Ja silloin kokkeloi Repekka hänet tällä tavalla!
Lapset itkevät. Toiset heistä nostavat pystyyn rahia ja asettavat katajanhaarukan siihen paikoilleen. Pikku Sanelma menee ruokakonttoriin, joka on tuvassa, pihanpuolisessa nurkassa, ja tuo sieltä uutta piimää. Sitten lapset taas syövät. Niin aikuisetkin.
Nyt tulee sisään Saara, kaupunginmatkalle pukeutuneena.
Hänellä on punainen pusero. Vaaleanpunainen satiinipusero.
Mutta hame on hänellä musta, ja tukka korvallisilta kikkaroitu.Kodassa, padan alla kuumennetulla poltto-oralla hän kikkaroi tukkansa.
Saara on korea, niin että pienet lapset katselevat häntä iloisesti ihaillen, ja Repekka asettuu hajasäärin hänen eteensä ja sanoo veikeästi:
"Sinä olet ryökkinä!"
Ja sitten Repekka nauraa kirkkain silmin.
Saaran sydämestä tuntuukin hyvältä noiden toisten katselu, joskin häntä hiukan harmittaa Ananiaksen naurahdus. Mutta vielä enemmän harmittaa häntä, kun äiti äännähtää:
"Mikäs se tässä niin haisee?"
Rosina huudahtaa sen aivan viattomasti, muistamatta, että se haju lähtisi Saarasta. Pistävä ja voimakas haju. Se on hajuvettä, jonka Rosina on unohtanut. Se haju tuntuu hänestä pahalta.
Mutta Saara ajattelee, että äiti pistelee häntä tahallaan. Hän mutisee:
"Sellainenhan se on äidin nenä! Vaikka … itsekin haisee…"
"Voi Herra siunatkoon…!" huudahtaa Rosina. "Haisee… Sinä olet…"
"Haise itse paremmin!" sanoo Ananias.
Ja sitten jatkavat hän ja Rosina ja Leja syöntiään. Lapset katselevat yhä Saaraa. Saaralla on ne punaiset sukat. Ja kengät valkeat niinkuin liitu. Mutta sukista pyrkivät Saaran kantapäät paljaina vilkahtelemaan, kun nämä Muttisen neidin kengät ovat sellaiset, ettei jalka painu niihin ihan pohjiin asti. Saara ajattelee, että siksi kai se jättikin ne tänne maalle. Ei sillä niin pieni jalka ole. Varmaan se ei voi niitä enää käyttää. Niinpä saattaakin Saara niitä lainata. Tosin se neiti mahtaillakseen sulki viime syksynä täällä kaikki tavaransa lukon taakse ja telkesi huvilan ulko-ovet pienillä rautapuomeilla ja isolla munalukolla, ettei vain mentäisi sinne sisälle… Niinkuin ne olisivat hänen, nuo Muttisen huoneet! Ikkunain säpitkin se näpelöi sisältä nyörillä hakoihin kiinni, sen näkivät Saara ja pikku Sanelma kavuten kurkistamaan ikkunasta huvilaan. Mutta jäipäs siltä yhdestä ikkunasta haka solmimatta, keittiön porstuan ikkunasta! Sen saa auki, kun sorkottelee varvulla. Ja eteiskonttorin lukko aukeaa melkein itsestään, ja konttorissa on tavaroita. Ei se huomaa, että hänen kenkiään on lainattu, tai muitakin kapineita. Herra itse ei huomaisi yhtään mitään, eikä se ennen sellaisesta välittänytkään. Mutta nyt tämä neiti panetti munalukon kellumaan yksinpä saunankin ovelle. Ei se Muttinen ennen muinoin sellainen! Siihen aikaan sai lainata siltä kaikkea. Ja jos joku lusikka katosi, harakka vei täältä tuvalta, ne harakat kun ovat sellaisia varkaita, niin hän ihmetteli vain. Ja nauroi sillekin, että isä sattui kerran talvella ottamaan hänen kenkänsä, jäädessään kelirikolla lapikkaattomaksi, niin ettei päässyt mutaa luomaan. Ne ruskeanahkaiset ja matalat kengät.
Eikä Rosina Käkriäinenkään virkkanut Saaralle mitään silloin, kun näki ensi kerran nämä kengät Saaran jalassa, Saaran mennessä viime heinätalkootanssiin Vaskilahteen. Saara koetteli silloin näitä hiukan, koska omansa olivat läntässä. Eiväthän nämä sellaisesta vähäisestä kävelystä kuluneet.
Ja Rosina ajatteli, että joutavat ne sen verran rikkaiden tavarat. Ja tavaroista pöyhkeäksi tulleen herran leipäsudelleen kustantamat tavarat.
Nyt tarvitsee äiti itse kenkiään, joita Saara on täällä ollessaan käyttänyt, milloin hänet on pantu työhön. Sillä hän kun ei työnnä tällaisiin louhikkoihin edes omia länttäisiäkään kenkiään. Mutta pihoilla niillä vielä kyllä kävelee, niillä nappikengillä, täällä Putkinotkon piha-aituuksien sisällä. Eikä Saara enää osaa olla paljasjaloin, hän kun nyt on ollut ruokarouvana tervahöyryssä.
Vasemman käden nimettömässä on Saaralla sormus. Sen on hän saanut siltä laivamieheltä, joka palveli samassa tervahöyryssä kuin hän. Mies on jo kerran kirjoittanut Saaralle tänne Putkinotkoon. Siksi on varsinkin Ananias joskus sanonut Saaraa pilkallaan Saara-morsiameksi, vaikkei Saara olekaan väittänyt nimenomaan olevansa morsian, vaan ainoastaan vihjaillut huvikseen sinne päin. Mutta pilkatkoon! Saattaa siitä asiasta vielä tulla tosikin. Juuri äsken on Saara aloittanut tuolla aitassa kirjeen sille laivamiehelle, vastaukseksi; Saara osaa kirjoittaakin, kansakoulussa käynyt … kaksi kuukautta. Ananias osaa yhtä paljon kuin Saara. Ja Leja on isänsä äitiin, ja on muka ahkera, ja kirjoittaa muka paremmin kuin Saara. Mutta Käkriäisen Juutas se ei osaa muuta kuin nimensä raapustaa, ja lukee päin helvettiä melkein joka sanan!
Siinä kirjeessä on Saara, joka suuttui varsinkin äidin tämänaamuisesta haukkumisesta, sanonut olevansa kyllästynyt Putkinotkoon. Hän ajattelee, että hänen täytyy puuhata täällä kuin minkäkin piian, hänen, joka ei rupea piiaksi parempiinkaan paikkoihin, koska on saanut kyllänsä sellaisista, koetettuaan raataa Vaskilahden akkaakin passaillessa. Ja täällä kun on oltava vielä lapsenpiikanakin. Vaikka hän on jo toisessa iässäkin, ja ollut tervahöyry "Turhassa" ruokarouvana. Näitä ajatuksiaan ei Saara kuitenkaan ole kirjeeseen pannut. Ei, kirjeessä laivamiehelle on Saara sanonut, että hänellä on ikävä täällä maalla, kesälomallaan. Ja sitten hän on sommitellut pari riviä, eikö se ystävä hommaisi hänelle toista ruuantekijän paikkaa, jossakin toisessa höyryssä tai laivassa, kun Saara ei viihtynyt siinä ensimmäisessä niiden pömpelien eli hyttien kirppuisuudenkaan tähden. Ja Saara muistaa, että varsinkaan sen ilkeän kapteenin vuoksi ei hän viihtynyt siinä. Että se kapteeni viitsikin hiipiä sillä tavoin öillä pömpelien ovien edessä! Kiusata itseäänkin unettomuudella. Kapteenin ilkeydestä ei Saara kumminkaan tässä kirjeessä mainitse, enempää kuin muustakaan, mikä saattoi kapteenin ajamaan hänet tervahöyrystä. Ja ne syyt olivat toisenlaisiakin kuin viinan levittäminen. Kirjeessään ystävälleen pyytää Saara laivamiestä vain toimittamaan hänelle sitä uutta ruokarouvan tai teeterskan paikkaa, joskin Saaralla kyllä on täällä kaikkea, mitä mieli tekee: oma kammari, ja voita ja läskiä ja maitoa. Mutta maalaiselämä on niin ikävää.
Sen kirjeen on hän aloittanut aitassa pakkalaatikon kannella, joka tytöillä on piironkina, alkanut poski kiinni paperissa, jonka hän on repäissyt Ananiaksen entisestä ja Sanelmalle antamasta kouluvihkosta. Siinä oli ainoastaan alkulehdillä Ananiaksen tekemiä kirjaimia. Sitten on Saara jättänyt kirjeensä keskentekoisena laatikon kannelle aittaan, pohtiakseen aamiaisen ajalla jatkoa.
Saara istahtaa pöydän ääreen, ja vetäisee keskeltä pöytää käsiinsä särjen, auringonpaisteessa kuivatun. Eipä uhallaankaan eilen saatua siikaa, sillä hän on nyt närkästynyt Putkinotkoon. Ja hän naurahtaa, etteihän tässä ole taltrikkiakaan, mistä syödä. Jokin kuppi pitäisi edes olla. Rosina myhähtää, että kupit ja kipit tässä … maidossa ovat toiset, ja porsaan edessä vati. Mutta silloin huudahtaa Jopi, jonka Leja on siivonnut ja saanut jälleen onnelliselle mielelle, että eipä se vati ole enää porsaallakaan, sillä hän juoksi sen sieltä ja pani itselleen siihen konttorista piimää, kun tyssit kaatoivat yhteisen piimän lattialle, josta nyt Hurja sitä nuoleskelee, laihana ja häntä maata pitkin, ja Repekka lusikoi. Oman astiallisensa on Jopi kapustoinut itselleen piimää.
Saara vaikenee hetkeksi. Hän katselee nyreästi ja särki kädessä pöydän reunalla paikkaa, mihin hän voisi sijoittaa punaisen puseronsa kyynärpäät. Viimein sovittaa hän ne pöydälle läikähtäneiden maitolammikoiden väliin, ja alkaa syödä, könöttäen pöytälautaa vasten. Saara jatkaa nurisemistaan. Ensin ylimalkaisesti ja lauhkeasti, niinkuin juttu olisi muuten vain johtunut hänen mieleensä. Puhelee siinä, että mukavaa siellä on kuitenkin, siellä tervahöyryssä: saa riisiryynipuuroa. Ja voita pannaan puuron silmäksi! Neljälle miehelle ja ruuankeittäjälle verokseen aina melkein kilo voita.
"Se on ihan totta, kilo sitä pannaan!" huudahtaa Saara.
Rosina rypistää hiukan kulmakarvojaan, ja Ananias vääntää huuliaan pilkallisesti.
Silloin könnistää myöskin itse Juutas Käkriäinen tupaan. Hän tulee takaisin kotiin. Hän komauttaa kapsäkkinsä ovensuuhun nurkkaan, tuikeasti ja jäykästi. Hän on jo melkein täydellisesti tyyntynyt. Mutta täytyyhän kuitenkin vielä olla tuimaa miestä, sellaista on nyt ilmestyä toisten eteen, varsinkin mummon, vieraamman ihmisen. Mutta kun on olevinaan yhä suutuksissaan, niin pelkäävät ne ruveta irvistelemään hänen äskeisestä matkastaan! Häntä täytyy pelätä, on Käkriäinen ajatellut saunalta päin palatessaan. Sellainen voima on hänellä silmissäänkin, hän kun on kerran sellainen … ei turhaan Putkinotkon jumalaksi sanota!
Niinpä tuijottaa Käkriäinen ensin kulmakarvat rypyssä eteensä maahan, ovelle seisahtuen. Sitten katselee hän hiljaa ja vaiti kulmiensa alta ympärilleen. Ja pistää vielä varmuuden vuoksi piipun suupieleensä. Juutas on hyvillään, että perheen huomio näyttää nyt kiintyneen Saaraan, joka kertoo edelleen, että tervahöyryssä syödään paitsi riisiryynipuuroa myöskin läskiä: sitä saa ostaa Pietarista kuinka paljon tahansa.
"Mutta se maistuu kattopihville", jatkaa Saara.
"Niin … maistuu mikä?" kysyy Ananias.
"Se läski", vastaa Saara.
Juutas Käkriäinen höristää korviaan. Hänpä ei oikein usko niitä. Mitä se Saara sanoi?
Mutta olkoon, ajattelee Käkriäinen. Ja jatkaa ajatustaan: Puhelkoot nyt muut … siinä…
Ja kohtapa sitten kysäiseekin Ananias, ihan kuin isänsä puolesta:
"Millekä se maistuu?"
"Niin se? Kattopihville!" vastaa Saara, halukkaana ilmaisemaan, että hän on nähnyt sitäkin siellä matkoillaan. "Sellaiselle, jolla on ne pömpelit katettu. Sellaisella kaikki kivimuuritkin siellä … Ronstaassa."
Kivimuurit! Sen sanan kuulee Jopi, joka kuuntelee korvat pystyssä.
Aikuisten, Rosinan, Ananiaksen ja mummonkin aivoissa liikkuu ajatus, että mikä lieneekään se Ronstaa, josta Saara on ennenkin maininnut. Kylä tai kaupunki lienee siellä, Ruotsin puolella, taikka venäläisten. Mutta eivätpä he sitä kyselemään, tuolta mahtailijalta. Ja mitä he sillä tiedolla tekisivät.
Pömpeleistäkin on Saara ennen haastellut, ja Ananias tuntee hyvin, mitä ne ovat, ne lotjamiesten pienet kammarit. Hän on nähnyt niitä sahalla, kun korjattiin kauppaneuvos Könösen tervahöyryä. Ja senkin Ananias tietää, mitä kattopihvi on, joskin mummo ja Rosina ajattelevat vain, mitä lienee. Siksi sanookin Ananias, nuolaisten peltisestä lusikastaan viimeisen piimän pois:
"Eikö tuota liene kattopihviä muuallakin kuin Ronstaassa."
Sen sanoo hän hiukan pilkallisesti. Ja lisää:
"On meidänkin kaupungissa. Ja muuallakin kuin kivimuureissa."
Tämän painaa Jopi päähänsä: että kaupungissa on muureissa kattopihvejä. Ei hän muista siellä tervahöyryssä sahalla sitä nähneensä, vaikka onkin kaikkea katsellut.
Mutta Juutas Käkriäinen tietää, ettei se kattopihviä olekaan, vaan pahvia se on. Kattopihviä ei ole missään! Muuten se Saara vain sillä tavalla sitä sotkee sanoissaan. Niin se on!
Kuitenkaan ei Käkriäinen vielä voi ruveta puheliaaksi, ei ihan vielä.
Olisipa nyt edes tarpeellisia välijuttuja, ikäänkuin sovittelijoita!
Sitten hän kumminkin ajattelee, että se heitä aina oikomaan, akkoja!Hän vain myhähtää sieraimiinsa.
Nyt istahtaa hän leveää hattuaan takaraivolleen työntäen pöydän ääreen.Ja viiltää itselleen leivänkannikasta paksun palasen.
Saara on innostunut kertomaan tervahöyrystä. Ruokapuolesta hän yhä kertoo, syöden viimein tuoretta siikaakin. Hän sanoo, sekä kerskuen että muuta perhettä pistelläkseen:
"Mutta voi sitä … miten siellä oli hyvä tehdä ruokaa! Läskistä ja voista. Ja röpöteistä sai oikein mukavaa ruokaa. Jaa muuröpöteistä saa, kun tekee, ja tillistä … sellaisesta tuuvinkia. Ja palsternakkareista … ja …."
Totuus on se, että Saara on nähnyt näitä kasveja paitsi Muttisella myöskin kaupungissa torilla ja Sahan hovilla. Ja hän tietää, että muurötit ja röpetit ovat keltaisia ja punaisia, joskaan ei, mikä niistä on kumpaakin, samoin kuin muistaa sanat tilli ja palsternakkari. Mutta ruokaa ei hän ole niistä laivassa valmistanut, ei tillistä tuuvinkia. Puhuipahan vain yhä komeillakseen ja nauttiakseen siitä, että osasi tehdä ja syödä sellaista ruokaa. Ja ainoastaan valhetellakseen: Saaraahan suorastaan vetää valhettelemaan, jopa pienimmissäkin ja aivan joutavissa asioissa, joiden vääntämisestä ei ole hyötyä eikä oikeinpäin puhumisesta vaaraa. Vetää aivan samalla tavoin kuin harakkaa kätköpaikoiltaan pilkistelemään tai oravaa puusta kurkistelemaan.
Perhe on vaiti, jörösti ja loukkaantuneena. Saara jatkaa iloisesti:
"Etenkin palsternakkarit ovat imakoita, ne ovat imakoita kuin sokeri!"
Nyt tekisi Juutas Käkriäisen jo mieli puhua. Häntä alkaa pistellä tuollainen pöyhkeily. Ja hänen sydänalaansa kaivaa myöskin ikäänkuin kateus: suututtaa, että Saara kehuu saaneensa ja syöneensä sellaista, jota hän ei itse osaksi tunnekaan, nimittäin noita palsternakkareita ja muita, mitä lienevät. Joskin hän on hyvin nähnyt ne juurikkaat, mörötit, ja mitä ne toiset olivatkaan, röpötit, Aapelilla, kaupungissa ja Sahan kartanossa, niin muista ei hänellä ole selvää. Jos nyt Saara ensinkin on niitä syönytkään! Tai tietää edes, mitä ne ovat. Mokomakin, joka ei vielä tiedä maailmassa mistään. Ei tiedä, että se on kattopahvia, sillä pihviä ei ole missään.
Ja sitäpaitsi rupeaa Käkriäisessä heräämään halu sanoa vastaan, kun toinen kiittelee omiaan. Käkriäisen pitäisi saada jo puhua.
Mutta mitenkä päästä puhumaan, kun hän on tässä koko ajan tekeytynyt niin vakavaksi? Rosinakin on yhä totinen, vaikka Juutas onkin nähnyt heti sisään tullessaan hänen silmiensä vilahduksesta, että hyvillään se eukko oli hänen nopeasta palaamisestaan. Nyt Rosina katselee puolittain jörönä eteensä, ja hellästi Luukkaaseen, jota hän imettää rinnoillaan. Rosina alkaa jo lopettaa syömistään, koska on lähdössä kaupunkiin. Pitäisi se Rosina saada leppymään.
Rosina täytyisi panna nauramaan muullekin kuin tuolle lapsukaiselle. Juutas tuntee olevansa hiukan syyllinen siihen aamulliseen. Eipä silti: jos ne hiiskuisivat siitä, niin hän … sulkisi heiltä suun.
Mutta nyt: jos saisi koko pesueenkin nauramaan, niin pääsisi sitten mielensä mukaan puhumaan.
Vallitsee melkein hiljaisuus. Kärpäset humisevat kuumenevassa tuvassa, pörähtelevät korvissa ja ruuissa. Ananias on noussut pöydästä, oikonut notkeaa selkäänsä ja käsivarsiaan ja kaivanut paperossit takkinsa taskusta, naulasta, josta hän pistää lakkinsakin päähänsä, lippalakin, toiselle korvalliselleen. Sitten hän sytyttää paperossin ja kuljeskelee edestakaisin, hattu kallellaan kuin mikäkin maantiensälli. Leja lipaisee kielensä päällä punaisia huuliaan ja röystäisee. Lapsetkin ovat saaneet vatsansa täyteen, oikein paksuiksi ja pyöreiksi lekkereiksi. Repekka kykkii jo ulkona seinänvieressä ja katselee seinän alta sisään viattomana kuin lapsi ainakin. Käkriäinen häntä on kehottanut menemään ulos, potattimaan vakoon, uunin eteen kykkimästä. Muut lapset vanuttavat tuvassa Hurjaa vatsasta ja takajaloista, iloisesti huudellen ja nauraen. Ja Juutas huomaa, että Rosina alkaa olla syönyt, niin se haisee yhteen Jopin kanssa, joka seisoo äitinsä takana raharasia kourassaan. Mutta Saara syö vielä.
Mummo antaa leivän kanssa syömiensä särkien pyrstöt ja ruodot kissalle, lapaluut koholla Hurjalle marmattavalle Moksille. Sitten juoksee Repekka taas ulkoa sisään, ja mummo rupeaa nyt tappamaan Repekan päätä.
Siitä pääntappamisesta on Käkriäinen leikillään huomaavinaan, että häntäkin syö jostain. Hän raapaisee reittään. Nipistää housunsauman kohdalta ja ravistaa lahkeesta. Ja raapii nyt itseään takaa, muihin merkitsevästi katsellen. Saara, joka istuu Käkriäistä vastapäätä, kysyykin:
"Kah … mitäs se isä kieppuu?"
"Mitäkö?" vastaa Juutas Käkriäinen nopeasti. Ja sitten on hän tuokion vaiti. Ja kallistaa vartaloaan, ja työntää kätensä taakseen, ja sanoo:
"Vornikka puri."
Hän on hetken taas vaiti. Ja lopulta sanoo hän, suu naurussa:
"Muutin tuon laihasta paikasta lihavampaan."
Saara ja Ananias purskahtavat nauruun. Rosinakin hymyilee, huomaten että Juutas tahtoo jälleen päästä suosioon. Hymyilee kuitenkin vielä hiukan salavihkaa, mutta sillä tavoin, että huomaa hänenkin valmiutensa sovintoon.
Nyt saattaa Juutas alkaa puhua vapaasti mielihalujaan. Hän nauraa leveämmin:
"Hehe, niin minä tein kerran … herra-Aapelillekin!"
Uudestaan hän on vaiti. Ja sitten jatkaa:
"Oli … vieraita siellä. Mutta minä … sisään! Mitäs, irvistelin vain ikeniäni, kun ei tarjonnut tuolia, irvistelin ja naksahdin istumaan!"
Saara nauraa, iloisemmin kuin Rosina. Ja Käkriäinen jatkaa:
"Niin naksahdin. Lakkikin oli päässä, unohtui. Eipä silti, etten minä uskaltaisi lakki päässäkin. Mutta kun sen huomasin, niin mitäs minä? Katselivat. Minä … kaivelemaan näin muka vornikkaa! Ja kun sanoin, että lihavampaan paikkaan sen panen, niin silloinkos Aapelille ilo, nauroi, että oli maha revetä… Mutta … se on sellainen luokka … että… Murotteja kun minä en syö! Enkä ropotteja… Mokomia nakkareita…!"
Sitä tahtoikin Käkriäinen sanoa, ensinnäkin sitä.
Hän kuuntelee vähän aikaa, vastustaisiko häntä kuka, ja särki työntyy pää edeltä hänen suuhunsa ja ruskaa tuokion kuuluvasti, sillä hän syö suolakalat enimmäkseen ruotineen ja kaikkineen. Sitten hän jatkaa uudestaan:
"Ja … mikäs urakka on mokomissa … viljellessä! Voi, mikäs urakka!Siinähän vasta … urakka… Kitkeä ja nyhtää ja sonnittaakin pitää.Olen tuon nähnyt… Paskia!"
"Onkos isä sitten röpöttejä maistanutkaan?" kysyy Saara hiukan pisteliäästi.
"Minäkö?" vastaa Juutas Käkriäinen. "Minäkö… Olisin noita saanut … tuolla Aapelinkin kyökissä, mutta minä en niitä suuhuni pistä…!"
Hän on taas hetken vaiti. Sitten puhuu hän yhä kovemmalla innolla ja äänellä:
"Enkä nakkareita enkä kakkareita… Eivät ne ole terveellisiäkään… Niitä syökööt Sahan hovin metsääjuoksevat siat! Eivät terveellisiä … hampaille … arvelen…"
"Kah, no sittenpäs on isäkin sika", naurahtaa Leja lauhkeasti.
"Mitäh?" kysyy Juutas Käkriäinen.
Leja sanoo hiljaisesti:
"Kun syö sieniäkin… Ei sanonut ensin syövänsä, kun ruvettiin syömään.Ja nyt … hyviähän nuo, hihi."
"No se nyt onkin toinen luokka!" vastaa hänelle Juutas, ja hänen perunaa kuoriva puukkonsa asettuu mahtavasti päälleen pystyyn pöytälautaa vastaan. "Se on toinen luokka, se… Että niitä syön. Ja olisinkin aina syönyt, mutta… Sillä sienet, ne nyt ovatkin metsän aiheista parhaita! Sienet, ja puolukat marjoista. Mutta jos minä nyt oikein selitän paikalleen, minkäslaisella kannalla minä … tulevaisuudessa … niin, minkäs liikutuksen tämä nyt tekee, että sienet: ne nyt ovat luonnostaan pehmeitä. Märkänevätkin pian. Katsoopa nyt tuota, niin maata lötköttävät jo kypsinä parin päivän päästä… Lötteröinä. Ja niin märkänevät mahassakin. Mutta nuo röpötit ja mörötit, heh, ne nyt ovat … kovia jurtikkaita. Ja jos sitä ajattelee, on niissä puuhaa keittäessä pehmeiksi. Kaikissa. Olen heitä nähnyt! Syökööt herrat heitä…! Ja retkuväet. Kun syövät sellaisiakin kuin kärpässieniä, ruttopunaisia. Olen minä nähnyt…"
"Niin tekevät", myöntää Leja. "Näin, kun Muttisen neiti viime kesänä otti niitä."
"Eivätpäs kuole niihin, hihii", äännähtää Rosina.
"Mitenkä kuole?" matkii Juutas Käkriäinen. "Kyllä minä tiedän. Ja selitän. Kun ne keittää … myrkkyaiheen pois, ei kuolisi kärpässienistäkään… Minkäs liikutuksen tämä tekee. Mutta mitä näitä keittelemään … nakkareita. Ja morotit, minä sanon, hahaa. Ja minä … minä olen nähnyt pirunkin…"
"Pi-rrun?" sorahuttaa Topi.
"Niin", vastaa Juutas.
Hän vaikenee ja odottaa, että muut tulevat uteliaammiksi. Sitten toistaa hän totisena ja köreästi:
"Pirun näin. Ryssä möi kaupungissa. Tai mitä lienevät olleet. Minä, hupsu, ostin pilkallani. Mutta kun maistoin, niin seinään mättäsin. Minä en syö pirujakaan. Kurkku, mikä lienee ollut. Mutta minä…"
"Juutas Käkriäinen ei syö piruja!" nauravat pienet lapset.
"Jos lieneekin ruotainen, piru", laskee Ananias leikkiä.
"Mutta sienet, näettekös, ne nyt ovat metsän aiheita", sanoo JuutasKäkriäinen.
"Juoksisit, Jopi, katsomassa, joko sillä Malakiaksella on se lotokka tyhjennetty", sanoo Rosina. "Ja sitten … lapset ja muut… Se on nyt mentävä aikuisten heinään! Niinkuin kekäle hännässä! Kuulettekos."
"Mutta morotteja en minä turpaani työnnä, ennen kuolen vaikka nälkään!" huudahtaa Juutas Käkriäinen. "Kah, nuo kärpäset, silmät syövät päästä… Sianruokaa… Ja Saara, se kattopihvi? Mitä se sellainen juttu… Ei sitä sellaista ole…"
Yhdestoista luku
Jopi juoksee rantaan. Saaran nappikengät, housunsuiden päälle vedetyt, kolisevat. Muttisen koppahatun hän on jo kauan sitten heittänyt pihalle ison kiven viereen. Nyt on Ananias painanut hänelle päähän oman lippahattunsa: sitä varten Ananias sen naulasta ottikin. Kaupunginmatkasta innoissaan juoksee Jopi yli pihan ja kiipeää nopeasti karjatarhan veräjästä. Kapsuttaa rannan kivikkoa, pienten leppien välitse. Toisessa kädessä on hänellä se peltinen namusrasia, jossa rahat kalisevat. Vielä estää vinossa nyyköttävä korsu Jopia näkemästä nuottakodalle. Mutta kun hän on pujahtanut korsun nurkan sivuitse, seisahtuu hän tutulle ja sileälle rantakivelle ja katselee sinne päin, missä vanhimman veljen pitäisi olla. Ja samassa hän huutaa: "Malakias!" Malakiasta ei näy.
Nyt huomaa Jopi, ettei Malakiasta näy. Ja huutaa uudelleen, vielä hiljaa: "Malakias."
Mutta vastausta ei kuulu.
Jopi ihmettelee ja katselee tarkemmin: siellä on se vene, jolla laivaan olisi soudettava. Se on niinkuin ennenkin, kokka rantaan vedettynä, mutta perä melkein veden alla, kuten se on ollut siinä jo pitkät ajat, isän upottamana turpoamaan, se kun näet vuotaa. Toinen vene on sivummalla, mutta se vuotaa vielä pahemmin: se ei turpoa vedessäkään, vaan uppoaa siihen itsestään, jos sillä soutaa lahden ylitse katiskoita katselemaan. Sillä ei voi lähteä laivalle, muuten joutuu uimaan.
Malakiasta ei näy nuottakodan varjoisen katonkaan alla. Jopi tähystelee, suojaten silmiään järven kiillolta.
Sitten huutaa Jopi entistä kovemmin, Putkinotkon kauimmaksi kantavalla kurkulla. Rannat kaikki kajahtelevat. Mutta kahdesti tällä tavalla huudettuaan ja vastausta saamatta Jopi kiljaisee lyhyesti ja kiukkuisesti:
"Malakko!"
Ei vastausta. Silloin sanoo Jopi itsekseen:
"Saakeli soi!"
Vielä juoksee hän kuitenkin nuottakodalle, ihan tuon parhaan veneen luokse. Ei se Malakias olekaan tyhjentänyt venettä. Vettä se on täynnä, laidoista sisään tirissyttä ja laskettua. Eikä veneessä tai sen vieressä näy vielä airoja eikä äyskäriäkään, joita pidetään piilossa, ylempänä louhisella rinteellä, kivenkolossa ja sammalien alla. Pidetään vieraiden vuoksi, jotka tulevat tänne isän kanssa juttelemaan, mutta vievätkin sitten airot ja äyskärit. Kun tarvitsevat niitä, sanoo äiti. Mutta isä uhkaa, että tarvitkootpas venettä, ja sanoo senkin tähden upottaneensa sen pohjaan.
Jopi höristää korviaan. Ja nyt hänen sydämensä hätkähtää. Hätkähtää niin, että hän pysähtyy toiselle jalalleen, kun kääntyy katsomaan mäelle airokätköön. Ja uusi huutokin jähmettyy hänelle kurkkuun. Hän kuulee jotakin. Paljon selvemmin se kuuluu kuin kesän aamuiset ja pienet laineet, jotka solahtelevat lämpöisesti rantakiviin. Hän on kuulevinaan tuolta niemen takaa laivan huudon. Joko se laiva tullee? Miksi nuo akanhapset tuolla lahden suussa keinuvat hänen mielestään niin kovasti veden pinnalla? Jokohan siellä laivan aallot liikkuvat? Silloin olisi laiva jo mennyt ohitse. Jopi vilkaisee terävähuippuisen saaren sivuitse, meneekö se laiva siellä, sillä laivan kaksiäänisen soiton hän tuntee.
Ja sitten juoksee Jopi niin, että hiki kihoaa otsaan, mäkeä ylös mökille. Ja huutaa jo alaveräjälle kavutessaan äidille, jonka hän näkee maitoaitan edustalla, huutaa, että laiva tulee. Ja ettei Malakko olekaan äyskäröinyt veneestä vettä. Ja että laiva huutaa.
Rosina ojennaiksen ja vastaa:
"Mitä? Malakias? Minnekäs se? Eikö se siellä ollut? Kuka se nyt soutaa sen lotokan sieltä laivalta takaisin? Hiiden tuuttiinko se? No, onpas sinulla into reissuun. Vastahan se järven takana huusi, se laiva … Runkkelin laiturissa."
Jopi rauhoittuu. Hän katselee äitinsä hommia. Rosinalla on jo parempi huivi päässä, se valkea. Ja edessä puna- ja siniruudullinen esiliina. Hän latoo Jopiin selkänsä kääntäen isoon tuohikonttiin puteleita. Näkyvätpä ne putelit, äidin ja Saaran eilisiltana rannalla pesemät, kadonneen tuolta aidan seipäistä. Vieressä on Kypenäisen Rosinalla täysi kannu maitoa ja pytty voita. Ja nyt hän aikoo pujahtaa aittaan Saaran perästä, joka on jo siellä, mutta vielä pysähtyy Rosina päivittelemään;
"Se Malakias! Ananiasko nyt pitikin ottaa? Ja viedä sinne järvelle. Kun olisi heinänteko … pitäisi olla jo niinkuin tehty. Se poikakin, junttura, olisi voinut soutaa lotokan kotiin, mutta metsään vilisti taas Topi. Mutta missäs se on Juutas? Juutas hoi. Juutas!"
Jo örähtää Juutas vastaan. Tuvassa hän örähtää, jotain epäselvää.
Rosina kivahtaa:
"Juutas! Tule sieltä!"
Käkriäisen ääni örähtää taas. Ei hän niin pian tuvasta pääse. Sillä hiukan köllöttämään hän on asettunut, suuruksen päälle, ainoastaan siksi hetkeksi, kunnes kaupunkiinlähtijät katoavat, miettiäkseen, miten hän nyt rupeaa töihin, ennenkuin voi lähteä Sahan hoville. Harmillista on ruveta töihin näin pyhävaatteissa. Harmissaan on hän pistänyt piipun lisäksi suupieleensä vielä mällinkin uunin reunalta. Piipusta oli tupakka näet melkein loppunut, kun hän rupesi loikomaan, eikä hän sitten tullut uudestaan piippua ladanneeksi. Mutta uunin reunalla, kärpässienien vieressä, on hänellä kokonainen pitkä rivi mällejä, siihen poskesta kaivettuja taikka kämmenen pohjassa ulkoa tuotuja, jos hän on siellä pistänyt tupakkaa poskeensa. Siinä ne mällit ovat usein hyvinkin monta päivää koskematta, säästettyinä jälleen uudestaan imettäviksi. Sillä auta armias, jos akat tahi muoskat hänen limaisiin tai kuiviksi kapertuneihin ja pölyisiin mälleihinsä tunkevat näppejään! Silloin hän mörisee. Silloin hän uhkaa repiä karvat kaikkien päästä. Mikäs näet muuten on edessä, jos sattuisi piipputupakka loppumaan hakkurista? Ja joskus maistuvat mällit vaihteeksi mukavilta.
Nyt nousee Käkriäinen rahilta, jolla hän on köllöttänyt kyljellään, hattu päässä ja toinen poski pullollaan mällistä, kun taas toisesta suupielestä, josta piippu roikkuu, valuu mällivettä hiljalleen leukaparralle. Kummastellen tallustelee hän tuvan portaille. Mutta ennenkuin Rosina ehtii selittää hänelle asiansa, täytyykin Juutaksen höristää korviaan toisaalle, sillä akkojen aitasta kuuluu nyt Saaran vimmattu noituminen:
"Helvetin hulikaanit! Lempparin hanarit! Retkut! Mitä te olette siihen kirjoittaneet, minun kirjeeseeni."
Ja sitten kuuluu Ananiaksen ja Lejan naurua. Mutta viimein törmäävät sekä Saara ja Ananias että Leja ulos aitan ovesta, kintereillään pieni ja musta Sanukka, joka ärjyy heille:
"Senkin h—rat! Repivät minun vihkoistani paperit ja kirjoittelevat ukoilleen."
Pikku Sanelma hyppii ja tavoittaa ongenvapaa, ja lyö sillä umpimähkään Ananiasta, Lejaa ja Saaraa. Lyö uudestaan, säkenöivin silmin. Sotkuinen tukka huiskaa pään ympärillä.
"Mikä se on … se sellainen mökä!" mörähtää Juutas Käkriäinen tuvan portailta.
"Tuhrasivat minun kirjeeni", sanoo Saara. "Mitä sillä nyt tekee? Senkin pahanhengen hanarit!
"Jo nyt taas… Sellainen mölinä, ettei tässä tiedä…" mörisee Juutas Käkriäinen. "Ka, ka, Sanelma … hyppii toisten silmille kynnet koukussa. Odotapas, kun minä tulen … ja revin joka karvan sinulta päästä."
Käkriäinen näyttääkin siltä kuin aikoisi hän tulla. Hän on punastunut, ja silmäkoloissa välkehtii. Hän sanoo:
"Minä pieksän paistikkaaksi tuon Sanikan."
"Miten ne ovat sen Saarukan kirjeen tahranneet?" kysyy Rosina.
Ananias nauraa, väistäen Sanelman hyppimisiä, ja sanoo:
"Ei muuta kuin pantiin morsiamen kirjeeseen terveisiä. Kun kirjoitti asuvansa kammarissa… Niin pantiin terveisiä kammarikarhulta."
"Helvetin retkut!" ärjyy Saara ja repii kirjeensä.
"Hihii", nauraa Rosina. "Kammarikarhulta… Eikös… Mutta nyt se pitää loppua tämä sota ja rähäkkä! Niin että päästään lähtemään. Juutas hoi… Jo nyt on taas ihme…! Oletteko hiljaa siinä!" huutaa hän väliin lapsilleen. "Messuavat siinä kuin rovastit. Juutas, sinun se nyt on soudettava meidät laivalle… Malakias minne lienee mennyt…"
"Häh? Eikö se ollutkaan sitä venettä tyhjentämässä?" kysyy Juutas. "Tämän talon elämästä ei tule mitään. Malakias? Missä se on? Minä sen… Metsäänkö juossut?"
Juutas on nyt hyvin punainen, hän katselee portaiden vierestä jotain käteensä, ja tapaakin lasten siihen kuljettaman patukan. Se korttelin pituinen patukka kädessä alkaa hän ontua kiireesti rantaveräjää kohti, ja urisee:
"Metsään… Sillä miehellä nyt ei tee mitään… Kuin pistää turkin hihaan ja…"
"Tehdä uudestaanko muka?" huudahtaa Rosina, joka hätääntyy ja suuttuu, kun näkee Juutaksen aikovan varmaankin Malakiasta kurittamaan. "Vai turkin hihaan! Voi voi, ihan sydäntä repii, turkin hihaan kuin kilkittävä kissa. Sinä häntä lyömään. Ja turkin hihaan! Niinkö … lienet hänet tehnytkin. Sinä… Itse, varo sinä! Ala joutua sensijaan rannalle, lappamaan lotokasta vettä. Ja sinä, Jopi, ota tuo nyytti. Ja Saara … heitä hiidenkiukaalle ne kirjeet! Minnekä Saara menee, mitä, Sanukka? Lotjaanko taas pyrkii, häh?… Menköön! Mutta kun morsian kerran on jo punaisissa, niin … ota edes tuo kontti, Saara… Sinä … Ananias, pane täällä tuo heinänteko sujahtamaan. Ja, Leja, huutele Malakko ja Topi työhön. Se on tehtävä työtä niinkuin tuli haaroissa, ja sitten välillä työnnä putelia lapsen suuhun. Ja pane mummo sitä tuudittamaan… Juutas…"
Juutas aikoi taas suuttua, kun se Malakias sillä tavoin… Ei siitä ole töihin… Eikä tässä ole mitään järjestystä. Suuttua oli hän Rosinaankin, sillä vastaansa pousaamista hän ei kärsi. Varsinkaan akkojen pousaamista.
Mutta sitten viilsi vähän Juutaksen sydämeen se Rosinan sana, että hän, Juutas, oli Malakiaksen tehnyt: tuollaisen raukan. Ja rakastaapa hän kuitenkin pohjaltaan lapsiaan.
Mutta enemmän lauhdutti häntä tällä hetkellä kuitenkin se mielessä heräävä ajatus, että nyt hän joutuu viemään matkalaisia laivalle ja pääsee menemästä tekemään heinää. Siinä työssä olisi ollut melkeinpä vaikeinta se, että hänen olisi täytynyt repiä nämä pyhävaatteet päältään, ja sitten taas turata ne ylleen lähteäkseen Sahalle ja myllylle. Eihän sinne konttoristin puheille tavallisissa rytkissä nyt, kun hänellä ei ole rahaa.
Laivalta palattuaan ja ennen myllylle menoa ei hän ennättäisi enää heinäniitylle.
Ja mitäpä sellaisesta työstä, jos hän vielä vähän sinne ennättäisikin? Hän ajattelisi kuitenkin koko ajan myöskin myllyllä käyntiä ja konttoristille puhumista, ja mikä se niin monia asioita jaksaisi ajatella yhtaikaa?
Ja aivan leppyneeksi ja iloiseksikin tulee Juutas Käkriäinen viimein, kun huomaa Saaran sieppaaman kontin kilahduksista, että siinä kontissa on puteleita: eukko oli siis jo ryhtynyt tähän myytävienkin hommaan, johon Juutas itse oli kyllä jo kauan tuntenut tarpeelliseksi sekä myös haluavansakin ruveta. Mutta hän ei ollut tullut siihen ruvenneeksi … vielä. Juuri tänäkin aamuna oli hän ajatellut sitä. Mutta sen ajatuksen oli vienyt sitten toinen, aikomus lähteä myllylle.
Varsin tyytyväisenä hän täyttää nyt piippunsa. Ja kertoo sitten siinä Rosinalle vastalahjaksi, että hänpä lähteekin kävelemään ja koettaa saada myllyltä jauhoja perheelleen. Siitä ei hän ole ennen hiiskunut Rosinalle eikä muillekaan mitään, ja isännän omia hommiahan se onkin, se leivän hankkiminen. Eikä Rosinakaan ole häneltä vielä kysellyt, kuinka nyt jauhoja saadaan, kun kukkaro rupeaa tyhjenemään, vaikka hän onkin jo ollut siitä huolissaan. Ei ole kysellyt, koska Juutas on ollut sellaisella jöröllä päällä, että olisi siitä vain lisää jöristynyt eikä siis semminkään ruvennut hommaamaan jauhoja.
Nyt on Rosina tästä miehensä antamasta tiedosta iloissaan. Sillä joskin Juutaksen lähtö myllylle hukkaa tältä päivältä yhden miehen heinätyön, niin jauhojahan kohta tarvitaan…
"Mitenkäs tuo Saara retuuttaa konttia! Vetelee sitä nuorasta melkein maata myöten!" huudahtaa Rosina.
No, Juutas Käkriäinen ottaa sen kontin kantaakseen, kun hän tässä on ensin vetänyt viimeiset savut. Sitten sovittaa hän kontin oikealla tavalla selkäänsä. Ja sen jälkeen lähtee jono rannalle. Ensimmäisenä rientää Rosina, maitokannu ja voipytty käsissä, rientää alamäkeä niin että valkean huivin takanurkka keikahtelee. Jopi juoksee kiireesti hänen kintereillään. Ja sitten kekkaisee suuttunut Saara, ja hänen perästään koettaa Juutas Käkriäinen joutua. Mutta hänen takanaan juoksee Hurja, ja vielä pieni ja musta Sanelmakin, joka ei välitä siitä, että Rosina räyskyttää hänelle ja käskee häntä menemään takaisin, koska näet Repekka mäellä kiljuu ja itkee. Mutta Leja houkuttelee tuvan portailla takaisin Repekkaa. Ja samoin tekee pieni ja vaaleaverinen Esterkin.
Nyt tulee myöskin Ananias saattamaan lähtijöitä rantaan.
Kivisellä ja louhisella rannalla, ennenkuin Juutaksen olisi ryhdyttävä ajamaan vettä veneestä äyskärillä, jonka Jopi on jo tuonut rinteeltä piilosta samoin kuin airotkin, täytyy Juutaksen vielä kumminkin täyttää piippunsa, saadakseen sen suupieleensä äyskäröimistyöhön. Mutta silloin onkin Rosina jo ennättänyt kietaista hameet vyötäröilleen ja alkaa lappaa vettä. Äyskäri käy yhtenä kiekkona. Nyt ei Juutaksella ole muuta hommaa kuin katsella päältä ja kehua hiukkasen Rosinan ripeyttä. Ja ihmetellä, minne se Malakias oikein on joutunut … sillä eihän tässä tule taas mitään töistä, kun lähtee, poika-parka, sillä tavalla … minne lähtenee.
Niin, missä on Malakias, Käkriäisen esikoinen?
Ja Topikin on kadonnut.
Missä on Ananiaksen selkäsaunaa paennut Topi?
Jopi huuteli Malakiasta äsken rannalla. Ja samoin huuteli häntäTopikin, mutta hiljaa eikä toitottamalla ja viimein kiljumalla niinkuinJopi. Ei, hiljaa oli Topi ystäväänsä huudellut. Ja katajapehkossapiilossa oli hän sitten häntä odottanut.
Mutta viimein, kun Malakiasta ei tullut, päätti Topi lähteä pois rannalta, sillä saattoihan Ananias ehkä tulla sinne, kaupunkiin soudettavien mukana. Kukapas ne nyt muu laivalle soutaisi kuin Ananias, koska Malakias katosi? Ananias taikka isä, joka Topin arvelun mukaan tuskin lienee mennytkään lääniin, olihan näet Juutas Käkriäisen kapsäkkikin tyhjänä. Mutta jos Juutas Käkriäinen olisi saanut kuulla Topin karkaamisesta ja sanoista ja sattuisi olemaan äkäisellä päällä, niin ei sen kynsissä olisi paljon pyristelemistä. Isä on pieksäessään isä. Ja Juutas Käkriäinen olisi saattanut tavata Topin kartanolla taikka nuottakodan luona.
Nälkäkin kurni Topin vatsassa, kesken ruokailua karanneen.
Siksi lähti Topi hiljaa piilopaikastaan, lähti loitolta metsää kierrellen laaksoon lammen puolelle, ensin kallioita ja sitten jylhää koivikkoa, missä lehmien polku painuu notkelmaan. Sieltä pujahti hän aidan repeämästä lammen niitylle. Lammen viimeisessä perukassa tiesi hän olevan ongen ja matoastiankin, joku päivä sitten sinne unohtamansa. Pajukon vapisevaan suojaan katosi Topi, katseli matopurkkia, kalalaatikkoa, jossa aikoinaan oli ollut Muttisen iljettäviä, haisevia syömäkaloja, märätyksiä. Ja sitten otti hän onkensa ja puikki ylös lammen takana olevalle mäelle. Sieltä hän pääsi oikopolulle, joka vie Muttisen huvilaan. Huvilalla Topi tietää suuria marjapensaita, joissa kasvaa punaisia viinamarjoja ja tikkereitä. Sinne hän kellahti pensaiden alle ja söi ensimmäiseen hätään vatsansa täyteen marjoja.
Sitten meni Topi alas rannalle, kahden kyömyisen kallion väliin, ja alkoi onkia. Kaiveli matoja pöntöstään ja pehmitteli niitä syljellään, kun ne olivat kuivuneet melkein koviksi tikuiksi. Lämpiävälle kalliolle hän istahti ja onki syvästä vedestä.
Täältäpähän eivät ainakaan pieksäjät häntä löydä. Kaukaa vain kuuluu häliseviä ääniä, heikosti, Putkinotkon mökiltä.
Ja Topi ajattelee, että sitten, kun hän saattaa arvata Rosina Kypenäisen lähteneen kaupunkiin ja Ananiaksen ja muiden kotimiesten menneen lammen niitylle, silloin hiipusteleekin hän täältä metsäteitä takaisin kartanolle ja syö siellä oikein emämurkinan: paistaapa ahvenia, jos saa, ja ottaa ruokakonttorista leipää ja akkain aitasta voitakin, kun ainoastaan mummo on kotona. Ja saatava niitä ahvenia on! Hän juuttuu tähän rannalle, kunnes saa. Nakottaa siinä vaikka kaiken päivää: on hän ennenkin onkinut syömättä koko päivän, eikä nälästä ole ollut himpunkaan hätää.
Ja ilman ruokaa hän ei rupea heinää tekemään, perkaamaan.
Mutta Malakias, jonka turviin Topi vielä äsken kaipasi? Malakias, tuo toinen heinäntekoon lähtijä?
Hän istuu loitolla Putkinotkon mökin rannasta ja vettä lappamasta.
Kiireelliselle asialle oli Rosina hänet lähettänyt. Malakias asteli pihamäkeä alas rauhallisesti ja verkalleen. Joskus hän seisahtui hiukkasen, humaliston luona veräjällä, ja saunan nurkalla. Sillä Malakias ei juokse melkein koskaan. Hänen suunsa ja vasen silmänsä katselivat valkeihin poutapilviin. Ja oikea silmä katseli humaliston juurelle. Siinä hän mietti yhä, pitäisikö hänen, perhana, olla noiden käärmeitten tähden vielä päivällistäkin syömättä? Niin sanoo Leukko ja tahtoo. Toisi äiti niille sellaiset syömiset, että saisi mies syödä samalla kun käärmeetkin syövät. Kummatkin omissa eväissään.
Ja sitten mietti Malakias, seuraavan kerran korsun luona, seisahtuessaan ihmettelemään, että korsun tuohilla paikattu katto alkaa vuotaa … on viime talven vuotanut, vai kolmeko talvea, sitä ei Malakias tiedä … mietti, että mitä se Saarukkakin sinne kaupunkiin? Piruako se siellä tekee? Jos hän, Malakias, olisi menossa kaupunkiin, niin hän ei ottaisi mukaansa Saarukkaa eikä muitakaan naisia. Sillä akkaväkeä ei Malakias suvaitse, paitsi äitiä, joka on muuta. Malakias on näet kolmannellakymmenellä, ja hänen äänensä korisee kuin hyvänkin karjun. Ja on noita jo haiveniakin ylähuulessa, pitkänlaisia haivenia. Eikä niitä tarvitse kasvatella kanan sonnalla, sen pyrstöttömän ja tiplikkaisen kanan, niinkuin Ananias kehoittelee Malakiasta. Pankoonpas Ananias itse kanan sontaa ikeniinsä … ja voita päälle. Itsellään hänellä on pienemmät karvat huulessa kuin Malakiaksella, joka siellä korsun luona nykii niitä viiksiään, seisoen paljain jaloin lämpimällä kalliolla rantarakennusten takana. Se kallio … vaikka toisi leivän siihen paistumaan, tai voit ja rasvat tirahtelemaan siihen: kyllä kypsyisivät…
Mutta akkaväellä itseään pilkattavan ei Malakias suvaitse, koska hän on jo mies. Kyntämäänkin on oppinut. Kun oppisi vielä erottamaan kellonajat! Mutta läkkipeltinen kello tuvan nurkassa on seisonut monta vuotta, eikä Putkinotkon miesväellä ole kelloa muilla kuin Ananiaksella. Isällä oli useampiakin taskukelloja, mutta eivät ne hänen kourissaan paljoa kestäneet. Kuitenkin tietää Malakias päivien kulut muustakin kuin kellosta. Sahan huudosta, Kenkkuinniemen kannakselta kuuluvasta, osaa hän arvata, milloin on ruvettava syömään ja milloin herettävä työstä. Ja laivojen huudoista hän myöskin tietää ajan. Nytkin hän siellä rannalla arvasi laivan äänestä, että kello on siinä kahdeksan paikkeilla. Ei hän niinkään pystymätön ole. Siksi häntä pistättääkin, jos hänelle aina niistä akoista ja tytöistä, ne heillä joskus käyneet vieraat. Ja äitikin ensin … niin että Malakiakselle tuli oikein paha mieli. Morsiamista kuullessaan Malakias punastuu vihasta. Vaaleasti hän punottaa, ja lopulta hän ihan valkenee. Ja koska hän ei ennätä vastata mitään muiden pieksäessä nopeasti turpaansa, niin sanoo hän vieraiden lähdön jälkeen, sillä oma väki ei uskallakaan enää hänelle usein hiiskua tytöistä:
"Kun olisi ollut kirves … olisin heille näyttänyt morsianta!"
Sitten oli siellä rannassa tyhjennettävä se vene. Malakias katseli sitä, nuottakodan viereen pysähtyneenä. Äyskäröimällä se vene olisi ollut lapettava kuivaksi. Mutta sitten ajatteli hän, että veneestä menisi enemmän, jos kaataisi sen. Kymmenen miestä nostaisi varmaankin koko lotokan veden alta ja kääntäisi nurin, ja tyhjä siitä tulisi! Ja jos olisi oikein vahva mies, niin kaataisi yksinään yhdellä rasahduksella. Ja isä sen kyllä kaataisi! Rynkyttämällä ei vesi kaatuisi niin joutuisasti. Malakias koetti rynkyttää sitä, istuen veneen kokalla. Mutta se häntä rynkyttämään: se on jo vanha vene, raot irvistelevät reunoissa ikeniään, ja reunapuut ruskavat. Ihmekös, jos on huono, kun ei ole sitä tervattu. Mutta jos pikeä keittäisi, niinkuin sahalla keitettiin tervahöyryn rakoihin ja kaataisi sitä tämän lotokan reikiin, niin varmaan se ei vuotaisi, vaikka pitäisi aina maalla päivänpaisteessa. Mutta nyt jos sitä rynkyttää, niin se katkeaa poikki, ja tulee vahinko. Pitää mennä ottamaan metsästä äyskäri.
Malakias on kavunnut rinteelle ja juuri painautunut viileään louhenkoloon ja kaivaa sammalien alta äyskäriä ja airoja. Silloin ihan hänen vieressään humahtaa ja hurahtaa. Metsäkanako se oli? Vai itse metsänkukko? Malakias on harras metsänasukkaiden ajattelija. Jos hänellä olisi pyssy, kyllä hän olisi niitä saanut jo ammoin. Ananiaksella on uusi ja kiiltävä, Mauno-enolta ostettu; mutta ei se sitä lainaa Malakiakselle. Sanoo, ettei hän osaa ampua, silmiensä tähden. Mutta kummakos olisi ampua, jos makaisi hiljaa piilossa… Ja jos metso kävelisi kohti … antaisi tulla melkein kiinni pyssyntorveen … niin silloin jo pamauttaisi, niin kyllä olisi isokin metso tuhannen nuuskana.
Tällaista ei Malakiaksella kuitenkaan ollut aikaa ajatella siellä nuottakodan luona. Ei edes mutista usein metsässä hyräilemäänsä ja isän äiti-vainajalta kuulemaansa sanaa: "Pyy pyrähti, maa järähti, Jeesuksen sydän särähti." Lintu kohahti aivan hänen vierestään. Se pyrki siivilleen, ei heti päässytkään. Ja Malakias rupesi juoksemaan linnun perästä. Sellaisten perästä hän toki juoksee. Hän näki edessään jotain ruskeaa ja ikäänkuin valkoisen täplikästä. Hän ajoi takaa, ylös rinnettä, pitkillä loikkauksilla. Hän kaatui kasvoilleen, ja kirosi hiljaa. Mutta lintukaan ei ollut päässyt siivilleen, se juoksi yhä ja piipatti. Malakias urahti, ja läksi taas ajamaan takaa rantavuorelta lammelle päin, tiheään viidakkoon. Jospa hän saisi sen kiinni! Miksi ei hänkin voisi kerran viedä kotiin lintukeittoa? Ananiaskin yhtenä kesänä otti kiinni ukkometson. Ananiaksella ei ollut silloin vielä pyssyä, vaan hän kulki panemassa satimia linnuille, Hurjan kanssa. Hurja oli rynnännyt tällä tavoin sakeaan metsään, Ananias perästä, ja rotkossa Hurja jo nujersi niskaa metsolta, jolta oli toinen jalka katkennut rihmasissa, niin ettei se päässyt juoksemaan, eikä se viteikössä saanut siipiään auki. Ananias kiersi metsolta koiran kanssa niskat nurin. Ja kantoi linnun kotiin: se oli niin iso, että kiverä nokka viisti maata, kun Ananias piti sitä sorkista olallaan…
Malakias juoksee piipatuksen perästä, kunnes taas kompastuu ja lyö otsansa kiveen. Nyt hän raivostuu. Se pässikin tärskäytti tänään! Hän ottaa pitkän oksan ja aikoo lyödä lintua … joka onkin kadonnut. Ei näy missään. Taikka se on muuttunut mustaksi: tuossa se on jälleen, ihan edestä kohosi, jylähti kuin ukkonen. Tämä on varmaan metso. Ensin näytti niin ruskealta ja pieneltä.
Sitä voi olla vaikka mitä tässä maailmassa ja metsässä… Leja oli nähnyt Jopin kanssa täällä käärmeen, jolla oli kaksi jalkaa ja korvat kuin kissalla. Se oli harpannut aidan ylitse…
Varovasti ja hiljainen kammo mielessä menee Malakias sinne päin, minne se musta lintu lensi. Hän menee sangen kauas, tirkistellen ja kuulostellen koivujen sihinää.
Kas, tuolla se nyt on, ison petäjän oksalla, vanhuuttaan tummarunkoisen. Malakias tirkistelee salaa sitä etäältä, siristää silmäänsä, että näkisi tarkemmin. Koivussahan se istuukin. Onkohan se lintu, vai onko se tuulenpesä? Tuulenpesässäköhän tuulet syntyvät? Mutta eihän tuulilla ole poikia… Ei, kaula siinä kenottaa. Malakias hiipii lähemmäksi, ei se häntä huomaa. Sellainen iso metso. Ollapa nyt pyssy, ja amitsuonia! Malakias pääsee aivan puun alle, ja lintu katselee häntä päätään kallistellen. Hän näkee sen silmien yläpuolella ne kaksi loistavaa ja punaista viirua … niinkuin ainakin metsolla. Mitähän ne viirut ovat? Ei ole tullut kysytyksi Ananiakselta eikä isältä. Ananias ne tietäisi. Ja isä tietää kummempiakin! Eikö se isä osaisi pyytää lintuja ilman pyssyjä ja satimia, jos tahtoisi…
Malakias arvelee, että ne viirut ovat linnun korvia. Hän asettuu kivelle koivun juurelle istumaan, ja ihailee metsoa. Tuuli humisee hiljaa, koivun ritvat suhisevat. On lämmintä. Ja juokseminen raukaisee kovasti Malakiasta.
Siinä alkaa hän vähitellen hyräilläkin. Hyräilee ensin tuskin kuuluvasti. Hän hyräilee:
"Korvat sill' on kahden puolen, — mitähän nuokin o'…"
Mutta sitten ääni paisuu, metsän mahtavan, joskin hiljaisen huminan mukana. Metso ei ole hänestä millänsäkään.
Sitten jyrisyttää Malakias linnulle, joka katselee häntä silmästä silmään, vuoroin toista ja toista punaistaan häneen päin käännellen, jyrisyttää syvällä ja yksitoikkoisella rintaäänellä, harvakseen ja yhtä mittaa laulunsa hiukan muuttuneita sanoja: "Karvat sill' on kahden puolen, — mikähän tuokin o'…"
Kahdestoista luku
Saara istuu veneen perässä, jalat levällään, niin etteivät vaatekengät kastuisi. Sinipilkkuinen huivi on sidottuna pyöreän pään ympärille, hieman hunnun tapaan, mutta ei yhdellä solmulla niinkuin mummolla, vaan kahdella: sillä tavalla käyttävät naiset huivia siellä Ronstaassa ja Pietarissa, ja samoin täälläkin kaupungissa venakot, kesällä kylpylaitoksella. Hunnun alta niskasta näkyy pieni ja kääntelehtivä palmikko kuin tumma saparo.
Jopi istuu hänen edessään laudalla, jonka hän on sovittanut siihen itselleen istuinpenkiksi, kadonneen tuhdon kohdalle. Mutta vastapäätä Juutas Käkriäistä, joka alkaa nyt soutaa, on Rosina Käkriäinen asettunut maitoineen ja voipyttyineen. Sillä Rosina aikoo vielä kerran puhua sovinnossa Juutakselle siitä asiasta … ennenkuin ryhtyy omiin temppuihinsa. Varsinkin, kun Juutas nyt taas on sattunut iloiselle päälle. Eukko kumartuu miehensä puoleen ja kääntelee nopeasti päätänsä aivan kuin ryhtyäkseen häntä neuvomaan, innostamaan, yllyttämään ja rohkaisemaan.
Kokassa Käkriäisen takana on paitsi suurta tuohikonttia valkea Hurja, joka kapusi rannalla veneeseen, totutulle paikalleen, ja jäi nytkin siihen, sillä Juutas, hellä omille eläimilleen paitsi milloin niihin suuttuu, halusi sen mukaansa matkatoveriksi ja käski Ananiasta antamaan koiran tulla hänen kanssaan. Siinä nyt seisoo Hurja etujalat kontilla ja terävä, mustakärkinen kuono ulappaa kohti, jonka välkyntää se vakavasti tirkistelee tihruisilla silmillään.
Vielä pysähdyttää Juutas Käkriäinen soutunsa ja lykkää hattuaan vähän toiselle korvalliselleen, niin että pitkä tukku kellertäviä ja paikoin punertavia hiuksia nousee toiselta korvalliselta pystyyn. Ja hän näyttää aikovan sanoa jotain, ja huudahtaakin taakseen rannalle, jossa Ananias seisoo yhä pikku Sanelman kanssa tarkastellen toista, vanhempaa, venettä:
"Kuulepas, Ananias … minä nostelenkin verkot takaisin tullessani…Niin et niitä tarvitse… Menette siitä jo heinää kumpsimaan…!"
Sillä tavoin pääsee Käkriäinen siitä heinänteosta melkeinpä tarkkaan koko aamupäiväksi. Ja iltapuolen alkuhan se kuluu siellä myllyllä.
Mutta nyt alkaa Rosina taas jouduttaa Juutasta soutamaan, äänellä, jossa tuntuu laivasta myöhästymisen pelko, mutta kuitenkin varovasti ja kautta rantain siihen myöhästymiseen vihjaillen, niin ettei Juutas vain närkästyisi. Ja ehkä lakkaisi, jos syntyisi kiista, kokonaan soutamasta.
Ja Juutas alkaa soutaa. Alkaa tosissaan.
Kun hän kerran alkaa, on se soutua. Kädet, nuo seitsemättä tuumaa leveät kämmenet, ovat airoissa niinkuin yhtä puuta niiden kanssa ja niihin kasvaneet. Ne eivät pyörähtele eivätkä kääntelehdi. Kädenselissä, jotka ovat mustanpuhuvat ja pinnaltaan karkeat, ei näy jänteiden nousua eikä laskua: niin ne jänteet ovat paksun nahkan kätkössä. Eivätkä sormet soutaessa avaudu, eivät sulkeudu. Kädet vetävät valtavan selän painolla. Se selkä ei koukistu, ei notku. Mutta veneen laidat rytkähtävät jokaisella vetäisyllä. Ainoastaan Käkriäisen leuat pingottuvat, vankat leukaluut, joiden toiseen pieleen on pistetty ja lujasti purtu piipun luinen imuke, purtu ruosteisina pilkistelevien hampaiden väliin. Ja imukkeen ympäriltä valuu suusta hiukan vettä leukaparralle.
Käkriäisen otsa rupeaa kuitenkin punottamaan, ja joku hikipisarakin kiiltelee siinä, sillä aamu on lämmin, eikä Juutas tässä nyt ole viitsinyt repiä päältään takkia taikka hellittää remeliään, mokoman lyhyen soutumatkan vuoksi, kolmisen kilometrin. Takki on hänellä päällä, ja remeli pysyy niin tiukalle kurottuna, että housujen napit pullistuvat auki. Lisääntyvä helle ja hikoilu kiihdyttävät häntä sen verran, että hän rupeaa soutamaan yhä lujemmin, melkein kiskaisemalla. Nyt vene nytkähtää niin, että Jopi, Saara ja Rosina nyökähtävät edestakaisin aina kun Käkriäinen vetäisee. Ja Hurjan etukäpälien kynnet ropisevat silloin tuohikontilla. Se on Juutaksesta hauskaa, se toisten nytkyttäminen. Hän vetää yhä kovemmin. Veneen kokka kohisee mahtavasti, ja liplattava vesi pakenee pitkin laitoja taakse. Käkriäinen nauraa pienin ja kirkkaina kiiltelevin silmin. Hän on hyvällä tuulella tästä joutilaasta retkestä ja päivänpaisteesta. Ja pitkän makailun jälkeen tuntuu hartiavoimalla soutaminen hartioistakin oikein mukavalta.
Tuonne väistyy mökki mäenrinteineen lahden perukkaan. Iso koivukin kohoaa yhä korkeammaksi, kuta kauemmaksi joudutaan. Vesi on valkeaa, ja tuntuu ikäänkuin kevyeltä soutaa. Aurinko alkaa kuumottaa Juutaksen niskaa, hautoa virkistävästi hänen takaraivonsa suurta kiukkunystyrää. Saara huomauttaa, että päivän läätäminen päivetyttää. Ja hän peittelee nenäliinalla rintaansa, joka näkyy paljaana punaisen puseron aukosta. Rosina ei hänen marisemistaan kuuntele, Rosinalla on muuta ajattelua.
Auringon kuva häikäisee vedestä. Järvessä kuultaa monenmuotoisia pilviä. Ne pilvet haihtuvat taivaalta.
Käännytään oikealle, Ananiaksen katiskain ohitse ja lähemmäksi rantaa, jossa haavikko rapisee raukeasti.
Nyt tulee koivikkoa. Soleita koivuja harvassa. Niiden alla kasvaa hyvä nurmi. Ja koivikossa on lampaita, Juutas Käkriäisen pikkoja. Ne määkivät soutajille, ja iso pässi kapaisee korkealle rantakalliollekin ja päkättää siinä kaula pitkänä.
Tuossa mennään yli verkon, Ananiaksen kaarnaisten kuppien, jotka kauempana painuvat syvyyteen. Käkriäinen keskeyttää hiukan soutuaan ja vilkaisee niitä verkonkohoja. Ja luuleepa hän huomaavansa, että lähimmät niistä liikahtelevat, ne, joita näkee, vähän veden altakin, punaisina paistavaiset. Siellä on varmaan hauki tahi kuha: niistä saa hyvän murkinakeiton…
Sitten aukeaa suuri selkä. Rannat laskeutuvat paikoittain pystysuorina veteen.
"Mikä se tuo on, isä, tuo valkea?" kysyy Jopi.
"Mikä?" vastaa Käkriäinen ja kääntyy katsomaan selkänsä taakse, seisauttaen soudun. "Niin tuo … vedessä … mikä lienee."
Hän katselee hetken. Sitten hän huudahtaa:
"Mikäs … kuin lokki, pirulainen. Raatona. Koukun lienee nielaissut."
"Hyi, mitenkä se haisee!" huudahtaa Saara, kun soudetaan lokin vieritse. Ja Saara yökötteleiksen.
"Koukun se on nielaissut", toistaa Käkriäinen. "Koukun, jossa on ollut kala täkynä … salakka tai… Kyllä minä… Sellaisen kalatäkyisen koukun … maha on haljennut lokilta…"
Ja Käkriäinen aikoo ruveta selittämään laajemmin, miten se lokki iskee veteen ja tappelee kalojen kanssa, sen on hän nähnyt juuri tuon luodon lähistöllä, joka on Putkinotkon mökin lahden suussa. Ja nähnyt, miten kala vie lokin pohjaankin, … jossa se voi elää kauan, se kun on vesilintukin.
Käkriäinen aikoo jutella edelleen ja panna piippuunsa. Mutta silloin huudahtaa Rosina:
"Tuollapas laiva jo öhöttää … etäältä."
Ja Juutas alkaa jälleen soutaa.
Rosina kumartuu taas Juutaksen puoleen ja avaa jo kerkeitä huuliaan ruvetakseen puhumaan siitä asiasta. Silloin näyttää Juutas päässeenkin kiinni johonkin äsken sanomatta jääneeseen, ja hän nauraa ja huudahtaa:
"Ja vai haisee… Saarasta, hehe! Kun haisisi niinkuin hevosen raato … se se vasta haisisi."
"Mikäs sen hevosenraadon veteen?" kysäisee Saara.
"Mikäkö? Olipa mikä tahansa… Jos siihen rutkauttaisi. Mutta olisitpa ollut, Saara, yhdessä talossa läänissä… Siellä kun oli kuollut ruuna viety pellolle. Se kun haisi. Niin sitä haisua kun olisit ottanut, hajuvesiä. Se olisi ollut sinulle…"
Käkriäinen on hetken vaiti. Sitten hän huudahtaa:
"Minä … kun en heistä paljoa, hajuista! Enkä heitä kärsi! En pane rinnoilleni … haisuja."
Rosina sanoo:
"Kuulehan, läänistä puheen tullen… Johtui mieleeni… Sitä sinun sittenkin pitäisi…"
"Mitä?" kysyy Käkriäinen, ja hänen aironsa seisahtuvat.
"Sitä, sitä… Soudahan", koettaa Rosina nyt hiljaa selittää, kallistuen enemmän mieheensä päin ja iskien hänelle silmää: "Tuo poika tuolla… Mutta sitä, mistä on juteltu monesti. Se mätkisi hyvästi! Mikäs pakko on toisten antaa hommata yksin. Siepata sellaiset voitot, kun sinä saat pelkästään sen myyjän osan. Ja hätäkös olisi täällä, meillä: ei minkään valtakunnan silmälläpitäjiä … talvella. Ja kesällä … osaa tuon aina piiloon tunkea. Ja Mauno ehkä ne astiat, rännit ja römpötit…"
"Ahaa, sitäkös sinä vikuustat", vastaa Juutas Käkriäinen. "Sitä … taas. Pitäisihän sitä … kyllä. Eikä niistä römpöteistä … osaan ne minäkin tehdä! Siinä nyt ei mitään. Minä… Kaikkea."
"Niin justiinsa, osaat."
"Ei niihin kuin pata, ja hattu ja torvet… Juottaminen, konstikos se nyt. Ja tynnöri. Taikka mikä muu punkka tahansa. On noita nähty… Mutta…"
"Mitä muttia vielä?"
"Mutta … älä haastakaan… Siinä on toinen luokka vielä", vastaaJuutas Käkriäinen ja näyttää tulevan levottomaksi.
"Luokat ja kuokat! Yhä sinä… Sellaisen työn takana leipä! Ja helpommalla riuhtaisisi. Muutamalla kerralla riuhtaisisi niin paljon, että tulkoot … viekööt pannut ja muut…"
"Entä itse miehen, häh? Sillä minä en lähtisikään niin vain. Saisivat elinkaudeksi viedä. Niin se on. Löisin käpälät vastakarhaan. Jos minua tultaisiin viemään, niin tulisi siitä pitemmältäkin. Löisin niin, että olisi kerrallaan selvä! Minua jos käskee kolmasti, niin silloin se on puukko rinnassa."
Käkriäinen aivan kiihtyy kuvitellessaan vankeutta, jonka hän lopulta saisi viinanpoltosta.
Nyt selittelee Rosina hänelle jälleen, ettei hän ennenkään ole joutunut kiinni … hyvin on kaikki mennyt. Ja on poliisienkin kanssa tullut toimeen: metsään on pistäytynyt lauhkeasti siksi aikaa ja malttanut viisaasti mielensä, ei tehnyt turhaa tappelua.
Käkriäinen myöntääkin tämän.
Hän myöntää kyllä nytkin, että hyvähän se aikomus olisi, ja hyvin se voisi mennä, niinkuin se entinenkin, joka sekin ensin oli outoa.
Rosina jatkaa:
"Ja sitten saisit vaikka mitä. On jo saatu vähemmälläkin lehmät, ja härkäpoika ja muuta. Ja jos se herra vielä ajaa meidät pois, niin onhan niitä paikkoja muualla. Ostettaisiin oma talo."
Mutta Käkriäinen soutaa levottomana ja huokaisee. Hän velloo niinkuin aina ennenkin yhä sitä tavallista, että siitä nyt ei mitä, jos ihmiset pilkkaisivat häntä entistä pahemmin, oikein viinan polttamisesta. Sillä eiväthän ne viinanostajat muutu sen paremmiksi tai sen pahemmiksi hänen tähtensä, möipä hän muiden keittämää tai keittäisi itse. Jostakin ne kuitenkin ostavat mieleistänsä. Muu se on heidän pahenemiseensa syynä. Ei Käkriäinen itsekään ole viinasta millänsäkään, ei viitsi sitä juoda kuin maistaakseen. Ja olisi Ienokki Maljasellakin ollut rahaa juoda vaikka koko ikänsä, kun oli talo. Mutta ne vekselithän ne, ja se korttipeli. Maljanen antoi humalassa muiden pettää itseään. Siksikään ei Käkriäinen itse juo, ettei häntä petettäisi niinkuin hölmöjä, jotka ovat hulluja viinalle. Eikä hän antaisi pentujensakaan juoda, jos Ananias esimerkiksi yrittäisi. Malakiashan tuo onkin liian hölmö ruvetaksensa oikein tosissaan juomaa hankkimaan.
Eikä hän niitä poliisejakaan pelkää. On jo nähnyt, että rauhallisesti niistä pääsee parhaiten. Ei niitä tarvitsisi tappaa, jos tulisivat polttimoa nuuskimaan. Ja saisi sen polttimon jonnekin kätköön.
Eikä Käkriäinen halua myöskään viljellä Putkinotkoa, se kun ei ole oma. Olisipa se oma! Silloin olisi varmasti lähtenyt tuke tuolta purostakin, josta lammen vesi ei nyt pääse järveen, vaan estää niityn ja suon kasvamasta. Sitä puron aukiporaamista on Käkriäinen miettinyt jo monta vuotta. Jos hän olisi pannut louheen kymmenen kiloa tynämenttiä, niin kyllä olisi siitä suoli selvinnyt! Mutta koska kerran Muttinen rupesi häntä tiukkaamaan, niin nyt ottaakin Käkriäinen Putkinotkosta minkä nyljetyksi saa, siitä hyvästä, että hänen täytyisi sonnitella marjapuskia ja korjailla vieraita rakennuksia. Oma se pitäisi paikka olla. Sitä … sitä kun hän hoitaisi! Ei silloin tarvitsisi enää viinaa myödä eikä polttamista ajatella, jos nyt ensin polttaisikin ja niillä rahoilla ostaisi talon. Ja sitten jättäisi polttamisen.
Mutta ruveta nyt sitä polttoa reuhtomaan! Kölsiä lunastamaan taikka juottamaan pellistä. Ja rahtaamaan pataa kodasta. Ja kähnimään syksyllä saarissa … pimeässä ja sateissa.
Sellaista puuhaa!
Niin uutta … kun ei ole ennen tehnyt.
Ja hitto, kun se Rosina tätä tyrkyttää!
Laiva tulee jo ihan edessä.
Rosina huomaa hiljaiseksi harmikseen, ettei Juutaksesta itsestään ole tähän asiaan. Se nuhjailee, niin se nuhjaili silloinkin, kun piti saada ensi kertoja myömään sitä…
Pirulainen häntä enää odottamaan! Sitä pitää työntää, tyrkäistä. Ja silloin sen pitää sujua toisella tavalla!
"Minä vinkutan laivaan nästyykillä!" huudahtaa Saara.
"Vinkuta jos paidanhelmallasi", vastaa Rosina. "Ja sinä, Juutas, nostat tuota Jopia laivanreiästä sisään, ja Saara, ota kontti, eläkä helistele sitä. Ja vastaan on tultava ennen kello kolmea! Muuten me ajetaan halikkoon. Se on ennen kolmea tultava, Juutas! Se on muistettava, pane vaikka … nenäsi solmuun."
Käkriäinen soutaa kiivaasti, tempoo kiitävän laivan kupeeseen. Rosina saa kiinni touvista, jota annetaan laivasta. Vene heittäytyy laivan kylkeen, ja hytkähtää ja rusahtaa. Hurja juoksee veneessä. Jopi, jota isä nostaa takapuolesta laivaan, kalpenee, kun näkee edessään vieraita naamoja, oudoksuttavia ja kammottavia. Saara tarttuu ylhäältä ojentuvaan laivamiehen käteen, ja lyykistää jo alhaalla veneessä ja sanoo. "Kiitos!" Sitten roikkuu hän ilmassa, ja paiskaiksen kannella laivamiehen kainaloon. Rosina tyrkyttää tavaroita Saaralle, kapuaa ketterästi köyden avulla laivaan ja ottaa Jopia kädestä. Kapteeni, kultainen nauha lakissa, huutaa Käkriäiselle: "Nyt kynnet irti, mies!"
Käkriäinen soutaa hartiainsa koko voimalla venettä laivan luota, pysäyttää aironsa vähän loitommalla ja tirkistelee nopeasti loittonevaan laivaan.
Kolmastoista luku
Hyvällä tuulella tulee Käkriäinen takaisin Putkinotkoon. Aurinko paistaa. Se pyyhkii hänen karvaisilta kasvoiltaan pois huolen, että hänen olisi ruvettava hommaamaan ihan uutta … polttamaan viinaa. Ja mukavalta tuntuu, kun eukkokin on vähän poissa kotoa. Monesti ei Rosina käykään kaupungissa. Ainoastaan kerran tai pari kesässä. Talvella ei juuri yhtään kertaa. Ja yhden ainoan kerran kesässä, jos uusi lapsi on syntynyt niin kesän alussa, ettei siltä pääse liikkeelle muuta kuin ihan väkisin, nimittäin mennessä pappilaan sitä kastattamaan, valeluttamaan. Ja sellaisilla kastereissuilla on Rosina tehnyt samalla ainoan kaupunginmatkansa niinä kesinä. Muulloin on hän käynyt kaupungissa parikin kertaa, mutta on silloinkin sovitellut asiansa lauantaiksi, joten hän voi viipyä kaupungissa sunnuntaihin ja istua kirkossa.
Muuallakaan kylillä ei Rosina ravaa sen enempää.
Mutta kun Rosina on aina näin kotosalla, täytyy Juutaksen, milloin hän itse on Putkinotkossa, hyppiä Rosinan hoputtamana mielestään useinkin kuin mikä markkinahevonen, jolle on kaadettu viinaa korvaan. Melkein hauskalta tuntuu, ettei Rosinan ääntä joskus kuule, motkottavaa ja kiukkuistakin, sellaista, ettei aina auta kuin selvä tappelu … nimittäin riiteleminen. Silti myöntää Käkriäinen ainakin tällä hetkellä, kömpiessään nyt rannalta tuvalle, että mikäpä tässä olisi tullutkaan elämästä, ellei sitä eukkoa olisi ollut, sitä motkottajaa ja säksättäjää. Niin, sitä huutavan ääntä täällä Putkinotkossa! Se se auttaa paljon pysymään tätä taloa pystyssä, joskin Käkriäinen se on isäntä … ja hän se on niitä viinojakin myynyt!
Tänä aamuna lisää Käkriäisen rattoisaa mielialaa, päivänpaisteen antamaa iloa ja myllylle kuljeskelun tiedettyä mukavuutta vielä se seikka, että hän on saanut kalojakin tuolta laivasta palatessaan. Ne kalat ovat nyt hänellä vitsassa selässä. Siellä salmilla melosteli hän hupaisesti yksinään koiran kanssa ja tarkasteli pyydyksiä. Verkoissa ei tosin ollut muuta kuin yksi matikka. Se se oli kiskonutkin verkon pohjamutiin. Muut kalat lienevät päässeet menemään. Sillä kohtaa, jossa hän oli laivalle mentäessä nähnyt verkon liikahtelevan, olikin matikan vihertävä pää noussut verkkoa lappaessa ylös. Joten Käkriäinen oli sanonut itsekseen:
"Arvasinhan minä sen … että mikäs se muu kuin matikka, rutale … olisi pohjaan verkon vienyt."
Ja hän oli jo kahden vaiheilla, heittääkö matikan takaisin järveen, mokoman limaisen lätnikän. Mikäs sitä kesäistä madetta ottamaan. Niin se on liuskahtelevakin kuin ankeri, jota Käkriäinen ei suuhunsa pane. Ennen kuolee vaikka nälkään! Hän arvelee, että käärme se on ankeri, sotkekoot Ananiakselle koulussa mitä hyvänsä. Ja eikö tuo liene niin, että matikka, joka on tammi- ja helmikuussa makea kala, saattaa muuttua kesällä ihan muuksi, koskapa käestäkin tulee syksymmällä havukka.
Mutta sitten ei hän viitsinytkään nuljutella veneessä madetta verkosta. Ja kun verkoissa ei ollutkaan muita kaloja, niin johtui hänen mieleensä, että hänpä työntääkin tämän matikan kotimiehille, jos ne nauravat hänelle, kalattomalle, ja laskevat leikkiä, että nyt häneltä joutuu tipi pataan, kun hän ei tuonut kalaa. Ja sitten, kun hän on kujeillut kotiväelle sillä tavoin, voi hän tarjota matikan vaikka kissalle: sen Moksin poskeen ne mahtuvat yksinpä käärmeetkin, sellainen kissa se on, se Käkriäisen rohkealuontoinen kissa. Ja ennen kaikkea: made sattuikin jäämään veneessä verkon alle.
Mutta katiskoissa, joihin Käkriäinen sitten huvikseen kurkisteli, varjostaen hatulla ja paksulla kämmenellä otsaansa, niissä molahtelikin haukia, kammarien pimeissä pohjukoissa. Käkriäinen kävi soutamassa rannalta Ananiaksen haavin, saunavastoiksi karsitun koivupensaan kätköstä, ja melosteli sitten takaisin katiskoiden luo ja lappoi niistä kolmekin posahtelevaa ja ponnahtelevaa haukea. Nuottakodassa pisteli hän verkot kuivamaan, koska niissä ei ollut paljoa selvittelemistä, kalattomissa. Sitten pujotti hän haukensa vitsaan. Mutta limaisen matikan hän sysäsi siihen kitusistaan alimmaiseksi. Huolellisesti piilotteli hän airot, sillä hän on tarkka siitä, ettei hänen tavaroihinsa kosketa, vaikkei ole juuri tarkka niitä hoitelemaan, ja vaikkapa tuo äyskärikin sattui kerran kaupungissa jäämään toisten veneestä hänen veneeseensä. Jonkun vieraan kokkalauden alta hän sen otti hiukan lainaksi, koska häneltä ei tullut kotoa lähtiessään varatuksi itselleen minkäänlaista astiaa vedenlappamista varten. Sitten joutui se äyskäri olemaan viikon hänen hoteissaan, ei hänellä ollut aikaa viedä sitä omistajalle, jonka hän tunteekin. Sentähden raaputteli hän äyskäristä vähän pois maalia ja tervasi sen, ettei siitä olisi tullut myöhemmin joutavaa harmia.
Nyt nousee Käkriäinen kalat selässä hitaasti mäenrinnettä rannalta, sauhuava piippu suupielessä. Hauet nytkähtelevät takana, ja matikka kiepsahtaa tuon tuostakin alimmaisena vitsassa. Matikan pullottavat silmät ovat hiukan yläpuolella Käkriäisen vyötäröitä, mutta sen limainen ruumis hieroo hänen takalistoaan ja reisiään.
Hurja kulkee hänen vieressään, saaden sameihin silmiinsä ja häntäänsä vilkkautta joka kerta kun matikka kiemurtaa.