»Paperit! Oliko niitä sitten useampikin»?
»Oli. Lainatessani rahoja allekirjoitin aina kaksi paperia, En muista oikein tarkasti…» sanoi Bideskuty toivottomasti ja epävarmasti.
»Mutta teidän armonne kai näki, mihin kirjoititte? Kai te luitte paperit läpi ennen allekirjoittamistanne»?
»Vieköön piru kaikki sellaiset vehkeet! En katsahtanutkaan niihin, sanon sen teille»!
»Ette katsahtanutkaan niihin»!
András oli suuresti järkytetty. Hänen huolellisesta ja toimeliaasta talonpoikaismielestään tuntui tuollainen laiminlyönti jo rikokselliselta. Selvästi oli juutalaisen ollut helppo saada tuo huoleton tuhlari suostumaan mihin tahansa, joka näytti olevan niin kokonaan tietämätön kaiken tuon arvosta, jonka hän satunnaisesti oli luovuttanut toiselle muutamin kynän vedoin välittämättä katsahtaakaan siihen, johon hän oli kirjoittanut nimensä. Andráksesta tuntui se ensin niin luonnottomalta, että hän hetkisen epäili, pelasiko Bideskuty jotakin niin ovelaa peliä, etteivät hänen talonpoikaisaivonsa sitä kyenneet käsittämään. Mutta Bideskuty näytti niin hämmästyneeltä itsekin, niin kiusatulta ja toivottomalta, että András tunsi todellakin olevansa pahoillaan hänen puolestaan.
»Miksi halusi teidän korkeutenne puhutella minua tänään»?
»Pyytääkseni, teitä alentamaan hieman noita korkoja», sanoi Bideskuty hermostuneesti. »Luulin teidän helposti voivan sen tehdä menettämättä paljonkaan.»
»En ole milloinkaan, herra kreivi, menetellyt niin kunniattomasti, että olisin harjoittanut tuollaista koronkiskomista teitä kohtaan», sanoi András hymyillen. »Silloin olisin täydellisesti ansainnut tuon iskun päähäni kahdeksan kuukautta sitten, jonka arpi vieläkin näkyy. Huomaan nyt selvästi, että tuo kirottu juutalainen on käyttänyt rahojani ja nimeäni mitä rikollisinpaan koronkiskomiseen, enkä voi olla sanomatta — teidän korkeutenne suokoon minulle sanani anteeksi — että olette antanut ryövätä omaisuuttanne anteeksiantamattoman välinpitämättömästi».
»Mitä voinkaan tehdä, sillä tarvitsin rahaa».
»Teidän korkeutenne tietää parhaiten, mihin sitä tarvitsitte. Noista rahoista ei ole minkäänlaista hyötyä, ja teidän korkeutenne saa nyt kärsiä suuresti onnettomien päähänpistojensa vuoksi».
»Teillä ei ole mitään oikeutta puhua minulle tuolla tavoin, sillä tekojani ei tarvitse kenenkään arvostella, ei ainakaan sellaisten kuin te…»
»Älkäämme riitautuko jälleen, jalo kreivi», sanoi András, joka tällä kertaa oli päättänyt olla menettämättä malttiaan. »Koettakaamme mieluummin tuumia, miten parhaiten voin auttaa teidän korkeuttanne. Tietysti voin riistää tuolta kirotulta juutalaiselta nuo toiset paperit, jotka olette antanut lainoista, joita ette todellisuudessa ole saanutkaan minulta».
»Mitä aiotte tehdä niille»? kysyi Bideskuty hieman epäilevästi vieläkin.
»Aion hävittää ne», vastasi András vaatimattomasti. »Onnettomuudeksi en voi pakottaa Rosensteiniä luovuttamaan teille takaisin kaikkia teiltä vaatimiaan korkoja. Voin peloittaa hänet kyllä melkein kuoliaaksi», lisäsi hän, »mutta luullakseni ei siitä olisi mitään hyötyä».
»Tuo ei ole kaikista pahinta», sanoi Bideskuty huoaten, »sillä mennyt on aina mennyttä. En voi maksaa tuon viimeisen lainan korkoja enkä lyhentääkään sitä, ja teidän ja Rosensteinin suoma lykkäysaika loppuu tämän viikon kuluessa. Minulla ei ole enää äyriäkään, kaikki paras maani on tulvan alla, karjani ei ole tointunut tuon kauhean syyskuun yön jälkeen ja kaunis Bideskuty’n päärakennus, jossa olen syntynyt ja jossa olen toivonut saavani kuolla, joutuu vieraiden käsiin — joko teidän tahi Rosensteinin —» lisäsi tuo mies-raukka ollen valmis jälleen menettämään toivonsa. »Minusta on se melkein sama, karkoittaako minut kotoani juutalainen vaiko talonpoika».
»Teidän korkeutenne ei siis muista, mitä tuossa paperissa oli, jonka annoitte vastineeksi näistä rakennuksista».
»Sanoinhan teille jo, etten lukenut noita allekirjoittamanhan! papereita».
»Niin, kuulin sen», sanoi András kärsimättömästi huoahtaen, »mutta kai teillä kuitenkin on selvillä, kuinka paljon nyt olette velkaa tuosta viime lainasta ja sen koroista»?
»Tiedän saaneeni satatuhatta floriinia, josta minun on maksettava suunnaton korko. En ole kumminkaan maksanut siitä mitallistakaan vehnää enkä nautaakaan, ja nyt kun koko satoni on tulvan alla, en voi maksaa sitä milloinkaan enkä muitakaan velkojani teille».
»Velastanne minulle puhumme sitten myöhemmin kuin olemme tyydyttäneet Rosensteinin ja vapauttaneet teidät varmasti hänen kynsistään. Minulla ei ole rahoja mukanani tänään, mutta menen puhuttelemaan häntä huomenna ja tarkastan samalla nuo paperit. Voimme ainoastaan rukoilla, herra kreivi, että saan ne haltuuni kohtuullisesta korvauksesta. En ole tehty rahasta», lisäsi András hymyillen, »kuten teidän korkeutenne on usein sanonut, mutta Jumalalle kiitos kumminkin, minulla on vielä sen verran, että voin pitää teidät velallisenani ottamatta huomioon näitä rakennuksia, sen sijaan, että olisitte velkaa juutalaiselle. Voin luvata teidän korkeudellenne varmasti, etten milloinkaan tule kovistamaan teitä koroista».
Bideskuty näytti tuskin uskovan korviaan kuullessaan millaisen äärettömän palveluksen tuo nuori talonpoika näin tyynesti tarjoutui tekemään hänelle. Viimeisten kuukausien kuluessa oli hänen tilansa tuntunut niin toivottomalta ja hän oli ollut niin kovasti pahoillaan välttämättömältä näyttävän vararikkonsa vuoksi, että tämä toivonsäde, jonka tuo mies niin vaatimattomasti hänelle näytti, tuntui liian heikolta läpäistäkseen hänen alakuloisuutensa raskaan vaipan.
»Vaikka vaaditte kuinka pienen koron tahansa», sanoi hän alakuloisesti, »en voi maksaa sitä nyt, kun tuli ja vesi hävittävät vuoroin omaisuuttani».
»Sanoin jo teidän korkeudellenne, etten aio kovistaa teitä».
»Haluatteko nöyryyttää minut tarjoamalla minulle omaisuuksia»? kysyiBideskuty äreästi.
»En halua nöyryyttää ketään, en vertaisiani talonpoikiakaan,» sanoi András yhtä ylpeästi kuin Bideskuty’kin, ja suoristi pitkän ruumiinsa täyteen pituuteensa katsoen kreiviä suoraan silmiin. »Teidän korkeutenne on pyytänyt apua minulta ja itse tiennette parhaiten, voitteko ottaa sen vastaan menettämättä arvoanne omissa silmissänne».
»Koska tiedän teidät velkojakseni, pyydän ainoastaan lykkäystä. En ymmärrä, miksi haluatte luopua rahoistanne auttaaksenne minua».
»Olen vain yksinkertainen mies, herra kreivi», sanoi András kuvaamattoman surullisesti. »Rakkaalla äidilläni ja minulla on tarpeeksi varoja elääksemme ja elättääksemme kaikki muutkin, jotka ovat avun tarpeessa. En halua koota, ja meidän kaikkien on koetettava auttaa toisiamme täällä kauniilla tasangollamme, että se pysyisi niin hedelmällisenä ja rikkaana kuin Jumala on sen luonut».
Bideskuty oli nojannut kyynärpäänsä pöytään ja painanut päänsä käsiinsä niin, ettei talonpoika voinut nähdä, kuinka syvästi tämä nykyinen tilanne häneen koski ja kuinka hän tunsi olevansa nöyryytetty ollessaan niin auttamattomasti sidottu tuohon alhaissyntyiseen mieheen, joka läksytti häntä tyynesti ankarammin kuin kukaan muu milloinkaan ennen. Hän oli kuin piiskoja saanut lapsi, ja hän ummisti vielä itsepäisesti silmänsä tuolta tosiasialta, ettei mikään muu kuin hänen oma tyhmyytensä ollut vienyt häntä vararikon partaalle. Hän syytti yhä vieläkin kohtalon säälimätöntä kättä kärsimistään onnettomuuksista.
Molemmat miehet vaikenivat pitkäksi ajaksi. András odotti, kunnesBideskuty tyyntyi, ja sanoi sitten:
»Antaako teidän korkeutenne minulle luvan mennä tapaamaan Rosensteinia huomenna»?
»Kyllä, kyllä!» sanoi Bideskuty nopeasti. »Olen teille suuresti kiitollinen, ystäväni, todellakin hyvin kiitollinen. Teidän ei tarvitse olla ollenkaan peloissanne, sillä maksan pian takaisin rahanne, joista saamanne varmuudet ovat mainiot. Tulevana vuonna panen myllyni käyntiin ja…»
»Voimme helposti keskustella tuosta myöhemminkin», sanoi András hiljaa. »Jos teidän korkeutenne suo minulle anteeksi, lähden nyt, sillä äitini odottaa minua pääsiäispäivälliselle, ja Kisfaluun johtavat tiet ovat melkein pohjattomat».
»Tietysti, tietysti!» sanoi Bideskuty hermostuneesti. »Mutta ettekö halua syödä päivällistä kanssamme, minun kanssani — tarkoitan? Tietysti tulee kreivitärkin…»
András katsoi melkein huvitettuna tuohon mies-raukkaan, joka koetti suoriutua tästä hänelle selvästi hyvin vastenmielisestä kutsusta. Hän oli tarpeeksi viisas ymmärtääkseen, miten vastenmielinen vieras hänestä todellisuudessa tulisi jalon kreivin pöytään, ja liian ylpeä käyttääkseen hyödykseen Bideskuty’n kiitollisuudenvelkaa häntä kohtaan. Hän oli noussut seisoalleen ja suuressa viitassaan näytti hänen harteikas pitkä vartalonsa kasvavan ylpeydessään tuota onnetonta seitsemän vuosisadan vanhasta suvusta polveutunutta aatelismiestä korkeammalle.
»Kiitän teidän korkeuttanne», sanoi hän, »mutta jos sallitte, menen kotiini syömään päivällistä äitini kanssa. Molemmat pienet palvelijattareni tulisivat niin surullisiksi, jos he näkisivät tuolini tyhjäksi pääsiäisenä, enkä halua mitenkään estää jaloa kreivitärtä syömästä siunattua lihaa kanssanne, herra kreivi».
»Tuletteko luokseni huomenna sitten kuin olette puhutellutRosensteiniä»? kysyi Bideskuty nähtävästi hyvin huojentuneena.
»Tuon teille varmasti paperit aivan heti. Olette iloinen saadessanne hävittää ne», sanoi András valmistautuen lähtemään.
Bideskuty epäröi hetkisen. Vieras, joka oli tullut avuksi silloin kun kaikki näytti olevan jo mennyttä ja joka oli estänyt melkein välttämättömän vararikon, oli poistumaisillaan. Vierasvaraisuuden lait käskivät varmasti, että hänet oli saatettava portille, ja määräsivät, että isännän oli ojennettava hänelle jäähyväismalja ennen lähtöä.
András siirsi viittansa oikeaan asentoon leveille hartioilleen, veti vyönsä tiukempaan, otti lakkinsa ja kumarsi Bideskuty’n kreiville. Gyuri ojensi kätensä, jota talonpoika puristi ensin hieman epäröityään. Sitten hän poistui ja hänen askeltensa ääni kuului lämpiön kivilattialta. Vanha Jánko ojensi Andrákselle jäähyväismaljan, jota András ei kumminkaan tyhjentänyt. Toisen kerroksen ikkunasta katsoi Bideskuty velkojaansa hämmästynein ilmein, voimatta oikein ymmärtää tämän käyttäytymistä.
Kukaan kyläläinen ei oikein tiennyt, miten juutalainen Rosenstein eli, eikä kukaan voinut kehua käyneensä tuossa pienessä rakennuksessa, jossa hän oli asunut jo neljännesvuosisadan. Hänellä ei ollut palvelijaa eikä palvelijatarta, joten hänen oli pakko tehdä kaikki työt itse — paistaa paistinsa ja hoitaa kanansa, joita hänellä oli muutamia talonsa takana olevassa puutarhassa, ja lypsää lehmänsä, joka oli kaunis Keményn Andrákselta ostettu maidonantaja Kisfalun karjasta. Joka lauantai oli kumminkin Darázsin Laczin äidin Rosan mentävä sinne toimittamaan kaikki askareet, sillä silloin, vaikka hän ei voinut mennäkään synagogaan, jollaista temppeliä ei ollut lähempänä kuin Gyöngyösissä, vietti hän kuitenkin sunnuntainsa hyvin määräysten mukaan pysytellen koko päivän huoneessaan tekemättä mitään, lukuunottamatta aterioimista. Rosa keitti ruoan hänelle ja sai joka lauantai palkakseen vaivoistaan noin parikymmentä penniä.
Keményn András katsoi seuraavan päivän iltapäivällä hieman epäröiden raollaan olevasta ovesta tuohon rakennukseen, joka näytti niin pieneltä ja pimeältä sisältä. Hän koputti monta kertaa oveen, ennenkuin hän kuuli laahustavia askelia huoneesta ja Rosensteinin käheän äänen kysyvän tulijan nimeä.
»Täällä on Keményn András, Rosenstein. Laske minut sisään, sillä haluan puhella kanssasi».
»Sellainen on mitättömälle talolleni liian suuri kunnia», sanoi Rosenstein sulkien tien asettumalla kynnykselle. »Kun haluatte puhella kanssani, tulen sinne, jonne käskette minua tulemaan».
»Päästä minut heti sisään, mies»! sanoi Kemény ratkaisevasti. »Asiastani ei voida keskustella missään ravintolassa eikä maantiellä ja minulla on hyvin vähän aikaa tuhlattavaksi».
Odottamatta juutalaisen vastausta työnsi András hänet syrjään ja meni sisään. Hänen oli kumarruttava mennessään huoneeseen, sillä oviaukko oli matala, ja paksut orret kannattivat olkikattoa. Alussa ei hän voinut nähdä mitään, sillä ainoan pienen ikkunan verhoksi oli ripustettu vanha takki naulaamalla se siihen niin, että se kokonaan pimitti päivänvalon. Huoneessa vallitseva kuumuus oli tukahduttava, sillä suuressa saviuunissa paloi räiskyvä valkea, jonka yllä kiehui hiljaa joku hyvin kynsilaukalta tuoksuva keitto.
Sitten kuin Andráksen silmät tottuivat pimeyteen, huomasi hän huoneen keskellä tummasta puusta valmistetun kiilloitetun pöydän, jolle oli levitetty useita papereita. Sen vieressä oleva tuoli oli nähtävästi siirretty nopeasti syrjään. Huone näytti muuten aivan tyhjältä. Sen toisessa päässä oli sisähuoneeseen johtava ovi ja makuukamarin toisella puolella oli tuo mitätön puutarha ja suojus lehmälle.
Rosenstein oli nopeasti kiiruhtanut kokoamaan pöydällä olevia papereita pois.
»Anna niiden olla», sanoi András laskien kätensä niille. »Luullakseni koskevat nämä paperit juuri tuota asiaa, josta olen tullut keskustelemaan kanssasi. Irroita kumminkin tuo ryysy ikkunasta, sillä tarvitsen valoa nähdäkseni lukea nämä».
»Kyläläiset ovat niin uteliaita, teidän korkea-arvoisuutenne», vastusteli Rosenstein, jonka kellahtavat kasvot muuttuivat tuhkanharmaiksi, kun András istuutui pöydän kulmalle, kokosi kaikki paperit käteensä ja valmistautui lukemaan niitä.
»Käskin sinua hankkimaan enemmän valoa», sanoi András tiukasti.
Juutalainen totteli. Sitten seurasi noin viisi minuuttia kestävä hiljaisuus, jonka kuluessa András tyynesti luki kaikki nuo paperit läpi, Rosensteinin tarkastaessa levottomasti jokaista hänen kasvojensa muuttuvaa ilmettä. Luettuaan asetti András paperit jälleen pöydälle.
»Muistatko», kysyi hän tyynesti, »sanaani noin kahdeksan kuukautta sitten, että puristan hengen sinusta, jos joskus huomaan sinun minua pettävän»?
»Teidän korkea-arvoisuutenne…» aloitti Rosenstein vastustavasti.
»Kysyin, muistatko»? keskeytti András vielä melko tyynesti.
Rosenstein ei vastannut. Hän näytti pelästyneeltä ja kerran tahi kahdesti kostutti hän kielellään huuliaan, jotka näyttivät kuivuneen. Kun hän vaipui tuoliinsa, vapisivat hänen polvensa huomattavasti.
»Olen tuonut mukanani ratsupiiskani», sanoi András istuen yhä pöydän kulmalla, »jolla pieksän paimeniani silloin kun näen heidän tarpeettomasti rääkkäävän hevosia. En ole lyönyt sillä eläintä kuin kerran, jolloin minun oli pakko kurittaa erästä raivostunutta sikaa, joka oli purrut hoitajaansa sääreen. Tänään aion kurittaa sillä sinua, koska et ole ainoastaan pettänyt minua ja tahrannut kunniallista nimeäni, vaan myöskin senvuoksi, että olet tarpeettoman julmasti kohdellut erästä, joka ei ole tehnyt sinulle mitään vääryyttä, saattamalla hänet melkein perikadon partaalle».
»Teidän korkea-arvoisuutenne…» vastusteli Rosenstein jälleen.
»En ole vielä lopettanut. Lopetettuani kurituksen, jonka olen antava sinulle, on sinun luovutettava minulle velkakirja, jonka olet saanut tuon sadantuhannen, Bideskuty’n rakennuksia vastaan lainaamasi floriinin vastineeksi. Se ei ole näiden tässä pöydällä olevien paperien joukossa. Annan siitä sinulle sataviisituhatta floriinia maksaakseni sinulle tarpeeksi suuren koron noista puoli vuotta sitten lainaamistasi rahoista. Nämä muut tässä pöydällä olevat paperit ovat arvottomat, ja kurituksen jälkeen poltamme ne».
Sitten riisui András tyynesti viittansa ja irroitti vyöstään lyhytvartisen letitetyllä nahkasiimalla varustetun ruoskan.
Rosenstein oli aivan kalpea. Vaikka hän olikin tottunut kaikenlaisiin kuumaveristen jalosukuisten lainaajien hänelle antamiin kurituksiin, oli Andráksen silmissä kumminkin nyt niin ilkeä ilme, että hän ymmärsi tulossa olevan rangaistuksen kehittyvän vastenmielisemmäksi kuin minkään muun edellisen. Mutta viekasta juutalaista ei voitu yllättää. Epäilemättä oli hän silloin kun hän rupesi tähän uskallettuun liikeyritykseen, jolle näytti nyt tulevan näin surullinen loppu, valmistautunut johonkin tämänlaiseen. Hän oli kyllä tiennyt, ettei hän voi alituisesti pitää velkojaa ja velallista erillään toisistaan, ja arvannut, että ennemmin tahi myöhemmin joku vastenmielinen yhteentörmäys rikkaan velkojan kanssa oli kaiken välttämätön seuraus.
»Teidän korkea-arvoisuutenne», sanoi hän hyvin tyynesti Andráksen pamahdutellessa ruoskaansa ilmassa, »luulette minun pettäneen teitä ja ehkä olen hieman sellaista tehnytkin, mutta en niin suuressa mittakaavassa kuin te näytätte otaksuvan. En voi suojella vanhoja hartiaraukkojani ratsupiiskaltanne, koska olette minua nuorempi ja voimakkaampi, mutta jos nyt olen ansainnutkin tuollaisen rangaistuksen, ette varmasti ole kumminkaan niin raukkamainen, että rankaisette ainoastaan minua heikkoa raukkaa ja sallitte hänen, joka on vahvempi ja suurempi syyllinen kuin minä, päästä kurituksetta»?
»Mitä se minuun kuuluu, jos joku auttoi sinua valheellisessa ja petollisessa kaupassasi, sillä muiden konnien kuin sinun kanssasi en ole ollut missään tekemisissä? Mutta jos se lieventää piestyjen hartiaisi kipua, että toverisikin saa selkäänsä, niin lupaan antaa hänelle oikein isän kädestä, kun vain sanot minulle hänen nimensä».
Rosenstein nauroi tyynesti partaansa, ja katsoessaan tuuheiden kulmakarvojensa varjosta salaa tuohon nuoreen talonpoikaan, ilmestyi hänen huulilleen ivallinen hymy.
»Sittenkinkö, vaikka tuo kanssarikollinen olisikin Bideskuty’n, Zárdan ja Kisfalun herra?» kysyi hän. »Kuunnelkaa minua, teidän korkea-arvoisuutenne», lisäsi hän, kun András hämmästyneenä lopetti heiluttamisensa hetkiseksi suodakseen juutalaisen jatkaa, »en tietysti tiedä, millaisia valheita Bideskuty’n kreivi on teille syöttänyt, mutta mitä ne sitten lienevät olleetkaan, olette kumminkin uskonut ne ja tullut tänne sellaisin ajatuksin, että olen maailman inhoittavin elukka, johon ei voida koskea muulla kuin samalla ruoskalla, jolla kuritatte sikojanne. Mutta silloin kun teidän korkea-arvoisuutenne luki lakia ja latinaa isä Ambrosiuksen johdolla, opitte luultavasti myöskin seuraavan terävän ajatuksen: 'Toisen miehen sanat ovat niin kauan pätevät kuin toinen mies saattaa ne epäilyksen alaisiksi'. Jos teidän korkea-arvoisuutenne haluaa olla oikeudenmukainen, kuuntelette kyllä minua ja sitten päätätte, kenenkä hartiat ovat enemmän teidän ratsuruoskanne tarpeessa».
Oli selvää, että András halusi kuunnella, sillä hän oli ristinyt kätensä rinnalleen ja laskenut ruoskan viereensä pöydälle.
»Kuten jo äsken sanoin», jatkoi Rosenstein nyt jo täydellisesti tyynin ja vakavin äänin, »en tiedä, mitä teidän korkea-arvoisuutenne on kuullut. Kerron kumminkin teille, miten kaikki oikeastaan tapahtui, ja vannon Abrahamin, Isakin ja Moseksen, lainlaatijamme, nimessä, että kaikki sanani ovat ehdottomasti totta. Jalo kreivi halusi rahaa, hyvin paljon rahaa, sillä teidän korkea-arvoisuutenne ei kenties tiedä, miten paljon kului tuohon ihmeelliseen myllyyn, joka ei vielä ole jauhanut tuhatta tynnyriäkään vehnää. Olitte halukas lainaamaan hänen korkeudelleen enemmän kuin kohtuullista olikaan ensin Kisfalua, sitten Bideskuty’a ja lopulta Zárdaa vastaan. Olen köyhä mies enkä mikään maanviljelijä, mutta uskallan kumminkin sanoa, että lainaamanne rahat vastasivat hyvin noiden maiden arvoa. Mutta jalo kreivi tarvitsi enemmän, paljon enemmän, sillä hänen myllynsä, hänen koneensa ja parannuksensa nielivät lainaamanne rahat ja kuten peikot, joita lapset pelkäävät, nieltyään kaiken haluavat vain lisää, niin nuokin laitokset. Bideskuty’n, Kisfalun ja Zárdan omistajalla ei ollut enää maata luovuttaa varmuudeksi, enkä senvuoksi halunnut pyytää teidän korkea-arvoisuudeltanne lisää, vaan lainasin itse, koska minulla oli hieman rahaa säästössä. Voidaanko sellaista sanoa rikokseksi? Teidän isänne piilotti pari miljoonaa viinitynnyreihin, mutta minä työnsin omani unkarilaisen aatelismiehen pohjattomiin taskuihin. Mutta muistakaa, etten saanut niistä muuta varmuutta kuin kreivin nimen paperiin. Ymmärrätte nämä asiat siksi hyvin, että tiedätte varmuuden huonouden lisäävän korkoa. En halunnut ollenkaan luopua rahoistani, semminkin, kun tiesin tuon ylpeän ja tuhlaavan kreivin käyttävän ne vain omiin päähänpistoihinsa. Minulla ei ole mitään syytä rakastaa häntä, sillä kun kieltäydyin antamasta hänelle niin paljon rahaa kuin hän halusi, pieksätti hän minut palvelijoillaan. Kerran hän pakotti minut rikkomaan uskontoni määräyksiä syöttämällä minulle silavaa saadakseen keittiöpalvelijattarensa nauramaan. Niin, en rakasta häntä, mutta lainasin hänelle rahoja korkoa vastaan. Teidän on oltava oikeudenmukainen, sillä kuten jo sanoin, minulla ei ollut varmuutta».
Rosenstein sanoi tämän erinomaisen valeitten sarjan menettämättä ollenkaan tyyneyttään. Hänen hermostumisensa haihtui kokonaan ja kuta pitemmälle hän pääsi kertomuksessaan, sitä uskottavammaksi se muuttui, sillä kaikki asianhaarat tuntuivat niin kieltämättömästi mahdollisilta, että András rupesi suuresti epäröimään. Hämmästyen yhä enemmän koetti hän saada selville juutalaisen oikeat ajatukset tuon imartelevan viattomuuden naamion alta, sillä hänen rehellinen luonteensa hylkäsi sen huomattavan tosiasian, että toinen noista kahdesta miehestä — joko kreivi tahi juutalainen — syötti hänelle täydellisen sarjan valeita. Ollen vaatimaton ja rehellinen halusi hän ennen kaikkea olla oikeudenmukainen, ja kiinnittämättä huomiotaan muuhun tuntui hänestä, että kummallakin, sekä kreivillä että juutalaisella, oli yhtä suuri oikeus tulla uskotuksi.
Rosenstein oli elämänsä aikana tottunut huomaamaan jokaisen muutoksen ihmiskasvoissa. Nuoren talonpojan terävät ja rehelliset silmät olivat täydelliset hänen mielensä kuvastimet, ja juutalainen huomasi pian kertomuksellaan olevan sellaisen totuuden tunnun, että Andráksen vakaumus hänen syyllisyydestään alkoi vakavasti horjua.
»Kumminkaan», jatkoi hän hetken kuluttua, »en pakota teitä uskomaan sanojani umpimähkään koettelematta niiden totuutta. Tässä ovat noista kolmesta lainasta saamani velkakirjat. Bideskuty’n Gyuri on allekirjoittanut ne, eikä hän suinkaan halunne kieltää omaa nimikirjoitustaan. En tiedä, millaisia valeita hän on syöttänyt teidän kunnia-arvoisuudellenne. Mies, joka ei kunnioita uskontoa, ei voi kunnioittaa rehellisyyttäkään, mutta nimikirjoitustaan ei hän voi kieltää».
»Hän ei kiellä nimikirjoituksiaan, mutta hän sanoi sinun pakottaneen hänet kirjoittamaan aina kahteen paperiin, joita hän ei lukenut. Hän tunnustaa saaneensa nuo rahat ja myöntää suostuneensa maksamaan niistä tuon suunnattoman koron, mutta vaikka hän ei kielläkään, että hallussani olevien velkakirjain allekirjoitukset ovat hänen, ei hän kumminkaan sano tietävänsä mitään niiden sisällöstä».
»Ja uskooko teidän kunnia-arvoisuutenne todellakin, sellaiset tiedot kuin teillä on liikeasioista, ihmistä niin tyhmäksi, että hän allekirjoittaa papereita lukematta niitä ensin läpi saadakseen selville, mitä ne sisältävät»? kysyi Rosenstein kohauttaen hartioitaan.
Hän löi tässä ehkä tietämättään valttinsa pöytään. Ei voida nimittäin ollenkaan epäilläkään, että talonpojasta Bideskuty’n kielto paperien sisällön tuntemisesta tuntui aivan mahdottomalta, vaikka hän ei todellisuudessa ollut epäillytkään jalon kreivin vahvistusta, ennenkuin hän oli puhutellut Rosensteiniä. Nyt kun juutalainen huomautti siitä ivallisesti, tuntui se hänestä kokonaan mahdottomalta ja epäkäytännölliseltä.
Vielä kerran tarttui hän pöydällä oleviin papereihin ja luki ne vielä kerran läpi hyvin huolellisesti hämmästyen nähtävästi yhä enemmän. Ne vahvistivat täydellisesti juutalaisen puheet tosiksi, koska Bideskuty niissä tunnusti velkansa ja suostui maksamaan tuon suunnattoman koron. Mistään varmuuksista ei niissä kumminkaan ollut sanaakaan. Juutalainen tarkasteli Andráksen kasvoja riemukkaasti.
»Tulipalon jälkeen, teidän kunnia-arvoisuutenne, kun herra kreivi halusi enemmän rahaa ja minusta alkoi tuntua liikeyritykseni uskalletulta, vaadin Bideskuty’n asuinrakennukset ja tontin varmuudeksi seuraavasta lainasta. Minun oli pakko menetellä niin omien etujeni vuoksi saadakseni pätevän aseen häntä vastaan. Muistakaa, ettei minulla ole muuta varmuutta tuosta hänelle lainaamastani suuresta summasta, ja niin kauan kuin minulla on tämä, voin pakottaa hänet maksamaan noiden muidenkin lainojen korot. Tiedän, ettei jalo kreivi halua luopua asunnostaan niin kauan kuin hänellä on vielä mitallinenkin vehnää, jonka hän voi luovuttaa minulle silloin kun tulen vaatimaan korkoja».
»Olin valmistautunut, että siirrät tuon taloa vastaan antamasi lainan minulle», sanoi András, »ja senvuoksi otin rahatkin mukaani».
»Kuinka teidän kunnia-arvoisuutenne voi ehdottaa sellaista»? sanoi Rosenstein hämmästyen. »Jos luovun tuosta ainoasta hallussani olevasta varmuudesta, ei minulle jää mitään keinoa saada floriiniakaan pääomastani takaisin, puhumattakaan koroista, joita en silloin voi pakottaa häntä maksamaan. Te olette saanut Kisfalun, Bideskuty’n ja Zárdan varmuudeksi, mutta onko minulla mitään»?
»Jos anastat Bideskuty’n rakennukset ja kartoitat kreivin ja hänen perheensä pois heidän kodistaan, et sittenkään saa parempaa keinoa jäljellä olevan pääomasi ja korkojen vaatimiseen, ja väitteesi mukaan olet silloin maksanut yhdeksänsataaviisikymmentätuhatta floriinia päärakennuksesta, puutarhasta, muutamista talleista ja parista, kolmesta pellosta».
»Rakennus on mukava», sanoi juutalainen tyynesti, »ja voin ruveta siellä asumaan, jos minua haluttaa. Olen köyhä mies ja vaatimukseni ovat niin vähäiset, että puutarha ja nuo pellot antavat minulle kaikki tarpeeni».
»Ellei rakennuksissa asuta, luhistuvat ne pian raunioiksi. Ellet pidä niitä kunnossa, muuttuvat nuo sadat tuhannet floriinisi kymmenen vuoden kuluttua yhtä moneksi kreutseriksi».
»Otaksutaan nyt, teidän kunnia-arvoisuutenne», sanoi juutalainen korostaen hieman ääntään, »että maksan mielelläni tuon summan köyhdyttääkseni tuon miehen kodittomaksi kerjäläiseksi, joka huvitteli käskemällä paimeniensa antaa minulle selkään ja pakottamalla minut nielemään sianlihaa».
András katsoi hämmästyneenä ja kauhistuen tuota katkeraa ja kuolettavaa vihaa, jota ilmaistessa juutalaisen ääni kuulosti myrkyllisen käärmeen sähinältä. Seurasi jälleen pitkä vaitiolo, eikä Keményn András tiennyt ollenkaan, mihin hänen oli ryhdyttävä. Koko asia inhoitti häntä jo. Oli sanottu niin monta valhetta, toisella puolella oli niin paljon ahneutta, itaruutta ja vihaa, ja toisella taasen niin ääretöntä ja toivotonta tuhlaavaisuutta, että tuntui melkein mahdottomalta olla yhtä oikeudenmukainen kumpaakin kohtaan. Epäilemättä olisi hän, ellei muudan suloinen tyttömäinen näky, joka itsepäisesti häiritsi hänen untaan, olisi jälleen ilmestynyt hänen sielunsa silmien eleen, jättänyt tuon huolettoman ja ylpeän kreivin kohtalon huomaan. Mutta nyt kun hänen mielikuvituksensa manasi liikuttavasti esille tuon kiharaisen pään, jonka suru oli taivuttanut, nuo lemmikkisilmät, jotka olivat sameat kyynelistä, ja tuon suloisen suun, jonka ympärille huolet ja puutteet olivat uurtaneet ryppyjä, päätti hän koettaa.
Suuri Jumala, millainen näky! Se ahdisti häntä päivin ja öin, ilmestyi hänen eteensä kuun oikullisessa valossa tahi tasangon takaa näkyvässä ihmeellisessä kangastuksessa, se teki hänet hulluksi, vähensi hänen miehuuttaan ja ylpeyttään, ja muutti hänet veltoksi haaveilijaksi, jolle koko Heven maakunta nauroi.
»Kuule nyt, Rosenstein», sanoi hän vihdoin. »Olen taipuvainen menettelemään oikeudenmukaisesti tässä onnettomassa asiassa. Kreivin selostus eroaa suuresti puheistasi…»
»Mutta minullahan on velkakirjat», toisti juutalainen itsepäisesti.
»Hän ei sano tietävänsä niiden sisällöstä mitään».
»Kieltääkö hän nimikirjoituksensakin»? tiukkasi Rosenstein.
»Ei, mutta .»
»Siinä ei ole ainoatakaan muttaa, teidän kunnia-arvoisuutenne. Teidän on joka tapauksessa myönnettävä se, sillä olettehan nähnyt kaikki nämä paperit. Tässä», lisäsi hän kaivaen vielä yhden povitaskustaan, »on tuon viimeisen lainan velkakirja, josta sain Bideskuty’n rakennukset varmuudeksi. Hän sitoutuu tässä maksamaan pääoman ja korot kuudessa kuukaudessa, ja ellei hän kykene siihen, lupautuu hän luopumaan talostaan. Kaikki vastaväitteet ovat mahdottomat. Oikeus on puolellani, eikä teidän korkea-arvoisuutenne voi sanoa minun pettäneen teitä millään tavalla. Rahanne ovat täydellisesti turvassa ja mitä hän on luvannut maksaa teille, sen hän joko voi tahi ei voi maksaa, mutta maa on joka tapauksessa noiden rahojen arvoinen. Minulla ei ole muuta kuin nuo rakennukset ja ne minä otankin, ellei jalo kreivi voi täyttää lupauksiaan, jotka hän allekirjoituksellaan on vahvistanut. Tämä on viimeinen sanani. Teidän korkea-arvoisuutenne on oikeudenmukainen. Lukekaa paperit nähdäksenne, että oikeus on puolellani.»
Onnettomuudeksi ei tuota asiaa voitu ollenkaan epäilläkään, ja Keményn András tunsi, miten toivotonta kaikki pitkittäminen oli. Se siirtäisi vain välttämättömän vararikon muutamia kuukausia eteenpäin. Jos nyt juutalainen oli puhunut totta, jonka nämä paperit kieltämättä tuntuivat todistavan, olisi sulaa vääryyttä häntä kohtaan luovuttaa nämä rahat Bideskuty’lle ja siten kuolettaa talolle otettu kiinnitys ja riistää Rosensteiniltä kaikki pätevät aseet, joilla hän voi pakottaa kreiviä maksamaan ainakin osan rahoista, jotka hän sanoi menneisyydessä hänelle lainanneensa, ja kaiken koron tulevaisuudessa.
»Kuulehan, Rosenstein, jos nyt otaksutaan, että kaikki puheesi on totta… ei, älä keskeytä minua, sanoinotaksutaan, koska teitä on kaksi, joiden selostus asiasta on aivan erilainen, ja uskotaan sanasi, ettet noista kolmesta lainasta ole saanut mitään varmuutta, koska olet antanut ne huvista saadaksesi nähdä, miten tuo vanhus raukka perheineen ajetaan pois kodistaan, joka on kuulunut heidän esi-isilleen vuosisatoja, ja olet valmis luopumaan senvuoksi sekä pääomasta että koroista, niin pyydän sinua nyt ilmoittamaan minulle vaatimuksesi, joiden täytyttyä suostut luopumaan tuosta huvista kokonaan, tahi toisin sanoen, paljonko haluat kaikista niistä bailussasi olevista papereista, joissa on Bideskuty’n allekirjoitus»?
Rosenstein oli odottanut tätä koko ajan. Saadakseen tuon kysymyksen kohdistetuksi itselleen oli hän nyt valehdellut ja hikoillut toista tuntia, mutta ei piirrekään hänen laihoissa kasvoissaan ilmaissut riemua eikä tyytyväisyyttä, kun hän sanoi tyynesti:
»Tahdon tunnustaa teidän korkea-arvoisuudellenne usein ajatelleeni, että kreivi asettaa tuon kysymyksen joskus vastattavakseni. Jos tuo ajatus olisi juolahtanut mieleeni heti hänen palvelijansa minulle antaman selkäsaunan jälkeen, olisin sen heti kartoittanut mielestäni, sillä en olisi luovuttanut niitä silloin penniäkään vähemmästä kuin saamisestani».
»Mutta otaksu nyt todistelun vuoksi, että minä olisin asettanut tuon kysymyksen sinulle. Miten olisit silloin vastannut?»
Ehkä huomaamatta, mutta varmasti hänen tietämättään pehmenivät Rosensteinin kovat kasvot hieman, eikä hänen äänensä ollut niin jyrkkä ja käheä, kun hän vastasi:
»Teidän korkea-arvoisuutenne on tasankojen ainoa mies, joka puhuttelee minua kuin ihmistä eikä kuten koiraa. Ette ole milloinkaan lainannut rahoja minulta ettekä lyönyt minua korkojen asemasta. Kerran pyörryin auringon kuumuudesta, ja te veitte minut huoneeseenne ja hoiditte minua, kunnes kykenin jälleen liikkumaan. Sellaisessa tapauksessa olisi jokainen toinen maakunnan talonpoika tahi herra potkaissut pyörtyneen juutalaisen tien viereen. Jos teidän korkea-arvoisuutenne tarjoaa minulle kohtuullisesti näistä papereista, suostun luopumaan niistä, Mutta teidän korkea-arvoisuutenne on muistettava, että heitätte rahanne kuin kaivoon uhratessanne ne tuon ylpeän kreivin hyväksi, joka korvaa ystävyyden halveksimisella ja anteliaisuuden loukkauksilla. Bideskuty’n kreivi ei voi olla minkään arvoinen Heven maakunnan talonpojille. Ajatelkaa tarkasti, ennenkuin tuhlaatte isänne säästöt tuon tuhlaavan aatelismiehen hyväksi, joka suhtautuu teihin kuin jalan alla olevaan sontaan».
Rosenstein sanoi tämän hyvin vakavasti, ja kun hän puhui, näyttivät hänen kasvoistaan haihtuvan ahneuden ja itaruuden ilkeät piirteet. Hänen kumartunut selkänsä suoristui ja hän katsoi suoraan eteensä, ja hänen laihassa, nukkavieruun kauhtanaan puetussa olennossaan oli jotakin arvokasta. Vuosisatoja kestäneet nöyryytykset ja lyönnit näyttivät unhottuneen, ja halveksimista, joka oli yhtä ehdotonta ja nöyryyttävää kuin unkarilaisen aatelismiehenkin heidän halveksitulle rodulleen osoittama, ilmestyi hänen ivallisen suunsa jokaiseen piirteeseen, kun hän ajatteli tuota ylpeätä ja tuhlaavaa kreiviä, joka oli polkenut hänet jalkoihinsa.
Epäilemättä tunsi nuori talonpoika juutalaisen sanojen totuuden ja omien toivojensa naurettavaisuuden, toivojen, jotka tästä kriitillisestä käännekohdasta huolimatta ahdistivat hänen sydäntään. Hajamielisesti kokosi hän paperit, jotka Rosenstein ojensi hänelle, ja käsi, jolla hän melkein väsyneesti siveli otsaansa, vapisi huomattavasti.
»Haluan olla oikeudenmukainen sinua kohtaan, Rosenstein, mutta minulla on enää vain vähän rahoja jäljellä. Jos, kuten minusta näyttää välttämättömältä, Kisfalu ja Zárda joutuvat haltuuni näiden asioiden järjestämisen jälkeen, on minun säästettävä sitä hieman siltä varalta, että voin turvautua siihen tulvan tahi jonkun muun onnettomuuden sattuessa. Tarjoan sinulle kumminkin kolmesataatuhatta floriinia noista papereista kutenkin sellaisin ehdoin, että kreivi hyväksyy kaupan».
Rosenstein ei ilmaissut riemuaan katseellaankaan. Hän ummisti silmänsä nauttiakseen epäilemättä perin pohjin tuosta loistavasta näystä, jonka tuo nuori talonpoika levitti hänen eteensä. Hänen petoksensa ja viekkautensa olivat edistäneet hänen suunnitelmiaan paremmin kuin hän oli osannut uneksiakaan, eikä katumus saanut hetkeksikään valtaa hänen ahneessa sielussaan senvuoksi, että hän ala-arvoisin tavoin juuri petti oikeudenmukaista ja rehellistä miestä. Itä-Euroopan juutalaiset ovat aina, sodassa muiden ihmisten kanssa, sillä koska he ovat sorrettuja, lyötyjä, ivattuja ja useinkin vääryyttä kärsiviä, on raha heidän ainoa aseensa. Sen avulla kostavat he vääryydet sekä aatelisille että talonpojille, ja käyttävät sitä säälimättömästi kaikkia kohtaan kostaakseen kaiken kärsimänsä pahan. Hän sietää loukkauksia, lyöntejä ja kaikenlaista halveksimista, mutta kun on kysymys rahoista, on hän kaikkien herra, sillä hänellä on terävämpi järki kuin muilla, ja tuo huolellinen säästäväisyys, jota vailla hänen vastustajansa ovat, tuo hänen sortajansa ennemmin tahi myöhemmin hänen kynsiinsä. Rosenstein oli kyllä tunnustanut, ettei hän Keményn Andráksen puolelta ollut saanut osakseen muuta kuin ystävyyttä, mutta tuota kauheata etua, jonka hän saavutti käyttämällä hyödykseen nuoren talonpojan oikeamielisyyttä, eivät aiheuttaneet henkilökohtaiset syyt, vaan rodun taistelu rotua vastaan, ja András sai nyt maksaa enemmän kuin neljännesmiljoonan juutalaisen muiden puolelta karsimien vääryyksien sovitukseksi.
»Kohtelette ankarasti köyhää miestä», sanoi Rosenstein vihdoin.
»Se on viimeinen sanani», sanoi András päättävästi.
»Annatteko minulle ajatusaikaa»?
»Kyllä, viikon tästä päivästä. Minun on keskusteltava asiasta kreivinkin kanssa ja luultavasti haluaa hänkin miettimisaikaa».
Rosenstein totesi, miten haaveksivasti András puhui, näki tuon omituisen toivovan ilmeen nuorukaisen silmissä ja ehkä hänen ovela järkensä käsitti, mitä nuo rehelliset aivot nyt ajattelivat, sillä omituinen hymy väreili hänen huulillaan hänen hieroessaan luisevia käsiään yhteen ja silmien loimutessa kuolettavaa vihaa.
»Odotanko teidän korkea-arvoisuuttanne viikon kuluttua ravintolassa, vai tulenko Kisfaluun»?
»Ei kumpaankaan! Tulen itse tuomaan rahat, jos kreivi suostuu».
Hän pani lakin päähänsä, tarttui ratsuruoskaansa ja nyökäytettyään juutalaiselle poistui hän kylän valtatielle.
Kaikki näytti yhtä kirkkaalta ja iloiselta kuin ennenkin. Pääsiäismaanantai oli tuonut nuorukaisia ja tyttöjä kadulle. Edelliset, jotka olivat varustautuneet pienillä ruiskuilla ja vesiastioilla, valoivat vettä tyttöjen vaatteille aito pääsiäismaanantaiseen tapaan näiden kulkiessa ohi. Viimeksi mainitut taasen, tavoitellen kastumista ja ylpeillen märillä hameillaan ja vettä valuvalla tukallaan, koettivat vain teeskennellen juosta pakoon kiduttajiensa käsistä, sillä sellaisella tytöllä, jonka vaatteet eivät kastuneet sinä päivänä, oli vain muutamia ihailijoita.
András katseli hetkisen sinne tänne juoksevia huvittelijoita. Vuosi sitten oli hän ollut ensimmäinen ryöstämään suukkosen jokaiselta kauniilta tytöltä, jonka hän ensin oli auttamattomasti kastellut, mutta tänään näytti hänen sydämensä sulkeutuneen kaikille ystävilleen ja tovereilleen. Sen täytti toivoton ikävä erään tähden luo, joka oli niin korkealla hänen yläpuolellaan kuin taivaankin tuikkivat pisteet, ja muutaman lumoavan näyn luo, joka oli niin kirkas ja petollinen kuin nuo, joita kangastus luo tasangon takaiselle taivaanrannalle.
András oli hermostunut ja levoton, kun hän ratsastettuaan laukkaa koko matkan Arokszállaksesta näki Bideskuty’n keltaiset seinät edessään. Ensimmäisen kerran elämässään oli hän sekautunut, vaikkakaan ei omasta syystään, asiaan, jossa valehteleminen toisen tahi toisen asiallisen, tahi molempien, puolelta muodosti päävaikutteen. Hän ei mitenkään käsittänyt, miten hän siitä suoriutuisi. Jos hän sai jonkun mustalaisen tahi paimenen kiinni valeesta, oli hänen ratsuruoskansa hänen mielestään tehokkain ratkaisu, mutta mitä voi hän tehdä, jos Bideskuty’n herra poikkesi totuuden polulta, tahi jos juutalainen oli valehdellut tahi todellakin keksinyt tuon huomattavasti toisenlaisen selityksen liikeasioistaan jalon kreivin kanssa? Ajatukset pyörivät Andráksen aivoissa. Kun hän muisteli molempien asiallisten puheita, tuntui hänestä, että kummatkin olivat puhuneet totta, pääasiallisesti senvuoksi, ettei hän itse milloinkaan valehdellut, ja myöskin siksi, että hän luuli valehtelemisen lyövän jonkunlaisen leiman puhujan kasvoihin. Kreivin selvästi huomattava levottomuus ja huolet olivat surettaneet häntä, ja ajatellessaan Bideskuty’n surua asian johdosta, tuntui sellainen Andráksesta mahdottomalta, mutta sitten juolahtivat hänen mieleensä jälleen nuo paperit, joista Rosenstein vannoi kaikkien patriarkkainsa nimessä, että kreivi oli ne allekirjoittanut otettuaan täydellisesti selville niiden sisällön.
Bideskuty oli levottomasti katsellut ikkunastaan talonpojan tuloa, ja määrännyt, että András oli opastettava heti hänen huoneeseensa. Hänen oli koko aamun ollut mahdoton istua hiljaa paikoillaan, ja kreivitär Irma oli turhaan pyytänyt häntä selittämään levottomuutensa syyn. Bideskuty, aito miesmäisin tavoin, ei sallinut vaimonsa eikä tyttärensä sekautua huoliinsa. Unkarilainen nainen on harvoin miehensä uskottu, vaikka mies häntä niin suuresti kunnioittaakin, että vaimo saa jakaa kaikki ilot ja kunnian hänen kanssaan, mutta ei hänen surujaan.
András epäröi huomattavasti, kun kreivi innoissaan ja kiihkeästi ojensi kätensä hänelle. Nuori talonpoika, joka oli siinä varmassa luulossa, että kreivi petti häntä, viivytteli hetkisen, ennenkuin hän laski rehellisen kätensä kreivin vapisevaan kouraan. Mutta Bideskuty näytti niin riutuneelta, ahdistetulta ja levottomalta, että tuo myötämielinen nuorukainen tunsi jälleen ääretöntä myötätuntoa tuota herkkäuskoista ja surujen murtamaa miestä kohtaan, erittäinkin kreivin sinisissä silmissä olevan ilmeen vuoksi, joka sulatti Andráksen vihan samoin kuin huhtikuun auringon ensimmäinen suukkonen sulattaa tasankojen lumen.
»Tuotteko hyviä uutisia, ystäväni»? kysyi Bideskuty.
Hän ei voinut istua, vaan käveli edestakaisin huoneessa ja katsahti silloin tällöin levottomasti velkojansa kasvoihin.
»En voi sanoa, ovatko uutiseni mielestänne hyviä, vaiko huonoja», sanoiAndrás tyynesti.
»Ilmoittakaa ne heti, sillä näette kai miten levoton olen. Sanokaa, olenko kerjäläinen».
»Ei niin kiireesti, herra kreivi», sanoi András. »Sallikaa minun ensin ilmoittaa teille, etteivät asiat ole vielä niin huonolla kannalla, ja omassa vallassanne on korjata ne jälleen täydellisesti. Suremisen syytä ei ole ollenkaan olemassa, ei ainakaan vielä».
»Entä Rosenstein»?
»Onnettomuudeksi, herra kreivi», sanoi András hieman hermostuneesti, mutta koettaen kumminkin puhua hyvin ystävällisesti, »selosti juutalainen asian aivan eri tavalla kuin teidän korkeutenne».
Bideskuty katsoi velkojaansa kuin raivostunut härkä.
»Uskallatteko vihjata, että…?»
»Uskallan vain nöyrästi», keskeytti András hyvin tyynesti, »koettaa noudattaa oikeudenmukaisuutta ja auttaa teidän korkeuttanne tässä suuressa vaikeudessa. En ole jalosukuinen enkä oppinut, sillä ainoan sivistykseni olen saanut ystävälliseltä ja vilpittömältä papiltamme sellaisten väliaikojen kuluessa, jolloin en ole viljellyt maata, enkä senvuoksi kykene lukemaan muiden ajatuksia. Teidän korkeutenne selitti minulle asian toisella ja Rosenstein toisella tapaa. Onnettomuudeksi voi juutalainen todistaa väitteensä papereilla, mutta teidän korkeudellanne ei ole muuta varmuutta kuin sananne».
»Ja te uskallatte seisoa siinä edessäni, mies, ja sanoa, ettei unkarilaisen aatelismiehen sana ole tuhansien kirjallisten todistusten arvoinen».
»Tunnen hyvin vähän aatelisia, teidän korkeutenne, ja pelkään että Gyöngyösin lakituvassa nuo allekirjottamanne paperit painavat kovasti sanojanne vastaan».
»Sanoinhan teille, etten katsahtanutkaan noihin kirottuihin papereihin», väitti Bideskuty itsepäisesti.
»On turha aloittaa tuolta samalta pohjalta, herra kreivi, ja mielestäni on parasta teidän oman etunnekin kannalta, että kuuntelette Rosensteinin kertomusta, voidaksenne sitten päättää, hyväksyttekö tarjoukseni, vaiko ette».
»Miksi pitäisi minun ruveta kuuntelemaan hänen valeitaan? Miksi ei hän tullut tänne toistamaan niitä, että voisin pieksää hänen valheellisen sielunsa pois hänen kirotusta ruumiistaan?»
»Senvuoksi, että teidän korkeutenne on onnettomuudeksi ja mitä huolettomimmasti luovuttanut itsensä ja hyvän nimensä ehdottomasti hänen käsiinsä».
»Hyvän nimenikö»?
»Lain edessä olemme kaikki samanarvoisia, herra kreivi. Isä Ambrosius voi sanoa teille, että jumalallisen oikeuden istuimen edessä ovat kreivit ja talonpojat, juutalaiset ja kristityt samanarvoiset. Laki on samanlainen heille kummallekin, ja kauniin maamme lainlaatijat ja tuomarit koettavat olla niin oikeudenmukaiset kuin Jumala on opettanut heitä olemaan. Tahtooko teidän korkeutenne nyt kuunnella? Minulla on täällä taskussani kolmesta eri lainasta saamani velkakirjat, joissa olette luovuttanut minulle varmuudeksi Kisfalun, Zárdan ja Bideskuty’n, tämän viimeisen ilman päärakennusta, tonttia ja ulkohuoneita. Nämä lainat on teidän korkeutenne hyväksynyt ja suostunut maksamaan niistä sovitun koron. Pyydän, ettette keskeytä minua, sillä tämä asia on hyvin vakava liikeyritys, jossa tunteet saavat väistyä tosiseikkojen tieltä. Teidän korkeutenne ei voi nykyisten olosuhteitten vallitessa maksaa ollenkaan näitä korkoja, jotka ovat vielä viime vuodeltakin suorittamatta, puhumattakaan pääomasta, jota teidän korkeutenne ei kykene nyt eikä tulevaisuudessakaan milloinkaan maksamaan, koska ette voi säästää floriiniakaan Rosensteinille menevien suunnattomien maksujen vuoksi. Ymmärtääkö teidän korkeutenne minua»?
Bideskuty nyökäytti alakuloisesti päätään.
»Senvuoksi, kuten laki ja oikeus määräävät», jatkoi András tiukasti, »ovat Kisfalun, Zárdan ja Bideskuty’n maat nyt laillista omaisuuttani. Olen maksanut niistä kahdeksansataaviisikymmentätuhatta floriinia, tahi enemmän kuin mikään muu samansuuruinen kartano tasangoilla maksaa».
András keskeytti hetkeksi, sillä köyhtyneen aatelismiehen kasvot näyttivät niin surullisilta, että niiden ilme painui iäksi rehellisen nuoren talonpojan mieleen. Hän oli pahoillaan, että hänen vieläkin oli pakko kiertää veistä tuon onnettoman miehen haavassa.
»Olisin hyvin mielelläni odottanut ja suostunut lykkäykseen, kunnes teidän korkeutenne olosuhteet olisivat näyttäneet hieman paremmilta», jatkoi hän hyvin ystävällisesti, »mutta asiain ollessa tällä kannalla, en auttaisi siten teitä ollenkaan, vaan samalla myöskin panisin oman omaisuuteni vaaranalaiseksi, johon en voi mitenkään suostua. Rosenstein selittää ja minun on pakko myöntää hänen voivan täydellisesti todistaa väitteensä, että sitten kuin teidän korkeutenne oli lopettanut lainaamisen minulta, lainasitte vähitellen toiset yhdeksänsataaviisikymmentätuhatta häneltä, antamatta niistä muuta varmuutta kuin nämä rakennukset. Tuo mainitsemanne suuri korko johtuu juuri tästä syystä».
»En ole milloinkaan saanut noita rahoja. Olen valmis vannomaan todistaakseni väitteeni, koska ei sanani riitä», vastusti Bideskuty toivottomasti. »Tuo mies on hävytön valehtelija».
»Onnettomuudeksi on teidän korkeutenne hyväksynyt nuo velat nimikirjoituksillaan».
»En lukenut noita papereita ollenkaan».
»Rosenstein vannoo päinvastaista. Ja hänellä on nuo velkakirjat hallussaan. Kieltääkö teidän korkeutenne noissa papereissa olevan nimikirjoituksensakin»?
»En! Olen luullakseni allekirjoittanut kaikkiaan seitsemän paperia. En kiellä sitä. Kaksi silloin kun luovutin Kisfalun varmuudeksi, kaksi taasen, kun kiinnitin Bideskuty’n maat, kaksi Zárdasta ja viimeisen noin kahdeksan kuukautta sitten, jolloin kiinnitin tämän rakennuksen, tontin ja ulkohuoneet sadastatuhannesta floriinista».
»Hallussani on ainoastaan kolme noista papereista, herra kreivi, enkä tiedä mitään tuosta viimeisestä lainasta».
Asia näytti todellakin auttamattomalta. Bideskuty alkoi lopultakin hämärästi käsittää, miten sanomattoman sokea ja herkkäuskoinen hän oli ollut. Lahjomaton nemesis oli yllättänyt hänet keskellä hänen ylpeyttään ja huoletonta ylellisyyttään, ja hän oli joutunut auttamattomasti sellaisen ensimmäisen häikäilemättömän miehen saaliiksi, joka oli virittänyt ansan hänen tielleen. Seurasi lyhyt vaitiolo, jonka kuluessa tuo uhattu mies tuijotti alakuloisesti eteensä koettaen turhaan etsiä keinoja välttämättömän ja uhkaavan vararikon estämiseksi. András, ollen täynnä myötätuntoa ja valmiutta auttamiseen, jota varten hän oli saapunut, haki sanoja esittääkseen tarjouksensa.
»Minusta tuntuu», sanoi Bideskuty vihdoin, »etteivät tuomanne uutiset olisi voineet ollakaan enää pahemmat».
»Suokaa anteeksi, herra kreivi. Olen kertonut teille pahimman tilanteen sellaisena kuin se nyt on, ja nyt on jo aika esittää teille apukeino, jollaista aion nöyrästi teille ehdottaa».
»Apukeinoko? On siis olemassa sellainenkin.»
Unkarilaisen luonne on sangen häilyväinen ja toivorikas. Bideskuty kohotti heti päätään ja toivon välähdys valaisi hänen surullisia kasvojaan.
»Miksi sitten istutte siinä ja raautte kuin joku pahanilman lintu? Jos teillä on hyviä uutisia, niin miksi kujeilette kanssani pilkkaamalla onnettomuuttani?»
»Jokaiseen onnettomuuteen on aina joku apu, herra kreivi, mutta emme ole aina valmiit suostumaan sellaiseen».
»Aiotteko lopultakin puhua saarnaamisen asemasta»? tiuskaisi Bideskuty kärsimättömästi.
»Rosenstein, herra kreivi, tietää, että hänen rahansa ovat vaarassa, koska hänellä ei ole niistä muuta varmuutta kuin nämä rakennukset, ja suostuu senvuoksi luovuttamaan kaikki nuo hänen hallussaan olevat paperit, joissa on herra kreivin nimikirjoitus, lainattujen rahojen kolmannesta osasta».
»Kolmannesta osastako? Mutta äskenhän juuri sanoitte, että olen antanut hänelle velkakirjoja yhdeksästäsadastaviidestäkymmenestätuhannesta floriinista, ja kolmasosa siitä olisi siis…»?
»Kolmesataatuhatta floriinia käypää rahaa, herra kreivi», sanoi András.
»Mutta mies, olen sanonut teille jo ennenkin, että olette tehty rahasta, eikä siis tuollainen rahamäärä ole teistä mainitsemisen arvoinenkaan. En kumminkaan voi saada tuollaista rahamäärää kokoon niinkään helposti kuin hyppäämällä tuosta ikkunasta taittaa niskani. Minulla ei ole enää jalan leveyttäkään maata, jota voin sanoa omakseni, eikä vilja-aumaakaan, jonka voin myydä. Teistä voi tuo keino tuntua hyvältä, mutta minun viimeisille toivoilleni antoi se kuolettavan iskun.»
»Tiedän kyllä hyvinkin hyvin, ettei teidän korkeudellanne ole rahaa, enkä minä tarkoittanutkaan, että teidän olisi maksettava nuo kolmesataatuhatta, vaan…»
»Vaan?»
»Vaan minun», sanoi András hyvin tyynesti.
Koska hänen esiintymisensä koko tämän keskustelun kuluessa oli ollut hyvin tyyntä, katsoi Bideskuty, joka ei ollenkaan ymmärtänyt nuoren talonpojan itseensäsulkeutuvaa luonnetta, hämmästyneenä tuohon mieheen, joka puhui noin suuresta rahamäärästä yhtä tyynesti kuin kourallisesta maissia.
»En ymmärrä teitä», sanoi Bideskuty vihdoin. »Ette luultavasti täydellisesti tiedä asioitani. Mitä hyötyä siitä olisi, että olisin teille velkaa kolmesataatuhatta floriinia sen sijaan, että nyt olen velkaa Rosensteinille yhdeksänsataaviisikymmentätuhatta? En voi maksaa sen paremmin toista kuin toistakaan ja alintakin mahdollista korkoa olisi minun tulvan tällä korkeudella pysyessä mahdoton suorittaa.
»En ehdottanutkaan, että lainaisin nuo rahat teidän korkeudellenne», sanoi András niin hiljaa, että Bideskuty tuskin kuuli hänen sanojaan, »vaan aioin lahjoittaa ne teille».
Selvästi koetteli tilanne hänen itsensähillitsemiskykyään suuresti. Kun hän puhui, vapisivat hänen huulensa, ja hänen kuiskaavassa äänessään oli omituinen läähättävä sointu. Hän hengitti niin kovasti ja nopeasti kuin hänen voimakas rintansa olisi ollut räjähtämäisillään, kädet olivat puristautuneet lujasti nyrkkiin ja otsan suonet olivat pullistuneet kuin köydet. Kumminkaan ei mitään aavistamaton Bideskuty voinut vielä ymmärtää.
»Aiotteko lahjoittaa nuo rahat minulle»? sanoi hän surullisen arvokkaasti. »Näette unta, mies. Olen kyllä joutunut viime aikoina suuriin vaikeuksiin, mutta en ole vielä, Jumalalle kiitos, vajonnut niin alas, että otan vastaan almuja vieraalta».
»Ei, ei vieraalta, herra kreivi», lisäsi András vaikeasti, »vaan sukulaiselta, läheiseltä sukulaiseltanne».
»En ymmärrä, mitä tarkoitatte. En voi odottaa saavani rahoja keltään, ettekä suinkaan tekään luule sellaista mahdolliseksi. Mitä tarkoitatte?» toisti hän jälleen.
»Herra kreivi», sanoi András vihdoin kartoittaen hermostuneisuutensa voimakkain ponnistuksin ja suoristautuen täyteen pituuteensa niin, että hän seisoi Bideskuty’n edessä Unkarin tasankojen talonpojan ylpein ryhdin, »puutarhassani Kisfalussa on kaunis ruusupuu, joka kasvaa erillään muista tuoksuen suloisesti. Äitini ei ole milloinkaan istuttanut sen läheisyyteen mitään, sillä sekä hänestä että minusta on tuntunut, ettei mikään muu kukka ole niin arvokas, että se saa kasvaa tuon puun läheisyydessä, sillä niin verrattoman kaunis se on. Niin se seisoi erillään monta vuotta, kasvaen joka kesä yhä ihanammaksi ja täyttäen ilman ympärillään suloisella tuoksullaan. Lopulta kehittyi se todelliseksi kuningattareksi vaatimattomampien hyvätuoksuisten sisariensa keskellä, joita se kasvaessaan siinä erillään näytti kuin halveksivan. Tänä vuonna, herra kreivi, on tuon suloisen puun juurelle ilmestynyt vaatimaton sammalmätäs kenenkään voimatta sanoa, miten. Kantoivatko linnut vallattomasti nuo mitättömät siemenet kukkien kuningattaren hoviin, vai määräsikö tuo jumalallinen käsi, joka pitää huolta jokaisesta ruohonkorresta ja lehdestäkin, että tuo vaatimaton sammal saa juurtua tuon komean ruusun vierelle? Niin, kukapa sen tietää, mutta noin vuoden ovat nuo pienet viheriät lehdet uskaltaneet katsella niin läheltä puutarhan kuningatarta, toisten tuoksuvien ja kauniiden kukkien saadessa pysyä kauniisti syrjässä».
Nuori talonpoika keskeytti hetkeksi. Hänen äänensä ei värissyt enää ollenkaan, ja vaikka se vielä olikin matala ja äärettömän hellä, oli se kumminkin selvä. Kaunis kukkaiskieli — syvän liikutuksen valtaaman unkarilaisen luonteenomainen ilmaus — kaikui omituisen suloiselta tuon kauniin nuoren talonpojan suusta, ja Bideskuty kuunteli vaistomaisesti, tuntien samalla epämääräisesti, että tuon ylpeän ja tyynen ryhdin alla oli niin voimakas tunteitten virta, että sitä oli kunnioitettava.
»Ensin, teidän korkeutenne», jatkoi András, »tahtoi äitini rangaista sammalta sen julkeuden vuoksi aikoen repiä sen siitä juurineen ja heittää sen muun roskan joukkoon pihalle, jossa se olisi saanut mädätä, koska se oli uskaltanut mennä niin lähelle kuningatarta. Mutta tuo mitätön pehmeä mätäs näytti niin viheriältä ja viileältä, ja taivaalta paistava aurinko niin paahtavalta ja kuumalta, että äitini salli sen jäädä siihen hetkiseksi suojelemaan kuningattaren jalkoja kuumimmilta säteiltä. Siitä asti, herra kreivi, on se saanut olla siinä paikoillaan, vaatimattomana ja suojelevana, viileänä ja viheriänä kesän kuumuudessa, ja lämpimänä ja varjelevana talvisin suojelemassa tuon komean kukan juuria kaikilta onnettomuuksilta, joita vaihtelevat vuodenajat voivat tuoda mukanaan. Se ei kyllä lisää ruusun kauneuteen eikä tuoksuun mitään, vaan kasvaessaan sen juurella huomaamatta ja hoitamatta yhä suuremmaksi täyttää se kumminkin pieniltä linnuilta tahi Kaikkivaltiaalta saamansa tehtävän».
Aikoivatko totuuden ensimmäiset aavistukset sarastaa hänen kuulijansa mielessä, vai vetikö tuon äreän äänen hellä vetoava sointu Bideskuty’n tarkkaavaisuuden yhä puoleensa, koska hän ei keskeyttänyt Andrásta?
»Kuten tuo vaatimaton sammal on uskaltanut ryömiä kukkien kuningattaren jalkojen juureen, niin olen minäkin, Keményn András, vähäpätöinen talonpoika, uskaltanut kohottaa katseeni tähtiin, ja noiden miljoonien loistavien jalokivien, jotka muuttavat tasankomme taivaan niin kuvaamattoman suloiseksi, joukosta olen valinnut yhden, joka kauniitten sisariensa joukossa on kauniimpi kuin muut yhteensä».
Jälleen hän keskeytti ja voi Bideskuty’n kasvoista nähdä, että aatelismies oli ymmärtänyt. Ylpeä kreivi nousi nopeasti seisoalleen vihasta leimuavin silmin ja kohotti uhkaavasti kätensä kuin rangaistaakseen julkeata talonpoikaa. András ei kumminkaan liikahtanutkaan, vaan taivutti ainoastaan päänsä ollakseen valmis ottamaan vastaan tuon nöyryyttävän lyönnin, jonka hän julkeudellaan oli ansainnut. Mutta Bideskuty’n käsi vaipui alas ja vihan ilme haihtui hänen silmistään. Hänen kasvoihinsa ilmestyi kerran vielä tuo toivottoman ahdistuksen ja surun ilme, ja sanomatta sanaakaan kätki hän kasvonsa käsiinsä.
»Herra kreivi», sanoi András vihdoin pitkän vaitiolon jälkeen nöyrästi ja hiljaa, »ette voi halveksia enemmän hulluuttani kuin itse jo olen halveksinut, ettekä pilkata ylpeyttäni enemmän kuin minäkään, mutta Kaikkivaltias ei ole sokaissut minua julkeuteni vuoksi, ettekä tekään äsken vihoissanne senvuoksi lyönyt minua kuoliaaksi tähän paikoilleni. Kuunnelkaa siis minua, teidän korkeutenne, ja muistakaa, että niinkuin tuo sammal suojelee ruusua, niin haluan minäkin suojella ja rakastaa tuota aarrettanne, jos uskotte sen minun haltuuni. Milloinkaan ei surun henkäyskään ole uskaltava koskea ainoaankaan kuningattareni kultaiseen kiharaan eikä tasangon tomu ole milloinkaan likastava hänen pukunsa lievettä. Omaisuuteni ja maani, jotka kerran ovat olleet teidän, muuttuvat silloin hänen omaisuudekseen, ja suurin onneni on katsella, miten hänen pienet kätösensä niitä mielin määrin hoitavat Ja sitten saatuani sellaiset oikeudet, että saan poistaa kaikki kivet hänen tieltään, hankin myös itselleni oikeuden auttaa teitä nyt ja aina kaikissa vaikeuksissa. Kerran tulevaisuudessa», lisäsi hän ensimmäisen kerran värisevin äänin, samalla kun hänen leveästä rinnastaan tunkeutui nyyhkytyksen tapainen ikävöivä huokaus, »jos Kaikkivaltias siunaa vähäpätöisen talonpojan ja kuningattaren liiton, ja heikko ääni kuiskaa korvaanne 'Isoisä!', tunnette jälleen elävänne omaa elämäänne lapsenlapsessanne, koska tiedätte, että Kisfalun, Bideskuty’n ja Zárdan kauniit maat ovat jälleen omanne».
Näiden Andráksen viimeisten sanojen jälkeen vallitsi huoneessa kuolettava hiljaisuus. Pitkän yhtämittaisen itsensähillitsemisen väsyttämä nuori talonpoika käveli ikkunan luo, ja nojattuaan päänsä kylmään lasiin katseli hän kyynelien sumentamin silmin puutarhaan, jossa auringon ensimmäiset lämpimät säteet alkoivat avata kauniita varhainkukkivia kevätkukkia. Kauempaa siintivät rauhallinen ja autio tasanko ja nuo viljavat maat, joita hän niin suuresti rakasti ja jotka nyt lopultakin olivat hänen omansa. Mutta tämä hänen elämänsä unelma ja miehuutensa päämäärä ei nyt kumminkaan tyydyttänyt häntä ollenkaan, kun toinen ikävä oli hiipinyt hänen sydämeensä, tuollainen toivova kaipaus, joka muutti hänet lapseksi pakottaen hänet vuodattamaan katkeria kyyneliä niin, että hänen suuri ruumiinsa vapisi.
Äkkiä hän hätkähti, sillä muudan käsi laskeutui hänen olalleen raskaasti, mutta ei vihaisesti. Hän kääntyi ja näki huolien taivuttaman vanhuksen, jonka surullisissa silmissä oli sellainen nöyryytetyn ylpeyden ilme, että se painui ikuisiksi ajoiksi nuoren rehellisen talonpojan mieleen.
»Ystäväni, kun ensin huomasin», sanoi Bideskuty, »tarkoituksenne, suutuin voimatta hillitä itseäni. Teidän on annettava minulle anteeksi, sillä olen jo vanha mies, enkä ole vielä täydellisesti oppinut tämän maakunnan tapoja. Ajatus, että antaisin tyttäreni talonpojalle, tuntui minusta niin mahdottomalta, että unhotin hetkiseksi elämäni olevan kirjaimellisesti teidän käsissänne, sillä jos minut ja perheeni karkoitettaisiin kodistamme, en voisi milloinkaan kantaa sellaista surua ja Jumala ainoastaan tietää, miten silloin vaimolleni ja llonkalle tulisi käymään».
András olisi halunnut sanoa jotakin, mutta Bideskuty jatkoi heti:
»Tiedän teidän aikovan sanoa, ettette halua ahdistaa minua. Hei, ystäväni, tuo asia voi kyllä olla niin, mutta me olemme kaikki syntyneet vapaina tähän maailmaan, ja jokainen, joka voi vastustaa kohtaloaan, taistelkoon niin hyvin kuin hän vain voi. Maa, joka ennen oli minun, on liukunut käsistäni teidän haltuunne muutamien huolettomien kynänvetojen ja kirottujen paperipalasten avulla. Muutamien päivien kuluttua, ellei tapahdu ihmettä, jollaisia ei nykyään usein satu, on minun perheineni lähdettävä täältä maantielle kuin kodittomien ja ystävättömien mustalaisten, ja kaikki ne, jotka ovat nauttineet vieraanvaraisuudestani, ovat ensimmäiset heittämään minua kivillä hulluuteni vuoksi. Tämän toivottoman tilanteen ollessa pahimmillaan tulette te luokseni, ette ainoastaan pelastamaan minua ja omaisiani, vaan myöskin takaamaan, että kaikesta huolimatta tulevat nämä maat kuulumaan lapselleni ja vihdoin lapsenlapsilleni. Mitä voinkaan tehdä? Kun ihmisen kurkku uhataan katkaista puukolla, on pieni asia kysyä, haluaako hän luopua omaisuudestaan».
»Herra kreivi!»
»Älkää sanoko mitään, sillä olette jo sanonut sanottavanne. Kaikki lisäyksenne eivät voi nyt enää muuttaa asiaa. Puhuessanne lapsenlapsistani löitte vahvimman valttinne pöytään ja takavarikoimalla maani tiesitte saavanne suostumukseni. Voitteko lisätä siihen, että rakastatte tytärtäni, jotakin vielä? Tietysti te rakastatte häntä, sillä hän on hyvin kaunis ja äärettömästi teitä korkeammalla. Rakastammehan kaikki Jumalaa ja neitsyt Mariaa. Haluatte ruveta hänen orjakseen. Sitä en epäile, sillä polveuduttehan orjista. Aiotteko sanoa tekevänne hänet onnelliseksi? Luullakseni vaivaudutte kumminkin turhaan, sillä tyttäreni, Ilonka, ei voi tulla onnelliseksi talonpojan majassa. Jos minä ja vaimoni annamme suostumuksemme tähän omituiseen liittoon — muistakaa, että sanoin 'jos', siunaamme lastamme lapsenlapsiemme ja heidän lapsiensa vuoksi, ja sentähden, etteivät Bideskuty’n maat joudu silloin milloinkaan pois perheemme hallusta, vaikka ne tahrautuvatkin ollessaan hetkisen talonpojan käsissä».
»Herra kreivi», sanoi András väsyneesti, »kun tulin keskustelemaan kanssanne näistä asioista, koetin ajatella teitä vain tuon olennon isäksi, jota melkein jumaloin. Eiköhän olisi parasta oman arvonne ja minun vuokseni, ettette suututa ja loukkaa minua unhottamalla sen»?
»Suokaa minulle anteeksi, ystäväni, kiihkeyteni. Onnettomuudet ovat niin lannistaneet minut, etten osaa enää selvästi ajatellakaan. Minulla on paljon huolia, ja te olette niin nuori, ettette vielä ymmärrä vanhuksen suruja. Ehkä ei ylpeytenne ole kärsinyt sellaista nöyryytystä kuin minun nyt. Ettekö halua nyt poistua luotani, sillä minun on ajateltava tätä asiaa rauhassa yksikseni, ennenkuin puhun siitä kreivittärelle»?
András otti vaitiollen lakkinsa ja poistui koneellisesti huoneesta. Hän kulki lämpiön poikki ja leveitä portaita alas kuin unissaan. Bideskuty ei ollut sanonut mitään hyvästiäkään eikä ilmoittanut hänelle mitään ratkaisevaa, vaan heittänyt arvoituksellisen »jos» Andrákselle vasten naamaa tyynesti lausuttujen loukkauksien välissä, jolloin nuoren talonpojan ylpeys oli kiemurrellut noiden kylmien, sydämettömien ja julmien sanojen vaikutuksesta.
Miten voikaan rakkaus tehdä meistä sellaisia toivottomia hulluja, että me tuon ainoan suloisen asian vuoksi olemme valmiit kärsimään sellaisia kidutuksia, joita pahempia eivät helvetin hengetkään voi keksiä Luojan rankaisemille sieluille? Kuinka omituista se onkaan, että me tuollaisen maallisen olennon jalkojen juuressa olemme valmiit uhraamaan miehuutemme ja itsekunnioituksemme, jolloin kumminkin tuo sama uhraus, tuo sama alentuminen on kumminkin meistä jalompi työ kuin kaikki muut kunniakkaat teot, koska se muuttaa meidät enkelien kaltaisiksi?
Miten András kulutti lopun päivästä, ei hän olisi voinut sanoa. Tiet olivat niin ravalla, että Csillag voi vain vaikeasti löytää tien mudasta. Kumminkin ymmärsi se isäntänsä surun, sillä se harhaili hänen kanssaan pustalla kauan vielä senkin jälkeen kuin illan varjot olivat kietoneet tasangon vaippaansa. Kaukaa kuuluva Tarnan kohina lisäsi seudun luonteenomaista surullisuutta ja autiutta. Oli jo myöhäinen, kun András vihdoin saapui rauhalliseen kotiinsa, missä Etelka kehruuksiensa ääressä odotti levottomasti poikaansa. Kun hän kuuli Csillagin kavioiden kapseen kartanolta, meni hän ovelle ja katsoi pimeässä, miten András hoiti lemmikkiään ja vei sen sitten mukavaan pilttuuseen yöksi. András ei nähtävästi ollut huomannut äitiään, sillä silloin olisi hän ensimmäiseksi tervehtinyt häntä. Kun Etelka huomasi, miten raskaasti ja hitaasti András lähestyi rakennusta, tunsi hän kuvaamatonta surua. András pysähtyi puutarhaan tuon ihanan ruusupuun juurelle, jossa oli paljon pieniä, ihanaa kesäkuuta ennustavia nuppuja, ja Etelka ihmetteli, miksi hänen poikansa ensin koski kädellään jokaiseen nuppuun ja kumartui sitten suutelemaan niitä.