsiin. Miehesi on lainannut minulle paljon rahaa maitani vastaan ottamalla niistä vain kohtuullisen koron. Tuo Rosenstein roisto, jonka kuulemma piru vihdoinkin on korjannut, pakotti minut allekirjoittamaan muutamia papereita, joiden perusteella hän sitten pakotti minut maksamaan suunnattomia korkoja. Maksoin niitä vuosikausia tietämättä ollenkaan, että ne menivät juutalaisen taskuihin Keményn saamatta niistä penniäkään. Tuli ja vesi täydensivät tuon koronkiskurin työn. Minusta tuli köyhä mies. Silloin ilmestyivät jälleen nuo allekirjoittamani paperit näkyviin, joita en ollut lukenut läpikään, ja sain tietää niiden olevan antamiani velkakirjoja rahoista, joita en milloinkaan ollut saanutkaan. Rosenstein uhkasi minua kaikin mahdollisin keinoin, joita en nyt muistakaan. Hänellä tuntui olevan oikeus puolellaan, koska olin allekirjoittanut nuo paperit. Keményn András tuli silloin luokseni. Hän tukki juutalaisen suun kullalla, lunasti nuo paperit minulle takaisin ja maksoi tämän rakennuksen kiinnityksen, josta Rosenstein uhkasi karkoittaa meidät pois. Maa oli kumminkin jo hänen omaisuuttaan. Sinä, minä ja äitisi olisimme muuttuneet samanlaisiksi kerjäläisiksi kuin kaikki kodittomat mustalaiset. András kertoi rakastavansa sinua ja haluavansa mennä kanssasi naimisiin. Hän sanoi maiden siten joutuvan sinun ja lastesi omaisuudeksi. Mitä voinkaan tehdä? Puukko uhkasi kurkkuani — ja minä suostuin».
Ilonka ei sanonut mitään. Hän tuijotti isäänsä kalpein kasvoin ja toivottomin, hämmästynein ilmein.
»Hän maksoi tämän talon kiinnityksen, otti maat haltuunsa ja rupesi hoitamaan niitä niinkuin hän ainoastaan kykenee hoitamaan maatiloja. Hän omisti kaiken, mutta ei kukaan tiennyt sitä. Hän neuvotteli kanssani kaikesta ja toimi puolestani kuin jonkunlainen välittäjä. Joskus unohdankin kokonaan, etten ole näiden maiden omistaja, ja annan hänelle määräyksiä, jotka hän aina toimittaa perusteellisesti. Hän kertoi minulle kerran olevansa vain sinun tilanhoitajasi. Tuolla miehellä on enemmän sydäntä», lisäsi Bideskuty lyöden nyrkkinsä kovasti pöytään, »kuin kenelläkään muulla tuntemallani henkilöllä ja…»
»Rakas isä», keskeytti Ilonka, »kerro minulle ainoastaan tosiseikat.Älä muserra minua häpeällä enemmän kuin on tarpeellista».
»Et ole milloinkaan kertonut äidillesi, miksi poistuit miehesi luota eikä Andráskaan ole sanonut minulle mitään. Hääpäivänne jälkeisenä päivänä lähetti hän minulle erään paperin, jonka luin läpi hyvin huolellisesti. Tuossa asiakirjassa lahjoittaa hän sinulle koko Bideskuty’n tilan, pidättäen itselleen vain oikeuden valvoa sen hoitamista. Katsohan, hän ei oikein luota minuun», lisäsi Bideskuty hymyillen, »enkä ole hänen mielestään mikään kelvollinen tilanhoitaja. Mutta hän itse on suurenmoinen, Ilonka!» huudahti hän innostuneesti. »Näet itse, miten ruhtinaallisessa kunnossa tämä talo nyt on. Minulla on nyt aina runsaasti rahaa, ja käypää metallirahaa päällepäätteeksi, paljon viljaa myytäväksi, ja karjani lihoo ja lisäytyy, kuten kaikki muukin. Minulla ei ole ollut milloinkaan niin paljon nautoja eikä vasikoita, eikä niin suuria määriä vehnää eikä maissia myytävänä. Tuo mies tuntee jokaisen maajalan arvon. Hän huolehtii kaikesta. Minä oleskelen vain täällä kotona, hyväksyn hänen toimenpiteensä ja korjaan rahat, kun hän on tehnyt hyvän kaupan puolestani… tarkoitan sinun puolestasi, Ilonka, sillä sinunhan tämä kaikki on. Oletko milloinkaan halunnut jotakin, jota et ole saanut, sano oletko»?
»Sitten eivät nuo rahat, joita jaoin köyhille koleeran raivoamisaikana, tulleetkaan sinulta, vaan häneltä»? kysyi Ilonka tyynesti.
»Ei, ei oikeastaan häneltäkään, lapseni, sillä omaisuushan kuuluu sinulle».
»Hänkö on lahjoittanut sen minulle»?
»Niin, hänhän on miehesi».
»Niin», sanoi Ilonka kiihkeästi, kyynelten värisyttämin äänin, »hän on mieheni. Hän maksoi suunnattomasti huvista saada nimittää Bideskuty’n kreivin pennitöntä tytärtä vaimokseen. Voi, miten häpeällistä tämä kaikki onkaan»! lisäsi hän vihaisesti. »Kuinka te voittekaan, ah, kuinka te voittekaan»?
»En ymmärrä, miksi puhut häpeästä. Lukuunottamatta sitä, että olet nähtävästi riidellyt miehesi kanssa, ei siinä ole mitään häpeällistä. Äitisi ja minä olemme riidelleet aikoinamme paljonkin, mutta hän ei ollut kumminkaan niin itsepäinen, että hän olisi juossut tiehensä. Tuollaiset riidat unhottuvat kyllä pian».
»Unhottuvat pian! Ah, isä, sinä et tiedä etkä ymmärrä».
Ilonka nyyhkytti nyt kiihkeästi, ja kätki kasvonsa käsiinsä toistaessaan:
»Ah, millainen ääretön häpeä! Kuinka te voittekaan»?
»En näe tässä minkään toivottomuuden syytä», sanoi Bideskuty hieman hermostuneesti. »En ymmärrä, mikä teitä naisia oikeastaan vaivaa, kun te aina kiusaatte muita teoillanne. Halusit tietää ja pakotit minut kertomaan vastahakoisesti asioista, joita äitisi mielestä sinun ei ollenkaan olisi pitänyt saada tietää. Sanon vieläkin kerran, etten huomaa tässä minkäänlaista itkun syytä».
»Ei olekaan, isä», sanoi Ilonka kuivaten nopeasti silmänsä ja tullen aivan isänsä viereen. »Kuten sanoit, halusin tietää ja nyt olet kertonut minulle. Olen sinulle hyvin kiitollinen».
»Et suinkaan aio kertoa äidille»? kysyi kreivi levottomasti.
»En», vastasi Ilonka hymyillen kyyneliensä läpi isänsä levottomalle kasvojen ilmeelle. »En aio puhua asiasta hänelle sanaakaan, sillä mitäpä se hyödyttäisi. Menen hänen luokseen nyt katkomaan noita kukkia».
Sanottuaan sen kumartui hän suutelemaan isäänsä.
»Ilonka, mielestäni on sinun koetettava sopia miehesi kanssa. Hän on niin erinomainen ihminen. Äitisi mielestä ei minun ole sotkeuduttava asiaan, mutta András tulee tänne pian ja…»
»Nyt on minun mentävä äidin luo», keskeytti Ilonka tyynesti. »Hän odottaa varmaankin jo noita kukkia».
Ja ennenkuin Bideskuty ennätti sanoa sanaakaan, livahti Ilonka nopeasti huoneesta.
Vanha hyväluontoinen Gyuri ei ymmärtänyt tytärtään. Hänestä tuntui, että naiset vain juonittelivat tyhjästä. Talonpoika oli näyttäytynytkin olevansa hyvin rehellinen mies, ja Bideskuty’lla oli jonkunlainen soimaava tunne, ettei Andrásta oltu kohdeltu yhtä rehellisesti. Sitäpaitsi tuntui hänestä hyvin nöyryyttävältä, ettei noista lapsenlapsista ollut nyt tietoakaan, joiden vuoksi tuo mahdoton avioliitto oli jossakin määrin siedettävä. Hän toivoi vieläkin voivansa taivuttaa Andrásta hyväksymään hänen koneensa ja höyrymyllynsä. Tämä viimeksimainittu oli nyt tyhjä ja autio, ja lukemattomat hämähäkit olivat kutoneet verkkonsa suuriin rattaihin ja veiveihin, jotka olivat olleet melkein aiheuttamaisillaan erään unkarilaisen aatelismiehen vararikon. Tuo itsepäinen talonpoika ei kumminkaan halunnut vielä kuulla siitä puhuttavankaan, eikä Bideskuty uskaltanut panna sitä käyntiin hänen luvattaan. Nyt oli hän iloinen kerrottuaan tyttärelleen noista raha-asioista. Häntä inhoitti aina käsitellä rahoja ja hänen rinnassaan oli epämääräinen tunne, että hän oli tehnyt jotakin alhaista ja kunnotonta jollekin. Hän ei halunnut tunnustaa itselleenkään, että hän piti äärettömästi »tuosta kirotusta talonpojasta», joka oli niin taitava liikemies, eikä myöntänyt, että hän mielellään ratsasteli hänen kanssaan vainioilla ja ihaili aito unkarilaiseen tapaan sellaista hevosmiestä kuin Kemény epäilemättä oli. Sitäpaitsi oli Andráksella aina kerrottavana hänelle hupaisia uutisia jostakin onnistuneesta kaupasta, ja nyt kun Bideskuty’n kreivi tapasi jonkun tilallaan asuvan talonpojan, tervehdittiin häntä iloisesti, semminkin jos hänellä oli vävy mukanaan. Viime sadon aikana olivat työmiehet epäilemättä suuresti kiintyneet Bideskuty’n hankkimiin niittokoneihinkin.
Niin, maailma alkoi todellakin mennä mullinmallin. Mutta, Jumalalle kiitos, Bideskuty alkoi jo tulla vanhaksi eikä senvuoksi luultavasti näkisi tuota aikaa, jolloin talonpojat omistaisivat kaiken maan ja aateliset asuisivat pienissä taloissa kaupungeissa. Nykyään sanoi hänen vävynsä häntä aina »herra kreiviksi», mutta kreivi nimitti vävyään aina »pojakseen», ja oli tavallisesti hyvin iloinen odottaessaan häntä luokseen jonakin päivänä.
Nytkin loistivat hänen kasvonsa, kun hän kuuli välikön kivilattialta raskaita askelia. Hän koetti suoristautua tuolissaan, mutta hänen jalkansa oli niin kipeä, ettei hän voinut. Ovi aukeni ja tuo tuttu pitkä mies ilmestyi tammiseen oviaukkoon. Bideskuty, vaikka hän olikin huomaamaton, ei voinut olla kumminkaan näkemättä, kuinka aavemaisen kalpeat ja omituiset talonpojan kasvot olivat ja kuinka hurjalta hänen silmiensä ilme näytti. Pudistaen päätään nosti kreivi varoittavasti sormensa.
»Tervetuloa, poikani»! huudahti hän iloisesti. »Mutta mistä ihmeestä sinä nyt tuletkaan ja millaista viiniä olet juonutkaan? Näytät aivan siltä kuin olisit ollut tekemisissä vähintäinkin pirun kanssa»!
Lopetettuaan keskustelunsa isänsä kanssa tunsi Ilonka olevansa sekä huumautunut että hyvin pahoillaan.
Tuo ylpeys, joka on poikkeuksetta hyvin luonteenomainen — hyve tahi pahe — kaikille unkarilaisille, jotka ovat hallinneet keskeytymättä Unkarin maita vuosisatoja muiden Euroopan maiden hallitsijain kukistuessa ja noustessa, tuo ylpeys, joka hallitsee kaikkia heidän tekojaan ja on estänyt heitä omaksumasta nykyaikaista edistystä, joka on rakentanut sellaisen muurin heidän ympärilleen, ettei yhdeksännentoista vuosisadan sivistys ole sitä voinut murtaa, tuo llonkan ylpeyden osa oli kuolettavasti haavoittunut. Jaloista sotureista suorassa linjassa polveutuva tyttö, sotureista, jotka olivat auttaneet kuningaskunnan rakentamisessa, oli joutunut tappiolle kilpaillessaan ritarillisuudessa ja anteliaisuudessa talonpojan kanssa.
Ensimmäisen kerran elämässään Ilonka nyt rikkoi tuon käskyn, jossa sanotaan: »Kunnioita isääsi ja äitiäsi»! Hän oli hyvin harmissaan tuosta osasta, jota hänen tietämättömyydessään oli ollut pakko näytellä, ja tunsi käyttäytyneensä niin huonosti, ettei sitä voitu sanoin kuvaillakaan. Tuntematta asiain todellista laitaa oli hänet heitetty erään sellaisen miehen syliin, jollaisia häntä aina oli opetettu halveksimaan. Petollisesti oli häneltä salattu se tosiasia, että tuo mies oli jalompi, anteliaampi ja ylpeämpi kuin useimmat muut ihmiset.
Niin ylpeä, ylpeä jaloista töistä, niin ylpeä, ettei hän viitsinyt vastata ansaitsemattomiin loukkauksiinkaan.
Voi, miten hän oli mahtanut halveksiakaan vaimoaan! Miten ylenkatseellisesti tuo orjista polveutuva talonpoika oli mahtanut ajatellakaan häntä, pennitöntä ylimysnaista ja jalosukuista kerjäläistä, joka oli lyönyt sekä omaa että vanhempiensa elättäjää!
Ah, miten kauhistavalta se nyt tuntuikaan! Polttava häpeä nosti kyyneleet llonkan silmiin. Hän kidutti itseään muistelemalla kaikkia niitä herjauksia ja loukkauksia, joita hän sokeassa kiittämättömyydessään oli syytänyt tuon miehen kasvoihin, joka oli kuormittanut sekä hänet että hänen vanhempansa lahjoilla, pyytäen vain hieman rakkautta palkakseen.
Vaikeneminen, jonka Ilonka luuli merkinneen häpeää ja katumusta, tuntui hänestä nyt kuvaamattomalta ivalta. András ei ollut viitsinyt selittää hänelle, kuinka vähän hän ansaitsi noita ylpeyden aiheuttamia herjauksia. Ilonka muisti Andráksen sietäneen kaikki vaitiollen, kunnes, kunnes… Ah, millaisen julman iskun hän oli suunnannutkaan, ja Ilonka kummasteli nyt, mikä pahahenki oli sen tuonutkin hänen mieleensä. András oli tehnyt niin paljon voittaakseen hänet, ja hän oli kylmästi sanonut rakastavansakin toista. Silloin oli András sanonut hänelle, että hän oli mennyt liian pitkälle, silloin vain oli tuo raaka talonpoika vihoissaan uhannut kostaa hänelle nuo katkerat loukkaukset ja vaimentaa ikuisiksi ajoiksi hänen kiittämättömän kielensä.
Ah, miksi Etelka olikaan tullut väliin? Miksi ei hänen oltu sallittu elämällään maksaa vihattavan käytöksensä aiheuttama velka? Yksi ainoa lyönti olisi silloin lopettanut miehen intohimon ja naisen ylpeyden välisen riidan. Silloin… ah silloin… ei hänen olisi ollut pakko täyttää tuota velvollisuutta, jota hänen ylpeytensä ei sallinut nyt laiminlyödä.
Talonpoika ei voinut voittaa ylimystä ritarillisuudessa. Hän oli haavoittanut miestänsä ja tämän ylpeyttä, ja hänen oli nyt pyydettävä anteeksi ja sovitettava. András oli uhrannut melkein kaikki saavuttaakseen hänen rakkautensa, ja nyt halusi hän koettaa lahjoittaa sen. Nöyrtyen hänen eteensä halusi hän nyt rukoilla anteeksiantoa. Hän halusi palata tuohon kotiin, josta hänen julmuutensa ja oikeudettomuutensa oli karkoittanut Andráksen tuona kohtalokkaana iltana. Hän oli rikkonut äärettömästi, mutta hän aikoi sovittaa sen yhtä voimakkaasti. Rakkautta ei hän kyllä voinut miehelleen antaa, ah ei, sillä hänhän oli rakastanut jo kerran varhaisimmassa nuoruudessaan erästä hienoa ylimystä, joka oli ollut niin kunnioittava lausuessaan: »Ilonka, rakastan sinua»!, uskaltamatta koskea hänen käteensäkään. Ah ei, hän ei voinut milloinkaan rakastaa tuota miestä, jolla oli niin karkea ääni, jonka silmät tuntuivat näkevän hänen sieluunsa ja jonka omituiset ja hurjat sanat värisyttivät häntä aiheuttaen kuvaamattoman tunteen, joka ei voinut olla muuta kuinpelkoa. Ilonka muisti hänen jäähyväisensä, kun hänen äänensä oli lakannut värisemästä silloin kun hän oli vannonut vaimolleen, ettei hän milloinkaan enää puhu hänelle kuolleesta rakkaudestaan.
Kuolleesta rakkaudesta! Voiko rakkauskin kuolla? Ainakin hänen rakkautensa tuohon kauniiseen nuoreen husaariin eli vielä hänen sydämessään. Tuntui niin julmalta puhua kuolleesta rakkaudesta. Ei ollut siis ollenkaan ihmeellistä, että peloittava tuska oli kouristanut hänen sydäntään poistumatta sieltä enää milloinkaan, silloin kun András oli vannonut tuon kummallisen valan. Tuo tuska oli niin omituinen, ettei Ilonka voinut sitä ymmärtää. Joskus kun tuulen surullinen humina poppeleissa oli kantavinaan hänen korviinsa Andráksen karkean äänen kaiun, muuttui se aivan sietämättömäksi. Ja öisin, kun kuu loisti kylmästi tasangolle, tuntui Ilonkasta joskus, kuin hänen sydämensä olisi ollut särkymäisillään. Silloin hän aina arvaili, miksi.
Ah, ei, ei, tuhat kertaa ei! Hänkö, Bideskuty’n Ilonka, niiden tytär, jotka ovat omistaneet tämän kauniin maan vuosisatoja, voisiko hän rakastaa talonpoikaa? Mutta hän voi olla kumminkin kiitollinen, hän voi hyvittää tekemänsä vääryydet ja maksaa alistuvaisuudellaan, kuuliaisuudellaan ja tarpeen vaatiessa, nöyryydellään, tuon suuren velan, jonka hänen vanhempansa olivat ottaneet hänen nimessään.
Hän saapui vihdoinkin puistoon. Keskipäivän aurinko paistoi kuumasti ja polttavasti. Ilonka käveli haaveillen akasiakujannetta, jossa maa oli kylmä ja tuoksuva suuresta kukkien paljoudesta. Saavuttuaan portille katsoi hän etäisyyteen ja huomasi kaukana tasangon toisella puolella pienen pisteen taivaanrannalla. Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti. Hän oli vihainen itselleen oman raukkamaisuutensa vuoksi, sillä eihän hänellä ollut mitään pelättävää. Hänen nöyryytyksensä olisi kyllä ääretön, mutta kuta suurempi se olisi, sitä tyytyväisempi hän olisi itseensä ja sitä täydellisempi olisi sovitus.
Saavuttuaan portille hyppäsi András maahan sallien Csillagin mennä minne se vain halusi. Itse läksi hän kulkemaan kujannetta taloon. Ilonka kuuli hänen hyvästelevän hevostaan sanoen tälle, ettei hän aikonut viipyä kauan, ikäänkuin tamma olisi ollut inhimillinen olento ja hänen paras ystävänsä. Nyt astui Ilonka esiin.
András ei säpsähtänytkään, vaan katsoi Ilonkaan niin tyynesti kuin hän olisi odottanutkin näkevänsä hänet juuri siinä. Ilonka huomasi heti, että András näytti paljon vanhemmalta nyt, kuin tuona päivänä, jolloin hän ensimmäisen kerran oli suudellut llonkan kättä. Ja kun hän nosti lakkiaan, näki Ilonka, miten hänen tukkansa oli ohimoilta harmaantunut. András olisi mennyt vaitiollen hänen ohitseen, mutta Ilonka sanoi arasti:
»Isäni odottaa teitä, mutta koska haluan sanoa teille jotakin, tulin tänne teitä vastaan. Haluatteko kuunnella minua?»
András pysähtyi lakki kädessään ja katsoi Ilonkaan melkein hajamielisesti, kuin hänen ajatuksessa olisivat olleet jossakin muualla.
»Jos se on välttämätöntä», vastasi hän, »haluan kuunnella».
»Kuulin tänään sattumalta ensimmäisen kerran jotakin, jota ei vanhempieni olisi pitänyt salata minulta milloinkaan. En ymmärtänyt enkä tiennyt naimisiin mennessäni tuota peloittavaa tilannetta, johon isä raukkani oli joutunut ja josta teidän jalomielisyytenne hänet pelasti. En…»
»Jalo kreivitär», sanoi András hyvin tyynesti, »pyydän, ettette kiihoittaisi itseänne ettekä kuluttaisi kallista aikaanne puhumalla asioista, jotka tapahtuivat kauan aikaa sitten ja jotka jo on unhotettu. Voin vannoa teille, että kreivi on tiennyt ja hyväksynyt kaikki keskinäiset liikeasiamme sellaisin tavoin kuin hän on otaksunut edullisimmaksi».
»Niin, mutta siihen ei sisälly vielä kaikki», jatkoi Ilonka kiihkeämmin ja vähitellen kuumenevin poskin. »Olin itsekin tietämättäni suuresti osallinen noihin liikeasioihin. Tietämättömyyteni ohjasi minua sokeasti sellaisiin tekoihin, jotka teidän mielestänne tuntuivat kai suurimmalta kiittämättömyydeltä, puhuessani teille tuona iltana niinkuin puhuin. Uskokaa minua, en tiennyt ollenkaan, mitä olitte tehnyt puolestamme. Ah, näen nyt miten halveksittavasti käyttäydyin, ja tuon tekoni aiheuttama häpeä on suurempi kuin voin sietää. En saanut ennen rauhaa, ennenkuin kerron teille, miten äärettömästi pahoillani olen».
Puhuessaan näytti hän hyvin kauniilta. Punastunein poskin ja kiihkosta ja kyynelistä loistavin silmin katsoi hän nyt ystävällisemmin Andrákseen kuin milloinkaan ennen.
»Sanon teille vieläkin, jalo kreivitär», vastasi András väkinäisesti, »että kiihdytätte itseänne suotta. Nuo vaatimattomat palvelukset, jotka hyvä onneni soi minun tehdä isällenne, olivat vain sellaiset kuin toinen ihminen tekee toiselle, silloin, kun hän näkee tuon toisen taistelevan ansaitsemattomasti kovaa kohtaloa vastaan».
»Koetatte häväistä minua vain enemmän», sanoi Ilonka, »alentamalla anteliaisuutenne arvoa. Käyttäydytte hyvin julmasti. Olen tullut luoksenne kiitollisin mielin, myöhään ehkä, mutta kumminkin rehellisin tarkoituksin. Otaksuessaan menettelevänsä epäilemättä minun parhaakseni pettivät vanhempani minut ja pakottivat minut haavoittamaan kuolettavasti teitä, jota minun olisi pitänyt kunnioittaa ystävällisyytenne ja ritarillisuutenne vuoksi. Kuultuani teidän tulevan tänne tänään livahdin ulos, voidakseni sanoa teille…»
András nosti nopeasti kätensä hänelle niin ominaisin käskevin liikkein.
»Suokaa minulle anteeksi, jalo kreivitär, keskeytykseni. Ei ole olemassa minkäänlaista syytä noiden sanojen lausumiseen, joita te tyynnyttyänne varmasti kadutte. Tuon illan tapaukset, joihin viittaatte, ovat haihtuneet muistostani. Jos olette, kuten sanotte, kiitollinen minulle noista muutamista vanhemmillenne tekemistäni palveluksista, pyydän vedoten niihin teitä lopettamaan tämän keskustelun, koska se on luultavasti yhtä tuskallinen meille molemmille».
Hän kumarsi hyvin syvään ja poistui, ennenkuin Ilonka ennätti koettaakaan estää häntä.
Hän jäi kujanteeseen akasioiden juurelle katsoen miehensä pitkää, taloon päin kiiruhtavaa vartaloa. András ei katsahtanutkaan taakseen, vaikka hän nähtävästi kuulikin nyyhkytyksen, joka tahdottomasti tunkeutui Ilonkan huulilta. Ilonka katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän katosi taloon, ja juoksi sitten sokeasti ja ajattelemattomasti portista poppelikujaan ja sitten tasangolle, jossa hän lopultakin sai olla rauhassa häpeineen ja nöyryytyksineen.
Ah, millainen houkka hän oli ollutkaan! Sokean ja hullun mielijohteen vaikutuksesta oli hän nöyrtynyt tuon miehen edessä, tarjonnut hänelle kiitollisuuttaan ja ystävyyttään, eikä hän ollut välittänyt kummastakaan. Ylenkatsoen oli hän kieltäytynyt kuuntelemasta hänen selityksiään ja surujaan, ja hän halveksi vaimoaan nähtävästi niin paljon, ettei hän halunnut koskea tämän käteenkään. Houkka, niin, millainen houkka hän oli ollutkaan!
Mitä oli hän ajatellut ja toivonut? Hänhän tiesi Andráksen rakkauden kuolleeksi, sillä olihan András sanonut sen tuona kohtalokkaana iltana. Hän oli omin käsin tappanut sen, ja nyt oli sen sijalle ilmestynyt halveksiva välinpitämättömyys, jota vastaan hänen ylpeytensä oli äsken murskautunut. Ah, András tiesi, miten hän voi kostaa, hän oli maksanut loukkauksen loukkauksella ja pilkan pilkalla, hänen kylmät sanansa olivat sattuneet Ilonkan kasvoihin yhtä kipeästi kuin kerran Ilonkankin sanat häneen. Ilonka vihasi häntä nyt kymmenentuhatta kertaa enemmän kuin ennen, nyt kun András huvitteli nöyryyttämällä ja kiduttamalla häntä, nyt kun hän oli voimaton haavoittamaan Andrásta, koska tämä ei enää välittänyt hänestä. Niin, tietysti vihasi hän Andrásta, ja senvuoksi tuntuivatkin hänen sydäntuskansa sietämättömämmiltä kuin milloinkaan ennen. Hän vihasi Andrásta tuon järkkymättömän ylpeyden vuoksi, joka oli samanlaista kuin hänen omansakin. Hän, tuo talonpoika, uskalsi olla ylpeä, tuo orja, joka oli syntynyt potkittavaksi ja halveksittavaksi. Kesyttämätön unkarilainen veri hänen suonissaan kiehui vihasta. Hän koetti mielessään kuvailla tuota miestä orjuudessa, kuten hänen esi-isänsäkin olivat olleet, ja lannistettuna tottelemaan nöyryyttäviä käskyjä, joita valvova päällysmies jakoi, lyöden häntä kasvoihin ruoskalla, ellei hän totellut. Ilonka ahmi silmillään tuota näkyä ja nautti hänen kidutuksestaan, joka oli uskaltanut katsoa häneen halveksivasti jostakin ylpeyden rakentamasta suuresta korkeudesta, nautti siitä niin kauan kuin hän ei enää voinut pidättää vihan kyyneliään. Hän heittäytyi kiihkeästi kuumalle kuivalle maalle ja kätkien kasvonsa käsiinsä nyyhkytti hän häpeästä ja kaipauksesta.
Oli jo myöhäinen ilta, kun hänen kiihkeä itkunsa vihdoinkin loppui. Ollen äärettömästi toivoton ja häveten hirveästi halusi hän paeta heti Bideskuty’sta. Mutta hän oli niin kokematon, ettei hän tiennyt kenen puoleen hän kääntyisi tässä kauheassa odottamattomassa tapauksessa. Tietysti oli Bideskuty palautettava Andrákselle niin pian suinkin. Jumalalle kiitos, hänellä oli vielä kylliksi voimia maksaa halveksiminen halveksimisella ja heittää takaisin tuon rikkaan talonpojan jalkoihin nuo runsaat lahjat, joilla András oli luullut voivansa nöyryyttää hänet. Sitten kuin tuo oli suoritettu, poistuisi hän niin kauaksi, ettei András löytäisi hänestä jälkeäkään. Hän halusi muuttua niin kuolleeksi Andrákselle kuin tuo kerskaileva rakkaus, joka ei ollut kestänyt päivääkään.
Ilonka toivoi voivansa kiduttaa häntä vieläkin. Hän tiesi haavoittaneensa häntä kerran ennenkin, vaikka András sanoi sen unhottaneensa. Hän vannoi löytävänsä tuon aseen vielä kerran, jolla hän oli lyönyt Andrásta tuona iltana ja joka satuttuaan oli pakottanut Andráksen huudahtamaan: »Nainen, olet mennyt liian pitkälle»! Hän oli sallinut tuon aseen ruostua käytännön puutteesta, se oli jossakin läheisyydessä melkein unhotettuna, mutta hän aikoi hakea sen käsiinsä huomenna, jolloin Bideskuty’n huoneet kajahtelisivat naurusta ja ilosta, jolloin häntä, nuorta vaimoa ja talonpojan suottaleskeä palveltaisiin ja kunnioitettaisiin yhtä paljon kuin András nyt halveksi häntä. Hänen iloisuutensa ja naurunsa kaiku kantautuisi hänen korviinsa, ja poppelien lehvät toistaisivat nuo hellät sanat, joita muut kuiskailisivat kuutamoiltoina. Silloin ehkä heräisi tuo haudattu rakkaus kuolleista ja nousisi jälleen maailmaan kärsimään suuria tuskia vielä kerran.
Hän meni kotiin, jossa hän näki tulevien juhlallisuuksien valmistusten panneen kaikkien päät pyörälle. Hänen äitinsä oli ollut levoton hänen vuokseen, ja katsoi epäluuloisesti hänen kyynelien ajetuttamiin silmiinsä. Mutta Ilonka heittäytyi kuumeisin innoin huviretkien, kutsujen ja soittotilaisuuksien suunnitteluihin, kiinnitti suurta huomiota mahdollisten vieraiden luetteloon ja ilahdutti äitiään riemuitsemalla uudesta puvustaan, jonka hän aikoi pukea ylleen huomenna.
Bideskuty oli parhaimmalla tuulellaan. András oli tuonut hänelle hyviä uutisia ja kahmalollisen rahaa. Hän toivoi tytärtään niin viisaaksi, ettei hän kertoisi mitään äidilleen. Ja Ilonka näytti todellakin niin innostuneelta, iloiselta ja odottavalta, että Bideskuty peruutti kokonaan sanansa hermostuttavista naisista.