Ja iloisten sanojen rohkaisema tamma läksi jälleen nopeasti laukkaamaan sinne, jossa tuli levisi nopeimmin. Kukaan ei kaivannut toista käskyä, ja kun András läksi ratsastamaan, seurasi koko eriskummainen ratsasjoukkue häntä iloisesti huutaen.
Bideskuty katsoi heidän jälkeensä hämmästyen ja synkistyen, ja tarkasteli vihaisin ilmein aivan sanatonna tuota voimakasta, jalorotuisella tammallaan täyttä laukkaa ratsastavaa miestä, jonka rohkaisevat huudot kaikuivat kovemmin kuin pelästyneitten ihmisten ja eläinten karjahtelut ja säikähtyneitten laumojen pakokauhun aiheuttama meteli; ja vaistomaisesti Bideskuty’kin tunsi tuon rauhoittavan vaikutuksen, joka Andráksesta säteili jokaiseen ihmiseen, joka hänet tunsi. Hän lopetti mumisevat kirouksensa, kun toivonsäde rupesi valaisemaan hänen sydäntään. Hänen onnistui suudella rohkaisevasti vaimoaan ja tytärtään, ja kuunnella tyynesti niiden vieraiden lohdutuksia, jotka olivat joko liian vanhoja tahi liian hitaita auttamaan.
Hän katseli innokkaasti Andráksen johtamia sammuttajia, jotka näkyivät selvästi taivasta vasten. Hän näki heidän kiipeävän tallien olkikatoille ja muodostavan vesiketjun tikapuita pitkin maahan ja sitten rakennusten seinien vieritse ensimmäiselle kaivolle. Sangollinen vettä sangollisen jälkeen kulki kädestä käteen ja kaadettiin kuivalle katolle, etteivät lentävät kipinät sitä sytyttäisi. Epäselvästi kuuli hän heidän kiihtyneet huutonsa, kun he vuorottain tekivät saman jokaiselle rakennukselle, juosten tikapuita ylös ja alas, ja näyttäen hyvin kummallisilta leveine musliinihihoineen ja liehuvine nauharuusuineen noissa puoleksi miehisissä ja puoleksi naisellisissa puvuissaan. He näyttivät tekevän työnsä hyvin tuon miehen johdolla, joka kaukaa katsovasta Bideskuty’sta näytti olevan kaikkialla yhtä aikaa, jota hän sydämessään oli kiroillut ja luullut verivihollisekseen, ja jota hän rohkeasti syytti tämän raukkamaisen teon toimeenpanijaksi.
»Kuka tuo mies on, Gyuri»? kysyi kreivi Kantássy, joka myöskin oli katsellut talonpoikaa jonkun aikaa ja ihaillut aito unkarilaisen tapaan tuota hyvän hevosen selässä olevaa mainiota ratsastajaa.
»Keményn András, tuo rikas maanviljelijä Kisfalusta».
»Näkyy olevan rohkea ja tarmokas mies, Gyuri. Olen varma, että hän ja nuoret ystävämme pelastavat nuo tallit ja niissä olevat hevoset, ja pysähdyttävät sitäpaitsi tehokkaasti liekkien etenemisen tuohon suuntaan».
»Luuletko kenenkään voivan pelastaa päärakennusta?» kysyi kreivitär peloissaan.
Kantássy katsoi vakavasti sinnepäin. Tilanne näytti todellakin toivottomalta. Kuiva tasanko oli tehokkaasti estänyt tulen leviämisen etelään ja itään päin, mutta pohjoisessa ja lännessä ei näyttänyt olevan mitään, joka olisi voinut estää tulen leviämistä niinkin kauaksi kuin Bideskuty’n asuinrakennuksiin. Se muodosti jo suuren puoliympyrän, joka näytti joka hetki olevan sulkeutumaisillaan onnettoman kreivin viimeisenkin omaisuuden ympärille.
Oli selvä, että tarvittiin paljon uhrautuvaisia miehiä täydentämään viimeistä merkityksellistä pelastustyötä, asuinrakennusten ja suurempien tallien suojelemiseksi tulelta.
»En voi ymmärtää», sanoi vanha Palotay, »missä nuo raa'at, toimettomat ja laiskat talonpojat viipyvät. Näyttää aivan siltä», lisäsi hän kuiskaten, ettei Bideskuty kuulisi, »kuin he olisivat päättäneet keskenään, etteivät he auta millään tavoin.»
Mutta Bideskuty kuuli sen kumminkin.
»He ovat suunnitelleet tämän keskenään saattaakseen minut vararikkoon», sanoi hän toivottomasti. »Taistelu on aivan hyödytöntä, sillä koska meitä on näin vähän, emme voi tehdä mitään».
»Jos haluat, ratsastan Arokszállakseen», sanoi kreivi Kantássy, »katsomaan, voinko saada muutamia toimettomia mukaani»?
»Se on aivan hyödytöntä», vastasi Bideskuty, »sillä sieltä ei lähde ketään. Olen lähettänyt hakemaan apua joka suunnalta. Näyttää siltä kuin maa olisi niellyt jokaisen lähistöllä asuvan talonpojan, koska he eivät tule».
»Tuolla tulee tuo rikas talonpoikasi takaisin tänne. Kysy häneltä, eikö hän voisi hankkia apua».
»En halua kysyä häneltä mitään», sanoi Bideskuty töykeästi. »Mieluummin katselen, että kaikki palaa, kuin teen sen».
Hänen ystävänsä eivät ennättäneet vastata, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä ratsasti András heidän ohitseen huutaen mennessään:
»Tarvitsemme enemmän miehiä, kreivi! Menen Arokszállakseen hakemaan apua. Sillä aikaa on teidän korkeutenne toimittava niin, että kaikki viikatteet, sirpit ja lapiot viedään noille pelloille tuolla. Meidän on koetettava saada maissi leikatuksi, sillä muuten palavat asuinrakennukset».
Seuraavassa hetkessä oli hän jo hävinnyt näkyvistä.
Bideskuty ei sanonut mitään, vaan läksi kuuliaisesti uhattuja rakennuksia kohti sattumalta läheisyydessä olevien ystäviensä ja vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Pieni Ilonka raukka oli ollut niin peloissaan, ettei hän ollut voinut tehdä muuta kuin painautua äitiinsä kiinni, samoin kuin pieni kananpoikanen piiloutuu emonsa siipien alle. Mutta nyt, kun hänen oli pakko seurata muita, uskalsi hän katsahtaa pelokkaasti tuohon mieheen, jonka nimen hän oli kuullut niin usein tänä muistorikkaana päivänä.
»Hän on hyvä mies, äiti», sanoi hän painokkaasti kiitollisuuden kyynelien vuotaessa hänen silmistään. »Olin vihoissani hänelle tänään senvuoksi, että hän oli suututtanut isän, mutta annan sen hänelle anteeksi nyt, sillä hän on hyvin hyvä».
»Ehkä hän koettaa hyvittää tekoaan jollakin tavoin, kultaseni», sanoi parantumattomasti ylpeä kreivitär. »Epäilemättä hän tietää, että isä maksaa hänelle hyvin tästä, ja hänhän täyttää vain velvollisuutensa. Isäsi on hänen herransa».
Bideskuty hymyili katkerasti. Hän yksinään ymmärsi vaimonsa sanojen tietämättömän ivan.
Sillä aikaa oli András melkein jo saapunut kylään. Hän tiesi yhtä hyvin kuin kreivikin, että illan hävitys oli ihmisten eikä Jumalan toimeenpanema, ja aavisti, että noissa taloissa asuvat taikauskoiset säikähtyneet raukat olivat tehneet tuo raukkamaisen teon ja aiheuttaneet rikollisessa hulluudessaan tuon peloittavan onnettomuuden, jonka estämisestä he nyt äreästi ja uhmaavasti kokonaan kieltäytyivät.
Kylä näytti ensin omituisesti autiolta. Ainoan valtatien oikealla ja vasemmalla puolella olevat pienet olkikattoiset talot olivat pimeät ja hylätyn näköiset, ja ravintolakin näytti tyhjältä, sillä sen puoliavoimista ovista ei kuulunut ainoatakaan ääntä. András hyppäsi hevosensa selästä ja talutti sitä tietä pitkin pappilaan päin, sillä hän toivoi saavansa isä Ambrosiuksen avukseen taivuttamaan vastahakoisia talonpoikia. Hän ihmetteli sisimmässään, mistä se johtui, ettei hän ollut kohdannut tuota ystävällistä vanhaa pappia matkalla tulipalopaikalle ristineen ja sakramentteineen rukoilemaan Jumalaa lopettamaan oikeutetun tuomionsa toimeenpanon.
Seuraavassa silmänräpäyksessä sai hän kumminkin selityksen siihen, sillä saavuttuaan pappilaan huomasi hän suuren miesjoukon ympäröineen sen kirjaimellisesti kokonaan. Toiset istuivat ja toiset seisoivat, toiset tupakoivat vaitiollen äreännäköisinä ja toiset keskustelivat vilkkaasti katsoessaan taivaanrannalta näkyvää loimua.
Oli melko pimeä, sillä katuvalaistus ei ollut vielä tullut käytäntöön Unkarin tasangoilla olevissa kylissä. Senvuoksi voi Andráskin ainoastaan epäselvästi erottaa tämän tyytymättömien joukon ja ymmärtää heidän tarkoituksensa, joka oli koonnut heidät kaikki isä Ambrosiuksen asunnon edustalle. Sillä vaikka hän ei voinut nähdäkään vanhaa pappia, kuuli hän kumminkin hänen äänensä, kun hän puhui nähtävästi jostakin pappilan ikkunasta vakavasti huomauttaen, saarnaten, varoittaen, toruen ja silloin tällöin kiihkeästi pyytäen saadakseen mennä rukoilemaan kreivin puolesta, joka oli joutunut niin suureen hätään. Hän uhkasi kieltää jokaiselta synninpäästön ja lupasi julistaa pannaan koko kylän, ellei hän saanut mennä täyttämään papillista velvollisuuttaan.
Kaikki jatkoivat kumminkin äreästi tupakoimistaan kuuntelematta tuota ystävällistä ääntä, joka aina ennen oli valanut henkistä lohtua heidän mieliinsä. He pysyivät itsepäisesti kuuroina kaikille rukouksille päättäen jatkaa rikollista hulluuttaan julman päämääränsä saavuttamiseksi.
»Älkää puhuko heille enää mitään, isä», sanoi äkkiä muudan ääni pimeydestä. »He eivät ansaitse, että teidän ystävälliset silmänne katselevat heidän ilkeitä kasvojaan sekuntiakaan enää».
András astui tyynesti heidän joukkoonsa, ja hänen tavallisesti niin iloiset silmänsä katsoivat nyt halveksivasti ja vihaisesti noihin miehiin, jotka olivat vaistomaisesti kääntyneet tuntiessaan ystävänsä äänen.
»András!» huudahtivat kaikki hämmästyneinä.
»Olkaa vaiti»! sanoi hän ratkaisevasti, »sillä nimeni on liian hyvä teidän lausuttavaksenne. Se on vielä kunniallisen miehen nimi, joka voi likautua konnien suussa».
Seurasi painostava hiljaisuus. Miehet katselivat hämmästyneinä toisiinsa otaksuen suosikkinsa tulleen hulluksi, sillä he eivät olleet milloinkaan kuulleet hänen puhuvan näin.
»Konna on ilkeä sana, nuori mies», sanoi vanha Vas Berczi uhkaavasti lähestyessään Andrásta.
»Niin onkin, mies, mutta ei puoleksikaan niin ilkeä kuin tuo synkkä ja murhaava teko, jonka teidän rikolliset kätenne ovat panneet toimeen tänä iltana. Peräytykää heti»! lisäsi hän, kun pari talonpoikaa lähimmästä ryhmästä aikoi lähestyä häntä. »Kiellän teitä puhumasta minulle, lähestymästä minua ja laskemasta kättänne Csillagin lautasille, sillä teidän saastainen kosketuksenne voi sen tappaa».
»Hän on tullut hulluksi», kuiskailivat miehet toisilleen. »Mitä hän mahtanee tarkoittaakaan»? kysyi joku sitten, mutta kaikki peräytyivät eikä kukaan uskaltanut puhua hänelle sanaakaan. Muutamat katselivat pelästyneinä ruskeita kouriaan, joiden kosketus Andráksen sanojen mukaan oli saastainen ja tappava.
»András!» kuului isä Ambrosiuksen rukoileva ääni pimeästä, »sinähän voit ennen vaikuttaa heihin. Puhu nyt heille, poikani, ja taivuta heidät, koska he eivät enää ole kristityttä eivätkä halua auttaa kreiviä hänen hädässään, päästämään minut vihdoinkin rukoilemaan tuon miesraukan puolesta, joka luultavasti on suuresti Jumalan avun tarpeessa.»
»Tulin tänne, isä, viemään teidät kirkkoonne tahi tuonne kauhealle paikalle, josta juuri tulen ja jonne heti lähden takaisin, mutta puhumaan noille konnille en rupea. Heidän paljas hengityksensäkin saastuttaa sekä minut että Csillagin. Te ja minä, isä, lähdemme takaisin tuonne, missä vanha mies-raukka vaimoineen ja tyttärineen katselee, miten hänen omaisuutensa tuhoutuu kokonaan, missä säikähtyneet eläinraukat juoksevat avuttomina sinne tänne joutuakseen lopulta surkean kuoleman uhreiksi tulessa, jonka nuo helvetin tulevat asukkaat ovat sytyttäneet. Heven maakunnan ja koko Unkarin tasankojen ylpeys on mennyttä kalua, kun raukkamaiset ihmiset kostavat alhaisesti viattomille eläimillekin. Tulkaa nyt, isä, niin lähdemme. Te voitte sitten palata, kun olette lopettanut rukoilemisenne, mutta minä, ellen ole niin onnellinen, että voin haudata itseni ja häpeäni noihin liekkeihin, jotka hävittävät tätä rakastamaani maata, tätä ylpeyteni esinettä, kokoan huomenna talouskapineeni ja lähden kuin mustalaiset hakemaan jotakin toista paikkaa, jossa jälleen voin puhella kunniallisten miesten kanssa. Päästäkää isä Ambrosius tulemaan! Hän odottaa ovellaan!»
Talonpojat eivät olleet milloinkaan kuulleet niin julmia sanoja, jotka olivat niin terävät ja leikkaavat kuin kaksiteräiset sirpit ja niin hirveän halveksivat ja nöyryyttävät, että he tunsivat pimeässäkin, miten heidän poskensa kuumenivat häpeästä.
Mitä András tarkoitti, hän, joka kaikissa heidän suruissaan ja vaivoissaan oli aina ollut heidän puolellaan, valmiina lohduttamaan, selittämään ja lieventämään? Mikä olikaan nyt mielessä hänellä, joka aina iloisesti hymyillen oli kaatanut jokaisen aidan, jollaisia hänen rikkautensa ja vaikutusvaltansa olisivat muussa tapauksessa rakentaneet hänen ja noiden nöyrien hänelle suurta palkkaa vastaan työskentelevien ihmisten välille? Miksi ei hän nyt luvannut heidän lausua hänen nimeäänkään eikä koskea hänen hevoseensakaan, ikäänkuin heidän sanansa ja kosketuksensa olisivat olleet mitä alentavimmat ja saastaisimmat? Mitä kauhistavaa he sitten oikeastaan olivat tehneetkään? Oliko heidän kostonsa todellakin niin alhainen, kuin hän sanoi? Oliko se vain rikos, eikä mikään oikeus? Oli kyllä totta, ettei kreivin puolisolla eikä tyttärellä ollut mitään osaa pirullisiin laitoksiin, eikä noilla eläinraukoillakaan — noilla kauniilla unkarilaisilla hevosilla — Bideskuty’n tallien maine oli levinnyt tasangolta tasangolle — joista useilla tammoilla oli varsatkin, eikä härilläkään, jotka eivät voineet juosta ja jotka pelästyivät ja säikähtivät niin pian…
Joukko hajautui vaitiollen tehdäkseen tietä isä Ambrosiukselle, joka saavuttuaan Andráksen luo aikoi nousta hevosen selkään hänen taakseen. Sillä aikaa tarkasteli kumminkin András tyynesti, muuttamatta kuitenkaan halveksivaa käytöstään ja nähtävästi välittämättä miehistä sen enempää kuin tien tomusta, miten hänen ankarat sanansa vaikuttavat noihin, joita hän heidän hullusta työstään huolimatta myötätuntoisesti rakasti. Koska hänellä ei ollut varaa tuhlata aikaa taivuttelemiseen eikä todisteluihin, oli hän turvautunut tähän keinoon, jolla hän luuli varmasti parhaiten voivansa vaikuttaa noihin vastahakoisiin ja tyhmiin, mutta ei kumminkaan kokonaan turmeltuneihin luonteihin. Kreivi Bideskuty’n kodin kohtalo joutui hetkiseksi kysymyksenalaiseksi ja siinä ehkä epäröitiin noin minuutti, mutta kun András todellakin hyppäsi Csillagin selkään ja miehille selveni, ettei hän halunnut puhua heille eikä katsella heihin päinkään, sanoi joku pelokkaasti:
»Aiotko todellakin poistua Kisfalusta ikuisiksi ajoiksi, András»?
»Kuka puhui»? sanoi hän katsahtaen välinpitämättömästi olkansa yli. »Onko kukaan milloinkaan kuullut minun sanovan toista ja tekevän toista? Tulkaa nyt, isä. Istutteko vakavasti. Kiertäkää käsivartenne lujasti ympärilleni, sillä Csillag laukkaa nopeasti».
»Ei, András, et saa lähteä».
»Mihin me silloin joudumme?»
»Haluatko todellakin poistua luotamme»?
»Tahdotko, että kuolemme nälkään?» kuului kaikilta suunnilta, ja todellakin hyvin levottomina ja peloissaan Andráksen uhkauksesta, joka epäilemättä olisi aiheuttanut heille suuren onnettomuuden, kokoutuivat miehet suosikkinsa ympärille kiihkeästi, uskaltamatta vielä koskea tammaan, koska hän oli kieltänyt, mutta estäen kumminkin sen viemästä Andrásta pois ikuisiksi ajoiksi.
»Luulimme sinun ymmärtävän huolemme. András», sanoi vanha Vas Berczi vieläkin hieman äreästi, mutta kumminkin jo melko nöyrästi. »Olet mennyt vihollisemme puolelle ja halveksit nyt meitä köyhiä raukkoja».
András huokaisi tyytyväisyydestä. Tuo oli jo antautumisen alkua. Hän oli saavuttanut tarkoituksensa, ja lopusta hän suoriutuisi helposti.
»Olen aina ottanut osaa kaikkiin huoliinne, ystäväni, sillä surunne ovat minunkin surujani», sanoi hän jo ystävällisemmin. »Mutta teidän olisi pitänyt ymmärtää silloin, kun läksitte rikoksien teille, että tiemme eroavat silloin auttamattomasti ikuisiksi ajoiksi. Hyvästi nyt ja päästäkää Csillag menemään»!
»Tulet kai takaisin»? huusivat he, kun Csillag kohosi takajaloilleen sen isännän painaessa polvellaan sen kylkiä.
»En milloinkaan, ellen saa jälleen puristaa kunniallisten miesten käsiä»!
»Meidän, András, meidän»! huusivat he jälleen, kun tamma läksi nopeasti laukkaamaan kylän valtatietä poispäin.
András kääntyi kerran vielä puhuttelemaan heitä.
»Tervehdin vasta vain niitä, jotka tulevat auttamaan minua Bideskuty’n asuinrakennusten pelastamisessa».
»Minua, András, minua»! huusi nyt jokainen, ja kaikki, sekä nuoret että vanhat, unhottaen huolensa, taikauskonsa ja pelkonsa, ja ikävöiden vain tuota luvattua kädenpuristusta, läksivät innoissaan juoksemaan tamman ja sen kaksinkertaisen kuorman jälkeen.
Mutta András oli pysähdyttänyt tammansa jo pienen kirkon luo, jonka nelikulmainen torni kuvastui mustana loistavaa ja kauheata taustaa vasten.
»Jumala teitä kaikkia siunatkoon, lapseni», sanoi isä Ambrosius, »mutta meidän on odotettava ja otettava Herramme mukaamme».
»Nopeasti nyt, isä, sillä emme saa hukata hetkeäkään», sanoi András kiirehtien, mutta otti kumminkin kunnioittavasti lakin päästään, kuten muutkin. Kun isä Ambrosius oli aikansa kolistellut avaimiaan, sai hän raskaan oven auki ja meni kirkkoon. Hän jätti sen selkoselälleen, että tuo hänen erehtyväinen laumansa saisi nähdä Jumalan huoneessa vallitsevan täydellisen rauhan villin ja kostonhimoisen vihanpurkauksensa jälkeen. Kirkko oli melkein pimeä, lukuunottamatta tuota epätasaista valoa, jota virtasi sinne pienistä syvällä seinissä olevista goottilaisista ikkunoista. Mutta vanha pappi tunsi tien hyvin karkeasti veistettyjen penkkien välitse vaatimattoman alttarin portaille, joilta hän melkein puoli vuosisataa oli rukoillut Jumalan siunausta yksinkertaiselle kuulijakunnalleen. Polvistuen nopeasti avasi hän äkkiä pyhäkön kannen ja otti sieltä kultaisen rasian, joka sisälsi Kaikkivaltiaan ruumista kuvaavat öylätit».
»Kiiruhtakaa nyt Jumalan nimessä, isä»! kuului Andráksen ääni ulkoa, ja kiedottuaan nopeasti pyhän rasian mekkonsa helmaan kiipesi isä Ambrosius jälleen nuoren talonpojan taakse.
Miehet olivat seisoneet kunnioittavasti vaitiollen tämän lyhyen toimituksen kuluessa, mutta kun Csillag jälleen läksi nopeasti laukkaamaan, läksivät he huutaen juoksemaan sen jälkeen. Heitä oli noin pari- kolmesataa tahi koko tuon pienen kylän työkykyinen väki, joka oli nyt hyvin innokas sovittamaan menneisyytensä ja korjaamaan rakastamansa tasangon maineen, jonka he olivat konnantyöllään tahranneet; ja kun he vihdoin kuumissaan ja hengästyneinä saapuivat Bideskuty’yn, muodostivat he ketjun ollen valmiit tottelemaan häntä, jolle he halusivat näyttää, että he vielä olivat hänen kunnioituksensa ja myötämielisyytensä arvoiset.
Bideskuty oli sillä aikaa seurannut Andráksen antamia ohjeita, sillä nyt voitiin jo nähdä selvästi, että vanhaa päärakennusta uhkasi pohjoisesta päin suuri vaara. Sillä suunnalla oli melko suuri maissipelto, josta osa oli jo tulossa ja levitti tulipaloa nopeasti ulkohuoneita ja talleja kohti. Tämän hävitetyn maan onneton omistaja oli koonnut ympärilleen kaikki saatavissa olevat apuvoimat, ja sillä aikaa kuin hänen haavellisiin vaatteihin pukeutuneet miesvieraansa koettivat pelastaa tätä hänen omaisuutensa osaa, toi hän paikalle kaikki kamaripalvelijansa ja vahvimmat palvelijattarensa suojelemaan talon muita osia.
He koettivat kaataa maissia maahan niin paljon kuin suinkin viikatteilla, sirpeillä ja lapioilla, mutta vaikka tuo pieni joukko työskentelikin kovasti ja vauhdikkaasti, työskenteli kumminkin vihollinen kovemmin tullen yhä lähemmäksi, ja puolen tunnin kuluttua huomattiin selvästi, ettei leikattu alue ollut tarpeeksi leveä estämään tehokkaasti liekkien etenemistä.
Bideskuty käveli edestakaisin peltojensa läheisyydessä tarkastellen levottomasti taivaanrantaa, josta avun luultiin lähestyvän. Hän ei halunnut ajatella enää pahaa eikä epäillä, sillä hän tiesi nyt liiankin hyvin, että jos hänellä tämän peloittavan yön jälkeen on katto päänsä yläpuolella ja vielä hieman muutakin omaisuutta, oli se tuon miehen ansiota, jota hän iltapäivällä oli loukannut ja lyönyt kasvoihin. Oli aivan varmaa, että tulipalo oli ihmisten sytyttämä, ja jäljellä oli ainoastaan toivo, että tuo rikas talonpoika voi taivuttaa rikolliset sovittamaan oman konnantyönsä, ennenkuin se oli liian myöhäistä.
Naiset olivat kaikki peräytyneet puutarhan porttien sisäpuolelle. He olivat liian levottomat mennäkseen sisälle, ja parittain tahi kolmisin kävelivät he akasiakujannetta edestakaisin arvaillen, saapuisiko tuo luvattu apu, ja katsellen isiään, veljiään ja miehiään, jotka vielä työskentelivät uhattujen tallien katoilla.
Bideskuty kuuli jo kaukaa talonpoikien huudot, kun he seurasivat juosten Csillagia, jolla András ja isä Ambrosius ratsastivat.
András pysähdytti hevosensa nopeasti Bideskuty’n viereen ja laskeuduttuaan sen selästä huusi hän:
»Kreivi, isä Ambrosius ja minä olemme tuoneet tänne kolmesataa innokasta apulaista, jotka Jumalan avulla voivat ehkä suojella asuinrakennukset ja tallit tulelta. Nyt miehet», lisäsi hän viitaten maissipelloille, »on teidän saatava tuo tulenarka aine syrjään. Hakatkaa, leikatkaa, repikää, polkekaa ja näyttäkää minulle, kuka parhaiten voi hävittää muutamia maakunnan parhaimpia maissipeltoja. Ottakaa kaikki saatavissa olevat työvälineet hukkaamatta aikaa, ja suokoon Jumala menestystä työllenne».
Isä Ambrosiuskin laskeutui maahan. Luottavaisesti otti hän kauhtanansa alta pyhän astian ja kohotettuaan sen korkealle päänsä yläpuolelle niin, että kaikki tulisivat osalliseksi jumalallisesta siunauksesta, rukoili hän kunnioittavasti apua Jumalalta tämän kauhean hävityksen lopettamiseksi.
Muutamissa minuuteissa hajautuivat kaikki vastailleet innokkaat työmiehet pelloille, ja pian kuultiin kaukaa terävien viikatteiden synnyttämää ääntä, kun ne leikkasivat maissin sitkeitä varsia.
Bideskuty näki paikoiltaan, miten miehet kumartuivat työhönsä, niittivät ja leikkasivat levähtämättä hetkeäkään. He olivat aloittaneet työnsä melkein tulen vierestä, vaarallisen läheltä, ajatteli Bideskuty. Näytti siltä kuin he olisivat halunneet uhrata elämänsäkin pelastaakseen nyt nuo maakappaleet hänelle, ja uhmata vaaraa osoittaakseen selvästi, miten tottelevaisia ja katuvaisia he nyt olivat. Ja varmasti pakotti syyllisyyden tuntokin heitä nyt taistelemaan kovasti tuota säälimätöntä tulta vastaan, jonka heidän rikolliset kätensä olivat sytyttäneet. Bideskuty katsoi melkein kateellisesti tuohon vierellään seisovaan reippaaseen talonpoikaan, joka niin helposti oli taivuttanut nuo niskoittelevat miehet tottelemaan tahtoaan. Hän olisi halunnut ilmaista hänelle kiitollisuutensa saamastaan odottamattomasta avusta, mutta vieläkin kytevä viha tukahdutti jollakin tavoin sanat hänen kurkkuunsa. Tuo ylpeä ylimys ei voinut taivuttaa itseään tällaistenkaan olosuhteiden vallitessa osoittamaan, että hän jollakin tavoin oli velassa vieressään seisovalle alhaissyntyiselle talonpojalle.
Pian huomattiin selvästi, että tulipalon alue alkoi melkein huomaamatta supistua. Kuiva tasanko ja leveä korkea tie muodostivat sekä etelässä että idässä sellaisen voittamattoman esteen tulelle, ettei se enää voinut levitä niille suunnille. Pohjoisessa olevat kaukaisemmat tallit, joiden katot oli kasteltu, muodostivat myöskin tehokkaan esteen. Toivo alkoi jälleen kyteä Bideskuty’n sydämessä, kun hän näki nuo leveät maissipeltojen poikki leikatut urat, joiden reunoilla taloa kohti uhkaavasti levinneet liekit ensin lepattivat ja sitten sammuivat. Miesten työskennellessä ei isä Ambrosius lopettanut hetkeksikään rukouksiaan eikä Bideskuty katselemistaan. Ylpeä kreivi oli sanomatta sanaakaan vastaan luvannut Andráksen ohjata pelastustöitä.
Kiihtyneestä Bideskuty’sta tuntui, että tuo nuori talonpoika oli yhtäaikaa joka paikassa. Toisen kerran oli hän tuolla miesten luona ohjaamassa heidän työtään ja toisen kerran taasen puutarhan porteilla lähettämässä lohduttavia tietoja puutarhassa oleville naisille. Taistelu ihmisten ja luonnonvoiman välillä kesti viisi tuntia, ja tuuma tuumalta pakotettiin luonnonvoima taipumaan. Nyt voitiin nähdä jo kaikkialla mustia ja savuavia läikkiä, jotka olivat kuin autioita tulimeressä uiskentelevia saaria. Kirkas hehku oli jo tummennut. Pimeys, joka nyt tuntui monta kertaa synkemmältä verrattuna tuohon muutamia tunteja sitten vallitsevaan kaameaan valaistukseen, oli jo peittänyt suurimman osan taivaanrannasta. Kukistettu vihollinen koetti pari kertaa valloittaa takaisin menettämäänsä aluetta ja parissa paikassa syttyikin maissin sänki tuleen ja paloi hetkisen, mutta leikkaamisen jälkeen voitiin nuo savuavat jäännökset pian tehokkaasti sammuttaa. Kun liekit pienenivät, yhtyivät naamioitetut talonpoikiin, ja pian muuttui tulen leviämistä estävä salpa yhä kiinteämmäksi. Bideskuty ei suostunut lähtemään mihinkään niin kauan kuin kipinäkin vielä voitiin huomata, vaan tarkasteli lakkaamatta, miten hänen peloittava vihollisensa työnnettiin takaisin ja tukahdutettiin. Hän ei tuntenut ollenkaan väsymystä katsellessaan kaikkea tuota kuin unennäköä, eikä hän koettanutkaan lisäytyvässä pimeässä saada selville tuon kauhistuttavan hävityksen suuruutta, joka nyt levisi hänen eteensä siinä, missä vielä eilen komeat vehnä- ja maissitähkät olivat lainehtineet iloisesti kesätuulessa.
Hän ei halunnut tietää pohjoisessa päin sijaitsevien viinitarhojensa kohtaloa eikä saada selville, miten hänen monien kilometrien pituisille turnipsi- ja kaurapelloilleen oli käynyt, sillä mahdotonta oli vielä kenenkään tietää, miten paljon ne olivat kärsineet tulen raivosta.
Tasangon takaiselle itäiselle taivaanrannalle alkoi ilmestyä heikkoa punaa, joka tunkeutui lisäytyvän pimeyden läpi. Ilma oli täynnä tukahduttavaa savua. Kaukana sammuttelivat talonpojat ja naamioitetut, jotka nyt näyttivät vielä hullunkurisemmilta nokisine kasvoineen ja käsineen ja repeytyneinä koristeineen, viimeisiä kipinöitä maissipelloista, jotka olivat olleet maakunnan ylpeyden esineet. Hän kiitti Jumalaa, ettei hän voinut nähdä häviötä, ja oli tyytyväinen, että hän voi siirtää huomiseen runsaan satonsa mitättömien jäännösten tarkastelun ja tyytyä vain tänään toteamaan, että asuinrakennukset, tallit ja ehkä eläimetkin olivat pelastuneet.
Kaukaa voi hän jo kuulla, miten niitä nyt ajettiin takaisin talleihin, mutta hän ei halunnut kysyä, montako niistä tuli ja savu olivat tappaneet. Kaiken tuon sai hän kyllä tietää tarpeeksi pian — jo huomenna. Tänään ei hän luullut kaipaavansa enää muuta kuin lepoa. Hän totesi, että useimmat talonpojat olivat poislähdössä palatakseen jälleen Arokszállakseen. Tuo taivaanrannalta näkyvä ruusunpunainen juova alkoi levetä ja kirkastua, ja savunkin läpi voi hän nähdä, miten tähdet himmenivät auringonnousun lähestyessä. Isä Ambrosius sanoi hänelle monta lohduttavaa sanaa, ja jokainen talonpoika nosti kunnioittavasti lakkiaan mennessään vararikkoon joutuneen kreivin sivu.
»Gyuri, etkö tule jo sisään»? sanoi lihava kreivi Kantássy hiljaa ja hyvin ystävällisesti. »Väsymys ja levottomuus ovat nähtävästi sinut kokonaan uuvuttaneet. Tulen juuri linnasta taivutettuani naiset menemään levolle».
Bideskuty katsoi epämääräisesti vanhaan ystäväänsä ymmärtämättä täydellisesti hänen tarkoitustaan. Yön jännitys ja vaivat olivat väsyttäneet hänen mieltänsäkin yhtä paljon kuin hänen ruumistaankin.
»Nyt ei ole enää mitään vaaraa huomattavissa, mutta vartijoita on asetettu eri paikkoihin hälyyttämään, jos tuli sattuisi uudestaan riehahtamaan palamaan».
Bideskuty tuskin tiesi, kuka puhui. Joku nuorukainen se kumminkin oli, joka näytti äärettömän hullunkuriselta raskaassa märässä satiinihameessaan ja avokaulaisissa kureliiveissään, päärmätyissä röyhelöissään, nauharuusuissaan ja nauhoissaan. Bideskuty nauroi niin, että hän horjui ja melkein kaatui Kantássyn käsivarsille, jotka tukivat häntä hellästi kuin juopunutta, joka ei pysy seisoallaan. Lihava vanha kreivi koetti taluttaa ystävänsä pois.
»Tule nyt, Gyuri, täällä ei ole sinulla enää mitään tekemistä».
Mutta vaikka Bideskuty olikin hyvin väsynyt ja levollemenon aika varmasti oli jo käsillä, tunsi hän kumminkin, että hänen oli vielä tehtävä jotakin ennen taloon menoaan, mutta hän ei voinut muistaa, mitä se oli. Hän kieltäytyi itsepäisesti liikkumasta mihinkään ja tuijotti epämääräisesti hymyillen nuoriin vieraihinsa ja heidän märkiin pukuihinsa, noiden iloisten naamiohuvien jäännöksiin, joille hän oli nauranut niin sydämensä pohjasta eilen, josta tuntui kuluneen jo kokonainen iankaikkisuus.
Muudan palvelijatar ilmestyi juosten puutarhan portista. Hän toi kreivittäreltä sellaisen viestin, että kreivi tulisi heti sisään, sillä ei hän eikä neiti Ilonka voineet nukkua, ennenkuin he olivat puhutelleet häntä.
Bideskuty valmistautui lopultakin lähtemään.
»Kreivitär käski kreivin tuoda Keményn Andráksen Kisfalusta mukanaan», lisäsi tyttö, »sillä kreivitär haluaa kiittää häntä muutamin sanoin ajoissa saapuneesta avusta».
Silloin muisti Bideskuty’kin, mitä hänen oli tehtävä ennen taloon palaamistaan. Joukossa oli ollut muudan mies, joka ei ollut ainoastaan nähnyt vaivaa hänen puolestaan pelastaakseen hänen kotinsa täydellisestä häviöstä, vaan hän oli myöskin taivuttanut muutkin tehokkaaseen ja vapaaehtoiseen apuun, ja niin muuttanut hänen perinpohjaisen häviönsä vain osittaiseksi. Tuo mies oli kyllä alhaissyntyinen talonpoika, joka polveutui orjista ja sitäpaitsi juutalaisesta äidistä syntyneestä saidasta koronkiskurista, ja joka juuri äsken oli ollut niin hävytön, että Bideskuty’n oli ollut pakko kurittaa häntä, mutta tuo riita oli nyt unhotettava, koska mies oli koettanut sovittaa rikoksensa. Bideskuty tunsi olevansa hänelle hyvin kiitollinen.
Hän kääntyi etsimään Andrásta ympäröivästä joukosta, mutta talonpoikaa ei näkynyt. Hän kysyi Andrásta ja huusi häntä nimeltä, mutta András oli jo lähtenyt kotiinsa.
»Kyllä se nyt jo näyttää lakkaavan»!
»Ei vielä tänään, luullakseni»!
»Pisaraakaan ei ole pudonnut viimeisten minuuttien kuluessa».
»Katsohan tuota rakoa pilvissä»!
»Ei se levene, vaan sulkeutuu pian jälleen».
»Nyt sataa taasen».
»Uneksit, Laczi, sillä tuoltahan näkyy jo sinistä taivastakin».
»Mistä?»
»Tuolta Kisfalun yläpuolelta. Tänään ei enää sada, siitä saat olla aivan varma».
Tämä viimeinen puhuja oli nähtävästi hyvin kokenut ilmojen ennustaja, sillä hänen ympärilleen kokoutuneet nuoret miehet, jotka tarkastelivat taivasta levottomasti, eivät uskaltaneet sanoa suoraan vastaankaan. Ainoastaan muudan uskalsi pelokkaasti huomauttaa:
»Muistat kai, Berczi, että viime sunnuntaina sanoit sateen loppuvan, ennenkuin isä Ambrosius sanoo 'Ite Missa est', mutta kun tulimme kirkosta sitten kuin kätemme oli siunattu, satoi yhä ja on satanut aina tähän hetkeen asti»?
»Niin, mutta nyt se on kumminkin loppunut, eikö olekin»? sanoi Vas Berczi itsepäisesti. »Vai vieläkö tunnet kastuvasi, Laczi poikaseni»? lisäsi hän hyvin ivallisesti.
Ja todellakin näytti siltä kuin ilmojen profeetta olisi puhunut viisauden sanoja tänään. Epäilemättä leveni tuo pilvien rako ja siitä näkyvä taivaankaistale oli kieltämättä hyvin kirkkaansininen. Joskus tunkeutui raosta muudan pelokas ja vaalea auringonsäde valaisten surullista maisemaa.
»Ensimmäiset auringonsäteet pariin viikkoon, lapsukaiseni», sanoi vanha Berczi nostaen lakkiaan muka hyvin vakavasti. »Lakit päästä ja tervehtikää vieraita»!
Nuoret talonpojat tottelivat nauraen, ja lyöden kantapäänsä yhteen kumarsivat he vakavasti aurinkoon päin.
»Isten hozta!» sanoivat he kaikki kohteliaasti.
»Herramme aurinko, olet tervetullut»!
»Toivomme teidän korkeutenne viipyvän kauan luonamme»!
»Hei», lisäsi vanha Berczi huoaten, »teidän korkeutenne on tullut katsomaan surullista näkyä».
»Onkohan maantiellä ollut milloinkaan niin paljon lokaa kuin nyt»? sanoi muudan talonpoika pudistaen päätään.
»Rattailla ei voida ollenkaan kulkea ja eilen upposivat härkäni polviaan myöten likaan. En saanut niitä kääntymään enkä kulkemaan eteenkäänpäin. Luulin viime hetkemme koittaneen, sillä tunsin vajoavani yhä syvempään, ja ajattelin, että härät menevät suoraan lian läpi helvettiin vieden minut mukanaan, suomatta minulle aikaa syntieni anteeksisaamiseen ja rukoilemiseen».
»En ymmärrä, miten Keményn András aikoo tulla kirkkoon tänään».
»Hänellä on hyviä hevosia. Hän ratsastaa Csillagilla ja tuo Etelkan mukanaan».
»Tiedän, ettei Etelka mitenkään jää pois pääsiäisjumalanpalveluksesta.Hän on hyvin hurskas».
»Eikä András salli hänen lähteä yksinään».
»Oletteko huomanneet, lapsukaiseni», sanoi tuo viisas vanha profeetta, »ettei András ole ollut oikein oma itsensä viime aikoina»?
»Hän näyttää todellakin hyvin vakavalta», sanoi Laczi. »En muista kuulleeni hänen nauravankaan pitkiin aikoihin».
»Luultavasti johtuu se siitä», sanoi eräs vanha talonpoika, »ettei hän ole vielä antanut meille anteeksi tuota tulipaloa».
»András ei ole pitkävihainen»! sanoi muudan nuorukainen kiihkeästi. »Hän ei ole puhunut tuosta tulipalosta sanaakaan sen jälkeen kuin se tapahtui».
»Mutta sitä kai et voine kieltää», sanoi vanha Berczi, »että juuri tuona tulipaloyönä muuttui András tuollaiseksi omituiseksi ja vakavaksi»?
»Hän on ehkä huolissaan uudesta sadostaan. Lopetimme kylvämisenKisfalussa juuri, kun tämä kirottu sade alkoi».
»Tulva ei kohoa mitenkään hänen pelloilleen».
»Tarnan rannoilla on Kisfalulla vain muutamia maissipeltoja. Hänen vahinkonsa ovat vielä mitättömät».
»Mutta vesi nousee vielä».
»Pauhu oli hirmuinen viime yönä. Eilen kävin aivan kreivin talleilla asti ja minusta näytti, että koko Bideskuty on veden vallassa».
»Kreivillä on todellakin vastuksia».
»Jumala rankaisee häntä, ymmärrät kai sen. Meidän ei olisi tarvinnut sytyttää hänen vehnäänsä palamaan viime vuonna, sillä Jumala näkyy itse huolehtivan, ettei jyvääkään jauheta tuossa saatanan rakentamassa myllyssä».
Talonpojat seisoskelivat kylän kirkon edustalla parhaissa sunnuntaipukimissaan odottaen äitejään, sisariaan, vaimojaan ja morsiamiaan, joilla meni tänään paljon aikaa pukeutuessaan komeihin pääsiäisvaatteihinsa. Aurinko oli nähtävästi ilmestynyt näkyviin pysyäkseenkin poissa pilvien takaa, sillä se paistoi hyvin kirkkaasti kylään, joka viimeisten viikkojen kuluessa oli näyttänyt hyvin autiolta. Oli satanut lakkaamatta neljätoista vuorokautta, ja raskaat vesipisarat olivat rikkoneet tasankojen äärettömän hiljaisuuden ja muuttaneet koko maiseman likajärveksi. Kaukaa pohjoisesta kuului Tarnan surullinen kohina, kun sen vihaiset vesimäärät, joita tuo yhtämittainen sade oli lisännyt, syöksyivät raivokkaasti eteenpäin tulvien matalien rantojen yli ja upottaen mutaisiin syvyyksiinsä Bideskuty’n hedelmälliset pellot, joiden aikainen kevätkylvö oli juuri saatu lopetetuksi.
»Tuolta tulevat Kisfalun miehet», sanoi Laczi viitaten tielle. »He näyttävät olevan ravassa sekä yltä että alta».
»Tytöt ovat kumminkin pukeutuneet hyvin sievästi», sanoi eräs nuorempi mies katsoen ihailevasti kirkasvärisiin hameihin pukeutuneita kauniita tyttöjä, jotka juuri kääntyivät kylän valtatielle.
»Sárilla ja Katilla on kummallakin uudet punaiset kengät».
»András on lahjoittanut ne, tiedän sen. Hän ratsasti Gyöngyösiin juuri ennen kylvämistä ja osti sieltä äidilleen uuden silkkipuvun ja palvelijattarilleen uudet kengät».
»Se mies on tehty rahasta», huokaisi vanha Berczi kateellisesti.
»Hän käyttää sitä kumminkin hyviin tarkoituksiin», sanoi toinen. »Hän maksoi koko talven äidilleni täyden palkan vehnän poimimisesta, vaikka äitini on nyt aivan sokea eikä voi erottaa viljan seassa kasvavien kukkien siemeniä oikeasta viljasta».
»On helppo harjoittaa hyväntekeväisyyttä», sanoi vanha Berczi ytimekkäästi, »kun on rikas».
»Eipä niinkään helppoa», sanoi muudan nuorempi mies, »koska kreivistäkin se on selvästi vaikeampaa kuin Andráksesta. Tiedän, ettei hän viime talvena lahjoittanut juuri mitään».
»Kreivillä ei ollut mistä lahjoittaakaan. Muistat kai, että tulipalo turmeli melkein koko hänen satonsa ja tappoi paljon hänen elukoitaan».
»Tulipaloa ei olisi sytytetty, ellei hän olisi rakennuttanut tuota pirullista myllyä, jonka tarkoitus oli riistää meiltä palkka käyttämällä saatanaa apuna työssä», totesi Laczi kiihkeästi.
Kisfalusta tulijoiden oli sillä aikaa onnistunut kahlata likaisten teitten poikki, ja he huusivat jo kaukaa tervehdykseksi kirkon portilla seisoville ystävilleen. Tämän pienen tasangon kylän talonpojat näyttivät hyvinvoivilta valkoisissa pellavapaidoissaan ja housuissaan, jotka oli hienosti poimuteltu ja päärmätty, kauniisti koruompeleilla kirjailluissa lyhyissä nahkatakeissaan ja leveissä vöissään, joissa oli suuret auringonpaisteessa kimaltelevat messinkisoljet, ja suurissa lampaannahkaviitoissaan, jotka riippuen heidän hartioiltaan lisäsivät heidän tanakkojen vartaloillensa avokkaisuutta. He olivat vahvan näköisiäkin leveine hartioineen ja pienine rintavine jalkoineen, jotka oli pistetty kiiltäviin korkeakantaisiin saappaihin, joiden kannukset kilisivät heidän kävellessään, ja puhuaksemme tytöistä, ei varmaankaan mistään muusta Unkarin maakunnasta voitu löytää heidän vertaisiaan, sellaisia kirkkaita silmiä, niin valkoisia käsivarsia ja sellaisia pieniä jalkoja, eikä mistään muusta kylästä voitu löytää tyttöjä, joilla olisi ollut niin monta värillistä hametta yllään kuin näillä. Siellä olivat esimerkiksi Sári ja Kati, puhumattakaan useista muista, joilla voi tänä pääsiäisaamuna olla yllään ainakin kolmekymmentä hametta. Ne muuttivat heidän länteensä niin leveäksi ja heidän vartalonsa niin hienoksi, että jokainen poika tunsi vastustamatonta halua kiertää käsivartensa heidän ympärilleen. Heidän pienet jalkansa olivat aivan ravassa, sillä Kisfalusta oli pitkä matka, mutta käsissään kantoivat he ylpeästi uusia punaisia kenkiään, noita tasankojen tyttöjen ilon ja onnen kapineita. Ei ainoakaan tyttö, jolla on punaiset kengät, salli niiden tahrautua likaan, vaan kantaa ne huolellisesti kirkkoon rukouskirjansa ja parhaimman nenäliinansa kanssa, ja vetää ne vasta jalkoihinsa portilla voidakseen kävellä niillä kirkkoon, muiden vähemmän onnellisten mustia kenkiä käyttävien ystävättäriensä kateudeksi.
Jokaisen asunnon ovesta tuli nyt tielle kauniita tyttöjä, jotka olivat pukeutuneet koko sunnuntaikoreuteensa. Leveät silitetyt pellavahihat kiilsivät ja kansallisväriset, punaiset, valkoiset ja viheriät nauhat liehuivat tuulessa. Kaunis huntu, joka oli sidottu niskaan suurella nauharuusulla, täydensi kuningatarmaisen pienen pään kauneutta. Tukka oli kammattu sileäksi ja letitetty kahdeksi paksuksi palmikoksi, pusero oli edestä kauniisti koruompeluin kirjailtu ja hoikan vartalon ympärille oli napitettu ahtaat liivit. Lukemattomat hameet heiluivat iloisesti tyttöjen kävellessä omituisesti lanteitaan heiluttaen, suuret kultaiset korvarenkaat, useat helminauhat ja liivien kirkkaat soljet loistivat auringossa yhtä kirkkaasti kuin kauniit silmät ja lumivalkoiset hampaat. Vanhemmilla naisilla oli hieman tummemmat puvut ja pitemmät hunnut, kirkkaanväriset huivit peittivät heidän hartioitaan ja kaikilla oli käsissään suurilla joko messinki- tahi hopeahakasilla varustetut raskaat rukouskirjat.
Kirkon portilla vaihdetaan tervehdyksiä ja siunauksia naisten istuutuessa porraskiville ja vetäessä kauniit kenkänsä likaisiin pieniin jalkoihinsa.
Isä Ambrosius ei ole vielä saapunut. Pieni kello kaikuu kumminkin jo, lähettäen kauaksi iloisia säveleitä ja kutsuen siten yksinkertaista kansaa jumalanpalvelukseen tänä kauniina pääsiäisaamuna. Muutamat naiset ovat jo menneet kirkkoon saadakseen hyvät istumapaikat karkeasti kyhätyissä puupenkeissä, joista he voivat nähdä kreivin perheineen istumassa tilavassa penkissään, sillä kreivi tulee aina pääsiäisenä tähän pieneen kirkkoon kuulemaan messua, ja tuo samalla karitsansa ja pääsiäismunansa isän siunattavaksi.
Ulkona lörpötellään yhtämittaa. Kirkkomiehiä saapuu kaikilta suunnilta eikä tervehdysten vaihdosta tahdo tulla loppuakaan.
»Tuleekohan kreivi»? kysyy eräs vastasaapunut.
»Hän tuli kyllä tänne viime vuonna, mutta en tiedä, tuleeko hän tänään», sanoi eräs nuori Bideskuty’n paimen. »Kun sivuutin päärakennuksen, odottivat vaunut ja hevoset portaitten edustalla, joten on varma, että kreivitär ja nuori neiti saapuvat».
»Jalo Ilonka on hyvin kaunis», sanoi muudan kaunis tyttö vetäessään punaisia kenkiään jalkoihinsa.
»Ei puoleksikaan niin kaunis silmissäni kuin sinä, Panna», kuiskasi eräs nuorukainen nopeasti hänen korvaansa.
»Auta minut ylös, Rezsö, äläkä puhu tyhmyyksiä. Olen varma, että jaloIlonka on aivan alttarilla olevan pyhän neitsyen näköinen».
»Mutta sinä, Panna, et ole etkä saakaan olla kenenkään näköinen. Ei ainoallakaan muulla tytöllä ole niin kirkkaita silmiä kuin sinulla», lisäsi nuorukainen auttaessaan sydämensä valittua ylös. Samalla onnistui hän painamaan suukkosen tyttönsä valkoiselle kaulalle.
»Rezsö, tiedäthän, että olen kieltänyt sinua suutelemasta minua», sanoi tyttö nyrpeästi.
»Senvuoksi juuri haluankin suudella sinua, kultaseni. Suuteleminen ei olisi ollenkaan hauskaa, jos tytöt suostuisivat siihen».
»En tanssi csárdásta kanssasi, jos vain vielä suutelet minua».
»En suutelekaan sinua äitisi nähden», kuiskasi poika, »mutta ehkä sitten jälkeenpäin».
»Hsh!» sanoi tyttö punastuen. »Tuolta tulevat kreivin vaunut. Minun on kiiruhdettava sisään, sillä muuten en saa hyvää paikkaa».
»Ja tuoltahan tuo Keményn Andráskin vihdoin tulee»! kuultiin muutamien miesten iloisesti sanovan.
Profeetta oli ennustanut oikein. András oli luottanut Csillagiin, että se kuljettaa hänet rapaisia teitä kirkkoon, ja Etelkakin saapui ratsastaen poikansa tallista otetulla varmajalkaisella hevosella.
Nuorta talonpoikaa tervehdittiin monilla »Isten hozta»-huudoilla ja parikymmentä palvelusintoista käsivartta ojentautui auttamaan Etelkaa satulasta. Andráksen sitoessa Csillagia ja sen toveria puuhun kiinni saapuivat Bideskuty’n neljän mustan hevosen vetämät vaunut kirkon portille. Hevosilla oli messinkiheloin koristetut tulipunaiset valjaat. Talonpojat siirtyivät kunnioittavasti syrjään, kun kreivitär astui vaunuista kahisevassa silkkipuvussaan, kauniiseen musliinipukuun pukeutuneen llonkan seurassa.
Kreivitär Irma oli hyvin kalpea ja riutuneen näköinen. Noissa vieläkin kauniissa kasvoissa oli uusia syviä ryppyjä ja tuon ylpeän ylenkatseellisen suunkin ympärille oli niitä vuoden kuluessa keräytynyt yhä useampia. Hän käveli talonpoikien ohi vastaten heidän kunnioittaviin tervehdyksiinsä kuin kuningatar alamaistensa kumarruksiin. Ilonka, joka oli yhtä reipas ja iloinen kuin ennenkin, hymyili kaikille kuin iloinen lapsi. Hänellä ei nähtävästi ollut vielä mitään huolia, sillä mitä hänen vanhempansa olivat kärsineetkään tuon kahdeksan kuukautta sitten tapahtuneen onnettomuuden vuoksi, eivät he olleet antaneet tyttärensä sitä huomata, ja niin ollen oli tämän elämä vielä paljasta auringonpaistetta.
András seisoi kirkon oven vieressä pitäen äitiään kädestä kiinni. Kun kreivitär nousi portaille, astuivat he syrjään, ja Etelka tunsi nopeasti, että hänen kädessään lepäävä Andráksen käsi vapisi kuin haavan lehti. Hän katsoi poikaansa ja huomasi tämän silmissä, jotka olivat kiintyneet vieressä oleviin ylhäisiin naisiin, niin toivovan hellän ilmeen, mutta kumminkin niin kaipaavan, että hänen äidin sydämensä tunsi tuskaa tämän poikansa puolesta, jonka huolia hän tuskin ymmärsi.
Kreivitär Irma oli myöskin huomannut Andráksen ja vastannut tämän tervehdykseen, mutta kun hän saapui aivan Andráksen kohdalle, pysähtyi hän hetkiseksi. Näytti siltä kuin hän sisimmässään olisi taistellut jotakin kovaa taistelua pääsemättä oikein voitolle. Sitten näytti hän tekevän nopean päätöksen ja käännyttyään nuoren talonpojan puoleen sanoi hän:
»Bideskuty’n kreivi pyysi minua sanomaan teille, että hän haluaa keskustella kanssanne, jos haluatte kunnioittaa häntä tulemalla päivälliselle luoksemme tänään jumalanpalveluksen jälkeen».
Ilonka oli pysähtynyt äitinsä rinnalle, ja hänen suuret siniset silmänsä olivat kiintyneet uteliaasti kauniiseen nuoreen talonpoikaan, joka näytti niin mahtavalta runsaasti koruompeluksin koristellussa viitassaan, hopeasolkisessa vyössään, takissaan ja pitkässä riippuvassa haikaran sulassaan, joka koristi hänen lakkiaan, jonka hän otti kunnioittavasti päästään vastatessaan kreivittären kutsuun.
»Tulen tervehtimään kreiviä», sanoi hän kumartaen.
Seuraavassa silmänräpäyksessä katosivat kreivitär ja Ilonka kirkon porstuaan.
Nyt näkyi isä Ambrosiuskin tulevan. Hän oli kohottanut kauhtanansa hyvin korkealle laihojen nilkkojensa yläpuolelle suojellakseen sitä ravalta. Kaikki menivät nyt kirkkoon, naiset oikealle ja miehet vasemmalle puolelle. Kun ensin oli katsahdettu uteliaasti jalosukuisiin naisiin, painettiin päät kunnioittavasti penkkien laitoihin ja odotettiin, että isä Ambrosius aloittaisi jumalanpalveluksen. Vaatimattomaan iän kuluttamaan messupukuun pukeutunut vanha pappi oli tullut kirkkoon kantaen pyhiä astioita, ja jokainen polvistui messun alussa kuunnellakseen uskontunnustusta. Nuoremmat seurasivat latinankielisistä rukouskirjoistaan lukemista, mutta useimmat vanhukset, joille kaikki painettu oli vielä hyvin salaperäistä, lausuivat tyynesti rukouksiaan mumisevin äänin, joka muodosti omituisen säestyksen isä Ambrosiuksen hiljaa lausutuille sanoille.
Tuo hurskas, yksinkertainen kansa kuunteli kunnioittavasti vaitiollen kirkon määräämiä sanoja ymmärtämättä niiden merkitystä, mutta uskoen kumminkin varmasti niiden ilahduttavan Jumalaa, koska isä Ambrosius ne luki, joka oli niin hyvä ja niin oppinut, ja koska heidän isänsä ja iso-isänsä ja monet sukupolvet ennen heitä olivat kunnioittaneet Jumalaa tässä samassa kirkossa tähän samaan tapaan. Silloin tällöin äänekkäästi laulettu »Per omnia saecula saeculorum», katkaisi toimituksen rauhallisen hiljaisuuden. Opettajan pieni rämisevä harmooni vastasi siihen ja sen soittajan värisevin kimein äänin laulettu »Amen» lopetti sen aina. Muuten oli kaikki kunnioittavan hiljaista. Auringon kalpeat säteet tunkeutuivat joskus pienistä ikkunoista valaisemaan vaatimattomia sanankuulijoita, ja etäisyydestä kuului virran surullinen kohina lakkaamatta ja synkästi kuin kaukainen tukahdutettu jyrinä.
Silloin ilmoitti suntion soittama pieni kello Jumalan ruumiillisen tulon kylän pieneen kirkkoon. Kaikki polvistuivat kunnioittavasti ja taivuttivat nöyrästi päänsä palvellakseen Vapahtajaa, joka isä Ambrosiuksen sanojen mukaan oli poistunut ihanasta taivaastaan yhtyäkseen tuohon valkoiseen öylättiin, jota hän piti hyppysissään. Hetkisen vallitsi kirkossa täynnä uskonnollista pelkoa oleva hiljaisuus, ja kun tuo pieni kello lakkasi soimasta, uskalsivat vain muutamat katsoa alttariin, jolla olevalla valtaistuimella Jumala nyt todellakin istui.
Jumalanpalveluksen kuluessa katsoi Etelka usein poikaansa, joka oli polvistunut erään vasemmalla puolella olevan kivipilarin viereen, ja huomasi, että tämä huolimatta jumalallisesta toimituksesta oli kiinnittänyt tummat silmänsä uneksivasti aivan muualle kuin alttariin. Hän oli ristinyt käsivartensa lujaan rinnalleen, ja kerran, kun kalpea auringonsäde tunkeutui pienestä ikkunasta ja valaisi erään kultakiharaisen pään, joka oli kumartunut kunnioittavasti rukouskirjan yli, ilmestyi kyynel hänen silmäänsä ja valui hitaasti hänen ruskealle poskelleen. Etelka näki, ettei hän rukoillut, vaan ainoastaan katsoi tuohon yhteen suuntaan niin kaihoisasti ja ikävöiden, että Etelkakin tunsi silmänsä täyttyvän kyynelillä. Isä Ambrosius oli alkanut laulaa »Ite! Missa est!» Pieni seurakunta alkoi vähitellen poistua, kokoutuakseen kirkon edustalle, johon suuren akasiapuun juurelle oli asetettu lumivalkoisella liinalla peitetty pöytä. Sille oli ladottu vasta teurastettujen lampaiden reisiä, munia, voita, juustoja ja savustettuja liikkiöitä odottamaan isän siunausta.
Osa tuosta tämän hedelmällisen maan tuottamasta runsaudesta oli aiottu hyvälle isä Ambrosiukselle ja osa taasen köyhille ja vaivaisille, jotka eivät enää kyenneet tekemään työtä. Ylpeästi vertasi jokainen toimelias talonemäntä omia pääsiäismuniaan naapurien tuomiin ja totesi juustonsa valkoisuuden ja voinsa kermarikkauden.
Pöydän keskellä olevassa suuressa hopeamaljassa oli kokonainen paistettu karitsa, jonka kreivi oli lähettänyt siunattavaksi. Vaatimattomampien talojen värjätyt munat ja muut pienemmät tuotteet oli asetettu yksinkertaisille savilautasille tahi kaislakoreihin.
Seurakuntalaiset kokoutuivat pieneen kirkkotarhaan ja välittämättä liasta ja tomusta polvistuivat he kuuntelemaan noita liikuttavia rukouksia Jumalan siunauksen hankkimiseksi maan ensimmäisille hedelmille. Tarhan keskelle oli levitetty matto kreivittärelle ja llonkalle, ja heidän ympärilleen polvistuivat maalauksellisiin ryhmiin kaikki kauniit talonpoikaistytöt ja päivettyneet nuorukaiset.
Isä Ambrosius seisoi pöydän takana levitetyin käsivarsin ja kunnioittavasti taivaaseen päin luoduin katsein rukoillen siunausta. Aivan hänen vieressään heilutteli pieni suntio suitsutusastiaa, josta levisi suloista ja läpitunkevaa myrhan tuoksua ilmaan. Aurinko oli nyt saavuttanut täydellisen valovoimansa ja sen keskipäivän säteet panivat märän maan kovasti höyryämään ja muuttivat jokaisen ruohokossa piilevän sadepisaran kirkkaaksi timantiksi. Kaukaa kuuluva joen kumea kohina säesti surullisesti isä Ambrosiuksen kuiskaten lausuttuja rukouksia.
Levitettyään kätensä kaikkien edessään olevien tavaroiden yli pyysi kunnioitettava isä Jumalaa siunaamaan nämä maan ensimmäiset hedelmät, ja kun hän oli lopettanut, pirskoitti hän pyhää vettä jokaiseen munakoriin ja jokaiseen karitsanpaistiin heiluttaen samalla suitsutusastiaa niiden yläpuolella. Hänen vanhat ystävälliset kasvonsa loistivat kunnioituksesta ja syvästi kiitollisena ylisti hän Luojaa tämän onnellisen maan runsaista hedelmistä. Kun viimeinen rukous oli lausuttu ja kaikki olivat toistaneet »Amen», sanoi pappi lopuksi seurakuntalaisilleen:
»Lapseni, nyt kun olemme kiittäneet Jumalaa kaikista hänen antamistaan hyvistä lahjoista, ja rukoilleet hänen siunaustaan kevään ensimmäisille hedelmille, pyydän teitä yhtymään kanssani lämpimään rukoukseen, että taivaallinen isämme armossaan tukahduttaisi vihansa rakastamaamme Heven maakuntaa kohtaan ja pakottaisi Tarnan veden palaamaan uomaansa takaisin jälleen. Meidän on rukoiltava Jumalaa, että hän hyvittäisi onnettomuuden, joka aiheuttaa niin paljon huolta Bideskuty’n, Kisfalun ja Zárdan herralle, jolla oli jo niin paljon vaikeuksia viime vuonna, jolloin tuo kauhea tulipalo hävitti hänen satonsa. Sanokaamme kaikki sydämestämme 'Isämme' ja sitten kolmasti 'Kuule meitä Maria', niin silloin pyhä neitsyt rupeaa jumalallisille poikineen toimimaan jalon kreivin hyväksi».
Nämä yksinkertaiset rukoukset toistettiin kunnioittavasti, kuten isä Ambrosius oli tahtonutkin, sillä kaikki olivat todellakin suruissaan nähdessään tulvan hävittävän tätä kaunista maata; ja nuo molemmat jalosukuiset naiset olivat näyttäneet niin surullisilta jumalanpalveluksen kestäessä, että heidän kärsimisensä tyhmyyksien tähden, joille he eivät voineet mitään, tuntui kovalta.
Kuultuaan isä Ambrosiuksen kehoituksen oli kreivitär synkistynyt. Hänen ylpeytensä kapinoi tällaista heidän vuokseen lausuttua nöyrää rukousta vastaan, semminkin, kun sen teki kansa, jota hän suuresti halveksi. Hän ei halunnut tunnustaa Jumalallekaan, että onnettomuus oli uskaltanut lähestyä Bideskuty’n ylimyksellistäkin huonetta.
András yhtyi sydämestään näihin vaatimattomiin rukouksiin, sillä hän yksinään kaikista näistä läsnäolevista ymmärsi melkein täydellisesti sen onnettomuuden suuruuden, jonka peloittava tulva oli aiheuttanut Bideskuty’n kreiville. Hän rukoili lujasti uskoen, ettei tämä onnettomuus tuota minkäänlaisia vaikeuksia tuolle suloiselle olennolle, joka oli luotu vain iloa varten.
Viimeinen »Amen» lausuttiin ja isä Ambrosius meni kirkkoon riisumaan yltään messukaapunsa. Kaikki nousivat seisoalleen jutellen kuiskaillen keskenään kunnioituksesta noita molempia ylhäisiä naisia kohtaan, jotka odottivat vaunujaan. Etelka tuli poikansa luo, sillä hän tunsi epämääräisesti olevansa hieman levoton hänen vuokseen. Tuon salaisen kärsimyksen ilme näkyi nyt selvemmin Andráksen kasvoissa, ja pari kertaa oli Etelka kuulevinaan jonkunlaisen tahdottoman huokauksen, kuin hänen sydämensä taakka olisi ollut liian raskas hänen voimilleen.
Kreivitär ei alentunut puhumaan hänelle enää. Hän nousi vaunuihin Ilonkan kanssa ja ajoi tiehensä jättäen Andráksen omaksi huoleksi tulla jäljessä niin hyvin kuin hän vain voi. Hänen miehensä oli halunnut puhutella talonpoikaa, ja se oli jo tarpeeksi suuri kunnia tälle, jalon kreivittären tarvitsematta sitä enää puheillaan lisätä.
»Et suinkaan aio jäädä sinne päivälliselle, András?» kysyi Etelka levottomasti.
»Älä pelkää sellaista, äiti», vastasi András. »Haluan vain saada selville, mitä hän haluaa, ja tulen kotiin, ennenkuin Sári ja Kati saavat päivällisen valmiiksikaan. Sinun on annettava Dandárin kävellä kotiin. Koska en tule kanssasi, on sinun siten turvallisempi matkustaa».
Hän siveli kädellään silmiään kuin karkoittaakseen pois jonkun itsepäisen unelman. Sitten hän suuteli äitiään ja nosti hänet satulaan. Sári ja Kati kävelivät hevosen rinnalla kantaen punaisia kenkiään, ja Keményn András katsoi noita kolmea naista niin kauan kuin he hävisivät näkyvistä.
Kaikki muutkin olivat jo poistuneet kirkkotarhasta. Muutamat kauniit tytöt katsoivat ikävöiden rikkaaseen talonpoikaan, joka oli niin alakuloinen tänään. Vähitellen muuttuivat kirkon portaat ja sitten kylän valtakatu autioiksi, sillä kaikki olivat menneet kotiinsa syömään noita munia ja lihaa, jotka Jumala oli erityisesti siunannut. Isä Ambrosiuskin kiiruhti jo tuolla kaukana pappilaan kantaen kauhtanansa liepeitä. Jokaisesta raollaan olevasta ovesta kuului iloista naurua, ja viipyessään kirkkotarhassa huomasi András muutamia suutelevia parejakin. Taivaalta kuului juuri lämpimistä maista kotiinsa palaavien haikaroiden surullisia huutoja, kun ne hakivat viimevuotisia hylättyjä pesiään. Kaikki puhui ilosta, kotionnesta, nuoruudesta ja rakkaudesta, ja András kääntyi huoaten Csillagin puoleen ja suuteli tuota kaunista eläintä suurien ystävällisten silmien väliin.
Sykkivin sydämin astui András vielä kerran tuon talon kynnyksen yli, jossa hänen ylpeyttään oli niin syvästi loukattu. Hän ei ollut käynyt siellä sen jälkeen kuin nuo tytön kasvot olivat lamauttaneet hänen kostavan kätensä, joka oli ollut valmis antamaan lyönnin lyönnistä. Nyt hän arvaili, mitä tuolla ylpeällä kreivillä oli hänelle sanottavaa. Oli tietysti selvää, että se oli jotakin hyvin tärkeätä, sillä muuten ei kreivitär olisi pysähtynyt puhuttelemaan häntä. András luuli, että kreivillä oli esitettävänä hänelle joku pyyntö, jonka hän ylpeydessään oli lykännyt päivästä päivään, kunnes sitä ei enää voitu siirtää.
Jánko oli odottanut Andrásta portilla, toinen palvelija oli ottanut huostaansa Csillagin ja sitten oli tuo vanha palvelija opastanut Andráksen tuohon samaan huoneeseen, jossa tuo viimeinen myrskyisä keskustelu oli tapahtunut.
Kun Jánko avasi oven päästääkseen Andráksen sisään, istui Bideskuty’n kreivi siellä tupakoiden. Talonpoika totesi kumminkin tullessaan huoneeseen, että kreivi otti nyt kuitenkin piipun suustaan ja sanoi: »Isten hozta»! ja viittasi samalla tuoliin.
András huomasi heti, miten suuresti Bideskuty oli muuttunut vuodessa. Hän näytti jo kokonaan vanhentuneelta, vaikka hänen hiuksensa eivät olleet sen harmaammat eikä hänen vartalonsa vähemmän suora. Hänen iloisuutensa näytti kokonaan kadonneen. Hänen silmiensä ympärillä oli huolten uurtamia ryppyjä ja pari syvää sellaista oli ilmestynyt otsaankin. András tunsi olevansa hyvin pahoillaan tuon miehen vuoksi, joka näytti saaneen kärsiä äärettömästi tyhmyyksiensä tähden.
»Olitte ystävällinen, kun tulitte», aloitti Bideskuty hieman hermostuneesti.
»Tulin tänne teidän korkeutenne käskystä. Miten voin teitä palvella»?
»Ettekö ole jo arvannut sitä kuullessanne Tarnan kohisevan pelloillani»?
»Tiedän teidän korkeutenne olevan menettämäisillään paljon, kuten viime vuonnakin. En muista nähneeni näin suurta tulvaa sen jälkeen kuin olin poika».
»Häviöni on suurempi kuin ehkä luulettekaan».
»Olen maanviljelijä, teidän korkeutenne», sanoi András vaatimattomasti.»Tiedän jokaisen hehtaarin arvon tasangolla».
Bideskuty luuli, että András tarkoituksellisesti kiersi seikkaa, josta Hän olisi halunnut puhua. Hän ei ollut milloinkaan ollut näin suuressa pulassa, miten aloittaa, sillä eihän hänen ennen milloinkaan ollut tarvinnut pyytää keneltäkään mitään. Mutta nyt oli hänen kumminkin pakko turvautua mieheen, joka oli hänen mielestään niin paljon alhaissyntyisempi, mutta jota hän ei kuitenkaan jostakin syystä voinut kohdella niinkuin juutalaista Rosensteinia.
András odotti tyynesti, kun Bideskuty kuivasi otsansa ja tupruutteli suuria savuja piipustaan.
»Ovatko Kisfalussa kärsimänne vahingot hyvinkin suuret»? kysyi hän vihdoin.
»Kuten teidän korkeutenne tietää, on Kisfalulle kuuluvia peltoja sillä suunnalla hyvin vähän. Muutamat maissivainioni ovat kyllä joutuneet tulvan valtaan, mutta mitään vakavampaa häviötä ei niistä koidu».
»Teitä aina onnistaa», sanoi Bideskuty kateellisesti.
»Maailmassa on muitakin suruja kuin viljan menettäminen», vastasiAndrás tyynesti.
»Tuo johtuu kokonaan siitä, kuinka paljon kukin menettää», sanoi Bideskuty jo hieman kiivaammasti. »Jos te, kuten minä, olisitte menettänyt pari runsasta satoa omatta syyttänne niin, ettei teille olisi jäänyt senkään vertaa, että voisitte kylvää seuraavana vuonna, niin mitä silloin sanoisitte? Jos jokainen maakappaleenne olisi kiinnitetty sen arvoa suuremmasta rahamäärästä, josta on maksettava paljon suurempi korko kuin maa tuottaakaan, niin millaisiin toimenpiteihin silloin ryhtyisitte? Jos koko talonne, jossa seitsemän vuosisadan aikana kaikki esi-isänne ovat syntyneet ja kuolleet, alkaisi vähitellen siirtyä vieraan käsiin, niin mitä silloin tekisitte? Silloin, Keményn András, olisi teillä suruja, jotka olisivat kovempia kuin ihminen jaksaa kantaa».
»Niin olisikin, teidän korkeutenne», sanoi András ystävällisesti, »mutta eiväthän asianne, Jumalalle kiitos, ole vielä noin peloittavan huonolla kannalla. Kukaan ei tiedä, paremmin kuin minä, miten suurista rahamääristä maanne on kiinnitetty, mutta mieleeni ei ole juolahtunutkaan ahdistaa teitä, niin mielelläni kuin nimittäisinkin tuota kappaletta omakseni, jossa olen syntynyt ja kasvanut. Puhuitte korosta», lisäsi hän vielä hyvin ystävällisesti, »mutta kuinka paljon tahansa lienettekään kärsinyt näissä molemmissa onnettomuuksissa, tuottaa maanne kumminkin, Jumalalle kiitos, niin paljon, että voitte ruokkia perheenne ja kaikki palvelijanne, ja maksaa koron saamistanne rahoista. Ja puhuaksemme näistä rakennuksista, niin kuka niitä uhkaa? En ainakaan minä. En omista niihin mitään kiinnitystä enkä ole suostunut ottamaan niitä varmuudeksi lainatessani rahoja Bideskuty’n maita vastaan».
»Käytätte hyvin kauniita sanoja», sanoi Bideskuty kärsimättömästi, »ja kumminkin sanoitte äsken tietävänne jokaisen hehtaarin arvon tasangolla. Aiotteko valehdella saneessanne minun noista muutamista pelloista, jotka eivät ole tulvan alla, saavan niin paljon vehnää, että voin maksaa teille nuo vaatimanne sadat ja tuhannet mitalliset, ja kumminkin ruokkia itseni, perheeni ja kaikki palvelijani»?
»Pelkään teidän korkeutenne laskevan huonosti, sillä teidän vuosittain minulle maksamanne vehnämitalliset tuosta kahdeksansadanviidenkymmenentuhannen floriinin lainasta, jonka kaikkiaan olen teille antanut, eivät tee yhteensä kuin parikymmentätuhatta mitallista, ja…»
»Näytätte itse olevan huono laskija, enkä minä», vastasi Bideskuty, »sillä maksan teille enemmän kuin kymmenen kertaa tuon määrän, lukuunottamatta noita tuhansia nautoja…»
»Teidän korkeutenne», sanoi András tyynesti, »älkäämme antako mielikuvituksemme viedä meitä enää harhaan. Saan teidän korkeudeltanne vuodessa rahoilleni niin paljon korkoa luonnossa, ettei se vaihdettuna rahaksi tee muuta kuin kolme tahi neljä floriinia sadalle. Olette itse allekirjoittanut taskussani olevat paperit, eikä pyytämäni korko ole ollut ollenkaan suuri, vaan päinvastoin hyvin kohtuullinen. Jos olisin kiskonut tuollaisen äärettömän koron, josta puhuitte, olisin voinut jo aikoja sitten pakottaa teidät luopumaan Kisfalusta, jonka omistaminen on elämäni unelma. En ymmärrä koronkiskomista, ja senvuoksi olenkin vielä vuokraaja enkä maan omistaja».
»Ettekö tunne koronkiskomista, mies»? sanoi Bideskuty raivoissaan. »Oletteko juovuksissa, vai hulluko olette? Uneksinko, vai valehteletteko te? Eikö tuo verenimijä, tuo välittäjänne Rosenstein, vie minulta joka vuosi koroiksi melkein parisataatuhatta mitallista vehnää, neljäsataa parhainta nautaani, tuhat lammasta ja karitsaa, ja lihavimmat hanheni ja kanani? Sanoen toimivansa teidän puolestanne ei hän suonut minulle lepoa eikä lykkäystä, vaan saapui luokseni noin viikon kuluttua tuosta kauheasta tulipalosta ja vaati minulta nuo muutamat eläimet, jotka olivat pelastuneet liekeistä, ja uhkasi sanoa lainan irti, ellen luovuta hänelle noita muutamia vilja-aumoja, jotka säästyivät noilta kirotuilta murhapolttajilta ja joista olisin saanut ainoat siemeneni seuraavan vuoden kylvöön. Luovutettuani ne pakosta, tarjosi hän ne minulle takaisin hävyttömästä hinnasta luvaten lainata minulle rahat, joilla voin ostaa ne vielä suunnattomampaa korkoa vastaan kuin ennen».
Tuo onneton mies vaipui hengästyneenä tuoliinsa kätkien kasvonsa käsiinsä. Kun hän huomasi oman tyhmyytensä ja uhkaavan vararikon, unohti hän kokonaan ylpeytensä ja paremmuutensa. Kaikki näytti niin toivottomalta kuin hän olisi ollut verkkoon sotkeutunut lintu, joka taistelee turhaan sitä kaikilta suunnilta ahdistavia verkonsilmiä vastaan. András oli kalvennut hirveästi ja kuunnellut alussa Bideskuty’n raivonpurkauksia kuin hullun huutoja. Mutta sitten huomasi hän vähitellen miehen katkonaisesta puheesta ja vihan, nyyhkytysten ja jonkunlaisen vetoamisen värisyttämästä äänestä, että Bideskuty puhui vain katkeraa totuutta. András tunsi epämääräisesti, että oli tehty joku ennenkuulumaton vääryys, jonka uhriksi tuo herkkäuskoinen mies oli joutunut, vääryys, joka oli suoritettu hänen — Keményn Andráksen — nimessä, hänen, joka oli aina kunnioittanut omaa oikeamielisyyttään kuin Jumalan puhtautta.
Vapisevin käsin haki hän taskustaan Bideskuty’n allekirjoittamat paperit ja tutki niitä niin levottomasti kuin hän olisi toivonut niiden voivan selittää tämän kauhean salaperäisyyden.
»Teidän korkeutenne», sanoi hän niin tyynesti kuin suinkin pitkän väliajan jälkeen, »luullakseni emme ymmärrä vieläkään toisiamme. Tässä kaikessa tuntuu olevan joku kauhea salaperäisyys, jonka Rosenstein luultavasti voi selittää. Koetammeko selvittää nämä asiat keskenämme ensin, ennenkuin käskemme häntä kertomaan, millainen osa hänellä on tähän arvoitukseen».
Bideskuty oli onnistunut vielä kerran hillitsemään itsensä. Kun hän katsoi velkojansa kasvoihin, jotka näyttivät niin ystävällisiltä ja rehellisiltä, kuiskasi hänen sydämensä kerrankin hänen elämänsä aikana, että hän luopuisi ylpeydestään ja luottaisi tuohon mieheen, jota hän koetti halveksia; ja tehden vilpittömän liikkeen ojensi hän kätensä hänelle.
András puristi sitä ja sanoi:
»Teidän korkeutenne on nyt ilmoitettava minulle niin selvästi kuin suinkin, kuinka paljon luulette olevanne velkaa minulle».
»En voi sanoa teille, montako mitallista vehnää olen maksava, mutta tiedän teidän lainanneen minulle yhdeksänsataaviisikymmentätuhatta floriinia».
»Ei, teidän korkeutenne, vaan ainoastaan kahdeksansataaviisikymmentätuhatta».
»Mutta niitähän on neljä lainaa».
»Vain kolme, herra kreivi».
»Kolmesataatuhatta Kisfalua, kolmesataatuhatta Bideskuty’a, kaksisataaviisikymmentätuhatta Zárdaa ja satatuhatta tätä rakennusta, puutarhaa, ulkohuoneita ja muita läheisyydessä olevia rakennuksia vastaan».
»Tuossa viime lainassa en ole osallinen. Ne eivät ole minun rahojani.Milloin teidän korkeutenne sen otti»?
»Pari päivää tulipalon jälkeen viime syyskuussa».
»Ilmoittiko Rosenstein rahojen tulevan minulta»?
»Kun juutalaiset lainaavat rahoja, puhuvat he aina omasta köyhyydestään ja ilmoittavat jonkun varakkaan ystävän, joka on todellinen lainaaja. En uskonut tuota juttua ensimmäisiä lainoja ottaessani, mutta sitten myöhemmin kuin ilmoititte rahojen tulevan teiltä, en sitä milloinkaan enää kysellytkään».
»Ymmärrän. Teidän korkeutenne, olkaa hyvä ja jatkakaa.»
»En tiedä tarkasti, paljonko korkoa olen suostunut maksamaan. Tuo saastainen juutalainen pakotti minut aina allekirjoittamaan jonkun paperin, niinkuin ei unkarilaisen aatelismiehen sana olisi tuollaisen paperin arvoinen».
»Minulla on nuo paperit täällä», sanoi András. »Onko tämä teidän korkeutenne nimikirjoitus»?
Bideskuty katsahti papereihin, jotka Kemény ojensi hänelle.
»Kyllä tuo on kirjoitustani».
»Muistaako teidän korkeutenne varmasti koron, jonka olette suostunut maksamaan»?
»En varmasti, mutta…»
»Oliko määrä jotensakin tällainen?» sanoi András alkaen lukea paperista: »Olen teille velkaa kolmesataatuhatta floriinia kullassa. Maksan siitä, kunnes suoritan sen kokonaan, korkoa joka vuosi sata nautaa, joiden joukossa pitää olla kymmenen sonnia ja yhdeksänkymmentä lehmää, viisituhatta mitallista vehnää ja…»
Bideskuty pudisti päätään.
»Tuosta ensimmäisestä lainasta olen maksanut nyt joka vuosi viiden vuoden kuluessa korkoa viisikymmentätuhatta mitallista vehnää, parisataa nautaa ja lammasta tietämättä ollenkaan, miten paljon siipikarjaa vielä lisäksi».
»Mutta miksi, teidän korkeutenne, kun olette suostunut maksamaan ainoastaan viisituhatta mitallista vehnää ja sata nautaa»?
»Ilmoitan teille, että kun Rosenstein vaati tuon suunnattoman koron ystävänsä puolesta, ystävän, jota epäilin teiksi, ei hän luovuttanut minulle noita rahoja, ennenkuin allekirjoitin hänen kirotut paperinsa ja lupasin maksaa tuon hävyttömän koron».