Käkriäinen kysyy:
"Häh? Kassarallakos te uunipuita?"
"Niin", vastaa hänelle Jopi. "Kun Malakias sillä meinasi."
Paksuposkinen Topi tyrskähtää nauruun. Hänen kanssaan yhtaikaa örähtääKäkriäinen:
"Malakkoko? No se on sen … tyhjiä … ja minnekäs se kassara, Sanelma? Eikö ole kassaraa? Ja Malakiaksella oli. Mitäs loruamista se…"
Pikku Sanelma vastaa:
"Malakko hautasi kassaran."
"Hautasi?" toistaa Käkriäinen.
"Nii-ni!" vahvistaa pikku Jopi. "Pisti hiekkaan … että Sanukka saisi ruostetta haavaan."
Muttinen huudahtaa hämmästyneenä:
"Ruostetta haavaan?"
Jopi sanoo:
"Niin … kun se haavan puraisikin."
"Se on tuon Juutaksen konsteja. Juutaksen! Juutaksen!" hoilottaa MaunonPertta. "Mutta siitä tulee verenmyrkytys! Myrkytys!"
"Joutavia … minunko?" sanoo Käkriäinen hämillään. "Kaikkia … se Malakias. Eikä niitä … saa työaseita sillä tavalla jättää! Eikö sitä ole sanottu senkin seitsemän kertaa, että ne on pidettävä paikoillaan … kalut? Kaikkia pirkuleita! Hautaamaan kassarat … kyllä minä Malakiaksen … harjakset pitäisi nyhtää…"
"Vai harjakset!" naurahtaa Muttinen.
Pikku Sanelma kertoo kassaran hautaamista, ja Maunon Pertta kuvailee verenmyrkytystä. Neiti ihmettelee. Repekka ja Ester kinastelevat karamelleistä. Jopi kahistelee nurkassa niitä papereita, joissa Rosina toi tavaroita kaupungista. Topi telmää Hurjan kimpussa, joka ärähtää ja väistelee. Yleisessä hälinässä selittää Rosina neidille:
"Eihän tuota tiedä … myrkytyskö mokomaan… Jos lienee pieni naarmu tytön varpaassa. Paranee se muutenkin, vaikka se on ihan totta, että se ruostekin… Toissa talvena Malakiaksen jalan, kun se löi kirveellä polveensa…"
"Kuinka … ruosteko paransi?" kysyy neiti.
Rosina vastaa:
"Niin, se lienee. Tervan seassa. Tuli vielä jalka, neljä viikkoa oli Malakias sen tähden sängyssä. Mutta eihän tuota nyt ruostetta tarvitakaan. Onhan täällä muutakin rohtoa, kolotiita ja … korpinrasvaa, hihii. Sanoi apteekkari olevan sen haavoillekin. Ja sitä kun nyt työntää Sanelman varpaaseen… Mutta nyt se onkin puiden tultava metsästä! Menköön Topi, jos ei Sanukka varpaaltaan. Mutta Ananias, se heinä! Heinä! Hevonen odottaa."
Jopi inahtelee:
"Malakko oksentaa rannalla. Ei me kahden kesken Topin kanssa."
Maunon Pertta huutaa:
"Matorohtojen päälle söi mahan täydeltä!"
"Niistä nyt puuha tuli, niistä rohdoista!" siunailee Rosina.
Juutas Käkriäinen mörähtää:
"Arvasinhan minä sen."
"Mitä … arvasit?" kysyy Rosina.
"Arvasin vain", jatkaa Käkriäinen. "Että … mitä niistä sellaisista…"
Muuta hän ei sano, vaan jatkaa toisesta asiasta:
"Mutta … pitänee tästä minun lähteä sitten puuhun…"
"Juutas Käkr-riäinen kun kapuaa puuhun", nauraa sorakielinen Topi.
"Suu kiinni!" ärjäisee Juutas Käkriäinen. "Puita hakemaan … minä."
Muttinen kursailee, että sellainen puuha nyt taisi tulla näistä puista, mutta kyllä se sauna olisi mukavaa.
"Puuha … jopa tämä", torjuu Rosina Käkriäinen. "Mutta ei sinulla, Juutas, ole menemistä! Ne heinät, pirulainen, heinät! Eikös täällä ole kasakoita metsään … meidän talossa… Se on nyt mentävä, Jopi ja Topi. Kirves mukaan, kyllä tämä Topi jo kirvestä heiluttaa … kaiken talvea se hangessa vaikka paljasjaloin! Mutta kenenkäs heille nyt lisää? Menköön Saara. Eikö sillä Malakiaksella ole aikaa oksennella metsässä? Kuka sitä rohtoja potemaan? Topi ja Jopi, se on mentävä! Ja sen pitää käydä kuin luomisen työ."
Sitten jatkaa Rosina neidille hiljemmin, mikäli mökin hälinässä voi:
"Ja Maunon Pertan Sanelmahan se lähtenee saattamaan huvilalle. Vai mitä, Pertta? Leja tarvittaisiin niityllä … siellä se on. Sinun Sanelmasi joutanee."
"Joutaa se, joutaa!" ääntää Pertta. "Ja jos ei jouda, lähden minä herrasväen tavaroita kantamaan. Missäs se meidän Sanelma on? Sanukka! Kinnusen Sanukka!"
Tämän huutaa Pertta portailla.
Iso Sanelma vastaa hänelle saunan ovelta. Pertta huudahtaa silloin, että hänen on lähdettävä saattamaan herrasväkeä huvilalle, kantamaan niiden tavaroita.
Pertan Sanelma on siihen aivan valmis. Hän alkaa jo tulla.
Mutta ennenkuin hän pääsee alaveräjälle, käännyttää Saara hänet takaisin. Saara ehdottaa kodan ovelta:
"Sanelma, annahan kun minä menen."
Saara on maannut saunassa päänkivistystään, kunnes Pertan Sanelma toi hänelle Rosinalta sellaiset terveiset, että hänen olisi lähdettävä niitylle. Eipä Saara niistä terveisistä välittänyt. Laskeusi tosin lauteilta ja tuli kotaan. Istahti kynnykselle, ja alkoi haukotella. Katseli känsäisiä käsiään, ja sanoi Kinnusen Sanelmalle, että känsät ovat rumia. Jos tästä pääsisi laivaan, ei se passaisi pitää känsiä sormissaan. Hän oli käynyt kaupungissa yhden laivankapteenin puheilla. Ja se … lupaili hänelle teeterskan paikkaa.
Kiukkuinen on Saara itselleen, että hän lähti Persikan kanssa sellaisille retkille. Ei se Persikka puhunutkaan koko teeterskan paikan hommaamisesta sitten sen enempää kuin oli puhunut menomatkalla kaupunkiin. Eikä Saara kometioissa eikä muualla muistanut sitä häneltä enää kysellä. Ja Lutmitvuorelta täytyi Persikan joutua kesken laivaansa. Hän jätti Saaran vuorelle istumaan. Pian piti Saarankin juosta laivaan … ei ollut rahaa jäädä enää kaupunkiin.
Nyt Saara odottaa, että Persikka kirjoittaisi hänelle.
Saunan kynnyksellä hän selitti Pertan Sanelmalle, että kun tulisi ukkosensade, niin sitä kun ottaisi kalliolta vettä ja sillä voitelisi, niin känsät lähtevät… Isäkin tietää.
Yhtäkkiä tohahti sitten Muttinen rannalle. Ja Saaralla oli Muttisen leipäsuden kengät! Saara meni saunaan, veti kengät jalastaan ja pisti ne penkin alle, kuivuneiden vastojen taakse.
Nytkin Pertan Sanelman kanssa jonkin kuivan sanan jutellessaan on Saara miettinyt mielessään, kuinka hän saisi nuo perhanan kengät takaisin huvilalle. Siksi huutaa hän Sanelman veräjältä takaisin, ja ehdottaa hänelle:
"Anna kun minä menen sinne huvilalle. Me … kun ollaan niin ystäviä sen neidin kanssa…"
Pertan Sanelma on aina valmis melkeinpä mihin tahansa.
Saara riisuu kodassa punaiset sukkansakin ja lähtee pihalle.
Siellä menevät jo Rosina ja neiti alimmaiseen aittaan, ottamaan maitoa ja kermaa.
Juutas Käkriäinen hyörii keskellä pihaa ja mörähtelee, missä niitä on kalakontteja, että hän saisi kaivaa herralle potatteja.
Saara juoksee neidin luo, kättelee ja sanoo, että hän tuleekin huvilalle auttamaan.
Muttinen seisoo jo portailla, valmiina lähtemään.
Mutta Saara lyykistää Muttiselle ja rientää tupaan. Siellä hän etsii jotain, niistä papereista, joissa pikku tyssien mekot tuotiin kaupungista. Hän näkee Topin käsissä tyhjän paperipussin. Topi sanoo puhaltavansa sen henkeä täyteen ja ampuvansa. Saara keksii virkkaa, että neiti käski häntä noutamaan sitä pussia. Silloin antaa Topi sen Saaralle.
Paperipussi kainalon alla juoksee Saara sitten takaisin saunalle ja pistää siihen Muttisen neidin kengät. Pussin työntää hän lihavaan poveensa.
Muttinen ja neiti kulkevat pian rantaan. Heidän perästään lähtee Saara, kantaen maitokannua. Pikku Sanelma ja Jopi ovat jo rannalla moottoriveneen luona. Saunan nurkalla tervehtivät herra ja neiti isoa ja hymyilevää Sanelmaa. Hurja häärii Ananiaksen kintereillä aittojen luona.
Rosina jää pihalle. Hän huudahtaa Maunolle, Maunon Pertalle ja isolleSanelmalle, kun menijät ovat kadonneet saunan taakse:
"No nyt sitä sinne … niitylle! Ja Mauno, Mauno! Joko se…?"
Rosina menee lähemmäksi Maunoa.
Mauno vastaa:
"Jo suostui. Hyvä tulee … ole huoletta."
"Hihii!" nauraa Rosina. "Tulehan, niin jutellaan … miten se sitten tehdään…"
Rosina rientää hevosen luokse ja alkaa ajaa. Pikku Repekka kiukkuaa hänen mukaansa, ja vielä kovemmin määkii Luukas tuvassa. Rosina käskee Esterin vaalimaan sitä, kunnes hän tulee noutamaan lapsen niitylle. Käkriäinenkin lohduttelee pikku Repekkaa, kaivaessaan perunavaossa niin että multa tuprahtelee. Ananias tuo kontin ja alkaa myöskin kaivaa. Hurja tunkeutuu hänen käsiensä väliin nuuskimaan päästäisiä.
Muttinen, neiti ja Saara joutuvat rantaan. Siellä istuu Malakias yhä katselemassa moottoria, hiukan kelmeänä. Konetta on Malakias katsellut pitkät ajat. Ja sitten on hän tarkastellut koivuisia lautoja, joista olisi tehtävä tälle monttöörille oikein hyvä laituri. Mutta yksi niistä laudoista on ollut haapainen.
Nyt örähtää Malakias Muttiselle:
"Tuo tuossa … se on haapalauta … olkoonpa mikä tahansa."
"Mikä?" kysyy Muttinen.
"Kun … lienevät myyneet ne kaikki koivuisina teille … petkuttajat."
Aapeli nauraa.
Topi juoksee selkä kenossa rantaan, ja Ananiaskin lönkyttää pihalta, tuoden perunakonttia. Ananiaksen perästä lynkkäisee itse Juutas Käkriäinen, oikein iso peruna kädessä.
Moottori sysätään syvemmälle Käkriäisen käsien voimalla, ja Muttinen kääntelee sen järvelle päin. Neiti asettuu kermapullo kädessä perään. Moottori alkaa purskuttaa ja lähtee… Kiitää jo kaukana.
Kun moottori sutkuttaa niin etäällä, ettei puhetta rannalta kuulla, kääntää Ananias takalistoaan järvelle ja narahuttaa. Hän sanoo:
"Hyh, se on sitä … porvaleita."
Kahdeskymmeneskahdeksas luku
Putkinotkon huvila on kummulla, lahden perukassa, pitemmän kuin mökin lahti.
Huvilasta kuuluu nyt ovien naukumista ja pöytien ja tuolien kolinaa: Lyygia niitä siirtelee. Mutta Muttinen itse kaivaa onkimatoja rannalla, saunan takana.
Tuossa lähellä kelluu moottori, leveä kuin munankuori. Siitä on laudat purettu kevätjäiden rikkomalle laiturille ja tavarat kannettu sisään.
Aapeli Muttinen on ennättänyt kotoiseen asuun. Entisestä ei hänellä ole jäljellä muuta kuin sankalasit päässä. Ei kauluksia, tuota korvettavan tornia. Eikä äskeistä juurihattua isossa ja neliskulmaisessa päässä, tai muutakaan päähinettä tällä hetkellä. Sillä Putkinotkonkin asuun kuuluvan hattunsa on hän heittänyt tuohon haavantaimien juurelle, joiden latvat paistavat punaisina kuin häränveri. Tämä hattu, joka on leveä kuin pieni sateenvarjo ja jossa on korkea ja suppilomainen pohja, missä lienee syntynyt: Pampas-aroilla, ja sieltä Muttisen päähän kulkeutunut.
Kuitenkaan ei Aapeli anna auringon paistaa suoraan kaljuun päälakeensa, hopeanharmaiden haivenien ympäröimään. Auringonpiston varalta on hän sitonut päähänsä kirjavan nenäliinan. Takkiakaan ei Aapelilla ole, vaan hän on ripustanut sen noihin samoihin haavantaimiin: jonkinlaisen valkean koltin taikka paidan, jonka kauluksessa ja hihansuissa on punaisia kukonkuvia.
Hänen paljailla ja lihavilla hartioillaan, joihin isorokko on aikoinaan jättänyt lovia, nuorena poikana, köyhien vanhempien mökillä, hänen kyyristyneillä hartioillaan näkyvät nyt ainoastaan vaaleanpunaiset olkaimet. Selkäänsä soisi hän nyt päivän oikein kylvettävän, viimeinkin tänne maalle tultuaan. Ja kyllä se kylvettääkin, vaikka on jo iltapuoli pitkällä.
Aurinko paistaa lahden oikealta rannalta, lepikon ylitse. Ei se enää häikäise hopeisena tuliaukkona silmiä, niinkuin kaupungista tullessa, vaan läikehtii valkeana ja kellertävänä. Ja se tapailee jo kiekon muotoa. Mutta vielä käy selkään lämpimästi, kun Muttinen siinä kyyköttää, virsut ja vanhat housut jalassa, engelskannahkaiset, käännellen kiviä ja puolimädänneitä lastuja. Vilkkaastipa pyörähtelee silloin hänen nenänsä, hänen katsellessaan matoja harmain silmin, joiden ilme on surumielinen ja hiukan ällistelevä.
Ei niitä matoja nyt paljon löydykään, kuivien ilmojen jälkeen. MuttisenAapeli murahtelee itsekseen:
"Olisi pitänytkin ottaa Topi tai Jopi näitä tonkimaan…"
Mutta kun hän saa punaisen madon hännästä kiinni, niin hän murisee:
"Kah, tule pois. Sellaista se on maailma: toinen kiskoo toista saparosta … pyytääkseen kolmatta syötäväkseen. Koiramaista… Ja nyt se katkesi, phyi… Vai possu taas, vai niin muka!"
Viime sanat äännähtää herra neidilleen, sillä huvilan kuistilta on kajahtanut Lyygian huudahdus:
"Missä on minun iso possuni? Minun pieni elefanttini? Minun tuomioherrani?"
Muttinen hörähti siis vastaan:
"Vai niin on! Eikös…! Sika täällä on, iso sika. Ihminen täällä kaivelee lieroja…"
Sitten keräytyykin matoja tarpeeksi. Sillä ei Aapeli aiokaan monta kalaa saada. Eikä niitä siellä lammessa olekaan suuria, sen hän kyllä tietää ennestään. Ainoastaan huvikseen hän aikoo nykiä muutamia kolmen tuuman pituisia ahvenia, mustia ja punaeväisiä, taikka pieniä ja ruotaisia lahnanparkkeja, jotka maistuvat kuitenkin hyvältä hienoksi keittoon jauhettuina ja kananmunilla höystettyinä. Mutta myöskin Lyygian huviksi hän mielii ongelle, koska Lyygia on kaiken talvea puhunut Putkinotkon lammella onkimisesta, muistaen sen viime kesästä… Putkinotkon tumman ja lumpeisen lammen.
Niin ajatellen peittelee Aapeli kiemurtelevat madot rutaisella mullalla monet kesät palvelleeseen matolaatikkoonsa, koivusta muinoin veistämäänsä. Se matoastia on varustettu juoksevalla kannella niinkuin koulupoikien ja -tyttöjen penaali. Oli se nyt säilynyt tuossa saunassa kuten vene ja muutkin vehkeet … paksun rautarassin ja ison munalukon takana. Säilynyt Putkinotkon pojan-rasseilta ja toisilta hupaisilta Käkriäisiltä.
Aapeli nousee penaali kädessä pystyyn ja katselee lahdelleen. Lahden toinen puoli on jyrkkää louhikkoa. Sillä puolella läpättävät hiljaa suuret ja kalpeat haavat. Ja siellä kulkee polku, jolta hän aikoinaan raivasi pois pahimpia kiviä, potki ja kieritteli syrjään … vuosia sitten. Se polku vie niemeen, milloin aivan veden äyräällä, milloin kiiveten ylös rinteille.
Niemessä on pieni poukama, jossa on hienoa hiekkaa, keltaisempaa kuin kulta: mainio auringonkylpypaikka, kuumien kallioiden ja kanervikon vieressä. Ja siellä, sen hietikon edustalla, välkähtelee uimavesi, Saimaa, kuultavana kuin kristalli.
Mutta lahden toinen ranta on sileä ja kasvaa lepikkoa. Se lepikko painuu nyt iltapuolen siimekseen.
Keskeltä lahtea näkyy autereinen järvi. Kolmen kilometrin levyinen salmi, jonka takana on asuttuja seutuja. Taloja ei näy: ne ovat rantametsien kätkössä. Koko seutu tuntuu salaperäisen kauniilta noissa autereen pehmoisissa harsoissa. Taivaan reunalle nousee vaaleanpunaisia pilviä. Värit ovat vaaleanpunaista ja violettia … melkein imelät.
Hiostavaa on…
Mutta eipäs nukuta yhtään ensimmäisenä iltana Putkinotkossa! Niin hyvältä tuntuu ilma, joka tuoksahtaa jo hiukan viileältäkin täällä rannalla.
Sitten sovitellaan matolaatikko saunan salvaimen juureen, jota vasten on asetettu pystyyn kaksi ongenvapaa: toinen paksu ja tuomesta leikattu, toinen lyhyempi ja merenruokoinen. Siinä huomaa Aapeli nurkan juuressa maassa myöskin poltetun jotain: puoleksi palaneita risuja. Kivijalkakin on vähäisen mustunut. Muttinen ajattelee:
"Mikäs siinä on rakovalkeaansa pitänyt, koirankuonolainen…"
Hän rapsuttaa korvallistaan.
Sitten lähtee hän menemään asumukselle, ottaen kuitenkin ensin mekkonsa ja hattunsa ja pukeutuen niihin. Tuon rohtimisen ja ryssänmallisen mekkonsa ja hyvin leveän hattunsa.
Siinä on tie, rannalla melkein nurmeen peittynyt, mutta selvempi ylempänä kuivalla penkereellä. Se nousee ensin kiviaidan luokse, Käkriäisen tekemän, jota on valmiina osa alareunaa ja muutama syli toista kuvettakin. Muu aita on vielä tilapäistä säleaitaa, huvilan ensi vuosina kyhättyä, paikoin jo vihertäväksi muuttunutta.
Kiviaidan takana on kuolleita omenapuita, jotka hän istutti tänne huvilaa rakentaessaan ja jotka pakkanen on hävittänyt. Siinä ne harrottavat mustina ja kuivina.
Ah, mikä joutava touhu oli niitä istuttaessa… Ja suojellessa hiiriltä ja jos joiltakin…
Ja sitten ne tuhoutuivat … niinkuin kaiken on aika tuhoutua.
Pitäisi ne kuitenkin hakkuuttaa pois, muistuttamasta niistä ajoista, jolloin monet haaveet vielä olivat kauniimmat kuin nyt.
Sillä täytyyhän ihmisen elää, koska on kerran syntynyt.
Mutta vaikka omenapuut ovat kuolleet, niin onpa nurmi noussut niiden ympärillä! Ei näy Juutas Käkriäinen joutaneen tänne tekemään heinäänsäkään, sillä kyllä hän täältä sen tehdä saa. Ja tekisi sen luvattakin.
On nurmea!
Ja on kukkia…
Sillä on taas kesä … lyhyt…
Sitä koreutta!
Vihreää ja valkeaa, ja sinistä!
Paitsi päivänkakkarat, nuo keltaisin vuohensilmin katselevat, täyttävät nurmikon harakanhatut ja kissankellot. Ja hirvenkellot, joiden sini on vielä tummempaa kuin muiden kellokukkien … ihan punaisensinistä. Ja onpa siinä toisten kukkien varassa kiipeilevää hiirenhernettäkin, heleän ja punertavan sinistä.
Moisessa valkean ja ruohonpäisen ja sinisen sekavuudessa, jota pursuaa kuin runsaudensarvesta, pilkistelee sieltä täältä vielä apilaita: tummanpunaisia palleroita, pehmeitä ja mehukkaan näköisiä. Ja on joukossa valkeitakin apilaita, kellertäviä kuin kerma.
Ja ampiaisilla on nyt ynisemistä ja puuhaa!
Heinäsirkat sirittävät helteisellä rinteellä.
Entä tuolla tuota keltaista loistoa! Niinkuin vaskisia pilkkuja ruohikko täynnä: leiniköitä … melkein kuin kultaa. Mutta kylmänväristä … kuten kullalla rehentelevän ihmisen sydän on kylmä. Nämä toki … vain kukkia.
Vielä kauempana on angervoita… Ja kiviaidan vieressä putkia, joista Käkriäisen pojat saavat pian kumeasointuisia toitottimia. Angervoista käy väkevä tuoksu. Ja mikäs tämä haju sitten olikaan? Aapeli vetää sitä ahnaasti nenäänsä, ja katselee, mistä se tulee. Imelä haju, sellainen että kaivaa sydänalaa. Se on hunajan hajua. Onkohan se tyttö avannut hunajapurkin verannalla? Vai apilaistako se lähtee… Tai kanervista tuolta kankailta? Mutta eiväthän kanervat vielä kukkine? Tuskin tuntuva ilmavirta kantaa sitä tuoksua, ja se herättää ihan hunajanhimoa… Hunajaa vehnäleivälle levitettynä, ja kahvia kerman kanssa.
Kah, tuolla ovat tervakukkaset ennättäneet jo kukkia. Kuinka niitä oli siellä, kuivalla rinteellä, viime kesänäkin. Punaisena mattona ne paistoivat … aniliinin väriset. Kuin mitkäkin Turkin sulttaanit… On sitä joskus meillä väriä! Nyt tiukkuu kukkien varsista ruskeaa tervaa.
Mutta onpa sitä itämaalaista komeutta vieläkin Putkinotkossa!
Tuossa rauniolla nousee pensaina horsmia, purppurassaan.
Sitten, lähempänä rakennuksen ympyriäistä kumpua, tulee kivistä ladottu pengermä, jonka reunassa on siperialaisista hernepuista tehty pensasaitaus.
Hernepalot riippuvat kuin mitkäkin pikku kalat rihmassa … siinä aitauksessa.
Aidan takana on karviaismarjapensaita, homeen hävittämiä. Mutta Putkinotkon pienokaiset ovat popsineet punaiset viinimarjat. Tarvitsevathan ne lapset sellaisia. Ja ovatpa he jättäneet Aapelille kaikki mustat ja suuret viinimarjat, hänen parhaimmat herkkunsa. Niitä hän nyt maistelee ja ihailee, nostellen pitkiä ja raskaita oksia.
Mutta sitten hän tähystää pientä huvilaansa, jonka pääty kohoaa syreenien ja korkeain koivujen välitse. Kauan sitten ne syreenit tänäkin kesänä ovat jo lakastuttaneet valkeat ja siniset terttunsa. Mutta yhä sakeammaksi on tullut niiden kutoma lehtinen verho.
Taivas on loistavan sininen. Ruskea ja punainen on huvila, ja kiiluupa siitä sinistäkin: vanhanaikaisesti leikkailtu kuisti ja ikkunanlaudat ovat ryssänsiniset.
Aurinko läikehtii lempeästi. Täällä on hiljaista, linnutkin ovat nyt vaiti, niin on ilma paahteinen.
Sirkat sirittävät eteläisemmän päädyn kohdalla koivuissa.
Ne koivut olivat korttelinpaksuisia silloin kun tämä huvila tehtiin: notkistuivat kärrynaisojen sysäyksistä, työmiesten ajaessa lautoja rinnettä myöten ylös. Nyt ne ovat korkeita: niiden huiput kohoavat paljon yli päädyn harjan. Linnunholkit ovat tarkasti kätkeytyneet niiden rehevyyteen.
Mutta tuolla toisessa päässä on petäjä, jonka oksia hän karsi silloin, toistakymmentä vuotta sitten. Petäjä oli melkein hänen kokoisensa. Nyt se ulottuu räystään tasalle… Ja tummahäntäiset oravat pilkistelevät sen oksilta Lyygian kamariin.
Ja tällaisesta paikasta, jossa on vettä ja suurta erämaata … kaikki suomalaiset rakastavat sellaista … tällaisesta paikasta oli hän saattanut olla poissa taas tämän kesän! Putkinotkosta, jonka hiljaisuutta ei häiritse muu kuin joskus mökistä korkean vuoren takaa kuuluva kiljunta. Mutta saapa siitä mökistä sen sijaan — nykyään, kun Juutas on hommannut viinoilla itselleen karjaa — maitoa ja voita ja kalaa. Ahkeralta ja reippaalta Rosinalta ja sellaisissa kaupoissa ystävälliseltä Juutakselta. Ja kaupungista lähtee makeita veskunoita ja viikunoita.
Poissa koko kesän, virittämästä rippumattoaan keinuvien puiden väliin.Seurustelemasta lihavien unien ja kirjojensa parissa.
Ennenkin oli hän ollut täältä poissa kesiä, saatuaan tuskin asumuksensa kuntoon. Joskus ei ollut löytänyt oikein mieleistänsä emännöitsijää. Toisen kerran oli jokin hamekansan-juttu vienyt hänet kesäksi muualle, vieraisiin kaupunkeihin. Mutta enimmäkseen oli hän jäänyt pois täältä noiden rahojen vuoksi: kootakseen niitä lisää, rahoja. Niinpä tänäkin kesänä oli pitänyt kohottaa ne pankkitalletukset puoleentoista sataan tuhanteen. Ja sen on pullea Aapeli tehnyt.
Mutta tämän jälkeen hän ei niitä kohotakaan, sen hän on päättänyt. Niinkuin usein ennenkin, minkä jälkeen on kuitenkin kohottanut. Mutta nyt se on viimeinen kerta! Pitää tilitellä laskuja elämän kanssa ennen kuin ihan vanhuus tulee. Hän on jo neljä vuotta vaille viidenkymmenen. Pitää nauttia siitä, mitä vielä saa. Pitää köllötellä syrjässä.
Jos missään näkee hän vanhuutensa Putkinotkossa, sillä joka kerta, kun hän tulee tänne, ovat puut kasvaneet, ja muistot haastelevat täällä hänelle yhteen paikkaan kasaantuneina.
Tuolla oikealla norossa on pieni puro, johon Aapelin kainaloystävä Lauri Falk aikoinaan rakenteli leikkimyllyjä, nuorena ylioppilaana. Siihen aikaan oli Lauri täällä yhden kesän yksinään, asuen mökin entisen vuokralaisen aitassa, sillä huvilaa ei ollut vielä tehty. Lauri-veitikka oli ikäänkuin Aapelin pehtorina, kuten he kujeillen keskenään puhuivat. Muttinen ei tänne joutanut, koska hänen piti ansaita kaupungissa rahoja huvilan rakentamista varten. Se Lauri kaivoi tänne kuoppia, joihin sitten omenapuut istutettiin. Neljäkymmentä syvää kuoppaa. Sitäpaitsi kylvi hän tänne tulevan huvilan lähistölle unikoita: kylvi puoli kiloa. Syyllä siis Lauri kehuskeli ihmisille kylväneensä Muttisen pehtorina ollessaan kaikki Putkinotkon hovin pellot valmuiksi. Ja pitäjällä ja kauempanakin kerrottiin, että niin muka oli asianlaita. Sitä huhua he kaksi levittelivätkin.
Kas tässä on vielä muutamia valmuja niiltä ajoilta. Ainoastaan muutamia … verannan vieressä, suuria kuin Juutas Käkriäisen luja kämmen. Ne kukkivat nyt juuri, viisi kuusi päivää, sitten varisevat.
Ja missä on lempeä ja haaveellinen Lauri? Missä lienee… Ulkomailla…
Niin on muidenkin tuttavien, jotka kirjoittivat vuosien takana nimensä ja päivämäärän huvilan kuistin seinään, käydessään siellä tai jäädenkin muutamat ehkä sinne pariksi viikoksi. Monet eivät ole sen yhden kerran perästä joutuneet sinne. Eikä eräitä ole enää missään: heidän silmänsä, jotka siihen aikaan loistivat täällä ryyppylasinkin ääressä, heidän kirkkaat silmänsä ovat sammuneet kuolemaan.
Mutta noiden menneiden ihmisten nimikirjoitukset jäivät Aapelin tervattuun seinään. Ne siinä ikäänkuin huokailevat, milloin hän katsoo niihin.
Naisenkin nimiä on verannan seinässä.
Senkin, jonka jalkojen juureen hän könähti täällä, pöksähti syksyn kuutamossa. Kuu paistoi suoraan keskeltä lahtea, kultainen ja kimaltava kuu. Siitä se tuli sitten hänen rouvansa. Kunnes he pian rupesivat riitelemään… Liian herraskainen se oli hänelle, maalaiskansasta syntyneelle. Eivät he lopulta ymmärtäneet toisiaan.
Ja kerran se kaatoi Aapelille piimää niskaan.
Vanhenevia ja katoavaisia ne ovat ihmisten tunteetkin.
Mutta elää täytyy. Ja uusia kuvitteluita tulee. Ehkäpä ihminen nyt, kun vanhenee, köyhtyy myös sillä tavoin, että osaa ymmärtää toista? Osaa ymmärtää ja rakastaa muka todella. Köyhtyessään rikastuu: muita rakastavaksi, ei ainoastaan itseään.
Kolme vuotta sitten oli hän kulkenut muka kihlaamansa kanssa tuolla rannan polkua, syyskuun verihaapain alla. Rakkaasti oli Fanny silloin häneen katsellut.
Mikäpä panee Muttisen nyökkäilemään alakuloisemmin kuin tirkistely tuonne lahdelle ja sille polulle päin! Mikäpä hartaammin tarttumaan kuluvaan hetkeen kuin katoaminen? Aika vajoaa Aapelin jalkojen alta niinkuin hete … vajoaa mullalta ja viiniltäkin tuoksuva maa.
Lyygian ääni kajahtaa jälleen:
"Missä on minun mörköni? Minun elefanttini? Minun kultainen munani?Missä sinä olet?"
"Häh? Entäs missä minun variksenmunani?" vastaa Muttinen saman syreeniaidan toiselta puolen, jonka takaa vetreä neiti huudahti.
Sitten ilmestyy Lyygia syreenien aukkoon, kiviselle pengermälle, tyhjä vesisanko kädessä. Hänellä on nyt valkoinen ja mustajuovainen puku, vyöllä pieni esiliina, jonka nauhat ovat sidotut taakse isolle ruusukkeelle. Päässä myssy: pehmeillä pitseillään se ympäröi hänen punertavia ja iloisia kasvojaan. Puseron poviaukosta kuultaa tänään järvellä kiivaasti paahtunut rinta.
Hän tulee Muttisen luokse, ulottuen hänelle juuri olkapäähän. Heittääpä sankonsa nurmikkoon ja silittelee varpaillen nousten Muttisen rokonarpisia poskia ja katsoo hänen silmiinsä ruskein silmin, jotka vivahtavat tosiaan joskus hiukan vihertäviltä, niin että Aapeli nytkin sanoo:
"Mitä, minun variksenmunani?"
"Entä minun käpyni?" vastaa Lyygia. "Mitä kuuluu? Onko … kullanmuruni suruinen?… Miksi?"
"Ei, ei ole suruinen", vastaa Muttinen. "Mutta minnekä sinä olet menossa? Sinä kannat vettä. Miksi et lähetä Saaraa?"
Lyygia kiihtyy hiukan:
"Mokomaa. Juhlapuvussaan … kertoi tulleensa kaupungista, saaneensa emännöitsijän paikan Sandels-laivassa. Pyydäpä sellaista neitiä mihinkään. Närkästyi, kun käskin tuomaan puita liiteristä. Minua suututtaa, että se otettiinkin tänne? Parempi olisi ollut Leea. Tästälähtein teen itse kaikki, se on hauskaa. Saara … milloin nojaa ikkunanlautaa vasten, milloin verannan kaidetta. Ja juttelee, kuinka isoja kukkia tuossa ruusupehkossa on. Ja valkea pehko on ollut ihan täpösen täynnä! Mutta rastaat ovat muka syöneet täältä kaikki viinimarjat ja mansikat. Ja suutari Sinikanteleen pennut syöneet loput… ja Vaskilahden emäntä. Ei, minä en ole enää kesällä Putkinotkosta poissa. En."
Muttinen arvelee:
"No … saathan sinä täällä ollakin."
Lyygia ihmettelee, että Aapeli aikoo tulla tänne, ja on hyvillään. Hän jatkaa:
"Ihan kohta saamme kahvia. Minä jätin Saaran katsomaan, ettei se kuohu.Hyvä oli sittenkin, ettei juotu siellä mökillä… En minä…"
"Niin, mutta", sanoo Muttinen. "Mutta jos sellaiset tarjoavat köyhemmät. Olisihan se loukkaus."
Lyygia myöntää kyllä, ja lähtee hakemaan vettä kaivosta, puutarhan alanurkasta. Mennessään lupaa antaa Muttiselle kahvin kanssa hunajaa ja ranskanpullaa.
Muttinen ajattelee, että sekö lieneekin äsken täällä niin hunajalle haiskahtanut. Hän katselee Lyygian keveää kulkua omenapuiden taakse. Oi, ihmeellistä, minkälainen hunajan haju täällä Putkinotkossa on…! Ja kuinka mukavalta tuo kulku näyttää: sellainen keppaiseminen, Lyygian hoikka vartalo, ja paljaiden jalkojen pienet, kiverät varpaat.
Kas nyt rientää Lyygia takaisin, ohimennessään hän nyökäyttää päätänsä, ja syreeniportista kadotessaan hän hyräilee taakseen katsellen:
"Kiikun, kiikun, kiikun…!"
Kun hän tulee keittiöön, seisoo Saara kyllä hellan ääressä, mutta kahvi on kuitenkin kuohunut pannun reunoille ja hellalle. Sehän vahinko! Juuri puhdistetulle hellalle! Voi nyt! Eipä Lyygia voi olla kysymättä, mitä Saara oli sillaikaa tehnyt? Saara väittää, että vesi oli loppunut potattikattilasta, kattila alkanut pihistä, Saara oli pelännyt, että emalji siitä irtaantuu. Ja kun hän oli nostanut potattikattilaa, silloin oli kahvipannu pursunnut hellalle. Kyllä se oli ennättänyt! Vaikka hän oli sen nostanut hellan reunallekin. Lyygia ei virka mitään, sillä näkeepä hän, että pannu on kuohunut keskelle hellaa, jossa se yhä on. Nyt kaataa Lyygia raitista vettä selvikkeeksi pannuun ja pyyhkii pannunsa jälleen kirkkaaksi. Hän tökkäisee kahvelilla perunoita, ne ovatkin kypsiä. Sitten rientää hän kuistille kattamaan kahvi- ja ruokapöytää. Saara jää paikalleen seisomaan, mutta salaa hän katsahtaa, meneekö tuo neiti keittiön eteisessä olevaan konttoriin. Siellä oli Saarakin kahvin ryöpsähtäessä hellalle. Konttoriin perukkaan oli hänellä tärkeää asiaa. Lennätti sinne nuo neidin kengät. Heti Lyygian lähdettyä vettä hakemaan juoksi hän ottamaan ne keittiön portaiden vierestä, saksanheiden alta, jonne hän ne aikaisemmin työnsi. Repäisi nopeasti kengät paperipussista ja vei eteisen konttoriin. Pussin hän poltti, ja silloin kahvi kuohahti. Nyt ovat kengät ihan entisellä paikallaan. Viimein! Saara oli aikaisemminkin koettanut niitä sinne työntää. Kun neiti oli mennyt konttoriin, oli Saara lähtenyt hänen perästään, kenkäpaketti valmiina selän takana. Hän oli koettanut tunkeutua neidin sivuitse pimeään konttoriin, jonka avaimet ovat neidin taskussa, udellut ja ihmetellyt, mitä kaikkia tavaroita konttorissa olisi. Mutta neiti oli tukkinut oviaukon laajalla takalistollaan. Saara koetti pujahtaa sisään hänen kainalonsa alitse, neiti sysäsi hänet takaisin ja sanoi, että mitä asiaa Saaralla sinne on. Tuskin Saara sai pakettinsa toistaiseksi piiloon.
Mutta nyt: ei huomannut mitään…
Ja iloisena onnistumisestaan istahtaa nuori Saara, kun neiti tulee takaisin ja alkaa pestä astioita, keittiön tuolille ja kertoo neidille:
"Siinä se onkin toinen meno … kun te täällä puuhaatte. Ei se sellainen se rouva. Mutta erossapa tuo jo on! Tapelleet olivat, natistaneet. Oli antanut Muttiselle selkään. Missähän se nyt lienee? Toisten miesten kanssa se kuului lentäneen … ja tänne kun tuli, makasi puoleen päivään, ei muka saanut maata… Ihmekös se … olisi tehnyt työtä. Vaan rötkötti. Ja sitä kun piti passata: minä olin vähän aikaa auttamassa. En minä sellaista… Kyllä se piikakin, joka tuli kaupungista, kyllä se sitä kirosi. Se kun keikkui valveilla kello kuudelta, ei antanut piikansakaan nukkua. Sellainen kiire oli herran kanssa riitelemään. Ja sitten päivällä makasi eikä saanut rauhaa muka missään…"
Näin juttelee Saara, istuen kädet takapuolen alla. Lyygia ei vastaa mitään, ja hänen sieraimensa värähtelevät, hän on hiukan mustasukkainen, että Muttisella on ollut vaimo. Ja samalla on hän ärtynyt, mitähän Saara hänestä itsestäänkin juoruaa, koska se tällä tavoin toisesta.
Eikä Saara lähde pois, vaikka Lyygia sanoo tulevansa yksinkin toimeen.
"Hyh", myhähtää Saara hänelle vastaukseksi, jatkaen kertomuksiaan, kuinka Muttinen ja se rouva morsiamena olivat olleet hyviä keskenään: metsissä olivat kaiket päivät kuljeksineet. Ja muuta, heh. Ja soudelleet…
"Eikö sinua tarvita kotona?" kysyy Lyygia. "Siellähän oli heinäkiire."
"Eipähän tuosta", vastaa Saara. "Usein se isä tekee heinää syyskuussakin, enemmän sitä vaan kuuluu tulevan…"
Lyygia sanoo:
"Mutta nyt saat kahvia. Ja mitä se tavaroiden kantaminen maksaa?Minulla on … kiirettä…"
"Eipähän tuota tiedä…" vastaa Saara.
"No, se täytyy sanoa!" huudahtaa Lyygia. "Mielesi mukaan. Jaha, vai et tiedä. Minä kutsun herraa, hän saa maksaa sinulle. Ja ruuallekin hän voi tulla."
Lyygia katoaa. Salin ulko-ovelta hän huutaa:
"Hohoi! Sielläkö sinä olet, minun ryssäni? Minun tattihattuni! Tule ruualle. Ja Saara … Saara tahtoo lähteä. Hänelle pitää maksaa. Ja katsopas noita keisarinkruunuja, miten kauniita kukkia niissä on. Ja miten kaunis tuo pensas on, särjettysydän."
Muttinen tulee kuistille, mekko housujen päällä ja leveä juurihattu päässä. Mielihyvällä näkee hän kuistin toisessa kulmauksessa ruokapöydän, puoliksi katettuna, valkealla liinalla peitetyn. Kahdet lautaset… Ja kahdet suuret kahvikupit, jotka ovat siniset ja koristetut kultaisilla kukkasilla. Mutta keskellä pöytää on putelissa suuria, punaisia kinnukkaruusuja.
Lyygia asettuu Aapelin eteen, kietaisee kätensä hänen paksuun kaulaansa. Siinä hän hyräilee ja suututtelee:
"Kun tuo Saara nyt menisi! Että saisimme olla ja syödä rauhassa. Ai, ai, ikäheiniä … verhoavat kuistin niinkuin uutimet. Valkeita kukkia niissä … kuin porsliinikukkia. Hellan-kuutis… Mutta maksa nyt Saaralle…"
Aapeli lähtee sisään. Eipä mahdukaan hänen hattunsa ovesta. Kas niin,Lyygia pistää sen kuistin seinälle naulaan.
Salin ikkunoista on otettu pois sanomalehtipaperit. Lyygia tulee myöskin pieneen saliin. Tuossa on jo kirjava sohvaraanukin pölytetty, mutta sohvaa ei Lyygia ole mitenkään jaksanut siirtää yksinään saliin. Aapelin kamari on jo melkein valmis. Keltajuovaiset uutimet heilahtelevat ikkunassa, ovesta käyvässä ilmanhengessä. Sänkykin on niin houkutteleva, sen valkeat raidit ja paksut peitot. Ja sängyn vieressä on pöytä, ja pöydällä lamppu ja pussissa rusinoita. Sekä kirjoja.
Mutta seinällä sänkyä vastapäätä on Muttisen jumala: Tolstoin kuva, paljasjalkaisen, pitkä rohdinpaita päällä ja peukalot vyön alla. Siinä se seisoo kumarassa, pitkine partoineen.
Yöpöydän laatikossa on revolveri, jota Lyygia näyttää Muttiselle: että sekin on siellä varkaiden varalta. Muttinen sanoo:
"Niin, näitkös sinä … mökissä oli taas se mies? Se Rosinan veli … linnassa istunut? Että Käkriäisillä pitää olla sellaisia omaisia! Ja muistatko, kuinka siellä istui kaiken viime kesää kummallisia miehiä? Mesopotamialaisia, muka marjamatkoilla. Mutta viinastahan ne Juutaksen kanssa… Ja muistatko, että se Sinikanteleen akka … kertoi Käkriäisen uhanneen lyödä minua puukolla?"
"Mutta minäpä en anna lyödä!" huudahtaa Lyygia. "Minä ammun, jos yrittävät… Ja sellainen akka: juoruaa."
"Sinä? Häh? Sinä uskallat?" ällistelee Muttinen.
"Minä uskallan! Ja eihän se Juutas tosissaan. Se on häneltä sellaista kerskumista", sanoo Lyygia.
Muttinen arvelee:
"Niin, niin … tosiaan… Ehkäpä se on sellaista häneltä, mutta tuo musta mies, hänen lankonsa. Hyi hemmetti! Ikävää on huono väli … kansan kanssa. Ei, loppu tästä täytyy tulla. Ja minä aionkin sen tehdä… No, sen saat kuulla sitten myöhemmin. Pian tästä juttelemme…"
Nyt menee Aapeli keittiöön, rupattelee Saaralle ja antaa hänelle vaivaisen markan, koska näet Saara ei tiedä, mitä tuosta nyt ottaisi. Antaapa hädissään viisimarkkaa lisää, koska Saara nyrpistää suutaan. Lyygia katsoo Muttiseen ihmeissään, alkaessaan noppia perunoita kattilasta ja pyytäen Muttista ruualle, sillä perunat jäähtyvät jo. Ja sitten lähdetään kuistille, Muttinen ja hänen hentukkansa. Lyygia sijoittelee korituolit ruokapöydän ääreen ja toiseen tuoliin kantaa hän kolme tyynyä. Niiden tyynyjen keskelle Muttinen istuutuu.
Mutta tuskin on Lyygia tuonut ruuat pöytään, kun tulee Saarakin kuistille, joten neiti ei saakaan rauhassa sitoa ruokaliinaa porsaansa kaulaan. Itsensä täytyy Muttisen solmia se siihen. Ja itsensä pitää hänen kuoria perunansakin … ohuet ja hienot kuoret, jotka nuorissa perunoissa ovat hiukan myrkyllisiä. Mitäs, jos Muttinen kuolisi perunamyrkytykseen? Silloin Lyygia itkisi. Mutta maitoa kaataa hän Muttiselle. Ja herra siunatkoon, sardiinilaatikot on hän unohtanut avaamatta! Nyt hän juoksee niitä hakemaan, keittiöön: siellä ovat puukot ja vasarat ja kaikki. Ja sitten hän tulee takaisin, istahtaa Aapelia vastapäätä ja alkaa halukkaasti syödä.
"Syö, syö … nuoria perunoita!" huudahtaa Lyygia. "Juutaksen perunoita, makeita kuin omenoita."
Onpa Muttisella hyvä pöydässä. On vehnäleipää ja tuoresta voita, tänä aamuna kaupungin torilta ostettua. On silavaa, vaaleanpunaista kuin ruusun terälehdet, pehmeää kuin linnunliha. Ja paitsi sardiineita on oikein hummereita. On kaikenlaista muutakin, sillä Muttinen, nälkämaan torpassa syntynyt, herkuttelee toki, kun on kerran päässyt kavahtamaan maistuvien ääreen. Hän syö rasvaisesti ja imelästi ja paljon. Milloin hänen suussaan ei ole muuta, niin on rusina taikka suklaanappi. Ja hän on valinnut sananparrekseen Bellmanin säkeet, että kun hän kuolee, on hänen suuhunsa pistettävä karamelli.
Nyt kehuu Lyygia varustaneensa hänelle vielä sellaistakin, jota hän ei kuitenkaan ilmoita ennenkuin sitten. Mutta hyvää sanoo neiti sen olevan.
Aurinko hautelee Aapelia ikäheinien välitse, selkää, sillä hän istuu kaiteen puolella, Lyygia jälleen vastapäätä häntä, edessään nuo elämänlankojen kukat ja Putkinotkon kiiltelevä lahti sekä Muttisen lupallaan riippuvien luomien alta katselevat silmät, joita Lyygia pitää sinisinä. Niistä silmistä tekisi hänen mielensä jo päästä puhumaankin, täällä Putkinotkossa. Oikein hän unohtaa kahvelia pitelevän kätensä lautasen reunaa vasten, kun Aapeli katsoo häneen. Ja Lyygia kallistaa päänsä syrjään, olkaansa vasten, niin mieleinen on se rakastetun katse. Ja hän sanoo punastellen:
"No, no. Ei saa katsoa. Ei saa!"
Kaikenlaista hellää olisi Lyygialla juteltavaa, kymmenen uutta ja järjetöntä lempinimeä. Mutta tuossahan seisoo Saara kyynäröisillään kuistin kaidetta vasten. Katselee heidän syömistään. Kertoo Pietarista ja Ronstaasta, jossa hän on kyllä haistellut tuollaisia kaloja, mutta ei hän niitä syö: niissä on liinaöljyä. Eikö se ole ätläkkää syödä, sellainen? Tervahöyryissä ei syödä kovin isoja muikkujakaan … on niitä ostaa pieniäkin. Mutta riisipuuroa kun syö … kaivaa kuopan silmäksi ja panee siihen voita: neljänneskilo voita veroksi joka miestä kohti… Ja pasternakkareistakos tulee vasta… Se on ihan totta.
Tuo Saarakos alkaa Lyygiaa suututtaa. Yhtäkkiä iskee Lyygia Aapelille silmää, nojaa pyöreän kyynärpäänsä pöytään, kääntää kasvonsa niin, ettei Saara niitä huomaa, ja huudahtaa:
"Mutta, herra siunatkoon, nyt jäikin öljy panematta moottorin säiliöön. Ja entinen loppui. Ei nyt päästäkään moottorilla takaisin Käkriäisten puolelle … sillä eihän me ruveta enää öljyn kanssa vehkeilemään? Ja siinä tahraa itsensä. Eihän…?"
Tämän sanoo Lyygia rukoilevasti. Hän jatkaa:
"Me lähdemmekin Käkriäisille jalkaisin, emmekä moottorilla. Ja me tehdään kävelyretki … pitkä, oikein pitkä. Niin että parhaiksi joudumme saunaan."
Saara teristää korviaan. Saara on odottanut moottorimatkaa takaisin mökille, jos on ajankuluksikin tässä ollut. Kyllä hän on huomannut neidin puheista vihjauksia, että hänen olisi lähdettävä matkaansa, mutta eipä ole kiusallakaan hievahtanut. Ja vieläkin epäilee hän Lyygian sanoissa jotain viekkautta. Nyt myöntää Muttinen:
"No niin … passaahan reflekteerata … sitä kävelyä."
Ja neiti jatkaa:
"Juuri niin. Ja sinunhan olisi katseltava raja-aitoja. Mennään niemen ympäri. Oikein pitkä matka."
Saara kuulee, mitä neiti puhuu raja-aidoista. Niistä kaatuneista, joista on niin paljon puhuttu. Pitäisipä mennä kertomaan isälle ja äidille, että niitä nämä menevät nuuskimaan. Ja tekisi myöskin mieli kulkea näiden perästä ja nuuskia, mitä ne puhuvat niistä aidoista … jos ne niistä puhuvat: muuta tekevät. Pitäisi, koira vieköön…!
Mutta Saarallahan ei ole kenkiä jalassa. Se heidän perästään juoskoon pitkin kivikoita ja rytöjä?
Vielä viipyy Saara hetken: kuulostelee, lähtevätkö ne tosiaan jalkaisin.
Siitä hauskasta kävelystä ne vain haastelevat.
Sitten sanoo Saara, että pitäneepä hänen tästä jo mennä. Hymyillen hän hyvästelee ja kepsuttaa alas kuistin portaita.
Huvilan nurkan takana hän seisahtuu, saksanheiden kätköön. Äkäinen hän on, varsinkin tuolle neidille. Jos hän olisi tämän tiennyt, että hänen täytyy ruveta kantamaan täällä puut ja kaikki ja kävellä vielä jalkaisin kotiin, niin ei hän, helkkari vie, olisi tänne tullutkaan. Olisi heittänyt ne valkeat kengät vaikka saunankiukaan holmiin. Jos niitä olisi tiedusteltu, ei kukaan hänen väestään, aikuisista, olisi mennyt hiiskumaan sellaisesta … ja mitäpä pienten pentujen loruista!
Nytpä kantaa Lyygia pöytään sen yllätyksensä: täyden lautasellisen maamansikoita, kermassa ja sokeroituja. Sen verran hän toki oli saanut niitä porsaalleen rastaiden kynsistä. Ja kasvaa niitä vielä uusia! Sitten hyvä neiti istuu Aapelin viereen ja syöttää hänelle marjoja, lusikalla. Itse hän ei tahdo yhtä ainoaa marjaa. Kunnes Muttinen suuttuu ja työntää lautasen pois edestään. Lyygia vetää sen siihen jälleen, ja Aapeli sysää sen Lyygian eteen. Taas Lyygia työntää lautasta, on suuttuvinaan ja inttää, ettei hän marjoja syö, ja uhkaa heittää ne yli kaiteen. Sitten alkaa hän niitä syödä ja huudahtelee, että ne ovat niin makeita kuin…
"Kuin sammakot? Kuin onkimadot?" kysyy Muttinen.
"Eipäs!" väittää toinen.
"Mitkäs sitten? Kuin liinaöljykö."
"Hyi!" sanoo Lyygia. "Mutta nytpä saadaan kahvia. Kahvia ja hunajaa…"
"Mainiota. Hunajaa minä jo haistelinkin ilmassa", sanoo Aapeli.
Sitten juovat he kahvia.
Kun he ovat juoneet kahvit, silloin näkyykin olevan jo aika lähteä ongelle. Putkinotkon lammelle.
"Jossa on lumpeita!" huudahtaa Lyygia.
"Niin. Ja vetehisiä!" jatkaa Muttisen Aapeli. "Ja sitten oikeaan saunaan, oikein nokiseen."
Mutta vielä on Lyygian kaivettava laatikoita ja otettava sieltä lakanat ja muut. Sitten kääntää hän ovet tarkasti lukkoon ja juoksee Aapelin perästä, joka menee jo alas puutarhan portaita. Siinä täytyy Lyygian kuitenkin pysähtyä, voi, voi, sillä nyt häneltä unohtui ottamatta mukaan rusinoita, joita ilman Muttinen ei voi elää. Mutta pian juoksee hän takaisin sisältä. Kepsuttaa alas puutarhan ruohottunutta tietä, käsivarrellaan lakanat ja kädessä rusinapussi. Hartioilla on hänellä liehuva liina, punertavilla ja sinisillä kukilla koristettu, ohut kuin hämähäkin seitti. Kuolleiden omenapuiden kohdalla työntää hän rusinapussin Aapelin kuljetettavaksi. Eipä Aapelilla olekaan enää ryssänpaita housujen päällä: eihän sitä niin sentään sovi kansalle näyttäytyä! He panevat moottorin lukkoon. Ja sitten he menevät saunalle, ottavat siitä onkensa ja madot. Eivätkä he raja-aidoista välitäkään. Mutta niemen ympäri he tosiaan kiertävät … katsellakseen niitä viimekesäisiä paikkoja. Oi sitä kesää … heidän ensimmäistään! Kuinka ilma silloin oli autereista … aivan kuin kultatomua… Mutta nyt ehdottaa Lyygia, että kun he menevät lammelle onkimaan, eivät he enää riitelekään. Viime kesänä he riitelivät aina, aina. Jos Lyygia tohti ongella hiiskua jotakin, niin silloin se oli Aapelista paha.
"Niin, kun sinä säikytit kalat huudoillasi!" puolustautuu Aapeli.
Ja Lyygia puolustautuu:
"Mutta kuinka voi olla huutamatta, kun kala, kauhea, nykäisee! Mutta tänä kesänä minä olen hiljaa kuin hiiri."
Tulee huvilan portti, punaisen ja sinisen kirjava, lehdon varjossa. Se portti on tehty kuorituista haapapuista, sen päällyspuun ylitse kaartuu notkea raidan lehvä. Kun he avaavat sen, narisee se tuttavallisesti. Siitä he alenevat nyt viileään lehtoon, polulle, jossa leppien pitkiksi kasvaneet oksat sulkevat tietä, niinkuin viime kesänäkin. Aapeli kulkee hattu kädessä lehvien välitse ja taittelee oksia. Itikatkin pistelevät siellä niinkuin menneenä kesänä. Tuossa on kallio, jolla he silloin kävelyretkillään istuivat. Ja sitten jatkuu taas tie, mutta kapeampana, he eivät mahdu käymään vieretysten. Se ura nousee rannan suurille kivilohkareille. Aurinko paistaa niin että kivet ovat vielä aivan lämpimät. Matalan vastarannan lepikko on tumma. Hyttyset tanssivat auringon punertavassa hohteessa. Lahden suu kiiltää hopeisena.
Mutta kukapa kulkee heidän perässään, vaikkeivät he sitä huomaa? Onko se kalevalaisen metsän sinipiika? Saara se on. Hiljaa hän tulee. Kun lehto sakenee, kulkee hän nopeammin. Avautuu pieni aho, hän jää tuokioksi sen toiselle puolelle ja kuuntelee leveä suu auki. Niin menee pari minuuttia. Saara kiertää vielä ahon yläreunaa myöten. Hän tahtoisi tietää, mitä he tekevät. Sen hän on jo matkalla kuullut, etteivät he aiokaan katsella aitoja. Tulee korkea koivikko, puhdasrunkoinen kuin kauniin marmorikirkon pilaristo. Ruoho puiden juuressa on kaunista. Ja sitten alkaa havuinen ja kuiva polku, petäjikön halki raivattu. Se vie niemen kärkeä pitkin. Pohjoiseen päin suojaa sitä vuori, joten siellä ei tunnu hienointakaan ilmanhenkäystä. Ja sitten tulee auringonkylpypaikka: lämpöisesti hohtavaa hiekkaa, toisella puolella kätkevä kallioseinä. Hietikolla Lyygia huudahtaa:
"Onkohan täällä vielä se uuni, jossa viime kesänä kahvia keitettiin?On, on se."
"Entä tuo toinen poukama. Siellä ui joku … kädet pohjassa", sanoo Aapeli. "Mikä lienee ollut, hylje … mutta punainen. Muistutti hiukan sitä aallotarta, joka sukeltaa typerän Böcklinin taulussa. Sen taulun nimi on Aaltojen leikki."
Siten kulkevat he jälleen. Lehdossa uinuu illan viilenevä varjo, ja siellä on lehmiä, Käkriäisten karjaa. Lyygia tuntee hyvin ainakin Yömin, joka on punaisen ja mustan kirjava.
Mutta siellä on myöskin härkä. Lieneeköhän Käkriäisen mullikka kasvanut näin paljon viime kesästä? Muttinen arastelee hiukan härkää. Se katselee heitä nyt ja ynisee, ja alkaa tulla kohti. Muttinen kiipeää kalliolle, ja Lyygia hänen perässään. Korkean kukkulan harjalle he joutuvat.
Päivä paistaa vuoreen. Valkea jäkälä leviää siellä kuin mikäkin tuuhea matto, ja tuolta kuusien ja koivujen ylitse, joiden huiput nousevat heidän jalkojensa juuresta, näkyy Saimaa, autereisena ja tyynenä. Vain tuokion oli päivällä heikkoa tuulta. Nyt se on lakannut. Ulappa muuttuu vähitellen omituisesti punansinertäväksi. Pilvistä se vivahdus tulee. Niitä on kohonnut ilmanrannalle, auringon alle, joka saa yhä punaisemman värin. Pilvet tapaavat jo alenevaa aurinkoa ja luovat veteen paitsi heijasteita päärmeittensä kellasta punansinisen kokonaiskuvansa.
"Voi kuinka täällä on kaunista … Putkinotkossa!" huokaisee Aapeli, pistäen rusinan suuhunsa.
Ongelle on jouduttava.
Saara on kääntynyt laakson toisella puolella takaisin. Kuka heidän perästään juoksemaan: ihan ympäri ne tosiaan kiertävät. Ja kapuavat kalliolle. Saara on pysähtynyt ja sanonut itselleen:
"Minä … hatsunen!"
Sitten on Saara lähtenyt takaisin huvilalle ja sieltä oikopolulle, joka vie Putkinotkon mökille.
Mutta Aapeli ja Lyygia laskeutuvat jälleen uuteen rotkoon. Kiipeävät rotkosta taas kummulle, vähän äskeistä matalammalle. Ja silloin alkaakin kuulua edestäpäin meteliä ja huutoja. Rosina Käkriäisen ja lasten ääniä.
Tuossa on Putkinotkon lampi vuoren alla. Lammen toisella puolella mäki. Sen harjalla kuumottaa tumma mökki, ja vielä tummempi riihi. Ja niiden takana kiiluu saarinen ulappa.
Lampi on syvällä ja musta. Ehkä neljänneskilometriä pitkä, mutta niin kapea, että se näyttää mahtavalta joelta. Taivas hohtaa tummansinisenä sen keskellä, mutta rannat ovat metsän varjossa. Toisessa päässä leikkii lammen kalvolla hopeinen iltapäivän aurinko.
He laskeutuvat vuorelta. Äänet kuuluvat selvempinä.
Mutta äänien ylitse kaikuu suokurpan itku, kun lintu lentelee levottomana lammen perukassa niityllä, pesäpaikkansa ympärillä. Kurppa huutaa kimeästi ja erämaisesti.
Tämän vuoren juuressa on sakea lepikko. Sinne nyt polku painuu. Ja yhtäkkiä tulee ruispellon aidan nurkkaus. He kapuavat aidasta ja kiertävät kovaksi tallattua polkua rukiin reunaa pitkin. Kuinka ruis tuoksuaa … viileältä. Ihmeellistä täällä maalla! Tähkäiset oljenkorret kallistuvat heidän polulleen. Ja kas, ruiskukkia. Niiden sininen hohde reunustaa pellon juurta kuin mikäkin hohtava matto. Entä horsmat Käkriäisen raunioilla…!
Siinä he seisovat hetken. Lyygia äännähtää:
"Katso, miten aurinko punertaa tähkäpäissä."
"Entä herneenkukkia, kirjavia…" tietää Aapeli.
"Valkeita ja tummanpunaisia", sanoo Lyygia.
Mökin savupiipusta leijailee sauhua.
Tulee niitty: sielläpä lemahtaa vielä viileämmältä kuin pellolla.Lemahtaa angervoilta ja lammen vedeltä, ja kuivuneilta heiniltä.Heinäväen juttelu kuuluu aivan tuosta viidakon toiselta puolelta.
Kun he pujahtavat sakeaan pajukkoon, mennäkseen lammesta onkimaan, rähähtää Hurja haukkumaan. Rähähtää niin että kaiku hyppii metsänrinteillä, ja Maunon Pertta alkaa laulaa. Mutta Hurjan haukunnasta ja Pertan säkeiden välistä ärähtää Juutas Käkriäisen ääni:
"Häh, mitä, Saara? Ja minä … kun en kärsi sellaisia puheita … epärehellisiä. Rehellisyyttä minä…"
Muiden heinämiesten tarinat hiljenevät epäselväksi mutinaksi. Hevosen jalat vain kopisevat ladon luona penkereellä. Siellä vedättää Ananias heiniä. Käkriäinen ja Leja ovat niittämässä. Maunon Pertta ja Sanelma haravoivat. Rosina rientää paraikaa ylös mökille. Saara näkyy istuvan pientareella, mutta Mauno Kypenäinen seisoskelee rannalla, tuolla vähän matkan päässä, missä Topi on onkimassa. Ja jonkun askeleen päässä Topista onkii myöskin pikku Sanelma.
Nyt huomaa Mauno uudet onkijat, herran ja neidin. Hän lähtee köntimään verkakseen toisten heinämiesten luokse. Siellä hän sitten jälleen seisoo.
Lyygia sanoo:
"Katso, kuinka Sanelman onkea nykii! Mennään sinne."
Ja he menevät. Tulevat lähemmäksi Topia. Topilla on isänsä karvahattu korvilla.
"Kah, mikäs sinulla on päässä?" kysyy Aapeli.
Topi mutisee epäselvästi jotain.
"Mitä sinä mutiset?" kysyy Aapeli.
Topi sylkäisee, hänen suustaan luiskahtaa jotain sammalikkoon.
"Mitä sinä syljeskelet?" kysyy jälleen Muttinen. "Mikä sinulla oli suussa?"
"Lie-rro", vastaa Topi.
Aapeli ihmettelee:
"Liero! Hihuu…! Suussako sinä matoja pidät?"
"Niin, kun Sanukka vei matopörr-telön", korahuttaa Topi. "Ja mikäs teillä itsellänne on päässä?"
"Mikäkö? Mikäs sinulla sitten?" kysyy Muttinen.
"Se on r-reuhka!" kehaisee Topi. "Pitää … tässä tätä kesää koettaa mä-rrättää. Mutta mistä per-rkeleestä te olette tuollaisen hatun saanut? Kunhan lehmät sen näkevät … ja meidän Poika … niin syövät mur-rkinakseen!"
"Älä sinä … madonsyöjä!" uhkaa Muttinen.
"Hyst, hyst!" sanoo Lyygia, joka on käännellyt onkensa auki ja alkaa onkia.
Mutta ennenkuin Lyygia alkaa, on Aapelin pantava mato hänen koukkuunsa, koska hän ei itse voi, ei voi! Sitten he onkivat, kaikki neljä.
On hiljaista. Heinämiehet niittävät ja haravoivat. Kuuluu viikatteiden ja haravien suhinaa.
Suokurppa alkaa jälleen piipattaa ja lentää kaaressa niityn kohdalla.
Kahdeskymmenesyhdeksäs luku
Käkriäinen niittää Lejan kintereillä… Puoli tuntia sitten on hän istuskellut vielä tuolla Mauno Kypenäisen ja Rosinan kanssa, ladon seinän juurella. Rosina se hänet siihen viittilöi Maunon puheille…
Hiljalleen pakisten sopivat he siinä sitten lopullisesti, että tulevana yönä se viinanpoltto alettaisiin. He pohtivat joka kohdan selväksi, päättivät sitäpaitsi, että koska Muttinen saattaisi epäillä jotain, kun Maunon väki oli täällä, niin alkaisi Juutas Maunon avulla ja Ananiaksen kanssa korjailla tässä tupaakin: sanoisi kysyttäessä, että Mauno oleksii Putkinotkossa sitä varten. Maunon Pertta ja Sanelma jälleen ovat tulleet Putkinotkoon heinäntekoon, niinkuin Rosina jo Potamiassa keksi ehdottaa tekosyyksi. Eiväthän näet Käkriäinen ja Ananias siihen jouda tuvan korjuulta. Päivällä siis Ananias, Juutas ja Mauno veistelisivät hirsiä ja sijoittelisivat niitä paikoilleen minkä jaksaisivat. Mutta yöllä tekisivät he sitä omaa askarettaan … niin se tupakin tulisi kuntoon. Joten Mauno voisi syksylläkin ehkä jäädä tänne … tai Pertta ja Sanelma majailla Muttisen saunassa, Maunon kulkiessa Juutaksen kanssa läänissä. Huvilan saunaan tullee tosin lukko ovelle, mutta Mauno luulee siihenkin keinot keksivänsä. Sillä tavoin yritettäisiin, kunnes Mauno löytäisi itselleen vakituisen asunnon, voisi läänissä Juutaksen kanssa kävellessään valita. Eikähän tuo Muttinen nyt niin tuimaa ollutkaan kuin luultiin… Mutta saattaa sillä olla vielä muuta nahkassa.
Niin on ladon seinämällä päätetty. Ja sitten on Rosina alkanut hoputtaa Juutasta niittämään. Itse pistäysi hän mökille, missä ei ole ollut ketään muita kuin Ester ja pikku Repekka ja vielä pienempi Luukas. Malakias, Jopi ja Topi olivat menneet uunipuita hakemaan. Nyt kirkui Repekka tuvan nurkalla ja Luukas itki tuvassa. Rosinalla oli muutakin asiaa kartanolle: mentävä katsomaan taikinaansa. Hän juoksi ylös rinnettä, kaapaisi Repekan syliinsä ja kantoi hänet sisään. Karjapihalle olivatkin pojat tuoneet jo uunipuita: hakkasivat niitä siellä lyhemmiksi, nimittäin Topi hakkasi, ja Malakias ja Jopi kantoivat tuvan uunin eteen. Rosina pisti kiireesti uunin lämpiämään. Sitten työnsi hän rintaa Luukkaalle, joka rauhoittuikin, niin ettei sitä niitylle tarvinnutkaan viedä. Repekalle antoi Rosina voileivän ja Esteriä käski hän huutamaan kovasti, jos kekäle sattuisi uunista putoamaan. Sitten lähti Rosina takaisin lammen rannalle ja alkoi haravoida Maunon jättämällä haravalla, sillä eihän se Mauno viitsinyt: meni pikku Sanelman onkimista katsomaan, kun kuuli Sanelman huutavan, että kala syö.
Maunon kävellessä rantaan ajoi Ananias hevosineen häntä vastaan. Hevonen sattui pysähtymään, ja Ananias antoi sen seisoa. Siinä kysyi hän Maunolta, kysyi hiukan naurahtaen, mitäs se Juutas Käkriäinen oli niin vihoitellut. Ja Mauno katsoi Ananiakseen kujeilevasti ja ylpeästi, ja sanoi, että olipahan vain … mitä lienee ollut pientä kärhää. Mutta nyt se oli jo selvitetty. Ja Mauno jäisi tänne korjaamaan tupaa … ja tekemään muutakin, jonka Ananias kyllä saisi tietää, kunhan aika joutuisi: jo tänä iltana.
Niin sanoi Mauno varmasti luvaten.
Ananias mietti hevosta niitynpäähän hoputellessaan, mitähän se eno oikein suunnitellee. Jotain parempaa sillä on mielessä kuin tuvan korjaaminen, sillä eihän se Mauno ole kirvesmieskään. Ja miettipä Ananias, että niinkö lienee isä pelästynyt Muttisen tulosta, että pyysi Maunon heti siihen työhön… Ja hyvähän olisi, että tupa tulisi asuttavaksi, sillä tukala olisi talvella elää saunassa. Mutta pelkällä Muttisen murinalla se nyt ei tulekaan … jos ei oma asia tässä vaadi sitä korjaamaan.
Kun Ananias joutui niityn päähän toisten heinämiesten pariin, sattuiLeja siellä juuri oikaisemaan selkäänsä, ja muutkin hengähtivät.Silloin alkoi Ananias pakinoida, jatkaen äskeistä ajatustaan tuostaMuttisen murinasta:
"He … hyvin se taisi katsella näitä salvaimia … näitäkin … Muttinen. Mutta … siitähän se nyt … komentamisesta! Manuuttaisi oikeuteen … rämäyttäisi! Kun kerran uhkaa. Tekisi niinkuin entinen isäntä … jolle mökkiläinen vastasi… Osaisin minäkin hänelle vastata…"
"No mitenkä sinä vastaisit?" kysyi Rosina, joka samassa joutui tuvalta.
Ananias sanoi:
"Vastaisin niinkuin se entinen mökkiläinen. Hän kun ei ollut korjannutrakennuksiaan. Niin isäntä tuli ahdistelemaan … manuutti käräjiin.Kanteli päälle, että tämä mies ei ole korjannut mökkinsä salvaintakaan.Silloin mökkiläinen sanoi…"
"Mitä se sanoi?" kysyivät muut.
"Sanoi … mitenkäs se olikaan? Tuo enohan se … tuolla … sitä taisi tarinoida… Niin, vastasi korkialle oikeudelle, että korjasinhan minä salvaimia: kun salvain putosi, niin korjasin uuniin. Ja sanoi, ettei hän tiennyt mihin se piti korjata: ei ollut isäntä neuvonut, ainoastaan käskenyt korjaamaan ne salvaimet…"
Rosina ja Maunon Pertta nauroivat. Juutas Käkriäinen höristi korviaan ja huudahti.
"Haha … olihan se … vastaus…"
Ja sitten rähähti hän kovempaan nauruun ja sanoi:
"Haha…! Olihan se!"
Rosina nauroi:
"Hihii! Mutta mitähän tuo tuomari siihen, se rasvamaha? Ihanko tuo vapautti mökkiläisen?"
"Vapautti!" huudahti Ananias. "Johan vapautti! Karjaisi miehelle, että puhu, mitä tiedät."
"Ja mitäs mies?" kysyi Rosina.
"Mies … ensin ällisteli ja sitten alkoi puhua. Ei tuleen, mutta suullaan … puheli. Sanoi että: No, ennen kun minä olin pienenä poikana isän kanssa nuotalla, niin kun väännettiin nuottavappeilla isoa kiveä … niin kun se kivi putosi järveen… Niin kun se pani: Lumpsis! Sen minä tiedän…"
"Niinkö se sanoi, se mökkiläinen?" kysyi Rosina.
"Niin … Että kivi pani: Lumpsis. Sen sanoi tietävänsä, kun käskettiin puhumaan, mitä hän tietää."
Nyt nauroivat kaikki. Ylinnä kuului Käkriäisen ääni. Hän istahti kivelle ja rähähti jälleen, pistäen tupakaksi:
"Hehe, osasipas sanoa! Ja mitäs se herrassyötinki siihen? Ja mutta kuulkaahan … olihan se kerran tällainenkin seikka tai kasku. Antakaa kun minä kerron! Se olikin … vähän toista, se! Tällainen se kasku oli."
Ja Juutas aikoi ruveta kertomaan jotain tarinaa. Mutta siinä samassa tuli Saara heinämiesten luokse, tuli oikotietä Muttisen huvilalta. Riensi toisille kertomaan, että nyt herra sutensa kanssa kahmuaa raja-aitoja katsomassa.
Juutaksen hyvä tuuli katkesi. Ärtyisellä äänellä hän sanoi ainoastaan:
"Mitä?"
Ja sitten käski hän Ananiasta niittämään, koska nuo kuivat heinätkin oli vedetty jo melkein loppuun.
Mutta Kun Saara sitten tiesi, että Muttinen oli motkottanut hänelle housuistaan ja sanonut Käkriäisen Juutaksen pitäneen talvella hänen housujaan, niitä vanhoja engelskannahkaisia, jotka herralla ovat olleet jo monet kesät kalahousuina, mutta nyt hänellä on paita pöksyjen päällä kuin venäläisillä, silloin hörähti Käkriäinen jälleen:
"Mitäh? Minä hänen housujaan…?"
Ja Rosina huudahti:
"Elä nyt! Niinkö se…?"
Ja Maunon Pertta:
"Sinä valehtelet, Saara. Valehtelet. Valehtelet!"
Saara vannoskeli puhuvansa totta. Niin oli herra rähissyt. Ilkeäksi se on tullut. Ja kun se oli rähissyt, niin Saaran oli tehnyt mieli sanoa hänelle: "Anteeksi, hyvä herra ja ruhtinas. Ei me olla sinun housujesi vaivaisia. Anteeksi, että luulin rasvapytyn vanteeksi."
"Niinkö sinä sille sanoit?" kysyi Rosina Käkriäinen. "No olisit hänelle sanonut niin, hihii!"
Saara istui polvet hajallaan pientareen mättäällä ja kertoi herran emännän väittäneen, että he, Käkriäiset, varastavat kaikki marjat sieltä huvilalta.
"Mitä … paskia!" örähti Käkriäinen.
"Ja hiekassa ne taas aikovat rötköttää", jatkoi Saara.
"Alasti, alasti. Alasti!" hoilotti Maunon Pertta.
Rosina puheli:
"Alastihan ne rötköttävät, riettaat."
Saara sanoi:
"Niin tekevät. Mutta on tuo ilkanäköistä. Ja minä kun en rupeasellaista rötkälettäkään palvelemaan. Mieluummin minä menen laivaan.Nämä pyysivät minua piiaksi. Pyysivät, Pertta…! Vaikka kysyisitte.Piiaksi tahtoivat."
Silloin juuri urahti Hurja, joka oli maannut niitoksella, ensin pitkät ajat ajeltuaan huutelevaa suokurppaa. Nyt se oli väsynyt ja asettunut lähelle niittelevää Ananiasta. Yhtäkkiä se urahti ja nousi jaloilleen. Ja ryntäsi rannemmaksi.
Kaikki vaikenivat ja kuuntelivat. Maunon Pertta alkoi laulaa heleällä äänellä.
"Hiljaa juuri kuin lammin lainesyttyi lempeni…"
Saara sanoi, että nyt ne tulevat tänne ongelle. Ja sitten huomasi Käkriäinenkin jotain valkeaa lammen päässä, ja hän näki, että ne valkeat läikät olivat Muttinen ja se neiti … ihan lähellä.
Olivatkohan ne kuulleet Saaran pahat sanat heistä?
Käkriäinen mietti tuokion. Korottipa ääntänsä, ja valitsi sellaisen paikan Pertta Kinnusen laulusta, että tulijat kuulisivat hänen sanansa, ja sanoi vakavasti:
"Mitä se Saara…? Ja minä … kun en kärsi sellaisia puheita … epärehellisiä. Rehellisyyttä minä… Kah, Hurja haukkuu! Mitäs se haukkuu?"
Sitten katseli hän lammelle ja jatkoi:
"Kah, herrahan se siellä. Saara, kuule, se on ruvettava työhön.Minä … en rupea sinua elättämään, jos et tee työtä…"
Saara ei liikahtanutkaan, mutisi vain, ettei hän tässä rupea vähän ajan tähden vaatteitaan tuhrimaan.
Nyt niittää Käkriäinen Ananiaksen ja Lejan kanssa. Pertta ja isoSanelma haravoivat.
"Syökö?" kysyy Aapeli Muttinen hetken päästä hiljaa Topilta.
"Sär-rki, p-rrkele, nar-raa!" vastaa Topi.
Lyygia nauraa. Suokurppa on lakannut piipattamasta. Sudenkorennot lentelevät hopeisin siivin.
Aurinko lämmittää vielä. Sen valkea kuva vedestä kiiltää, häikäisee silmiä.
Kuin punertavaa pronssia ovat joskus sudenkorentojen siivet, huomaaMuttinen.
Metsä uinuu niin hiljaisena, että kuuluu hyttysten sihinä. Siihen paikkaan, jossa onkijat seisovat, näkyy lampi koko pituudessaan. Tuolla vasemmalla heijastuu lammesta vihreä mökin rinne mustine tupineen ja riihineen, näkyy selvästi kuin kirkkaasta kuvastimesta.