Kääntäen selkänsä suurille porteille läksi juutalainen Rosenstein kävelemään tasangolle päin.
Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan levisi Heven maakunta, jossa Bideskutin, Kisfalun ja Zárdan tilat olivat, loistaen keskikesäisessä rikkaudessaan. Niin kauas kuin silmä kantoi näkyi vain aaltoilevaa kullanväristä vehnää, parasta, mitä maailma kasvattaa, solakoita maissitähkiä ja kirkkaanviheriöitä vesimelooneja, joiden paljous ja suuruus ilahduttivat silmää. Juutalainen katsoi tyytyväisesti ja hieman ivallisesti kaikkea tuota rikkautta hieroen silloin tällöin laihoja ryppyisiä käsiään.
Tie oli täynnä syviä kuoppia ja pyörän jälkiä, kuten aina kuivan vuodenajan kestäessä. Työläs ja vaivalloinen kävely väsytti pian juutalaisen jalat, mutta hän ei näyttänyt siitä välittävän. Ajatukset, jotka nähtävästi olivat hyvin miellyttävät, pehmittivät kovan tien hänelle, ja hänen kätensä siveli hellästi taskua, joka äsken oli ollut pullollaan seteleitä, mutta joka nyt oli verraten tyhjä, lukuunottamatta papereita, joissa oli tuon tuhlaavan kreivin nimikirjoitus.
Tietä, jota Rosenstein käveli, reunustivat jonkun matkaa molemmin puolin pitkät ja solakat poppelit, joiden hopeisia lehtiä jokainen tuulenpuuska heilutteli. Kaukaa edestä häämötti autio, punertava ja kuiva hiekkatasanko tummansinisine kaartuvine taivaineen ja tien vieressä olevine vanhanaikaisine luhistuvine ravintoloineen.
Kaikkialla ympäristössä oli hiljaista ja rauhallista, lukuunottamatta silloin tällöin kuuluvaa villin hevoslauman aiheuttamaa töminää, kun se hurjasti laukaten kiisi hiekkatasangon poikki, tahi taivaalta kuuluvaa haikaran pitkää huutoa, kun se kutsui puolisoaan. Ainoastaan tuon yksinäisen, tämän äärettömän rauhallisen tasangon keskellä vaeltavan kulkijan sydämessä raivosivat hurjat ja villit intohimot, kuten kateus, viha ja pahansuopa riemu.
Rosensteiniä ei näyttänyt ollenkaan väsyttävän. Hän sai kävellä kolme tuntia tuota kuivaa tietä, ennenkuin tuo vanhanaikainen tienvieressä oleva ravintola rupesi selvemmin näkymään. Sinne ei ollut enää kilometriäkään.
Vuosisatoja kestäneen ivailun aiheuttama epäluulo mielessään lähestyi juutalainen vähitellen rakennusta. Hänen pienet värittömät silmänsä katselivat levottomasti kaikille suunnille hakien selvästi jotakin. Pari ylpeää nuorta talonpoikaa, jotka ryypiskelivät viiniään vedellen haikuja pitkistä piipuistaan, tervehtivät häntä äänekkäästi nauraen ja ivallisin huomautuksin.
Rosenstein uskalsi koputtaa pöytään muutamia kertoja, mutta kun ei kuulunut mitään vastausta, rohkaisi hän mielensä ja kurkisti oven raosta ravintolaan.
»Älä tulekaan keittiööni, likainen juutalainen!» kuultiin jonkun kimakasti huudahtavan sieltä.
»En, en milloinkaan maailmassa, enkä vaivaisi teitä ollenkaan, elleiKeményn András Kisfalusta olisi pyytänyt minua tulemaan tänne».
»Hän ei ole vielä tullut etkä saa odottaa häntä täällä sisällä».
Keittiö näytti paljon viileämmältä kuin piha, sillä paksun olkikaton ja seinien läpi, jotka oli rakennettu laudoista ja turpeista, ei auringon kuumuus voinut juuri tunkeutua. Tuo äskeinen kimeä-ääninen reipas talonpoikaisnainen, jolla oli yllään monta eriväristä hametta, pitkähihainen pellavapusero ja ahdas liivi, istui ikkunan ääressä, ja toisen jalan laiskasti pyörittäessä rukinratasta hypistelivät hänen kauniit sormensa pehmeästi hienoa pellavalankaa. Suuressa saviuunissa palava tuli oli sammunut, ja lieden ympärillä kiilsivät ne puuastiat, padat ja pannut, joissa päivällinen oli valmistettu.
Huokaisten poistui juutalainen ovelta ja sen toisella puolella vallitsevasta viileydestä, ja istuutui nöyrästi auringonpaisteeseen, sillä nuo nuoret talonpojat olivat ylenkatseellisesti kieltäytyneet ottamasta häntä seuraansa raidan juurella olevan pöydän ääreen. Hän istui senvuoksi kärsivällisesti paikoillaan uskaltamatta tahtoa viiniä tahi vettä, sillä hän pelkäsi sellaisen vaatimuksen ehkä vaikuttavan, että hänet karkoitetaan kokonaan ravintolan alueelta, vaikka hänen välttämättä oli odotettava siellä, kunnes Keményn András suvaitsisi saapua. Hänen korvansa kumminkin, jotka olivat tottuneet kuuntelemaan sellaistakin keskustelua, jota ei oltu niille aiottu, olivat jännittyneesti höröllään. Tupakoidessaan laiskasti ja juodessaan syvin kulauksin jaloa unkarilaista viiniä kuiskailivat nuo nuoret paimenet kiihkeästi keskenään. Juutalainen, jonka väsymys ja kuumuus näyttivät lopultakin uuvuttaneen niin, että hänen silmänsä sulkeutuivat ja suu loksahti auki, ei menettänyt sanaakaan heidän puheestaan.
Paimenet keskustelivat nytkin, kuten usein ennenkin, Bideskutin salaperäisestä myllystä ja koneista, joiden oli määrä tehdä tuo sama työ, jonka he ja heidän isänsä olivat tehneet omin käsin.
»Isäntäni kertoi», sanoi toinen, »että se jauhaa niin paljon viljaa yhtenä päivänä kuin kuusi tuulimyllyä kuukaudessa, ja ilmoitti samalla, että sellaiseen työhön, johon ennen tarvittiin parikymmentä miestä, tarvitaan sitten vain kolme».
»Me emme kuule juuri mitään keittiössä», vastasi toinen, »mutta äitini on kuullut yhtä ja toista Jánkolta, kreivin palvelijalta. Hän on kertonut, että kreivi istuu nykyään huoneessaan myöhäiseen yöhön tutkimassa kynttilän valossa suuria kirjoja, ja vaikka Jánko osaakin sekä lukea että kirjoittaa, ei hän saa ollenkaan selville, mitä noissa kirjoissa on, sillä kirjaimet ovat kuulemma niissä aivan sekaisin».
»Voit olla varma, että piru on ne itse painanut. Pyhällä neitsyellä ei varmastikaan ole mitään osaa tuollaisiin esineihin, jotka jollakin salaperäisellä tavalla tekevät parinkymmenen miehen työt. Usko vain sanani, että paha perii kreivin taloineen ennemmin tahi myöhemmin».
»Muuta kuin pahaa ei suinkaan voida odottaakaan pirun tuomisesta kylään. Jánko oli kertonut äidille, että nuo paksut kirjat on tuotu Englanti-nimisestä maasta».
»Näin kerran kuvan», sanoi toinen salaperäisesti, »muutamista ihmisistä, joita Arokszállasin isä sanoi englantilaisiksi. He olivat melkein samannäköisiä kuin mekin», lisäsi hän miettiväisesti.
»Heillä on vain pitkät hampaat ja punainen tukka, kuten juutalaisilla.Englanti on hyvin kaukana täältä».
»Niin onkin. Sinun on noustava laivaan ja kuljettava meren poikki, jos haluat päästä sinne. Kuulin kreivittären sanovan niin».
»Miten voidaan kulkea meren poikki hukkumatta siihen»? kysyi ensimmäinen paimen.
»En ymmärrä,» vastasi toinen pudistaen ajattelevaisesti päätään tehtävän äärettömyydelle.
»Olisi parempi, että kreivi menisi merelle ja hukkuisi, kuin ruveta tuollaiseen yhteistoimintaan pirun kanssa, joka aiheuttaa jonkun peloittavan onnettomuuden koko kylälle, ehkäpä koko maakunnallekin».
»Jos nuo pirulliset koneet vain aiheuttavat ikävyyksiä kylälle, on meidän taisteltava, perkelettä vastaan jollakin keinoin. Meidän on suojeltava sisariamme, äitejämme ja vaimojamme saatanalta».
Heidän kuiskauksensa hiljenivät niin, ettei juutalainenkaan voinut enää kuulla sanaakaan heidän keskustelustaan. Kauhistunut taikauskoinen ilme oli heidän nuorilla päivettyneillä kasvoillaan, jotka muutenkin olivat kalmankalpeat, ja heidän kirkkaat, tummat silmänsä vilkuilivat levottomasti kaikille suunnille kuin odottaen pirun äkkinäistä ilmestymistä jostakin kolkasta. Rosenstein huomasi heidän viittaavaan etusormellaan ja nimettömällään häneen, ja sylkäisevän kolme kertaa häneen päin, että saatana pysyisi varmasti syrjässä, vaikka hän olisikin pukeutunut juutalaiseksi ahdistaakseen sellaisessa valepuvussa koko Heven maakuntaa.
Aurinko laskeutui vähitellen yhä alemmaksi taivaanrantaa kohti. Tukahduttava kuumuus oli hiukan jäähtynyt, ja nuoret paimenet valmistautuivat poistumaan laumansa luo juotuaan viininsä loppuun.
He menivät ravintolaan maksaakseen muutamia kolikoita viinistä ja suudellakseen hilpeää emäntää hyvästiksi, kuten yleinen tapa vaati silloin kun emäntä sattui olemaan nuori ja sievä eikä hänen miehensä ollut läheisyydessä.
Kaukana taivaanrannalta näkyvä pieni piste oli sitä mukaa muuttunut suuremmaksi kuta lähemmäksi se tuli, ja Rosenstein totesi huokaisten tyytyväisyydestä, että piste sai pian hevosella ratsastavan miehen muodon. Kun nuoret paimenet poistuivat tielle, katsoivat he myöskin tuota nopeasti lähestyvää pistettä ja tunsivat sen Keményn Andrákseksi ja hänen mustaksi tammakseen. Ne tulivat yhä lähemmäksi ja pian voi Rosenstein helposti erottaa tuon rikkaan talonpojan leveän vartalon ja päivettyneet kasvot, kun hän ratsasti satulatta ja suitsitta hirmuista vauhtia niin, että hänen valkoisen paitansa hihat ja leveät housut liehuivat tuulessa, kuin siivet, jotka auttoivat nopeajalkaista tammaa eteenpäin.
Ravintolan kaunis emäntä tuli ovelle tervehtimään uutta vierastaan, joka aina kujeili iloisesti hänen kanssaan ja toipa joskus mukanaan hänelle kirkkaanvärisen nauhan tahi kirkkaan muistokotelon, jonka hän oli ostanut joltakin kulkukauppiaalta tullessaan, ilahduttaakseen emännän sydäntä ja turhamaisuutta.
Keményn András pysähdytti nopeasti hevosensa, joka seisahtui tyynesti ja rauhallisesti paikoilleen tuosta hurjasta juoksusta huolimatta, joka ei ollut pannut karvaakaan epäjärjestykseen. Laskeuduttuaan sen selästä taputti András sen solakkaa kaulaa kuiskaillen samalla sille helliä sanoja, joihin hevonen vastasi kihnuttamalla pehmeää turpaansa isäntänsä käsivarteen.
Juutalainen ei uskaltanut lähestyä häntä, ennenkuin András omasta hyvästä tahdostaan suvaitsi huomata Israelin jälkeläisen läsnäolon. Andráksen, tämän rikkaiden unkarilaisten talonpoikien tyypillisen edustajan vartalo oli todellakin komea. Ollen pitkä, pitempi kuin unkarilaiset talonpojat tavallisesti, harteikas, auringon paahtama ja pienijalkainen, jotka rintavina iskeytyivät lujasti maahan, oli Keményn András tavattoman hyvännäköinen, kuten Heven maakunnan tytöt olivat selittäneetkin viime vuosina sitten kuin oli saatu selville, että vanha Kemény oli ollut saituri, jollaiseksi jokainen oli häntä epäillytkin, ja jättänyt kuoltuaan jälkeensä arkullisia kultaa ja seteleitä, jotka tekivät hänen kauniin poikansa melkein yhtä rikkaaksi kuin kreivikin oli.
Vanhus, Andráksen isä, oli ollut kummallinen olio Tarnan tällä puolen asuvien talonpoikien joukossa. Puettuna suureen repaleiseen lampaannahkaviittaansa ja karkeihin pellavavaatteihin oli hän terävine kasvonpiirteinen ja yhteen puristettuine huulineen aivan erilainen kuin iloiset ja avokatseiset unkarilaiset talonpojat tavallisesti.
Kuiskailtiin salavihkaa, että kauan aikaa, noin sata vuotta sitten oli Keményillä ollut juutalaiset esivanhemmat, ja myönnettiin yleisesti, että tästä perinnöllisestä tahrasta, sillä tahra se oli, että talonpojalla oli juutalaista verta tippakin suonissaan, vanha Kemény oli perinyt rakkautensa rahoihin, ahneutensa ja kokoomishalunsa.
Mutta olkoonpa nyt tuon asian laita miten tahansa, muodostui hänen elämänsä Kisfalussa, tuossa luhistumaisillaan olevassa olkikattoisessa maatalossa, jonka hän vuokrasi Bideskuty’n kreiviltä, mitä säästäväisimmäksi. Kun hän oli nuori, ei hänellä ollut kuin yksi palvelija, joka pesi hänen vaatteensa ja valmisti hänen ruokansa tavallisesti ytykurkuista, maidosta ja ruisleivästä. Hän nukkui paljaalla lavitsalla eikä käynyt milloinkaan ravintolassa eikä kirkossa, jossa hänen aina olisi ollut pakko uhrata muutamia kolikoita kolehtiin.
Vähitellen, vuosittain, lisäsi hän peltojensa lukua ja viiniviljelyksiään, karjan, hevosten, sikojen ja lampaiden lukumäärän lisäytyessä samalla melkoisesti. Mutta vanha Kemény ei muuttanut milloinkaan elämäntapojaan. Hänen pelloillaan ja viinitarhoissaan oli nyt melko paljon työtä, ja apureilleen maksoi hän tavallisen palkan joko rahassa tahi viljassa, ei enempää eikä vähempää. Hän oli tilansa työnjohtaja, joka ei säästänyt itseään ollenkaan aamuisin, päivisin eikä iltaisin. Vuokransa hän maksoi luonnossa, kuten Bideskuty’n herra vaati, mutta säästöjään ei hän käyttänyt vaatteihin eikä ruokaan, kuten Unkarin tasangoilla asuvat sekä herrat että talonpojat tavallisesti tekevät. Hän ei syönyt vehnäleipää eikä juonut hyvää viiniä, hän ei käyttänyt hienoja pellavavaatteita eikä lämpimiä villaviittoja, vaan myi kaikki maatilansa tuotteet, sekä eläimet että kasvikset, juutalaisille kauppiaille korkeasta hinnasta, sillä Kisfalun pellot kasvoivat paremmin kuin useat Bideskuty’n pelloista. Mitä hän teki rahoilla, joita hän kokosi vuosittain, eivät Arokszállasin eivätkä muidenkaan kylien asukkaat tienneet. Hän ei keskustellut kenenkään kanssa eikä milloinkaan ruvennut juttusille sunnuntai-iltoina eikä muulloinkaan töitten loputtua. Kylväjät, niittäjät, viininkokoojat ja -puristajat eivät päässeet milloinkaan taloon sisälle; mitä hän oli velkaa heille heidän työstään joko rahassa tahi tavarassa antoi hän heille, mutta ei sanonut kuunaan mitään, josta olisi saatu selville, mitä hänen kummallisessa luisevassa päässään liikkui. Ei juutalaiselta Rosensteiniltäkään, joka toimi hänen välittäjänään, ja senvuoksi oli alituinen vieras maatilalla, voitu mitenkään saada mitään selville, sillä vaikka paimenet tahi talonpojat joskus alentumatkin niin paljon, että he rupesivat juttusille vanhan Rosensteinin kanssa, ei hän kumminkaan sanonut sanaakaan mistään välittämästään kaupasta.
Myöhemmällä iällään meni vanha Kemény naimisiin ilmoittamatta edeltäpäin kenellekään läheisyydessä asuvalle sanallakaan tarkoituksestaan, ja se kiinnitti yhä enemmän ihmisten huomion häneen. Hän oli aina ollut harkitseva ja niin piintynyt vanhapoika säästäväisyydestään ja kummallisuuksistaan huolimatta, että kun hän eräänä päivänä matkusti Tarnan toiselle puolelle ja toi sieltä vaimon itselleen, hämmästyivät kaikki kylän asukkaat. Alussa toivottiin suuresti, että vaimolta saataisiin vähitellen tietää kaikki, mikä ennen oli ollut salaperäistä Keményn elämässä, mutta joko senvuoksi, että Tarnan tuolla puolen asuvat ihmiset ovat hyvin vaiteliaita ja säästeliäitä tahi vaimo opetettiin tottelemaan miestään, oli Keményn Etelka yhtä salaperäinen ja vaitelias kuin hänen miehensäkin. Hän kävi säännöllisesti kirkossa sunnuntaisin, mutta hän ei milloinkaan pysähtynyt portille tarinoimaan eikä milloinkaan pudottanut kolikkoakaan kolehtihaaviin, ja vaikka hänen miehensä oli Heven maakunnan suurimman tilan vuokralainen, ei hän milloinkaan käyttänyt muita kuin pumpulivaatteita ja kulki aina kirkkoon jalkaisin. Hän oli kalpea, ystävällinen nainen, ja useat huomasivat, että hän kirkossa ollessaan usein itki.
Pari vuotta häiden jälkeen syntyi András. Hän oli jo lapsenakin kaunis poika, jota naiset ihailivat suuresti, kun Etelka toi hänet kirkkoon mukanaan. Kun hän käveli äitinsä rinnalla pieni tumma pää ylpeästi pystyssä ja katsoi ympärilleen kirkkain silmin, sai jokainen häntä mielin määrin suudella ja hyväillä. Hänen äitinsä oli nyt pakko pysähtyä joka sunnuntai kirkon edustalle lyhyeksi ajaksi kuuntelemaan, miten kylän naiset huudahtelivat ihastuksissaan:
»Ah, tuota kaunista pientä enkeliä»!
»Aito unkarilainen todellakin»!
»Kaunein poika, mitä on nähty Tarnan tällä puolen»!
Ja äidin oli hyvin vaikea vastata kaikkiin häikäilemättömiin kysymyksiin, jotka välttämättä seurasivat tällaisia runsaita ihailun puuskia.
Mutta vanhaa Keményä ei voitu saada ollenkaan ylpistymään kehumalla hänen poikaansa.
»Onpahan vain yksi suu lisäksi syömässä», sanoi hän vain.
»Sinä vanha saituri, sinulla on tarpeeksi ja vielä jäämäänkin asti ruokkia vaikka tusina tuollaisia reippaita poikia kuin pieni Andráksesi on. Tuollainen kokoaminen ei hyödytä mitään, sillä poikasi ei joudu muutenkaan kärsimään puutetta». Ja pari vanhaa talonpoikaa, jotka olivat samanikäiset kuin Kemény, koetti saada vanhaa Keményä puhumaan asioistaan, joista hän tähän saakka oli niin itsepäisesti vaiennut.
»Paljon ja vieläpä jäämäänkin asti», toisti vanhus äreästi, »kun en ole voinut koota niinkään paljon, että olisin voinut ostaa itselleni uudet saappaat. Paljon todellakin, kun jokainen floriini, jokainen vehnän tähkä ja jokainen heinänkorsi menevät Bideskuty’n herran taskuihin tuon luhistuvan tilan vuokran maksamiseksi».
»Sitten olet joko valehtelija tahi suuri tyhmeliini, vanha veikko, sillä jos koko tilasi tuotteet menevät tuon vuokran maksamiseen, olet kerrassaan aasi, jos vielä jatkat».
Tälle kumoamattomalle todistelulle naurettiin sydämellisesti.
Tällainen ivailu suututti vanhaa Keményä äärettömästi ja kaikki viittaukset hänen otaksuttuun varallisuuteensa raivostuttivat häntä. Kuta vanhemmaksi hän tuli, sitä vähemmän seurusteli hän kyläläisten kanssa lopettaen vihdoin käyntinsä siellä kokonaan eikä hän milloinkaan enää mennyt kävelemään suurelle maantiellekään. Kaikki työmiehet kertoivat, ettei hän eräänä viininpuristuskautena sanonut sanaakaan kenellekään. Häntä vihasivat pian kaikki yhtä paljon kuin he säälivät hiljaista vaimoa, jolla ei ollut milloinkaan päivänkään huvia ja joka ei milloinkaan saanut tanssia csárdásta suuressa ladossa sunnuntaisin eikä mennä häihin eikä ristiäisiin, silloin kun sellaisia sattui olemaan kylässä.
Kuta suuremmaksi András kasvoi, sitä ikävämmäksi näytti elämä hänelle muodostuvan. Hänen isänsä, joka ei milloinkaan säästänyt itseään, ei säälinyt häntäkään. Kaikki vuodenajat sai tuo nopeasti kasvava nuorukainen työskennellä uupumatta. Hänestä tuli päällysmies isänsä maatilalle, hänen työorjansa ja palvelijansa, mutta hän ei saanut ikinä äyriäkään tuhlatakseen sen huvitteluihin hänen ikäistensä nuorten talonpoikien kanssa kylän ravintolassa, eikä kolikkoakaan ostaakseen lettinauhan tytölleen, joka oli katsellut veikeästi häneen sunnuntaisin jumalanpalveluksessa. Aamusta iltaan oli hänen vain pakko työskennellä pelloilla, pihalla tahi viinitarhoissa, ja usein läjähti kipeästi hänen isänsä pahkakeppi hänen nuoriin hartioihinsa.
Hänen silmiensä kirkas aurinkoinen ilme himmeni vähitellen ja hänen ylpeät kauniit kasvonsa muuttuivat uhmaaviksi. Hän tuli pian niin vanhaksi, että hän ymmärsi, miten hänen isäänsä vihattiin ja halveksittiin, ja miten hänen äitiään ja häntä itseään surkuteltiin ja säälittiin; hän näki, miten karkeammat hänen paitansa olivat ja miten risaisemmat hänen saappaansa kuin paimenien, jotka tekevät työtä palkasta ja nukkuvat sinisen taivaan alla; hän huomasi äitinsä kävelevän avojaloin silloin kun Zsuzsi, Panna ja Mariska käyttivät kauniita punaisia kenkiä, ja näki, ettei äiti milloinkaan pudottanut kolikkoakaan vanhan hyvän papin kolehtilautaselle. Kaikki tämä tällainen suututti häntä ja kiihoitti hänen vihaansa tuota tyrannia vastaan, jonka kummallinen saituruus ryösti häneltä kaiken huvin, joka ilostutti toisten hänen ikäistensä elämää.
»András, Gyöngyösin mustalaiset tulevat soittamaan latoon tänä iltana. Tuletko sinne»? kysyi eräs nuorukainen häneltä muutamana sunnuntai-aamuna.
András puri huuliaan kovasti. Hän olisi halunnut mennä sinne mielellään kuuntelemaan lempilaulujaan, joita maakunnan parhaimmat soittajat tulisivat soittamaan, ja näyttämään kauniille tytöille, miten hyvin hän osasi tanssia csárdásta, mutta mustalaisten soiton kuuntelemiseen ja kauniitten tyttöjen katselemiseen tarvittiin rahaa, viisikymmentä kreutseriä vähintäin toiseen ja parikymmentä jonkun nauhan tahi nenäliinan ostamiseen, eikä Andráksella, tuon rikkaan maanviljelijän pojalla, ollut kuparikolikkoakaan taskussaan.
»En», vastasi hän hieman surullisesti.
»Mustalaiset saavat tarpeeksi rahaa meiltä muilta», sanoi eräs toinen ystävällisesti, »joten ei haittaa, vaikka et annakaan heille mitään».
»Miksi en minä sitten voisi antaa heille mitään?» kysyi András tuimasti. »Jos haluan kuunnella noiden mustalaisten soittoa, annan yhtä paljon kuin tekin, mutta minähän sanoin jo, etten tule. Kenenkään ei tarvitse tulla utelemaan syitäni».
»Eihän sinulta kukaan kyselekään, András», sanoi muudan paimen kohauttaen hartioitaan toisten poistuessa nauraen.
»Mutta minä kysyn sinulta, miksi tukkasi on musta ja viiksesi lyhyet. Ja ellet voi sanoa minulle, miksi häpeämätön kielesi sattuu olemaan punainen, annan…»
Tässä maassa, missä aurinko on kuuma ja luonteet tuliset, aiheutuu joskus riita viattomimmastakin ilveilystä. Kömpelösti lausuttu ja väärinkäsitetty leikkipuhe tahi varomattomasti tokaistu sana voivat nostaa kuumat tunteet pinnalle kuin kuplat samppanjalasissa, veitset vedetään esille, silmät liekehtivät ja huulet puristetaan lujasti yhteen, ja usein vaikeat haavat tahi joskus nopea ja surullinen kuolema ovat elämänaikuisten toverien viisi minuuttia kestäneen riidan tulokset.
András kalpeni raivosta ja hänen silmänsä katselivat kaikille suunnille uhmaavasti kuin hän olisi ollut valmis taistelemaan kaikkia kylän asukkaita vastaan yhtäaikaa, jos he vain olisivat uskaltaneet pilkata häntä. Tajuttuaan toisella kädellään suureen kääntöpääveitseensä laski hän toisen raskaasti uskaliaan ivailijan olalle pakottaen tämän kääntymään päin häntä, jota mies oli uskaltanut loukata.
»Hei, hei, mitä näenkään? Lapseni, ette saa saastuttaa Jumalan lepopäivää riidoillanne. Keményn András, pistä veitsi jälleen taskuusi, sillä äitisi — ah, hän on todellakin pyhimys — odottaa sinua tienristeyksessä. Menenkö kertomaan hänelle, että jätin hänen ainoan poikansa tänne veitsi kädessä heilumaan, vaikka tuo sama poika puoli tuntia sitten lupasi antaa anteeksi kaikille, saadakseen itsekin anteeksi? Anna nyt vain minulle tuo veitsesi äläkä katsele minuun niin vihaisesti. Olen vain heikko vanhus, jonka kanssa ei kannata riidellä».
Tämän sanoi vanha hyvä pappi, joka luettuaan messunsa oli menossa kotiaan syömään päivällistään kantaen nukkavierua, vanhaa ja risaista viittaansa korkealla laihojen sääriensä ympärillä, ettei se tahrautuisi likaan. Hän tarttui hyvin ystävällisesti Andráksen ranteeseen ja nuorukainen pudotti veitsen maahan.
Sitten, sanomatta sanaakaan, kääntyi poika ja pakeni Kisfaluun päin, tienristeykseen, jossa hänen äitinsä odotti häntä.
Tämän tapauksen jälkeen lakkasi hänkin käymästä kirkossa, kuten hänen isänsä oli tehnyt. Hän halusi karttaa tuota ivallista naurua ja ystävällistä myötätuntoa, jotka yhtä paljon kumpikin pistivät ja haavoittivat hänen ylpeyttään. Intohimoisin hartauksin kohdisti hän tunteellisen luonteensa tukahdutetut tunteet äitiinsä, joka suhtautui kovaan kohtaloonsa niin esimerkillisin kärsivällisyyksin. Työskenneltyään joskus pelloilla ja pihalla niin kovasti, että hän oli melkein puolikuollut väsymyksestä, ei hän kumminkaan milloinkaan ollut niin lopussa, ettei hän olisi jaksanut auttaa äitiään. Hänen puolestaan oli hän valmis pesemään ja keittämään, kehräämään ja kutomaan suodakseen itselleen sen ilon, että rakastettu äiti sai levätä rauhallisesti tunnin lepotuolissaan.
Nämä kaksi, äiti ja poika, olivat toisilleen kaikki kaikessa. Heidän ylpeytensä oli karkoittanut heidät heidän pienestä maailmastaan tänne kylään ja pelloille. Talon isäntä, tuo tunnoton aviopuoliso ja isä, ei kohdellut heitä milloinkaan myötämielisesti eikä edes ystävällisesti. Hänen rahanhimonsa näytti kiihtyvän vuosien kuluessa, ja jonkunlainen kiintyminen yhteen asiaan oli vallannut kokonaan hänen mielensä. Hän epäili vaimoaan ja poikaansa, salaten rahansa ja liikeasiansa heiltä niin tarkasti kuin kaikilta muiltakin. He tiesivät hänen rikastuvan rikastumistaan, sillä Andráksesta oli jo kehittynyt niin kokenut maanviljelijä, että hän ymmärsi noiden hedelmällisten peltojen, rehevien viinitarhojen ja lukemattomien lampaiden arvon, mutta mitä noilla rikkauksilla olisi voitu saada, kuten hyvää ruokaa, huveja, tanssia, mustalaisten soittoa ja hyvää viiniä, niistä eivät he tienneet mitään. Ei äiti eikä poika milloinkaan ajatellutkaan ruveta vastustamaan häntä, joka oli aviopuoliso, isäntä ja isä, vaan alistuivat nurkumatta. Tuossa maassa, missä sivistys on vielä aivan alkuasteillaan, kunnioitetaan ja pelätään talon isäntää, jonka Jumala itse on asettanut tuohon asemaan rajoittamattomin oikeuksin perheeseensä nähden. Sen jäsenet eivät vastusta milloinkaan hänen päätöksiään, olivatpa ne sitten kuinka hulluja tahansa, eivätkä kiellä häneltä kunnioitustaan, vaikka hän käyttäytyykin niin, ettei hän sitä ollenkaan ansaitse.
Niin kului muutamia vuosia, ja András oli kahdenkolmattavuotias, työn karkaisema, voimakas ja kokenut tasankojen peltojen kylväjä ja elonkorjaaja. Kova harjoitus oli opettanut hänet työskentelemään nurkumatta, tyytymään vähään, salaamaan aikeensa ja halveksimaan raitaa, ja omasta sydämestään oli hän oppinut yhden asian, mutta sen hän olikin oppinut kunnollisesti, nimittäin rakastamaan äitiään. Kaikki kuvittelutkin rakkaudesta johonkin toiseen olentoon, joka ei ollut hänen lihaansa eikä vertansa, mutta joka kumminkin olisi voinut olla paljon rakkaampi, oli häneltä kielletty. Joskus kohdistuivat kumminkin hänenkin ajatuksensa vaimoon ja lapsiin, sillä haaveileehan erakkokin joskus paratiisista, mutta hän tukahdutti tuollaiset mietteet heti. Vanha Kemény oli sanonut hänelle viime vuonna:
»Menin naimisiin ollessani viisikymmenvuotias. Kun joudut tuohon ikään, olen jo maan povessa ja silloin saat tehdä mitä haluat. Siihen asti en suostu ottamaan lisää ruokittavia tämän katon alle».
Ja voiko András tässä paremmin kuin muissakaan asioissa tehdä muuta kuin totella ja kartoittaa valoisamman tulevaisuuden unelmat kauas tuleviin aikoihin?
Eräänä muistorikkaana päivänä kaatui vanha Kemény, joka näytti olevan vielä täysissä voimissaan, kuin lahonnut tammi tuulenpuuskan vaikutuksesta. Työskenneltyään kovasti koko päivän viininkorjuussa, jonka lopussa András oli livahtanut pois puoleksi tunniksi auttaakseen äitiään leipomisessa, kantoi pari voimakasta nuorukaista tuon vanhan saiturin kotiin tilapäisesti kyhätyillä paareilla. Hän ei näyttänyt tuntevan ketään, vaan puhua soperteli epäselvästi vääntynein ja vinoon mennein kasvoin. Kylän lääkäri iski hänestä suonta ja vaikka hänen käsivarrestaan vuosikin paljon paksua mustaa verta, ei hän kumminkaan tullut ollenkaan tajuihinsa. Hän eli sitten vielä pari päivää Andráksen ja hänen äitinsä hoitaessa häntä uskollisesti loppuun asti. Joskus olivat he huomaavinaan jonkun painavan hänen jo kuoleman kouristamia aivojaan, joskus näyttivät taasen hänen elottomat silmänsä kirkastuvan ja katselevan levottomasti kaikille suunnille. Mutta mitä hän sitten olisi halunnut sanoa, millaisia ohjeita hän olisi antanut pojalleen erotessaan, ei András saanut milloinkaan tietää. He eivät kummatkaan itkeneet, kun he vihdoin ummistivat kovan isäntänsä silmät tämän poistuttua iankaikkiseen lepoonsa. He käskivät tuon vanhan ystävällisen papin lukea muutamia messuja kuolleen sielun rauhoittamiseksi, ja András itse valmisti omin käsin tammilaudoista arkun, johon hänen isänsä maalliset jäännökset sijoitettiin.
Vanha Kemény haudattiin Arokszállasin pieneen kirkkomaahan muiden kyläläisten joukkoon. Hänen puolisonsa oli sitonut pari seppelettä ruiskukista ja laski ne hänen haudalleen. Ne kuihtuivat jo samana iltana, koska aurinko paistoi kuumasti, eikä niitä senjälkeen milloinkaan uusittu.
Kylän ja maakunnan asukkaat eivät saaneet oikein milloinkaan selville, paljonko rahoja András löysi isänsä kätköistä tämän kuoleman jälkeen, vaikka kaikki olivat sitä hartaasti toivoneet. Ja todellakin, vaikka vanha Kemény oli ollutkin omituinen eräässä suhteessa, voitti hänen poikansa hänet kumminkin, sillä hänen käyttäytymisensä isänsä kuoleman jälkeen oli mitä kummallisinta. Vielä kolme vuotta asui hän äitineen Kisfalun luhistuvassa vanhassa päärakennuksessa. András ei sallinut äidin tehdä mitään raskaampaa työtä, vaan palkkasi pari kylän tyttöä pesemään ja valmistamaan ruokaa heille molemmille. Muissa suhteissa oli heidän elämänsä aivan entisenlaista. András valvoi itse kaikki työt ja käytti Rosensteiniä välittäjänään, kuten hänen isänsäkin oli tehnyt, mutta suurimman osan ajastaan vietti hän Arokszállasin hyvän papin luona, joka, kuten pian saatiin selville, opetti häntä lukemaan ja kirjoittamaan, ja neuvoi sitäpaitsi hänelle paljon muitakin asioita, joita ei talonpoikaispoika tavallisesti tiedä. Mitkä sitten Keményn Andráksen tarkoitukset lienevät olleetkaan, teki hän kumminkin tätä henkistäkin työtä yhtä tarmokkaasti kuin ennen ruumiillista. Hän sai pian selville, että hänen isänsä ahneudellaan ja kokoomishalullaan oli jättänyt hänelle perinnöksi melko paljon rahaa, jopa niin paljon, etteivät András ja hänen äitinsä alussa, tottuneita kun he olivat aina tyhjiin taskuihinsa, käsittäneet sen arvoa eivätkä etuja, joita he sen avulla voisivat hankkia itselleen. Heidän hitaasti toimiva talonpoikaisjärkensä ei voinut ymmärtää, että kaikki nuo vanhat viinitynnyrit, jotka tuo kummallinen vanha saituri oli täyttänyt kulta- ja hopeakolikoilla, olivat heidän yksityistä omaisuuttaan ja soivat niin paljon mukavuuksia ja ylellisyyksiä heille, jotka eivät tähän asti olleet tienneet, millaista on nukkua mukavassa vuoteessa ja syödä vatsa täyteen. Rahalla on niin vähän arvoa tuossa runsauden maassa, että András ainakin vähän aikaa alussa suhtautui rikkauksiinsa melkein vihaisesti. Hän ei itsekään oikein tiennyt, mitä hän oli toivonut, kun hän omin käsin oli lyönyt viimeiset naulat lautoihin, joista oli valmistettu viimeinen asunto Kisfalun entiselle mielivaltaiselle isännälle, eikä hän käsittänyt, mitä hän oli ikävöinyt silloin, kun hän kuumina kesäiltoina, tehtyään koko päivän raskasta työtä ja nuorten hartioiden vielä kihelmöidessä isällisistä lyönneistä jonkun todellisen tahi kuvitellun laiminlyönnin vuoksi, käveli kauas autiolle pustalle katselemaan kaukaisen taivaanrannan äärettömyyttä ja ihmettelemään epämääräisesti, mitä sana »onni» oikein tarkoittikaan.
Ja nuo kilisevät ja kimaltelevat kulta- ja hopeakasat näyttivät niin mitättömiltä ja kirjavilta verrattuina noihin valoisiin iltaunelmiin. Pian kumminkin alkoi hänenkin ovela järkensä, luonteenomainen muuten kaikille talonpojille, käsittää, tosin vielä epäselvästi ja hapuillen, miten arvokas tällainen rikkaus oli monessa suhteessa. Hän muisti isänsä sattumalta joskus pilkaten sanoneen kuin tahdottomasti, miten suuria uhrauksia Bideskuty’n herra joskus sai tehdä saadakseen kahmalollisen tätä kultaa, jolla hän sitten voi tyydyttää kaikki oikkunsa. Ellei tuollainen uhraus — luovuttaa maata, jonka esi-isät olivat omistaneet satoja vuosia — ollut liian suuri tällaisten kultapalasten hankkimiseksi, niin miksi ei hän sitten kuin sellaisia oli pudonnut hänen syliinsä kuin taivaasta koettaisi saada selville, mihin tarkoitukseen sellaisia oli paras käyttää. Koska Bideskuty’n herra luopui maastaan saadakseen kultaa, niin miksi ei hän, Keményn András, talonpoika, tuon kummallisen vanhan Kisfalun saiturin perillinen, luopuisi kullastaan saadakseen maata? Ah, kunpa hän voisi sanoa omistavansa palasenkaan tuosta rakastetusta maasta, jonka hän lapsuudestaan saakka oli nähnyt myöntyvän ahneen isänsä tahtoon, kunpa hän voisi nimittää kaikkia sen sisältämiä aarteita omakseen ja jakaa kaikki sen tuotteet äitinsä ja, kuka sen tietää, tulevaisuudessa jonkun toisen kanssa, joka sanoo häntä miehekseen, ja kolmannen pikkuruisen ja hyvin rakkaan, joka pian oppii nimittämään häntä isäkseen. Ah, millainen ääretön onni se olisikaan, jos hän saisi sanoa jokaista vehnänjyvää, jokaisen lampaan villoja ja jokaista maitotippaa omakseen, tarvitsematta luovuttaa ensimmäistä ja parasta Bideskuty’n herralle, joka ei milloinkaan käynytkään Kisfalussa ja joka oli yhteistoiminnassa pirun kanssa muokatakseen saatanan avulla maan, jonka olisi pitänyt olla pyhä hänelle.
András, jonka parikymmentä vuotta kestänyt pakotettu itsensähillitseminen oli opettanut salaamaan aikeensa ja kieltänyt häntä kuiskaamasta sanaakaan suunnitelmistaan, ei neuvotellut milloinkaan kenenkään kanssa. Kukaan ei tiennyt, millaisia aarteita oli löytynyt vanhan Keményn arkuista, eikä kukaan saanut selville, oliko vanhus ollut valehtelija vaiko tyhmeliini. Pelloilla työskenneltiin jatkuvasti, ja Keményn Andráksen jauhot olivat yhtä hienoja ja valkoisia kuin hänen isänsäkin eläessä, hänen kasvattamastaan pellavasta kudotut kankaat olivat maakunnan pehmeimmät ja hänen viininsä herkullisimmin maustetut. Ei ollut siis mikään ihme, että Gyöngyösin kauppiaat tulivat aina silloin Kisfaluun, kun siellä oli jotakin myytävää. Vaikka András ei milloinkaan elämässään ollut ostanut, myynyt eikä vaihtanut, oppi hän kumminkin hyvin pian tietämään lihavan maansa tuotteiden täyden arvon.
Kolme vuotta kävi hän koulua vanhan papin luona oppiakseen lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Kärsivällisin tylsyyksin, jolla hän oli hyväksynyt isänsä päivittäiset ankarat käskyt, teki hän nyt työtä, jonka hänen ovela järkensä oli määrännyt hänelle. Hän oppi pian huomaamaan, että juutalaiset luottivat talonpoikien herkkäuskoisuuteen, ja sai selville, että he esittivät antamansa mitättömät lainat väärässä valossa saadakseen niistä niin suuren koron kuin suinkin. Saadakseen selville vaihtaneensa tavaroiden ja maansa tuotteista saamiensa rahojen täyden arvon toimitti András kaikki liikeasiansa itse. Unkarilainen talonpoika on iloinen, hän rakastaa kauniita tyttöjä, iloista tanssia ja sointuvaa soittoa, mutta hän on sitäpaitsi itsepäinen ja sitkeä, ja tätä sitkeyttä András, joka tiesi niin vähän rakkaudesta ja huveista, käytti vain tarkoitustansa saavuttamiseen.
Hän käytti osan rahoistaan vanhan päärakennuksen korjaamiseen muuttaakseen äitinsä olon siellä mukavammaksi, ja lisäsi siihen, tietämättä oikein itsekään, miksi, muutamia huoneita, jotka hän sitten sisusti mukavasti Gyöngyösistä ostamillaan huonekaluilla. Sitten hän paperoitti rakennuksen ennen valkoiseksi kalkitut seinät, ja kun työ saatiin tehdyksi, tulivat kaikki läheisyydessä sijaitsevain kylien asukkaat katsomaan tuota ylellisyyttä, jonka maine oli levinnyt kauaksi.
Kun hän tottui enemmän muuttuneeseen ympäristöönsä ja huomasi äitinsä tulevan onnellisemmaksi ja iloisemmaksi, katosi hänen luonteestaan tuo jurous, jonka hänen haavoitettu ylpeytensä oli rakentanut kuin suojaksi hänen ympärilleen, ja hän rupesi seurustelemaan vapaammasti läheisyydessä olevien kylien asukkaiden kanssa. Pian tuo aurinkoinen luonne joka on luonteenomainen kaikille unkarilaisille, haihdutti kaiken synkkyyden, ja vähitellen rupesi hän käyttäytymään samoin kuin muutkin hänen ikäisensä nuorukaiset. Hän meni jälleen kirkkoon äitinsä kanssa, mutta nyt he molemmat pysähtyivät portille jumalanpalveluksen jälkeen ja András uskalsi katsoa kauniisiin sunnuntaipukuisiin tyttöihin ja pyytää heitä sitten illalla suuressa ladossa toimeenpantaviin tanssiaisiin. Tytöt eivät karttaneet häntä ollenkaan, sillä puhuttiin yleisesti, että vanha Kemény oli jättänyt Andráselle niin paljon rahaa perinnöksi, että hän oli rikkaampi kuin moni seudulla asuva juutalainen. Sanoivatpa muutamat, että hän oli melkein niin rikas kuin Bideskuty’n herra itse.
Häntä ympäröi jonkunlainen romanttinen kehä, joka johtui hänen yksinäisestä lapsuudestaan ja noista hänen salaperäisistä opinnoistaan, joita hänen naapurinsa luulivat perinpohjaisimmiksi kuin ne olivatkaan, ja ennen kaikkea hänen miehekkäästä ryhdistään ja kirkkaista silmistään, joihin oli ilmestynyt jotakin uhmaavaa tulisuutta, jonka kumminkin hänen alituinen iloinen hymynsä jäähdytti. Pian olivat kaikki kylän kaunottaret rakastuneet häneen ja usein sai hän sunnuntain tanssiaisten jälkeen otella mustasukkaisten nuorukaisten kanssa heistä. Mutta nyt oli katkeruus haihtunut niin kokonaan hänen luonteestaan, että nuo alussa niin uhkaavilta näyttävät riidat loppuivat aina Andráksen hyväluontoiseen ja iloiseen myöntyväisyyteen. Sitäpaitsi osti hän aina pari pulloa parasta Heven maakunnan viiniä sovinnoksi, hukuttaakseen siihen jokaisen salaisen mustasukkaisuuden tunteen tuota kaunista nuorukaista kohtaan, joka oli niin antelias ja hauska toveri.
Mutta huolimatta hänen kiintymyksestään kauniimpaan sukupuoleen ei hän kumminkaan mennyt naimisiin, vaan pysyi samana jumaloituna varakkaana tilallisena, jollainen hän oli ollut vaikeinakin aikoina. Hän hakkaili kaikkia ja oli rakastuvinaan useaan, mutta ei kukaan noista kauniista tytöistä, jotka kävelivät reippaasti kirkkoon sunnuntai-aamuisin, voinut kehua, että rikas Keményn András oli ehdottanut avioliittoa hänelle. Kun vanhemmat naiset ja miehet kujeillen sanoivat jotakin tyttöä Kisfalun tulevaksi emännäksi, sanoi András nauraen:
»On hyvin surullista, että rakastan heitä kaikkia. En voi viedä heitä kaikkia Kisfaluun, sillä siellä ei ole tilaa niin monelle eikä äitini sellaista sitäpaitsi hyväksyisikään. Ja jos valitsen, niin voinko valita satojen kaunottarien joukosta käyttäytymättä hyvin raa'asti muita yhdeksääkymmentäyhdeksää kohtaan, joita myöskin rakastan»?
Kun hänen äitinsä joskus ystävällisesti huomautti, että hän joskus tulevaisuudessa halusi nähdä pojanpoikiansa ympärillään, kietoi András kätensä hänen kaulaansa ja suudeltuaan hänen ryppyisiä poskiaan sanoi:
»Äiti, Heven maakunnassa ei ole muita pyhimyksiä kuin sinä. Kun joku enkeli laskeutuu taivaasta, pyydän häntä vaimokseni, mutta siihen asti aion vain rakastaa pyhimystäni».
Äiti huokaisi ja tytöt itkivät, ja viidenneljättävuotias András oli vielä velvollisuutensa täyttävä naimaton poika.
Emäntä oli hakenut haarikallisen vanhinta viiniään ja asettanut sen pöydälle, joka oli parhaiten piilossa auringolta. Hän pyyhki nopeasti esiliinallaan pöydän ja penkin puhdistaakseen ne pienimmistäkin tomuhiukkasista.
»Hei, mutta tehän kaunistutte kaunistumistanne joka päivä, Zsuszi, te sieluni valo!» sanoi András sydämellisesti hänen korvaansa samalla kun hän kiersi käsivartensa hänen solakan vartalonsa ympärille ja suuteli hänen lumivalkoista niskaansa. »Jos olisin teidän miehenne ja herranne, jona monesta syystä haluaisin olla, ei minulla olisi hetkenkään rauhaa. Hänellä on kai täysi työ estäessään vieraita kiertämästä käsivarsiaan tämän solakan vartalon ympärille?»
Ja András veti kauniin emännän polvelleen istumaan ja katseli häntä niin ihailevasti juodessaan maukasta viiniä, että emäntä punastui hirveästi.
»Ah, András, te ette tiedä, että tuo minua juuri surettaakin», sanoi kaunis emäntä kyyneleen tahi parin kostuttaessa hänen silmiään ja tehdessä ne vielä entistäkin kirkkaammiksi.
»Mikä teitä vaivaa, Lotti? Kertokaa minulle. Haluatteko uuden lettinauhan, kyyhkyseni, vaiko uuden silkkipuvun sunnuntaiksi? Kertokaa minulle vain mitä haluatte, lintuseni, niin saatte sen varmasti. Älkää taivaan nimessä kumminkaan itkekö, sillä sellaista en voi katsoa».
»Ei, ei, tässä ei ole kysymyksessä lettinauhat eikä uudet puvut, András», vastasi emäntä purskahtaen nyt todellakin äänekkääseen itkuun, »sillä kauneuteni ei ole enää minkään arvoinen, kun mieheni on lakannut rakastamasta minua».
»Lakannutko rakastamasta teitä, ruususeni? Onko Kálmán tullut sokeaksi, vai onko hän ruvennut katsomaan kieroon?»
»En tiedä, András, mikä häntä vaivaa, mutta sen tiedän varmasti, ettei hän rakasta minua enää», vastasi emäntä värisevin äänin. »Hän ei ole lyönyt minua kolmeen viikkoon».
András vihelsi pitkään.
»No mutta, tuohan kuulostaa vakavalta! Entä te»?
»Voi, hänellä olisi kyllä ollut syytä. Tanssin csárdásta Horty Rezsön kanssa pari tuntia, kunnes olin vähältä pyörtyä ja todellakin kaaduin hänen syliinsä, mutta tultuani kotiin, niin Kálmán, joka oli siellä ja näki kaiken, senkin, että Reszö suuteli minua csárdáksen jälkeen, meni vain tyynesti nukkumaan lyömättä minua edes korvalle».
Ja laiminlyöty vaimo itki yhä katkerammin.
»Se tuntuu niin nöyryyttävältä», lisäsi hän kyyneleittensä seasta. »Panna esimerkiksi ei voinut viime sunnuntaina kumartuakaan eikä liikuttaa kättään ja Lujzalla oli sininen mustelma olkapäässään. Sellainen on oikeaa rakkautta, kai sen tiedätte. Heidän miehensä rakastavat selvästi äärettömästi heitä, koska he ovat niin mustasukkaiset, että he antavat vaimoilleen noin kovasti selkään. Koska käsivarsissani ei ollut mustelman merkkiäkään, oli minun pakko pukea pitkähihainen pusero ylleni kätkeäkseni häpeäni».
»Kas niin, kas niin, kaunokaiseni», sanoi András lohduttavasti, »heretkää nyt itkemästä ja luvatkaa tulevana sunnuntaina tanssia kaikki csárdákset kanssani, niin lupaan puristaa solakkaa vartaloanne niin kovasti ja katsoa niin ihailevasti kirkkaihin silmiinne, että Kálmán mustasukkaisessa raivossaan hakkaa keppinsä säpäleiksi teidän selkäänne. Menkää nyt tuomaan hieman viiniä tuolle vanhalle linnunpelätillekin, sillä hän näyttää olevan hyvin kuumissaan ja väsynyt. Minun on pakko hieman jutella hänen kanssaan, mutta en voi sitä tehdä, jos hänen suunsa on kuiva… Antakaa minulle vielä suukkonen… toinen ja kolmaskin. Kas niin! Jos Kálmán, vieköön hänet piru, olisi nähnyt minut nyt, ei teidän lihaviin valkoisiin hartioihin jäisi valkoista paikkaakaan, sillä niistä tulisi pian niin mustat ja siniset, että Panna, Lujza ja muut muuttuisivat aivan viheriöiksi kateudesta».
Reipas emäntä juoksi nauraen ja täydellisesti lohdutettuna ravintolaan, ja toi sieltä hieman vastahakoisesti suuren haarikallisen viiniä juutalaiselle.
Rosenstein oli istunut hyvin kärsivällisesti nurkassaan välittämättä laskeutuvan auringon kuumista säteistä, jotka sattuivat suoraan hänen laihaan selkäänsä. Hän oli hyvin hullunkurisen näköinen istuessaan siinä kuin mikäkin suuri taivasta vasten kuvastuva linnunpelätti. Tyynesti oli hän odottanut, kun Keményn András hakkaili emäntää, mutta hänen linnunnaamansa kirkastui, kun hän kuuli nuoren talonpojan tilaavan mitallisen viiniä hänelle. Hän ei ollut tottunut tällaisiin huomaavaisuuksiin kenenkään muun paitsi Andráksen puolelta, sillä András tiesi aikaisempien kokemuksiensa perusteella, miltä tuntuu olla kuumissaan ja janoissaan saamatta virkistyksekseen pullollistakaan viiniä.
»Nyt, kaunis kyyhkyseni, on teidän mentävä sisälle», sanoi András suudellen nuorta emäntää monta kertaa. »Mitä minulla on sanottavaa tuolle vanhalle juutalaiselle ei sovi teidän ruusunpunaisille korvillenne, jotka on luotu kuuntelemaan vain rakkaudentunnustuksia».
»Lähetättekö minut pois»? sanoi emäntä nyrpeästi. »Aiotte siis keskustella salaisuuksista ja liikeasioista tuon kauhean Rosensteinin kanssa. Miksi en saa jäädä kuuntelemaan? Osaan kyllä säilyttää salaisuudet. Ette suinkaan aio lainata rahaa häneltä?»
»En, kultaseni, siitä saatte olla aivan varma», sanoi András nauraen, »joten voitte levollisesti poistua. Salaisuuksia, joista Rosenstein ja minä aiomme keskustella, ei kannata salata eikä niitä kannata muistellakaan».
Kauniin emännän oli pakko poistua, vaikkakin vastahakoisesti. András oli elämänsä aikana oppinut tottelemisen taidon niin täydellisesti, että hän osasi vastustamattomasti opettaa sen kaikille muillekin, joiden kanssa hän joutui tekemisiin.
Hän viittasi Rosensteinille, ja juutalainen tuli lopetettuaan viininsä nopeasti lähemmäksi nöyrästi, matelevaisesti ja mielistelevästi hymyillen, kuten hänen rotunsa jäsenet ovat oppineet vuosisatojen kuluessa käyttäytymään.
»No, vanha linnunpelätti, pitkästyitkö odotukseen»? kysyi András ystävällisesti. »Niin, niin, kauniit naiset kuluttavat niin paljon miesten aikaa ja minä olen tuhlannut niin äärettömän vähän elämästäni sellaiseen, että minun on rakastettava vielä paljon, ennenkuin olen saanut tarpeekseni-nauttia maailman jaloimmasta tunteesta. Tule istumaan tänne varjoon, mutta älä istu aivan viereeni», lisäsi hän nauraen tehdessään tilaa Rosensteinille vieressään olevalle penkille.
Juutalainen oli melko hyvällä tuulella, sillä Andráksen iloinen nauru oli tarttuvaa. Rosensteinin ohuitten huulien välistä kuului hiljaista hörötystä, joka ehkä oli jonkunlaista naurua.
Nuori talonpoika työnsi haarikat ja pullot pöydän toiselle syrjälle. Viini kiihdyttää ja kun on keskusteltava juutalaisen kanssa, on ajatukset pidettävä selvinä. Piipullinen tupakkaa on kumminkin aina hyvä ystävä ja neuvonantaja, ja András työnnettyään pellavapaitansa leveät hihat ylemmäksi nojasi molemmat kyynärpäänsä pöytään ja täytettyään pitkän kirsikkapuisen piippunsa sanoi hän juutalaiselle:
»No, annahan kuulua»!
Rosenstein oli vetänyt taskustaan toisen noista papereista, joiden alle Bideskuty’n kreivi oli aamulla kirjoittanut nimensä lukematta niitä edes läpikään. Toinen oli hyvässä turvassa povitaskussa, eikä sitä nähtävästi oltu tarkoitettukaan muiden katseltavaksi.
»Bideskuty’n jalo kreivi halusi saada kaksisataaviisikymmentätuhatta floriinia», aloitti hän, »koska hän panee huomenna uuden höyrymyllynsä käyntiin ja hänen oli maksettava palkat Budapestista tänne tulleille työmiehille, joihin hänen oli pakko turvautua senvuoksi, etteivät näiden kylien miehet uskalla lähestyä tuota rakennusta peninkulmankaan päähän pelosta, että he tapaavat perkeleen».
»Tarkoitatko todellakin», sanoi András epäillen, »että tuo kirottu mylly on todellakin valmis pantavaksi käyntiin»?
»Hän panee sen varmasti käyntiin huolimatta kaikista tyytymättömistä alustalaisistaan ja välittämättä siitäkään, että isä Ambrosius on lukenut erityisiä messuja tuon saatanan rakennuksen taivaan tulella tuhoamiseksi. Se aloittaa todellakin työnsä huomenna tahi ylihuomenna. Kreivin vilja on suovattu valmiiksi kauniisiin aumoihin noiden yliluonnollisten puimakoneiden puitavaksi, ja kaikki ennen puitu vilja jauhetaan niin hienoiksi jauhoiksi pirun ja hänen apulaistensa käskystä, ettei Bámát ole vielä ikinä sellaisia nähnytkään».
Juutalainen sanoi tämän hyvin ivallisesti, mutta András, joka huolimatta saamistaan opetuksista ei ollut täydellisesti voinut tukahduttaa talonpoikaista taikauskoaan, kuunteli hänen puhettaan peläten ja epäillen.
»Mielestäni kreivi on aivan hullu», sanoi hän vihdoin. »Onko sellaisesta nyt vähintäkään hyötyä tahi hyvää, että hän käyttää kolmea miestä siinä, missä oikeastaan tarvitaan parikymmentä, mutta maksaa kumminkin heille kahdensadan miehen palkan? En voi ymmärtää sellaista, eivätkä hänen jauhonsa tule siitä sen hienommiksi. Hän raivostuttaa vain siten kaikki alustalaisensa. Hän on aivan hullu».
»Hän on saanut varmaankin päähänsä, että hänestä on tuleva tämän maakunnan rikkain mies, ja sitä odottaessaan hävittää hän ahkerasti omaisuuttaan tullakseen rikkaaksi. Noudatin kumminkin tahtoanne ja annoin hänelle nuo kaksisataaviisikymmentätuhatta floriinia seuraavaa panttia ja korkoa vastaan…»
»Ole vaiti, vanhus! Sanoin sinulle, etten halua lainata enää enempää, vaan ainoastaan ostaa».
Rosenstein pudisti päätään.
»Tein voitavani. Tarjosin niin paljon kuin hän vain olisi halunnut, mutta hän ei halunnut myydä».
Nuoren talonpojan kasvot muuttuivat hyvin pettyneen näköisiksi ja käsi, jossa piippu oli, puristautui niin lujasti sen ohuen varren ympärille, että se oli melkein katketa.
»Hän on aivan hullu», toisti hän hetken kuluttua. »Lainoja ei ole annettu hyvinkään useiksi vuosiksi ja vaikka korko onkin mitätön, ei hän kumminkaan voi milloinkaan maksaa takaisin pääomaa, jonka hän on tuhlannut kokonaan noihin kirottuihin koneihin ja rakennukseen. Ennemmin tahi myöhemmin on hänen luovuttava maastaan, mutta haluan saada sen omakseni tänään. Olen niin rikas, että voin maksaa hänelle niin paljon kuin hän vain haluaa. Hän on todellakin tyhmä».
»Varmasti! Tuo jalo kreivi sanoo, ettei hän myy jalanleveyttäkään maastaan kenellekään talonpojalle eikä juutalaiselle».
»Silloin sanon Jumalan nimessä!» huudahti András lyöden suuren nyrkkinsä jymähtäen pöytään.
Vasama, jonka juutalainen ihmeellisen viekkaasti oli suunnannut suojattiinsa, oli sattunut. Loukkaus, jonka juutalainen sanoi kreivin suunnanneen talonpoikaan vertaamalla häntä heidän halveksittuun rotuunsa, pani Andráksen kasvot kalpenemaan raivosta, mutta tottunut kun hän oli hillitsemään itsensä, pääsi hänen parempi minänsä voitolle. Tämän miehen edessä, jota hän käytti välittäjänään, pakotti hän itsensä pysymään rauhallisena ja toisti hyvin tyynesti:
»Hän on todellakin tyhmä»!
»Kuulkaahan nyt», sanoi juutalainen innokkaasti, »teidän asemanne paranee vuosi vuodelta. Bideskuty’n Guyri on kiinnittänyt koko tilansa nyt-teille lukuunottamatta päärakennusta, puutarhaa ja muutamia talleja. Muistakaa sanani, että tänään hänelle Zárdaa vastaan lainaamanne rahat eivät riitä hänelle puoleksi vuodeksikaan, jos hän aikoo tuhlata jokaisen floriinin yhtä nopeasti kuin tähänkin asti. Kuuden kuukauden kuluttua haluaa hän jälleen lisää ja sitten taasen. Teillä on paljon rahaa ja te voisitte antaakin hänelle paljon, mutta hänellä ei ole enää antaa teille maata vastineeksi. Silloin voitte kieltäytyä lainaamasta hänelle enempää ja maa on teidän».
»Silloin koettaa hän lainata rahaa maksaakseen velkansa noilta, joita hän sanoo vertaisikseen», sanoi András synkästi.
»Noilla tasankojamme jaloilla kreiveillä ei ole milloinkaan niin paljon rahaa, että he voisivat sitä lainata. He tuhlaavat jokaisen kolikon syömiseen, juomiseen ja voittaakseen naapurinsa ylellisyydessä ja komeudessa. Sitäpaitsi, jos suostutte lainaamaan enemmän rahaa maata vastaan kuin sen arvo todellisuudessa on, ei kukaan osta noita kiinnityksiä».
»Eivät ne osta niitä sen mieluummin, vaikka joku teikäläinen olisi antanut rahat niin suurta korkoa vastaan, että tilanomistaja tekee melkein vararikon voidakseen maksaa sen. Vaatimukseni ovat niin mitättömät, että jokainen voi maksaa ne helposti ja vielä koota suuret varat itselleen».
»Tiedän, tiedän», vastasi juutalainen nopeasti. »Olen usein neuvonut teitä vaatimaan enemmän korkoa rahoillenne».
»En voi ruveta koronkiskuriksi. Minun on kyllä pakko sijoittaa rahani, koska minulla sellaista on, ja haluan ostaa tuon maan, mutta ei äitini enkä minäkään rupea likastamaan käsiäni koronkiskomisella.. Kuinka suuren koron maksaa kreivi minulle tästä viimeisestä kahdestasadastaviidestäkymmenestätuhannesta»?
»Viisituhatta mitallista vehnää, neljäkymmentä nautaa ja viisikymmentä lammasta», vastasi Rosenstein ojentaen paperin Andrákselle. Kun tämä luki, mitä paperissa oli, katseli juutalainen häneen hyvin levottomasti.
»Niin, kyllä tämä näyttää olevan kunnossa», sanoi András, taivutti paperin kokoon ja pisti sen taskuunsa.
»Arvailen nyt vain», lisäsi hän sitten, »kuinka suuren korvauksen sinä olet kiristänyt itsellesi».
»Tiedättehän varmasti, etten saa muuta kuin mitä te hyväntahtoisesti annatte minulle».
»Annoin sinulle jo parisataa floriinia vaivoistasi. Riittävätkö ne»?
»Kyllä täydellisesti. Olen köyhä mies ja —»
»Jos joskus saan selville, että olet pettänyt minua näissä kaupoissa, murskaan ryppyisen vanhan ruumiisi jokaisen luun».
»Suvaitsette laskea leikkiä. Miten voisin pettää teitä, vaikka tahtoisinkin, mutta vannon Abrahamin nimessä, etten sellaista toki ole milloinkaan ajatellutkaan. Olette nähnyt tuon Bideskuty’n allekirjoittaman paperin. Luuletteko hänen tehneen sen lukematta paperia ensin läpi»?
»En, en usko häntä kumminkaan sellaiseksi tyhmeliiniksi, mutta olen varma, että hän on antanut sinulle kumminkin jotakin vaivoistasi, eikö olekin»?
»Hän, hän lahjoitti minulle sata floriinia tänä aamuna, ja», lisäsi juutalainen sähähtäen omituisesti hampaittensa välistä, »sitäpaitsi hyvän päivällisen».
»No sittenhän on kaikki hyvin, sinä vanha linnunpelätti, eikö olekin? Et kai usein saakaan hyvää päivällistä, sillä olet liian ahne syödäksesi kyniksesi. Vai antoi hän sinulle hyvän päivällisen. Minua ilahduttaa sellainen anteliaisuus. Kai kiittelit häntä nöyrästi»?
»Hänellä ei ollut tänään juuri ollenkaan aikaa kiitoksien vastaanottamiseen», sanoi juutalainen, »mutta ennätän kai sanoa ne vastakin. Toivon parissa vuodessa voivani korvata hänelle täydellisesti tuon päivällisen, jonka hän antoi minulle tänään. Ha, ha, ha,» nauroi hän hieroen laihoja käsiään hilpeästi yhteen. »Olen syvässä kiitollisuuden velassa tuolle anteliaimmalle kaikista jaloista kreiveistä, mutta Moses Rosenstein ei unhota milloinkaan. Parissa vuodessa maksaa hän velkansa kokonaan korkoineen, he hee, niin juuri — korkoineen.»
András ei kuunnellut hänen puhettaan enää, vaan otti Bideskuty’n allekirjoittaman paperin jälleen taskustaan ja luki sen vielä kerran tarkasti läpi. Selvästi oli hän hyvin tyytyväinen sen sisältöön, sillä hän kääri sen jälleen kokoon ja pisti sen takkinsa povitaskuun.
Välittämättä Rosensteinista ollenkaan jatkoi hän haaveillen tupakoimistaan katseen liukuessa tasangon poikki kaukaista auringon laskeutumista kohti, jonka tuolla puolen oli tuo rakastettu maa, jota hän lapsuudestaan saakka oli viljellyt ja kyntänyt surren ja katkerin kyynelin tuon tyrannin vuoksi, joka nyt lepäsi mullassa. Hankkia peruuttamaton omistusoikeus tuohon maahan oli unelma, joka täytti hänen puolisivistyneen, muodostamattoman mielensä. Tuo unelma oli syntynyt hänen aivoissaan heti, kun hän oli huomannut olevansa rikas. Tuon päämäärän saavuttamiseksi työskenteli hän päivisin ja luki öisin. Mikään työ ei ollut liian kovaa eikä mikään vaikeus voittamaton. Hän tunsi aatelisten perityn halveksimisen talonpoikia kohtaan ja tiesi, että olisi hyvin vaikea taivuttaa Bideskuty’n kreiviä myymään osa maastaan halveksitulle ja alhaissyntyiselle talonpojalle, sillä niin suuri oli säätyerotus heidän välillään, mutta aikojen kuluessa toivoi András kumminkin voittavansa, koska hän jo omisti suuria kiinnityksiä tuohon maahan, jota hän rakasti niin suuresti. Se olikin jo melkein hänen omaisuuttaan, ja Rosenstein oli luvannut, että hän saa sen pian kokonaan omakseen. Ihaillen hän katseli tuota tasaista taivaanrantaa koettaen nähdä auringonlaskeutumisen ja tuon kuivan tasangon toiselle puolelle, joka näytti nyt kylmältä ja harmaalta verrattuna laskeutuvan auringon viimeisten säteitten kirkkaaseen kultaan. Tuolla oli Kisfalu hedelmällisille peltoineen ja viheriöine viinitarhoineen, tuo talo, jossa hän oli syntynyt ja jossa hänen äitinsä vielä asui, ja jossa, Jumala sen armostaan suokoon, hänen poikansakin vielä syntyy, elää ja kuolee rauhassa omalla maallaan ja omassa kodissaan.
Rosensteinkin unelmoi valoisia unelmia rikkauksista ja kostosta. Hän oli tyytyväinen istuessaan siinä hiljaa ja ajatellessaan sitä aikaa, jolloin tuo ylpeä mies, joka oli sallinut palvelijaansa ivailla ja pilkata häntä, pakotettaisiin poistumaan vanhanaikaisesta kodistaan, ja jolloin hän, halveksittu juutalainen, joka oli saanut monta selkäsaunaa sen seinien sisäpuolella, ostaisi sen huutokaupasta, sillä mikään ei voinut estää sen joutumista huutokauppaan, kun otettiin huomioon nuo suunnattomat korot, jotka Bideskuty’n Guyrin oli maksettava tuon nuoren ylpeän talonpojan tietämättä, joka oli oppinut paljon, mutta ei tarpeeksi kumminkaan ollakseen edes juutalaisen vertainen viekkaudessa.
»On jo melko myöhäinen, András», sanoi kaunis emäntä ovelta. »Teillä on runsas kolmen tunnin ratsastusmatka edessänne, jos aiotte palata tänä iltana Kisfaluun. Oletteko muistanut sen»?
»Niin, minun on todellakin lähdettävä kotiin», sanoi András heräten unelmistaan. »Tulkaa suutelemaan minua, koska olette pitänyt niin hyvin huolta ajasta. Tässä on kymmenen floriinia juomastani viinistä ja Csillagin syömistä kauroista. Muistakaa nyt, että sidotte ensi sunnuntaina uuden lettinauhan tukkaanne, niin teemme csárdásta tanssiessamme Kálmánin aivan raivostuneeksi mustasukkaisuudesta. Tanssimme pari tuntia, muistakaa nyt se. — Hei, Csillag, kaunokaiseni, oletko jo levännyt tarpeeksesi ja onko tuo tyhjäpäinen emäntä antanut sinulle runsaasti kauroja? Kuulehan, vanha linnunpelätti, haluan puhutella sinua tulevalla viikolla voidaksesi myydä puolestani muutamia karitsoita. Minulla on niitä parisataa ja haluan saada niistä hyvän hinnan. Saat tulla Kisfaluun, sillä puimiselta en jouda minnekään. Hyvää yötä nyt, kyyhkyseni. Antakaa minulle vielä suukkonen ja sanokaa Kálmánille, että hän on sokea. Olkoon Jumala kanssanne! Tule nyt, Csillag»!
Ja András hyppäsi rakastamansa satulattoman, jaluksettoman ja suitsettoman tammansa selkään, ja viitaten hyvästiksi kauniille emännälle läksi hän ajamaan laukkaa auringonlaskua kohti, muuttuen pian himmeäksi taivaanrantaa vasten näkyväksi pisteeksi.
Rosenstein katsoi kauan hänen jälkeensä. Hänen värittömät silmänsä loistivat ja hänen huulensa avautuivat happameen hymyyn, kun hän laihalla kädellään hellästi hypisteli Bideskuty’n Guyrin allekirjoittamaa toista paperia, joka sisälsi muutamia sellaisia pykäliä, että jos tuo nuori mies, joka juuri niin iloisesti oli lähtenyt ratsastamaan pois, olisi saanut nähdä sen, olisi se maksanut juutalaiselle monta katkaistua kylkiluuta. Sitten käänsi juutalainen selkänsä ravintolalle ja meni tiehensä.
»Otan sittenkin luullakseni sinisen vyöni ja nauharuusukkeet, Rosa, sillä tuossa punaisessa näytän niin kalpealta. Voi rakkaani, miten myöhäinen nyt jo onkaan! Olen kuullut mustalaisten soittavan jo puolituntia. En tule tänään ikinä valmiiksi».
Ja pieni kamarineiti juoksi sinne ja tänne häärätessään nuoren emäntänsä ympärillä. Sininen vyö vaihdettiin punaiseen ja takaisin jälleen, joku irtautunut keltainen kihara kiinnitettiin jälleen paikoilleen ja laitettiin silmukka sinne ja toinen tänne. Tyttö hääräsi innokkaasti hikipäissään ja ylpeänä emännästään, joka oli tasankojen kaunein perijätär. Bideskuty’n seitsemäntoista vuotiaasta Ilonkasta luultiin tulevan maakunnan kaunotar, kaunein tuossa maassa, jossa kaikki naiset ovat kauniita. Hänellä oli solakka, mutta kumminkin täyteläinen, unkarilaiselle rodulle niin ominainen vartalo, persikanvärinen iho, kullankeltainen tukka, ja »älä unhota minua»-silmät, joiden sanotaan panevan jokaisen tulisen unkarilaisen syttyvän sydämen liekehtimään. Koska, kuten Bideskuty’n jalo emäntäkin oli sanonut, jokaisen unkarilaisen jalosukuisen tytön velvollisuus on tulla kauniiksi, täytti Ilonka varmasti nämä vaatimukset täydellisesti, ja kreivitär, hänen äitinsä, sai olla melkein varma, että hänen tyttärensä täyttää toisenkin velvollisuutensa yhtä täsmällisesti ja menee niin edullisiin naimisiin kuin hänen äidillinen sydämensä suinkin ikinä vain voi toivoa.
Alakerroksessa alkoi hälinä muuttua melkein sähköiseksi. Kreivitär itse ahtaassa silkkipuserossaan, joka oli kuulunut hänen myötäjäisiinsä ja jota oli monta kertaa koetettu muuttaa hieman muodinmukaisemmaksi, loi viimeisen silmäyksen suuressa lämpiössä olevaan komeasti katettuun päivällispöytään. Suuri tamminen tarjoilupöytä, joka oli melkein koko lämpiön pituinen, notkui suurten, kaikenlaista lihaa ja kalaa sisältävien lautasten alla, jotka täyttivät jokaisen vapaan nurkan. Toisilla hevosenkengänmuotoisilla pöydillä oli suuria koreja täynnä melooneja ja viinirypäleitä, jotka levittivät läpitunkevaa tuoksua ympärilleen.
Suuria, valmiiksi aukaistuja viinipulloja oli valmiina lautasten välissä ja tarjoilupöydän kummassakin päässä olevilla korkeilla pukeilla oli pari viinitynnyriä valmiina luovuttamaan sisältönsä siinä tapauksessa, etteivät pullot riittäneet. Palvelijat, jotka olivat pukeutuneet parhaimpiin ahtaihin unkarilaisiin takkeihin ja vielä ahtaampiin polvihousuihin ja kiiltävimmästä nahasta valmistettuihin kenkiin, oleskelivat alempana olevassa välikössä odottaen tulijoita. Mustalaissoittokunta sympaalinpuhaltajineen ja johtajineen oli asettunut pihalle aloittaakseen Rákóczyn marssin heti, kun etäinen piiskan läjähdys ilmoittaa ensimmäisten vieraiden tulon.
Kreivitär Irma odotti paria lähintä naapuria saapuvaksi jo päivällisille. He tulevat omilla vaunuillaan koko matkan Tarnan tuolta puolen. Bideskuty oli varannut hevoset kaikille sellaisille vieraille, jotka tulivat pitkien matkojen takaa. Jo edellisenä päivänä oli vaunuja lähtenyt kaikille suunnille, joissa valtatie haarautui ja joilta suunnilta odotettiin vieraita. Keveimmät ajopelit, joiden eteen valjastettiin kartanon parhaimmat hevoset, oli lähetetty edellisenä iltana Gyöngyösiin noutamaan rautatien asemalta sellaisia, joiden, koska he olivat kotoisin vielä kauempaa, oli pakko matkustaa junassa. Nämä vieraat olivat enimmäkseen nuoria ja hienoja ihmisiä, jotka olivat oleskelleet joko Budapestissä tahi Wienissä ja olivat tottuneet noihin pirun valmistamiin juniin, jotka olivat melkein samanlaisia kuin Bideskuty’n puimakoneetkin. Kaikki vanhemmat ihmiset matkustivat mieluummin vaunuilla, sillä olivathan nuo kulkuneuvot kelvanneet heidän vanhemmilleen ja esivanhemmilleenkin. Nuo kömpelöt, mutta mukavat ajoneuvot, joiden eteen oli valjastettu neljä varmajalkaista unkarilaista heidän omista laumoistaan valittua hevosta, eivät kiitäneet pirullista vauhtia teräskiskoilla, joita varmasti ei milloinkaan valmistettu muualla kuin saatanan omassa konepajassa.
Hurraa, eläköön! Kaukaa kuuluvat huudot, laukkaavien hevosten jymisevä kavioiden kapse ja valjaitten narina ilmoittivat noin yhdentoista aikana aamupäivällä ensimmäisten vieraiden tulon. »No nyt, mustalaiset!» kajahtaa Bideskuty’n ääni eräästä yläkerran ikkunasta, ja johtajan viittauksesta aloittaa sympaalin puhaltaja tuon tulisen Rákóczyn marssin. Tuolla he tulevat, Kantássyt, lähimmät naapurit, jotka asuvat vain noin kuudenkymmenen kilometrin päässä. Heitä on pari vaunullista, sillä perhe on suuri ja heillä on monta palvelijaa mukanaan. Heidän näkönsä ja käyttäytymisensä on aito unkarilaista. Ajurit ja tallirengit ovat pukeutuneet kansallispukuihin — lumivalkoisiin pellavahousuihin ja leveähihaisiin paitoihin, jotka liehuvat tuulessa, lyhyihin koreasti kirjailtuihin nahkaliiveihin, pyöreihin lakkeihin ja kiiltäviin saappaihin. Ajaja ohjaa hyvin taitavasti viidestä unkarilaisesta hevosesta kokoonpannun valjakkonsa, josta kolme on johtajaa ja kaksi aisahevosta, Bideskuty’n leveästä portista pihalle ja pysähdyttää sen jyrkästi portaitten edustalle. Hevosten komeat punaiset nahkavaljaat omituisine tupsuilleen ja kiiltävine messinkisolkineen kimaltelevat ja kilisevät kuumassa keskipäivän ilmassa. Kolme sievästi puettua tyttöä, pari nuorukaista, lihavahko kreivi Kantássy ja hänen laiha happamennäköinen vaimonsa laskeutuvat noista suurista vaunuista ja nousevat puhellen, innostuneina ja kiihkeästi lämpiöön ja sieltä synkän hunnin ohi yläkertaan.
»Isten hozta»! [=Jumala on tuonut teidät luoksemme]. Kun Jánko vakavasti avaa vierashuoneen ovet, niissä Bideskuty vaimoineen odottaa vieraita, vaihdetaan kädenlyöntejä ja suutelolta.
»Kas, Mariska, miten pitkäksi oletkaan kasvanut, ja Sarolta, en oikein tunnekaan sinua enää, ja pienestä Emmikestä on kasvanut niin kaunis tyttö»! sanoi emäntä, ja nuoret tytöt tulevat niiaten ja sirosti suutelemaan hänen kättään.
Kreivitär Kantássyn vanhin tytär ja hänen oma Ilonkansa olivat samanikäisiä ja nähtävästi kilpailevia kaunottaria, mutta kreivitär Irma huomasi suureksi tyytyväisyydekseen, että Mariskalla oli otsassaan pari näppylää, jotka olivat hyvin silmiinpistävät, vaikka hänen äitinsä oli käskenytkin tyttönsä kammata tukkansa niin, ettei niitä näkyisi.
Vanhempien keskustellessa seisovat tytöt syrjässä kiltisti ja punastellen. Äidit, kuitattuaan muutamin sanoin teitten huonouden, keskustelevat jo hyväksyttävistä sulhasehdokkaista, ja isät puhuvat laajalti tämän vuoden hyvästä sadosta ja nähtävästi lupaavasta viininkorjuuajasta.
»En voi sanoakaan sinulle», kuiskaa kreivitär Kantássy sujuvasti, »miten suuresti Bartoczin Zsiga ihailee Mariskaa. Hänestä tulisi kaikissa suhteissa sopiva puoliso tyttärelleni, mutta onnettomuudeksi on hän, kuten tiedät, valtiomies, ja hän on Ranskassa ja Englannissa ollessaan ruvennut ajattelemaan, että tyttöjen pitää osata tehdä muutakin kuin näyttää sieviltä. Luullakseni ovat nuo ulkomaalaiset tytöt peloittavasti edistyneitä; muutamat heistä lukevat novelleja ja kulkevat kaupungilla yksinään. Jumalalle kiitos, Mariskassa ei ole mitään tuollaista, hän on niin kiltti ja viaton kuin vain voin toivoa».
»Hän on todellakin kaunis tyttö», vastaa emäntä varmasti ja päättäväisesti. »Bartoczin Zsigasta saa hän erinomaisen puolison. Tietysti olet kuullut, ettemme ole suostuneet antamaan Ilonkaa hänelle?»
»Hämmästytät minut, rakkaani», sanoo kreivitär Kantássy hieman happamesti. »Mielestäni ei Ilonka olekaan hänen makunsa mukainen. Tässä eräänä päivänä sanoi hän, että Ilonka on liian kaunis hänelle. Etkö sinäkin ajattele niin? Etkö? Ehkä oletkin niin onnellinen, että löydät vielä miehen, joka ihailee hänen kalpeata ihoaan. Olen kumminkin huomannut, että Mariskan punaisia poskia ihaillaan äärettömästi».
»Ilonkalta ei ole kumminkaan milloinkaan puuttunut ihailijoita», vastaa emäntä sulavasti. »Meillä on todellakin täysi työ hylätessämme avioliittoehdotuksia Ilonkan puolesta, sillä hänellä on niitä niin paljon».
»Kuten tiedät, rakkaani», sanoo kreivitär Kantássy lopullisesti väistääkseen iskun, »on Ilonka vielä aivan lapsi ja miehet tietävät, että hän kerran saa periä koko Bideskuty’n ja Kisfalun, puhumattakaan Zárdasta, jonka hän saa häälahjaksi. Mutta missä tyttö on»? lisää hän aavistaessaan, että keskustelu alkoi muuttua vastenmieliseksi. »Mariska, tyttöseni, tiedän varmasti, että kreivitär Irma sallii sinun mennä llonkan luo, joka luultavasti on jo lopettanut pukeutumisensa. Iloitsette varmasti saadessanne jälleen tavata toisenne».
»Kyllä, äiti»!
»Sarolta ja Emmike saavat mennä myös».
»Kyllä, äiti»!
Ja nuo kolme tyttöä, ollen iloissaan saadessaan luvan poistua vanhempiensa painostavasta seurasta, valmistautuivat poistumaan huoneesta.
»Kuulehan, Mariska, riisukaa kaikki kolme hattunne ja sormikkaanne, ja kammatkaa tukkanne, ennenkuin tulette jälleen alas».
»Kyllä, äiti!»
Ja kuten häkistään päässeet pienet linnut, liehuvat tytöt huoneesta niiattuaan ensin vanhanaikaisesti.
»He ovat ihastuttavia»! sanoo emäntä armollisesti.
»Luullakseni he ovat melko hyvin kasvatettuja», lisää hellä äiti ylpeästi.
»Mutta hyvä ystäväni», kuului lihavan kreivi Kantássyn jylisevä ääni, »usko minua, kiintymisesi noihin kirottuihin koneihin on suurinta hulluutta, mitä maailmassa on! Eivätkö isäsi ja minun isäni, isoisäsi ja minun isoisäni kylväneet ja leikanneet maailman parasta viljaa ja jauhaneet sitä valkoisimmiksi jauhoiksi tuollaisitta ulkomaalaisitta laitoksitta? Ethän sinä voita niillä mitään muuta kuin joudut juutalaisten nyljettäväksi, sillä tuollaiset vehkeet maksavat rahaa, jota emme tähän asti, Jumalalle kiitos, ole ollenkaan tarvinneet».
»Kuulehan, veliseni, Englannissa…» aloitti Bideskuty hyvin tietäväisen näköisenä.
»Älä rupea puhumaan minulle tuosta kirotusta maasta! Luuletko minun tietävän siitä muuta kuin, että se on meren ympäröimä maa, jonka vilja on huonompaa kuin mitä me annamme sioillemme ja jonka asukkaat valmistavat viiniä karviaismarjoista? Kysyn sinulta, mitä he tietävät viljasta ja rypäleistä? Miksi eivät he, koira vieköön, valmista kelvollista sellaista noilla saatanan laitteillaan»?
»Ajattele, miten mitättömällä työllä ja vähillä vaivoilla sitten suoriudun, kun myllyni valmistuu».
»Kenenkä töitä ja vaivoja sinä tahdot säästää? Noiden laiskojen ja kelvottomien talonpoikienko? Aiot siis antaa heille enemmän vapautta, että he voisivat rikastua ja tulla suurempien maatalojen omistajiksi kuin me, ja ajaa lopulta meidät aateliset pois kodeistamme, kuten nuo kirotut juutalaiset ovat jo alkaneet tehdä. Niin kauan kuin pakotat talonpoikaa työskentelemään hyväksesi antamatta hänelle muuta palkkaa kuin potkuja, kunnioittaa ja pelkää hän sinua, mutta jos sallit hänen työskennellä omaksi hyödykseen, rikastua ja tulla suurten maa-alojen omistajaksi, alkaa hän ajatella olevansa sinun vertaisesi, polvistuu vierellesi kirkonpenkissä ja luulottelee, että hänen poikansa voi naida tyttäresi».
»Ei ole ollenkaan vaikea pysyttää talonpoikaa oikealla alallaan, rikastakin, kuten esimerkiksi Keményn Andrásta, joka on vuokrannut minulta Kisfalun. Tuon miehen sanotaan omistavan noin neljä tahi viisi miljoonaa floriinia, jotka hänen saita isänsä oli kuulemma kätkenyt viinitynnyreihin. Kumminkin on hän hyvin tyytyväinen saadessaan vuokrata Kisfalun minulta, ja olen varma, että milloin tahansa kohtaankin hänet, ottaa hän kohteliaasti lakin päästään minun, tilanomistajansa, edessä».