Pääskyset kiertelevät peltoaukeaman kohdalla … visertävät lyhyesti, leijailevat piirissä, poikasiaan opetellen. Ladon varjo toisen rannan ruohikolla on venynyt pitkäksi ja tullut kulmikkaaksi.
He seisovat kaatuneitten koivujen rungoilla ihan lammen perukassa, josta oja alkaa. Kalat pulahtelevat. Onkien kupit on heitetty lumpeiden kukkien väliin. Toisessa päässä lampea ylenee maisema komeana. Kellertävänä ahona, joka ikäänkuin katkeaa suoraan taivaaseen.
"Aijaijai, nyt se vie!" huudahtaa Lyygia yhtäkkiä. Mutta eipä päästäkään vapaa niinkuin viime vuonna, vaan jo tempaisee ahvenen ilmaan. Kuinka se siima kiristyi, ja meni vinosti lumpeiden alle…! Niin että hänen sydämensä vavahti: mikähän iso kala se sieltä tulee. Ja sieltä tuli sormen pituinen ahven, tumma ja punainen. Tuli selkäevä piikkisenä viuhkana ja pyrstö kippurassa. Eikä hän sitä voinut itse repiä koukusta. Topin täytyi häntä auttaa, sillä nythän veti jo Aapelinkin onkea. Ja Topi supatti, että nyt se vasta rupeaa syömään.
Aurinko alenee punertavan pajupensaikon takana. Punaisista pilvistä se hohtaa. Ylhäältä töyryltä, jolla mökki on. Muttinen huomaa, että lammen lehtevä vastaranta säteilee keltaisena ja vihreänä, vaaleasti: hemmetin kaunista.
Itse lammen syvyyskin heijastaa samaa vihreää ja keltaista metsää. Ja se hohde muuttuu yhä keltaisemmaksi.
Siellä täällä polskahtaa oikein iso kala ruohistossa. Joskus läiskähtää ongenkuppi veteen. Lumpeissa värisevät keltaiset heteet. Vesi lemuaa.
Pikku Sanelmakin hiipii yhteiselle onkipaikalle. Hän vetää kalan toisensa jälkeen. Hänen kyntensä ovat veressä ja madoissa. Onkijain takana sammalikossa pyristelee monta ahventa ja särkeä.
Nyt punertaa vastaranta. Ja sitten ei syö enää niin ahkeraan.
Aapeli supattelee Topin ja pikku Sanelman kanssa. Hän kyselee, mitä tänne kuuluu, Putkinotkoon. Ja minkälaista täällä oli viime talvena.
"Oli se…" vastaa Sanelma. "Ja talvella… Kun tuli kissapöllö aidanseipääseen… Tuvan luo. Istui siinä monta viikkoa. Ei sitä tapettu … se istui… Silmät … kuin kissalla."
"Niin, ja Ananiasta uhkasi ilves", sanoo paksuposkinen Topi.
"Missä?" kysyy Aapeli.
Pikku Sanelma vastaa kiireesti:
"Jäällä … Hepokiven luona. Hän kun oli suksilla … tulossa Sahan hovilta. Oli lihaa pussissa, ostettua. Sitä se ilves…"
"Niin … ilves?" kyselee Muttinen.
Sanelma innostuu kertomaan:
"Niin. Ajoi takaa. Haisteli. Se oli irvistellyt Ananiakselle, purrakseen."
Saunasta nousee hienoa höyryä. Kaunista on ja hiljaista.
Siinä kysyy Aapeli:
"Minkälainen sillä oli pää, ilveksellä?"
Sanelma sanoo:
"Pyöreä pää kuului olleen. Pyöreä oli… niinkuin kissan pää."
"Se se voi olla, ilves", arvelee Aapeli Muttinen. "Puriko?"
"Ei", vastaa Topi. "Kun Ananias r-ravisteli suksensauvaa. Se seisahtui, ja ajoi taas…"
"Se oli ollut punainen", sanoo pikku Sanelma.
Muttinen ihmettelee:
"Punainen?"
"Niin, niin oli", vahvistaa pikku Sanelma.
"Ja minkälaiset sillä oli korvat?" tiedustelee Aapeli.
"Pitkät! Hyvin pitkät korvat!" vakuuttaa Sanelma.
"Pitkät korvat?" ihmettelee Muttinen.
"Hyvin, hyvin pitkät. Ja hyvin pitkä häntä", sanoo pikku Sanelma. "Melkein niin pitkä häntä kuin tämä ongenvavan pää. Sellainen oli häntä! Sellainen!"
Kolmaskymmenes luku
Yhtäkkiä raikuu mökin mäeltä huuto:
"Penikat! Muoskat! Sanikat! Topi ja Sanukka! Saunapuut eivät piisaa! Niitä on hilattava lisää. Malakias ei mahda mitään, Malakolla on maha kipeä. Kuuletteko te, Topi ja Sanelma? Johan nyt on ihme, torvellako teille pitäisi korvaan puhaltaa! Kuulitteko, hohoi? Niitä on tuotava lisää puita! Jopi-poika odottaa täällä… Kylpijöitä on kuin talkooväkeä. Ja kovia kylpijöitä … isomahaisia. Topi ja Sanukka."
Rosina se siellä huutaa. Hän seisoo mökin nurkalla, kimaltavaa iltataivasta vasten mustana hahmona. Hän heiluttelee kättään ja jatkaa:
"Ja Leja! Lehmiin, lehmiin."
Topi murahtaa lammen rannalla:
"Kah, sitäkös se Malakko… Ettei vääntynytkään tänne."
"Tännekös sen vääntyä piti?" kysäisee Muttinen.
Topi sanoo:
"Tännehän se."
Rosina huutaa vieläkin:
"Entä Saara. Istuu siellä kuin ryökkinä sohvalla, kekottaa. Saara,Saara … se…"
Pikku Sanelma vastaa kiljahtaen äidilleen:
"Mie en tule risukkoon kipeällä varpaallani."
"Eikä siitä Jopista ole oikein apulaiseksi", arvelee Topi Muttiselle alkaen hitaasti kieputella siimaansa vavan ympärille. "Yksinäni noita sain äskenkin hakata."
"Vai yksinäsi", kuuntelee Muttinen, ja hän näyttää rupeavan kaivelemaan housujensa takataskua. Sieltä nousee ensin paperossikotelo ja sitten kukkaro, jota Topi katselee ilostuvasti. Kukkarosta ottaa Aapeli nyt kymmenpennisen ja tarjoaa Topille. Topi naurahtelee kainostellen. Hän unohtaa onkensa, pyyhkäisee märkää nenäänsä, ja tulee ottamaan rahaa. Ottaa, ihmetellen, että niinpäs antoi Aapeli kuin kauan sitten… Nyt ojentaa Muttinen hänelle taas toisen kymmenpennisen. Ja vielä toisen … Ja vielä neljännenkin.
Silloin vilkastuu pikku Sanelmakin. Hän alkaa hokea:
"Tuo varvas … taisi liota vedessä. Ei ole niin kipeä enää. Tuntuu terveemmältä. Terveemmältä se tuntuu!"
Aapeli Muttinen näyttää hänelle lanttia. Kiireesti heittää pikku Sanelma onkensa pensaaseen, kaapaisee rahan herran kourasta, ja huudahtaa mäelle Rosina Käkriäiselle:
"Mie tulen puita hakemaan. Topin kanssa … Tulen."
"Odotahan", sanoo hänelle halveksivasti Topi, joka kerää kalojaan sammalikosta. "Eihän siitä mitä … jos ei ukkomies itse lähde."
"Ukkomies? Häh? Sinä", huudahtaa Muttinen katsellen pientä Topia.
"Pi-rru", sorauttaa Topi. Hän toistaa saman kuin äskenkin: että hän se oli hakannut tupapuut, ja ensin vetänyt mökille suurimmat lepät, kun Malakias on kipeä. Kyllähän se Malakko muuten jaksaisi: kantaa se niskassaan vaikka kokonaiset petäjät. Mutta nyt oli ottanut myrkkyä. Ja pitäähän Topin auttaa Malakkoa, koska Jopi on ruikelo. Ja luulivatpa Topi ja Malakias jo näiden puiden piisaavankin. He olivat aikoneet kaikki kolme tulla tänne, lähteä täältä sitten…
"Minnekä?" kysyy Aapeli.
"Tuonnepa vain … meinattiin tulla… Tuonne Aapeli Muttisen huvilalle. Aiottiin tulla katsomaan tuota monttööriä."
Sitä varten oli paksuposkinen Topi lähtenyt jo etukäteen tänne,Malakiaksen jäädessä Jopin kanssa pistämään tulta saunan uuniin. Ja kunkala sitten oli näyttänyt syövän niin perhanasti Sanukan onkea, oliTopikin ruvennut ongelle.
Topi ja Sanelma keräävät pajupensaiden välistä särkensä ja ahvenensa. Muut särjet lupaa Topi antaa kissalle, nuo ruotaiset rauskut, joita hän ei sano syövänsä muuta kuin oikein nälissään. Sanelmalla on vähän enemmän kaloja kuin Topilla, jolla on kymmenisen, ja molemmat saavat he nyt lisää Aapeli Muttiselta ja neidiltä. Eikä enää syökään. Jo äsken on Sanelma alkanut kyllästyä odottaessaan turhaan nykimistä. Kärsimättömänä on hän ravistellut onkensa vavalta pois sudenkorentoja ja tiuskinut:
"Siihenkös te koinimaan."
Kun Sanelma sillä tavoin huusi ja räiskytteli vettä, lupasi Topi antaa hänelle selkään.
Nyt keikkukoon Sanukka Topista nähden miten tahtoo. Lampi on painunut varjoon. Sen lämpöiseltä ja samalla viileältä hengähtävä vesi on tummanvihreää. Tuolta yhdeltä kohdalta ainoastaan kiiltelevät enää auringon hopeiset säteet. Sudenkorentojen räpytys raukenee, ja hyttyset alkavat purra ilkeämmin.
Välistä kuuluu niityltä vielä kurpan valitusta, väsynyttä. Yhä pitemmät ajat on lintu vaiti.
Hiljaa suhahtelevat viikatteet ja haravat niityllä. Hevonen koluuttelee rekeään ladon luona.
Luoteessa metsän takana hohtaa entistä punaisempia pilviä. Aho ja lehto loistavat punaisina ja kellertävinä.
Mutta lammesta, jonka kalvoa eivät kalat enää vesirenkaillaan riko, kuvastuu mäki ja torppa yhä selvempinä.
Heinämiehet alkavat lähteä rannalta. Ensin Leja, Aapeli Muttisen jaLyygian perästä, joiden kintereillä Topi ja pikku Sanelma kepsuttavat.Onhan Lejan mentävä lehmiä noutamaan. Hän eroaa Muttisesta ja Lyygiastaja lähtee juoksemaan isolle aholle päin.
"Mistähän ne juhkurat nyt löytyvät?" kuului Leja virkkavan.
Silloin huutaa Lyygia hänelle, että lehmiä oli nähty tuolla vuoren takana. Yömin hän oli varmasti tuntenut. Siellä ne Käkriäisten lehmät lienevät. Ja Saarakin sanoo, että siellä ne olivat lehmät. Iloisesti kiittää Leja neuvosta neitiä, ja alkaa rientää lammen päätä kohti, ja sitten suoraan poikki luhdan ja kankaan vuoren toiselle puolen.
Saara on noussut laiskasti paikaltaan, tullut katsomaan Topin ja Sanelman kaloja. Hän lupaa syödä mokomat tiistit pyrstöineen pää edeltä. Ja hän ihmettelee herralle:
"Ei tästä lammesta enää saa kaloja. Ennen siitä sai. Ananias veti kontilliset: kun pisti siihen sakeanverkon riekaleen, niin tuota pitkiä särkiä … niinkuin mitä lahnoja. Ja ongella sai yhtenä aamuna satoja kaloja. Mikähän siinä on, kun siitä ei enää saa?"
Niin ihmetellen kulkee Saara Topin, Sanelman, Muttisen ja neidin perästä ylös mäkeä.
Maunon Pertta huudahtaa niityltä:
"Ja yötyötä kun minä en tee! En milloinkaan … tällaista, hihi. En."
Pertta Kinnunen heittää siis haravansa karheelle, sukaisee ylleen röijyn ja alkaa rientää mökille niinkuin toisetkin.
"Niin, ja verkothan ne olisi vielä pantava likoon!" äännähtää Ananias, kun Maunon Pertan Sanelma astelee hänen ohitseen äitinsä perästä. "Täytynee hankkia kalaa … vieraille."
Ananias huokaisee. Sanelma hymyilee hänelle, niinkuin aina muillekin.
"Mitäh?" kajahtaa silloin Juutas Käkriäisen möräkkä ääni peremmältä lammen rantaa, jossa hän yhä niittää kumarassaan. Ja hän pysäyttää viikatteensa ja katsoo kyyryissään taakseen. Hän sanoo: "Niin … Ananias … verkkojako heittämään? Mene sinä… Minä … nämä heinät täällä… Minä täällä vain kumpsin."
Sitten alkaa Käkriäinen jälleen niittää.
Ananias riisuu tamman. Kohta kuskaa hän sitä mäelle niin että kumisee.Hurja juoksee Ananiaksen ja hevosen edeltä.
Niityllä ei ole enää muita kuin itse Käkriäinen ja hänen lankonsa Mauno, joka seisoo vielä ladon luona, mustana ja lapikkaiden kiverät kärjet levällään. Mauno katselee Käkriäistä. Juutas ei näytä kiiruhtavan niityltä. Lieneeköhän se yhä äkäinen Maunolle? Tai on kai se äkä rauennut niinkuin muutkin Juutaksen uhkaukset? Vai pelänneekö se joutua Muttisen kanssa pitempiin pakinoihin?
Joutaisi Juutas tuolta jo tulla, että se jaksaisi yöllä hommata.
Mauno äännähtääkin Käkriäiselle ja kehottaa häntä tulemaan jo pois.Mutta Käkriäinen ei hänen ääntään edes kuule. Käkriäinen niittää.
Ei hän pelosta siellä niityllä ole. Maunon pelosta ei enää yhtään. Eikä hän pelkää enää Muttistakaan niinkuin äsken: sillä ei tuo Aapeli vielä ainakaan sanonut mitään, ei edes sitä kuin tavallisesti tänne tullessaan. Paljon huolettomampi on Käkriäinen hänestä kuin päivemmällä tuvassa, ja siihen huolettomuuteen on muutakin syytä kuin Aapelin tähänastinen lauhkeus. Jos se Aapeli nyt alkaisi kysellä, kuinka on tuvan korjaamisen laita, niin nyt Juutas saattaisikin vastata, että tehdyksi se tulee: nyt hän alkaa sitä tehdä, vaikka huomenna. Sitä varten on Mauno tänne otettu. Ja voihan sen tuvan korjauksen nyt todella alkaa … vaikkapa ei ihan huomenna, niin sitten … myöhemmin. Onhan ensi yö valvomista. Eipä silti, ettei hän kestäisi työtä huomennakin. Hän tuntee nyt päässeensä alkuun. Päässeensä makaamistuurilta. Siksi hän nyt tätä heinääkin niin iloisesti ja myöhään kumpsii.
Minkäslainen työinto hänelle nyt tulikaan! Joskus se tulee, se oikea into. Nyt tuli … parin kuukauden perästä. Koko päivän hän on soutanut, kantanut ja kävellyt. Ja kaivellut louhiakin. Mutta eipäs nyt vain väsytä, tätä kummeksii hän itsekin. Oikein hyvältä tuntuu tässä kumpsia. Kun työpuuska tulee, silloin on kaikki kuin leikkiä.
Tuonnottain hänen sisuaan vielä pisteli, että Mauno pakotti hänet sillä tavalla tahtoonsa. Se oli häväistys. Se kuohutti hänen maksaansa niin, että hänen teki mieli juosta vielä uudestaan metsään. Mutta kun herra oli talossa, niin olisi Maunon Pertta voinut Maunon kehotuksesta mennä milloin tahansa haukkumaan hänelle Käkriäistä, ja ihmekö temppu olisi ollut silloin saada Muttista suuttumaan!
Onneksi eivät tästä häväistyksestä tienneet muut kuin Rosina, koska ei Pertta Kinnunenkaan siitä Käkriäiselle hiiskunut. Jos se olisi tiennyt, kyllä se olisi hoilottanut.
Ja sitten vähitellen oli Juutas Käkriäinen alkanut olla hyvilläänkin tästä pakollisesta tottelustaan. Niin, hän päätti nielaista sen kuin jonkin hyvin pahalta näyttävän ruuan, keltaisen juurikkaan, jollaisia Muttisen Aapelilla on ruokana pöydässä. Ja päätti hankkia siitä tottelusta itselleen hyötyä. Ruveta oikein hartaasti keittämään viinaa ja saamaan rahaa. Hommaamaan, koska nyt oli kerran herännyt hommaamisen alkuun.
Ja eikös olekin parasta niin, että polttaa? Eikö hän itsekin ollut monesti ajatellut, että polttaa sitä pitäisi. Se on selvä, että sillä tavoin saa rahaa seitsemän mokomaa enemmän kuin maajussin työllä.
Kyllä. Mutta miksikä piti muiden tulla tyrkyttämään sitä hänelle … ennenkuin hän itse oli ennättänyt ruveta siihen?
Nyt on kuitenkin tapahtunut, mikä on tapahtunut. Ja hän tahtoo unohtaa sen ilkeän pahan, tahtoo muistaa ainoastaan oman hyvänsä. Ja suostuu antamaan toisellekin osuutensa, Maunolle.
"Kärsimällähän niistä pahoista pääsee", sanoi ennen Juutaksen tuttavakin, Hiesun herännyt mylläri.
Olkoon siis unohdettu.
Mutta nyt on edessä toinen luokka. Viina … pitää keittää sellaisessa paikassa, ettei herra aavista mitään. Eikä varsinkaan se teräväsilmäinen neiti.
Niitä keittopaikkoja, joita on paljonkin, Juutas nyt tässä tuumiikin, kumpsiessaan.
Mukavalta tuntuu ajatella, että kun yksi keitos on keitetty, niin pääsee kuljeksimaan vähän lääniin. Tarinoimaan. Pois kaikenlaisista kotoisista kärhäyksistä. Siellä läänissä saa olla rauhassa, jos osaa pitää varansa kateellisilta ruununmiehiltä. Ja syödä saa hyvin, sillä sitten on rahaa.
Sekin tieto, ettei hänen tarvitse kauan Putkinotkossa kumpsia, vaan pääsee huilaamaan, tekee osaltaan tämän kumpsimisen niin mieluiseksi.
Mauno Kypenäinen äännähtää jälleen ladon ovelta hänelle:
"Juutas hoi! Tulehan nyt jo pois."
Juutas ojennaiksen hiukan ja vastaa:
"Kyllä, kyllä… Se nyt ennätetään, se asia, hehe. Minä vain … tässä ensin vähän kumpsin…"
Mauno hymähtää ja lähtee silloin kartanolle. Toimeen innostunut Juutas jää yksikseen sinne lammen perukkaan, metsän varjoon.
Putkinotkon mökin pihalla ovat nyt jo kaikki muut. Ja sielläkös nyt käy huuto ja iloinen mekastus! Siellä on ääntä, ja väkeä vinon pihan täydeltä!
"Hau, hau, hau!" matkii joku lapsista koiraa.
"Nau, kurnau!" huutavat toiset kissalle.
Ja toiset hevoselle: "Ihahahaa! Öhöhöhöhöhöö!"
"Muu! Mää!" matkivat eräät.
Joku vaakkuu variksena:
"Vaa, vaa!"
Repekka juoksee Hurjan kimppuun. Hurja on leikkisällä tuulella, illan viileässä. Se murisee ja juoksee ympäri Repekan. Repekka kirkuu riemusta. Sanelmakin aikoo ottaa kiinni Hurjan, joka kiitää yhä villitymmässä kehässä, suu virnallaan, pystykorvat niskaa pitkin. Repekka matkii koiraa. Ja sitten Sanelma tammaa:
"Ihahaha."
Topi huutaa Moksia saamaan särkiä. Kissa onkin kartanolla, ilmestyy miesten aitan alta ja naukuu. Ananias sanoo:
"Kuinkas muuten, kotiinhan se mies illalla metsätöistä tulee! Ja onpa se saanut lintuja, koska ei elävä särkikään kelpaa."
Ananias alentaa veräjää, niin että Sohvi pääsee yöksi laitumelle.
Repekka tahtoo Moksin kiinni. Saa sen kiinni, riiputtaa sitä keskeltä vatsaa ja nauraa ja hokee:
"Voi tinnuu … mokoma patkariäpäle."
Moksi ponnistelee vastaan, naukaisee ja raapii. Repekka itkaisee taas.Topi matkii kissaa:
"Kurnau! Kurnau!"
Pikku Sanelma yltyy Topin sanoista:
"Kurnau, rako auk'!"
Saara on istuutunut aitan portaille Maunon Pertan Sanelman viereen, mutta Pertta Kinnunen menee Muttisen Aapelin ja neidin luokse. Saara ottaa syliinsä Moksin, joka livisti kiukkuisen Repekan käsistä, antaa kissan kelliä selällään, koettelee sitä haaroista ja sanoo Pertan Sanelmalle:
"Poika se on tämä, munat tällä on."
"Niin on", myöntää Maunon Pertan Sanelma iloisesti.
"Hau hau, hau!" matkii pikku Jopikin Hurjaa, tullen saunalta. Hurja haukkuu. Kallio pihan vieressä kaikuu. Topi hirnuu:
"Ihahahaa."
"Hihuu!" nauraa Muttisen Aapeli.
Pikku Sanelma sanoo:
"On täällä nyt kaikkia rääkymisiä. Missä lienee kana kotkottamasta!"
"Pitäisi hakea kanakin", huutaa Jopi.
Rosina kiljaisee tuvan ovesta pihalle:
"Sehän sinne vielä! Eikös kukko! Joko ne lisäpuut on tulleet saunaan metsästä? On siinä nyt kikakakaa! Ja säkätys ja häkätys! Sanukka, vetäisenkö sinua uuninkoukulla pääkuoreen."
Rosina juoksee siihen kesken kiireitään. Hänellä on uunikoukku, jolla hän on juuri tyhjentänyt uunista hiiliä. Tuvan pankko hehkui niitä punaisenaan.
"Vetäise!" vastaa pikku Sanelma äidilleen.
"Ai ai, vetäise tosissasi!" huutaa Maunon Pertta. "Vetäise!Pääkuoreen!"
"Pää! Pää!" matkii pikku Sanelma Pertta Kinnusta.
Topi on olevinaan kana. Hän kotkottaa:
"Kot-kot-kot ää ja öö! Kot-kot-kot ää ja öö!"
Pikku Ester repaleissaan maanittelee:
"Tipu tipu tipu-tii!"
"Ammuu!" ammuu Topi.
"Ammuu!" Repekka ja Sanelma matkivat Topia.
"Hau hau! Vouh vouh!" räyskyttää joku.
"Piu, pau", sanoo Ananias.
"Haha! Hohoo! Hähä! Höhö! Hihuu. Ihihuu!" Ei erota, kuka mitäkin huutaa.
Maunon Sanelma hihittää.
"Pää", määkäisee Mauno Kypenäinen möräkällä äänellä tuvan nurkalta.
"Tuokin, tuokin!" hoilottaa Maunon Pertta.
"Hau! Muu, muu! Pää! Ammuu! Käkäkäkä! Röhröh! Kukkuu! Kur nau!" räikkyy koko mökin piha iloisesti.
Mutta Rosina Käkriäinen ikkunan reiästä:
"Voi sun siunatkoon, kun ihmisen sikiöt rupeavat elukoiksi!"
"Huu! Huu! Huu!" toitottaa Jopi. Hän on kiivennyt aidalle seipään viereen, jossa riippuu rääsyjä. Hän matkii laivaa. Kaiku kalliosta vastaa.
Pikku Sanelma hihkuu:
"Pennut hoi! Pennut, pitäkää turpanne! Ruvetaanpas heittämään häränpyllyä."
Pikku Sanelma asettuu heti nenälleen maahan. Tukka roikkuu nurmelle.Sitten hän heittää kuperkeikan niin että reidet vilahtavat.
"Voi pyhä Jooseppi!" huutaa Maunon Pertta, katsellen Muttiseen, joka seisoo hänen vieressään. "Herneenkukka näkyi!"
Muttinen ällistelee:
"Mikä se on?"
"Mikäkö?" vastaa Maunon Pertta nauraa tirskahtaen ja katsoo syrjään.
"Se on ruuslillikka!" tirskahtaa sitten Pertta.
Topi heittää neljä häränpyllyä perätysten, kiroten viimeisellä: "Voi r-ranta-rrillikka! Koski pääkuor-reen. Vaikka oli r-reuhka kor-rvilla."
Muut lapset pyörivät Topin perästä. Pikku Sanelma seisoo koivet pystyssä. Jopi hyppää alas aidalta. Ester saa yhden häränpyllyn kerrallaan, Repekka ei pääse yhtään, vaan kaatuu aina kupeelleen. Saaraa ei haluta heittää häränpyllyä. Tuskin kehottaa hän siihen isoa Sanelmaa. Maunon Perttakin hoilottaa Sanelmalle:
"Mene sinäkin siihen…"
Hänen Sanelmansa menee ja pyörähtää muutaman kerran, pitäen hameitaan koossa polvitaipeesta.
"Minäpä heitän lehmänkin pyllyn!" sanoo Topi.
"Niin, kun sinulla on isän reuhka päässä", vastaa pikku Sanelma. "Mutta heitäpäs ilman karvahattua. Heitäpäs!"
"Vaikka ilman kar-rva … mitä", sanoo Topi ja heittää selkä edellä. Ainoastaan Repekka ei ymmärrä, miten lehmänpyllyä heitetään, vaan puskee maata nelinkontin niinkuin kuperkeikassakin. Ja viimein hän asettuu selälleen ja piehtaroi siinä ja nauraa:
"Hihihi! Hahaha…!"
Ruohikko tuoksuaa. Metsä loistaa vaaleanpunaisena lammen takana.
Mutta korkeimpana kaikuu Rosinan ääni. Tuvassa hän on ärjynyt koko ajan itsekseen. Nyt ryntää hän jälleen pihalle: säkättäen tavoittelee hän portaiden edestä keppiä. Ja hän voihkii ja huutaa:
"Johan nyt on maailman loppu, etteivät ihmisen ruumiin sikiöt tottele!Että tosiaan … ulvovat kuin sudet! Sinäkin, voi … Pertan Sanelma …vaatteillasi. Tantereella, jossa on koiran kökkiä, ja kissan kökkiä, jaRepekan… Sanikat!"
Rosinan kiljahduksen luulisi kaikuvan aina taivaan napaan saakka, kun hän huutaa:
"Ai, ai!"
Sitten laskettelee hänen kielensä yhtenä väkkäränä:
"Ja eikö sitä olisi muuta tekemistä! Saarukka. Muoskat … kuin siinä pyllyään näytellä, häh! Eikö sitä olisi veden kantamista saunaan? Malakiaksen kanssa on kylmä kannettu, ja lehmänhaude. Sinä, Saara. Ja muut. Eikö sitä olisi vastojen tekemistä! Ja sian syöttämistä…! Ja lampaan! Sinä se yllytit, Saara! Ihmisten tähdenkin hävettäisi … sellaista mallia. On tämä mallia! Ja ettekö te kuule? Topi ja Sanukka! Ja Jopi! Ne lisäpuut! Ei nyt mitään, ei vaikka…"
"Nyt piru sinut nokkii!" huudahtaa Rosina ja antaa kädellään nasahduksen pikku Sanelman säärille, joita Topi pitää pystyssä. Topi juoksee pakoon. Pikku Sanelma suuttuu. Hän hyppelee koholla ja huutaa:
"Ei pieksetä, ei."
"Kah, sellainen elävä!" äännähtelee Rosina.
Kaukaa jostakin lammen rannalta kajahtaa nyt Käkriäisenkin ääni:
"Mikä se on…? Se rähäkkä…"
Sen kuulevat ainoastaan Muttinen ja Maunon Pertta ja neiti, jotka seisovat koivun luona. Muut eivät kuule, sillä kovin kiroilee pikku Sanelma. Ananias tulee tapansa mukaan Rosinan avuksi ja uhkaa pientä siskoaan ohjaksenperillä.
"Ei, ei pidä lyödä!" suhahtaa Rosina Ananiakselle.
Pikku Sanelma tavoittelee kynsimään Ananiaksen silmiä ja kiljuu:
"Minä tapan sinut."
"Lyö vain lihaksi, lyö! Itku pitkästä ilosta", ärsyttelee AnaniasSanelmaa.
Repekka säikähtää siitä, että Ananias rapsuttelee Sanelmaa kynsille, ja alkaa itkeä. Rosina nostaa Repekan syliinsä ja lohduttaa:
"Eihän kullalleni mitään…"
"Tämä sitten on elämää. Minä en kammarissani tällaista sallisi … jos minulla olisi pentuja… Kyllä hakkaisin", huutaa Maunon Pertta. Rosina hymähtää hänelle:
"Onhan niitä sinullakin."
"Mutta ne ovat vaivaistalolla", tiuskahtaa pieni ja musta Sanelma, joka nyyhkii, hieroen nenäänsä tukallaan.
"Hihuu!" naurahtaa Muttinen ja nyökyttää päätänsä.
Pertta Kinnusen silmissä leimahtaa, ja hän tavoittaa nurkalta ongenvapaa, lyödäkseen pikku Sanelmaa. Vapoja on siinä, Muttisen ja neidin. Mutta kun Muttinen ja kaikki hymyilevät hänelle, hillitsee hän itsensä, vaikka häntä harmittaakin. Hän katselee neuvottomana ympärilleen, ja sitten huudahtaa hän:
"Meidän Sanelma, lähdetään me tekemään saunavastoja. Niin ne tulevatkin tehdyiksi ja rutakasti!"
"Saunapuita! Saunapuita, Topi ja Jopi ja Sanelma!" toistaa Rosina.
Saarakaan ei viitsi hautoa siinä ilkeitä ajatuksiaan, vaan lähtee hänkin vastantekoon Pertta Kinnusen ja Pertan Sanelman kanssa. Tuonne he katoavat yläveräjän ylitse, tuoksuvaan koivumetsään.
Ananias tahtoo Topia kanssaan heittämään verkkoja. Mutta Rosina, joka paistaa leipiä tuvassa, sanoo etteihän tässä mitään tule, jos Ananias sen Topinkin vie: saunaan ei saada löylyä koko iltana… Ja Ananias arvelee silloin voivansa tulla toimeen järvellä yksinäänkin: onpa hän ennenkin vuoroin melostellut ja vuoroin laskenut verkkojaan. Mutta silloin sanoo Mauno Kypenäinen, että hän lähtee Ananiakselle kaveriksi.
Sitten juttelee Mauno Ananiakselle jotain hiljaa. Nyt he menevät perätysten rannalle. Hurja häärii Ananiaksen ympärillä ja pääsee Ananiaksen mukaan.
Topi pihalla kyselee, missä se nyt on se kirves.
Jopi vastaa sen olevan kujalla, jossa puita äsken hakattiin.
Vähän ajan päästä astelee Topi miehekkäästi kirves olalla saunalle.Hänen perästään kepsuttavat Jopi ja pieni Sanelma.
Pihalle jää Lyygia. Hän istuu isolla kivellä ja houkuttelee Esteriä ja varsinkin kullanruskeaa ja säihkysilmäistä Repekkaa luokseen. Repekka katsoo häneen välkkyvin silmin, mutta vierastaa vielä. Lyygia menee ja kaivaa Muttisen Aapelin taskusta rusinapussin. Hän sanoo Aapelille:
"Voi kuinka tuo Repekka on kaunis … kuin pieni enkeli."
"Niin, se on kuin renessanssin enkeli", myöntää Muttinen, joka pistää suuhunsa rusinoita ja antaa sitten pussin Lyygialle. Nyt tulevat lapset neidin viereen. Pian juoksee Ester tupaan, näyttämään namusiaan äidilleen, joka vetää leipiä hehkuvan uunin mustasta kidasta. Iloisesti huudahtaa silloin Rosina. Lyygia on siepannut Repekan polvelleen, nipistelee häntä pyöreästä leuasta ja lujalihaisesta poskesta. Kurkistaa hänen tummiin silmiinsä. Oikoo tytön tukkaa ja jokeltelee hänelle. Rosina ilmestyy ovelle ja katselee ihmeissään Lyygiaa ja pientä tyttöään.
Muttinenkin huomaa, miten Lyygia lapsia hyväilee… Vieraita lapsia…
Mutta mitä Aapeli Muttinen sellaiselle mahtaa? Surullinen on hänestä lopultakin maailma … paha se on, eikä siitä muutu… Tullut yhä surullisemmaksi, kun hän vanhenee.
Mitä varten elämisen taakka vielä muka Aapelin perillisille?
Ja tulisi siitä huolta. Ja Aapelihan tahtoisi köllötellä niin mukavasti.
Pitäisi sitä uhrautua toisen onnen tähden! Ehkä siitä itsellekin onnea hersyisi…
Ei tiedä.
Niin miettien katselee Aapeli mökin harmaita rakennuksia. Varsinkin läävä näyttää rappeutuvan … paitsi nyt tupaa. Mutta … rappeutukoot. Harmenee tuo hänen tukkansakin.
Mutta kas, tuolta saunasta tupruaa savua oven täydeltä! Ja sitä tulee lakeistorvesta ja räystäidenkin alta, lämmintä savua. Makeaa se on Aapelin sieraimissa.
Hän lähtee saunalle. Humaliston vieressä rantaveräjällä katselee hän lahdelle. Vesi on tyyni… Niinkuin rasva.
Tuolla kuvasteleiksen tuttavallinen nuottakota veteen. Kodassa Ananias puikkaroi verkkoja. Valkoinen koira tähystelee järvestä omaa kuvaistaan.
Kauempana katiskat…
Ja oikealla rannalla luo kalliorinne lahteen tummanvihreän varjonsa.Haapojen melkein jokainen oksa näkyy selvästi sinisestä vedestä.
Ulapan ylitse kaareutuu illan punertava taivas. Vesi on vaaleanpunaista: läheltä vaaleanpunaista ja kauempaa vaaleansinistä. Taivaalla, joka sekin on vienosti sinertävä, seisoo punertavia pilviä, heijastuen veteen. Pilvet ovat kuin ruusuisia vivahteita helmiäisissä.
Koko taivaan kupu niinkuin mahdottoman simpukan sisäpinta, kalpeasti sinertävä ja nuoren naisen lämpöisen hipiän värinen.
Aurinko laskee. Tummana kiekkona näkyi se äsken tuvan nurkalla. Nyt se heittää kultaista kiillettä kujan seipäisiin ja välkkyy mökin tummissa ja tyhjissä ikkunoissa.
Kolmaskymmenesensimmäinen luku
Aapeli menee saunaan. Hänen nenänsä erottaa, että saunan edustalla haiskahtaa viileältä.
Ja lehmänlannalta… Tuossa on iso rykelmä risuja, sekä kirves mustine ja pihkaisine varsineen. Siinä ovat pojat äsken hakanneet saunapuita. Herra kiertää rykelmän ja varoo virsujaan noilta lehmien jäljiltä.
Hän tallustelee hiljaa kotaa kohti, jonka ovi on pönkitetty raolleen lepänoksalla. Tavattomaksi mielihyväkseen haistelevat hänen sieraimensa pitkästä aikaa maalaissaunan savua. Onpa hänkin maalta kotoisin.
Kodasta kuuluu lasten juttelua. Pojat ne ovat siellä: Topi, Jopi jaMalakias.
Nyt sanoo pikku Sanelmakin kodassa:
"Tule pois, Malakko, me ei muuten lähdetä."
"Kun ollaan pienempiä kuin sinä", jatkaa Jopin heikko ja kimeä ääni.Malakias kuuluu valittavan vatsaansa.
Pikku Sanelma houkuttelee Malakiasta:
"Ja herra antaa sitten sinulle rahaa. Antoi meillekin. Minun ovat jo äidin tallessa."
"Ja mätkäisee kop-rramitalla! Tällä viisiä!" kehaisee Topi.
Sitten kilistelevät pikku lapset lanttejaan. Topi nauraa Malakiakselle, joka ei vielä tunne, mikä on kymmenen-, mikä viidenpennin raha. Eikä tunne muka Jopikaan, josta on pääasia, että rahoja on monta.
Muttisen Aapeli rykäisee ja longottaa kodan ovea. Voi kuinka savu tunkeutuu silmiin…! Ei ensin näe mitään. Täytyy kumartua savutuprun alapuolelle ja vetäistä ovi selälleen.
Ja sitten näkyvät kodan padasta nousevassa lehmänhauteen höyryssä ja saunan savussa Malakias ja muut lapset hänen ympärillään. Malakias istuu kodan penkillä, selkä koukussa ja vatsaansa painellen. Muttinen sanoo haeskelleensa Malakiasta ja Jopia. Aittojen alta, ja tuvan uunin alta oli muka hakenut. Olisi antanut heille palkkoja, että jaksaisivat rahdata hänelle niitä saunapuita.
"Johan minä sanoin!" huudahtaa Topi.
Nyt saavat Malakias ja Jopi kuparikolikoita muutaman. Malakias katselee rahojaan hellästi. Ja yhtäkkiä hän huudahtaa:
"Olisipa viinaa…"
"Viinaako?" naurahtaa Muttinen.
"Niin… Se olisi tälle mahalle", vastaa Malakias. "Sitä minä olen tässä tuuminut… Sillä ne käärmeet…"
"Vai sillä", sanoo herra. "Ja mistähän sinäkin viinan maun tiedät?"
Niin, kyllähän Malakias sen tietää, vaikkei uskalla Muttiselle jutella. Eikä olisi jutellutkaan, jos ei olisi näin rahojakin annettu. Epäröiden ja viinaa ihastellen virkkaa hän nyt, että on hän sitä maistanut … jonkun kerran talvella… Tuolla puita metsästä kaadettaessa. Tuvan uuniin koivuja…
Topi iskee Malakiakselle silmää, ja Jopi katsoo pelästyneenä.
Mutta Malakias selittää, että Mauno-eno oli sitä antanut: pakkasella. Oli ollut täällä Putkinotkossa. Ja se oli ollut isän kanssa metsässä mukana.
Muuta ei Malakias kerrokaan. Ei, Malakias muistaa miten isä silloin, kun poliisit kävivät Putkinotkossa riehumassa ja etsimässä viinoja, varoitti Malakiasta ja muita hiiskumasta kenellekään niistä. Ja siksi ne rutkaleet eivät löytäneet mitään. Kovin uhkasi isä vanhinta poikaa, heristi lopuksi nyrkkiäkin, isoa kuin halkonuijaa. Ja sen nyrkin maun tietää Malakias ennestään…
Toissa talvena isä kuritti häntä, kuhnustelemisesta löi kalikalla … vähän ennenkuin hän löi kirveellä jalkaansa. Mutta Malakias vihastui ja lähtikin lääniin. Topilta sai hän rahaa, ystävältään. Topille olivat niitä antaneet vieraat, jotka Putkinotkon kautta kulkivat ja opastuttivat itseään Topilla. Niitä rahoja oli paljon, niitä kuului olleen markka. Malakias aikoi mennä rengiksi lääniin. Tuiskussa taivalsi hän suuren järven ylitse. Parissa talossa hän kävi kysymässä renginpaikkaa. Mutta eivät ne häntä sinne ottaneet. Ja sitten ne rahat loppuivat, ja Malakias lähti takaisin kotiin: tuli niin ikävä äitiä. Kotona oli Ananias juuri saanut langoista jäniksen. Se oli keitetty, ja Käkriäiset istuivat pöydässä jänislientä syöden. Silloin huudahti poikaansa ikävöivä Rosina, huudahti naurahtaen:
"Olisipa nyt Malakias täällä … niin saisi jäniskeittoa."
Ja samassa aukesi ovi ja Malakias astui sisään, rikkonaisine pieksuineen ja lunta niska täynnä…
Pahalta oli Malakiaksesta tuntunut läänissä. Ikänään ei hän taida enää sinne lähteä. Eikä tuo isä enää ole lyönytkään häntä, ainoastaan nyrkkeineen tulee kohti ja kääntyy sitten pois. Malakias onkin jo mies, eikä tahdo hiiskua … niistä.
Eihän Malakias toki ilmoita Muttiselle, että isälläkin on ollut viinaa, jos hän sattuikin iloissaan virkkaamaan sanan siitä hyvästä viinasta.
Eikä häneltä suinkaan udella.
Ja sitten Malakias lähteekin hakemaan saunapuita. Hän arvelee vielä ainoastaan nousten paikaltaan ja katsellen kattoon, päässä se Aapelin vanha ja kehno knallihattu:
"Olisi se tässä taudissa toista kuin nuo matokassin pavut… Ja alkakaa siitä tulla, pojat ja Sanukka! Ei niitä puita enää paljoa tarvitakaan. Kaksi kiukaallista täällä on jo lämmitetty. Jos kolmannen lämmittää, niin paistaa saunassa vaikka Kenkkuinniemen ja koko maailman. Ja Sahan hovilaisetkin vielä paistaa, kypsiksi kuin nauriit. Mutta jos olisi sitä … tarvitsisi välistä olla tautien ja rohtojen tähden…"
Sanelma ja pojat lähtevät. Jopi pinkaisee kuitenkin ensin kartanolle, viemään talteen rahojaan. Toisille ei hän ilmoitakaan, minne hän ne vie.
Topi arvelee, että Jopi vie ne kuin harakka piiloon. Ja Topi kehottaa Malakiasta antamaan rahansa hänelle, etteivät ne putoaisi metsässä. Sanelma olisi valmis viemään Malakiaksen lantit äidin talteen. Mutta eivät Topi ja Malakias uskokaan hänelle niitä. Malakiaksen rahat kourassa pönttää nyt Topikin pikku Jopin perästä pihalle. Malakias ottaa kirveen ja astelee Sanelma kintereillään hitaasti rannalle päin. Koppahattu on Malakiaksella otsalla, ja pörröinen tukka niskasta pystyssä.
Mutta Muttinen painaiksen saunaan. Kotaan asettaa hän juurihattunsa, joka on epämukava näin ahtaissa paikoissa. Saunan matala ovi aukeaa, hehku ja helle lyövät häntä vastaan. Kyykkysilleen täytyy taas kumartua. Mieluisa hehku ja helle suuren ja mustan kiukaan nielusta, joka loistaa puolillaan hiiliä. Ja se säkenöi kultaisine kiiluineen niin, että silmiin koskee, kun kurkistaa kiukaan alle. Siellä lekkuu vielä keltaisia liekkejä, ja hiilten keskellä loikoo palavia kekäleitä, melkein sylen mittaisia. Muutamia puita on jäljellä myöskin saunan permannolla.
Niitä hän nyt työntää uuniin, hiilien ja rätisevien kekäleiden päälle, ähkien ja ponnahtaen takaisin, sillä tulen hehku käy tuimasti naamaan. Ah sitä tuimuutta! Onpa se … hänestä rakasta. Rakasta on savukin, joka pakottaa irvistelemään ja vettä valuvat silmät umpeen. Hän yskii ja laskeutuu ihan maanrajaan. Siihen hän istahtaa. Kuumalle penkille, vastapäätä kiukaan punaista kitaa, nokka maata kohti. Hän ihailee jälleen saunaa, oikeaa maalaissaunaa, pitkästä aikaa. Sininen savu täyttää kylyn. Ja vähitellen se hiukan selvenee. Onpa se savu hänestä niin pyhä kuin Sebaoth, joka muinoin täytti savuna todistuksenmajan.
Ylhäältä kuultaa lakeisreikä, kiskoo savua … niinkuin Käkriäinen piipustaan.
Nyt alkaa erottaa lauteetkin: siellä on Aapelin loikomapaikka, samanlainen kuin huvilankin saunassa. Se on hyvä paikka, leveä ja oikein mukava.
Ja lauteiden alta tuntuu vanha vastanlehtien ja mullan haju, mukava.Sieltähän ne akat sanovat lapsia löytävänsä. Tuollaisesta se on äitiAapelinkin kaivanut, mullasta ja moskasta … kuin onkimadon.
Mikä vihertävä läiskä tuolla peränurkassa? Vastahan se oli.
Ikkunaruutujen tomussa näkyy lasten kämmenten jälkiä, ja ikkunan takaa vihertävä järvimaisema, nokkosten ylitse, joita kasvaa saunan seinävieressä.
Nyt kuuluu airojen vingahtelua. Ananias ja Kypenäinen näkyvät siellä soutavan. Mauno on perässä. Koira istuu kokkalaudalla: sen pää nytkähtelee airojen tahtiin.
Aapeli katselee soutajia, ja arvelee sitten, että täällä ne Käkriäiset nukkunevat nyt kesällä, kun tupa on rikki. Tuollahan saunan takana on niiden ryysyjäkin! Mutta mihinkähän ne talvella joutuvat? Kun niitä ei saa korjaamaan nurkkiaan.
Saunassa on hauska savun tuoksu, ja nukuttava lämmin hivelee poskia ja hehkuttaa naamaa. Polttaa käsiä. On hiljaista. Sirkka kilkuttaa mustan kiukaan takana.
Avonaisista ovista hengähtelee kesäisen illan ilma.
Mainio tämä sauna, sisään lämpiävä! Aina mainio: sekös vasta hyvän unen antaa, oikein nokinen sauna, joka tukkii lämmitessään savullaan ruokatorven. Sisäisestikin se tahtoisi savustaa kaikki pahat ihmisestä pois. Ei tällaiselle saunalle, josta tarttuu nokea kämmeniin, mikään sauna ole vertainen. Tässä ne seinät kuumenevat talvellakin, niin ettei katto tipu kylpiessä tulista vettä niskaan. Ei, tällaisissa on oikea löyly, huuruton ja tasainen. Ja lauhkea niinkuin mesi.
Mieleisimpiä ovat nämä saunat Aapelille melkein kaikesta, mitä on Putkinotkossa. Kuinka hän olikaan saattanut olla poissa näistä saunoista toista vuotta, hän, jolle sauna on mahtanut syöpyä vereen: tällaisessa kylvyssä on, kuten äsken ajateltu, torppari Muttisen poika avannut tihruiset silmänsä ensimmäisen päivän hämäryyteen, itkenyt ne itkunsa, joista ei ole enää hienointakaan aavistusta, itkenyt ja parkunut. Ja mitä muistoja on hänellä juuri näistä Putkinotkon saunoista. Tässäpä hän oli täällä kylpenyt alkuajat, koska huvilassa ei vielä ollut saunaa, tuota kaikkein tärkeintä rakennusta, myöhemmin teetettyä, melkeinpä tärkeämpää kuin ruokakonttori ja hella ja kattilat. Kylpenyt toveriensakin kanssa … ohranesteellä olivat he lyöneet löylyä, oluella. Ja se vaahtoava neste oli mennyt kiireesti hattuun ja hävyttömiä he olivat laulaneet, sellaisia että:
"Hulta se huuteli Honkan saunassa,Hulta se huuteli Honkan saunassa:Minä olen yksin täällä…"
Ja sitten he olivat polskahtaneet järveen uimaan.
Olivat silloin nuoria.
Ja jos hän milloin talvella on käynyt täällä maalla, sauna se on ollut hänen iltahuvinsa, hänen teatterinsa ja konserttinsa, melkein mukavampi kuin mikään muu. Eipä silti … pitäisihän sitä konserteissakin käydä, se kun on kulttuuria, muka. Mutta sauna: pitkien talvisten iltapuhteiden jälkeen on se antanut väsyneille aivoille mainiota lepoa.
Sellainen on sauna hänelle … niinkuin metsien kansan muillekin lapsille. Ja niille muille se on vielä tohtori ja apteekkari; enimmäkseen ainoa, hohoi! Minkä määrän se onkaan tappanut köhisevää hinkua ja lavantautia ja rokkoa, ja muuta rupulia! Hiottamalla vaaralliset taudin itiöt lauteiden alle. Mitkään taikakonstit eivät ansaitse sitä kiitosta lääkitsemisestä kuin sauna.
Aapeli kääntelee nokisella kohennuspuulla hiilustan kekäleitä, naama paisuksissa ja hikipisarat hapsien kärjissä, muistelee menneitä aikoja, ystäviään ja ystävättäriä, jotka ovat tyytyväisinä tulleet ulos hänen saunoistaan…
Ja ajatteleepa hän Käkriäisiäkin. Kauan he ovat nyt asuneet täällä mökkiläisinä. Köyhyyteen nääntyvinä oli hän ne löytänyt vielä kolkommasta erämaasta kuin Putkinotko koskaan. Jaksoi hän ne hommata toki tänne lähemmäksi kaupunkia, vähävarainen silloin. Ja sopuisa oli hän ollut niille olevinaan. Ja oli toivonut, että he vaurastuisivat. Ja sivistyisivätkin. Tulisivat siisteiksi ja oppisivat … tekemään ruokia. Ja syömään mukavammin. Ja oppisivat ehkä hiukan kirjojakin…
Vuodet ovat menneet, ja aina tänne tullessaan on hän tavannut heidät samanlaisina. Jopa likaisempina … sikäli kuin lauma on lisääntynyt.
Ja jos saamattomuus heissä on vähentynyt, niin on se tapahtunut pelkästään siinä suhteessa, että ovat älynneet ruveta viinoja kaupittelemaan. Sen asian kuuli hän tuossa viimeksi viattoman Malakiaksen suusta, jos oli kuullut ennenkin Kenkkuinniemen naapurien jutuista ja nähdessään Putkinotkossakin vilahdukselta korpirojulta löyhkääviä puteleita. Nyt kuuli, että on se Juutas sitä viime talvenakin hommannut, mistään varoituksista välittämättä. Pitihän sitä torua, sillä vaikka viinakset ovat Muttisenkin päästä mukavia, niin eihän niistä ole Juutaksen tapaiselle: tekevät köntyksen ja viekastelevan kansan entistä veltommaksi ja kehnommaksi.
Kyllä se pitäisi taas Juutas ottaa kuritettavaksi! Mutta samalla tulee Aapelille lohduttomuus tuon perhanan Käkriäisen suhteen. Hän tietää, ettei siihen pysty mikään: se luiskahtaa käsistä kuin ankerias, ja pitää päänsä. Suomalainen on itsepäinen. Ja varsinkin metsäläinen on itsepäinen. Ja onhan kielletty homma jokaisesta makeaa. Helppo ansio hyvä varsinkin köyhistä, avuttomista.
Saarnaamisesta on Aapeli saanut Käkriäisiltä osakseen ainoastaan vihan…
Se onkin katkerinta hänelle, josta nämä metsäläiset kuitenkin ovat rakkaita muka, sellaisesta metsäihmisestä kuin hänkin pohjaltaan on, nämä vanhat ja hupaisat rakkarit. Ei, mokomaa kiukkua kuin viime kesänä, jolloin se nousi pahimmilleen, ei hän enää heiltä siedä…
Ja väsyneeksikin hän tuntee itsensä…
Niin menee parikymmentä minuuttia. Aapeli istuu tyytyväisenä sokaisevassa savussa. Sitten kuuluu lasten ääniä ulkoa. Pikku Sanelman ja Jopin. Ja oksien rapinaa saunan päätyseinään. Herra pilkistää oven raosta hiljaa ulos. Jopi ja Sanelma ilmestyvät saunan edustalle, kiskoen kumpikin perästään oksaista leppää. Ja viimein köntystää Malakias, kantaen olkapäällään kelohaavan tyveä, jonka latvaa Topi pitelee, kirves toisella olalla. Maahan rumauttavat he kaikki kantamuksensa ja ryhtyvät katkomaan oksia ja puita, Topi melkein itsensä kokoisella kirveellä, toiset käsin ja jaloin.
Illan ilma himmenee. Ylhäällä kujan suussa on taivas lämpöisen kellertävä. Sitä vasten kuvastuvat aitat ja tumma mökki. Tuuliviiri häämöttää mustana. Ja vasemmalle viiristä kiiluu heikkovaloinen ja kultainen kuu, alhaalta.
Karjakujan takana reunustaa metsän huippuja ruskon punertava ääriviiva…
Maailma yhä tummenee.
Pikku Sanelma ja Jopi kuuluvat juttelevan, että hepä käyvät ottamassa potatteja, paistaakseen niitä saunan hiilloksessa. Ja Sanelma sanoo paistavansa ahveniakin. Silloin käskee Topi hänen tuomaan ne Käkriäisen Topinkin ahvenet. Sanelma ja Jopi juoksevat pihalle. Jopin nappikengät kapisevat kujalla.
Malakias kantaa saunaan sylillisen puita, Topi hakkaa toisia saunan edessä. Verkalleen ja ähkien työntelee Malakias sitten vankkoja oksia kiukaan alle. Muttisen Aapeli kysyy, mitenkäs Malakiaksen käärmeet nyt? Ja Malakias sanoo, että hänen sisässään polttelee, ja janottaa: jokaisesta lähteestä hän on vettä juonut, lotkuttanut. Hän istahtaa lauteiden alimmalle portaalle ja erehtyy taas innostumaan:
"Mutta jos olisi sitä … korvenvoimaa nyt… Niin eiköhän jano lähtisi…"
Topi tulee eteiseen, kantaa saunaan sellaisen kasan leppien ja haapojen rankoja, ettei hänen päätänsä näy niiden takaa. Ne paiskaa hän permannolle, ja katselee ympärilleen ja huudahtaa:
"Kah, vielähän se Muttinenkin on täällä! Tupakka tuikkaa leuassa…Mitäs pentujen puista … nyt sen vasta pitää r-roihuta."
Topi tarttuu paksuimpaan rungoista ja työntää sen kiukaan alle. Täyttääpä kiilaamalla koko uunin, ja istahtaa sitten kynnykselle. Siinä raapii Topi jalkoteriään, noita mustia ja paksunahkaisia, joista tavallisesti veri raapiessa tirskahtelee. Ja Jopi katselee Muttiseen kummallisesti.
Hän näkee Muttisen käännähtelevän levottomasti penkillä.
Viimein kysyy Topi:
"Mitäs te siinä pyö-rritte?"
"Mitenkä niin?" kysyy Muttisen Aapeli.
Topi naurahtaa, mutta ei vastaa. Hän tirkistelee iloisin silmin. Tulee yhä hämärämpi, sillä uuniin työnnetyt puutkaan eivät ole vielä syttyneet ja ne peittävät hiilustan hohteen.
Malakias laususkelee yhä jotain viinasta: kuinka hyvää se vain olisi taudissa … missä tahansa. Ja ruokalystin se antaa. Nälkäkin veisaa jälleen kurria Malakiaksen mahassa. Mutta kun Aapeli kysyy, mistäpä tuota saisi, sitä, niin ei Malakias vastaa. Ei vaikka Muttinen lupaisi kustantaa Malakiaksen kipeyteen ryypyn, jos tietäisi, missä sitä olisi.
"Tiedänpä minä, missä sitä olisi", sanoo Topi.
Aapeli kysyy, että missä. Ja Topi sanoo:
"Eiköhän tuota liene … her-rra Muttisella."
Topin leveä ja naurava suu ammottaa hämärästä.
"Vai minulla!" huudahtaa Aapeli. "Niinkö luulet! Voi turkkilainen! Ja … minunko olisi pitänyt tuoda rohtoa Malakiakselle. No, ehkäpä sinä puhut jullilleen? Mutta mitäs sinä, Topi, tirskut?"
"En minä sitä tir-rsku", vastaa Topi. "Tir-rskun, kun katselen teitä."
"Minua? Mitä?" ällistelee Muttinen.
Topi vastaa:
"Kun te kyhnyttelette ja r-raavitte itseänne."
Se on totista totta: Muttinen ei ole ajatuksissaan sitä huomannut, että hän on alkanut käännellä itseään ja liikahdella syrjältä toiselle. Nyt hän huudahtaa:
"Mikä… Onko tässä jotain?"
"On siinä!" vakuuttaa Topi. "Siinä on lutikoita."
"Lutikoita!" ääntää Muttinen ja nousee nopeasti penkiltä. "Kuinkas niitä! Ja mikset sitä ennen sanonut."
Topi nauraa pienet silmät melkein ummessa, nauraa herralle, joka törmää ulos. Malakias urahtaa saunasta verkalleen:
"Onhan niitä … kun täällä asutaan."
Herra riisuu kodassa paitansa ja tarkastelee sitä. Olipa niitä…! Onhan suomalaisissa lutikoita. Nyt ravistelee hän ne ovesta lastukolle, ja ottaapa jalasta virsunsakin. Puhisee:
"Sukatkin täynnä. Ja housut … turkkilaisia."
"Ruuniaivinaiset!" tirskuu Topi.
"Niin, sinä… Ja te olette asuneet täällä koko kesän? Kaikki?" ihmettelee Aapeli.
Topi ei voi naurultaankaan vastata. Hän nauraa melkein äänettömästi, silmät litteinä. Suu ammottaa oven kamanaa kohti, ja vähän väliä hän purskahtaa äänekkääseen nauruun. Hän muistaa, miten Muttinen äsken kääntelehti. Ja sitten hän muistaa, kuinka herra muutamanakin kesänä kääntelehti samalla tavoin lammen rannalla. Oli mennyt ongelle ja asettunut seisomaan sille paikalle, jossa rotakollaa pidetään ja jossa on keltiäisiä. Paljasjaloin hän siinä seisoi ja onki. Ja alkoi hangata toisella jalalla toista nilkkaansa. Topi oli silloin katsellut ja nauranut niinkuin nytkin. Aapeli oli alkanut kyhnyttää itseään, ja viimein huomannut ne polttavat muurahaiset. Silloin oli Topi purskahtanut äänekkääseen nauruun, ja sanonut, että ne olivat keltiäisiä. Samalla tavalla ravisteli Aapeli tässäkin itseään.
Vasta sitten kun Muttinen on jälleen pukeutunut ja seisoo kodassa ja Malakias on selitellyt hänelle, että kaipa he asuvat talvenkin saunassa, koska täällä on lämmintä kuin käenpesässä, rauhoittuu Topi ja arvelee:
"Eivät ne pure muuta kuin ennen nukkumista. Ja enopa tuo onkin tullut tänne … sitä varten, että tupa korjataan. Isä ei … ole joutanut, sillä on työtä … r-repimistä…"
"Repimistä?" ihmettelee Muttinen.
"Niin", vastaa Topi. "On sitä… Voi pi-rru! Apulaisia pitäisi olla … meille pennuille. Nyt … ensiksi tuo heinä. Ja kun se heinä on tehty, niin sitten se ot-rra. Ja kun se ot-rra on leikattu, niin se r-rukiin leikkuu! Ja sitten se kau-rra! Voi p-rrkele!"
Aapeli nauraa Topin jutuille, ja ilostuu, että saavatkohan he tosiaan nyt katon päänsä päälle? Mutta jos eivät saa, pitäisiköhän niille rakentaa? Mutta sitähän ne taitaisivat odottaakin. Silloin niille pitäisi kaikki tehdä. Kuka tyydyttää rahvaan ahnastelua? Asukoot … missä asuvat. Ihme, että ne tällaiseenkin tottuvat! Mutta … kukin omain vaatimustensa mukaan. Ja omien voimiensa… Ei hän enää hätyyttele Juutasta pyytämällä rakentamaan. Kummastelee ainoastaan näiden elämää. Niin ovat saaneet hänet … väsytetyksi.
Ja kirjakauppias ajattelee, millaista talvi mahtaa olla täällä saunassa: moisessa pari syltä leveässä putkassa. Kinoksien keskellä kymmenisen henkeä … punanahkoineen. Lumisten ulappain takana, metsässä… Nuo lapset, jotka ovat juoksennelleet vapaina kaiken kesän, melkeinpä alasti … niinkuin ainakin metsäläiset… Ja se kesäkin on niin lyhyt. Nyt jo illat pimenevät.
Hetken päästä virkkaa Muttinen Topille, puolittain omissa mietteissään:
"Ja sitten … kun se kaura on otettu ja perunat otettu… Sitten se on syksy. Ja pimeä…"
"Niin se on", vahvistaa Topi, jonka puhe katkeaakin siihen. Kiukaan uudestaan virkoavassa loimussa näyttävät hänen kasvonsa tulevan yhtäkkiä vakaviksi.
Aapeli painautuu takaisin saunaan, mutta asettuu nyt kynnykselle, Topin viereen. Kohentelee tulta. Kultaiset liekit pyyhkivät kiukaan mustaa otsaa ja pullahuttavat sen päältä pehmeää savua.
Topi toistaa:
"Pimeää se on … niinkuin piki … syksyllä…"
Pikku Sanelma ja Jopi juoksevat tuvalta saunaan. Pujahtavat Muttisen ja Topin sivuitse sisälle. Sanelma kantaa helmassaan perunoita, jotka hän heittää kiukaan eteen. Jopilla jälleen on kourassa kaloja ja hampaissa ruosteinen veitsi, Ananiaksen takoma isosta rautanaulasta. Jopi puhkoo kalat ja heittää suolet uuniin, mutta Sanelma kyyristyy permannolle ja työntää perunat hiilistöön, sihisevien puiden viereen. Nopeasti ja noitaisten vetää hän hyppysensä takaisin hehkusta.
"Vai pimeä se on syksyllä", jatkaa herra, haluten kuulla lasten tarinoita. "Ja silloin te … istutte tuvassa kuin hiiret … illalla…"
Topi kynsii suomuksia kaloistaan ja pistää kalansa tikkuun paistumaan.
"Niin", sanoo hän… "Ja kun tuulee, jylisee… Metsässä jyskää, kaatelee puita…"
Jopi on istahtanut lattialle. Hän vilkaisee kotaan, jossa hämärtyy. Ja vilkaiseepa saunan perukkoihinkin, sillä siellä on jo ihan mustaa. Topi siirtyy Malakiaksen luokse lauteiden portaille. Topi kehaisee:
"Ja kiirepä tuo on Jopillakin silloin pellolta tupaan, nurkan takaa…Tuskin malttaa paukauttaa ovea kiinni… Se pelkää…"
"Niinkö pelkää?" arvelee Aapeli.
"En mie mitään … pelkää", virkahtaa Jopi hiljalleen, ja vaikenee jälleen.
Topi sanoo:
"Se lintu silloin … pöllö… Se kun istui veräjän seipäässä … talvella… Sillä … silmät kiiluivat."
"Niin ne kiiluivat", toistaa Jopi ja katselee silmät pyöreinä.
Pikku Sanelma alkaa kerkeästi:
"Ja saunassa, ei tässä, mutta missä lienee ollut… Kun oli tullut sellainen … jolla oli kuin linnun pää… Istui kiukaalla ja…"
Malakias sanoo möreällä äänellä:
"Kummitellut oli…"
"Niin, se istui kiukaalle ja heitteli sieltä kiviä", sanoo pikkuSanelma.
"Niinkö se heitteli, pommitti?" kysyy Muttinen. "Ja mitä se niistä heitteli?"
"Mummo-vainaja se sitä kertoi", virkahtaa Sanelma.
Topi selittää:
"Mummo … Juutas Käkr-riäisen isän…"
Topi vaikenee taas niinkuin toisetkin lapset, jotka tirkistelevät tuleen ja seinille. Topi suu auki, Jopi vakavana ja pikku Sanelma miettivin ja terävin silmin. Malakiaksen kasvoja ei nurkasta erota.
Saunan nokisessa ikkunassa hämärtyy.
"Ja yhdessä riihessä kun oli kanssa ollut … oli ollut kuollut", jatkaa pikku Sanelma. "Niin, joku akka, nainen, oli ollut siellä töissä… Niin kuollut kun oli tullut ulkoa ja katsellut riiheen kynnyksen yli.. Kyykkysiltään. Silloin se nainen…"
Aapeli kysyy:
"Mitäs hän … silloin?"
"Mitäs hän…" äännähtää Sanelma ja huokaisee ahtaasti.
"Ei se isän mummo ollut se kuollut", virkkaa Malakias verkalleen.
Tuokion kuluttua hän äännähtää:
"Ja minä kun en mene talvella riiheen, yksinäni. Ananiaksen kanssa oltiin sieltä ruumenia hakemassa. Niin Ananias lähti… Niin minä että … en kun hevosta selkään, että ala joutua tuvalle."
"Oliko siellä sitten … mitä?" piipatti pikku Jopi.
"Eihän se enää silloin … se mummo", vastaa Malakias.
Punahuulinen Sanelma virkkaa:
"Isä teki silloin kirstun. Vietiin kirkon hautaan. Kuoli tänne… Sillä oli kuin telkän sieraimet … levällään ja pystyssä."
Malakias sanoo rauhallisesti:
"Eikähän se … se mummo… Kerran vain rumina kuului riihestä."
"Niin … mummoko rumisi?" kysyy Muttinen. "Eikös…!"
"Mikä lie ollut", vastaa Topi. "Mutta eipä tämä mummo, tämä R-rosinaKypenäisen, mennyt silloin muuta kuin virsikirja kainalossa riiheen."
Sanelma selittää:
"Tämä mummo, joka on nyt."
"Äitin mummo", sanoo Topi. "Se entinen oli rumahtanut."
"Ja tämä mummo … pelkäsi?" kysyy Muttinen.
Malakias vastaa:
"Ei, kun kävi katsomassa aamulla, jos se olisi yöllä rumissut. Kun äiti sanoi, että yöllä oli niinkuin orsia rumuuttanut."
"Mutta isä kun sanoi, vaikka se oli siellä se mummo, että hän ei sitten pelkää. Ja isä meni riiheen ja jauhoi siellä käsinkivillä. Näytti, ettei hän pelkää", sanoo Topi.
Jokin kolahtaa saunan eteisessä. Topi käännähtää ja virkkaa kovemmalla äänellä:
"Mikäs se siellä? Painoi ovea kiinni … tuntui kuin olisi painanut."
"Lampaat jos lienevät", äännähtää Malakias. "Vilkaise, mikä se siellä,Jopi."
"En tiedä", sanoo Jopi verkakseen, mutta vilkaisee kuitenkin ulos saranain raosta. Mutta eihän siellä ollutkaan mitään. Vain haudepata kodassa porisee.
"Mikä lienee ollut", sanoo Jopi.
Kaikki ovat vaiti. Sitten kertoo Topi, ettei isä pelkää pirujakaan. Mutta yhdessä riihessä kun oli ollut kanssa kuollut… Eikä kukaan uskaltanut sinne mennä. Se jutteli, mummo. Niin suutari kun oli lyönyt vetoa, että hän menee sinne, suutaroimaan. Ja yksi oli heittäytynyt ruumiin paikalle, laudalle … niinkuin tämä mummokin rojotti täällä… Oli vetänyt hurstit korviinsa…
Pikku Sanelma huomauttaa:
"Niin, se kuollut oli nostettu kiukaan nurkkaan siksi aikaa."
"Piiloon, oikea kuollut suuta-rrilta", sanoo Topi. "Toinen r-rupesi laudalle. Ja suuta-rri kun oli tullut sitten… Niin se oli noussut istumaan laudalta… Mutta suuta-rri kun oli napauttanut vasa-rralla otsaan ja sanonut, että: Kun on kuollut, niin on kuollut!"
"Ja se mies", huudahtaa Sanelma.
"Se kuoli", vastaa Topi. "R-reikä otsaan."
Malakias sanoo:
"Ja se oli parhaiksi… Mitäs sillä tavalla narraamaan… Kuolleiden kanssa … ei sitä tarvitse turhaa matkia. On niillä … keinonsa."
Taas kuuluu kodasta kolinaa. Rosinahan se oli. Hän se lienee äskenkin siihen padasta lehmänhaudetta. Hän hokee, höystäessään sitä jauhoilla ja suoloilla:
"Jo tulevat lehmätkin kotiin… Kah, herra, pentujen kanssa! Mutta … jo kellot kuuluvat. Sanelman olisi mentävä tupaan, lasta katsomaan, Esterin avuksi. Kun äidillä on lehmät lypsettävä. Ja Topi, pidä tulta padan alla! Sitten kannetaan saunavettä, Malakias…"
Rosina katoaa jälleen. Kellojen helinää ja rominaa kuuluu.
Mutta lapset saunassa eivät liikahdakaan. He kuuntelevat Malakiaksen juttua. Malakias näet kertoo. Toiset eivät muista edes käännellä risahtelevia kalojaan ja kypsiltä tuoksahtavia perunoitaan. Hiilistön tuikkavassa hehkussa kertoo Malakias sen verran kuin hän taitaa. Kuinka kerran oli tullut riiheen, jossa kuollut oli ollut, varkaita. Ne olivat ruvenneet rahoja jakelemaan, varastettuja. Olivat panneet ruumiin hampaiden väliin päreen palamaan. Oli ollut talvi. Ja ruumis jäässä. Mutta sitten leuat olivat sulaneet… Ja kuollut kun oli irvistänyt, niin yksi säikähti niin, että kuoli.
"Hähähä", nauraa Topi.
Hetken on hiljaista.
Lejan huuto ulkoa kuuluu:
"Pois vettä juomaan, noo-oo!"
Ja pikku Repekan ääni pihalta:
"Tänn'se-e, Jertta, tänn'se-e, Yömiä…!"
Menee tuokio. Topi kertoo taas suutarista, joka löi ruumista vasaralla otsaan, ja nauraa. Yhtäkkiä sanoo Lejan hiljainen ääni ovelta — Leja on ilmestynyt siihen äänettömästi, pari kylpyvastaa kainalossa:
"Topi, sinä … nauraja, kunhan tietäisit…"
Sitten jatkaa Leja:
"Kerran … kylän pojat ja tytöt olivat kulkeneet talon ohitse… Siellä oli yksi tyttö, Reetta. Kuollut. Niin pojista joku oli sanonut, että pitäisi koputtaa Reetalle riiheen. Mutta kun riihessä liikkui. Yksi tytöistä säikähti niin, että sekaisin meni. Voivotteli, valitteli… Ei selvinnyt ikänään… Ei saa, Topi, sellaisista asioista … sillä tavalla… Ja … tässä minä toin herralle ja neidille kylpyvastat."
Kolmaskymmenestoinen luku
Kujalla rämisevät nyt lehmänkellot. Lehmät ynisevät, toiset ammuvat. Sarvet kolisevat korvon reunoihin, kun Rosina juottaa Lejan kanssa karjalleen höyryävää ja tuoksuvaa haudetta. Kaksi lehmänpäätä mahtuu kerrallaan saaviin, toisia on siitä karkoitettava. Rosina seisoo vasen käsi saavin korvassa, hevosenkengällä vahvistetussa, ja toisessa kädessä hänellä heiluu lepänoksa, joka lyö tuon tuostakin pehmeästi lehmää lautasille. Rosina huutaa:
"Jo tulee Juotikki, jo tulee! Älä päästä, Leja! Herra siunatkoon … helvetti, nyt se sarvillaan särkee toiset. Tämähän nyt on kuin Turkin sota. Mitä sinä, Topi, seisot siellä saunan kynnyksellä? Hojotat kuin komersootti. Syö, niele ne särkesi nyt ruotineen, että joudut… Ajelemaan edes tuota Juotikkia. Lyödä sitä pitää. Äh, äh. Ja pitelemään Poikaa kujan suussa. Että… Leja … tule hätään! Pakana, Juotikki, hys, häs! Va't sii', Yömi! Kuuletkos sinä, eikös sinun pääkuoresi nouse saavista. Pitäisikö Juutas olla sinua sarvista vääntämässä … kuin aatran sahroja. Jo, jo ajoi Yömin pois. Yömi-raiskaseni! Herra hallitkoon, halkihan tuo Palmu juo itsensä. Lyö, mukita sitä, Leja, lyö, mutta älä niskaan. Immee itseensä kuin… Älä halkea. Kuuletkos, älä."
Rosinan ohut vitsa rapsuttelee tosiaan Palmun kirjavaan lapaan.
Muttinen seisoo yläaitan luona ja katselee tätä maalaiskuvaa pitkästä aikaa, paperossinsakin unohtaen. Nyt on jo sauna siintymässä, tarkoin kohennettu ja yhä paahteisemmaksi kuumentunut: aivan se ajoi hänet viilenevään ilmaan. Kas mokomaa keikkumista, Rosinan hyppelyä hameet polvissa! Onpa siinä työtä ennenkuin maito herahtaa herrojen pöytään. Topi ja Leja lentelevät kujan suupuolella estellen lehmää ja härkää pääsemästä Rosinan korvolle. Ynisten ja niskat tanassa ne sinne pyrkivät.
Pihatantereelta aidan raosta huutaa pikku Repekka lehmille, voimakkaalla ja riemuitsevalla äänellä:
"Tänn'se, Palmua! Va't sii', Poikaa. Va't sii' … lypsetään."
Ja sitten pillahtaa hän itkevään huutoon, niinkuin mikä käenpiika:
"Äiti, lillii!"
Mutta tuvasta kuuluu toinen meteli. Siellä lonksuttaa kätkyt epätasaisiin permantopalkkeihin, ja lapset laulavat. Keikkuva kätkyt näkyy tuvan seinien alitse. Siellä pikku Sanelma tuudittaa Luukasta. Äiti ahdisti siihen. Mutta hän onkin houkutellut mukaansa Jopin, luvaten tuolle veikolleen paistettujen perunoiden lisäksi myöskin kaloja. Jopi on nyt syönyt kalansa ja istuu kätkyen yhdellä jalaksella. Malakias on ikkunan ääressä. Hän oli maininnut saunassa, että nälkä alkaa veisata kurria hänen mahassaan. Hän lähti Sanelman ja Jopin perästä tuvalle, nieleskellen sylkeään niin, että muhku hänen kurkussaan liikkui ylös ja alas, sillä pikku lapsilla oli perunoita ja kaloja. Mutta Malakias meni ruokakonttoriin, otti sieltä ison leipäkannikan ja istahti päätyikkunan ääreen sitä jyrsimään. Vilkas Sanelma, Jopi ja sinisilmäinen Ester, jolle Sanelma niin ikään antoi kalan, tuudittivat lasta. Kolmella kätkyen jalalla keikkuu yksi tuudittaja kullakin, neljäs on vielä tyhjä. Selkänsä oikaisten ja taas kumaraan paiskaten tempoo Sanelma kätkyttä. Kun hän oikein sitä kiskaisee, tarttuu jalaksien toinen kynsipari permantoon ja vie kätkyttä jokaisella heilahdukselle pari tuumaa päätyikkunaa kohti. Sitten alkaa Jopikin, kalan selkäruoto suussa, nykiä sillä tavalla. Kun päästään niin lähelle ikkunaa, ettei Malakias enää mahdu penkin ja kätkyen väliin, sanoo Sanelma, että nyt lönkyttämään uuniin päin. Ja sitten ajetaan kätkyellä uunia kohti. Syödään kuumia, karstaisia perunoita ja suoloitta paistettuja kaloja, nauretaan ja lauletaan: