Eikähän tuota Juutasta ole saatu kylillä viinanmyynnistä kiinni, niin viisas se on, kun rupeaa hommaamaan. Ja täällä kotona on Rosina, joka osaa kätkeä lekkerit ja putelit. Vähänkös täällä metsissä on louhenkoloja! Ja isommat lapsetkin ymmärtävät lennättää piiloon, niin etteivät poliisit tapaa mitään, jos tulevat, kuten pari kertaa ovat tulleet. Eivätkä edes penikatkaan, ne heistä, jotka puhuvat, virka poliiseille sanaakaan, vaan käsittävät ihan kuin vaistosta, miten se on vaarallista. Se heissä toki on Rosina Kypenäisen ja isänsäkin älyä.
Eivätkä nuo ostajat liene tämän viinan tähden toisiaan verillepieksäneet. Kaupungissa hotellissa taitavat pahemmin juoda ja tapella.Ja etäälle se viina on mennytkin enimmäkseen, toisiin pitäjiinkin.Varsinkin runsaimman edun tuottanut minne lienee mennyt, Pietariin,Saaran mukana. Mennyt … kuka tietää vaikka rohdoiksikin.
Mutta nyt ne niistä lähteneet pennit loppuvat. Ja vielä enemmän voisi saada toisella tavalla!
Ei kannata tonkia toisen mäkeä muuta kuin sen verran, että … lapset edes oppisivat työhön.
Rosina on jo koettanut monta kertaa hyvin varovasti haastella Juutakselle, kuinka se viinahomma nyt olisi järjestettävä. Mutta Juutas ei ole suostunut, vaikka Rosina on koettanut olla puheissaan arka ja herkkä. Pelänneekö Juutas sitä uutta tapaa, kun toinen sitä ehdottaa? Tai hän ei ole siihen vielä ennättänyt selvitä.
Mutta mistä tässä nyt tulee leipä suuhun? Ja toista se on se helpommalla saatu leipä: ikäänkuin makeampaa. Se sallii syödä säästelemättä itseään. Joskin on paha syödä sitäkin kevytmielisesti, niinkuin Juutas-parka ensi kerran tällaisia helpolla hellinneitä rahoja. Riemuissaan toi hän silloin paljon kotiin vehnäsiä, joita rikkaiden pöydillä on. Ja yhtäkkiä, paljon syötyään, ennenkuin Rosina aavistikaan, käänsi hän iloissaan yhden korvapuustin alleen tuolille, ja, Herra hyvästi siunatkoon, ampui siihen takalistollaan, nauroi hyvillään. Se oli paha, josta Rosina torui niinkuin enteestä: ei tässä tiedä, mitä vielä saa syödä…
Eikä tiedä, kuinka käy lopulta sen uuden hommankaan, jonka Rosina aikoo tänään panna toimeen Maunon avulla, jos tapaa Maunon kotona.
Pääskysen pesäkin putosi toissa viikolla läävän orren alta. Mikähän sen olisi pudottanut?
Kahdeksas luku
Mutta nyt on Putkinotkon pihalla ääntä ja liikettä. Perheestä on osa kömpinyt saunasta sinne. Ja pikku Repekka, lähinnä nuorin lapsi, tanssii pihan kaltevalla rinteellä, saunakukkien reunustamalla polulla. Tanssii, tepastelee ja hyppii alkavan elämän kuohuvasta ilosta ja auringonpaisteen onnesta, paljain ja pyörein pikku jaloin. Ja nauraa kirkkain äänin. Livertää kuin kiuru taivaalla. Ja laulaa, laulaa.
On lämmintä, onpa kuumakin eräistä. Hurja on venähtänyt portaitten varjoon, joilla mummo istuu. Silloin tällöin pistää Hurja jo kielensä ulos suusta, punaisen kuin kukonheltta. Missä lieneekin ollut Hurja juoksemassa.
Hauskaa on mummosta nähdä viattoman lapsen iloitsevan ja hyppivän.
Repekka hyppii melkein alasti, sillä hänellä on päällään ainoastaan paita, jossa ei ole juuri laisinkaan etupuolta: navan kohdalta asti on etummainen helma revennyt pois. Veikeästi ja tyytyväisenä kellistelee tyttö paljasta ja päivettynyttä vatsaansa. Mutta takana keikkuu helma vielä melkein kokonaisena.
Nyt pysähdyttää pieni Repekka tepastelevan tanssinsa, ja keskeyttäen laulunsa hän hengähtää hetkisen. Seisahtuu päivänpaisteessa istuvan mummon eteen ja tirkistelee mummoon tukkansa läpi, joka riippuu pitkänä hänen kasvoillaan, kätkien silmät niinkuin mikä esirippu, joten ne kiiluvat hapsien lomista, Repekan ruskeat ja välkkyvät silmät. Ja mummolle veikeiltyään nauraa Repekka jälleen katketakseen.
Sitten alkaa hän taas tanssia ja laulaa uutta laulua.
Ensimmäisenä mummon ja pienimmän veikon jälkeen heräsi hän saunassa. Äkäili hiukan. Ja rupesi sitten tiukkaamaan lilliä Lejalta, joka samassa kavahti istualleen lavon penkiltä. Lillin eli lypsymaidon asemasta lupasikin Leja hänelle voilevän, sillä eihän Yömikään vielä ollut tullut kotiin. Leja askaroi nyt tuvassa kahvia keittämässä. Ja Repekalla on voileipä kädessä, ja hän on kirkastunut ja iloinen. Leja oli nostanut hänet kujasta ruohoiselle pihatantereelle, ettei pässi puskisi häntä. Sillä kun pojat heräsivät ja tulivat ulos saunasta, rupesivat ne härnäämään pässiä. Repekka tirkisteli pihalle nostettuna ensin aurinkoon. Ja sitten alkoi hän päivät pitkät kestävän laulelunsa. Hän lauloi lapsen kielellä, joka ei osaa vielä sanoa s:ää:
"Lunta tattaa, vettä tattaa, taitaa tulla kee-tää…!"
Sitten rupesi hän pyörähtelemään, nopeasti kuluva ja posketkin rasvaava voileipä toisessa kädessä. Ja hän lauloi ja tanssi.
Mutta nyt, levähdettyään mummon edessä, ryhtyy hän uuteen lauluun ja uuteen tanssiin. Ja uuteen nauruun, remahtelevaan ja visertelevään niinkuin pääskyset tuolla korkean viiritangon ympärillä. Äskeisellä nuotilla laulaa hän uutta laulua. Se alkaa:
"Koila juokki tietä myöten…"
Sillä r:ää ei pikku Repekka myöskään osaa sanoa.
"Kissan häntä suussa", jatkaa Repekan laulua leikillisesti kiusoitellenAnanias, joka on asettunut aitan kynnykselle, unestaan virkistymään.
Repekka pyörähtää ja vilkaisee Ananiakseen.
Mutta sitten unohtaa hän tuon lempeän matkimisen, ja laulaa ja tanssii jälleen.
Nyt huomaa hän Hurjan ja sen punaisen kielen. Ja hän juoksee Hurjan luokse ja ravistaa sitä niin, että se väistyy syrjemmälle. Repekka ajaa sitä takaa ja koettaa heittäytyä poikittain sen selkään. Mutta Hurja ei ole nyt leikkisällä tuulella; mistä lienee jo väsynyt ja kyllästynyt. Se menee yhä edelleen Repekan edestä tiehensä. Ja kun Repekka ajaa sitä, näyttää se hänelle viimein kelmeitä ikeniäänkin.
Mutta tuossahan on Moksi, mökin riippuvatsainen kissa, joka puolestaanväistyy sitä kohti sattuvaa Hurjaa. Moksia Repekka nyt vanuttaisi.Moksi raapaisee kimppuunsa heittäytynyttä Repekkaa paljaaseen vatsaan.Silloin tulee Repekan suusta itku ja kiukkuinen kirkuna:
"Tapan tuon kittan!"
Mutta se kipu unohtuu, sillä mummo kutsuu Repekan luokseen ja puhaltaa häntä tuohon pieneen navanpympykkään. Ja sitten alkaa Repekka jälleen nauraa, laulaa ja tanssia. Hän laulaa nyt:
"Eikä te pukke, eikä te pökki, eikä te vettä vikkaa…"
Mummo on kietaissut huivin päähänsä, toisella tavoin kuin se oli hänellä yöllä, nimittäin käärittynä pään ympäri moneen kertaan, saunassa kuhisevien lutikoiden esteeksi. Nyt on huivi siten, että korvat näkyvät. Huivi on kuin huntu, riippuen takana niskassa, mummo naurahtelee lapsen lauluille. Ja siinä hän vilkuu taakseen, ja ajattelee, jokohan Lejalla lienee se kahvi joutumassa, sillä Leja se kaataisi hänellekin kahvia, kaataisi aivan auliilla mielellä, eikä läikähdyttäisi niin jurosti kuin hänen oma tyttärensä, tuo Rosina, jota äidin olo täällä alkaa varmaan jo kiusastuttaa. Kiusastuttaa mummon olo täällä heidän kahvitilkkaansa silloin tällöin kaipaamassa, ja maitoa ja leipääkin joskus, kun ei omaa milloin ole, vaikka mummo koettaakin elättää henkeään itse, marjojen keräämisellä.
Mutta jos Rosina on mummolle köyhyytensä tähden tuskastunut, niin vielä enemmän johtuu tyttären kiukku siitä, että mummo on täällä muka sotkemassa Rosinan ja tuon Juutaksen välejä. Mutta eihän mummo ilkeä nähdä tyttärensä miehenä mokomaa, joka tulee yhä kehnommaksi. Oman tyttärensä, joka on riuska. Mutta Juutas Käkriäinen … missä se nyt yhä on? Samalla kuin kahvinhalu tuntuu mummon sydänalassa ja pitää hänen ajatuksiaan vireillä itseensä päin, täytyy hänen väkisinkin tähystellä huonoilla silmillään myöskin saunalle ja karjarakennuksille. Eikö se Juutas sieltä jo tule? Missä se nyt taas kutvehtii? Eikö se hommaa heinäntekoon Ananiasta, joka tuossa jo odottaa häntä, ja Malakiasta ja Topia? Ai ai, eilisiltanakin antoi se kuivattujen heinien jäädä niitylle karheille kastumaan. Tuollahan se Juutas äsken kävi. Lieneekö taas mennyt makaamaan? Äsken tuli saunan eteen, karvareuhka päässä ja huopikkaat jalassa. Ja piippuaan rassaten. Siinä seisoi ja ravisteli noita luteita kulmakarvoistaan. Mutisi niiden olevan suuria. Kuka tässä on syynä niiden suuruuteen? Sehän on tietty, että niitä leviää vielä enemmän märkään saunaan kuin tupaan. Eikä näin paljojen luteiden paikassa vanha ihminen voi nukkua. Näin paljoa ei niitä ole vaivaistalolla. Sitäpaitsi mummo on ollut aina virkku, ja viime aikoina on hän alkanut kuulla yöllä koiran pienimmätkin urahdukset, niin että hän nousee täällä Putkinotkon sopukassa vähän väliä tirkistelemään ulos saunan ikkunasta, olisiko mökillä varkaita. Sillä siitä viinahommasta johtuu, että tänne pyrkii myöskin kaikenlaisia joutavia, muka ostelemaan … ja sitten varastelevat Käkriäisen ja Ananiaksen verkkoja.
Mutta kun mummo sillä tavoin vartioi saunassa kaiket yöt, eivätkä lutikat anna rauhaa, niin paha on olla sitten päivällä. Väsyttää sellainen…
Ei, ei korjaa Juutas tupaa!
Mummo oikein rukoilee mielessään Jumalaa, että se Muttinen sittenkin kävisi tänä kesänä täällä. Mutta ettei se suuttuisi. Vaan auttaisi nyt perhettä, niinkuin on ennenkin autellut, ensi aikoina. Korjauttaisi itse tämän tuvan. Pitäisi sitä köyhiä auttaa. Noiden lasten tähden. Vaikkei tuon vävyn tähden tarvitsisikaan.
Niin, äsken seisoi Juutas Käkriäinen karjapihassa saunan edessä ja sanoi pojilleen, kun mummo äännähteli jotain sinne päin, sanoi että heinään tässä pitääkin lähteä. Niin lupasi Juutas. Mutta sitten mutisi, että kahvia pitäisi saada ensin. Ja lisäsi, kelvoton, että menkööthän nyt ensin Malakias ja Ananias. "Minä tulen sitten … heti tulen", sanoi. Oli ensin muka muuta katselemista… Poikiaan se yllytti lähtemään! Mutta itse seisoi, ja katseli muka. Napit sillä olivat varmaan auki, koskapa Topi karjapihassa huusi sille:
"Juutas hoi, tallin ovi on auki, hepo hyppää ulos."
Se on se Topi…
Mutta milloinkapa Juutaksella olisivat housunnapit kiinni näprätyt? Ja sentähdenkö sitä aina nukuttaneekin. Sitä se jaksaa puuhata.
Niin huusi Topi isälleen. Isä käännähti silloin ja örähti jotain. Mutta ei se sen virkeämmäksi tullut. Lieneekö saanut yhden napin pannuksi umpeen. Sitten otti parisen askelta. Ja seisattui ja jäi tuonne tupakkamaansa aitauksen viereen. Tupakat ovat niitä katseltavia, parempia kuin parhain pelto. Ja sitten … eikö liene taas mennyt makaamaan saunaan.
Tuossa odottaa nyt Ananias! Ja mihinkäs se Malakias on mennyt? EntäsTopi, ja Saara? Saara makaa…
Vain tuo on ripsakka, tuo Herran terttu, Repekka!
Mummo virkkaa Repekalle:
"Niin, niinhän se reppana tanssii … reppaisee!"
Nyt kuuluukin Malakiaksen ääni aittojen takaa. Se on isän äänen kanssa talon ainoa köreä ihmisääni. Niin, kuuluu kirous, ja kauhea karjaisu. Ja aidanseipään rusahdus.
Kaksitoistavuotias Topi huutaa karjapihalla:
"Se oli pässin tär-rsky Malakolle!"
Topi on sorakielinen.
Mitä ne pojat sille pässille taas tekevät? Mummo köpittää hoippuen aidan nurkkaukseen, veräjältä katsomaan.
Siellä istuu Topi isolla kivellä kujalla. Ja nauraa niin, että leveä suu on taivasta kohti auki, paksu Topi. Tukka törröttää pitkänä Topin päässä.
Topi se alkoikin ensin pässin kanssa leikitellä. Hän näytti sille päkkäämistä matkivaa kämmentä, kaikessa hiljaisuudessa, niin etteivät muut tietäisi mitään, ja mäkätti sille niin hiljaa kuin voi: "Pä-ä-ääh."
Sitten hän ärsytteli sitä: "Tseh, tseh."
Ja pässi suuttuikin, katseltuaan hetkisen Topia saunan edustalla ruohotukko suussa. Mutta kun Topi tuli kämmenineen ihan lähelle sen kuonoa, niin se perääntyi, otti vauhtia, juoksi vähän, pysähtyi, ja vihdoin paiskautui kiivaasti loikaten päin Topia, etujalat koholla ja leuka rintaa vasten. Mutta se lensikin nurin kujan lastukasoille, sillä Topi heittäytyi syrjään. Topi nauroi tätä makeasti, ja päkkyytti pässillä vielä leppiä ja kiviä. Ja sitten nauroi hän taas puun takana, kun pässin kiemuraiset sarvet rusahtivat. Ja naurussa väänneskellen Topi kirosi itsekseen:
"Voi per-rkele."
Sitten tuli pihalta Malakiaskin, verkalleen liikuskellen ja katsellen pää kallellaan poutaiseen aurinkoon, ja tuumien, missähän se isä viipynee, ja että kamaloita hän ei rupea syömään, jos ei äiti tuo kaupungista muita rohtoja hänen mahansa käärmeille. Sillä Mauno-enonkin täytyi täällä yhtenä kesänä olla ilman illallista ja murkinaa niiden kamaloiden tähden.
Silloin huomasi Malakias Topin härnäämässä pässiä. Ja hän aikoi jo tempaista aidasta seipään ja ärähtää Topille, koska hän on muita veljeksiä vanhempi ja aikamies:
"Älä sinä sitä eluketta… Tai kun pusketan sillä sinua itseäsi!"
Mutta samassa teki pässinlento kahdelta jalalta häneen niin hupaisen vaikutuksen, että hänessä virkosi halu yhtyä leikkiin. Malakias kiipesi veräjän ylitse, ja sanoi Topille, ettei päkiä saa puskettaa puihin, vaan sellaiseen, josta sille ei tule vahinkoa. Ja Malakias itse asettui aittojen takana selin pässiin. Hän kumartui perä koholle sitä kohti, ja nytkytteli pässille takapuoliaan, leveitä ja repaleisia. Sivuitseen katsoi hän selkänsä taakse, suu iloisessa naurussa, toisella silmällä maahan, toisella taivaaseen tähdäten. Siinä hän nytkytti ja rytkytti itseään ja hoki verkalleen:
"Tseh, tseh, paiskaapas tuohon isomuotoiseen."
Kallion pykämällä Malakias ärsytteli pässiä. Pässin silmät kiiluivat mustina päässä. Mutta äskeisestä kiviin päkkäämisestä oli se tullut taas vähäksi aikaa viisaaksi. Se ei liikahtanut, se antoi Malakiaksen takaliston lähestyä itseään, eikä perääntynyt vauhtia ottaakseen. Kunnes se yhtäkkiä ampui Malakiaksen takalistoon koko ruumiinsa painolla ja sarviensa voimalla, niin että Malakias syöksyi kalliolta alas ja oli lyödä punoittavan nenänsä kiveen. Siinä käsiensä varassa katseli Malakias hetken pässiä. Ja sitten hän kalpeni. Hän suuttui. Hän kohosi pystyyn, repäisi lahosta aidasta tosiaan seipään, jota aikoi äsken Topin varalle, ja lähestyi pässiä silmät jäykkinä. Tutisevin viiksihaivenin seisoi hän hetken, ja löi yhtäkkiä seipäällä eläintä. Löi osaamatta, mutta seiväs rusahti poikki. Ja Malakias karjaisi kaikkien Putkinotkon mökin asukkaiden tavallisen uhkauksen:
"Minä tapan … sinut. Minä kun en puskettanut sinulla kiveen…"
Topi katseli pelästyneenä Malakiaksen raivoa. Mutta kun pässi sitten lähti lentämään pakoon, saaden loitompaa seurakseen muut lampaat, jotka säikähtivät Malakiaksen seipään huiskausta ja karjuntaa, lähti pakoon vilkaisten vielä taakseen pari kertaa ja lyöden jalkaa, kun taas pässin perästä kulkeva Malakias jäi seisomaan jyrkän riihikallion reunalle, silloin purskahti Topi ällistelevään nauruun ja kirosi riemuissaan. Malakias seisoo nyt riihen nurkalla yhä. Topi katselee häntä kujalta, ja raapii jalkoteriään, jotka ovat liasta ja ahavoitumisesta ja haavoille vedetystä tervasta ruskeat ja karkeat kuin siannahka.
Aina, kun Topi ajatuksissaan näkee, minkälaisen tärskyn pässi antoi Malakiakselle, nauraa hän uudestaan, nauraa makeasti ja hiljaisesti, silmät sirrallaan taivasta kohti.
Mummo siunailee veräjällä. Hän vapisee. Ja hän syyttelee kiivasta Malakiasta Juutas Käkriäisen pojaksi. Mutta Topia, kiroilijaa, sanoo hän syntisen vesaksi. Repekka on juossut mummon luokse ja tähystelee häneen pelästyksestä pyörein silmin, ja pillahtaa itkuun, kun kuulee mummon voivottavan.
Mutta nytpä kajahtaa saunalta toinenkin itku, pienimmän lapsen avuton, läähättävä ja valittava itku, yltyen pian kimeäksi kirkunaksi. Mummon huivin reunat heilahtavat ja hän kuuntelee, eikö se Saara siellä saunassa sitä lasta asettele. Taikka muut vanukat, onhan niitä … Sanukka ja Ester. Mutta mitäs niistä, pienimmistä, kun ei Saarukka! Kas niin, nyt juokseekin Leja jo tuvasta, menee lapsen luokse saunaan hätään. Se on toki riuska tyttö, vaikka onkin isänsä äidin näköinen, täällä toissa talvena kuolleen. Niin hiljainen on Leja, ja eikö se tulle ylpeäksikin, kovin on kunniallinen olevinaan, se Juutas Käkriäisen äitiä muistuttava tyttö.
Mutta eipä nyt Lejan apua tarvitakaan! Jo tulee Rosina. Jo romisevat lehmien kellot lähellä, nehän ne äsken kaikuivat kallioiden takana. Ja nyt vaimentaa Rosinan huuto tuokioksi niiden äänen.
Sitten ryntää Rosina lehmiensä ohitse kujalle ja saunalle. Hän katoaa sisälle kodan ovesta. Hetken hän siellä viipyy. Pieni poika herkeää itkemästä.
Mutta sitten kuuluu saunasta karjaisu, Rosinan sekin. Ja se jatkuu sellaisena huutona, siitä kasvaa sellainen räkätys ja rähinä ja säksätys, moinen valtavalla rintaäänellä purkautuva räikkynä, että lukemattomat kalliot metsissä kaikuvat ja kivet ja hongikot remahtelevat virstan päähän. Rosina alkaa pitää järjestystä Putkinotkon mökissä:
"Entä sinä, Saarukka … makaat kuin hako! Niin, … kuin lammin hako! Märkänet siinä! Vaikka poika huutaa suu auki kuin kontti. Huutaa korvan juuressa. Ja muut sanikat! Pitäneekö iskeä kivellä päähän… Mitä sinä itket, Ester, mitä? Mikä siinä on sellainen: Yyyy-yy? Jopiko kiusaa sinua? Mi-mikä se on Jopilla peli? Matkii? Saa matkiakin, kun suusi on kuin ryssänlusikka. Pidätkö sinä turpasi kiinni! Etkö? Mene siitä pihatantereelle … Repekan kanssa juoksemaan. Etkö mene? Ja ole siinä matkimatta, Jopi! Katsohan, kun vanuttaa toista tukasta kuin nuottaa! Odotapas, kun repäisen sinua pääkarvoista. Sanelma Sanukka … voi nyt ihme! Halko tässä pitää ottaa ja lyödä pääkuori halki. Jopi … nyt minä…!"
Saunasta pujahtaa ulos pieni ja vikkelä poika paljain jaloin, ovelasti taakseen katsellen. Se on Rosinaa pakeneva Jopi, pojista lähinnä nuorin.
Mutta saunasta kaikuu Rosinan ääni paljon äskeistä kovempana:
"No se nyt on kumma, Ester, kun ei lopu tuo: Yy-yy-yy! Menetkö siitä hyvällä toisten kanssa pihalle! Etkö muka mene? Että siellä … onko hevonen? Mikä… Eikös konkari siellä on, se nyt on ihme. Minä kun otan seipään ja ajan sinut seipään kanssa hevosen p—siiseen."
Sitten räikähtää pajatus jo kodasta, josta mökin emäntä pian tulee kalliolle, imetettävä lapsi rinnoillaan ja työntäen toista, vähän isompaa, käsipuolesta alaveräjää kohti. Tälle isommalle jatkaa hän äskeistä lempeämmällä äänellä:
"No, se on pidettävä suu kiinni, Ester! Kissan kanssa aittaan sinut on pantava. Tai … annan sinulle … katsopas, tuolla on Jertta ja Palmu ja Yömi. Mennäänpäs ja otetaan niiden tissukoista Esterille lilliä."
Aamu-uninen ja Jopin kiusaama Ester lakkaa itkemästä ja alkaa nauraa tyrskiä. Repekka pilkistelee jo aidan raosta kujalle ja huutaa kohti kurkkua, kutsuen lehmiä juomaan, huutaa niin, että kaiku kajahtelee:
"Tänn'se, Yömiä! Tänn'se, Palmua! Tänn'se, Poikaa!"
Jopi on kiivennyt saunan luona aidalle, kulkeakseen sitä myöten tuvan nurkalle, aamuisen tapansa mukaan. Päässä on hänellä Muttisen vanha knallihattu, jonka pohjassa on reikä. Sen päähineen on hän kaapannut äsken kujalta, ja nyt se on kallistettu nojaamaan pienikasvuisen Jopin hartioihin. Reiästä pilkistelee Jopin tukka. Jopin on vaikea pysyä pykäläisellä aidalla, ja siksi hän huudahtelee itsekseen:
"Saakeli soi, saakeli soi!"
Kaiku pihan toisella puolella olevasta kallioseinästä tuntuu vastaavan hyvin Jopin huutoon. Sentähden Jopi pysähtyy seipään varaan ja alkaa siinä matkia kaikua. Se on hänen jokapäiväistä askarettaan, ja varsinkin jokaisena uutena aamuna hän hihkailee ja toitottaa elämänvoiman pakotuksesta. Nyt hän matkii kaikua. Milloin suu pyöreänä ja möräkällä äänellä. Milloin hihkaisten leukapielet taivasta kohti levällään. Jopi huutaa. Ja kaiku huutaa. Ja kun Ester yhtyy Repekan lehmänkutsuntaan, ja Rosina huutaa ja mummo siunailee, niin on koko mökki pelkkää kaikua ja hoihkausta. Saarankin ajaa moinen makuulta. Hän kömpii röijynsä nappeja kiinni kuroen tuolla alaveräjän ylitse ja motkottaa äidilleen, että kakaroita ei hän ole tänne tullut imettämään … hän on kotona kesälomalla… Mummo keskellä pihaa alkaa silloin siunailla Saaralle ja sanoo, että Saara on kuin Maunon akka, hänen miniänsä, muka, se maantieltä kopattu. Mutta mummon ääni hukkuu Rosinan mekastukseen, Rosinan, joka seisoo karjapihan kalliolla, kiulu kädessä. Hän on nostanut Esterin aidan ylitse pihaan, Lejan käsiin, ja aikoo ruveta lypsämään, toista lasta rinnoilleen sulkien. Saaran sanat kuullessaan hän käännähtää, ojentautuu pystyyn. Ja hän kohottaa oikeaa kättään, jossa on kiulu, ja huutaa, kiljuu Saaralle, soimaavasti ja suu pilkallisesti väärässä:
"Ai, ai!"
Sitten hän vaikenee silmänräpäykseksi. Ja jatkaa syvällä, sydämen pohjasta tulevalla ja mielenkatkeruudesta änkkäävällä äänellä:
"Ai, ai…! Kunhan et itse … omiasi imettäisi … kerran. Kyllä olet! Mutta … nyt on hitto, kun ei saa enää ääntään kuuluville! Pennut kiljuvat. Malakias, mitä sinä honotat siinä? Honottaa kuin honolulu! Ja sinä, Jopi, huudat siinä kaiken päivää kuin kukko aidalla! Ja ne heinät! Niin, menisit sieltä, Ananias, edes heiniä kaatamaan. Pässikö on puskenut, Topi? Olet itse tainnut sitä härnätä… Olisi paiskannut Malakiaksen kivikkoon niin, että olisi itselleen tullut sellaiset sarvet kuin pässillä. Ja … paholainenko sitä isoa pässiä täällä pitääkin, kun ei vie noita eukkojaan metsään! Ihmisten kintuissa ne pässin eukot… No, eikö tämä kuulu, yhäkö se Malakko seisoo siellä riihellä? Seisoo, hojottaa kalliolla kuin mikä aminohvi… No, Leja, tulehan nyt lypsämään. Työntäköön tuo Saarukka sitä varikkoa miesten turpaan … niin pääsevät lähtemään … kuin juotetut vasikat. Hiiden kattilaanko se toinen kiulu sitten? Ota, Leja, se kiulu saunasta, ja huuhtele! Sanukka, juokse hakemaan. Tässä pitää lentää niinkuin kipuna hännän alla! Ala lorottaa, heti, heti! Heti!… Mutta tuo pikkuinen Luukas vieressä, maassa, sepä se nauraa ja rekottaa. Ja sillepä me lauletaan lypsäessä: Tii, tii, tipukka…"
Yhdeksäs luku
"Onko se siellä?" kysyy mummo Rosinalta uteliaasti ja kiukkuisesti piha-aidan takaa, johon hän nojailee selkä kumarassa.
Rosina murahtaa jotain, josta ei saa selvää, onko se myöntämistä vai eikö hän ole äitinsä kysymystä kuullut. Kiuluihin vedetyt maitosuihkutkin soittavat niin, etteivät korvat oikein erota puhetta. Kuitenkin luulee Rosina käsittäneensä, että äiti tähtäsi Juutasta, se riidankärhän nostaja, joka pistää paitansa alinomaa toisten pyykkiin. Siksi murahtaa Rosina vastaan jotakin epäselvää ja välinpitämätöntä.
"Makaako se siellä yhä?" jatkaa mummo pisteliäästi, tarttuen korvansa lehteen ja kääntäen sitä eteenpäin, kuullakseen mitä Rosina sanoi. Ja mummo kurottelee ruskeaa ja punasuonista kaulaansa aidan ylitse.
"Mitäpäs se muuta tehnee", hymähtää tytär äskeistä lyhyemmin ja nopeammin. Mutta tämäkin vastaus on onnettomuudeksi huomattu sellaiselta taholta, jolla sitä ei olisi tarvinnut huomata. Joskaan sitä ei ole juuri kuultu, niin suurin ja levein korvin se on huomattu: itse Käkriäisen korvin.
Käkriäinen on näet juuri tullut saunasta kotaan, ja seisoo vielä vähän kodassa, nuhjailee, ulos aikoessaan. Hänen terävät silmänsä keksivät nyt, kuinka mummo on kumartunut veräjän takaa puhelemaan Rosinalle. Ja siksi hän tarkastelee mummoa ja koettaa erottaa hänen sanojaan. Sillä hän on hirveän epäluuloinen, varsinkin mummoa kohtaan, joka aina parjaa häntä. Ja hän kun ei sellaista kielenpieksämistä siedä!
Vaikka Käkriäinen on toisella puolella pihaa ja karja-aitausta eikä saa ollenkaan selvää mummon sanoista, epäilee hän kuitenkin mummon puhuvan hänestä. Ja huomaa nyt vielä Rosinan vastaavan jotain mummolle.
Juutas Käkriäinen on paitsi epäluuloinen myöskin kovin pikavihainen. Nyt tulee hän harvinaisen ripeästi ulos kodasta, se karvareuhka kallellaan toisella korvallisella. Vaalea ja hiukan ruosteenpunertava tukka pörröttää päälaen oikealta puolelta karkeana ilmassa, tuon karvalakin ylös sysätyn reunan alta. Avonaiset liivit, joihin on napeiksi vuolaistu katajapuisia tikkuja, näyttävät housuista ulos pullistuvan paidan. Paidan rintamusaukko on revennyt vaaksaa pitemmäksi kuin se on ollut alkujaan. Ja paidan aukeamasta rehottaa ylen karvainen rinta koko leveydeltään, puolen metrin laajuisena. Rintakarvat ovat tiheät ja varsinkin keskikohdalta, rintakuopasta, mustan ja punertavan kirjavat. Siitä jatkuvat ne kahtiajakautuneena vakona vatsalle. Pää, joka kääntelehtii milloin Rosinaan, milloin mummoon päin, on iso ja pyöreähkö. Niskasta on tukka niin pitkä, että se harjaa liivien kaulusta sekä ulko- että sisäpuolelta. Suuren äkänystyrän takaraivossa erottaa kuitenkin tukan sisästä. Otsaluiden alta ja pystynenän päältä pälyilee kaksi pientä ja kummallisesti sädehtivää silmää. Otsa on vankka, mutta vielä vankemmat ovat leukaluut, kulmikkaat ja lujat kuin mitkä kääntöauran kädensijat. Leukojen toisesta pielestä tempaisee hän juuri pois piippunsa, halukkaana juttelemaan. Hänen käsivartensa ulottuvat raskaina sivuilla riippuessaan melkein polvien kohdalle asti, nuo kyynärpäistä koukkuiset käsivarret. Nyt on piippua pitävä käsi ylhäällä ja näkyy kokonaisuudessaan olkapäästä alkaen, koska toinen paidanhiha on revennyt halki, ja se näkyy pelottavan paksuna: väkevät ja kiinteät ovat olkavarren lihakset. Kyynärvarsissa kiiltelee sakeassa kellertävää ja punertavaa karvaa. Karvaiset ovat leveät ranteetkin ja valtavan isojen käsien selkämykset, käsien, jotka ovat kuin tummat puunjuurikot.
Jalat ovat lyhyet ja näyttävät huopakengissä vieläkin lyhyemmiltä, kun hän, vähän matkaa Rosinaa kohti onnuttuaan, pysähtyy hiukan ja seisoo siinä toinen polvi koukussa, se vioittunut polvi.
Niin, hänen muotonsa muistuttaa hiukan sitä olentoa, jota kuumissa etelämaissa nimitetään metsänihmiseksi.
"Mitäh?" ärähtää Käkriäinen leveästi ja astuu jälleen pari askelta Yömin komeain utareiden kohdalla kyyköttävää Rosinaa kohti. Sitten seisahtuu hän taas pää nuukassa kuuntelemaan. Riekaleet, jotka riippuvat hänen housujensa takalistosta melkein maata hipoen, asettuvat jälleen heilahtelemasta.
Rosina ei vastaa, katselee vain eteensä, hiukan tuijotellen. Sillä hän pelkää, että nyt tästä taas täytyy tulla riita. Tänä päivänä, jolloin sen ei varsinkaan sopisi tulla, sillä ennen kaupunkiin menoaan on hän ajatellut koettaa vielä kerran suostutella Juutasta siihen uuteen viinoja koskevaan järjestelyyn. Siksi tahtoisi Rosina olla kiihtymättä. Mutta hän ei tiedä vielä, millä tavalla vastata Juutakselle tarpeeksi lauhkeasti, koska näet Juutas taisi jo kuulla, että Rosina sattui sanomaan hänen makaavan.
Se Rosinan vastaamattomuus saattaisikin lauhduttaa Käkriäisen. Siihen ei tarvittaisi tuskin lempeää selittelyäkään Rosinan suusta, nyt, kun Juutas ei ole varmasti kuullut, tokko hänestä puhuttiinkaan pahaa.
Mutta silloin pitää Rosinan äidin ennättää vastata ennen Rosinaa! Ja se vastauskos ärsyttää Juutasta.
Juutas Käkriäisen valtaominaisuuksia on, ettei hän voi kärsiä vastarintaa, ei koskaan, ei ainakaan omassa kodissaan. Ja myöskin muualla on hän, etenkin murjotustuulella, yksinpä erilaisista mielipiteistäkin niin niskoittelemaan nouseva olento, että hän on yleensä kaikessa vasten kaikkea, mitä hän ei ole itse ensin ajatellut. Jos joku esittää asian omanaan, ei hän kenties vieraiden ihmisten joukossa sitä vastustele. Mutta sitten, kotoistensa parissa, nousee hän kumoamaan sitä vääränä, vaikka hän aikaisemmin olisi yksikseen ollut siitä samaa mieltä kuin nuo muutkin, joita hän nyt vastustaa.
Tuota luonnonlasta ikäänkuin kiusaa muiden ajatusten yhtyminen hänen omiinsa. Ne ahdistavat häntä samaan tapaan kuin vieraat ihmiset puristavat kulkijaa hartioista markkinatungoksessa.
Ja useinpa hakee Juutas Käkriäinen kotonaan riitaa pelkästään sen vuoksi, että kaipaa riidellä, päästäkseen siten aivan erilleen ihmisistä, niistäkin vähistä aikuisista, joiden kanssa hän elää kylki kyljessä, nimittäin kotoisistaan, vaimostaan ja isommista lapsistaan. Riideltyään hän saattaa juosta metsään yksikseen taikka lähteä kylille vieraampien ihmisten pariin, joille hän puhuu silloin paljonkin ja kaikenlaista, mutta pääsee puhumasta kotoisista seikoistaan: kalvavista huolista, jotka eivät helpotu puhumisella. Joskus herkimmillä hetkillään avaa hän sydämensä Rosinalle, mutta ei saa sanoilla kuitenkaan oikein ajatuksiaan ja salaperäisiä kiusojaan kevennetyksi. Vetäytymällä kodista ja kotoisista erilleen ne keventyvät.
Siksi riita. Se on välttämätöntä kuin ukonilma, että kaunista ja mukavaa ja iloista ja rauhallista tulisi jälleen. Nyt se ukonilma on kasautunut hänessä jo monia viikkoja, joiden kuluessa hän ei ole tehnyt mitään muuta kuin syönyt ja maannut hirveästi. Syönyt leivän ja kolmisenkymmentä perunaa kerrallaan, ja juonut neljä tuoppia piimää aterialla. Ja sitten maannut. Niin on yhä nukuttanut.
Lujille hän olikin yrittänyt sitä ennen, ei täällä Putkinotkossa peltoja möyrien, sillä onhan hänellä mielestään ikäänkuin renkejä, on viime vuodet ollut; pojat, Ananias ja Malakias ja Topikin. Ja ilmaisia renkejä, ne pojat. Mutta kauempana hän oli kierrellyt, ulapan takaa näkyvien vaarojen kylissä, missä häntä ei niin paljoa tunneta, Käkriäistä viinoineen. Kierrellyt näennäisesti velttona vetelehtien, mutta päässä eli hänellä alinomaan se viinanmyyminen, siinä määrin, ettei hän siihen jaksoon nukkunut paljoa öisinkään. Se oli hänen virkkua aikaansa.
Ja rahaa lähtikin Käkriäiselle. Seteleitä niinkuin allakanlehtiä. Onhan sitä maailmassa rahaa miehelle, joka osaa sitä hankkia! Enemmän ei korpi-oravillakaan käpyjä kassassa kuin hänellä rahaa! Eikä Käkriäisen Juutasta siepattu kiinni. Ei hän vain niin itseään anna! Kerran tuli itse vallesmannikin vastaan veneellä, Käkriäisen soudellessa kilisevissä kevätjäissä. Käkriäisellä oli monta putelia veneensä kokkalaudan alla. Nimismies pysähdytti hänet, pyysi tupakkaa pistämään, tarjosi tupakan. Ja hän otti. Siksi se ei ruununherra häntä epäillytkään, kun hän seisahtui ja otti: hänen rohkeutensa tähden. Tahi ehkä se ei häntä tuntenut, Juutas kun oli nylkenyt pois tuon parran ylähuulestaankin, ja puhui muutetulla äänellä, pitäen kielensä päätä toisessa poskessaan. Ja se oli iltahämärä, melkeinpä pimeä.
Mutta ihmekös, jos sellainen nukuttaa sitten perästä! Nukuttaa niinkuin muukin työ. Eikä tuosta ole ollut virkuksi tekijää tästä kesästäkään. Sellainen tuo on ollut kesäkin. On sataa rätkinyt melkein kokonaan, juhannukseen asti.
Vähitellen on sitten Käkriäisen aivoissa alkanut kuitenkin herätä ikäänkuin ajatus, että ne rahat rupeavat loppumaan siitä hänen suuresta ja vanhasta kukkarostaan. Ja loppuvat eväät pennuilta.
Ja sitten on tullut hieno halu, että pitäisi tästä ruveta hommaamaan uusia rahoja.
Pitäisi mennä ottamaan lankomieheltä sitä korpijoonia myytäväksi.
Rosina on tyrkyttänyt hänelle, että hänen olisi ruvettava polttamaan itse, mutta…
Mutta … se sitä tyrkyttää!
Ja nuo kotirengit pitäisi neuvoa työhön, joskaan ei itse isä vielä. Ei vielä, vaan … sitten. Hänellä on nyt muuta ajattelemista. Sitä oli hän ajatellut tänä aamunakin, silloin kun sanoi mummolle tupakoita katsellessaan, että hänellä on tässä katselemista. Ei hän silloin ollut katsellut pelkästään tupakoita, vaan oli tuuminut, että pitäisi mennä hankkimaan jauhoja jostakin, vaikka velaksi ensimmäiseen hätään, koska entiset ovat loppumaisillaan, eikä hänellä ole rahaa ostaa uusia. Hän oli ajatellut, että tuolta Könösen sahalta ja myllyltä niitä saisi, Kenkkuinniemen päästä. Sieltä on annettu ennenkin velaksi. Kaupungissa ei häntä tarpeeksi tunneta puodeissa.
Mutta viime kerralla Kenkkuinniemen sahalla käydessään niinikään jauhoja ottamassa, vaikka silloin rahalla, oli hän tullut olleeksi koppava. Ja siksi ei hän nyt tiedä, kuinka ilkeäisi pyytää sieltä velaksi. Sahan konttoristi oli näet silloin vihjaillut jotakin, jota Käkriäinen arveli pistelyksi hänen tienioihinsa, niihin viinoihin. Se oli sanonut, että hätäkös Käkriäisellä, onhan hänellä niitä kapitaaleja. Ja konttoristi oli hymyillyt. Ikäänkuin leikitellen hänellä, Käkriäisellä! Silloin oli Juutas yhtäkkiä pistänyt reuhkan päähänsä ja karjaissut niin, että konttorihuone kumisi:
"Hyvästi!"
Ei hän muka tarvinnut Könösen jauhoja. Hänellä oli silloin rahaa. Ja käreällä äänellä örähtäen oli hän lähtenyt rahapussi kädessä ulos.
Niin pistätti häntä se hänen asioihinsa sekaantuminen.
Kun se konttoristi antaisi nyt hänelle anteeksi. Mutta tiettävästi se nauraa hänelle, muistellen hänen viimekertaisia hyvästejään.
Minkätähden pitää ihmisten olla sellaisia? Etteivät voi unohtaa, antaa anteeksi! Tuollaista … leikkiähän se oli.
Tänä aamuna tupakoitakin katsellessaan on Käkriäinen tuuminut, kuinka siistiksi hän pukeutuisi sinne sahalle ja myllylle mennäkseen. Muulloin ei hän paljoa välitä, mitä ihmiset hänen vaatteistaan ajattelevat, kun hänellä kerran on rahaa matkassa. Mutta nyt on … toinen liikutus asiassa…
Sitten hän on ajatellut, kuinka lupsakka mies hän olisi siellä sahan ja myllyn konttorissa käytöksensä puolesta. Ja jos tarvittaisiin, niin hän puhuisi katumisestaankin muka.
Tällä tavoin miettien on hän pistäytynyt nurkan takaa vielä vähän saunaan. Aprikoimaan asian ihan selväksi. Ja kahviakin hän on siellä odottanut.
Mutta silloin alkoivat nuo akat puhua hänestä, juuri kun hän tuli takaisin ulos, mietittyään kaiken selväksi. Siltä tuntui hänestä mummon saunalle päin vilkumisesta päättäen. Ja sen arvaa, mitä mummo hänestä puhuu!
Käkriäinen on ollut kodassa jo hieman hyvillään siitä, että hän aikoo nöyryyttää itsensä sahalla, olla kohtelias ja aneleva ja siisti vaatteiltaankin, mutta yhä on hänen mielessään toimettomuudessa kasautunutta ukkosen raskautta. Vielä on hän päättänyt, että hän rupeaa tekemään kohta heinää, aikaisemmin kuin eilisaamuna. Tekee siihen asti, kunnes sahan konttoristi voisi ottaa hänet puheilleen, kello kymmeneltä, aamiaisen syötyään.
Nyt … nuo akat siinä sotkeutuvat. Vaikkei Käkriäinen oikein tarvitsisikaan riitaa … enää.
Rosina on ihan hiljaa. Ja aikoo sitten vastata sukkelasti jotain selitykseksi. Silloin ehtii mummo ennen Rosinaa. Hän kivahtaa terävällä kielellään, joka myrkyttää Juutasta ihan mahan pohjaan asti, että hänestä, Juutaksesta, tässä on sietänyt puhuakin. Käkriäisestä, joka makaa, makaa! Ei opeta lapsiaan töihin, pässien kanssa ne kaiken aamua teluavat. Häntä ei kannattaisi pitää talonhoitajan kirjoissa, tuon Muttilaisen nimittäin…
Niin myrkyttää mummo Juutasta. Ja pakenee aidan luota kiireesti pois.
Minkäpä tekee Juutas? Hän on hirmuisen pikavihainen. Mutta mummoa vastaan ei hän voi oikein karata puheillakaan, vieraampaa ihmistä, joka oleksii hänen luonaan ainoastaan näin tilapäisin. Ja jos Juutas ärjyy hänelle, niin lähtee hän kohta köntystämään täältä kylille, vaivaistalolle muka. Mutta kylillä hän mennessään kertoo taas, minkälainen hänen vävymiehensä on.
Juutasta suututtaa kovasti. Johonkin hänen nyt täytyy saada puskea vimmaansa siitä, että hänen elämäänsä sotkeudutaan. Ettei anneta hänen olla rauhassa, mennä ja olla missä milloinkin haluttaa!
Mihinkä hän puskisikaan muuhun kiukkuaan kuin Rosinaan, lähimpäänsä? Rosina sattuukin nostamaan päätänsä ja kääntämään kasvojaan, ja kun näkee Juutaksen suuttuneet kasvot, niin hänkin suuttuu. Rosina on kuin tuli ja leimaus.
Rosinan jäykistä kasvoista ja synkistä kulmista huomaa Käkriäinen, että eukko on kiukkuinen. Nytpä tulee sittenkin riita, hautuvan ukkosen helpottaja.
"Mitäh?" sanoo Juutas. "Mikä se on…?"
"Häh", vastaa Rosina. "Kas, kas … nyt posket punottavat!"
"Häh?" kysyy Juutas tiukemmin.
"… kuin punatulkun vatsa!" jatkaa Rosina. "Niin, sinun poskesi, hyvänkin tuomioherran…!"
Nyt on riita valmis.
"Ja mikä se on?" kysyy Käkriäinen. "Että minä … mummo … makaan. Mutta… Missä se on se kahvin-kurri? Ei suinkaan tässä töihin … kun maha huutaa kurria! Siihen kun minä en rupea!"
"Voi helvetti", huudahtaa Rosina. "Se huutaa. Mutta minun mahani … ei pitäisi huutaa…! Aamun kaiken olen juossut. Mitenkä tässä on ennättänyt sitä keitellä? Kymmeneen kappaleeseenko tässä olisi pitänyt revetä? Eikä ole kahvia heti aamulla kurkkutorveen kaadettu. Anna huutaa. Anna huutaa mahasi kuin posetin, monella äänellä. Äh. Ähä!"
Niin kiivastunut on Rosina, että hän kiihdyttää kauheasti Juutaksen vastarintaa ja voittamis- ja isännöimishalua. Käkriäinen tulee niska jäykkänä ja tuikein silmin yhä lähemmäksi Rosinaa, paisuvin ja vapisevin sieraimin. Ne sieraimet paistavat punertavina. Ja piippukin kädessä vapisee.
"Mikä… Pysyykö se…" alkaa Juutas.
"Mikä, pysyykö?" kimmahtaa Rosina. "Minunko turpani kiinni? Ii!Odotapas. Mikä … mikä kuningas sinä tässä luulet olevasi! Komentaja!Kämpyräjalka. Minä … minä kun otan tuosta seipään kappaleen … jalyön tuon kompurasi poikki…!"
"Kuuletko … kun minä setvin!" ärjähtää Käkriäinen. "Kuuletko, kun sanoin, että pysyykö, niin minä meinasin…"
Hän oli tosiaan tarkoittanut, että pysyykö se Rosinan suu kiinni. Mutta nyt hän ei keksi minkäänlaista pientä veruketta, jolla kääntäisi ne sanat tarkoittamaan jotain muuta.
Rosina on noussut pystyyn. Hän on taisteluun valmis vastustaja. Hän säksättää. Hän laskettelee sanoja sellaista vauhtia, ettei Juutas saa suunvuoroa. Ja silloin miehen vimma yhä kiihtyy. Niin, hänen tekisi mieli käydä käsiksi Rosinaan ja nipistää häntä niskasta niin kauan, että kyllä se tottelisi. Niin tekee mieli. Sen hän tekisi, ajattelee hän, jos ei Rosina olisi akka.
Niin on Juutasta aina ennenkin haluttanut Rosinan kanssa riidellessään. Mutta eihän sitä … akkaa voi! Ja sitäpaitsi on Rosina vahva. Auta armias, jos se antaisi takaisin, kun se on noin silmille lentämässä! Se on sellainen … kuin mikä vihainen kana.
Eikähän Juutas Käkriäinen toki ole Rosinaa koskaan lyönyt, enemmän kuin hän toteuttaa muitakaan julmia uhkauksiaan.
Mutta tällä kertaa hän kuitenkin ajattelee:
Kun se vain koskisi yhtä ainoaakin paikkaa hänessä, silloin hän…! Jos se koskisi hänen näppejään! Tai hänen piippuaan. Silloin… Mutta sitä se karttaakin tekemästä. Se ainoastaan säksättää:
"Vai … kuningas. Liikkuu … kuin sontiainen. Joka sontiaiseen turvaa, se sontaan menee! Menisit tuonne lehmän rieskan alle … tuossa on … kuningas!"
"Kuuletko sinä", karjaisee Juutas Käkriäinen niin että riihikin tuolla kauempana tuntuu kumeasti mörähtävän.
"Juutas Käkriäinen lehmän-r-rieskan alle!" nauraa paksuposkinen Topi kujan kiveltä.
Ja nyt huomaa Juutas, että muutkin lapset pilkistelevät kujalle piha-aidan raoista. Vielä kerran huutaa hän niin kovalla äänellä kuin väkevän ja leveän rinnan uumenista lähtee:
"Se on pidettävä suu kiinni, akka … sen sanon minä…!"
"Minä kun otan tuosta tuon Yömin rieskan ja länttään, niin…!" huutaaRosina.
Ja samaa tulee Rosinan suusta loppumaton määrä.
Juutas-parka ähkii ja puuskuttelee. Hän on vihainen. Hän örisee. Tekisi mieli lyödä akkaa, mutta nuo lapset… Ja joskin hän välistä lyö hevostaan ja vielä harvemmin lapsiaan, niin hänkö … akkoja!
Viimein hän ärjähtää, kun saa Rosinalta sananvuoroa:
"Kun ei … kun ei minun anneta olla rauhassa!"
Sitten ryntää hän pihalle. Ei matalasta veräjänkohdasta, vaan kömpii suoraan aidan ylitse. Hän harppailee kiireesti miesten aitan luokse. Ja pujahtaa matalasta ovesta aittaan. Ja siellä alkaa hän penkoa vaatekasaa, joka on lattialla, höyläpenkin tapaisen takana, sillä hän on taitava puuseppäkin, jos milloin tulee ryhtyneeksi toimeen ja löytää mistä sahansa ja höylänsä.
"Ei anneta ihmisen … ihmisen olla rauhassa", äännähtelee hän edelleen aitassa. "Missä nyt lienee se hattukin…"
Niin muristen hän tempoo jalastaan huopikkaat ja ottaa nurkasta vaatekasasta ruskeat lapikkaansa, leveät ja kiveräkärkiset. Sitten nyhtää hän rimsuhäntäiset housut jalastaan ja etsii sijalle toiset. Pyhäiset housunsa hän etsii, tai paremminkin kylähousut, sillä arki- ja pyhäpäivillä ei Käkriäiselle ole muuta eroa kuin että hän voi sunnuntait pötköttää täydellisessä rauhassa, jos on makuutuulella. Eikä Rosina saa houkutelluksi häntä kirkkoon juuri koskaan. Mutta harvoin Rosina itsekään kirkkoon joutaa. Työpuuskan tullessa möyrii Käkriäinen pellolla pyhänäkin. — Mutta nämä housut! Näitä harmaita kylähousuja täydentää hän nyt vielä kylätakilla, unohtaen siinä kiireessä kuitenkin vaihtaa liivejä. Ja nyt työntää hän rajusti jo päähänsä parempaa hattuakin, paiskattuaan karvaisen reuhkansa höyläpenkin alle. Se ainoastaan juhlatiloissa käytetty hattu, joskin pojat anastavat sen muulloinkin, jopa pienimmät äyskäröivät sillä vettä pois veneestä, se hattu on hyvin leveäreunainen ja sinertävä. Se on huopahattu, Muttisen entisen, lyhytaikaisen rouvan hattu, annettu pikku Lejalle tuuhealla höyhenellä varustettuna. Mutta kerran kaupunkiin lähtiessään ei Juutas löytänyt vanhaa hattuaan, jota penikat sitäkin kuljettelivat. Ja silloin johtui hän katselemaan Lejan saamaa hattua. Kiukuissaan repäisi hän silloin siitä irti sen kukon tai teiren hännän, kuten hän sellaisia koristeita nimittää, ompeli toista liertä edestä vähän koholle, ettei se ollut silmiä sokaisemassa, ja paineli pohjankin kuopalle niinkuin miesväen hatuissa. Siten oli hän omistanut itselleen sen hatun kylähatuksi.
Nyt hän on jo melkein valmis. Minnekä hän lähtee? Sahan hovilleko ja myllylle?
Ei hän sinne lähde. Hän lähtee matkalle. Lääniin. Jonnekin hyvin kauas. Sillä hän on ottanut orrelta ja asettanut viereensä myöskin ruudukkaan kapsäkkinsä, saman, jota hän on keikuttanut mukanaan kävellessään korpijoonia myymässä. Mutta eihän hänellä ole nyt viinojakaan matkalaukkuunsa pistää?
Sitä ei mies kuitenkaan ajattele. Vielä ottaa hän rahakukkaronsa, jossa on muutamia seteleitä, housujensa oikeaan taskuun. Ottaa vanhan ja ruskean arkkunsa pohjalta, jonka hän teki muinoin renkimiehenä ollessaan avioarkukseen. Mutta hänen jalkansa ovat paljaat, ja toinen sukkakin puuttuu. Ei sitä löydy aitasta mistään. Perhanaankos se sukka…?
Pennut ovat tulleet ovelta katselemaan. Etummaisina ovat pieni, mustaSanukka, Topi ja Jopi. Heidän välistään kurkistelevat kynnyksen yliRepekka ja Ester.
"Niin, niin, Jopi, isi lähtee nyt", puhuu heille Juutas Käkriäinen. "Ei voi jäädä … lehmänrieskalla paiskellaan. Pitää lähteä … lääniin. Jopi, työnnähän tupakkaa tuohon tupakkakukkaroon. Missäs perhanassa se minun sukkani?"
Käkriäinen ojentaa Jopille tupakkakukkaronsa, harmaan ja pitkän, pässinpusseista tehdyn. Jopi kokoaa siihen tupakkaa huhmaren pohjalta ja sanoo, ettei siellä enää paljoa olekaan, tähän ne loppuvat.
Ja sitten muistaa Topi nähneensä jonkin sukan tuolla alhaalla humaliston juurella, kivelle jätettynä. Topi aikoo käskeä Jopia sitä hakemaan, mutta Käkriäinen ei anna Jopin juosta, vaan menee itse rantaan päin, ajatellen, että rantatietä hänen onkin poistuttava Putkinotkosta Kenkkuinniemen kannakselle päästäkseen. Ja rannalle mennessään aikoo hän pistää sukat ja kengät jalkaansa.
Sinne hän katoaakin pian, saunan ja korsujen taakse, tyhjä kapsäkki toisessa kädessä ja toisessa lapikkaat ja sukka. Kerran vilkaisee hän haikeasti taakseen, mutta sitten hän menee päättävästi. Paksuposkinen Topi ällistelee hänen menoaan, Jopi ja pieni Sanelma näyttävät kummastelevan, Repekka ja Esterkin hätääntyneiltä.
Rosina melkein itkee kiukusta. Ja sitten katsoo hänkin, minne se Juutas menee. Tuokioon ei Rosina muista edes lypsettävää Juotikkia, vaikka Leja jo lopettaa toisenkin lehmän lypsämistä, punaisen Jertan, jonka otsassa on valkea sydämenkuva. Ainoastaan muutaman suihkauksen on Rosina vetänyt Juotikin nänneistä, ja vetänyt hihaansa. Nyt johtuu hänen mieleensä, että Juutaksella on kaikki rahat, niinkuin ainakin. Se köntäle on nyt sellainenkin, ettei se antaisi mitään Rosinalle, joten Rosinalla ei tavallisesti olekaan muuta kuin mitä hän on hankkinut itselleen salaa, myymällä akoille sikareen voita, ja jos oikein koville ottaa, hiukan Juutaksen jyviäkin. Eikä Rosinalla ole nytkään rahaa. Ja kaupungissa hän on aikonut ostaa paitsi niitä rohtoja myöskin hiukkasen vaatteita lapsilleen, raukoilleen!
Mutta nyt tuo mörökki, Juutas, lähtee luppaisemaan kylille! Lähtee melkeinpä aavistamatta, vaikka Rosina on kylläkin jo ennestään tottunut näihin temppuihin. Siksipä tietää hän miehensä tulevan takaisinkin sieltä. Mutta milloin? Ja rahamassi sillä on housujensa taskussa, se on selvä.
Rosina keskeyttää yhtäkkiä Juotikin lypsämisen, ja huutaa lyhyestiLejalle:
"Katsokaa, tyssit, tuota Luukasta! Ja lypsä, Leja, Juotikki loppuun!"
Sitten alkaa hän päättävästi rientää Käkriäisen perästä, läävän ja saunan välitse ja sieltä rantaan. Hän tapaa matkalaisen nuottakodan luona kalliolla, sovittamassa jalkaansa jo toista, humaliston juurelta löydettyä sukkaa sekä lapikasta, joka tahtoo repiä puolittain mädänneen sukan poikki ennenkuin jalka menee pohjaan.
"Entä … millä minä sitten siellä kaupungissa ostan?" kysyy Rosina.
Käkriäinen murahtaa jotain kyllästyneesti ja katselee maahan. Sitten vääntää hän housujensa takataskusta mustan ja litteämahaisen kukkaron ja työntää sen Rosinalle, torjuen kädenliikkeellä kaikki vastaväitteet.
Ja sitten nousee hän paikaltaan ja lähtee taas mennä jöröttämään, heittäen kapsäkin selkäänsä. Kiipeää rantakallioilta ylös metsään.
Rosina katselee hänen menoaan, nytkäyttää niskojaan hiukan myhäillen, ja rientää takaisin mökille hommiinsa.
Minne Juutas menee? Sitä hän ei ole tullut vieläkään ajatelleeksi.Kaupunkiin hän ei ole aikonut mennä. Kylille vain, jonnekin. Lääniin.Sinne tekisi hänen mielensä kulkea. Kulkea erilleen.
Ja jokin alkaa kaivaa rintaa kuin alakuloisuus. Äsken on kiukku siinä voimakkaassa rinnassa lietsonut niinkuin pauhaavat ja pölisevät pajanpalkeet. Yhä polttaa otsassa se suuttuminen… Ettei saa olla rauhassa … omine aikoineen! Että pitää tulla se rähinä!
Nyt vasitenkin, kun hän juuri oli rupeamaisillaan suosiolla taas töihinkin ja aikoi lähteä ilomielin hankkimaan evästä niille kasakoille, lapsille.
Kävelee, kävelee.
Johtuu sitten siinä vähitellen ajatuksiin, että nyt ne muut juovat kahvia siellä mökillä, seinättömässä tuvassa. Kyllä se Leja oli kai keittänyt sen varikon valmiiksi, ei siinä oikeastaan ollut äkäilemistä… Ja tunnin parin päästä rupeavat ne kotona syödä riuhtomaan. Riuhtomaan Putkinotkon isoja ja murakoita perunoita, Käkriäisen omia viljelemiä, koko Kenkkuinniemen ja läänin parhaita, sellaisia, että omenatkin niiden rinnalla ovat pelkkiä paskia. Mitäs nämä nyt omenat… Muttisen, ennen … ruuan rinnalla. Ei niistä oikean ihmisen maha täyty. Ja voita ne syövät! Ja perkaavat eilisiä kaloja, jos ei Ananias liene sattunut tänäänkin verkkoja nostamaan. Olihan niissä eilen siianpoikia ja muuta. Ja piimää ne hörppäisevät päälle, piimää, joka täyttää vatsan sihiseväksi ja poussahtelevaksi kuin käyvä kaljatynnöri.
"Paskia", murahtaa Juutas Käkriäinen itsekseen, istahtaen karjapolun varrelle vihantaan notkelmaan, tuskin puolen virstan päähän Putkinotkosta. Ja hän kaivaa housujensa taskusta tupakkakukkaronsa, sen toistakymmentä vuotta sitten ison pässin pusseista tekemänsä, Hiesun myllärin tapetun pässin pusseista, hänen koko ikänsä kestävän ja pojillekin perinnöksi jäävän. Ja piippuunsa hän pistää, ja imee kaksi piipullista oikein kiukkuisesti, yhtä mittaa. Siten istuu hän keskellä kirpeää savupilveä. Nyt hän sylkäisee ruosteenruskeain hampaittensa särkyneestä kolosta ja sanoo itsekseen:
"Hyh … tästä nyt yhdestä suuruksesta! Elää tuota ilmankin … ihminen."
Että saisi olla rauhassa, yksin. Miksi eivät ihmiset elä keskenään rauhassa?
"Tahtovat olla yksinään … siinäpä se aihe ja liikutus onkin."
Mutta nyt hän on yksinään. Hongikon rinne tuolla lämpenee. Petäjät suhisevat hiljaisessa tuulessa. Kangas huokuu ja hengittää.
Siinä hän käännähtelee, työntää leveän naisenhattunsa takaraivolle ja katselee maahan. Hän katselee pian muurahaisia, joista hän, Kenkkuinniemellä ja muuallakin tunnettu parantaja, osaa valmistaa voiteita kihtiin. Ja voiteita hän osaa tehdä muihinkin tauteihin. Ja kuta kovempi on rohdon aihe, sitä paremmin se parantaa. Punatauti nyt lähtee lehmistä helposti, vaikkei hän sano, millä se lähtee, kun häntä kutsutaan taloihin lehmiä parantamaan. Mutta ei siinä tarvita sen enempää kuin että panee venäjänlehteä puteliin korpijoonin sekaan, ja sitä antaa lehmälle… Ja apteekkirohdoista hänellä on kokemus. Hän tietää, mitä ovat keripukin rintatipat, kaiken syövän voide, kolmen sormen linjamentti. Ja kuolleen vuoteen juuri. Mutta lasten yskään ei pidä panna sievettä enempää kuin yksi pieni pisare … niinkuin siilaamalla, veteen. Kaikenlaista hän on oppinut muilta, vanhoilta. Ja itsekin keksinyt uusia. Ja jos eivät ne rohdot aina auta, niin joskus ne auttavat. Ja sen auttamisen ne ihmiset muistavat. Niille ei vain pidä itse mainita, milloin ne eivät auta. Ja sen paremmin ne auttavat, kun ei sano, mitä niihin on sekoitettu. Sellainenhan vie voiman…
Ja niin paljon hän on saanut ihmisiä ja elukoita voima-aiheillaan paranemaan, ettei häntä Kenkkuinniemessä sanotakaan turhaan Putkinotkon jumalaksi. Sillä jos siinä nimessä on pilkkaa ja leikkiä ihmisten puolelta, niin on siinä toinen puoli tottakin. Joten se Rosinakin, jos se ei olisi äkäpussi ja tulistuisi … jospa se oikein tietäisi, minkälainen mies hänellä onkaan! Sellainen jumala vaan on, poppa, muka. Ja tietäähän nyt sen: pelätäkin häntä pitää…
Yhtäkkiä näkee hän maassa jotain uutta. Se on sellainen … eluke. Hän kaappaa sen sukkelasti isoihin sormiinsa ja katselee, haistelee sitä. Voi hylky, kuinka haisee pahalta!
Siitä jos tekisi rohtoa johonkin! Kolotukseen taikka muuhun. Siitä voisi tulla. Se on väkevää, ja tauteihin pitää olla väkevää. Ja sillä voiteella kun voitelee, niin jos ei silloin vika lähde, niin ei millään! Siinä on sellainen voima, koska se haiseekin kirpakalta.
Jos nyt kuka kysyy Kenkkuinniemellä tai muualla neuvoa, ja tahtoo rehellisen puheen kuulla, niin kuulkoon, että maassa on sellainen … iso juoksija, kiiltäväkuorinen kuin messinki, taikka paremminkin niinkuin kuparossi. Ja siitä jos keittää voiteen … ja panee sekaan pirtua, oikein väkevää … se on tärkeä luokka siinä … niin se auttaa paremmin kuin apteekkarien keitokset. Ne sellaisten keitokset … paskia!
Viimein Juutas Käkriäinen ottaa matkalaukkunsa, jossa ei olekaan mitään tavaraa, ja ontuu keveänlaisesti takaisin kotiaan kohti, vaikkakin varaten silmäkulmiinsa Putkinotkon mökin lähistöllä vielä vakavan ja suuttuneen ilmeen.
Kymmenes luku
Saksanheisi pilkistelee seinän alitse Putkinotkon tupaan, jossa perhe on suuruksella. Rehevä on se heisi niinkuin nokkospehko. Lapset ne ovat maistelleet sen pensaan marjoja tuolla Muttisen Aapelin huvilalla, ja vaikka ne olivat äiteliä ja happamia, joten silloinen pieni Malakias paiskasi kokonaisen tertun seinään, lienevät hän tai muut lapset niistä muutaman syöneetkin, kuten pennut nykyäänkin koettavat niitä syödä, koskapa heisi nyt rehottaa täällä mökin nurkalla. Samalla tavoin on Putkinotkon mökin pientareille ja pikku laaksojen siimekseen siirtynyt viini- ja karviaispehkojakin. Tosin on Käkriäinen heinäntekoaikaan tai peltoa kyntäessään sukinut ja nykäissyt noita marjapensaita pois, sukinut viikatteellaan ja repinyt kiukuissaan paljainkin käsin niitä pistäviä vesoja, sillä joutavia ne ovat hänestä, koska ihminen ei elä marjoilla. Esimerkiksi puolukat saattavat olla hyviä, koska hän on jo niihin tottunut, mutta ei niilläkään elä. Metsot ne marjoilla! Ja samoin hän arvelee ilkanäköiseksi tätä heittäkin, siinä ihan seinässä kiinni, missä se tukkii hänen mielestään kaikki ikkunat. Ja lisäksi se mädättäisi, jos pääsisi nousemaan puuksi, tuvan seinät pilalle. Niinhän hyötyvät syreenit ja puuherneetkin Muttisen seinämillä. Ja Rosinakin sanoo, että puhtaan sen pitää rakennuksen ympäristön olla, ei metsää, vaan kyntömaita. Siksi on Käkriäinen montakin kertaa sivaltanut tämän heiden poikki. Mutta niinpäs on maa väkevää ja höystyisää tuossa paikassa, jossa lapset aina talvella pistäytyvät, että pensas nousee yhä uudestaan, lykäten yhtenä kesän alkupuolena juurivesoista miehen vyötäröille ylettyvät haarat. Eikä Juutas ole tullut viitsineeksi kaivaa maasta pois juuria, joita peittelemässä on viholaisiakin, pahannäköisiä paholaisia. Se häneen huolikoon työntää kynsiään, ja varsinkaan ilman rukkasia, muuten kuin oikein suutuksissaan! Eipä silti, ettei hän, jos oikein sisulle pistää, sysäisi kouraansa niihinkin, kasvoipa tuossa vaikka käärmeitä. On hänellä sellainen koura ja sellainen luonto! "Se on toinen aihe siinä … se sellainen", sanoo hän.
Varjon puolelta se heisi tupaan pilkistelee. Mutta toisaalta jälleen, etuseinän alta, loistaa sisälle pihan heleä nurmikko, ja samoin aurinko, joka paistaa ylempänä olevasta ikkunasta. Muista ikkunoista ei se vielä paistakaan. Ei etelänpuolisesta läheskään, josta se hautoo vasta keskipäivällä ja suurimman osan iltapäivää. Mutta silti hörisevät jo kärpäset tuvassa. Aamu on lämmin, ja päivästä lupaa tulla kuuma.
Kärpäset hörisevät paksuna ja mustana parvena. Ne tuprahtavat sieltä täältä, kaikkialta. Varsinkin pöydän kohdalla on niitä sakeanaan kuin noki ilmassa lampun savuttaessa, ja pöydällä kuhisee niitä kuin missäkin muurahaispesässä. Ne ympäröivät aterialla istuvien päitä. Ne pistävät ja imevät. Ne suhisevat ja soivat yhtenä säveleenä. Ne ponnahtavat lentoon, jos niitä karkoittaa korvistaan, ponnahtavat kimahtavalla äänellä. Ja jos niitä lyö huivilla, tuprahtaa niitä ilmaan satojen parvi. Eivätkä ne vähene tällaisesta tuvasta, vaikka niitä makaakin jo kirjavanaan rikkaisella lattialla, raheilla ja ikkunanlaudoilla, kellii kuolleina, keltaiset vatsat ylöspäin, maistettuaan kärpässienistä, joita on tuotu punanloistavista kärpässienilehdoista ja pantu paistettuina ja sokerilla ripoteltuina uunin reunoille, niin korkealle, etteivät pienimmät muoskat pääsisi nuolaisemaan niistä sokeria. Mutta kymmenin verroin on niitä yhä lentämässä ja humisemassa, korviin ja silmiin tunkeutumassa. "Kukapa Luojan luomaa kärpästen sukua hävittäisi, jos Luoja tahtoo kärpäsiä lisätä", sanoo mummokin, joka istuu uunin ääressä ja jonka niskaa kärpäset nipistelevät. Mutta Ananias suutahtelee ruokapöydässä, koska ne hörisijät tunkeutuvat sieraimiinkin, vaikka luulisi niillä olevan muutakin syömistä. Ja syömistä muulloinkin kuin ihmisten ruoka-aikoina. Ovathan huttuiset padat öisinkin pankolla, ja pöydällä on maitolamparoita ja leivänmuruja.
Mutta pikku Repekalla, joka aterioi vatsa paljaana rahin ääressä seisten, kun taas toiset pikku lapset istuvat polvillaan permannolla saman rahin ympärillä, hänellä ei ole aikaa ajatella kärpäsiä, vaikka ne lentävät hänen suureen lusikkaansa. Tukka tummien ja ruokahalusta kiiltävien silmien edessä, viisi kärpästä poskellaan, koettaa hänkin tavoittaa hapanmaitoa lasten yhteisestä kupista, noita meheviä ja suuria kokkeleita, jotka kelluvat vaaleassa sinnussa. Hän koettaa, koettaa. Mutta hän ei ennätä. Vaikeaa on hänen tunkea kuppiin lusikkaansa, jota hän pitää kiinni keskeltä vartta, tuohon hyppelevään ja heilahtelevaan kuppiin: niin nopeasti saavat toiset siihen aina peltiset lusikkansa, päreestä reväistyt lastunsa taikka paljaat kouransa. Aina on kupissa käsiä, jotka vievät vimmatulla kilvalla toisiltaan kokkeleita. Milloin oikeita, milloin vasempia käsiä, kun taas hampaat puraisevat vapaina olevista käsistä rajusti leipää ja nieleksivät Putkinotkon meheviä ja vasta kaivettuja kesäperunoita. Kuppi tyhjenee kiireesti. Silloin hätääntyy Repekka. Hän katselee ällistynein silmin toiseen ja toiseen rahin ääressä ahnastelijaan. Ja hän huomaa kauneimman kokkelin Jopin suussa! Hänen ruskeat silmänsä välkähtävät. Ja yhtäkkiä karkaa hän päin Jopia rahin ylitse, ja pieksää piimäisellä lusikalla häntä vasten naamaa, itselläänkin suun ja nenän ympärykset ja kädet piimässä. Pieksää, ja silmät säkenöivät vimmasta.
"Saakeli soi!" huudahtaa Jopi ensin. Pikku sisko lyö yhä. Silloin kiivastuu Jopi. Hän ponnahtaa poikki rahin, iskee Repekan paksuun ja tanakkaan kurkkuun, josta pääsee parahtava ja surkea itku. Kevyt ja lyhyt rahi, Juutas Käkriäisen kyhäämä kapeasta laudasta, siirtyy ja kolisee siinä rytäkässä. Mutta eipäs kuitenkaan kaadu, koska sen katajanhaarukoista tehdyt jalat harrottavat leveällä. Perunat pyörähtävät kuitenkin maahan. Ja kuppi kallistuu ja piimämaito siinä läikähtelee. Topi kiroilee sorakielellään. Pieni, musta Sanelma, Repekkaa kolme vuotta vanhempi, hipiältään kuin mustalainen ja luonnoltaan kuin pippuri… Sanelma, joka on saanut nimensä Mauno-enon tyttären taikka oikeastaan Maunon Pertan tyttären mukaan, ystävyydenosoitukseksi siltä ajalta, jolloin Mauno ensi kertaa rupesi auttamaan Käkriäistä, neuvoen häntä myymään viinaa ja hankkien sitä hänelle, vaikka silloin ainoastaan tilapäiseen hätään, sillä muutamaan vuoteen ei Juutas sitten vielä tullut ruvenneeksi vakituisesti sitä myymään … seitsenvuotias Sanelma, hän ärjyy, ja polkee jalkaa ja itkee kiukusta ja noituu:
"Saatanat, saatanat…!"
Mummo rupeaa ihan kauhistuksesta siunailemaan, istuessaan niska pystyssä siellä liitän eli hellan ääressä. Siellä hän kampaa nyt tukkaansa ja etsii päätänsä, vedellen tukkeutuneella luukammalla hapsiaan niin että rasahtelee ja hilseet pölisevät. Ja tähystellessään kampaa läheltä nenäänsä, silmin, jotka punertavat vanhuudesta ja ovat kuin särjen silmät, tarkastaa hän myöskin, kuinka hänen särkensä paistuvat tuossa liitän suussa, josta tuprahtelee savua tupaan. Sillä uunikin on vialla, on ollut jo monta vuotta: sen kupeet ovat halkeilleet raoille, ja leivinuunin päälaki on savella paikattu. Paikkaus kohoaa uunin päällä kuin suunnattoman kalakukon kuori. Joskus lehahtaa hellasta, kun aamuinen tuuli vielä hengähtää, paitsi savua, mustanpunaisia tulenkieliäkin, ikäänkuin haluten päästä nuoleksimaan mustunutta seinää. Ihme, ettei se tuli tartu mummoonkin. Mutta hän istuu hiukan syrjemmällä hellan suusta, etteivät liekit kärventäisi häneltä silmiä. Ja silloin, kun ei tuulen henkäystä tarvitse odottaa, kumartuu hän varovasti katsomaan kolmea pientä särkeään, tikussa paistuvia. Eilen on mummo ne kalat itse onkinut.
"Voi hyvä isä noita pentuja! Mitenkä ne kiroilevat!" siunailee mummo."Ja mistä pitää tuon Sanelman tietää, mikä se h—ra on?"
Täten on näet pikku Sanelma juuri huutanut Esterille. Entäs toinen hyvä, tuo Topi! Sen pitää tuota tulipussia, Sanukkaa, taas ärsyttää! Ja sanoa häntä Syhelmäksi, niinkuin se ei jo muutenkin heittäisi penkiltä kaikkea pitkin lattiaa, lusikat ja kupit ja kaikki. Itsensä sietäisi Topin saada selkäsauna. Kas, kas, tuolla tavalla paiskii toista potateilla.
"Hyvä Isä siunaa!" huudahtaa mummo. "Penkinpäs kaasivat! Siinä nyt yhtenä sorkkaläjänä survovat. Koirankin ihan tappavat."
Nyt täytyy Rosinankin hypähtää paikaltaan. Hän on istunut punaisen pöydän päässä, Ananias ja Leja sivullaan, sillä Malakiaksen on Leja saanut taivutetuksi olemaan ilman aamiaista niiden rohtojen tähden, jotka äiti tuo kaupungista. Ja Malakias on lähetetty syömättömyyttään nurisevana rantaan, äyskäröimään vettä veneestä, jolla kaupunkiin aikovaiset, Rosina, Saara ja pikku Jopi, on saatettava laivaan. Saara jäi aittaan pukeutumaan, ja mitä lienee jäänyt tekemään.
Rosina hypähtää nyt kapalolapsi sylissä paikaltaan ja nykäiseepä ensimmäistä eteensä sattunutta pienokaista hiukan tukastakin. Se nykäisty on Topi. Ja Rosina huutaa:
"Jo nyt on ihmeet ja kummat! Minä … nyljen teidät kaikki tupelle! Kun ankerit!"
Mutta Topi, kaksitoistavuotias ja lyhyt, ällistyy ja suuttuu. Hänen tukkaansa on nykäisty. Hän sieppaa haaraiset rahinjalat, jotka ovat rytäkässä päässeet irti, ja hyökkää ne kourassa hammasta purren Rosinaa kohti.
Ananias tempaa rahinjalat pois Topilta. Ja niinkin paljon on hänen mielestään syytä puuttua asiaan, että hän nousee pöydästä ja tavoittelee seinältä solmuisia köysiohjaksia, antaakseen tuolle jurikalle kuranssausta.
Sen näkee Topi. Ja pelästyy. Hänen täytyy hellittää tervaiset ja mustat kouransa Rosinan hihasta, eikä hän ennätä iskeä edes hampaitaan Rosinan käsivarteen, kuten aikoi, kun ei ylettänyt häntä lyödä. Sydän kurkussa livistää Topi seinän alitse ulos, heittäen ateriansa kesken. Rosina rientää vielä hiukan portaille hänen perästään. Mutta tuolla juoksee Topi jo pakoon pihan poikki, niin että tallattu polku tömisee ja hänen paksut, paljaat pohkeensa hyrräävät väkkäränä. Vielä huutaa hän Rosinalle, taakseen katsomatta ja täydessä vauhdissa, huutaa kimakalla äänellä, jo lähellä itkua, puhaltamalla ja vinkaisevassa kiukussa:
"Rusina Kypenäinen! Sinä … sinä… Sinulla on … p—!"
Viimeisen sanan huutaa hän läkähtyvällä äänellä, josta puhuu äärimmäinen halveksuminen ja pilkka.
Alaveräjän raosta pujahtaa Topi saunalle. Ja menee ylös kalliolle ja petäjikköön. Ja siellä pillahtaa hän itkuun, pelonkin itkuun. Sillä joskaan äidistä ei hätää, se kun ei kuitenkaan antaisi vitsaa, vaikka sanoo lyövänsä korennolla, niin Ananias kovine ohjaksineen saattaa muistaa tämän myöhemminkin.
Topista on parasta nyt vähän välttää Ananiasta. Itsekseen hitaasti kävellen ja kohotellen kiipeilee Topi kallioilla.
Mutta sitten johtuu hänen mieleensä, että Malakiaksen pitikin olla tuolla kauempana rannalla, lappamassa veneestä vettä. Malakiaksen, hänen parhaan ystävänsä ja joskus suojelijansakin.
Topi kääntyy metsästä takaisin ja menee nuottakodalle, Malakiaksen luokse.
Mutta minkälaista on sillä välin tuvassa?
Jopikin itkeskelee tuvassa, ruskeaksi maalatun taikinakorvon vieressä. Hänen tukkaansa ei Rosina tosin ole koskettanutkaan: johan nyt, pienen äidinpojan, Jopin, pehmeitä ja vaaleita haivenia! Sekin jo riittää Rosinalle, että hän on ollut niin kova Topille: ajanut pentunsa metsään, ja saanut hänet haukkumaan äitiään niin julmasti, että Rosinan sydäntä oikein pahoinvointi kouristaa. Moittivalla silmäyksellä hän on estänyt Ananiaksen kurittamasta Jopia, joka ravisteli vimmoissaan Repekkaa. Jopilla ei siis nyt ole minkäänlaista ruumiillista kipua. Mitä sitten kalpea ja hento Jopi nyyhkyttelee ja kitisee? Sitäpä hän nyyhkyttelee, että Repekan tähden on piimää ja kokkelia kaatunut paitsi hänen silmilleen myöskin takin rintamuksille. Uuden, harmaan takin, keväällä teetetyn, pikkupoikien, Topin ja Jopin, yhteisen juhlatiloissa. Tällä kertaa se takki on annettu Jopille, hänen ensimmäistä ja ihanaa kaupunginmatkaansa varten.
Jopi ei näet vielä ole käynyt kaupungissa. Eikä missään muuallakaan kauempana kuin kinkereillä lähimmässä mantereentalossa, neljän virstan päässä, tavaamassa isämeitää. Siellä kävi hän toissa talvena. Sekä pari kertaa Kenkkuinniemen sahalla, jossa sai nähdä, kuinka isä muiden timperien joukossa tilkkesi ja pikesi tervahöyryä. Sitä samaa, missä Saara sitten on ollut ruokarouvana. Mutta muu maailma ja Kenkkuinniemi on Jopille vielä aivan merkillistä ja epämääräistä. Niinkuin kaunista unta. Varsinkin kaupunki, josta puhutaan aina ja enimmän. Ja hän on kuunnellut näitä puheita vaiti ja virkuin korvin. Kuunnellut mainittavan korkeaa kirkontornia, ja jonkinmoista, jota sanotaan linnaksi. Ja varsinkin joitakin kivimuureja. Minkähänlaisia nuo muurit ovat? Eivät ne kai ole sellaisia kuin tuo tuvan uuninmuuri? Sillä mitäs siinä olisi ihmettelemistä. Jopista ne taitavat olla saman näköisiä kuin ne Sioninmuurit, joista mummo veisaa. Ja veisaa joskus Mauno-enon Perttakin. Niitä on Jopi nähnyt siitä kirjasta, jonka Saarukka ja Ananias ja Leja saivat lainaksi koulusta siihen aikaan kun ne kävivät siellä … kansakoulua. Muttinen ne sinne tiukkasi, antaen heille kengät, nimittäin Saarukalle ja Lejalle. Ananiakselle oli isän hankittava. Antoi kengät, että olisivat siellä kävelleet … koulussa. Ja kävivät ne … kunnes kengät menivät ihan riekaleiksi sinne sahan taakse kävellessä, ja äiti sanoi, että mitä luettanevatkaan siellä, lorulauluja, ei edes pääkappaleita kaikkia annettu lukea. Ja Juutas Käkriäinen jatkoi, että … paskia ne ovat, ne pääkappaleetkin; mutta työ se on toista. Ja isä tarvitsi Ananiaksen työhön, hän itse meni Mauno-enon kanssa lääniin, kävelemään sanoi menevänsä. Ja kun kerran Saarukka ei lähtenyt kouluun eikä Lejakaan joutanut sinne, vaan äiti tarvitsi häntä ja Saarukkaa, niin opettaja otti kirjansa pois, lähetti ottamaan. Siinä niitä oli korkeita muureja, siinä piplianhistoriassa. Jos lienevät olleet kultaa. Lienevätkö sellaisia ne kaupungin muurit?
Ei ole Jopi iljennyt kysyä isommilta pennuiltakaan, kaupungissa käyneiltä. On ajatellut, että näkeepä hän ne sitten itsekin, sillä hän on saanut äidiltä lupauksen päästä tänä kesänä kaupunkiin. Siksi hän onkin koonnut kaiken kesää rahaa, isältä ansaittua, hakkaamalla hänelle tupakoita. Viisi ja kymmenen penniä kerrallaan on Jopi saanut palkkaa. Jopa isä yhden kerran, kun oli mukavalla tuulella ja tuli läänistä ja naureskeli muutaman päivän, antoi hänelle rahaa kahmalonsa täydeltä, pennejäkö lienevät olleet vai markkoja, sitä ei Jopi vielä tiedä. Mutta niitä rahoja Jopi on pitänyt ensin piilossa tuvan nurkkahyllyllä, peltisessä rasiassa, piilossa muilta muoskilta ja varsinkin Sanukalta, kunnes Juutas Käkriäinen yhtenä päivänä meni ja vei kaikki Jopin rahat tuusasta, ja Jopi pelkäsi, ettei hän saisikaan niitä takaisin. Mutta sittenpä äiti antoi hänelle rahaa sijaan, yhtä paljon sanoi antavansa, vaikkei antanutkaan niin monta rahaa kuin rasiassa oli. Mutta ei se äiti Jopille valehtele. Ja näitä äidiltä takaisin saamiaan rahoja piti Jopi sitten kätkössä muualla eikä enää tuvassa. Sikopahnan katolle, lahonneiden päreiden alle hän työnsi rahatuusansa.
Nyt aikoo hän ostaa kaupungista rahoillaan vehnästä ja namusia. Ja aikoo antaa niitä muillekin pennuille. Sen julisti hän heti, kun äiti tänään viimeinkin myöntyi viemään Jopinsa kaupunkiin. Niin julisti Jopi, vaikka hän sitä ennen olikin sanonut pudottaneensa sen tuusansa, jossa rahaa oli. Mutta tuusa tulikin tällä kertaa pian esille. Sitten Jopi pesi oikein silmänsäkin. Niin tekevät muutkin aina kaupunkiin lähtiessään, muut paitsi Malakias, ja Juutas Käkriäinen silloin kun hän on totisella päällä.
Jalassa on Jopilla Saaran nappikengät, sillä Saaralla itsellään on Muttisen emäntärouvan valkeat kengät, koska hänen omansa ovat jo niin läntässä.
Ja sitten ei Jopi malttanut oikein kunnolla syödäkään, niin teki levottomaksi se kaupunkiin lähtö, matka laivareitille soutaen, ohitseajavaan laivaan.