Alaveräjän laudalle pysähtyy Juutas Käkriäinen sievoiseksi ajaksi, katselemaan pihapotattiaan, joka kukkii valkean, sinisen ja punaisen kirjavana. Myöhään se on pantu, vasta kesäkuun puolivälissä. Mutta naurakoot vieraat, mitä nauravat, hän tietää, että potatti joutuu, kun ei hätäile. Ja että potatti on pantava aina vasta silloin kun ilmat tosiaan lämpenevät. Ja milloinkapa se on ollut hänelle kasvamatta! Sellainen hän on potattia viljelemään. Naapurienkin täytyy sanoa, niinkuin ne hänen perunanpano-aikojaan ihmettelevätkin, että millä kummalla se tuo Käkriäinen saa aina potattinsa niin luonnistamaan, työntämään sellaista isoa ja murakkaa mukulaa. Mutta kummakos se, vaikkei hän heille sano…! Ei siihen ole syynä pelkästään tämä Putkinotkon hiekkainen ja tuoreena pysyvä maa, pellot kallioiden koloissa, vaan on siinä toinenkin luokka, perunamaissa. Se on se aika, milloin pitää kylvää. Eikä pidä hätäillä. Ja on muutakin. Ovathan nämä hänen potattinsa saaneet kultaakin niskaansa, jos viime aikoina muutkin viljelykset, koska nyt on tuota karjaakin. Potatteja hän kuitenkin suosii erityisesti. Sillä potatti se onkin vasta sitä elämisen aihetta, tuottavinta, täyttävintä ja vaivattominta. Ja sille antaa hän parhainta kultaansa, oikein ihmisen kultaa. Siinä se on taika, jota hän ei itsekään arvannut ennenkuin herra teetti hänellä nuusniekan tuonne alemman aitan taakse, teetti väkisin. Mutta siitä kiusasta ja kärhyämisestä tuli Käkriäiselle ainoastaan hyvää, sillä sitten hän näki, mikä etu siitä sellaisesta kultien keräämisestä oli. Eikä hän siitä alkaen ole antanutkaan mennä yhtään nikaretta kultia hukkaan. Isommat lapsensa on hän opettanut käymään tuolla nuusniekassa, ja pienempiä hän neuvoo, milloin suinkin kerkiää, ettei saa pistäytyä niillä hommillaan nurkalla, vaan pitää juosta suoraan potattimaan vakoon. Silloin siitä on jotain hyötyä, ilman sen suurempaa siirtelemistä. Ja siksipä ovatkin Putkinotkon potatit tuollaisia nyrkin kokoisia murikoita. Nyrkinkö kokoisia? Vieläpä tämä mitä! Niitä on suurempiakin, melkein lantun kokoisia. Ja sellaisia kun syö pari kolme kymmentä aterialla mahaansa, niin ei nälkä nälvi. Ja kuusi kappaa päivässä koko perheelle!
Toisen kerran seisahtuu Juutas Käkriäinen kalat selässä pihalla, tupakkamaansa reunassa. Huomaa siinä muutamia keltaisia kukkia ja nipistelee niitä pois, pistää ne pässinpusseista tehtyyn tupakkakukkaroonsa, toisten tupakoiden joukkoon väkevänmauksi.
Mutta kolmannen kerran pysähtyy hän vasta ylempänä portaiden luona, johon iso ja hiljaa suhiseva koivu on kääntänyt vilpoisen varjonsa. Siinä hän huutelee Moksia. Sille olisi nyt tarjottava tuota matikkaa, jonka hän toi kotiin leikin vuoksi, vaikka on muitakin kaloja vitsassa.
Mutta eipä nyt tule Moksi moksittamallakaan. Minnekähän se lienee mennyt? Linnustamaan lähtenyt? Käkriäinen seisoo hetkisen ja käänteleiksen ja katselee. Sitten hän ontuilee tupaan, verkalleen ja portaan kerrallaan. Tuvassa on hiljaista. Kärpäset kimahtelevat ja humisevat. Aurinko paistaa sinne.
Mutta uunin takana on anoppimummo, joka liekuttelee hänen pienintä lastaan, punoittavana kätkyessä nukkuvaa.
Ja uunin takana permannolla istuu myöskin Topi, syöden leipää ja kuumia ahvenia, joita hän on paistanut hiilistössä, pistäen mummolta salaa voita niiden mahaan. Topi vilkaisee isäänsä. Mutta isä on hyvällä päällä. Eikä se taida tietääkään hänen tämänaamuisesta tappelustaan?
Mummon pienet ja ruskeat silmät kirkastuvat, kun hän kohottaa latuskaisia kasvojaan ja näkee kalat. Hän on melkein lyödä kämmeniään yhteen, mutta Luukashan nukkuu, ja hiljaa huudahtaa mummo:
"Antoipas Ahti ahvenia."
"Antaahan se, veden akka", sanoo Juutas Käkriäinen. "Antaa, kun on miestä niitä ottaa… Onhan maailmasa kaloja! Tuossa on … mummollekin!"
Ja Käkriäinen heittää kalavitsansa selästään mummon eteen permannolle.
"Olisi … olisihan se hyvää vanhalle oikea kalakin", sanoo mummo, ajatellen, niinkuin äsken jo ajatteli Juutaksen kalat nähdessään, että ehkäpä Juutas antaa hänelle kaloja. Ei se Juutas itse ole ruoka-aineista saita, vaan Rosina. Mutta nyt ei Rosina ole kotona.
Ja Juutas on nyt hyvällä tuulella, ja antaakin.
"Siinä on!" jatkaa Käkriäinen, pyöräyttäen pieksunsa kärjellä matikkaa pitkin lattiaa.
"Mitä? Matikan-rutjake", sanoo mummo tirkistellen kumarassa kalaa.
Topi tirskahtaa:
"Matikka, per-rkele, mummolle."
Mummon silmät alkavat ripsuttaa, ja hän vilkaisee Juutakseen, että kiusallakohan se. Mutta Käkriäinen nauraa vain, on iloisella päällä, ja sanoo:
"Ei … mitäs… Kun mummo liekuttaa pientä poikaakin. Hauki se pitää mummolle! Tuosta saatte. Matikka … Moksille. Missäs ne muut pennut, että hakisivat Moksia. Entäs Topi … se heinänteko! Mitäs sinä siinä ratustelet? Onkimassako ollut… Taas ne onkipelit, eihän tässä talossa tule mitään…"
"Niin", äännähtää mummokin ja alkaa kertoa, missä lapset ovat. Topi pelkää, että mummo saattaa kannella sekä aamuisesta tappelusta että ruokien konttorista ronkkimisesta. Siksipä nousee Topi lattialta ja menee ulos, sanoo Ananiaksenkin vielä olevan hevosta metsästä hakemassa, heinänvetoon. Ja muidenkin pentujen olevan vielä kotona.
"Niin, niin", jatkaa mummo. "Tässä pennut telmivät. Lapsen olivat kaataa… Missähän nyt lienevät? Leja se lienee niityllä…"
"No … kun minä tästä nyt lähden ja panen sen heinänteon heille alulle", kehaisee Juutas Käkriäinen. "Ensin otan tuon matikan… Antakoot pennut sen Moksille. Mutta minnekäs ne ovat menneet?"
Käkriäinen astelee portaille ja kuuntelee siinä, riiputtaen kitusista matikkaa, jonka hän repäisi vitsasta pois. Ja lapsiaan hän siinä huutelee.
Ei kuulu ääntä. Juutas jättää kalan portaille.
Hän menee tuvan taakse kalliolta katsomaan. Siitä näkyy lammen niitylle. Mutta ei näy sielläkään niitä pieniä, jotka antaisivat matikan Moksille.
Sitten erottaa hän kuitenkin pentujen ääniä oikealta, riiheltä päin.
Käkriäinen lähtee sinne, katsomaan, mikähän niillä nyt siellä on… Kun kuuluu sellainen ilo! Ja neuvomaan niitä töihin, isompia niistä.
Tuvan avonaisen seinän vieritse hän kulkee. Takapuolet ovat juuri seinän aukon kohdalla. Mummo katselee häntä tuvasta ja ajattelee, että siinä se on yksi heinäntekijä taas. Siihen se seisahtuu, housuntakapuolet pussillaan. Ja mitäs sillä on mustaa nuttunsa helmassa? Mummo menee läheltä kurkistamaan. Ja hän huudahtaa:
"Voi sitä ihmettä! Missä sinä, Juutas, olet istunut?"
Käkriäinen kääntää takkinsa helmaa ja katselee sitä. Hän örähtää:
"Ka, se matikka, perhana!"
Nyt alkaisi mummo siunailla, että Juutas sillä tavoin töhri nämä pyhävaatteensa. Mutta eipäs Juutas hänelle tällä kertaa suutukaan. Naurahtaa vain, että olkootpa vaikka sammakonmädissä. Sellaisella tuulella hän on tänä päivänä.
Sitten menee Juutas riihelle.
Mitäs ne lapset siellä?
Kas, siellä ovat pikku Sanelma ja Ester ja Repekka, isän pikkuinen piija. Ja niillä on siellä sianporsas mukana. Ovat nostaneet sen tallista ja päästäneet ulos jaloittelemaan, niinkuin äiti ja isä ovat välistä kauniilla ilmoilla käskeneet päästämään. Hyvin tehty se on. Niin ei sika kasva vaivaiseksi, vaan syö oikein, ja lihoo. Joten siitä saa jouluna paljon läskiä.
Mutta Sanelma kertoo, että se sika kun oli oikein kiljunut ja potkinut, heidän nostaessaan sitä yli tallin kynnyksen. Ja sittenkös se oli alkanut juosta. Ensin oli läävän edessä röhkinyt ja katsellut, ja sitten oikopäätä rynnännyt kujaa mäelle, niin että persuukset olivat hytkyneet. Ester ja Repekka olivat juosseet sen perästä. Metsään se olisi mennyt, ellei Sanelma olisi juossut vielä kovemmin kuin se ja vahtinut kujan suulla. Sitten se oli jurskuttanut saunakukkia ja heiniä, nykäissyt sieltä ja täältä, ja taas juossut. Riihen kupeelle sen lapset paimensivat. Se makasi ensin mahallaan lastukossa … päivänpaisteessa rötkötti. Tuota pitkänä … jalat suorana. Ja kärsällään se töhi lastuja. Sitten, kun sitä raaputettiin, rupesi se kyljelleen. Ja Ester ja Repekka mahalleen sen kahden puolen. Ja heidän kolmen eteen, porsaan, pikku Repekan ja Esterin, kantaa nyt Sanelma paraikaa kuivuneita lehmänkakkaroita ja sanoo:
"Syökää! Minulla on kolme sikaa. Niiden pitää syödä ja rinkua. Ja sitten ne tapetaan."
Juutas Käkriäinen asettuu siihen maahan kyykkysilleen, kuumenevalle seinävierelle, lastensa ja sikansa eteen. Rakastaapa hän lapsiaan ja omaa sikaansa. Repaleiset nuo ovat lapset. Pitäisi niille hankkia vaatteita … kun tulisi hankituksi. Mutta ehkäpä hän nyt tästä lähtien … koska hän tuntee itsensä jälleen virkenevän! Hän raaputtelee nyt porsaan karkeaharjaista selkää ja lihavaa leuanalustaa ja puhelee:
"Kössikkä, kossikka! Tuostapa … tuosta minä leikkaan oikein lihavan palan, jouluna … tuosta hiekkaisen kärsän alta, vossikan. Eikä sitten muuta kuin pötköttää uunilla … jouluna. Mutta eipä, eipä silloin sitä pientä kössäniskaa olekaan…"
Niin menee neljänneksen tuntia. Käkriäinen leikkii lastensa kanssa. Ja meneepä puolikin tuntia.
Mutta sitten tuo Ananias metsästä tammaa, kellertävää ja koukkupolvista Sohvia, ratsastaen sillä ja viheltäen hiljaa. Sen Muttisen koppahatun on Ananias löytänyt päähänsä, kun hän lainasi omansa Jopille kaupunkiin.
Silloin huomaa Käkriäinen, että aikahan tässä on mennytkin, ja hän rupeaa nyt tahtomaan tyttäriään niitylle. Sillä onhan heidän joukossaan jo seitsenvuotias Sanelmakin, joka voi saada aikaan melkoisesti työtä. Entäs Topi? Minnekäs se nyt ennätti lentää? Tuvasta se tuli ulos. Lieneekö se jo mennyt niitylle?
Porsas on kuitenkin ensin pantava takaisin talliin. Ajakoot nyt muoskat sen sinne, mutta nopeasti. Sillä välin, kunnes lapset saavat porsaan syliinsä, pistää Käkriäinen tupakaksi. Jopa juoksee hän sitten kädet levällään ja onnahtelevin jaloin muutaman askeleen ottaakseen porsasta kiinni.
Porsas saadaan ajetuksi kujan alapäähän ja läävän välikköön. Ja Käkriäinen nostaa sen siellä vatsan kohdalta pitäen syliinsä. Porsas kirkuu kuin puukko kurkussa ja töyhäisee Käkriäistä kärsällään suuhun. Mutta kun se on saatu tallin korkean kynnyksen toiselle puolle, herkeää se huutamasta.
Kana istuu keskellä välikköä. Silmät ovat sen päässä kalvon peitossa, ja kieli pistää ulos sen suusta kuin käärmeen. Se läähättää. Käkriäinen on astua sen päälle erehdyksessä. Kana levittelee siipiään vihaisesti. Sorkista seinään se pitäisi iskeä, ajattelee Juutas Käkriäinen. Tuohon on Rosina tuonut sille jyviä, joita se ei ole syönytkään kaikkia. Ja kun Käkriäinen heiluttaa sille käsiään ja ärähtää, lähtee se huuppuroimaan avonaisesta ovesta kujalle, niinkuin emälammaskin vuonansa kanssa on jo päässyt. Mutta pikku Sanelma ja Juutas Käkriäinen käännyttävät lampaan takaisin kerpuilleen ja sulkevat oven.
Ananias sitoo tamman pihanurmikolle koivuun siksi aikaa, kunnes niitylle kasaantuu vedettäviä … sitten iltapuolella. Mutta kukapa tietää, saisiko Sohvia enää silloin kiinni taikka löytäisi, jos se olisi metsässä. Se voisi kompuroida paarmoissaan minne tahansa. Sentähden haki Ananias sen jo nyt, ja pani valmiiksi pihalle, pitkään nuoraan.
Juutas Käkriäinen on tullut läävältä tuvan nurkalle ja sanooAnaniakselle:
"No … nyt sitä ruvetaan … niihin töihin! Taikka … alkakaahan te, siellä lammen rannalla … minun kun onkin mentävä myllylle. Näytän vain ensin kiireesti, että ne penskat … sitä on opetettava, penskoja…"
Ananias ottaa viikatteensa aitan salvaimesta ja kulkee koivun alitse kallioiden taakse. Sinne juoksee Hurjakin. Ja sinne katoaa Hurjan perästä valkohapsinen Ester ja Esterin taluttelema Repekka sekä musta ja villi Sanelma. Hälisten kaikuvat menevien äänet tuvan takaa.
Myöskin Juutas Käkriäinen alkaa mennä, mutta sanoo pikku Sanelmalle, että hän viipyy vielä hiukkasen … hänellä on vähän katselemista. Ja hän katseleekin sitten tuvan takana olevia suurempia perunamaitaan. Ja niistä luo hän silmänsä mäelle, josta näkyy, peltoon puskevan pienen metsäniemekkeen reunamitse, kulmaus hänen leipäviljaansa, paikoin jo kellertävää ja kahisevaa ruista. Tekisi mieli kävellä tarkastamaan, onko vielä paljon maitoisia jyviä. Mutta hommaanpa tästä on ruvettava! Tuonne alas niitylle on mentävä! Juutas menee. Ja seisahtuu nyt alempana, melkein niityn reunassa, katselemaan kaaleja. Siinä pistää hän tupakkaakin piippuunsa. Hyh, mitähän noillakin virkaa, noilla kaaleilla. Juurimato niissä on, koska ovat kannat noin hoippuvia: kaatuvat melkein, jos potkaisee lapikkaan kärjellä. Ja enimmät lehdet riippuvat lakastuneina jo näin aamulla, vaikkei päivä vielä oikein paahdakaan. Mitä se Rosina enää noppii niiden lehdistä matoja, kun kerran juurista nousee uusia matoja lehdille, juurimatoja.
Ja hän tietää, että juurimatohan se on tässä paikassa, sillä kaalia ei pitäisi tehdä monta vuotta perätysten samaan paikkaan. Mutta hän kun ei ollut tullut antaneeksi Rosinalle uutta maata. Koska hän ei välitä kaaleista. Sellainen työ: kitkemiset ja kastelut ja näppimiset. Eivätkä kaalit kuitenkaan kasva, vaan juurimato syö ne aina. Ja talvella ne kaalit märkänevät kuopassa. Eivätkä kaalit täytä mahaa. Toista se on potatti. Mutta kaalit, hoidelkoot niitä naiset, istuttakoot minne tahansa. Ja syökööt, näitä matojen tappamia ja sitten märkäneviä.
Viimein joutuu hän niitylle. Siellä on Lejan nopsa viikate jo kaatanut sievoisen alan heinää, paitsi että hänen kätensä ovat hajotelleet eiliset heinät karheille, vielä hiukan kasteesta höyryävät. Tuolla vilkahtelee nyt Leja lammin perukassa, pajupensaiden välissä, punainen alushame päällä ja selkä kumarassa. Vikkelästi vetelee hänen koukkuvartensa tantereeseen heinikkoa, joka kasvaa siellä rannempana korkeanakin. Suoraan kulkee hänen itsekseen kaatamansa reuna. Ja muistaapa Leja raapustella ylemmäksi metsän rintaan päästessään kivien kolotkin ja leppien juuret, niinkuin Juutas on lapsiaan neuvonut.
Jopas on Topi sinne kerinnyt. Mutta istuu siellä suurella kivellä, isänsä karvareuhka päässä, ja soittaa, töröttää, paksulla ja kumeaäänisellä putkella, umpinaisesta päästä halkaistulla… No, soittakoon nyt vielä hetkisen. Niin on Juutas Käkriäinenkin soittanut … ennen lapsena … paimenpoikana… Isänsä kuoltua, mökkiläisen… Siellä takamaiden taloissa, ihan kuin tällä niityllä. Lieneekö niitä silloinkin ollut putkia näin paljon kuin täällä? Tuossa ovat ojien reunat täynnä ja heinikossakin sakeina tupsuina, noiden keltaisten kukkien seassa…
Mutta niityn yläreunalla, kuivalla kummulla, on pääskysenhattuja. On tätä koreutta! Ei tarvitsisi tätä Muttisenkaan muualta kuljetella.
Ananias on hiaissut viikatettaan ja alkaa niittää. Mutta ei laske veljeä edelleen Leja, väsymätön ja ahkera tyssi!
Nyt vingahtavat pienimmilläkin lapsilla putket soimaan, Topin tekemät, kimakammalla äänellä kuin Topin putki.
Juutas Käkriäinen menee Ananiaksen ja Lejan luokse, kehottelee ja kiittelee heitä. Kiittelee Lejaa: se tyttöhän se tässä talossa töitä tekee…
Käkriäinen huokaisee hiukan. Ja sitten tahtoo hän ryhdistäytyä, ja hän toruu toisia lapsia, sikäli kuin kukin ansaitsee. Jo ärähtää hän pikku Sanelmalle, jonka pilli ihan repii korvia:
"Ja minä kun en kärsi noita piiputtamisia! Eikö se kelpaa pojan tulla töihin, Topin? Ja Sanelma, kyllä sinä osaat jo haravoida, sinä: ei kuin harava käteen!"
Ja kuusivuotiaalle Esterille hän sanoo:
"Haravoi sinäkin heiniä … lapsukainen, käsilläsi. Näin. Kyllä se on avikkia sekin."
Ja taas ärjyy hän Topille. Topi kuhnailee vielä eikä tiedä, tarvitseeko totella vai ei. Hän törähyttää putkeensa. Isä ärjäisee:
"Tukkako sinulta pitää päästä repiä … tai halkaista se putkentorvelosi. Eikö se pömpötti herkeä pörisemästä? Ota tuolta tuo viikate, poikkokärkinen … ja opettele… Malakiaksen viikate… Pahukseenko sekin nyt on kuljeskinut…"
"Tulee käärmeitäkin, kun pilleillä piipittävät", huudahtaa Leja oikaisten hentoa vartaloaan. "Äsken täällä oli käärme, luikersi tuonne kallionkoloon … siellä se on."
"Missä?" sanoo Topi ja jättää Malakiaksen viikatteen, jonka hän on juuri saanut tuomen oksalta käteensä. "Minäpä menen repäisemään aidasta seipään. Pieksän sen litsaksi."
Onhan se Topi ennenkin käärmeitä tappanut ja ripustanut puiden oksille ja aidoille. Eikä hän pelkää niitä paljainkaan jaloin.
Leja sanoo:
"Ei suinkaan sitä … kun se oli tarhakäärme … harmaa."
"Mitäh?" sanoo Juutas Käkriäinen ja käännähtää Lejaan päin."Tarhakäärmekö… Harmaa?"
"Niin", selittää Leja. "Tokkos niitä … tappaa?"
"Mitäh? Tappaako? Ei kun kangella pääkuoreen vaan. Ei siitä … mitään merkkiä", sanoo Käkriäinen.
Ja Käkriäinen istahtaa pehmeälle mättäälle, huokaisee ja ikäänkuin odottaa kysymyksiä. Ja sitten jatkaa hän, kun Leja ja Topi kuuntelevat vaiti hänen edessään:
"Ei siitä mitään … käärmeestä. Ei niistä … ylimalkaankaan. Sillä käärmeet … ne saa tappaa. Minä en heitä suvaitse. Ne ovat myrkyllisiä elukkeita. Mutta eivät ne hännällään pistä, sen minä tiedän. Olen minä ottanut käärmeitä hännästä ja lyönyt seinään … sitten päät seipäillä pieksänyt. Ei … niillä on sellainen kieli, sillähän ne … vaikka hännänpäässä onkin myrkky, ikäänkuin pussi, jossa ne sitä myrkkyä kuljettavat. Se pussi on keltainen. Ja tämä käärme, Leja, harmaako tämä oli? Selkäpuolelta enemmän kuin harmaa. Arvasinhan minä. Harmaa. Eikö sillä ollut se keltainen hännänpää?
"Jos taisi olla", sanoo Leja.
"Oli se", väittää Käkriäinen. "Kyllä minä tiedän. Se häntä siinä on myrkkyä. Mutta en minä heistä… Tappaa ne pitää … paskia!"
Jälleen on hän hetken vaiti, ja pistää piippuunsa. Imee verkalleen, ja katselee muka asiasta välittämättä ympärilleen. Pilkistää taivaallekin, joka häikäisee ja panee vetämään nukuttavasti luomet lupalleen. Sitten nojaa hän poskensa piippua pitelevään käteensä ja sylkäisee ruskean syljen. Ja sanoo odottaville lapsille viimein salaperäisesti:
"Olin minä kerta yötä läänissä… Yhdessä saunassa. Kävellessäni takakylillä. Tulin myöhään yhteen taloon. En huolinut heitä herättää. Ajattelin … menenpä saunaan … makaamaan. Niin siellä … kun loion jo penkillä, rupeaa pimeässä sihisemään ja viheltämään. Oli syksy. Minä ajattelin, että mikäs se… Mutta yhä viheltelee. Silloin, mitäs minä: raapaisin tulta. Niin eikös: kolme … kahdeksan … hm … neljätoista käärmettä siellä oli… Tarhakäärmeitä… Syöttivät maidolla, pahuksen liskoja: maitokuppi oli tuotu kiukaan luokse … kuin porsaille. Niin ne vihelsivät kuin pyypillit. Mutta minä kun otin kohennuskepin ja tapoin kaikki… Sieppasin hännästä, maidon ympäriltä istumasta. Puukolla listin päät poikki, ja siihen jätin rötköttämään lattialle."
"Oli siinä läjä!" huudahtaa Topi.
"Oli se. Enkä minä heistä sen enempää. Kaikki tapoin: paskia!"
"Hihii", nauraa Topi. "Päät poikki niin että ve-r-ri tir-rskui."
"Nii-ni!" sanoo Juutas Käkriäinen ja vetää pitkiä sauhuja. "Ettei niistä käärmeistä … ole merkkiä."
"Mistäs sitten?" kysäisee nyt Ananias, joka on niityn poikki niitettyään päässyt sille kohdalle, missä isä, Topi ja Leja ovat. Ja nyt siihen tulee pieni ja musta Sanelmakin.
"Niin mistäkö?" matkii Juutas Käkriäinen. "On sitä … muusta…"
Hän ajattelee, että on sitä monestakin. Kasteesta, ja poudasta, ja ruosteesta. Iltakasteesta arvaa seuraavan päivän poudan, ja maan toukkien väristä tietää, tuleeko sateinen kesä vai ei. Nytkin olivat toukat valkeat, tuli sateinen kesän alku, ja niin sen pitää tulla lopunkin, jos se merkki pitää. Ja jos käärmeelle antaa piipun pihkaa, niin se pöhöttyy ja halkeaa. Ja piipun piki on hyvä hampaankolotukseen. Ja ruumiin voiteluun terva kolotiin ja korpinrasvan puutteessa, vaikka siinä menee pikiöljykin, joskaan ei ole niin hyvä. Ja jos se itse paholaisen ukkotauti on tullut ihmiseen, se noppatauti, niin on syötävä nahtaliiniä. Sellaisia luonnollisiakin merkkejä … missä lieneekään. Mutta se heitä selittämään. Niitä on niin paljon. Hän on usein ennustanut ihan niinkuin kävi … jos jonkinlaisista asioista. Ja hän saa paranemaan elukkeet ja ihmisetkin, varsinkin jos ihmiset oikein uskovat. Sellainen taito se on hänellä, ja salainen tieto, joka tulee siitä, että salaisuudet antautuvat hänellekin … niinkuin ennenkin on ollut myrrysmiehiä. Ne ovat tehneet ihmeitä. Yksikin niistä, Kuikka Koponen, oli allakan lehdet rahoiksi muuttanut, ja hävinnyt hevosen häntään. Ja hyvältä tuntuu, kun ihmiset häneen uskovat, muutkin kuin kotiväki. Ja kertako hän on antanut tarvitseville oikean neuvon!
Nyt hän ei juuri oikein tiedä, mistä sanoisi tällä hetkellä olevan merkkiä. Mutta sitten hän muistaa sen elävän, jota hän oli katsellut tänä aamuna metsässä, aikoessaan lähteä Putkinotkosta pois. Ja niinpä sanoo hän verkalleen ja vakavasti, vaaleita kulmakarvojaan synkiksi rypistellen:
"Niin … mistäkö merkkiä? No, niin … kuulkaahan nyt! On sitä… On sellainen pieni eluke metsässä, kiiltävä kuin katinkulta, sikosontiaisen sukua. Se juoksee kovasti, ja se haisee kuin mikä. Siitä kuin tekee… Ja … siitä on merkkiä…"
Käkriäinen näyttää nyt siltä, ettei hän selitä enää lisää. Turhaa olisi Ananiaksen tai Topin kysyä häneltä enempää. Ja Lejakin tietää, ettei se isä: ominaan pitää…
Ja Juutas Käkriäinen sanookin nousten paikaltaan:
"Ei … mutta ei tässä nyt auta. Täytyy sitä … hommia. Tehkäähän nyt töitä… Minä kävelen sinne myllylle … ruuan jatkoa tietämään."
Käkriäinen lähtee menemään niityn aitaviertä pitkin, katoaa pajukkoon ja sitten tuuhean lehtimetsän sisään, aidan taakse.
Painanteihin alas, kankaille ylös hän kiertää. Menee rotkojen pohjiin ja kapuaa päivänpaisteisille rinteille. Pieniä polkuja myöten, jotka pujottelevat milloin koivujen holvikaton alla, milloin honkien välissä kiemurtelevat. Niin kymmenisen minuuttia.
Ja kas, ihan Putkinotkon rajaportilla… Juutaksen tekemällä sellaiseksi, ettei sen puista lukkoa sikakaan saa auki, niin monimutkainen se on, eivätkä eräät ihmisetkään, vaan kulkevat sen sivuitse aidan repeämästä … siinä portilla tulee häntä vastaan Malakias, paljaspäin ja toisella silmällään ihanalle heinäkuun taivaalle katsellen.
"Kah? Mikä se nyt on?" kiihtyy Käkriäinen. "Mihinkäs sinä? Se heinänteko…"
Malakias vastaa verkkaisesti:
"Jos olisi ollut amitsuonia, niin kyllä se olisi lähtenyt … pirunpskatta."
"Mikä?"
"Se… Sillä … karvat…"
"Karvat?" kysyy isä.
"Ei … kuin korvat!" innostuu Malakias. "Punaiset…"
"Millä? Missä sinä olet ollut? Unissasiko sinä… No, se nyt on sanominen, millä?"
Sitten selittää Malakias, että metsohan se. Ja sillä oli korvat päässä, punaiset.
Käkriäinen säälittelee:
"Voi sinua, poika-parkaa! Et sinä tiedäkään. Kuulehan nyt, että ne ovat metsolla heltat, ne … ikäänkuin silmäkarvat. Muista se. Mutta missäs sinä … kun et vettä lappamassa? No … mutta en minä nyt jouda, menehän tuonne niitylle. Se heinä tehdään nyt loppuun! Ja minä lähden tästä myllylle."
Niin juteltuaan eroavat isä ja poika. Malakias kulkee honkaisia kankaita, kapuaa hitaasti mäkiä ylös ja alas, ja ilmestyy viimein lehdon sinertävästä kätköstä niittopaikalle lammin rannalle.
Neljästoista luku
Ananias huomaa Malakiaksen, ojentautuessaan pyyhkimään hikeä kelmeältä otsaltaan.
Ananias huomaa hänet kahlaamassa niityn halki kaikkein parhaimmasta kohdasta, niin rehevästä, että putket ulottuvat yli hänen vyötäröittensä ja angervot karistavat pölyään hänen avoimille rintamuksilleen. Silloin huutaa Ananias, että mitäs se Malakias heinää lahmaa. Eipä ennätä Malakias ajatella kääntymistä, kun on kerran alkanut kulkea, ja Ananiaksen haukuskellessa häntä vastaa hän lähelle joutuessaan ainoastaan tyytyväisenä ja iloisesti, että metsolla ne on punaiset silmäheltat kahden puolen päätä. Silloin Ananias nauraa ja alkaa tiedustella veikoltaan niistä silmäheltoista. Ja Topi kuuntelee korviaan höristäen, heittää viikatteensa suopursumättäälle ja tulee kahden veljensä luokse. Siinä tarkkaa hän sitten, samoin kuin levähtävä Lejakin, Malakiaksen kertomusta metsosta, joka oli ollut ensin ruskea ja valkeapilkkuinen lintu ja sitten muuttunut mustaksi. Ja sitä oli Malakias katsellut puun alla melkeinpä puolen päivää. Sitten on Malakiaksen kuitenkin otettava kärjestä katkennut viikatteensa ja alettava lyödä heinää maahan, ja Topin on käytävä haravoimaan. Mutta Sanelma, joka on myös tullut toisten luokse, kiukuttelee, etteivät he jaksa haravoida kaikkea yksinään Topin kanssa, kun isot köntäleet ovat niittämässä. Ja Leja lupaa tulla hänelle ja Topille apulaiseksi, lupaa tulla pian, niitettyään ainoastaan tuon ison kiven kohdalle.
Päivä lämpenee yhä. Aurinko on korkealla ja lähettää raukeaksi kuumentavia säteitä metsien suojaamaan notkoon. Lejan paita on likomärkä ja kuuma. Ananias pyyhkäisee yhä pitemmät ajat kerrallaan otsaansa, aina niitoksen reunaan jouduttuaan. Mutta edelleen suhahtelevat viikatteet korkeassa ruohossa, ja Malakiaksen viikate kalahtelee silloin tällöin kiviin. Kun se oikein kovasti kalahtaa, niin kohottaa laiska ja paksuposkinen Topi päätänsä, pysäyttää haravoimisensa ja kiroaa sorakielellään, katsellen reuhkahattunsa alta. Pieni, musta Sanelma intoaa uudestaan Lejaa haravoimaan. Ja hän saakin. Nyt tulee haravointiin ja karheiden kääntämiseen vauhtia. Topi kiskoo hetken niin, että haravan tervatut piit ruskavat. Kuivuneen heinän lemu leviää yli päivänpaisteisen ja helteisen niittyaukean. Leja yllyttää Topia ja pikku Sanelmaa voittamaan hänen kanssaan nuo niittomiehet. Sanelma innostuu. Mutta nopeammin kuin haravat jaksavat heiniä kerätä, on sitä jo kaatunut ja kaatuu yhä. Niin katoaa jälleen tämänkesäisen niityn vihreä puku, jossa paistavat leinikkojen läikät ja loistavat paikoin tuuheat harakanhattujen tupsut ja valkeat ja keltasilmäiset päivänkakkarat. Koiranputket kellahtavat jäykkinä kosteita ojien reunoja pitkin…
Sitten he levähtävät. Ananias oikaisee jo eilisestä ja sen edellisen päivän niitosta kipeitä vyötäröitään, joita vääntäessä ihan päätä huimaa. Ja Leja mainitsee naurahtaen, että hänen käsivarsiaan rupeaa pakottamaan. Malakias örähtää, ettei hän ole syönyt tänään suurustakaan niiden matojen tähden. Mutta sittenpä on piru, jos hän ei saa murkinaa, sanoo Malakias.
Nyt he istuvat lähteelle, pihlajan siimekseen, ja juovat kiivaaseen janoonsa lähteestä vettä, sillä lammessa on vesi aivan kuin keitettyä, ja kiprujakin siinä ui niinkuin kirppuja. Lähteen vettä juovat he tuohilipillä, jonka Topi leikkaa Ananiaksen puukolla koivusta, niin kylmää vettä, että hampaita viiltää ja vatsassa jäätää. Siinä lähteellä tarinoivat he sitten hiljaa ja raukeasti toisista lammista, joita on Kenkkuinniemellä paljon, keskellä punaista karhunsammalta kasvavia soita, jotkut melkein umpeen menneitä: niinkuin mitäkin hirmuisen isoja hutunsilmiä. Niistä umpilammista saisi ruutanoita, jos vain onkineen lähelle pääsisi. Ja kerran kun Malakias pudotti sellaiseen lampeen suuren kiven, ja se kun posahti, ja katosi kuin kaivon kuiluun! Lieneekö siinä lammessa pohjaa? Niin kysyy pikku Sanelma. Ja Leja sanoo, ettei ainakaan yhdessä lammessa siellä salommalla, kestikievarin maalla, ollut pohjaa. Siihen oli muudan mies hukkunut: ei oltu sitä koskaan löydetty. Mikä sen oli sinne veden alle vetänyt?
Topi kuuntelee suu auki ja ihmettelee. Malakias uskoo Lejan tarinoihin.Ja Ananiaskin uskoo vähän.
Leja virkahtaa pari sanaa tuliketusta, tässä kevätpuolella tupaan tulleesta. Nytpä Ananias juttelee metsästyksestä ja samaisen tuliketun nahkoista, joista maksetaan kahdeksankymmentä markkaa kappaleesta. Harvoin senmoinen kettu antaa itsensä ammuttavaksi. Mutta muita ketunnahkoja on Ananiaksella kaksi, toinen punainen, viime talvena ajetun ja juoksusta ammutun, ja toinen ruskeampi. Malakias, joka istuu vaiti, miettii turhaan, mistä hänkin saisi pyssyn.
Ananias ei omaansa anna, vaikka Malakias tänäänkin olisi pudota rumahuttanut ison metson pataan.
Sitten he vaikenevat ja ovat kaikki torkahtaa. Niityllä on hiljaista. Ei kuulu edes pienen ja mustan Sanelman touhuavaa puhelua tuolta heinäkasojen takaa, Sanelman, joka on saatu katsomaan niitylle tuotua ja hiukan itkeskelevää pientä Luukasta. Ja Repekka on lakannut ajelemasta perhosia, joita lentelee paljon ilmassa: tuossa lekuttelee valkeita, kaksi perätysten. Ja joku perhonen on punainen, ja muutamat ovat ihan mustia ja suuria. Aurinko säkenöi korkealla päitten päällä, säkenöi kuin peilistä. Ja sirkat sirisevät ruohistossa, aivan kuin lepoon kutsuvat. Pilvenhattarat liikkuvat riemullisina ilmavalla taivaalla. Kaukana luoteessa, josta niitä näkyy laakson lomasta, alhaalta ilmanrannalta, ne punertavatkin. Kovin painostaa ja hiostaa; pilvet tekevät ukkosta.
Nyt kajahtaa lapsen itkua taas tuolta, missä pienemmät muoskat ovat. Pikku Luukas se siellä itkee. Lieneekö kellahtanut maahan pärekoristaan, jossa mummo on taannoin kantanut hänet tänne niitylle, tuvan sängyn alta ottamassaan korissa, siinä, johon hän ennen täällä talvipuhteilla kehräsi villaleperöitä. Mummohan se kehrää, samoin kuin toinenkin mummo-vainaja kehräsi. Ja kehräisihän Lejakin, jos hänellä olisi aikaa.
Jäykästi ja vapisten tuli mummo äsken alas jyrkkää mäkeä, pärekoppa sylissä ja suutuksissaankin, että hänet jätetään ihan kaikeksi päivää lapsen kanssa yksin, hänet, jonka olisi nyt päästävä marjojakin katselemaan, ostaakseen marjoista saaduilla penneillä leivänmurunsa. Sillä joskin Juutas Käkriäinen tuon hauen hänelle antoi, niin eipä se leipä tulle toisena päivänä, Rosinalta, joka sen tiukan tietänee itsekin. Ei mummo silmillään erota marjaakaan enää kuin kirkkaimman päivän aikaan. Siksi toi hän pienen pojan maitopulloineen tänne nuorempien hoidettavaksi. Raidan tummaan siimekseen on asetettu pikku Luukas, ruispellon loivalle rinteelle. Ja lapsenlikkoina ovat ensin olleet Ester ja Repekkakin, joita on käsketty huutamaan Sanelmaa, jos jotain sattuisi. Taikka itse Lejaa, jos sattuisi mitä pahempaa: longertaisi käärmeitä korin luokse, kun pennut ovat niin pilleillä piipottaneet. Ne käärmeet voisivat luikertaa lapsen suuhunkin, niinkuin Juutas Käkriäinen on pari kertaa löytänyt lehmästä, jota hänet on kutsuttu naapuriin parantamaan. Siinä ovatkin sitten valkeaverinen Ester ja pikku Repekka liekutelleet korissa poikaa. Luukas on nukkunut, mutta alkanut sitten kärpästen pistelemänä huutaa. Sanelma on komennettu sitä katsomaan. Maitopullon on hän työntänyt Luukkaan suuhun. Se ei ole sitä huolinut, vaan kärpäsiä olisi ollut ajettavana sen kasvoilta ja taas liekutettava. Sanelma houkutteli siihen työhön Esterin, luvaten siskolleen palkasta oikein koreat kellonperät, joita hän itse rupesi pujottelemaan voikukkien varsista. Sitä pujottelua katseli ruskeasilmäinen Repekka, ja koetteli itsekin pujotella, kunnes nukahti ruohikkoon, etsiessään voikukkia, mutta löytäen pientareelta ruohon sisästä mansikoita. Niitä söi Repekka, ja nukahti sitten pensaiden juureen, nenälleen pehmeää mätästä vasten, paljas pylly pystyssä. Ja tuttiaan imevä Luukas nukkui. Ja pian nukkui myöskin vaaleapäinen ja sinertäväsilmäinen Ester, toinen käsi vielä kiinni liekuttamansa korin laidassa.
Se tyttöjen nukkuminen ei ole oikein pikku Sanelman mieleen. Poika oli kyllä saatava nukkumaan, mutta sitä varten, että tyssit olisivat päässeet Sanelman kanssa leikkiin: lekkamaan siksi aikaa, minkä Leja ja Ananiaskin lepäilevät. Mutta nyt nukkuivat tyssitkin. Ne olisi herätettävä.
Löytääpä pikku Sanelma kuitenkin muuta ajanvietettä, tarvitsematta tyttöjä tovereikseen. Hän vilkaisee vielä ympärilleen, isoihin sisaruksiin, vilkaisee mustin ja ovelin silmin, ja alkaa sitten söhiä ruohonkorrella pienen Luukkaan nenää. Luukas kääntelehtii ja nyhkii. Ja sitten se avaa silmänsä, kun Sanelma nipistää sitä vähän. Avaa säikähdyksestä pyörivät, ympyräiset, tuijottavat silmät, jotka tulevat yhä kauhistuneemmiksi, sillä Sanelma irvistelee hänelle hampaitaan ja vääntelee leukojaan ja painaa vääristyneen naamansa yhä lähemmäksi Luukkaan lämpöisiä kasvoja. Yhtäkkiä parkaisee Luukas taas itkuun. Vedet juoksevat suurina pisaroina hänen silmistään. Sanelma ajattelee, että se aikoo rääkyä, ja että Leja sitten haukkuu häntä, Sanelmaa. Vihoissaan töykkäisee Sanelma vielä Luukasta leukaankin. Mutta silloin hän vasta pelästyykin Lejan mahdollista kuritusta. Sanelma alkaa tuudittaa kauniisti koria ja laulaa hartaasti:
"Aa-aa…"
Luukas parkuu kimeästi. Jo juoksee nyt Leja Luukaksen ja Sanelman luokse. Leja tuntee Sanelman juonet. Hän sattuu katsahtamaan epäillen Sanelmaan. Sanelma vilkaisee maahan, vilkkuu syrjään. Hän kohottaa kasvojaan, ja kun näkee Lejan tutkivan katseen, huudahtaa:
"En mie sitä herättänyt."
"Taidat ollakin. Mitä sinä olet sille tehnyt?" kysyy Leja.
"En mitään!" vastaa Sanelma.
"Olet sinä tehnyt, pikisilmä."
"En ole! Ole itse pikisilmä. En ole tehnyt. En mitään! Mie en ole tehnyt."
Mutta sitten livistää Sanelma yhtäkkiä tiehensä. Hoikat ja päivettyneet kintut vilahtavat raidan taakse. Kauempana näkee hän Topin, joka köntii laiskasti häntä vastaan karheiden poikki.
"Ruvetaanpas lekkamaan", sanoo musta Sanelma Topille. "Uskotkos … niin minä saan sinut kiinni!"
"… Uskotkos, uskotkos!" matkii Topi, ja alkaa juosta Sanelman edeltä pajupehkon ympäri. Sanelma ajaa Topia takaa. Ja sitten Topi Sanelmaa. Siinä herää Repekkakin, kun hypätään hänen ylitseen ja kaadetaan hänet nenältään syrjälleen. Repekka katselee ensin kummastuneena ympärilleen ja aikoo itkeä unissaan ja suutuksissaan. Mutta jo kirkastuvat hänen silmänsä, hän kapuaa maasta ja yhtyy leikkiin.
"Uskotkos, uskotkos!" kotkottavat Topi ja Sanelma juostessaan. JaSanelma jankuttaa:
"Minä uskon isän päälle … minä uskon pojan päälle…"
"Astui alas helvettiin, nousi ylös taivaaseen!" hurpattavat kaikki lapset keskenään, sillä Esterkin on herännyt hippasille. Nauraen ja iloiten he hurpattavat, tuuppien toisiaan ojaan ja nousten niistä joko itkua tehden, kuten pikku Repekka, taikka kiroten niinkuin kohti kurkkua rähähtelevä Topi. Sitten he taas tyrkkäävät ojasta nousseita uudestaan ojaan ja hurpattavat:
"Säkki päähän ja helvettiin!"
Leja katkaisee jo pajun oksan ja aikoo antaa noille lörpöttelijöille. Mutta yhtäkkiä tuntuu hänenkin mielensä tekevän juoksuun. Viidentoista vanha on vasta Leja. Pian leikkii hän toisten kanssa, kääntäen heitä nurin ja kantaen ojan reunalle, muka pistääkseen pää edellä sinne märkään mutaan. Ja Leja nauraa heleästi ja hokee, Repekkaa nurin kääntäessään:
"Astuipa alas helvettiin. Nousipa ylös taivaaseen."
Ananiakselta on työ jäänyt. Hän istuu niityllä leppien siimeksessä. Huutaa koiraansa, jonka hän näkee kulkevan rukiissa, vilahtelevan, kahisuttaen olkia. Hurja tuleekin heilutellen häntäänsä ja läähättäen niin että kieli riippuu pitkällä. On taas myyriä kaivellut. Siihen asettuu Hurjakin leppien varjoon.
Lapset tuolla leikkivät. Malakias seisoo, hojottaa, puolihorroksissa. Ananias katselee kohti peltoista mäkeä, jonka takaa mökin musta pääty kohoaa. Silmiä häikäisee aurinko. Koivu mökin nurkalla näyttää melkein mustalta. Ja mökki on musta, kolkosti tuijottavine ikkunoineen. Katto harmaa. Mutta savutorven varjo pikimusta.
Nurmikolle täällä niityllä heittävät puut niinikään mustia varjoja, ja nurmi huikaisee korean värisenä.
Rappiolla se on tuo tupakartanokin, ajattelee raukeasti Ananias. Mutta … mitäpä siitä korjatakaan. Vieras on rakennus … ja vieras on tämä maa, jos sattuu Muttinen Putkinotkon myymään, tahtoo sen myydä pois. Saahan sitä niiden paperien nojalla.
Minnekäpä Ananias sitten menee? Hän ajattelee Mauno-enoa, ja uneksii hänen tarinoitaan: juttuja tukki- ja telakkatöistä. Ja viinakaupoistakin … niitä on eno jo hänelle uskonut. Ja on isäkin alkanut vihjailla. Sellaiseen tässä joutuu … viinanmyyntiasioihin… Siellä, missä Mauno-eno liikkuu, on sirmakansoittoa. Ja tanssia. Mutta täällä… Äitihän se työtä… Silti köyhyyttä, ja aina lapsia…
Mutta siellä, toisaalla, on tyttöjä… Sellaisia kuin enon PertanSanelma, punaposkinen… Ja siisti vaatteissa.
"Ei, mikä tässä … eihän ihminen ole ampiainen", sanoo Ananias hiljaa yksinään, sillä Malakiaskin on madellut pois niittopaikalta. Ensin Malakias on tosiaan ollut kova ja huutanut lapsille:
"Odottakaapas, kun minä tulen ja annan teille aika talkkunat! Vai ei teillä muualla ole lekkamista kuin niissä kuivissa heinissä."
Mutta sitten on kuumuus hautonut Malakiaksen paljasta päätä niin, että hän on seisahtunut kesken matkaansa. Punaisena on hänen toinen olkansa paistanut repeytyneen paidan reiästä.
Ja nyt… Malakias huutaa jo lammessa. Siellä hän porskuttaa, pitäen kiinni veden yli kaartuvista pajupehkoista, sillä hän ei osaa uida muuten kuin maha pohjassa. Iloisesti ja vilkastuneena hän huutaa, suu vettä puolillaan: "Hoi, Topi! Hoi! Tule tänne. Tule!"
"Mikä se on?" vastaa Topi muiden lasten parvesta, jossa hän on kampannut toisia nurin.
"Tule tänne!" toistaa Topin ystävä Malakias lammesta. "Tule panemaan: loiskis! Panemaan: puli-puli."
Topi noitaisee ja alkaa heti riisua housujaan ja paitaansa, juosten samalla rannalle ja paiskaten mennessään karvareuhkansa ojaan. Muut vaatteensa aikoo hän jättää kaatuneen koivun rungolle, joka on veden äyräällä, mutta muistaa sitten, että sillä kohdalla on keltiäisiä, noita ruiskumestareita. Nyt heittää hän paitansa pajupensaaseen, ja sitten housutkin perästä. Ja sitten hän ui, pidellen pajuista kiinni niinkuin Malakiaskin.
Mutta yhtäkkiä on Topilla syytä nostaa leveää naamaansa vedestä. Nopeasti hän kiepsahtaa ylös penkereelle ja alkaa kiskoa housuja takaisin jalkaansa. Sillä hän näkee nyt Ananiaksen lappavan tuolla vettä vanhasta lampiveneestä, joka on ties milloin kuljetettu järvestä lampeen ja jota sanotaan "rotakollaksi". Ja hän näkee toisten lasten juoksevan Ananiaksen luo päästäkseen hänen kanssaan soutelemaan. Ananiaksella on lammessakin muutamia verkkoja. Niitä menee hän huvikseen katselemaan. Ammentaa rupaista vettä rotakollasta. Vesi vähenee veneen perästä, joka on vedetty puolittain ylös ojaan. Ananias lupaa Esterin mukaansa, ja Sanukankin, jos hän ei hypi eikä keiku kuin mustalainen. Mutta kun nyt Topi tulee siihen, ei Ananias enää huolikaan häntä. Ananias sanoo, että tulee rotakollaan jo liian monta.
Ei ota Ananias Topia! Mutta paksuposkinen Topi aikoo mennä rotakollaan väkisin.
"Pysytkö poissa siitä!" sanoo Ananias ja työntää Topin takaisin nurmelle veneen reikäisen reunan ylitse. Ja Ananias jatkaa:
"Näethän, kuinka puhaltaa vettä laidoista sisään. Tässä on muutenkin meloskeltava varotellen ja seistävä pussit perätysten."
Topipa tarttuu kiinni veneen perään, joka on maalle päin, ja saakin toisen jalkansa uudestaan sen reunan sisäpuolelle. Mutta Ananias kellahduttaa hänet taas takaisin rannalle, ja kun Topi pyrkii ylös maasta, niin on Ananias työntänyt jo rotakollan irti rannasta. Topi aikoo hypätä veteen, mutta sillä kohdalla on syvää kuin kaivossa. Sitten hän rupeaa Ananiasta anelemaan. Se ei auta. Topi suuttuu. Hän ei pääse rotakollaan, ei! Ei mahda mitään, vaikka hän iskisi hampaansa rotakollaan. Mutta ei enää yletä! Tuolla menee Ananias. Tytöt istuvat rotakollan perälaudalla. Topi kiroaa pahasti, ja suuttuu yhä julmemmin. Hän juoksee pitkin ojaista lammen rantaa, juoksee niska keikassa, nopeasti soudetun veneen perästä. Hän noituu:
"Voi kar-vamato! Voi pi-rru! Voi r-anta-rrillikka! Voi Ananias. Voi saakeli… Tulen kor-rvettava! Otatteko mukaan. Ottakaa! Helvetti! Minua suututtaa. Voi helkka-rri! Lemppa-rri … voi…"
Topi juoksee ja katsahtaa, ottavatko. Eivät ota. Hänen sappensa kiehuu niin, että se on haljeta. Hän huutaa:
"Voi per-r … voi tuhat… Voi … voi…"
"Saa…", puuskaisee hän yhtäkkiä, juosten kuin vimmattu.
Eivät ota! "Saatanan saatanan … per-rhana! Voi Jiesus siunatkoon tuota Ananiasta!" kiljaisee hän lopulta itku kurkussa.
Eivät viimein riitä Topin runsaat noitumasanat, varsinkin Mauno-enolta kuullut. Ja rotakolla menee. Eikä hän pääse mukaan, vaikka tahtoo.
Topi pillahtaa kiukkuiseen itkuun, ja lähtee mankimaan ylämäkeen kotiin. Mutta vielä keksii hän yhden kirouksen, jonka huutaa taakseen Ananiakselle:
"Voi p—seen Ananias… Senkin … senkin … mamma!"
"Mamma, mamma!" jankuttaa Topi vielä.
Hän muistaa Mauno-enon Pertan joskus sanoneen jostakusta, että se on koko mamma.
Mutta nyt mankii Topi mäelle päin.
Puolitiessä mäkeä kääntyy hän yhtäkkiä. Hän katselee vilkkaasti taakseen.
Hurja haukkuu siellä lammen toisella puolella. Hurja on juossut rantaa pitkin soutajien perästä. Nyt se rähisee toisella rannalla, louhisella rinteellä.
Ja Ananias kuuluu äännähtävän rotakollassa lammella, että kunhan ei Hurjalla olisi kettu, koska se kaivaa kiven alta. Ananias sanoo tulevansa ottamaan pyssynsä. Nyt melostelee hän aika kyytiä tälle rannalle. Muut penskat juoksevat lammen pään ympäri sille kohdalle, missä Hurja haukkuu.
Nyt tömistää Ananias ylös mäkeä! Topi Ananiaksen perästä tyhjään tupaan, josta otetaan pyssy orrelta, perästäladattava ja kiiltävä. Sitten Topi jälleen Ananiaksen kintereillä alas lammelle, kysellen melkein supattaen ketusta, niinkuin se kettu hänen sanansa kuulisi. Malakias on kömpinyt ylös vedestä ja juoksee vaatteet kainalossa lammen päätä kohti. Hän on pudota välillä mutahautaan. Sitten kömpii hän niityn aidan ylitse, jonka takana Repekka kirkuu pyrkien Sanelman perästä toiselle puolelle. Ester auttaa Repekan sinne. Mutta pikku Sanelman huuto räikkyy jo toiselta puolelta lampea, hongikosta, jonne Malakiaskin nyt katoaa. Siellä haukkuu Hurja, salo kaikuu.
Ja pojat, Malakias, Ananias ja Topi, touhuavat siellä, väittelevät, usuttelevat Hurjaa. Sitten he taittavat kankia, puut ruskavat, kivet kolisevat.
Leja on jäänyt niitylle vaalimaan pikku Luukasta. Sinne ne muut menivät… Ananiaskin. Ei tuosta heinänteostakaan. Isäkin lähti töistä.
Ja isä myy viinaa. Ihmiset ovat siitä ensin puhuneet Lejalle, ja onpa hän itsekin sen huomannut. Ovat kyselleet … ilkkuenkin ja pilkallaan. Eikä Leja ole ruvennut valhettelemaan. Vaan on vastannut hiljaa:
"Onhan se … myynyt vähän."
Sellaisesta tulee häpeää…
Mutta Saarasta ei Leja ole hiiskunut kenellekään, ei edes äidillekään, siskosta, joka on tunnustanut, laivasta tänne tultuaan, saaneensa pikkuisenkin.
Ja Leja on nähnyt sellaisen unen: miehen, joka oli pitkä kuin mitä nuoraa … miehen pää ylettyi tuvan kattoon…
Ja hänkin, Leja, oli äsken tässä hyppinyt … ja jumalansanaa sillä tavalla… Mitähän se unikin, sellainen?
Viidestoista luku
Laiva on kierrellyt kaupunkiin, teräväkeulainen ja vanha "Sandels". Ensin lahden ohitse, jonka taustalla on kuultanut Muttisen ruskea huvila, ja salmien lomitse, joiden rannat ovat nousseet joskus korkeina, mutta tavallisesti matalampina kallioina. Siellä täällä poukaman perukassa paistaa halkopinoja tai propseja, ulkomaille, Pietariin tai maan isoimpiin kaupunkeihin meneviä, karun seudun melkeinpä ainoa vientitavara. Sitten tuli suuri, vaaleansiniseltä hohtava järven selkä. Kaukaa ulapan rantamilta näkyi viljeltyjä vaaroja, joiden korkeimmille kohdille talot ovat kavunneet, tummat kylät tuulimyllyineen ja kaivonmiekkoineen, heinäkuisten peltojensa keskellä. Välistä on poikettu pieniin laitureihin, joihin tultaessa laiva on hiljentänyt vauhtiaan ja sen potkuri purskuttanut niin, että Jopia on oikein pelottanut laivan tärinä. Hetken päästä on "Sandels" lähtenyt jälleen ulapalle päin, ja sen kone on taas jymisyttänyt nytkyttäen kuin huono sydän. On soluttu salmista ja käännytty milloin oikealle, milloin vasemmalle, ja yläkannen matkustajat, joina on enimmäkseen porvarisväkeä, kun taas välikansi on rahvasta varten, ovat nyt kahvinsa ääressä ihailleet, jos heistä joku on ollut sellainen, uuden aukean takaa paistavaa aurinkoista rantaa: siellä on hiekkainen rantaäyräs, jonka aallot ovat syöneet jyrkästi sortuvaksi, loistanut punaisen kellertävänä viiruna. Ja jonkin tukkiyhtiön metsä punaisena: soleita petäjiä pitkältä, kuin kirkon pilaristoa. Siten kierretyn Kenkkuinniemen toisella puolella oli Vaskilahden talo, entinen herraskartano, nyt Matti Muikkusen oma. Ja kauempana Könölinin saha ja myllylaitos, tiilisine savutorvineen, lautatapuliensa vieressä.
Mutta sahan lahdella, kun ajettiin taas pienen järvenselän poikki ja ihan sahan sivuitse, on liikuskellut joku pieni höyryalus, petäjänkuorista rupaisessa vedessä, hinaten proomuja. Lahden perällä seisoi ankkurissa korkeita ja vihreäreunaisia lotjia. Joku niistä on uponnut peräkajuuttaa myöten pohjaan. Ne ovat Könölinin vanhimpia ja hylättyjä halkojen ja voin kuljettajia.
Vastapäätä sahaa, lahden toisella puolella, on koivikkolehdossa sahatilan valkeaksi rapattu kartano.
Sitten on tullut vielä selkä, ei niin suuri kuin se Kenkkuinniemen toisella puolen. Ja sitten on näkynyt kaupunki. Vaaleina talopilkkuina on se ensin näkynyt tummasta metsästä, ja vanhan linnan tornit ovat punertaneet, ja kirkon terävä torni on ilmestynyt mäntyisen kummun takaa.
Aurinko paistoi niin lämpöisesti, että laivassa on ollut päivänpuolella melkein kuuma jo nyt aamullakin. Ulappa auringon kohdalta kiiltää ja siintää, ja se alkaa sinkautella muualtakin kuin auringon kohdalta kirkkaita säteitä, tulisia ja teräviä. Ja ukkosta ennustava autere lisääntyy yhä, tuulen jo melkein tyyntyessä.
Rosina Käkriäinen istuu välikannella, ruokasalongin seinävierellä, pitkällä penkillä, joka on päästä päähän täynnä maalaisia. Melkein hänen jalkojensa välissä seisoskelee Jopi, painautuneena äitiinsä niin kiinni kuin mahdollista ja katsellen odottavin ja sirrottavin silmin enimmäkseen tuonne kaupunkiin päin, jonne äiti on sanonut kohta tultavan. Mutta Rosinan vieressä istuu nyt loppumatkalla muudan hänen vanha tuttavansa, hyvin leveä ja lihava emäntä, Hiesun myllärin muori sieltä takamailta. Hänelle on Rosina, joka ei ole alkumatkalla oikein sopeutunut puheisiin muiden tuttaviensa kanssa, juuri ruvennut juttelemaan hiljaa, mutta hartaasti ja kiihkeästi, tällä viimeisellä aukealla. Rosinalla on näet täällä laivassa muitakin tuttuja, joskaan ei monia, hänellä, harvoin missään käyvällä. On täällä Vilhusen emäntä, samoin sieltä suurista takakylistä niinkuin myllärin muorikin, talokas Kalle Vilhusen nuorenlainen vaimo, kelmeä naamaltaan ja maha pystyssä, pieniä kun on saamassa. Hän oli tullut Rosinan kanssa ensin haastelemaan. Kysellyt, kuinka Putkinotkossa jaksetaan, ja minkälaiset siellä ovat maan kasvut. Ja miten karja on varttunut … se vasikka, joka syntyi Rosinalle Vilhusen lehmästä, sillä Vilhuset antoivat tässä kolme vuotta sitten yhden lehmänsä Käkriäisille ruokolle, ja se lehmä poiki. Ja Vilhusen emäntä kyseli, miten lapset ovat varttuneet. Viimeisen kysymyksen teki hän hiukan ihmettelevä ja naurahteleva ilme ruskeissa silmissään, varmaankin siksi, että Käkriäisillä on niitä lapsia niin kovin paljon.
Ja silloin, Vilhusen emännän kanssa pakinoidessa, pälkähti Rosinan päähän eräs ajatus: se hänen kalvavan huolensa tuoma, että taas on hänellekin uusi lapsi tulossa, tuskakseen jo yhdettätoista kertaa. Ja kun hän näki Vilhusen vaimon tuossa tilassa ja tiesi, että hänellä on vasta pari lasta, vaikka hän on ollut naimisissa jo seitsemättä vuotta, niin pisti hänen päähänsä kummallisesti ajatus johdatella juttu sillä tavoin, että ehkäpä hän saisi jotain neuvoa, entisiä parempaa. Edes jostakin, hän, erillään eläjä. Köyhyyden kuiluun se vie, se lapsien paljous, ja minne vienee. Aina on Rosina tätä asiaa ajatellut viime aikoina, ei ole sen tähden saanut öilläkään unta. Ja kun Vilhusen eukko kätteli Jopia ja kyseli ikäänkuin säälivästi, montako niitä on vielä tätä nuorempia, niin alkoi Rosina, että onhan niitä… Ja Rosina huokasi tuskallisesti, ja sanoi, että parempi olisi, jos ei niitä tulisi. Ja sitten hän naurahti ja lisäsi leikillisesti: "Niitä pahalaisia… Mutta … eivät ne herrasväet sillä tavalla! Mitkä vehkeet heillä lienevätkään!"
Enempää ei Rosina kuitenkaan voinut puhua, vaikka hän on kuullutkin niistä Maunon Pertalta, tavallaan kälyltään. Hurjalta Pertalta, joka on neuvonut hänelle jos jonkinlaisia vehkeitä, ja käskenyt Rosinan ostaa niitä. Mutta ne olivat tuntuneet Rosinasta paitsi riettailta ja hullunkurisilta myöskin kalliilta, mokomiksi tavaroiksi. Siksi hän oli yhä vain koettanut entisiä, maalaisakkojen neuvoja. Mutta mitäpä apua niistä…!
Kuitenkin sai ainoastaan huolen kiihko Rosinan alkamaan puhella näistä Vilhusen emännälle. Alkuunsa se puhe jäi. Sillä mitäpäs se eukko näistä… Rosina huomasi heti, että se katseli Rosinaan kuin mikä pyöreäsilmäinen jänis. Ei ollut vielä hänellä lapsista kylliksi huolta … ei ollut johtunut näitä ajattelemaankaan. Että Rosina sille ymmärtämättömälle puhuikin! Nuori vielä. Rosina oli nähnyt hänet pienenä tyttönä, silloin kun Rosina oli jo Käkriäisen vaimona kestikievarin mökissä.
Ja sitten se mokoma rupesi Rosinaa neuvomaankin! Sanomaan, että siinähän ne lapset vaan elävät, kun opettaa niitä työhön, jo ajoissa. Hänenkin vanhin poikansa, viisivuotias Matti, muka jo askaroi isän kanssa. Niin että pitää joskus antaa sille vitsaakin, kun se ei muuten pysyisi sisällä hevoshommiltaan senkään vertaa, että malttaisi syödä. Tämä juttu vitsanantamisesta lapsille loukkasi Rosinaa. Hänkö pieksämään pentujaan! Rosina mutisti suunsa kiinni ja katseli vaiti ja ylpein silmin toisaalle. Ja kun Vilhusen eukko sitten rupesi vielä puhumaan niistä kärrynpyöristä, jotka Käkriäiseltä olivat tilatut Vilhusille jo pari vuotta, vastineena viidenkymmenen markan velasta, niiltä ajoilta, jolloin Vilhunen ei ollut vielä talokas, vaan mökinmies, kunnes sai eukkonsa myötäjäisinä talon, niin, kun tämä varakas ihminen nyt kehtasikin vihjailla siihen velkaan, silloin ei Rosina ollut ymmärtävinään. Ja sitten pisteli Vilhusen akka Juutaksen viina-asioihinkin: että kuuluuhan se Juutas tässä kevätpuolella käyneen siellä heidänkin kylillä; tarkoittaen kai, että Juutas oli kaupannut hänen miehelleen juomia. Ei sallisi miehensä joskus maistavan tilkkaa … niinkuin siitä talo menisi!
Silloin etsi Rosina tilaisuuden päästä pois Vilhusen akan parista. Ja hän kääntyi sellaiseen asentoon, että hänen täytyi kesken tätä puhetta joutua erään toisen tuttavansa, Matti Muikkusen eukon, pakinoille. Muikkuset ovat Käkriäisten kaikkein lähimpiä naapureita Kenkkuinniemen kannaksen puolelle. Komea oli se Muikkusen akka, Rosinan kadehtima, jopa vihaamakin! Ylpeä! Käveli edestakaisin kannella, käveli pää kekassa. Entinen köyhä piikatyttö, jonka Matti Muikkunen otti, jopa mahallisena toisista. Uskoneeko Matti tämän, vaikka oikeat naisihmiset ovat sen hänelle sanoneet, suutari Sinikanteleen eukko ja muutkin. Matti pitää Kustavaa kuin mitä rouvaa. Yhä vain tehdään uusia vaatteita. Nytkin uusi röijy päällä, varmaankin kaupungissa ompelutettu, niinkuin ennenkin. Mutta onpa Rosinalla muitakin syitä Vaskilahden emäntää vastaan. Paitsi sitä, että Saara sai passata häntä kuin mitä rouvaa, silloin kun Saara oli vähän aikaa hänellä lapsenhoitajana, on vielä paljon pahempi syy.
Viimeisinä kesinä on Muikkusen eukko näet alkanut käydä yhä tiheämmin Putkinotkossa, Muttisen luona, jos Muttinen on kesällä ollut täällä. Muka vieraisilla, miestään kuljettaen. Mutta on sillä Aina Kustavalla ollut muitakin tarkoituksia. Kerran tänäkin kesänä on Rosina tavannut Muikkusen Aina Kustavan metsässä melkein Putkinotkon lammen päässä, muka marjassa, mutta katselemassa Putkinotkon peltoja. Se sanoi ihastelevansa tätä kaunista paikkaa, hyväkin herraskainen, ja kysyi, milloin Putkinotkon herra tulee tänne. Jo entisistä Aina Kustavan jutuista tietää Rosina, että Matti Muikkunen haluaisi ostaa Muttiselta Putkinotkon mökin. Lienee akka hävittämäisillään Vaskilahden komeuksiinsa ja herkkuihin. Nyt kelpaisi heille Putkinotkon mökki … jos Käkriäiset joutuisivat siitä pois!
Rosina kadehtii ja vihaa kyllä Aina Kustavaa, mutta Vilhusen eukonkin seurasta on päästävä. Siksi Rosina tervehtii Vaskilahden emäntää. Ja Aina Kustava suvaitseekin tulla häntä kättelemään, ja kysyy taas, että onko se herra Muttinen jo kotona. Rosina vastaa ensin, ettei ole, eikä tuota tiedä, milloin se tuleekaan. Mutta yhtäkkiä hän kääntää juttunsa toisin: sanoo, että eikös se kuitenkin tulle Putkinotkoon. Joka kesä se viime vuosina on siellä aina vähän oleskellut. Se kun on niin mielistynyt siihen Putkinotkoon, lekottelupaikkaansa…! Onhan tuolla toki puita, joihin ripustaa verkkovipunsa, vaikkei muuta mainittavaa: heinämaat ovat vähäiset, eikä sellaisista pelloista saisi mikään mies kalua! Mutta eihän se Muttinen niistä, se kun tahtoo vain lekotella, herra. Ja onkia, sormenpituisia ahvenia, hihii.
Kovin iloinen ilme kasvoillaan kehuu Rosina sitten Aina Kustavan uutta röijyä. Kunnes Vaskilahden emäntä ylpeänä lähtee hänen luotaan, joidenkuiden poikain pariin, oikein kalossijalkain, kikattelemaan.
Siinä Aina Kustavan kanssa jutellessaan on Rosina menettänyt paikkansa penkillä. Mutta katsellessaan kiukkuisesti Aina Kustavan jälkeen ja sitten itselleen uutta paikkaa, on hän kuullut mainitun myllärinemännän ystävällisen tervehdyksen. Lauhkea on myllärinemäntä, vaikka on rikas sekin. Tosin alkaa hänkin kysellä, kun pyytää siinä kainostelevaa Jopia lyömään hänelle kättä, paljonkos näitä lapsia Rosinalla nyt on, ja siunailee, että heillä on niitä niin paljon, tuolla poloisella Juutaksella. Ja alkaa kiitellä Muttista: kysellä, niinkuin usein ennenkin, onko se totta, että se herra antaa heidän asua ja viljellä Putkinotkoa ilmaiseksi yhä, niinkuin ennenkin. Eikä siitä ole kuuntelemaan sen vertaa, että Rosina ennättäisi selittää, mitä ilmaisuutta se on, sillä kyllä siellä elääkseen on ponnistamistakin, ja vuokraakin on nyt maksettava. Ei, myllärin muori keinuttelee vain lihavaa ruumistaan penkillä, johon hän kutsuu nyt Rosinaa viereensä, kehoittaen muuatta nuorta poikaa väistymään ja antamaan tälle Rosinalle istuimensa. Ja myllärin muori jatkaa:
"Niinhän se kuuluu … se kauppias…! Onko se herra nyt siellä? Kuuluu harvoin olevan, ei ennättävän, raiska. Mitä se siellä tekee? Sellainen huvitalo, tuonnehan se näkyi … ruuninen, sellainen … voi, voi. Onkos sillä nyt rouvaa? Vai ei. Mistäs se sen…? Ei vai, raiskalla. Kukas sille ruuan tekee? Jos teidän kanssanne syönee… Sielläkö se mökissä syö? Ei se ylpeä, kun ei ole sellainen…"
"Eihän se", sanoo Rosina. Ja jatkaa nopeasti, istahtaen tosiaan myllärin muorin viereen. "Huushollerskahan sillä! Soutelevat sen kanssa. Meidän venettäkin kuljettelevat kaikeksi päivää. Ja tiedättekös: vieretysten ne istuvat … verangolla. Se on ihan totta, sen olen nähnyt. Ja ehkä muutenkin lienevät! Niin se on … vaikkei uskoisi!"
"Niinkö?" sanoo lihava muori ja katselee Rosinaa kummastuneesti. "Vai niin se… Hyvä se kuuluu olevan… Hyvänäkö se sitä pitää? Oikeinko se on ryökkinä? Vai nuori on … no jotain…"
"Nuori, nuori", supattaa Rosina. "Mutta mitäs siitä … herra Muttisesta. Oli sillä ennenkin rouva, sitä kiusaamassa. Ja ero siitä tuli. Mitäs … kun se makasi. Eikä osannut ommella edes yhtä lapsen mekkoakaan. Osti muka kangasta meidän lapsille. Ja sitten teki mekot lapsille. Sellaisia niistä tulikin: eihän niitä kuka iljennyt pitää pennuilla. Sellaisia … kapeita kuin kirnuja. Eikä ollut paljon hihojakaan. Mitä se olisi osannut omille pennuilleenkaan tehdä vaatteita, jos niitä olisi tullut…"
"Vai lahjaksi se antoi?" kysyy myllärin emäntä. "Kaikille tytöillekö se antoi? Niinhän se Muttinen … kuului vaatteitakin lähettäneen… Juutas se sitä siellä kylillä kertoi … ennen. No, voi raiskaa, että se herra sillä tavalla… Ottaisi nyt tämän, ottaisi raiskan. Ei narraisi! Että se Muttinen … kirjoja myö … jumalansanaa… Paljon on ostanut meidän myllärikin, kun kirjakauppiaat käyvät myymässä… Niinhän se sielunvihollinen ihmisiä… Sitä Muttista."
Perämiehen iso rahalaukku kalisee jo tuolla. Ja Rosina ajattelee, minne se Saarakin lienee mennyt? Pitäisikö sillekin ostaa lappu? Mitäpä rahaa Saaralla olisi? Ensin tervahöyrystä tullessa oli vähän, nyt on hävittänyt kaikki niihin rosseihin ja pitseihin. Pitäköön Saara itsestään huolen.
Mutta pojalle on Rosinan ainakin ostettava, puoli lappua, niin ne vaativat tämänkokoisista. Vaikkei Rosinasta olisi haittaa laivalle, jossa reissuaa joka päivä kymmeniä ja pyhinä satojakin ihmisiä, vieläpä huviajelullakin, ei olisi suurta vahinkoa laivaherroille, jos köyhien lasten annettaisiin olla mukana ilman rahanpennin ottamattakin. Ei se ongan vetovoimassa paljoa tuntuisi: se ei liioin välittäisi sellaisesta naakerista kuin esimerkiksi Jopi. Silti on Rosinasta kaukana se ajatus, että hän rupeaisi kerjäämään ilmaista kyytiä pennuilleen, niinkuin eräät muut joskus laivassa anelevat, ihan keskellä ihmisten joukkoa. Siksi alkaakin hän laskea leikkiä myllärin emännälle, kaivaessaan hiukan poispäin kääntyen rahojaan hameensa taskusta, häistä asti juhlahameena käytetyn ja vihertävän hameen taskusta. Laihanlainen on se kassa, sanomalehden kappaleeseen kääritty, sillä mikä sitä ilkesi ottaa mukaan Juutaksen suurta kukkaroa, melkein yhtä suurta kuin tuo perämiehen laukku. Sitä kaivamistaan kätkeäkseen laskee Rosina vähän leikkiä Jopista:
"Olisihan tällä meidän miehellä varaa itselläänkin… Kapitaalia, hihii. On välistä annettu. Ne hänellä nyt on mukana pompommipurkissa."
Jopi kalpenee, aivan kuin muistaisi taas jotain muuta, odottaessaan kaupunkia. Ja hän katselee vain eteensä laivan keltaisiin kansilautoihin, eikä virka mitään, kun vieras nainen kyselee, mitä hän nyt aikoo niillä rahoilla kaupungista ostaa. Ja kuitenkaan ei Jopi myllärin emännälle ole enää tällä hetkellä niin julman kaino kuin oli äsken, ja tekisipä Jopin mieli näyttää jo hiukan puheensa ketteryyttäkin, näin ihan äidissä kiinni seisoessaan. Mutta nyt ovat Jopin asiat sillä kannalla, että hänestä on hyvä, kun äiti toki maksaakin hänen puolestaan laivarahan.
Sitten sanoo äiti myllärinemännälle, saatuaan itselleen ja Jopille nuo punaiset laput, että hän menee katselemaan vähän tavaroitaan, koska jo tullaan kaupunkiin. Jopi tarttuu Rosinan hameeseen ja tähystää samalla entistä kiihkeämmin kokkaan päin ja sitten kaikkialle ympärilleen. Rosina kävelee laivan keskiosan ohitse, jossa heidän maitohinkkinsä ja voipyttynsä ovat. Ja Jopi ajattelee, ettei niitä kukaan ole täällä varastanut. Mutta kokkaan mentyään ei äiti muuta kuin vilkaisee heidän tuohikonttiinsa, jonka nurkka pilkistelee esille sieltä lootien ja pajunparkkien takaa. Ja sitten sanoo äiti mentävän hakemaan Saaraa.
"Äiti! Äiti!" huudahtaa Jopi hiljaa. "Äiti hoi, mikä se tuo on?"
Laiva kulkee kapeaa salmea, jossa kohoaa saarella vanha ja raunioitunut linna.
"Mikä?" vastaa äiti. "Tuoko törökki tuossa? Mikä lienee… Vankeja ovat tainneet pitää kopissa siinä."
Mutta Jopi huomaa sitten, että siinähän on muurit ja korkeat tornit, sellaiset kuin kansakoulunopettajan piplianhistoriassa. Huomaa hieman pettyneenä, sillä eivät ne muurit olleetkaan kiiltävät eivätkä valkeat, vaan tosiaankin vähän tuvan uuninmuurin tapaiset. Tiilejäkin näkyy tuolta ylhäältä, pyöreitten reikäin ympäriltä, joista lentää lintuja, suuria ja valkeitakin: variksia ne eivät ole.
Laiva ajaa yhä muurien ohitse. Tuolla näkyy taloja. Missähän se kaupunki sitten on?
Äiti kulkee ja kiertelee. Jopi kopsuttaa aivan hänen kintereillään ja vieressään.
Nyt sanoo äiti kuulevansa Saaran mörähtelevää ääntä, mutta ei erottavansa, mistä.
Jopi viedään pää pyörällä ihmisten tungoksessa perään. Ja taas takaisin kokkaan, mistä Saaran äänen piti kuulua.
Ja kun Rosina kurkistaa kokassa johonkin koloon, joka on syvällä kokkalaudan alla, niinkuin mikäkin potattikuoppa, niin sieltä näkyykin Saaran korea lyyssi. Rosina seisahtuu tuon kolon ovelle, sillä siinä on ovi, kaksikin kapeaa ovea, ja ärähtää:
"Saara!"
Saara pyllistelee siellä selin, kyynärpäät pöydän reunalla … jonkun vieraan miesihmisen kanssa rupatellen. Saara ei kuule. Niin äiti tiuskaa uudestaan:
"Saarukka … sinä!"
Silloin Saara kääntyy.
"Tuletkos sieltä!" sihahtaa Rosina hiljaa, mutta yhtä äkäisesti kuin Putkinotkon kallioilla kiljuessaan. "Mitä sinä siellä?… Piletit ja kaikki olen ostanut … meille, enhän minä sinulle. Tullaan tuossa paikassa kaupunkiin."
Saara kaivaa hameensa taskusta punaisen lipun, heiluttaa sitä äidin nähdä, katsahtaa kujeillen tuohon miesihmiseen, jonka kanssa hän on siellä rupatellut, ja sanoo:
"Ei tuo ole tyyrmanni käynyt myömässä. Ja minulla onkin … ennen hankittu."
"Mikä? Entinen?" sanoo Rosina Käkriäinen. "Kunhan kiinni joudut! Maksaa se pitää, minkä on kulkenut."
Mutta Saara rauhoittaa äitiään sanomalla:
"Tämähän se ne liput ottaa pois … tämä… Saisinko minä esitellä…Tämä tässä…"
"Mikä … kenen kanssa sinä?" suhahtaa Rosina kiivaasti Saaralle, joka on tullut alhaalla portaiden juureen, kun taas äiti on työntäytynyt portaille. Saara jatkaa:
"Saisinko esitellä … se on sellainen muoti … tämä on herra EeliPersikka … laivamiehiä…"
"Kaikkien kanssa sinä!" sihahtaa Rosina vielä hiljemmin kuin taannoin."Mitä sinä hänen kanssaan … herrojen?"
Rosina Käkriäinen vilkaisee syrjästä tuohon mieheen, jonka suu on vinossa, naurun irvistyksestä, ja naama punainen.
"Tämän laivan miehiä", selittää Saara.
"Tule… Kantaisit noita tavaroita! Maunon luokse…" sanoo Rosina.
Saara väittää menevänsä tämän laivamiehen kanssa jonnekin. Kornettiin se väittää menevänsä, missä lienee… Siellä on muka kaikkea ja näyttelevät käärmeitäkin. Eläviä käärmeitä.
Rosina huudahtaa:
"Käärmeitä? Eläviä … käärmeitä. Ruojia! Kaikkea ne näyttelevätkin!Missä? Minnekä sinä menet?"
Saara on noussut aivan äidin luokse. Hän kertoo, että tämä mies hommaisi hänelle paikan tähän laivaan. Sillä entinen teeterska on muuttanut täältä muualle, ja siksi herra Persikka esittelee hänet tämän laivan kapteenille.
Rosina suhahtaa Saaralle:
"Kaikkien miesten kanssa sinä! Onko se tämä herra … edes se … sulhanen? Johan sinulla nyt herrat… Mikä lienee! Onko tämä se entinen?"
"Ei ole", vastaa Saara. "Tämä on toinen. Mutta tämä se…"
"Mene sitten!" huudahtaa Rosina. "Jo tuon olen kuullut … aikeesi lähteä kotoa. Kun on rypenyt jokaisen kanssa, mitä lienee rypenyt… Mutta nyt tulet! Etkä mene mihinkään … se on siinä! Kantamaan konttia … lentäjä…"
Mutta sitten selittää Saara, ettei se mies ehkä puhu kapteenille, jos hän ei lähde sen kanssa kornettiin. Ja Saara tiuskahtelee, että mitä se äiti sanoo. Saara ei olekaan mikään… Ei! Mutta laivaan menee. Ja laivaan päästäkseen hän on ihmisten mieliksi … sen verran, että lähtee kornettiin. Ja kornetissa soittavat posetit…
"Tässä on meidän äiti", sanoo Saara yhtäkkiä taakseen tuolle miehelle. Ja mies tulee portaille ja antaa laiskasti Rosinalle kättä, puhaltaen toisesta, ylemmästä suupielestään paksuja sikarinsauhuja, Jopista kitkeriä.
Ja sitten Saara taas juttelee äidin kanssa. Pitkän aikaa ja hiljaa. Ja inttää, että hän tulee tähän laivaan, jos pääsee.
Lopuksi Saara sanoo, että kapteeni kuuluu olevan hyvä mies, kuuluu olevan joskus humalassakin kaiket päivät. Ja inttää jälleen tulevansa.
Viimein Saara puhuu … rupeavansa taas kuljettamaan. Ja Jopi arvaa pian, että hän tarkoittaa niitä viinoja. Sen asian oli hän sattunut kuulemaan sisaruksiltaan. Samoin kuin hän tietää, että viinoja juodaan. Mutta ei hän sellaisesta puhu, sillä hän on myöskin kuullut äidin ja isän kieltävän isompiakin poikia niistä turpaansa pieksämästä, ja poliisit ovat käyneet heillä niitä Putkinotkossa nuuskimassa. Mutta kun ei kukaan ole hiiskunut mitään, ei niistä ole ollut haittaa.
Jopi kuuntelee tarkoin korvin, äitinsä takana. Saara haastelee tervahöyrystä, joka kävi ainoastaan harvoissa paikoissa, kun taas tämä laiva jokaisen niemen nenässä, kirkonkylissä ja kaupungeissa.
Äiti näyttää viimein vilkastuvan. Silloin laiva huutaa niin, että Jopin korvia halkaisee. Nyt se taas purskuttaa. Mitä ne rumisevat siellä kokkalaudalla, jonka alla Jopi, Rosina ja Saara ja se mies ovat?
On tultu kaupunkiin, muka. Jopia viedään rannalle. Siellä on paljon muita laivoja, joiden messingit kiiltävät. Köydet on heitetty suureen väkijoukkoon. Jopi on noutanut äidin kanssa kontin ja muut tavarat. Herra Persikka seisoo laivan veräjällä lappuja ottamassa, roikkuva sikari suupielessä… Saara se pääsi ilmaiseksi, kun antoi vanhan lapun. Äiti huutaa Saaralle, joka on menossa alas, ja kiskoo käsipuolesta takaisin ja sanoo, että Saaran on otettava mukaansa poika. Mitenkäpä Rosina Jopia kanssaan juoksuttamaan, kun hänen on lähdettävä apteekille, ja sitten Maunon luokse, jonne on vesimatkaakin. Jopi on Saaran vietävä mukaansa … jos kerran työntyy sinne käärmeitä ja konnikaisia katsomaan…
Rosina ajattelee, että hyvä on panna Jopi kuljeksimaan mukana: eipähän sitten Saara joudu ihan kahden kesken tuon miehen kanssa. Tällä pojan-nassikalla onkin silmät päässä, jos Saara jotain suottailisi. Aina se Jopi äidilleen ilmoittaa … jos se mitä sattuisi huomaamaan, vaikka se on osannut pitää kiinnikin suunsa … kun poliisit ovat käyneet Putkinotkossa. Sellainen on Jopi, Rosinan rotuun tullut.
Jopi tähystelee ja pilkistelee nyt laiturilla uteliaana ympärilleen.Pilkistelee joka taholle. Ja sitten nykii hän Rosinaa: