The Project Gutenberg eBook ofPustan poikaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Pustan poikaAuthor: Baroness Emmuska Orczy OrczyTranslator: Väinö NymanRelease date: August 22, 2023 [eBook #71472]Language: FinnishOriginal publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1921Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUSTAN POIKA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Pustan poikaAuthor: Baroness Emmuska Orczy OrczyTranslator: Väinö NymanRelease date: August 22, 2023 [eBook #71472]Language: FinnishOriginal publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1921Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Pustan poika
Author: Baroness Emmuska Orczy OrczyTranslator: Väinö Nyman
Author: Baroness Emmuska Orczy Orczy
Translator: Väinö Nyman
Release date: August 22, 2023 [eBook #71472]
Language: Finnish
Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1921
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUSTAN POIKA ***
Kirj.
Paronitar Orczy
Englanninkielestä (»A Son of the People») suomentanut
Väinö Nyman
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1921.
Kylä tasangolla.Kaikkien suosikki.Sukuylpeyttä.Rahanlainaaja.Vanha saituri.Kisfalun vuokraaja.Lainaaja ja korko.Ensimmäiset vieraat.Kaunis Ilonka.Rakkauden idylli.Uhkaava myrsky.Herra ja talonpoika.Kosto.Suuri onnettomuus.Hyvitys.
Pääsiäisaamu.Köyhtynyt kreivi.Juutalainen Rosenstein.Kansan poika.Vastaus.Jalosukuinen neito.Unelma.Kuinka kyläläiset suhtautuivat uutisiin.Häät.Kangastus.Talonpojan vaimo.Auttamaton asia.
Rakkauden surua.»Kunnioita isääsi ja äitiäsi!»Rakkauden hauta.Rakkaus riemuitsee.Loppulause.
Rakastatko vuoristoa, englantilainen lukijani, pidätkö noista Rein-virran varrella olevista romanttisista kukkuloista ja Alppien jylhistä huipuista, vai ovatko oman isänmaasi eteläosissa olevat loivat ja aaltoilevat rinteet sinulle mieluisammat? Omasta puolestani on minun tunnustettava, että rakastan intohimoisesti tasankoja, jotka valloittavat mieleni kokonaan, noita Unkarin villejä ja salaperäisiä aavikoita, jotka sijaitsevat syvällä Danubin ja Theisz'in välissä. Aina kun näen noita autioita pustia [puszta = tasanko], tuntuu minusta, että mieleni vapautuu, katseeni saadessa esteettömästi mitata kaukaista taivaanrantaa, joka omalla viehkeydellään kiinnittää ihmisten huomion puoleensa.
Katsokaa, kuinka kaukana taivaanranta näyttääkään olevan tuolla, missä maa ja taivas tapaavat toisensa sulautuen yhteen sinestä ja punertavasta hiekasta muodostuneeksi pehmeäksi purppuraiseksi juovaksi. Ilma väreilee äärettömästä kuumuudesta, ja kun katse koettaa saada selville, mitä tuon salaperäisen autiuden takana piilee, ilmestyykin äkkiä kaukaiselle taivaanrannalle valkoisia ja elottomia torneja, minareetteja ja kirkon kupooleja, jotka kuvastuvat johonkin etäiseen lumoavaan lammikkoon tuolla, jonka toiselle puolelle silmäkin voi nähdä. Sopusuhtaisesti yhtyy se tuohon oikullisen kangastuksen lumoavan käden siniselle kankaalle maalaamaan petolliseen ja salaperäiseen kuvaan, noihin hurmaaviin kuviteltuihin torneihin ja minareetteihin, joissa oleskelee jonkun toisen puoleksi maallisen ja puoleksi taivaallisen maailman asukkaita, olentoja, jotka ovat samaa alkuperää kuin nuo äärettömät etäisyydetkin, jotka alkavat sieltä, mihin harhakuvat haihtuvat. Sokaistuina sulkeutuvat silmät hetkiseksi kuin lykätäkseen tuon kultaisen näköharhan katselemisen tuonnemmaksi, mutta kun ne jälleen avautuvat, ovat tornit ja minareetit kadonneet näkyvistä, ja vain muutamat etäisyydessä olevat surulliset ja nuokkuvat pajupensaat tahi solakat poppelit rikkovat taivaan purppuraisen rannan. Ajatukset viipyvät silloin mielellään noissa kuvitteluissa, uskaltamatta oikein uskoa todeksi tuota kaukaista vaimennettua ääntä, tuota satojen kavioiden aiheuttamaa kapsetta, joka kuuluu pehmeältä kuivalta maalta. Ehkä tuo lumoava ääni onkin kuvittelua ja ehkä tuo tömisten ohitse laukkaava villi hevoslauma, jonka harjat hulmuavat ja hännät heiluvat, onkin noiden kangastuksen kaukaisten minareettein henkiolentojen omistama hurmaava eläinjoukko. Tuo ääni on kumminkin todellinen, ja hevoset laukkaavat hurjasti tiehensä satulattomilla tammoilla ratsastavien paimenten ajamina, joiden valkoisten palttinapaitain hihat liehuvat tuulessa kuin siivet, kun he ohitse kiitäessään ja ajaessaan laumaa edellään läjähdyttelevät suopunkiaan. Hetkisen tuntuu tasangolla olevan vain elämää, sillä sekä oikealta että vasemmalta pysähtelee säikähtyneitä lintuja lentoon, ja kirkkaanväriset sisiliskot syöksähtelevät pelästyneinä sinne tänne kolosta koloon. Sitten häipyy vähitellen kavioiden kapse etäisyyteen, paimenten suopunkien läjähtely lakkaa kuulumasta, linnut laskeutuvat taasen maahan lepäämään ja ajatukset alkavat arvailla, oliko tuo palanen levotonta elämää toinen unelma, jonka mielikuvitus ensin väritti ja sitten haihdutti.
Jälleen vallitsee hiljaisuus, joka voittaa ehdottomasti kaikkien keskipäivän kuumuudessa torkkuvien eläinten äänet. Oikealle ja vasemmalle levenevillä rajattomilla kentillä kasvavat vesimelonit työntävät korkeita smaragdinviheriöitä runkojaan polttavaa aurinkoa kohti, ja niiden takana kullanvärinen vehnä ja maissin vapisevat latvat heiluvat ja nyökkyvät ohitse kiitävissä tuulenpuuskissa, sulotuoksuisen rosmariinin muuttaessa kaikkialla maan hehkuvan värin harmaanvihertäväksi. Kaukana tuolla matkojen päässä ojentelee muudan tuulimylly pitkiä siipiään kuin saalistaan vaaniva jättiläislintu, ja suoraan tasangon poikki johtaa pyörien jälkien uurtama korkea tie pohjoiseen Kecskemét'iin päin. Mutta siinä onkin sitten kaikki. Mitään muuta ei ole kuin taivasta, maata ja autiutta — tuota rajatonta autiutta — kaikkien omaa, joka on luotu valloitettavaksi, ymmärrettäväksi ja rakastettavaksi.
* * * * *
Noiden kukoistavien maalaiskaupunkien, Kecskemét'in ja Gyöngyös'in, keskivälillä, juuri tuon laajan Nádasdy-tasangon rajalla, sijaitsee Arokszállas'in mitätön kylä muutamine olkikattoisine taloineen ja vanhoine keskiaikaisine kirkkoineen, joka näyttää viileältä ja harmahtavalta keskipäivän auringonpaisteessa. Läheisyydessä on kirkkaan keltaiseksi maalattu pappila silmäänpistävine smaragdinviheriöine ikkunanluukkuineen ja pienine puutarhoineen, jonka samettihaapojen ja resedapenkereitten välissä arvokas vanha isä Ambrosius kävelee kuumina kesäiltoina nukkavierussa kuluneessa kauhtanassaan mumisten rukouksiaan unisin äänin.
Tien vieressä on sitäpaitsi pieni ravintola olkikattoineen, joka on kallellaan toiselle puolelle kuin humalaisen talonpojan hattu. Siellä tasankojen paimenet kohtaavat töitten loputtua illan viileydessä kylässä asuvat ystävänsä, tupakoivat varjoisien raitojen juurilla ja kuuntelevat vaatimattoman mustalaissoittokunnan sulosointuisten viulujen ja surisevien säkkipillien säveliä.
Silloin, ellei ravintoloitsija ole saapuvilla ja jos hänen nuori kaunis vaimonsa suhtautuu suopeasti kosiskeluun ja juoruihin, keskustellaan Bideskut’in herran viimeisistä omituisuuksista ja ryypiskellään hyvää viiniä.
Mistä Heven maakunnan talonpojat keskustelivat, ennenkuin kartanonomistaja hullaantui koneihin ja rakentamiseen, jää varmasti arvoitukseksi, sillä sitten kun nuo huomattavat puusta ja raudasta kyhätyt koneet, jotka leikkasivat maissin ja sitoivat sen lyhteiksi ihmisten avutta, ilmestyivät Bideskut’iin, kiinnittivät ne niin kaikkien huomion puoleensa, ettei muusta enää puhuttukaan.
Tasangoilla asuva unkarilainen talonpoika on hidas, laiska, iloinen ja tavallisesti hyväluontoinen olento, joka on hyvin tyytyväinen tämän runsauden maan ja Jumalan antamiin lahjoihin, mutta kartanonomistajan maataloudellisten uudistusten vuoksi olivat mielet alkaneet kiihtyä, ja huolimatta siitä, että Keményn András, tuo kaikkien tuttu ja maakunnan rikkain talonpoika, oli kieltäytynyt hyväksymästä sellaisia toimenpiteitä, kokoonnuttiin ravintolaan iltaisin juttelemaan ja tuomitsemaan yhteisesti kartanonomistajan pahoja tekoja.
Vas Berczi, joka oli kerran matkustanut junassa Kecskemét’istä Gyöngyös'iin ja palannut taas kotiin turvallisesti ja terveenä, ja jota senvuoksi pidettiin jonkunlaisena asiantuntijana, melkeinpä Kemenyn Andráksen veroisena, oli lyönyt suuren ahavoituneen nyrkkinsä kumahtaen pöytään ja yskittyään tarpeekseen todellisin taikauskoisen pelon ilmein selittänyt voimakkaasti, että maissin jauhaminen jauhoiksi ei voi tapahtua myllärin avutta, ellei piru itse sekaannu leikkiin.
»Mutta et suinkaan tarkoita, Berczi», sanoi muudan nuori talonpoika, jonka päivettyneet kasvot olivat kalpeat pelosta, »että kartanon herra aikoo tehdä tuollaista tuossa rakennuksessa?»
Berczi nyökäytti päätään.
»Sanon sen teille, lapseni, että olen kuullut sen Jánkolta itseltään, herramme palvelijalta. Hän kertoi minulle, että tuossa rakennuksessa, jonka Jumala tuhotkoon, ennenkuin sitä käytetään sellaiseen jumalattomaan tarkoitukseen, kaikki Bideskut’in maissi jauhetaan jauhoiksi ihmisten avutta».
Seurasi muutamia hetkiä kestävä painostava vaitiolo, mustalaiset lopettivat soittonsa ja kaikki tuijottivat suunniltaan pelosta näiden erikoisten uutisten viisaaseen kertojaan.
»Sitten kertoi kai Jánko myöskin, mihin tarkoitukseen tuo hirveä savupiippu on rakennettu?» uskalsi vihdoin joku peloissaan kysyä.
»Jánko valehtelee varmasti», sanoi kylän oraakkeli ytimekkäästi, »tahi sitten on hän suuri tyhmeliini. Mitä luulette hänen sanoneen tuosta piipusta?»
Kukaan ei kyennyt arvaamaan ja kaikki pudistivat synkästi päätään ollen suunnattomasti peloissaan. Berczi odotti, kuten suurten puhujain tapa on silloin kun he aikovat sanoa jotakin hyvin vaikuttavaa, sitten hän nojautui karkeasti tehtyyn puupöytään ja viittasi ympärillä olevia tulemaan lähemmäksi, sillä nyt oli puhe sellaisista asioista, joista ei voitu kertoa muuten kuin kuiskaillen.
»Jánko selitti, että suuri tuli, jota varten tuo hirveän pitkä piippu on rakennettu, sytytetään panemaan käyntiin muudan kone, kuten hän sitä nimitti, joka sitten jauhaa maissin jauhoiksi. Jánko valehtelee», toisti hän, nyt kumminkin vähemmän tehostavasti ja niin levottomin ilmein, ettei se ollenkaan sopinut Arokszállas'in viisaimmalle miehelle. Kaikkien kasvot kalpenivat kuitenkin kovasti eikä kukaan uskaltanut julkilausua ajatuksiaan, joita risteili jokaisen tuossa joukossa olevan tyhmän ja taikauskoisen talonpojan aivoissa.
»En pidä tuollaisesta ollenkaan», sanoi eräs nuori paimen vihdoin ja kohotti viinimaljan huulilleen vapisevin käsin.
»Ei suinkaan kukaan muu kuin piru voi käyttääkään sellaista tulta hyväkseen, joka kykenee täyttämään tuon pitkän piipun savulla?»
»Paha tästä tulee ennemmin tahi myöhemmin, lapseni», lopetti kylän oraakkeli vakavasti.
»Ja sillä aikaa», sanoi eräs tummaverinen jättiläinen nojatessaan voimakkaita kyynärpäitään pöytään, »kuin piru apulaisineen toimittaa kaiken työn pelloilla, käy varmasti niin, että poikamme saavat laiskoitella ja rupeavat juomaan kunniallisen työn puutteessa».
»Sellainen voi olla kyllä hyvinkin mahdollista».
»Entä mihin me sitten joudumme? Kuka meille palkan maksaa ja miten voimme tulla toimeen?»
»Niin, miten todellakin?»
»Bideskut’in herra on sopinut tästä kaikesta pirun kanssa!» jyrisi jättiläinen. »Kuinka me voimme tietää, eikö hän sitten kuin olemme kuolleet nälkään ole sitoutunut luovuttamaan sielujamme ystävälleen pirulle?»
Nuoret miehet ristivät nopeasti silmänsä ja heidän pelokas katseensa kiersi taikauskoisesti paikasta paikkaan. Kapea rauhallinen maantie, jonka hiljaisuutta ei mikään häirinnyt, alkoi kadota illan varjoihin. Sen takana olevasta ravintolan avonaisesta ovesta kuului ahkeran emännän ääni, kun hän siistiessään keittiötä ja seurusteluhuonetta päivän liikkeen tauottua hyräili jotakin laulua. Harmaanviheriän vilpoisen raidan riippuvat oksat humisivat hiljaa vienossa kesätuulessa. Minkään ei varmastikaan olisi pitänyt häiritä näiden yksinkertaisten talonpoikien mielen onnellista rauhallisuutta, mutta kumminkin tuntui taikauskoinen pelko väijyvän joka nurkassa eikä kukaan uskaltanut katsoa aavikolle ja taivaanrannalle päin, josta vieläkin siinti hämärästi tuo suuri rakennus korkeine savupiippuineen.
»Pyydän isä Ambrosiusta lukemaan jonkun erityisen messun pirun karkoittamiseksi», vihjaisi muudan nuori paimen vihdoin.
»Isä lupasi minulle siunata tulevana sunnuntaina paljon vettä, jota tulemme nyt tarvitsemaan kodeissamme», sanoi Vas Berczi koettaen heikosti lohduttaa muita.
»Minulle on kerrottu, ettei piru pelkää mitään niin kauheasti kuin pyhää vettä», kuiskasi jättiläinen.
»Pyytäkäämme, että isä Amrosius ruiskuttaisi pyhää vettä koko rakennukseen», vihjaisi muudan mies.
»Mielestäni pitäisi isän siunata ensimmäinen sade, jolloin piippuun tunkeutuva pyhä vesi voi sammuttaa pirun sytyttämän valkean».
»Viimeisenä pyhän Swithin'in päivänä ei satanut ollenkaan», sanoi Berczi ollen hyvin synkällä tuulella, »emmekä senvuoksi voi odottaa sadetta ainakaan kymmeneen päivään».
»Pirulla on siis tarpeeksi aikaa asettautua tänne kylään asumaan, eikä silloin arkkipiispa eikä itse Rooman paavikaan voi sitä täältä karkoittaa».
»Olemme kaikki suuria pelkureita,» sanoi tuo mustahko jättiläinen nousten nopeasti seisoalleen ja heristäen suurta voimakasta nyrkkiään länttä kohti. »Olemme sallineet herramme liittyä saatanaan ja seisoneet toimettomina vieressä, kun tiili muurattiin tiileen tuota saatanalle vihittyä rakennusta rakentaessa. Nyt on meille kerrottu, että ylihuomenna kaikki helvetin pirut rupeavat työskentelemään tuossa perkeleen myllyssä jauhaakseen kaiken Bideskut’in kauniin maissin minkään muun avutta kuin suuren tulen, kauhean piipun ja jonkinlaisen rautaisen koneen, jota en voisi takoa alasimellani, vaikka olenkin aikoinani tehnyt paljon kunnollistakin sepäntyötä. Aiotteko sanoa minulle, toverit, että meidän on pysyttävä toimettomina ja katseltava syrjästä, miten leipä ryöstetään suustamme ja sielumme luovutetaan ihmisten viholliselle?»
»Emme! Hyvin puhuttu, seppä Sándor! Emme aio kärsiä sellaista!» huusivat kaikki yhteen ääneen hyväksyvästi, paitsi Berczi, joka ei hyväksynyt kenenkään muun puhetta kuin omansa. Hän kohautti halveksivasti olkapäitään ja sanoi: »Olisimme pelkureita, jos pitäisimme sen hyvänämme».
Jättiläisen puhe oli rohkaissut pelästyneitä mieliä. Kaikki kehoittivat nyt mustalaisia soittamaan, ja nämä, huomattuaan muutoksen joukossa, alkoivat soittaa erästä innostavaa unkarilaista marssia.
»Hei, Lotti, enemmän viiniä ja nopeasti!» huusi pari vanhempaa joukossa olevaa miestä. Toiset täyttivät piippunsa ja valmistautuivat tarkkaavaisesti kuuntelemaan seppä Sándorin voimakasta puhetta.
Muutamien minuuttien kuluttua ilmestyi kaunis emäntä pihalle tuoden tullessaan pari kolme pulloa viiniä ja muutamia haarikoita, ja hymyillen niin iloisesti, että lumivalkoiset hampaat loistivat.
Hän väisti ihmeellisen ketterästi kaikki rohkeat käsivarret, jotka ojentautuivat kiertyäkseen hänen solakan vartalonsa ympärille, ja niin pian kuin hän oli asettanut pullot ja haarikat pöydälle, antoi hän parille tyhmänrohkealle ihailijalleen kaikuvat korvapuustit.
»Miksi te kaikki rupesitte äkkiä niin kovasti elämöimään?» kysyi hän keikauttaen pientä tummaa päätään. »Luulin teidän suunnittelevan jotakin konnankujetta, koska olitte juuri äsken niin hiljaa.»
»Suuria asioita on tekeillä, Lotti ystäväni», sanoi seppä mahtavasti vasta saavuttamansa kansansuosion rohkaisemana. »Keskustelemme juuri niin merkityksellisistä asioista, ettei niitä sovi naisten kuunnella».
Lotti katsoi häneen veitikkamaisin, tummin, loistavin silmin. Hän kohautti lihavia olkapäitään ja sanoi iloisesti nauraen:
»Siunatkoon, Sándor, kuinka mahtavasti me nyt puhummekaan, kun ei Kemenyn András satu olemaa täällä. Tiedän teidän suunnitelmanne, vaikka en ollut niitä kuulevinanikaan. Tiedätte, ettei András lupaa teidän puhua halveksivasti kartanon omistajasta eikä suunnitella mitään konnantöitä häntä vastaan, minkä vuoksi odotatte, kunnes hän on poistunut jonnekin saadaksenne sitten hänen selkänsä takana hautoa kaikkia ilkeyksiä. Mutta hän ei olekaan nyt niin kaukana kuin luulette. Hän saa kyllä selville juonenne aivan varmasti ja silloin — Tiedätte kaikki, että hän on vihoissaan hirmuinen».
»Niin olen minäkin, kaunis Lotti», vastasi jättiläinen nauraen, »ja olet melko rohkea uskaltaessasi suututtaa seppä Sándorin. Luuletko meidän olevan enää lapsia pelätäksemme Andrásta kuin opettajaa? Sinun on suudeltava minua, Lotti, tuon häpeämättömyytesi vuoksi, niin, sinun on suudeltava minua kolme kertaa tehdäksesi miehesi ja herrasi niin mustasukkaiseksi, että hän katkaisee uuden keppinsä lyödessään sinua lihaville hartioille».
Ja antautuen kevyen unkarilaisen luonteensa johdettavaksi alkoi tuo mustahko jättiläinen, unhotettuaan paholaisen, tämän vehkeet ja Bideskut'in herran höyrymyllyn, Iloisesti nauraen ajaa ravintolan kaunista emäntää pöydän ympäri, tilanteeseen, joka oli enempi heidän laiskan aurinkoisen luonteensa mukainen kuin puheet pirusta ja salajuonien suunnitteleminen kartanon omistajaa vastaan, suhtautuvien nuorten paimenten ruvetessa joko hänen tahi Lotin puolelle asettamalla käsivartensa toisen tahi toisen tielle. Tummaveriset mustalaiset soittivat iloista csárdásta ja iloinen hälinä kuului kauas kylään.
Kuumissaan, huohottaen ja jännittyneenä juoksi kaunis emäntä juoksemistaan raidan juurella olevan pöydän ympäri seppä Sándorin ajaessa häntä väsymättä takaa. Seppä oli kumminkin juonut jo niin paljon tuota hyvää viiniä, josta Heven maakunta on niin kuuluisa, ettei hän pysynyt tarpeeksi vakavasti jaloillaan voidakseen onnistua takaa-ajossaan.
Emäntä seisahtui pöydän toiselle puolelle ja painoi molemmin käsin sydäntään, jonka hurja takaa-ajo ja nauru olivat panneet kovasti sykkimään. Seppä Sándor oli pysähtynyt toiselle puolelle, ja molemmat katsoivat nyt toisiinsa ollen valmiit uuteen juoksuun, nuorten talonpoikien lyödessä vetoa toisen tahi toisen puolesta ja kehoittaessa kumpaakin uudistamaan taistelun. Silloin kiertyi nopeasti, ennakolta ollenkaan varoittamatta, pari vahvaa käsivartta kauniin Lotin ympärille ja pari äänekästä suukkosta painettiin hänen hymykuoppaisille poskilleen nauravan äänen huutaessa pöydän toisella puolella seisovalle jättiläiselle:
»Aloitit aivan väärin keinoin, ystäväni Sándor. Näin sen pitää käydä, eikö pidäkin Lotti?»
Ja vastusteluista huolimatta onnistui uusi tulokas ryöstämään vielä suukkosen tahi pari kauniilta emännältä. Sitten nosti mies hänet kokonaan maasta, kantoi hänet ravintolan ovelle ja saatettuaan hänet turvallisesti seurusteluhuoneeseen sulki hän oven ja kääntyi iloisesti nauraen seppään päin, joka mukaantui nurkumatta tappioonsa.
»Tule juomaan pullo viiniä kanssani, Sándor, tuon menettämäsi suukkosen korvaukseksi», sanoi uusi vieras hyväntuulisesti. »Lotti, kyyhkyseni», huusi hän koputtaen oveen, »niin pian kuin pieni sydämesi on hieman tyyntynyt, tuo tänne niin paljon viiniä, että sitä riittää kaikille. Ja te, mustalaiset, soittakaa joku niin iloinen sävel kuin suinkin vain osaatte meidän muiden juodessa malja hyvän toveruuden, kauniiden naisten ja rakastamamme Unkarin, jota Jumala siunatkoon ja varjelkoon, kunniaksi».
Nuorten talonpoikien iloisessa puheessa ja tarttuvaisessa naurussa ei voitu huomata mitään vastustavaa. Lotti ilmestyi pian näkyviin nyrpeänä, mutta sievästi, tuoden mukanaan puoli tusinaa uusia pulloja, jotka hän asetti pöydälle, varoen kumminkin joutumasta mieluisan vastustajansa läheisyyteen.
»Oletko todellakin niin vihainen Sándor'ille, Lotti?» kysyi uusi vieras hymyillen. »Hän kai halusi vain suudella sinua, ja varmasti olet sallinut hänen tehdä sen ennenkin aiheuttamatta tällaista melua».
Lotti kohautti hartioitaan ja vastasi hieman pahansuovasti:
»Kysy häneltä, András, miksi riitelimme, miksi hän halusi suudella minua ja miksi en sallinut sen tapahtua, niin näet, rupeaako hän kertomaan sitä sinulle».
Sitten hän kiiruhti takaisin ravintolaan, mutta ennenkuin hän lopullisesti sulki oven, kääntyi hän ja lisäsi:
»Se tapahtui senvuoksi, että he puhuivat roskaa kartanon omistajasta ja hänen myllystään. En sallinut sen jatkua, sillä tiesin, että jos sinä olisit ollut täällä, et olisi sallinut sellaista».
Ja huudettuaan tämän hyvästiksi paukautti tuo pieni riemuitseva olento seurusteluhuoneen oven kiinni, ja pian kuultiin hänen kimein äänin laulavan jotakin vaatimattoman soiton säestykseksi.
Nuoren emännän pahansuopa lyhyt puhe tukki kumminkin vähäksi aikaa pihassa kasvavan varjoisan raidan juurella istuvien miesten suut. Nuoret paimenet ja talonpojat käyttäytyivät kuin lapset, joita on nuhdeltu jostakin. He eivät koskeneetkaan viiniinsä, vaan tuijottivat vaitiollen ja noloina eteensä, meluisan jättiläisen ja kaikkia muita viisaamman Berczin poltellessa piipussaan olevan tupakan loppuun ja katsoessa silloin tällöin salavihkaa uuteen tulokkaaseen.
»No niin, mistä tässä sitten oikeastaan onkaan keskusteltu?» kysyi viimeksimainittu katsoen hyväntuulisesti hymyillen miehiin.
Kukaan ei vastannut.
»Siis tuo kirottu höyrymylly jälleen, luullakseni», lisäsi hän huokaisten.
Vastausta ei kuulunut nytkään pitkään aikaan. Vihdoin naurahti vanhaBerczi:
»Tiedättekö, että se aloittaa jumalattoman toimintansa ylihuomenna,András?»
András nyökäytti päätään.
»Ja luullakseni ylihuomenesta alkaen saamme kaikki ruveta näkemään nälkää, sillä sittenhän ei ole enää mitään työtä kunniallisten ihmisten tehtäväksi kuin piru sytyttää savuavan nuotionsa, kylvää, leikkaa, sitoo ja jauhaa Jumalan viljaa Jumalan maalla», lisäsi kylän oraakkeli.
»Ja juuri kun tuo pieni kissa keskeytti minut, olin sanomaisillani…» sanoi seppä Sándor.
Mutta András laski tyynesti karkean ruskean kouransa jättiläisen käsivarrelle ja keskeytti tyynesti iloisin äänin:
»Aioit kai sanoa, Sándor, näiden muiden äänettömin suostumuksin, koska he tietävät sen olevan totta, ettei teihin kuulu, mitä piru ja kartanon omistaja tekevät Bideskut’issa, sillä onhan Keményn András vielä Kisfalu'ssa. Hänellä on vielä työtä kaikille sitä haluaville ja hänellä on niin pitkä kukkaro, ettei kenenkään, joka asuu peninkulmienkin päässä, tarvitse kärsiä muutakaan puutetta, saati sitten nälkää.»
Seurasi jälleen pitkä vaitiolo ja kaikki näyttivät häpeävän yhä enemmän. Mustalaiset soittivat liikuttavaa ja sydämeenkäypää unkarilaista kansanlaulua, jonka sävel voi pehmittää kovimmankin kuulijan sydämen.
»Olet kunnon mies, András», sanoi kylän oraakkeli seppä Sándorin juodessa haarikallisen viiniä vapautuakseen kurkkuun nousseesta vaivaavasta palasta, »mutta…»
»Siinä ei ole mitään muttaa, toverit. Meidän on tuettava toisiamme, ja uskokaa puhettani, kun sanon, että tuo puhe pirusta on sulaa hullutusta. En voi selittää tuota kaikkea teille, mutta isä Ambrosius lupasi minulle tänä iltana, että hän huomenna saarnan asemasta selittää teille tarkasti, miten maissi kartanon omistajan uudessa myllyssä jauhetaan jauhoiksi. Silloin ymmärrätte sen luullakseni yhtä hyvin kuin minäkin, ja kunnes se tapahtuu, pyydän teitä unhottamaan tuon kirotun myllyn tahi ainakin sen ajattelemisen. Nyt on jo myöhäinen ja minulla on pitkä ratsastusmatka kotiin, joten teidän on luvattava minulle, ettette ajattele koko myllyä, ennenkuin huomenna jumalanpalveluksen jälkeen. Pyydän tätä teidän itsenne ja terveytenne vuoksi», lisäsi hän kohottaen haarikkansa. »No, lupaatteko?»
»Lupaamme!»
Vastaus oli yksimielinen. Selvästi oli tuo nuori talonpoika hyvin rakastettu, koska hänen sanansa olivat vaikuttaneet. Viinihaarikat tyhjennettiin ja kaikki huokaisivat helpotuksesta ja tyytyväisyydestä. Mustalaiset alkoivat soittaa iloisempaa kappaletta, ja András huudahti hiljaa:
»Csillag, kaunokaiseni, missä olet?»
Kuivalta hiekkakentältä alkoi kuulua kavioiden kapsetta ja pian ilmestyi pimeästä näkyviin miellyttävä musta tamma, solakka ja suloliikkeinen. Se tuli aivan pöydän viereen, jonka ääressä talonpojat ryypiskelivät, ja löydettyään isäntänsä seisahtui se tyynesti odottamaan. Sillä ei ollut satulaa, ei jalustimia eikä suitsia, mutta Unkarin pustien talonpojat eivät käytä sellaisia välineitä. Kun he ratsastavat täyttä vauhtia noilla hiekkatasangoilla, näyttää siltä kuin mies ja hevonen olisivat kasvaneet yhteen.
András hyppäsi heti kahareisin tammansa selkään ja huudettuaan ystävilleen jäähyväiset, johon nämä vastasivat kaikuvalla »Eläköön!», katosi hän pimeään.
Bideskutin päärakennuksessa, talleissa, tallipihalla, puu- ja kasvitarhassa työskenneltiin kuumeisesti. Lukemattomat tallipalvelijat, ajurit, kokit ja palvelijattaret juoksentelivat sinne tänne kuin irti päässeet kanat, tehden kukin omia töitään kuumissaan, huohottaen ja innoissaan. Eikä kreivitär itsekään, tottunut kun hän oli unkarilaisen aateliston rajattomaan vieraanvaraisuuteen, voinut kokonaan tukahduttaa tuon sähköttävän innostuksen vaikutusta, joka oli saanut koko talon valtaansa. Hänen syntymäpäivänsä ja samalla myös uuden höyrymyllyn käyntiinpanopäivän kunniaksi aiottujen juhlallisuuksien valmistukset edistyivät nopeasti. Tänään vielä oli tuo suuri talo aivan tyhjä vieraista, mutta huomenna alkaisi varmaankin niiden tulo, jota sitten jatkuisi iltaan saakka.
Vaikka se kuokkavieraista tuntuikin aivan arvoitukselliselta, tiesivät kumminkin muut maakunnan asukkaat, että elokuun kahdeksaskolmatta päivä oli kreivitär Irman syntymäpäivä. Bideskut’issa oli noin kuusikymmentä vierashuonetta, ja jokainen unkarilainen aatelismies, asuipa hän sitten miten kaukana tahi lähellä hyvänsä, oli kaikkine omaisineen hyvin tervetullut sinne noiksi muutamiksi ilonpäiviksi, joiden kuluessa tilaisuutta aina vuosittain juhlittiin. Jokainen sai olla varma lämpimästä vastaanotosta, tuhlaavaisesta vieraanvaraisuudesta ja parhaimmista ja valikoiduimmista viineistä, suoraan sanoen, kaikesta, joka kuuluu Unkarin tasankojen asukkaiden perinnäistapoihin. Senvuoksi olivatkin Bideskut’in Guyri ja hänen vaimonsa, kreivitär Irma, tähän vuoden aikaan aina valmiit ottamaan vastaan vieraita. Härkiä, lampaita, karitsoita, hanhia, ankkoja ja kaikenlaista muuta siipikarjaa teurastettiin erotuksetta, valkoista leipää leivottiin, vanhimpia viinitynnyreitä avattiin, hienoimmat puvut, lakanat ja käsiliinat tuuletettiin, ja kaikki laitettiin valmiiksi noille otaksutuille sadoille vieraille, heidän lapsilleen, ajureilleen, palvelijoilleen, palvelijattarilleen ja kuriireilleen.
Eräässä Bideskut’in isiltä perityn päärakennuksen vanhanaikaisessa ilmavassa huoneessa istuivat kartanon herra ja hänen ylimyksellinen puolisonsa keskustelemassa lopullisista järjestelyistä noiden kaikkien odotettujen ja odottamattomien vieraiden huvittamiseksi. Huone oli kalustettu kylän puusepän taitavasti kyhäämillä ja kaivertamilla hienoilla ja vanhoilla tammi- ja mahonkituoleilla ja -pöydillä, ja pienissä lyijypuitteisissa ikkunoissa oli paksut, valkaisemattomasta pellavakankaasta valmistetut monenvärisillä koruompeluksilla kauniisti kirjaillut verhot viilentämässä kuumaa keskipäivän auringonpaistetta.
Hilpeä ja hyväntahtoinen Bisdeskut’in Guyri veteli haikuja lempipiipustaan kreivitär Irman laskiessa solakoilla sormillaan huomiseksi odottamiaan vieraita.
»Egregyis'it tulevat varmasti», sanoi hän mietiskelevästi, »ja samoin Kantássy't Vécsery't, Palotay't, Arany't, Miskolczy't ja Barótcz'it. Et voi laskea vähemmän kuin neljä palvelijaa kutakin perhettä kohti, ja kun lasketaan heidän lapsensa ja muutamia heidän ystäviään, jotka he luultavasti tuovat mukanaan, on meillä jo seitsemänkymmentä aivan varmaa vierasta. Sitten saapuu aina noin neljä- tahi viisikymmentä sellaista, joita emme ole osanneet odottaakaan. Muistat kai, että meitä istuutuessamme viime vuonna pöytään oli sataseitsemänkymmentä?»
»Hyvä on, rakkaani», vastasi kreivi, »saat antaa sellaisia määräyksiä kuin haluat ja teurastuttaa niin paljon karjaa kuin luulet vieraiden syövän. Jumalalle kiitos, Bideskut’issa on vielä niin paljon elintarpeita, että ne riittävät jokaisen ystävämme perheen ravinnoksi niin kauaksi aikaa kuin he vain haluavat viipyä luonamme. Ellei ole tarpeeksi tilaa valmistaa heille jokaiselle eri vuodetta, voimme levittää olkia harjoitustallin lattialle. Nuoremmat miehet saavat nukkua siellä ja luovuttaa paremmat huoneet naisille ja lapsille. Teurastuta, rakkaani, mistään välittämättä, käske Pannan valmistaa ruokaa sellaisesta siipikarjasta, kaalista ja porkkanoista kuin hän vain haluaa, sillä ne eivät lopu, vaikka ne hieman vähenevätkin.»
Ja Bideskuty, ollen ylpeä ja varma hedelmällisistä maistaan, jotka antoivat hänelle kaiken tähän tuhlaavaiseen kuuluisaan unkarilaiseen vieraanvaraisuuteen tarvittavat aineet, nojautui taaksepäin tuolissaan ja veteli tyytyväisesti haikuja pitkästä kirsikkapuisesta piipustaan.
»Olisin mielelläni hankkinut Ilonkalle uuden silkkipuvun tähän tilaisuuteen», sanoi kreivitär Irma toivovasti.
»Rakkaani», sanoi hänen miehensä nauraen hilpeästi, »Ilonka on hurmaava tuossa musliinipuvussa, jonka ostin juutalaiselta parilla floriinilla. Tiedät kai sitäpaitsi aivan hyvin, että rasvaiset setelit ja muut rakastamamme keisari Frans Josefin kuvat ovat hyvin harvinaiset tässä maamme kolkassa. Olen kumminkin kiitollinen Jumalalle siitä. Emme milloinkaan halua mitään, jota emme voi saada. Ellei», lisäsi hän tyytyväisesti nauraa hihittäen, »tuota myllyäni koneineen olisi olemassa, en haluaisi nähdä rahaa vuosikausiin».
»Ja kumminkin tuhlaat sitä tuohon kirottuun höyrymyllyyn ja niittokoneihin, joita talonpojat pelkäävät ja vihaavat, mielestäni eivät niinkään aiheetta. Jumalalla ei voi olla milloinkaan minkäänlaista osaa tuollaisiin asioihin, jotka ovat pirun omia keksinnöitä, Guyri. En voi tukahduttaa pelkoani, että tuolla kaikella on vielä pahat seuraukset».
»No mutta, sinähän puhut samoin kuin nuo taikauskoiset talonpojat! Te naiset ette ymmärrä, millaisen hyväntyön ja hyödyn teen itselleni ja maalleni, kun saan höyrymyllyni vain käyntiin».
»Tuo ansio voi joko tulla vähitellen, tahi olla tulematta, sitä en tiedä, sillä en ymmärrä ollenkaan noita asioita. Käsitän vain, ettet ikuisesti voi syytää rahaa noihin pirullisiin laitoksiin.»
Bideskuty ei vastannut. Perinpohjainen kokemus oli opettanut hänet huomaamaan, että hänen silloin oli parasta vaieta kokonaan, kun kreivitär rupesi puhumaan hänen suunnattoman kalliista lempiaatteestaan.
»Guyri», jatkoi kreivitär Irma, »ei ole vieläkään liian myöhäistä. Luovu tuosta hullutuksesta äläkä turmele syntymäpäiväni iloa panemalla myllyäsi tekemään tuota jumalatonta työtä».
»Rakkaani», vastasi kreivi, jonka itsepäisen vaikenemisen tämä suora kysymys katkaisi, »sinuahan on tähän asti luultu ymmärtäväiseksi naiseksi, ja niin ollen kai et voi kuvitellakaan, että tuhlattuani melkein miljoonan markkaa tuon myllyn rakentamiseen, en panisi sitä käyntiin saatuani sen valmiiksi?»
»Koska olet vain jatkanut sen rakentamista itsepäisyydestä, on sinulla vielä aikaa keskeyttää se. Ei ole olemassa ainoatakaan ihmistä, joka ei ole varoittanut sinua noista uusimuotisista laitteista. Olet niiden vuoksi joutunut vain kaikkien vihattavaksi täällä omalla tilallasikin».
Jälleen turvautui hänen miehensä järkkymättömään vaitioloon. Hän veteli vain haaveillen savuja pitkävartisesta kirsikkapuisesta piipustaan ja salli vaimonsa kaunopuheliaisuuden aaltojen vyöryä taipumattoman päänsä yli.
»Guyri», jatkoi kreivitär, »olen huomannut, että luonasi on viime aikoina käynyt paljon juutalaisia. Naimisiinmenomme jälkeisinä aikoina ei sellaisia näkynyt huoneissamme. Tiedät minun vihaavan noita koneellisia päähänpistojasi niin, ettet ole kertonutkaan minulle mitään, mihin tarkoitukseen ne on rakennuttu, mutta ei ainoakaan juutalainen tulisi tänne, ellei sinulla olisi jotakin ostettavaa ja myytävää tahi ellei sinun tarvitsisi lainata rahoja heiltä suurta korkoa vastaan. Häpäiset meidät kokonaan, jos alat myydä maitasi, viljaasi ja viinejäsi kuin tavallinen juutalainen kauppias. Tiedän ja olet sanonut sen itsekin, ettei meiltä mikään lopu, vaikka se joskus väheneekin, mutta vilja ei kasva unkarilaisen aatelismiehen vainioilla senvuoksi, että hän likastaisi sormensa rupeamalla myymään sitä».
»Kultaseni», huomautti Bideskut’in herra lempeästi, »kun perin tämän tilan isäni kuoltua, oli täällä kolmekymmentätuhatta mitallista vehnää mätänemässä pelloilla sen sijaan, että se olisi käytetty johonkin hyödylliseen tarkoitukseen».
»Niin», vastasi kreivitär, »miksi se ei saisi mädätä, jos sitä on niin paljon, ettei sitä voida kaikkia lahjoittaakaan pois? Kodissani mätäni eräänä vuonna kolmetuhatta mitallista vehnää ja isäni olisi sallinut mädätä viisikymmentäkintuhatta, ennenkuin hän olisi ruvennut sitä myymään. Ottaa nyt rahaa sellaisesta kauheata!» lisäsi hän vanhoin isiltä perityin ylpeyden tuntein.
Kreivi ei vastannut nytkään mitään. Ehkä hän ajatteli sitä tosiasiaa, ettei hänen vaimollaan eikä tämän sisarilla olisi kattoa päänsä yllä, jolleivät he olisi päässeet naimisiin, sillä ei ainoastaan vilja, vaan myöskin pellot, karja, maatilat sekä isiltä peritty koti olivat jo aikoja sitten joutuneet kokonaan juutalaisten haltuun. Heidän isänsä ei ollut likastanut sormiaan myymällä viljaa ja tukkeja, vaan oli kiinnittänyt talonsa, maansa ja kaiken omaisuutensa viimeistä tikkua myöten ja jättänyt lapsilleen perinnöksi Luciferin ylpeyden, mutta ei muuta äyrinkään edestä.
Huolimatta neljästäkymmenestä ikävuodestaan oli kreivitär Irma vielä kaunis nainen. Hänen vartalonsa oli vielä mukiinmenevä, hänen ihonsa terve ja hiukset olivat vielä niin mustat kuin korpin siivet. Hän oli aikoinaan ollut kuuluisa kaunotar ja parina huvikautena Budapestin tanssiaisten kuningatar. Äiti oli kasvattanut tyttärensä sellaisin lujin mieleenpainuvin ohjein, että jokaisen unkarilaisen ylimystytön on oltava kaunis ja mentävä edullisiin naimisiin, ja nuori kreivitär Irma oli täytettyään kahdeksantoista valmis noihin molempiin. Ensimmäisenä vuonna, kun hän otti osaa seuraelämään, valitsi ja valikoi hän huolellisesti monien ihailijoillensa joukosta. Kuuluisa nimi ja suuret tilukset olivat välttämättömät, ennenkuin kukaan kosija uskalsi edes pyytääkään häntä parikseen kotiljonkiin. »Paroonit ovat vasta ihmisiä», oli usein toistettu määräys, joka todellisuudessa karkoittikin jokaisen kosijan, jolla ei ollut tuollaista yhteiskunnallista arvoa. Mutta ensimmäinen vuosi kuluikin niin, ettei kreivitär Irmalle ilmestynytkään sellaista kosijaa, joka olisi tyydyttänyt sekä hänen että hänen äitinsä vaatimukset, ja seuraavana vuonna kuiskailtiin Budapestin aateliskerhossa, ettei Irman huvikauden kuluessa kertaakaan oltu kuultu vetoavan tuohon vanhaan sääntöön ihmisyydestä.
Seuraava huvikausi tuli ja meni, ja kreivitär Irma totesi suureksi kauhukseen, että hänen parissa tanssiaisissa oli syytettävä päänkipua ennen kotiljonkia, koska ei kukaan ollut pyytänyt häntä toverikseen. Asiat alkoivat jo näyttää hyvin surullisilta, kun äkkiä Bideskuty’n Guyri ilmestyi näyttämölle. Hän oli nuori, hyvännäköinen ja omisti puolet Heven maakunnasta, ja sitäpaitsi näytti hän olevan hurjasti rakastunut tuohon hieman jo vanhentuneeseen kaunottareen. Hän ei ollut kyllä mikään parooni, ja olisikin luultavasti pari vuotta aikaisemmin alennettu samalle tasolle, kuin kreivittären sylikoira ja lempilintu olivat, mutta senjälkeen oli paljon vettä virrannut Tonavasta ja maailma alkoi tulla jo paljon radikaalisemmaksi. Bideskuty kosi ja sai vastahakoisen myöntävän vastauksen. Kreivitär Irman kuultiin sitten huomauttavan suurissa tanssiaisissa, että kaikki unkarilaiset aateliset, jotka omistavat puolet jostakin maakunnasta, ovat ihmisiä.
He olivat sitten eläneet melko sovinnollisesti keskenään, sillä Guyri mukautui aina vaimonsa tahtoon kaikissa asioissa. Onneksi oli rouvan maku samanlainen kuin hänen miehensäkin kaikissa, paitsi eräässä seikassa. Kuten Bideskutykin, rakasti hänkin unkarilaisen aatelisen melkein kuninkaallista elämää maatilallaan, ja kun hän kerran oli mennyt naimisiin, ei hän enää ikävöinyt Budapestiin, jossa tarvittiin rahaa, jota heillä oli hyvin vähän, ja jossa hänen olisi ollut pakko syödä toisten ihmisten härkien ja vasikoiden lihaa ja vieraissa kasvitarhoissa kasvaneita vihanneksia. Kuten Guyrikin, ei hänkään välittänyt ollenkaan maansa politiikasta, vaan rakasti sitä senvuoksi, että se oli hänen oma maansa ja sentähden parempi kuin muiden kenenkään, koska siellä kasvoi parempaa viljaa ja viiniä, koska siellä kasvatettiin lihavampia nautoja kuin missään muualla maailmassa; mutta ministerien vaihdoksista tuolla Budapestissä, parlamentista, vaaleista, yhtymisestä Itävaltaan tahi täydellisestä itsehallinnosta, ei hän eikä hänen miehensä välittäneet ollenkaan. Hän toivoi vain, että hänen tyttärensä, Ilonka, menisi vuorostaan edullisiin naimisiin, ja rukoili, ettei hänen miehensä joutuisi juutalaisten kynittäväksi onnettomien maanviljelystä edistävien suunnitelmiensa vuoksi. Hänestä oli sama, oliko Unkari venäläisten, hottentottien tahi saksalaisten hallussa, kunhan vain hänen toiveensa toteutuisivat. Hänen elämänsä olisi sujunut hyvin rauhallisesti ja hän olisi ollut hyvin tyytyväinen tämän parhaan maailman parhaimpiin antimiin, ellei rypistynyt ruusunlehti olisi huolestuttanut häntä hänen miehensä onnettoman kiintymyksen muodossa koneihin, jollainen tuoksahti jo poroporvarillisuudelta eikä ollenkaan sopinut unkarilaiselle aatelismiehelle, jonka velvollisuus oli elää kreivien tapaan, syödä ja juoda, huvittaa ystäviään ja jättää kaikki muu ihmisille, joilla ei ollut esi-isiä eikä senvuoksi täydellistä ihmisyyttäkään.
»Rosenstein, tuo juutalainen, on odotushuoneessa, herra kreivi», ilmoitti Bideskuty’n palvelija, Jánko, kunnioittavasti avattuaan oven. »Hän sanoo teidän pyytäneen häntä tulemaan tänä aamuna».
Kreivitär Irma ei huomauttanut mitään, sillä hän ei milloinkaan vastustanut tahi väitellyt miehensä kanssa palvelijain kuullen, vaikka nämä olisivat olleet kuinka luotettavia tahansa, vaan aina osoitti esimerkiksi kelpaavaa kunnioitusta ja nöyryyttä talon isännälle. Mitään ei voitu nyt voittaa moittimalla Rosensteiniä, jonka laahustavat askeleet jo kuuluivat käytävästä.
»Niin, rakkaani», sanoi Bideskuty hieman levottomasti, »ehkä sinun pitää mennä vielä puhuttelemaan Pannaa sillä aikaa kuin minä keskustelen Rosensteinin kanssa. Muista nyt, että olen antanut sinulle luvan teurastuttaa niin paljon karjaa kuin haluat, ja muutenkin menetellä parhaan ymmärryksesi mukaan. Pidä nyt huolta, että ruoka riittää ja toimi niin, ettei Bideskuty’n vieraanvaraisuutta moitita. Käske juutalaisen tulla tänne», lisäsi hän kääntyen palvelijansa puoleen. »Katso, että hän pyyhkii likaiset kenkänsä ennen lämpiöön tuloaan.»
Juutalainen tuli pian nöyrästi huoneeseen kumartaen niin, että hän oli melkein kaksin kerroin. Kun kreivitär purjehti majesteetillisesti hänen ohitseen, kumartui hän vieläkin syvempään yrittäen suudella kreivittären vaipan lievettä, mutta kreivitär kiersi viitan tiukemmasti ympärilleen, ja suomatta juutalaiselle silmäystäkään poistui hän huoneesta.
Rosensteinin ikää ei voitu arvata, ei likimainkaan. Hänen tummahko porkkananvärinen harva tukkansa riippui vaalenneen kalotin alta kahtena suortuvana kasvojen kummallekin puolelle. Hänen pitkä nuttunsa, joka oli napitettu kaulasta jalkoihin asti, riippui irrallaan hänen laihan ruumiinsa ympärillä ja oli kulunut melkein nukkavieruksi terävien olkapäiden kohdalta. Hän hieroi laihoja käsiään alituisesti ja hänen vesisiniset silmänsä katsoivat lattiaan koko sen ajan kuin jalo kreivi suvaitsi keskustella hänen kanssaan. Ainoastaan silloin tällöin, kun hän luuli voivansa tehdä sen huomaamatta, katsoi hän tuimasti ja pahansuovasti unkarilaiseen ohuitten huulien melkein kadotessa terävien hampaitten väliin. Silloin oli noissa värittömissä silmissä sellainen ilme, että jokainen viisas mies olisi sen huomattuaan heti muuttunut varovaisemmaksi.
»Oletko tuonut minulle nuo rahat?» kysyi Bideskuty ratkaisevasti.
»Niin, katsokaahan, herra kreivi, asia on näin. Teidän korkeutennehan tietää minut niin köyhäksi, ettei minulla itselläni ole noin suurta rahamäärää, ja…»
»Tiedän tuon tavallisen valeen», keskeytti Bideskuty nauraen. »Älä viitsi puhua minulle tuosta palvelevaisesta ystävästä, joka suostuu auttamaan kohtuuttomasta korvauksesta, jonka vakuudeksi sinun on luvattava hänelle tilani paras maakappale. Sano minulle pian, haluatko ottaa Zárdan noiden kahdensadanviidenkymmenentuhannen floriinin pantiksi ja millaisen koron haluat tuosta summasta».
»Zárda on hyvin mitätön pantti, jalo kreivi, neljännesmiljoonasta.Siellä ei ole rakennuksia eikä .»
»Hyi hitto, vieköön piru nuo juutalaiset!» jyrisi Bideskuty. »Vaikka he ovat eläneet turvemajoissa koko ikänsä ja heidän esi-isänsä ovat olleet viemäriojien matoja, haluavat he nyt oikeita rakennuksia asuakseen. Zárda ei tule milloinkaan joutumaan teidän likaisiin käsiinne, älä sellaista toivokaan. Lunastan sen, kuten kaikki muutkin maani heti, kun myllyni pannaan käyntiin ja jauhojani ruvetaan kehumaan koko maassa».
»Teidän korkeutenne puhuu viisaasti», sanoi viekas juutalainen katsahtaen salaa ja ivallisesti Bideskuty'yn. »Tuo höyrymylly on suurenmoinen liikeyritys, sillä se vähentää työtä ja senvuoksi parantaa teidän talonpoikienne asemaa. Senvuoksi eivät ystävänikään kiellä minulta noita rahoja, jotka luovutan hyvin mielelläni teidän korkeudellenne tuohon jaloon tarkoitukseen, kunhan vain saan tuon mitättömän Zárdan pantiksi».
»Etkö sinä, hitto vieköön, voi olla puhumatta tuolla tavoin Zárdasta, sillä se on tarpeeksi arvokas pantti kirotuista rahoistasi. Luullakseni et tule likaisine jalkoinesi sille milloinkaan astumaankaan. Ilmoita nyt vain korko».
Bideskuty'n puhuessa näin herjaavasti puri Rosenstein kovasti huuliaan. Hän, samoin kuin hänen kärsivällinen, itsepintainen ja paksunahkainen rotunsakin, oli niin tottunut tällaiseen kieleen lainatessaan yhä useammin rahoja näille ylpeille ja komeasti eläville unkarilaisille aatelisille, että sellainen ikäänkuin kuului heidän mielestään sopimukseen. He lisäsivät vain korkoa sen mukaan.
»Ah, herra kreivi», vastasi hän vaatimattomasti, »minun oli pakko hyväksyä ystävieni vaatimukset korkoon nähden. Olen köyhä mies, ja sitten kuin olen maksanut heille, jää minulle vain hieman elääkseni. Onneksi elän hyvin vaatimattomasti, joten sata mitallista vehnää tuosta viidestäkymmenestätuhannesta, jonka he vaativat vuosittain, riittää minulle aivan hyvin».
»Viisikymmentätuhatta mitallistako vehnää? Sinä roisto, sinä…!»
»Enhän minä ole sitä määrännyt, jalo kreivi, vaan ystäväni. He ilmoittivat minulle, että vehnän hinta tulee tänä vuonna laskeutumaan enemmän kuin milloinkaan ennen, minkä vuoksi niiden lisäksi vaaditut sata nautaa…»
»Sata nautaako vielä? Sinä kapinen koira, sinä häpeämätön kiskuri!»
»Joista saan vain itselleni härän ja vasikan, herra kreivi. Köyhän on todellakin vaikea tulla toimeen. Ystäväni eivät anna minulle rahoja, elleivät he saa yhdeksääkymmentäkahdeksaa nautaa, tuota vehnää, puhumattakaan viidestäsadasta lampaasta ja kahdeksastasadasta päästä siipikarjaa, joista he eivät luovuta minulle muuta kuin viisikolmatta tämän vaikean liikeasian järjestämisen palkkioksi.»
»Sinä kirottu roisto, ellet tuki suutasi, kutsun Jánkon tänne ja pieksätän sinut niin, ettet vielä ikinä ole saanut sellaista selkäsaunaa. Kymmenentuhatta mitallista vehnää, neljäkymmentä härkää, parikymmentä vasikkaa, kolmesataa lammasta ja viisisataa lintua annan sinulle, mutta en jyvää enkä lampaan häntääkään lisäksi».
Juutalaisen silmät välkkyivät ohuitten punaisten luomien takana, mutta hän katsoi kumminkin kiinteästi maahan, kun hän pudisti arvellen päätään ja sanoi:
»Olen keskustellut ystävieni kanssa perinpohjin tästä asiasta ja ilmoittanut nyt teidän korkeudellenne lopullisen koron, jota he eivät suostu alentamaan».
»Ja minäkin sanon sinulle, etten suostu sellaiseen kiskomiseen. Jos uskallat vielä seisoa siinä ja vaatia sellaista, käsken palvelijani antamaan sinulle selkään».
»Silloin olen hyvin pahoillani, herra kreivi», sanoi Rosenstein nöyrästi, »ettei tästä asiasta tänään tullutkaan mitään.
»Mutta sinä kirottu, saastainen juutalainen, onko piru mennyt paksuun kalloosi? Minun on saatava nuo rahat heti! Pian on minun maksettava palkka Budapestista tänne tulleille insinööreille ja työmiehille, ja sitten tarvitsen osan noista rahoista koneihinkin. Vieköön piru koko roskan!»
»Jos teidän korkeutenne haluaa, keskustelen ystävieni kanssa jälleen, vaikka olen melkein varma, etteivät he suostu alentamaan korkoa».
»Jumalan nimessä, älä enää valehtele, koska kumminkin tiedät, etten usko puheitasi! Annan sinulle kymmenentuhatta mitallista vehnää .»
»Viisikymmentätuhatta, herra kreivi…»
»Kaksikymmentä, sanon minä! Kuusikymmentä nautaa!…»
»Sata, herra kreivi…!
»Kahdeksankymmentä, ja tartuttakoon piru ruton niihin heti, kun likaiset kätesi koskevat niihin! Neljäsataa lammasta…»
»Viisisataa…»
»Sanoin kaksikymmentätuhatta mitallista vehnää, kahdeksankymmentä nautaa, neljäsataa lammasta ja viisisataa lintua. Jos suostun antamaan enemmän, vietäköön minut helvettiin sinun ja sinunlaistesi seuraan!»
»Ja, jalo kreivi, minut on valtuutettu ilmoittamaan teille, että elleivät ystäväni saa viittäkymmentätuhatta mitallista vehnää, sataa nautaa, viittäsataa lammasta ja kahdeksaasataa lintua, eivät he luovuta rahoja».
Tämä oli varmasti katkeraa. Bideskuty tarvitsi välttämättömästi rahaa ja tuo kirottu juutalainen oli niin itsepäinen, että aatelismiehen oli luultavasti suostuttava koronkiskojan vaatimuksiin. Tämä oli hyvin vastenmielistä ja varmasti kuulumatonta julkeutta menneiden sukupolvien aikana, jolloin nuo kurjimukset olivat sanomattoman onnellisia saadessaan lainata rahoja sellaista tarvitseville jaloille parooneille.
»Kuulehan nyt, sinä kirottu roisto», sanoi Bideskuty vihdoin, »olen ilmoittanut sinulle viimeisen kantani korkoon nähden. Ota tarjoomani korvaus ja mene rauhassa tiehesi. Mutta ellet luovu noista häpeämättömistä vaatimuksistasi, suostun niihin, koska tarvitsen rahaa, mutta luovutan sinut sitten palvelijoilleni, jotka saavat antaa sinulle terveellisen kurituksen, ennenkuin poistut talostani. Valitse nyt, haluatko parikymmentätuhatta mitallista vehnää, kahdeksankymmentä nautaa, neljäsataa lammasta ja viisisataa lintua, vai etkö?»
»Haluan viisikymmentätuhatta mitallista vehnää, teidän korkeutenne», toisti juutalainen tyynesti, »sata nautaa, viisisataa lammasta ja kahdeksansataa lintua…»
»Ja selkäsaunanko?»
Juutalainen vaikeni hetkeksi katsahtaen ylimykseen. Suorana ja voimakkaana, ylpein silmin ja jaloin ryhdin seisoi Bideskuty hänen edessään kuin sen rodun ruumiillistunut edustaja, joka vuosisatoja oli sortanut, kiduttanut ja vainonnut juutalaisia, kieltänyt heiltä kaikki inhimilliset oikeudet ja kohdellut heitä pahemmin kuin kulkukoiria ja mustalaisia. Aikoiko ruuvi kiertyä nyt toisinpäin yhdeksännentoista vuosisadan viime puoliskolla? Aikoivatko nuo sorretut, jotka olivat aseistautuneet vaivalloisesti hankkimallaan kullalla, nousta noita tuhlaavia ja harkitsemattomia sortajiaan vastaan rahansa voimalla päästäkseen pian tämän suloisen Arkadian, Unkarin tasankojen, hallitsijaksi?
Tietämättään hieroi juutalainen nukkavierua nuttuaan, joka ilmaisi selvästi, ettei tuollainen kohtelu vihastuneiden aatelismiesten ja heidän lakeijainsa puolelta ollut hänelle ollenkaan outoa. Hän vastasi senvuoksi tyynesti:
»Niin, selkäsaunan myös, jaloin kreivi».
Bideskuty nauroi sydämestään. Hänen vihansa oli haihtunut kokonaan. Kun hän kerran saisi katsella, miten juutalaiselle annettaisiin kelpo selkäsauna, ei hän mielestään maksanut ollenkaan liikaa tuollaisesta huvista. Rosenstein aukaisi pitkän nuttunsa, ja otettuaan povitaskustaan pari suurta paperiarkkia levitti hän ne pöydälle.
»Mitä pirullisuuksia nuo ovat?» kysyi Bideskuty.
»Teidän korkeutenne on hyvä ja katsoo. Nämä ovat jonkunlaisia velkakirjoja ja sitoumuksia, että korko maksetaan täsmällisesti».
Bideskuty punastui raivosta.
»Sinä kirottu koira, eikö unkarilaisen aatelismiehen sana sitten riitä? Mitä voi rasvainen paperisi pakottaa minua tekemään, ellei kunniasanasi sido minua?»
»Katsokaa, kreivi», sanoi juutalainen niin nöyrästi, että Bideskuty’n viha haihtui, »en halua sellaista omasta puolestani, mutta ystäväni vaativat minulta jonkunlaista takuuta. He eivät ole ennen olleet liikeasioissa niin kunnioitettavien kreivien kanssa kuin te olette».
Juutalainen sanoi tämän hieman ivallisesti hänen sinisten silmiensä kiintyessä samalla pahansuovasti Bideskuty'yn, joka ei kumminkaan huomannut äänensävyä eikä katsettakaan.
»Rangaistakseni sinua tästä kirotusta itsepäisyydestäsi, on sinun syötävä palanen sianlihaa», sanoi hän tarttuessaan vihaisesti papereihin.
Hän ei viitsinyt edes lukea papereita läpi, sillä sellainen teko, joka olisi edellyttänyt jonkunlaista liikeasioiden tuntemista, ei olisi ollenkaan sopinut niin jalolle Bideskuty’n suvun jälkeläiselle, suvun, joka oli auttanut kuningas Mátyáksen valtaistuimelle. Vastustelematta enää ollenkaan kirjoitti hän nimensä molempien paperien alasyrjään suurin kirjaimin kuin koulupoika. Hän oli huomannut Rosensteinin taskussa pullollaan olevan rasvaisen lompakon.
»Työnnä nyt rahat tänne», sanoi hän heittäen kynän menemään. »Sitten lähden katsomaan, miten palvelijani antavat sinulle niin selkään, ettet sellaista saunaa ole vielä ikinä saanutkaan».
Juutalainen luki molemmat sitoumukset huolellisesti alusta loppuun, ripisteli hiekkaa tuolle kunnioitettavalle nimikirjoitukselle, käänsi paperit sitten harkitusti kokoon ja pisti taskuunsa. Bideskuty alkoi hermostua ja veteli tuimasti sauhuja kirsikkapuisesta piipustaan silmien kiintyessä ikävöivästi seinää koristaviin keppeihin ja ratsupiiskoihin. Mutta selvästi oli hän sitä mieltä, etteivät ne menetä mitään tehoisuudestaan, vaikka tässä hieman täytyi odottaakin, koska hän ei puhunut sanaakaan, vaan katseli, miten Rosenstein laski lompakostaan kaksisataaviisikymmentä tuhannen floriinin seteliä likaisilla sormillaan hänen ylimykselliseen kätensä.
»Olen valmis milloin tahansa», lisäsi juutalainen, »kun teidän korkeutenne haluaa käyttää taitoani hyväkseen, neuvottelemaan puolestanne ystävieni kanssa, jotka varmasti suositukseni perusteella tahtovat aina palvella teidän korkeuttanne».
Mutta kreivi Bideskuty ei kuunnellut enää. Tukittuaan setelit taskuunsa avasi hän oven ja huusi hilpeästi Jánkolle:
»Vie tämä kirottu juutalainen keittiöön ja ota selville, haluaako hän mieluummin syödä palan sianlihaa, vai ottaako hän kunnollisesti selkäänsä. Odotahan sentään!» lisäsi hän huomattuaan Jánkon jo tarttuneen juutalaista kaulukseen, »haluan tulla katsomaan tuota kujetta. Tule nyt vain mukaamme, vanha saapas. Sinähän valitsit vapaaehtoisesti, ja ehkä tämä ylimääräinen korko on hyvinkin puoli tuntia kestävän vaivan arvoinen. Jos palvelijani sattuvat tappamaan sinut, voi koko heimosi jakaa keskenään nuo viisikymmentätuhatta mitallista vehnää ja muut kirotut tarpeet. Nyt, Jánko, voit koetella uuden ratsupiiskasi kestävyyttä häneen. Tulkaa nyt, sillä minulla on kiire».
Rosenstein kalpeni hirveästi. Luultavasti ei hän ollut sydämessään todellisesti uskonutkaan, että Bideskuty toteuttaa uhkauksensa, mutta nyt ei siitä näyttänyt olevan epäilemistäkään, sillä Jánko oli jo pakottanut hänet seuraamaan kiduttajaa alakertaan, potkaisten häntä laihoille kintuille muutamia kertoja vihaisesti.
Iloista puhetta ja äänekästä naurua kuului keittiöstä, jossa valkoisiin myssyihin ja esiliinoihin pukeutuneet kokit valmistivat ahkerasti keittiöpalvelijattarien ja -poikien avulla paisteja, leivoksia, kakkuja ja muuta hyvää pian alkaviin juhlallisuuksiin. Kun kreivi tuli keittiöön iloisesti nauraen tukevan Jánkon seurassa, joka työnsi vapisevaa juutalaista edellään, vaikenivat kaikki.
»Kuulkaa, Panna, Mariska, Zsuzsi ja kaikki muutkin! Tuokaa tänne pöydän viereen tuoli, sillä olen tuonut teille vieraan, kunnioitettavan vieraan, jota teidän on kohdeltava hyvin. Teidän on annettava hänelle mehukkain pala tuosta eilen tappamastanne siasta. Ha, haa!» nauroi hän katsoessaan Rosensteiniin, joka avutonna Jánkon kourissa katseli hurjasti joka suunnalle kuin ansaan tarttunut kettu. Katseet, jotka hän loi läheisyydessä seisovaan jaloon kreiviin, ilmaisivat sammumatonta vihaa. Iloiset talonpoikaistytöt olivat heti käsittäneet tilanteen, ja Panna, Zsuzsi ja Mariska, nuo kirkassilmäiset kylän kaunottaret, häärivät jo ahkerasti suuren pöydän ympärillä. He olivat levittäneet valkoisen liinan sille, tuoneet lautasen, veitsen ja haarukan, ja nostaneet tuolin sen ääreen.
Nauraen kuollakseen ja huutaen ilosta oli pari voimakasta maalaispoikaa nostanut vastaan ponnistelevan juutalaisen maasta ja istuttanut hänet armotta tuoliin, johon hänet sitten sidottiin nuoranpätkällä lujasti kiinni. Kuje näytti rupeavan onnistumaan erinomaisen hyvin. Bideskuty istui kahareisin tuolilla ja määräili nauraen, miten oli tehtävä. Talon kaikilta kulmilta tuli tyttöjä juosten niin, että kirkkaanväriset hameet hulmusivat heidän pyöreiden lanteittensa ympärillä. Käsivarret paljaina ja kasvot loistaen innosta seisoivat he oviaukoissa odottaen suunniltaan ilosta, miten juutalainen pakotettaisiin syömään pala sianlihaa. Äkkiä tervehdittiin äänekkäästi nauraen valkoiseen takkiin, housuihin ja lakkiin pukeutunutta Benkoa, mestarikokkia, jolla oli äärettömän suuri esiliina edessään. Hän kantoi korkealla päänsä yläpuolella suurta sianreittä, ruskeata, juuri uunista otettua, porisevaa ja pihisevää, herkullisen näköistä lihakimpaletta.
»Onpa se komea!» sanoi Bideskuty. Tytöt taputtivat iloisesti käsiään ja Jánko sitoi virallisesti suuren pyyheliinan juutalaisen kaulaan. Hän ei tahtonut saada tehdyksi sitäkään kunnollisesti naurultaan, kyyneleet valuivat hänen poskilleen ja hänen oli keskeytettävä monta kertaa työnsä painellakseen pakottavia kylkiään.
»Nyt se alkaa, vanha saapas, ja takaan, ettet vielä milloinkaan ole juhlinut näin komeasti.»
Rosenstein ei ollut kumminkaan sen näköinen, että hän olisi pitänyt kujeesta, minkä vuoksi se tuntui sitäkin hauskemmalta. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja silmät pyörivät pyörimistään päässä enemmän raivosta kuin pelosta. Hän ei voinut ollenkaan liikkua, sillä hän oli niin lujasti köytetty tuoliin kiinni, ja kummatkin kädet, joihin oli pistetty veitsi ja haarukka, eivät irtautuneet nuorien paimenien teräskovasta otteesta. Mutta katseet, jotka hän loi pääkiduttajaansa, ilmaisivat sellaista sammumatonta vihaa, että ehkä, jos jalo kreivi olisi kiinnittänyt niihin huomionsa, hän olisi lopettanut kujeilemisen tuollaisen inhimillisen intohimon lopullisen rajan pelosta, joka voitiin huomata noissa lempeissä vedenvärisissä silmissä.
Sillä aikaa oli Benko leikannut pari suurta viipaletta paistista, ja nauraen kuollakseen pakottivat paimenet juutalaista pistämään suuhunsa palasen palasen jälkeen. Hän koetti ponnistella vastaan, mutta turhaan, sillä hänen kiduttajansa eivät hellittäneet, ja kun hän hyödyttömästi ponnisteli päästäkseen nielemästä lihaa, jota heidän on kielletty nauttimasta, puristivat paimenet hänen suunsa ja nenänsä niin tiukasti kiinni, että hänen oli pakko nielaista palaset, ellei hän halunnut tukehtua.
Bideskutin keittiössä ei oltu ennen milloinkaan niin kovasti naurettu. Tuo iloinen hälinä pani koko talon raikumaan niin, että kreivitär Irma ja Ilonka-neiti lähettivät kysymään, mistä se johtui. Kaikki palvelijat olivat rientäneet keittiöön, ja neljännestunniksi unhotettiin kokonaan tulevat juhlallisuudet; leivät jäivät uuneihin palamaan ja suuret paistit kärventyivät kaikkien iloisesti katsellessa, miten juutalainen söi sianlihaa. Koetettuaan turhaan päästä vapaaksi oli Rosenstein alistunut kohtaloonsa, semminkin, kun hän selkänsä takaa kuuli paimenien piiskain pahaenteistä läjähtelyä. Bideskuty aivan huusi naurusta. Hän ei ollut enää ollenkaan pahoillaan noista ylimääräisistä mitallisista vehnää, ei naudoista eikä lampaista, jotka hänen oli suoritettava juutalaiselle koroksi rahoista, koska ne olivat hankkineet hänelle suurimman huvin, mitä hänellä oli ollut pitkiin aikoihin.
Vihdoin olivat kaikki sitä mieltä, että juutalainen oli jo syönyt enemmänkin kuin tarpeekseen, eikä sitäpaitsi enää ollutkaan aikaa huvituksiin, jos nimittäin tahdottiin, että Bideskuty’n loppumattoman vieraanvaraisuuden maine pysyisi ennallaan. Jalo kreivi antoi merkin ja juutalaisen siteet irroitettiin. Kiehuen ja vapisten raivosta poistui tämä keittiöstä nauravien kauniiden tyttöjen keskitse, jotka ivallisen vakavasti niiasivat hänelle kiiruhtaakseen vieraan poistumista.
Bideskuty ajatteli nähtävästi, että juutalainen oli jo korvannut täydellisesti häpeämättömät vaatimuksensa, koska ei tuota luvattua selkäsaunaa hänelle annettukaan. Nuoret paimenet sivalsivat vain pari kertaa ruoskillaan hänen laihoja kinttujaan, kiusaamatta häntä sen enempää. Mutta Rosenstein ei pysähtynyt hieromaan kipeitä kohtia eikä hän katsahtanutkaan enää kiduttajiinsa, vaan kiiruhti niin nopeasti kuin hän suinkin vain voi laahustavin askelin velallisensa kreivillisestä keittiöstä. Yhteen purruin hampain ja hermostuneesti ristityin käsin meni hän lämpiön poikki puutarhaan ja sieltä akasiakujaa pitkin pois talosta. Päästyään portista tasangolle pysähtyi hän kuin totin vaimo katsomaan taakseen.
Bideskuty’n vanha päärakennus, jossa Bideskutit olivat asuneet aina siitä asti, jolloin he olivat auttaneet Hynyady Mátyáksen valtaistuimelle, ei ollut mikään niin erittäin suurenmoinen linna, ellei kiinnitetä huomiota sen laajuuteen. Tuo kaksikerroksinen, matala ja säännöllinen talo oli rakennettu nelikulmion muotoon sen keskellä olevan pihan ympärille. Se oli rapattu ja maalattu kirkkaan keltaiseksi, kuten yhdeksännentoista vuosisadan alussa oli ollut tapana, ja pari riviä viheriöitä ikkunanluukkuja muodosti kuin kaksi kirkkaanviheriätä vyötä rakennuksen ympärille. Puutarha oli enimmäkseen jaettu vanhanaikaisiin sovinnaisiin penkereihin, joissa kasvoi runkoruusuja. Jokainen tuollainen penger oli koristettu kirkkaanvärisellä lasipallolla, jotka heittivät kirkkaita sädekimppuja hyvältä tuoksuviin pitkiin akasioihin päin. Leveät, puoliympyrän muotoiset kiviportaat johtivat alakerroksesta suureen yläkerroksen lämpiöön, joka oli melkein rakennuksen keskiosan laajuinen. Se sai nyt toimia tilapäisenä ruokasalina, jossa parisataa vierasta voi aterioida tungoksetta noiden parin, huoneen keskellä olevan, hevosenkengänmuotoisen pöydän ääressä. Seinässä portaitten keskivaiheilla oli komero, josta suuri Attilaa esittävä kuvapatsas katsoi synkästi ohitsekulkijoihin.
Vierashuoneet olivat nelikulmion sivustoissa ja niiden ovet aukenivat pihan puolella olevalle kuistille. Pihan keskellä oli pyöreä puutarha, jonka laidoilla kasvoi kääpiöakasioita ja jonka keskellä oli runkoruusuilla ja kirkkailla lasipalloilla koristettuja lavoja. Kuisti oli koko rakennuksen laajuinen, pilarien kannattama, joiden huippuihin pääskyset olivat rakentaneet pesänsä. Nelikulmion viimeisessä sivustassa oli tuo suuri keittiö lukuunottamatta konttoreja, palvelijain ja palvelijattarien huoneita. Muut, kuten puutarhurit, tallirengit, paimenet ja tavalliset työmiehet nukkuivat sinisen taivaan alla kietoutuneina suuriin lammasnahkaviittoihinsa.
Juutalainen Rosenstein seisoi ainakin viisi minuuttia portilla puristaen laihoilla sormillaan sen rautatankoja ja värittömien silmien hehkuessa sisällisestä raivosta. Hän oli kuin kuolettavan kostonhimoisen vihan elävä ruumiillistunut edustaja. Hän viipyi paikoillaan niin kauan, kunnes hän huomasi erään suloisen valkopukuisen olennon lähenevän hyvältätuoksuvaa lehtokujaa pitkin. Silloin hän kääntyi lopullisesti kylää kohti ja poistui.