"Äiti, äiti…"
"No … mitäs sinä?"
Jopi kysyy, katsellen yhä joka taholle:
"Missä se kaupunki on?"
Rosina ällistyy, ja puhkeaa hiljaiseen nauruun.
"Missäkö?" toistaa hän. "Kaupunkiko, hihii! Nythän siinä ollaan…Tässä … ympärillä!"
Jopi tähystelee tarkemmin joka suunnalle, kaulaansa kurotellen. Hänen tekisi mieli kysyä, että missä. Mutta … kai ne muurit olivat jo nuo äskeiset. Ja kun eräät vieraatkin ihmiset nauravat hänelle, niin ei Jopi kysykään. Ja sitten ne lähtevätkin naurahtelemasta.
Mutta pian näkee hän siinä äidin turvissa ensin sellaisen rakennuksen kuin nuottakota, sillä siinä ei ole seiniä. Mutta keltaisen. Ja sitten kovasti jyrisevät kärryt, joissa on neljät pyörät, tärskyvät kärryt, koska maa on ladottu vieri viereensä täyteen kiviä. Ja sitten kauempana taloja, toisiinsa kiinni pykättyjä. Missä se kaupunki nyt lienee? Ja yhdessä niistä taloista, kummallisessa tötterössä, jossa ikkunat ovat päälletysten eivätkä vieretysten, on ulkopuolella hirvittävän suuri seinäkello. Sen rinnalla on Putkinotkon käymätön seinäkello kuin kirppu. Kello lyö: siitä Jopi sen huomasikin. Ja joku sanoo sen lyövän puolta kymmentä. Sekin talo on varmaan torni. Mutta muureja ei näy enää missään.
Mutta yhtäkkiä herää Jopi ihmettelystään kauhistukseen ja lohduttomaan tuskaan. Sillä äiti alkaa mennä, tuohikontti selässä ja voit ja maidot käsissä. Huutaa Saaralle, että tulkoon laivalle kello kahdeksi. Kun Jopi turvautuu Saaraan, joka on sen ikeniään irvistävän ja vääräsuisen miehen rinnalla, niin Saara sanookin, että osaa se Jopi kulkea täällä laiturilla yksinkin; ei täällä eksy, tällaisessa kylässä. On niitä isompiakin … Ronstaa. Entäpä sitten Pietari! Näin haastelee Saara osittain tuolle miehelle. Mutta Jopille hän sanoo:
"Lähde sinä vain, Jopi, katselemaan kaupunkia. On täällä sinulle katselemista, siskolla on muita juostavia. Pane tarkasti silmälle, minkälaiset kohdat ovat missäkin, niin että osaat takaisin tänne … laiturille. Ja kuulehan … sinulla on tuusassa rahat. Osta niillä vehnäsiä, tuolta kioskeista. Näetkös, tuolla puiston päässä tuon kioskin. Niin tee! No … se on sillä tavalla, Jopi!"
Ja Saara alkaa mennä sen miehen kanssa tiehensä.
Jopi aikoo juosta Saaran perästä. Hän pelästyy ja suuttuukin. Äitihän oli käskenyt Saarukan ottamaan hänet mukaansa, äiti! Mutta tuo mies ja muutkin ihmiset, joita työnnäiksen Saaran ja Jopin väliin, arastuttavat Jopia niin, ettei hän saa kurkustaan edes huutoa. Sitten turvautuisi Jopi äitiin. Hän juoksee muutaman askelen sinne päin, minne äiti oli mennyt, mutta äitiä ei näykään enää. Ja kun Jopi siitä yhä enemmän kauhistuneena käännähtää ja päättää lähteä väkisinkin Saarukan mukaan, niin myöskin Saarukka on kadonnut.
Jopin tekisi ensin mieli lyödä vieraita ihmisiä, jotka katsovat häneen, pilkallisesti hänen mielestään. Mutta Jopia hävettää. Hän juoksee. Tuskissaan katselee hän piilopaikkaa, niinkuin jänis metsässä hakee kallionkoloa. Siinä laiturissa olevassa kodassa huomaa hän sitten hirveän suuren pinon jauhosäkkejä. Muutamien välissä on melkoinen rako.
Sinne rakoon Jopi nyt tunkeutuu. Ja säkkipinossa väljenee sitten hiukan avonaisempi paikka, jossa voi istuakin.
Siihen Jopi kyyristyy, jauhosäkkien väliseen onkaloon, lohduttomana ja tuskissaan. Saara sanoi, että täällä osaa kulkea yksinään, täällä, jossa kaikki paikat ovat ihan samannäköisiä!
Oi, jospa olisi kotona, Putkinotkossa! Siellä ne metsäpolut … kaikki tuttuja. Nyt hän muistaa jokaisen kivenkin. Kun pääsisi Putkinotkoon! Selviäisi vielä tästä päivästä!
Niin tuomisia veisi kotiin…
Mutta silloin muistaa hän, ettei hänellä olekaan, millä ostaa vehnäsiä ja namusia. Rahatuusahan jäi kotiin. Siellä ennen lähtöä oli Jopi rannalla ruvennut vähän kykylleen kiven taakse, ja pannut silloin tuusan viereensä mättäälle. Ja kun vene lähti rannasta, unohtui se sinne. Varkaille ja muille…
Mutta vähätpä siitä, ellei hänelle olisi tullut kaupungissa kauhea äidin ja kodin ikävä. Hän tahtoisi heittäytyä kaksin käsin äitiin kiinni. Ja täällä on kaikki hänelle outoa ja vihattavaakin, yksinpä tuo seinäkellokin, joka lyö aina pitkän, pitkän ajan päästä.
Jopi itkee, pyyhkien takin käärityillä hihansuilla silmiään.
Voi, kun joutuisi kello kaksi … jolloin äiti tulisi laivalle!
Kuudestoista luku
Sillä välin istuu Saara vankan laivamiehen kanssa markkinateltassa, joka on pystytetty tuonne Pitkänsillan päähän, pienelle torille. Hiekka pölisee siellä, ei tuulesta, vaan siksi, että väkeä liikuskelee teltan ympärillä, enimmäkseen maalaisia taikka joutilaita kaupungin poikia. Ne pikku pojat, huivipäiset naiset ja pieksujalkaiset miehetkin tirkistelevät raoista suureen teltaan, jonka seinien reikiä katupojat koettavat repiä isommiksi. Silloin kuuluu sisältä vierasta kieltä murtava kirous, ja joku pojista saa kuhmun otsaansa, kun häntä kolautetaan sisältä. Taikka hyppää teltasta ulos keppi kädessä oikea piru, punaisiin ja hopeisilla tähdillä koristettuihin ihokkaihin puettu mies, mustaverinen ja vanhahtava. Hän soittelee näytösten väliajoilla teltan ovella aisakelloa ja houkuttelee yleisöä, huutaen kohti kurkkua samaa, mitä voi lukea plakaateista teltan seinistäkin, huutelee:
"Kaiki tule kattele tämä ohjelma. Suuri naarukuninkas. Koolemarinkki…Maakilline konsti…"
Väki nauraa ja ärsyttelee häntä.
Sisällä teltan nurkkamassa, joka on erotettu muusta teltasta kankaalla ja vuorattu synkän mustaksi kuin ruumisarkku, niin että se osasto on melkein pimeä, tuntisi joku Saaran tuttu, jos sattuisi siellä olemaan, ja ehkäpä onkin joku laivatyttö taikka Mesopotamian vetelehtivä nainen, tuntisi vähitellen, kun silmät tottuvat hämärään, Putkinotkon Saaran. Siellä istuu lyhyt ja paksunlainen Saara punaisessa puserossaan, istuu suu auki muhkeimmalla paikalla, vastapäätä näyttämölavaa. Laivamies, herra Eliel Persikka, on hänen vieressään. Lavalla, joka muistuttaa kaappipöytää, lekkuu pieni tuli jonkinmoisessa astiassa, aivan kuin käryytettäisiin sokerituusassa talirasvaa. Saara on tullut äsken tänne toisesta, valoisammasta osastosta, katselemasta tuon punaisen pirun ja nuorempien poikien hyppyjä paperin lävitse ja häränpyllyjä.
Nyt puuhaa pöydän takana jokin valkea, tulen valossa, mitä puuhannee. Nainen se on. Sillä on valkea paita päällä, hihaton niinkuin herrasväen paidat. Paidan rintamuksessa, helmoissa ja hihansuissa on hänellä punaisia rusetteja. Nenä on jauhotettu valkeaksi, koska se on punainen ja pahannäköinen, kuten sen toisesta pielestä huomaa, sillä siitä paistaa oikea iho läpi. Sen jauhoamisen tempun tietää Saara siltä viimeiseltä Pietarin-matkaltaan.
Tukka on naisella tuuhea ja hyvin kihara, ja se ylettää takapuolten alle asti.
"Onpas siinä tukassa ollut piippaamista! Sellaisessa on urakka!" sanoo Saara hiukan käreällä äänellään laivamiehelle, joka istuu hänen vieressään selkä kenossa ja imeskelee sormistaan lyhyttä sikarintynkäänsä. "Koko päivä siinä menee, piippaamisessa… Se on ihan totta!" jatkaa Saara. "Ruotsiakohan se sotkottaa … ei tämä venäjää ole … Huih!"
Saara kirkaisee, sillä nostamalla kättänsä, niin että musta karvatupsu näkyy kainalosta, on näyttelijätär loihtinut pöytälaatikosta valkean käärmeen, ihan kasvoilleen loikkimaan.
"Pelottaako?" sanoo laivamies vetelästi ja harvakseen hampaittensa välistä.
Saara Käkriäinen ei vastaa hetkeen mitään, osaksi jännityksestä, mitä sitten tulee, osaksi pelosta ja harmistakin siitä, että kysymys tuntuu äänensävystä päättäen leikilliseltä ja hänen vakavuuttaan pilkkaavalta. Saaran mieleen johtuu tässä melkein pimeässä ja kolkosti jännittävässä paikassa entiset jutut Kuikka Koposestakin, siitä silmänkääntäjästä ja noidasta, tässä samassa pitäjässä asuneesta… Niin äskettäin se vielä eli, että elossa olevat ihmisetkin ovat hänet nähneet ja tietävät, että hän oli paitsi muuttanut almanakan seteleiksi ja pannut mustalaiset onkimaan tuvan sillan raoista ja hyppäämään lattialla uimaan, lyömään päänsä halki lankkuihin, myöskin muuttanut kerran vuorenkukkulan ikäänkuin taloksi. Sillä tavalla se sai itselleen morsiameksi rikkaan talon tyttären, kääntäen häneltä silmät ja näyttäen hänelle omaa hoviaan. Mutta tyttöä siihen hoviin viedessään noituikin Kuikka Koponen hänet sudeksi. Näin kertovat vanhat. Ja Hiesun myllärikin, herännyt mies, on sanonut isälle nähneensä, miten Kuikka oli muninut suustaan kananmunia. Mutta ovat sillä olleet muut konstinsa, on isä Käkriäinen sanonut perheensä kesken näistä myllärin kertomuksista puheen tullen. Ja mylläriltä hän oli muka kuullut, että Kuikalla olivat olleet ne muut konstit. Kuikka, hirveän musta ja pitkä mies, oli kerran muka tunnustanut myllärille, ettei hän voi tehdä niitä temppuja, koska hänellä eivät ole ne konstit mukana. Konsteja sellaisessa tarvitaan, oli siis Käkriäinen sanonut salaperäisenä.
Tällaisissa näyttelyseuroissa kuului se Kuikkakin liikkuneen ja oppineen, poikana ollessaan.
Mutta nämä ajatukset ja sekin, että käärme kalisee, haihtuvat Saaralta kummalliseen levottomuuteen, kun näet laivamies tunkee kätensä hänen vyötäröidensä ympärille, ja sitten sydäntä sylkyttävästä pelosta kuumuuteen, sellaiseen, että… Saaralle tulee ihan kuuma, tässä ahtaassa komerossa, jossa hän tuskin saattaa tuhisuttaa nenäänsä ja sanoa, näkemättä enää luurankoakaan, joka nyt heiluu ja kalisee näkypöydällä aivan hänen edessään:
"Mitäs te nyt … älkää te…"
Mutta laivamies heittäiksen retkalleen Saaraa kohti ja kaivelee yhä häntä, ja naureskelee ja hyräilee hiljaa:
"Kun taivaalta paistaa se kirkas kuu, niin tunteet ne yhteen sulautuu… Tuossa on!"
Viimeiset kaksi sanaa sutkauttaa hän näyttelijättärelle, joka on laskeutunut lavalta, ilkoisessa paidassaan, ja kantaa pitkin katsojien eturiviä rikkua: siinä on paksuissa kupeissa kahvia, taikomalla tehtyä, viidessä sekunnissa keitettyä, tyhjästä keitettyä.
"Tuossa on kahviisi!" sutkauttaa laivamies ja pistää sikarinpätkänsä kuppiin. Näyttelijätär katsoo kuppiinsa, onkii sikarinpätkän sormillaan kahvista pois ja heittää sen laivamiehelle vasten naamaa, haastaa, sotkottaa jotain, josta Saara ymmärtää ainoastaan, että se poliisilla uhkailee.
"P—kele, jos olisi sattunut, niin kurkkuun olisin hänelle työntänyt sikarinpätkän!" huudahtaa laivamies. "Poliisilla… Saakelin h—ra, juottaa ihmisillä kuraa. Suutarin markasta… Haaleata kuraa! Entistä se kahvi on … keitettyä… Saatana."
"Sataana, sataana!" matkii näyttelijätär ärsyttelevästi, kaupaten kahviaan, ja saaden kaupatuksi senkin kupin, jossa sikarinpätkä oli. Sitten kapuaa hän taas näyttämölle temppujaan jatkamaan.
"Hullut, p—leet… Juovat kuraa!" ärähtelee laivamies. "Jospaolisi … ööliä. Risullinen … ja kylmää. Mennäänkö pois tästä?Maistamaan ööliä. Minä tiedän, mistä saa. Olutrännin rengiltä.Lutmitvuorelle romeneeraamaan. Tule nyt!"
Laivamies sysää kätensä Saaran kainaloon ja alkaa rutaisten viedä häntä penkistä.
Seitsemästoista luku
Rosina Käkriäinen seisoo apteekissa, odottaen vuoroaan. Siellä on joitakuita toisiakin ostajia, joukossa tavattoman pöyhkeä ja tungetteleva rouva, jonka Rosina arvaa hänen vieraan kielensä metelillä kaikuvasta polituksesta venakoksi, sillä sellaisia niitä on täällä kylpylaitoksella kaiken kesää, rotkottelemassa riettaasti ja alasti rantakalliolla, perä koholla.
Tahallaankin antaa Rosina muiden päästä ennen häntä tiskin ääreen. Hän näet arastelee… Hän kun aikoo pyytää sitä muunlaistakin kuin Malakiakselle tulevaa ja kolotiita ja korpinrasvaa.
Pyydettävä se on. Se huoli painaa hänen otsansa jälleen kumaraan ja ryppyiseksi.
Mutta hän pelkää, että apteekissa kävijät kuulevat hänen pyytävän sitä, ja arvaavat. Ja tuo kauppias voi ruveta pilkalliseksi.
Rosina Käkriäinen on jo äsken mennyt päättävästi ja tuikeasti tiskin ääreen, suoraan ulkoa, kontti selässä. Mutta siitä on hän vetäytynyt takaisin, ja laskenut konttinsa ja muut tavaransa ovenpieleen.
Sitten hän on huokaillut ja tähystellyt hyllyjen lääkepulloja, muiden ihmisten ostaessa. On siinä voiteita ja myrkkyjä! Ei hän osaa lukea purkkien kyljissä olevia kirjoituksia, ei osaisi, vaikka ne olisivat suomeakin, sillä kirjaimet ovat kuitenkin latinaa. Muuten hän vain ajattelee ja tietää, että myrkkyjä niitä on apteekissa. Pitäisipä hänen mielestään sellaisella myrkynpaljoudella lähteä taudit koko maailmasta, ihmisten ruumiista, pöhötykset ja räihkät. Ja pahatautikin … sellaisilla myrkyillä.
Sitten meni hän uudestaan tiskin ääreen ja aikoi kuiskata myyjälle, että onkos verenpuhdistusmyrkkyä.
Mutta silloin se venakko työntäytyi hänen eteensä, ja Rosina huokaisi taas helpotuksesta. Hän vetäytyi takaisin oven luokse. Ja ajatteli taas, että pitäisi näin väkevien rohtojen auttaa vaikka mihin. Jos ne nyt niitä kaikille antavat. Voivat myydä tuhmille oikeiden asemesta mitä huljua tahansa: ei väkevää, vaan sellaista, että on sama, nielaisipa sen tai nuolaisi. Sen näköinen on tuo kauppias tuossa, vanhin heistä kaikista, itse isäntä. Sillä on sellainen naama kuin se olisi lyöty leipälapiolla litteäksi. Sieraimet ovat siinä menneet umpeen … niin että kärsä tohisee koko ajan. Vaivoin pääsee siitä henki. Eipäs ole sitä nenäänsä saanut voiteillakaan selvemmäksi, hihii … senkin pärpättäjä. Vähän änkkä kieleltään, kun se ostajille solkkaa.
Ja pilkkaan luulee Rosina sitä taipuisaksi, vaikkei hänen ole tarvinnut sen kanssa tehdä kauppoja. Pilkkaan … ja hevosenleikkiin, joka on ilkeää. Sellaisella äänellä se puhuu nyt tuolle pienelle pojallekin, kuten ennenkin on ihmisille puhunut.
Tuon kauppiaan silmät ovat vilahtelevat, Rosinasta kylmän raudan väriset, herran silmät. Ja hänen keskeltä kasaan paiskatun naamansa alahuuli on Rosinasta suorastaan vasten hänen luontoaan: se huuli on näet ihan mustanpuhuva … jos on hiukan ylähuulikin. Ja siinä sukkelasti ylös ja alas lerpattavassa huulessa on musta kiilto … kuin missäkin oriin pusseissa, hihii. Tuon herran kanssa, joka komentelee muita herroja, nuorempia, ja on itse apteekkari, kuten Rosina kuuli ostajien puheista, ei hän tahtoisi joutua kauppoihin. Jo yksinomaan siksi, että hän on sen näköinen. Tuo se juuri voi myydä huljutusta. Ja pilkata.
Yhtäkkiä huomaa Rosina Käkriäinen viimeisenkin ostajan lähteneen pois. Nuoremmat puukhollarit ovat taempana apteekissa. Apteekkari kumartuu tiskin yli, lihavat nyrkit tiskilautaa vasten, kallistaa päätänsä ja katsoo terävästi Rosinaan, leuka väkällään. Ja sitten kysyy hän, lerpattavin ja mustin alahuulin, änkyttää:
"Mi … mi… mitäs sille emännälle saisi olla?"
Emännälle! Rosinan sydäntä ennättää parahiksi epäilyttämään. Tuntisikohan se hänet entisiltä käynneiltä, jolloin hän on ostanut mikstuuraa, toisilta herroilta? Ja tietäisi, että hän on mökin ihminen … jota sopii pilkata emännäksi?
Mutta samassa joutuu Rosina aivan nenätyksin vastenmielisensä kanssa. Itse hän on mennyt niin lähelle. Sillä nyt olisi puhuttava siitä. Rosina on ennen saanut niitä tippoja suutari Sinikanteleen eukolta. Hän vilkaisee vielä ympärilleen. Ei ole lähellä ketään. Hänen olisi puhuttava tipoistaan. Hän näkee nuo terävät silmät. Ja samassa alkaa apteekkari taas kysellä, kovalla äänellä ja hätäillen, mitä hän tahtoo.
Ei, ei, muuta onkin Rosinan pyydettävä ensiksi. Sitten se asia sujuu ehkä paremmin, viimeiseksi. Hän kysyy nyt kolotiita ja korpinrasvaa, hiukan hiljaisemmalla äänellä kuin millä hän tavallisesti kaupungissa puhuu, sillä korpinrasva tuntuu hänestä itsestäänkin hiukan lystikkäältä.
"Mi … minkä rasvaa?" kuulostelee apteekkari ja työntää mustan huulensa pienikokoiselle Rosinalle melkein nenään kiinni. "Ko … ko … kolotiita? Aha! Jaha! Ja ko … ko … kor … korpin? Mihin te sitä käytätte?"
"Mihinkö?" toistaa Rosina, tullen hämilleen, sillä hänpä sitä on siellä Putkinotkossa käyttänyt melkein vaikka mihin. Mutta mitä niitä kaikkia luettelemaan. Mitä se nyt niistä tiedustelee?
"Onko teillä ha … haavoja? Joku hakannut kirveellä jalkaans. Vuollut puukolla sormeensa?" jatkaa apteekkari. "Haavoihin se collodium…"
Kun Rosinasta tuntuu, että se apteekkari luulee tuon voiteen soveltuvan pelkeästään haavoihin, jota vastoin Rosina tietää omasta kokemuksesta, että se auttaa monenmoisessa muussa, melkein missä tahansa, niin hän innostuu ja vastaa korkeammalla äänellä:
"Haavojako? Ja kukas se nyt sormiaan vuolemaan! Mutta pöhötykseen sitä. Se on ihan tosi… Minulta jalat turposivat, veikkoset, noin paksuiksi turposivat! Mutta kun sain sitä rohtoa, täältä se oli ostettu teiltä, niin läksi! Ja … voihan se olla haavoihinkin hyvä. Mutta lapsen päähän me sitä. Ja puhdas tuli. Ja hampaisiin se on hyvä…"
"Ha … hampaisiin?" kysyy apteekkari.
"Niin, jos kolottaa … niin sitä … koloon."
"Jaha. Koloon? Kolottaa?" aprikoi apteekkari.
"Ja jos päätä kolottaa. Sitä vastenhan se lienee…" alkaa jälleenRosina.
"Ahaa, jahaa. Kolottaa … kolotii. Sitä vartenhan se! Jaha. Se … to … tosiaan tepsi?"
Rosina huudahtaa:
"Niin sekö! Tai … tiedättehän sen. Kun otti siellä yhtä mökin lasta rokollakin…"
"Se auttoi?"
"Se on totinen tosi! Sellainen…"
"Ha … haisiko se hiukan pahalta?" kysyy apteekkari.
"Oikein!" myöntää Rosina.
Apteekkari katsoo kattoon. Sitten kallistaa hän Rosinaa kohti päänsä.Hän on Rosinan mielestä kuin epäilevä harakka.
Ja apteekkari aikookin kysyä, varovasti, mistä päin Rosina on. Mutta silloin tulee sisään uusia reseptintuojia, ja vieras apteekkarille. Apulaiset ovat nyt huoneen takaosassa. Lähtiessään viemään sinne reseptiä sanoo apteekkari Rosinalle:
"No … vo … voihan se olla… Emäntä odottaa."
Lääkehyllyn takana sanoo hän nuoremmalle apulaiselle hiljemmin: "Va … vaikka sianihraa tuolle emännälle. Tai … anna karbolivaselinia. Ja sekaan collodiumia. Se tahtoo … korpinrasvaa! Uusi lääke… Kelpaa mihin hyvänsä. Prima re … regula … juris… Mutta apteekkari myöntää: kansa tarvitsee ihmeitä. Kunhan paranevat! Mutta kiellä panemasta silmiin … tai ehkä se auttaa niihinkin."
Mutta siellä on uusi, nuori farmaseutti, iloisella tuulella. Hän huudahtaa:
"Mitä? Korpinrasvaako? Mainio akka! Missä se perhanan akka on? Minä vien sen hänelle."
"E … e … et!" kieltää apteekkari häntä. "Sinä olet piirum! Ei sovi niin mennä…"
Pian tulee Rosinalle korpinrasvaa. Mutta tuoja ei nyt ole itse apteekkari. Eikä oppilaskaan, vaan kuitenkin tuo farmaseutti. Itse apteekkari meni vieraan herran kanssa sisähuoneisiin. Ja iloinen farmaseutti alkaa rasian tiskiin lyötyään hokea, kysellä, mitäs muuta saisi olla? Ja sen henki löyhkää vähän väkeville. Juovathan ne herrat.
Rosina Käkriäinen pyytää:
"Kamaloitahan minä. Malakiakselle … meidän…"
"Ahaa, Malakiakselle. Malakiaksen madoille. Oikein kamaloita", sanoo farmaseutti.
Rosinaa epäröittää. Mutta kuitenkin hän selittää hiukan närkästyneenä:
"Niin … kamaloita nimeltäänkin … vaan ne kun oksennuttavat. Jos olisi muuta…"
"Jaha. On muuta. Saisiko olla filemoonia? Tai Tiitusta. On sitä. Se ei ole kamalaa…"
"Eikä oksennuta ruokia pellolle?" kysyy Rosina.
"Ei … nimittäin, jos ei syö."
"Mitä? Niin niitä rohtojako…? Niin, niin ruokaa. No eihän se. Mutta eikö olisi sellaista palaa kitaan noille käärmeille, että ihminen saisi syödä? Sillä se poika … sellainen älytön… Eikähän se tällainen maalaisihminen, syömättä."
Farmaseutti selittää, ettei sellaisia matorohtoja olekaan, ettei pitäisi olla syömättä yhtä ateriaa ennen annoksen nielaisemista ja noin neljä tuntia niiden nielaisemisen jälkeen. Ja sitten menee hän ja kaapaisee kiireesti laatikosta rasian, kääräisee sen paperiin ja lyö taas tiskiin. Neuvoo, että kahvia voi juoda kapselien päälle. Ja kysyy sitten taas, mitä vielä saisi olla.
Nyt olisi Rosinan pyydettävä niitä verenpuhdistustippoja. Mutta mitä tämä sanoisikaan, jos hän tältä pyytäisi? Tämähän se vasta pilkallinen onkin. Apteekkiin tulee taas lisää väkeä. Tämä huutaisi varmasti kohti kurkkua, mihin tarkoitukseen hän niitä käyttää. Voisi antaa Rosinan ilmikin, sillä kovahan laki sellaisesta on. Ja oikeutettuakin Jumalan rangaistusta se olisi. Mutta mitä ihmettä Rosina parka voi!
Rosina koettaa puhua: siitä ei tule mitään. Ja keksiipä valehdella, että hevoselle … tai mummolle … pitäisi jotain vielä.
"Mummolle, mitä?" kysyy farmaseutti. "Mikstuuraa? Simpleksiä? Haha, kolmisormen linjamenttiä. Tanskan kuninkaan…? Hevoselle? Mikä sillä on?"
Kyllähän Rosina tietää, mitä kolmisormen linjamentti on, eikä hän siitä ällisty. Mutta siitä, että tuo puukhollari nauraa hänelle. Rosina on sekaantunut ja loukkaantunut. Hän katselee maahan. Mutta myyjä hokee:
"Mitä se on? Onko sillä patteja, hevosella? Pantaisiko panska luusalvaa? Vai vatsa mummolla kipeä? Pannaanko Kallen saunasuolaa? Vai paiskataanko karierijäärnestiä? Mitä? Häh? Vai kipsjaakoppiako? Liirakon liuskaako? Paljunkiako? He? Haha. Kuparossia? Vai jäniksen vettä? Tai matokassin teetä? Tai kärpäsen maitoako?"
Rosina on suuttunut. Ja hätääntynyt: hän koettaa selittää, että sitä linjamenttiä hän sille mummolle tahtoisi. Joku ostajista nauraa. Ja tämä apulainen tiskin takana yltyy ja hahattaa, kun Rosina työntää rahoja kiireesti tiskille:
"Sitä kolmisormen linjamenttiä? Sitä saatte. Haha. Tuossa on rahaa takaisin. Mutta entäs Pyy-Pekan rintatippoja? Entäs juutalaisen piritystä? Kun kerran sitä korpin rasvaa, lihavasta korpista! Entäs kurkmeijaa? Entäs kirpun siemeniä? Entäs vanhanpiian nahkaa, sille hevoselle hankautuneeseen pahkaan. Haha! Entäs junttapiimää? Onko mummo palanut? Entäs krepkoita votkaa? Ha, haha … otetaa me votkaa…!"
Rosina sieppaa rahansa, konttinsa, nyyttinsä ja pyttynsä ja lähtee.Takaa kuuluu hoippuvan myyjän hahatus:
"Entäs sa … saakelin pojan korvatippoja! Entäs kompiaisia! Entäs veisaavan pukin talia…"
"K—simullinpulveria!" ärjäisee Rosina ovelta ja katoaa ja lyö oven kiinni niin että kello helisee. Hän on kuohuksissaan. Ovat ne nuo herrat… Pilkkaajat…!
Mokoma!
Tämä humalainen saattaa Rosinan ajattelemaan entistä paljon suopeammin tuota mustahuulista apteekkaria, joka toki antoi ihmisten olla rauhassa.
Mutta tämä, sika! Herra…
Puhupa tälle huoliasi!
Ne verenpuhdistustipat jäivät ostamatta.
Paremmin olisi hänen kälyntapaisensa, Maunon Pertta, tämän asian toimittanut. On se toki Pertta sellainen, ettei sen nenä lennä punaiseksi turhista, olisipa se ostanut vaikka omiakin neuvomiaan. Niin hävytön se on. Ja hävytön pitää ollakin.
Kauan menee ennenkuin Rosina rauhoittuu: vasta pölyisen torin toisella puolella, jonka yli hän on harppaillut pitkin askelin ja niin rajusti, että kontin putelit selässä ovat kilisseet. Hän on menossa veljensä Maunon ja Maunon Pertan luokse.
Torin ympärillä on ruskeita ja vihertäviä puurakennuksia ja herrain koulu, jonka ikkunat ovat isot kuin minkäkin kirkon. Siellä torin nurkalla Rosina vasta katselee, meneekö hän oikeaa katua. Tuossa on niiden venäläisten kirkko, hospottajien, kaunis … kultaisine munineen ja risteineen. Sen tarhassa on puita, joita Rosina ei tunne, mutta jotka ovat lehtiensä puolesta vähän kuin leppiä. Sitten tulee pitkä ja kaita katu. Sitä myöten Rosinan onkin mentävä. Hän kävelee katukäytävän vieressä, nurmea myöten, sillä ilkeää on hänestä kalistella täällä kivistöä äänekkäillä kengillään: saattaa joku katsella häntä ikkunoista. Ja kun vastaan tulee nuori poika, hattu takaraivolla ja viheltäen niin että katu kaikuu, pysähtyy Rosina häntä katsomaan. Rosinan tekisi mieli sanoa, että kylläpäs se poika … kun viheltää ja huilottaa. Nuo Rosinan kengätkin kiljuvat kuin mitkä. Sen koukkuisen kadun päästä poikkeaa hän vasemmalle, yhä kaidemmalle kadulle. Se kuja on kivitetty seinävierestä toiseen mukuloilla niin tarkoin, että sarvenet siinä louhessa tulisivat kipeiksi, jos enemmän kävelisi. Tuossa on kukkia ikkunassa, verenpisaroita: ihanpas ovat tippuvan veren näköisiä. Ja ne ovat kauniita kuin paperikukat. Onhan niillä rikkailla, katsellakseen niitä, istuskellessaan. Tai jos eivät liene ihan rikkaimpia, koska ikkunat ovat noin Rosinan jalkojen juuressa. Tänne laidemmalle … ne köyhät pannaan.
Kujan päässä on pieni lahti. Jyrkillä rantakallioilla on pikku taloja, punaisia ja valkeita taikka maalaamattomia. Kaupunki on saarella.
Lahden perukkaan näkyy vastainen mantereen ranta. Siellä on pieniä mustia ja punaisia mökkejä, vielä sakeammassa kuin taloja täällä lahden ympärillä.
Se vastainen ranta on Mesopotamia, kaupungin etukylä, jossa MaunoKypenäinen asuu.
On kuumaa. Ajan kulkua arvatakseen voi tuskin vilkaista aurinkoon, niin se sokaisee. Kärpäset, paarmat ja muut hörriäiset helistävät ilmassa.
Lahden perukassa on hiljaista. Ei näy ihmisiä muita kuin tuo mummo, joka peseskelee tuossa rannassa pyykkiä, lotistelee vettä. Ja kauempana on lapsia venelaiturin luona … mekastavat niinkuin ei kaupunkia lähellä olisikaan. Uivat. Taikka kärventävät paljasta pintaansa rakolle auringonpaisteessa.
Vasemmalla puolella, mutta melkein ulapan suulla, sötköttää nokisen ja mustan laivavarvin savutorvi. Ja sieltä kuuluu rautaisten peltien pauketta, kun niitä taotaan. Myöskin näkyy telakalta paraikaa rakennettavan, suuren rautalotjan runko, vielä ilman kylkien peitteitä, niin että kaaret romottavat kuin minkä puoleksi syödyn kalan rintaruodot.
Rosina Käkriäistä lähellä on paljon veneitä.
Rosina saattaisi ehkä tavata Maunon tähän aikaa laivavarvillakin, sillä siellä se Mauno ainakin jokin viikko sitten oli ollut töissä. Ja jos Mauno on yhä niissä hommissa, ja jos hänellä on tänään sattunut olemaan halu tai nälän pakko raataa siellä, noessa ja käryssä ja komennettavana, niin saisi Rosina ehkä puhella hänen kanssaan siellä verstaallakin. Ainahan se Mauno keksisi keinoja päästäkseen vaihtamaan jonkin sanan sisarensa kanssa. Mutta Rosinahan tahtoo tavata myöskin ystäväänsä Maunon Perttaa. Ja vaikeapa on jutella Maunolle työpaikassa tällaisista asioista. Tuo konttikin on mukana ja siellä ovat suuret työläisroikat.
Mauno soutanee kotiin vastaiselle rannalle kello kahdeltatoista. Soutaa syömään. Siihen ei pitäisi enää olla kahtakaan tuntia, auringosta päättäen. Maunon veneessähän Rosina sitten pääsisi … jos Maunolla enää onkaan venettä: on voinut myydä tai vaihtaa sen keväällä löytämänsä. Ei niitä aina ole hyvä pitää kauan, löytöveneitä. Ihmiset tulevat ja sanovat omikseen, vaikka eivät omia olisikaan, ja vievät omanaan.
Maunon Pertta on ehkä kotona. Heinänteossa se kyllä käy joskus taloissa, käy tyttärensä kanssa. Se on Pertasta melkeinpä ainoaa hauskaa työtä. Ja nyt on kiirein heinäaika. Siinä tapauksessa, että Pertta olisi tilallisilla töissä, ei Mauno kävisi kotona Potamiassa aterioillakaan, vaan toisi eväät mukanaan kaupunkiin. Sopisihan käydä verstaassa tiedustamassa, onko Mauno siellä, ja lähteekö hän tänään kotiin. Ja tapaako Perttaa Potamian puolella.
Mutta kun Rosinan mieleen johtuu se apteekin herra, ei häntä haluta mennä verstaallekaan, pomoilta sisällepääsyä pyytelemään.
Ja onhan hänellä tässä aikaa vaikkapa oikein lystäilläkin: käydä itse salmen toisella puolella katsomassa, onko Pertta Kinnunen kotona. Sillä jos se Pertta sille päälle sattuu, ei se mene pohatoille heinäntekoon kiireelläkään ajalla, ei mene, vaikka olisi nälkäkin, niin itsepintainen se on. Joten Pertta nytkin saattaa olla tavattavissa.
Veneet tuossa ovat toiset vedessä turpoamassa, toiset penkereelle vedettyinä. Rosina vilkaisee ympärilleen kuin viisas lintu, nenä käännähtelee huivin varjossa nopeasti kahden puolen. Hän valitsee melkeinpä huonoimman veneen. Ei se muutu sen pahemmaksi näin lyhyellä ajalla. Ja jos kuka harvoista näkijöistä ihmettelisi häntä, niin aikoo hän työntää vesille veneen sellaisella varmalla liikkeellä kuin lotokka olisi työntäjän oma. Mutta ei häntä kukaan katsokaan. Rivakasti soutaa Rosina kapean salmen yli.
Se mökki, jossa Mauno asuu, on pitkänlaisen niemen tuonpuolisella rantamalla. Nientä ei Rosina lähde kiertämään, vaan suuntaa veneensä lähemmäksi, tälle rannalle, suhisevaan ja auringonpaisteessa hautuvaan kaislikkoon. Siinä on matalaa, vene ei pääse aivan maihin. Rosina riisuu kenkänsä, astuu lämpöiseen veteen ja vetäisee veneen mutaan.
Siinä on nyt Mesopotamia aivan ympärillä. Mökeistä, joita on noussut kuin sieniä, sinne ja tänne, ovat toiset veden rajassa, toiset ylempänä kallioiden nyppylöillä. Köyhien ihmisten töllisköitä. Ja pahojen, niiden, joilla ei ole varoja eikä aina haluakaan hankkia maata, mihin rakentaa sopivammin, eikä metsää, mistä rakentaa. Niitä on siellä monenlaisia. Tuossa on yksi musta mökki ihan turvalleen tuuskahtamaisillaan. Ja tuolla toinen vielä vinommassa … niinkuin köyhän lapsi, joka on kaatunut rapakkoon … eikä häntä liioin nostella. Tuolta ylhäältä jälleen kurkistelee tuvan pää terävän kallion takaa kuin mikäkin metsärosvo, joka on poliiseja piilossa, puukko hihansuussa. Tahi niinkuin viinanpolttaja … poliisien ajama.
Rosina ajattelee, mitä kaikkea saattaakaan kuvastella mieleen: silmä antaa sellaisia kuvastuksia…
Tuo punainen mökki jälleen, äsken maalattu, mutta vanha rähjä, paistaa kuin helvetin peräseinä. Maalattu ja koristeltu … niinkuin tässä köyhän kannattaisi sillä tavalla köyhyyttään näytellä, tulenpunaisella. Sillä ei sekään mökin asuja mikään rikas liene. Mutta mökki on punaisempi Saaran puseroa … rehentelee kaikkien edessä kuin mikäkin syljettävä herras-h—ra … se mökki. Kuten sanoakseen: antaa tulla vaan, on täällä tilaa.
Mutta punainenhan se kuitenkin on köyhien väri, veren väri, sen onRosina kuullut monesti Maunolta ja Pertta Kinnuselta!
Rosina kulkee kantamuksineen ylemmäksi, Potamian taustalle. Kiertelee polkuja, joita ei ole liioin raivattu, pienien perunamaiden välitse ja muutaman vielä pienemmän ohrapellonkin.
Sitten näkyy kylän omistajan asunto, harvan petäjikön takaa. Se on ollut herrastalo, aikoinaan rapattu, nyt harmaa ja rappeutunut. Hyvä mies se on, se tämän kylän omistaja. Puolittain kaupunkilaisherra ja tilan isäntä, sen huonon ja pienen tilan, minkä maalla nämä mökit ovat. Reisvänni hän on nimeltään. Hän vuokraa köyhille mökintontteja, telakka- ja tukkityöläisille ja muille, sellaisille, jotka ovat paenneet tänne jopa toisista pitäjistäkin, olemasta porhojen orjia: maksamasta heille possakoita mökeistä minkä isännät vain ilkeävät tahtoa, ja komennella. Ei täältä muualta köyhä jaksa lunastella tontteja. Mutta Reisvänni vuokraa tontteja huokealla, joskaan ei myy niitä enempää kuin esimerkiksi tukkiyhtiötkään. Eivät henno myydä! Eivätkä niiden herrat ja muutkaan suvaitsisi moisia rumia töllejä lähellään. Tai vielä köyhiä ihmisiä. Mutta tämä sallii kunkin rakentaa näille tonteille omien laaniensa mukaan. Kenellä on hirsiä niistä, tekaisee. Kenellä vanha sauna, siitä kyhää.
Ja tuolla on tupana laivan kajuutta. Se on ruohonpäinen. Ja nätti se onkin.
Asuupa joku, jolla ei ole muuta, maakuopassakin. Piilee kuin mäyrä omassa kolossaan.
Jotkut ovat vuokranneet tai ostaneet nuo mökkinsä toisilta, jo Potamiasta pois siirtyneiltä tai kuolleilta. Isäntä antaa heidän asua niinkuin entistenkin. Ainoastaan jos muiden tilojen ponsarit alkavat ahdistella Reisvänniä siitä, että hänen kylänsä köyhät kalastavat heidän vesillään ja vievät heidän metsistään puita, tai jos poliisit tulevat Potamian kylään jahtailemaan viinarokareita taikka naisia, kaupungin herrain h—ria, ja tahtovat Reisvänniä ajamaan alustalaisiaan pois, on hänen kaiketi pakko hiukkasen tiukata. Mutta harvoin se kuuluu tulevan tiukkaamaan maksamattomia vuokriakaan. Antaa heille ne anteeksi, unohtaa. Tai ei muistanekaan niitä, se kun on sellainen vähän höhläpäinen. Huomauttaa vain elämään siivolla. Ja sehän on Rosinastakin hyvä … jos riettauksiin jotkut asukkaat menevät.
Ei Reisvännin tähden, vaan sinne Potamiaan usutettujen poliisien täytyy köyhien joskus hävitä kodeistaan täältä ja myydä tai luovuttaa töllinsä joillekin sellaisille, ketkä niihin sattuvat tahtomaan muuttaa. Taikka jättää ne asumattomiksi, kunnes joku asettuu niihin omin lupinsa.
Sellainen on Reisvänni. Ja hätäkös on hänellä. Ei hänen tarvitse kiskoa vuokria: mökkejä on niin paljon, että tilan omistaja saa rauhassa istuskella kotonaan keinustuolissa, syödä jos jotain mahansa täydeltä ja maata mötköttää niinkuin herra, mutta paremmasta ansiosta kuin monet muut herrat.
Nyt kiiruhtaa Rosina kylän laidassa, jossa mökkejä on harvemmassa, matalaa petäjikköä kasvavalla kankaalla. Siellä ei Rosinakaan tahtoisi kulkea yksin syksyiseen aikaan ja illalla. Silloin ei poliisien ole sinne tulemista, eikä päivälläkään muuten kuin miesvoimalla … taikka saavat selkäänsä niin että ruskaa. Sellaisia tämän kylän ihmiset ovat.
Eivätkös huuda lapset nytkin tuolta yhden mökin aidan takaa Rosinalle:
"Mikäs h—ra sinä olet?"
Rosina Käkriäinen on vähällä kivahtaa, että mitä he ihmisiä sillä tavalla haukkuvat. Mutta … sellaisiahan ne köyhien pennut … vaikkeivat hänen omansa noin hauku vierasta. Ja kyllä täällä saavat usein kuulla nimensä paremmatkin.
Sitten menevät lapset mökin nurkan taakse, ja sieltä ne räyskyttävätRosinaa, joka kulkee naurahtaen ohitse.
Viimein tulee Mauno-veljen mökki, nevaksi ruohottuneen poukaman rannalla. Kulmikas aitaus, jonka sisällä on harvaa ja kituvaa perunaa, huonossa maassa. Kaksi rakennusta: ylempänä tupa, ja tuolla alempana tuo musta ovi on saunan, melkein maan sisään tehdyn. Mutta tuvan kupeessa on myöskin kamari, tosin vain laudoista ja uuniton, mutta kesäiseen aikaan asuttava.
Ei tämä mökki ole Maunon oma. Mauno ja Maunon Pertta rupesivat itsestään siihen asumaan keväällä, kun entistä asukasta ei ollut vuoteen kuulunut. Ehkä se ei tulekaan enää takaisin.
Jos se ei tule, silloin möisi Reisvänni kai mökin. Mökki kuuluu olevan omistajan tonttivuokrasta nyt Reisvännin. Ehkäpä Maunon onnistuu saada Reisvänni myymään se hänelle. Onnistuihan Mauno siinäkin, ettei muudan toinen mies päässyt keväällä perheineen tähän mökkiin, vaikka oli jo Reisvännin kanssa puhunut. Mauno ei ollut puhunut, mutta kun hän sanoi Reisvännille, että se toinen oli paha suustaan ja löysien naisten luonaan pitäjä, niin saipas Mauno silloin mökin eikä se toinen. Mauno oli juuri ajettu pois erään talokkaan torpasta, johon hän oli muutama viikko sitä ennen päässyt loiseksi. Mauno ei ollut suostunut siitä hyvästä tekemään saidalle isännälle töitä taloon sellaisesta hinnasta kuin rikas isäntä tahtoi. Kyllä olisi sillä isännällä maksaa enemmänkin! On sellaisilla isoilla talokkailla! Eipäs hennonut maksaa … korennolla uhkasi ajaa Maunon pois. Ja Maunon piti lähteä.
Rosina Käkriäinen on kiivennyt aidan ylitse ja katsoo mökin hataraa ovea. On, onpas joku täällä kotona, koska ei ole lukko ovella! Rosina vilkaisee sisään pienestä lasiruudusta, joka on ovessa … kuin mikä pilkistelyluukku, josta näkee ulos … jos näkee nyt tupaankin. Mutta lasin voi peittää sisältä. Se luukku on entisen omistajan ajoilta, sillä Mauno ja Maunon Pertta nyt eivät pelkää mitään: ainakaan Mauno ei peittele sitä ruutua. Mutta poliiseja siitä on hyvä pitää silmällä.
Rosina jättää konttinsa multiaispenkille, jonka avulla tupa pysyy talvella lämpimänä, ja menee kannuineen ja pyttyineen sisään.
"Eikös ollut totta! Putkinotkon Rosinukka"! huudahtaa tuvassa nainen, joka hypähtää pystyyn penkiltä päivänpaisteisen päätyikkunan alta. Hän on paremminkin iso kuin keskikokoinen. Hän jatkaa: "Enkös minä jo sanonut, kun oikeaa suupieltäni kutitti, että tulee oikeita vieraita! Vieraita! Että tulee ehkä Roska! Se oli totta! Totta! Totta!"
Nainen, Mauno veljen eukko taikka toveri, sillä eihän se Pertta ole vihittänyt papilla itseään Maunon kanssa, vaan muuten ovat yhdessä, haastaa hyvin kovalla äänellä, joka yltyy ihan rauhallisestikin tarinoitaessa joskus suorastaan huudoksi. Niin käy, jos hän on kiihtyneellä päällä, ja sitä hän on enimmäkseen. Silloin hänen puhuessaan on hänen suunsa kuin torvi: pyöreästi auki ja huulet pitkällä kuin leppätorven kovasta puhalluksesta tärisevä ja läpisevä reuna. Silmät aukeavat Pertan huutaessa pyöreiksi kuin suitsirenkaat. Ja nytkin hän hakkaa oikealla nyrkillään vasempaan kämmeneensä ennenkuin kättelee ystäväänsä Rosinaa, jonka luo hän on rynnännyt. Ja Pertta hokee inttämällä:
"Totta! Se oli totta! Helvetin totta!"
Sitten voi Rosina, joka on laskenut naurahdellen nyyttinsä ja kannunsa pankon eteen, kätellä Pertta Kinnusta sekä veljeään, sillä myöskin Mauno Kypenäinen on kotona. Mauno seisoo vaiti juuri tuossa liitän nurkalla, korviaan rassaamassa, murjottavan ja mustan näköisenä, tummaverinen kun onkin. Ja lisäksi on hän päivettynyt kalastellessaan ja muutenkin vesillä liikkuessaan. Siinä hän nyt seisoo, lapikkaiset jalat polvien kohdalta taaksepäin taivuksissa. Hänen leveä suunsa menee Rosinalle lauhkeaan hymyyn.
Nyt antaa Rosina kälylleen Pertalle tuomisensa, kannun maitoa ja nyytistä kaksi kiloa voita, antaa vaatimattomin elein ja lausein, ikäänkuin kainostellen. Mutta Pertta Kinnunen huutaa:
"Johan minä sanoin! Tuo Rosina se on Rosina! Se on ihminen … tässä maailmassa! Kun ei ollutkaan tässä muuta kuin leivänkäntsäkästä, — ja hapanta leipää kun minä en syö! En! Ennen pyyhkäisen sillä… Ja minä aioin jo lähteä maailmalle, ja niin lähdenkin! Lähden! Minä annan tälle pitäjälle pitkät ruikulit. On sitä vielä muualla … saa hampaisiinsa hiivaleipää. Ja makkaraa häntääni … muualla. On sitä työtä siellä … jos ei täällä enää Maunolle anneta. Eikä tarvitse Pertan siinä työssä suoliaan mahasta nylkeä. Se on naisten työtä. Naisten!"
Rosina Käkriäinen muistaa, että on se Pertta, sellainen hurja, tainnut heittäytyä niihin töihin joskus tosissaankin. Epätoivon vallassa. Vaikka ei viime vuosina, tultuaan Maunon pariksi. Pertta Kinnunen on ollut tätä ennen miesten kanssa vakinaisesti kolme kertaa. Ensimmäiselle miehelle sai kolme lasta. Mies tuli kivulloiseksi, työhön kykenemättömäksi. Pertta, villitty, jätti miehensä ja työnsi lapset vaivaistaloon. Työnsi muut, paitsi vanhinta, Sanelmaa, joka oli kyllin iso kuljettaa mukana. Sitten on Sanelma aina seurannutkin äitiään, asuu nytkin täällä Maunon luona. Muutaman ajan kuluttua sieppasi Pertta toisen akan miehen ja karkasi hänen kanssaan jonnekin, sinne Karjalan puolelle. Kaunis se oli silloin Pertta, Rosinan ja Maunon lapsuudentoveri. Solakka se oli. Kyllä olisi kelvannut herroille … ja herroja Pertta sadatteleekin itsensä rosvoksi ja tällaiseen elämään johtajiksi. Ja senkin vuoksi on Rosina hänelle anteeksiantava. Norja on Pertta yhä vieläkin, vaikka on niin monessa ruukissa ollut. Ja se kun laulaa: on ääntä! Sen kauneuden tähden on Rosina ihaillut häntä jo nuorempana, ja ihailee vieläkin: varsinkin lapsuuden muistojen vuoksi… Jopa rakastaakin häntä, koska heidän kummankin elämänsä kohtalot ovat olleet kovat. Ja osaapa Pertta aina sittenkin selvitä helpolla! Sitä taitoa ei ole kärsimyksiin alistuvalla Rosinalla.
Siellä Karjalan puolella sai Pertta sen toisen akan miehen kanssa taas lapsen. Ja pakeni sieltä takaisin tänne kotipitäjäänsä, jättäen sen lapsensa sinne. Sillä se mies oli tullut tänne akkansa luokse. Mitäs vihkimättömästä liitosta! Ja kyllä se Jumalakin osaa rangaista sellaisista.
Mutta itseensäpä on Perttaan pantu rangaistus, kuten Pertta sanookin.
Sen jälkeen kävi niin, että Pertan oikea mies kuoli. Nyt Pertta sai ottaa uuden miehen, vihityttää. Mutta tämä mies taasen oli nuhjake, ja petti vielä Perttaa. Ja Pertta rupesi itsekin pettämään, ihan tieten taiten. Ansaitsemaan naisten töillä, kuten hän äskenkin uhkaili. Mutta se uhkailu oli paremminkin ainoastaan puhetta kuin totta: se on jäänyt Pertalle tavaksi tuon kolmannen ja toisten naisten kanssa rähmäneen miehensä ajalta, jonka hän piankin jätti, lyöttäytyen nyt lapsuudentoverinsa Maunon seuraan. Vihille eivät pääse, kun Pertan mies elää, missä lienee. Mutta Perttako lähtisi miesten kanssa rehjustamaan! Ei sitä niin vain Maunolta! Mauno osaa pitää itsessään kiinni Pertan yhtä hyvin kuin karkottaa muut hänen tavoittelijansa. Pertalle se on antanut jonkun kerran selkäänkin kunnolla. Ja siksipä Pertta hänestä pitää…
Pertta uhkasi muka lähteä maailmalle. Rosina siunailee nyt:
"Voi tuota Perttaa! Se on … sillä ne sanat! Mitäs täällä … sitten on tapahtunut?"
"Mitäkö!" toistaa Pertta Kinnunen. "Tuo Mauno on ajettu pois verstaasta! Mutta se on viattomasti! Viattomasti! Viattomasti! Vaikka kaulani herrat katkaiskoot ja kannikoistani kystä itselleen paistakoot, niin se on viattomasti! Sanovat, että hän on kaatanut puita tuon Pönkösen metsästä."
"Ja siitäkö se… Poisko verstaasta?"
"Pois! Herrat ovat liitossa, ja Pönkönen. Ei ole Mauno kaatanut! Ei ole tuonut kuin muutamia puita. Mutta ne nyt ovat … porhot, talolliset niistä puistaan … niinkuin tikulla heitä silmään sohisi, jos pari kertaa veneellä soutaa. Ja olisi oltu ihmeissä puista, kun Pönkönen ja muut eivät niitä anna, jos ei sieltä Kenkkuinniemeltä olisi saatu soutaa… Ja nyt vielä maitoa ja voita!… Mitenkäs se yksi mörikkä, se Juutas, antoi nämä tuoda?"
Rosina vastaa:
"Mitäs … tuollaista voisikaretta! Eikähän se muutenkaan ole niin nuuka … teille. On sen mieli kiitollinen ystäville. Mutta jos joku vihoittaa sen … se möröttää ehkä koko ikänsä."
"Niin, niin!" huudahtaa Pertta Kinnunen. "Eihän se Juutas paha naisille, ei toki. Haha! Perso se olisi naisille! Olisi! Niin katselee, jos on hameita näkyvillä. Ja kyllä silloin pistää suunsa metiseksi. Luulee naistenkin mieleen olevan. Jos kuka hänestä … mokomasta! Sellainen se on, Juutas … hyi saakeli!"
Rosina Käkriäinen naurahtelee, ja onkin hyvillään, että Juutas on sellainen nuhjus, ettei kukaan Rosinalta ainakaan mokomaa ryöstä.
Mutta mitä tekemistä on keskenään Maunon verstaasta ajamisella ja sillä seikalle, että Pönkönen on Maunolle vihoissaan puittensa viemisestä?
"Ei mitään, ei karvan vertaa!" vastaa Pertta Kinnunen Rosinalle. "Mitä niillä puunkantturoilla olisi siinä tekemistä! Mutta kuulehan, Rosinukka, minä ja Sanukka oltiin meidän isännän talossa heinällä. Talon ruuissa. Leipää ja silliä. Olkoon! Syököön Reisvänni jos…! Niin vein yhtenä päivänä evästä Maunolle verstaaseen, murkinatunnilla. Ja siellä rupesin laulamaan. Minä lauloin ja kuulin verstaan porhon sanovan pajassa, että taasko se tänne kiekumaan, tuo Potamian varas, Pönkösen metsänvaras. Mutta minä en ole varastanut. En, en! En rievun riekaletta Pönkösen housunlahkeesta! Ja niin sanoin sille herrallekin, insinöörille. Ja sanoin näyttäväni hänelle takapompelini. Ja kun tuli muita herroja ja nekin tiukkasivat Pönkösen puolesta, niin sanoin näyttäväni heillekin. Ja minä näytin sen heille."
"Isomuotoisesi, hihii!" naurahtaa Rosina.
"Niin. Ja olisi … olisi ollut iso kuin leivinuuni! Silloin se olisi heille mieleinen. Ja siitä ne saivat metkun ahdistella Maunoa. Mutta Mauno nyt ei ole se mies, joka rupeaa akkansa tähden anteeksi pyytelemään. Potkivat Maunon pois. Mutta se on viattomasti! Viattomasti kuin elävä piru! Pönkönen lähetti vielä meille terveisiä, — itse se ei tänne uskalla tulla, muuten siltä suolet mahasta lapettaisiin että hän manuuttaa niistä kantturoistaan. Ja panee poliisit viinoistakin ahdistamaan. Pankoot vaikka linnaan, ja pää poikki … mutta minä lähden ukkoineni. Mauno mukaan! Kyllä me henkemme muualla pärjäämme! Mennään Kotkaan. Tai vaikka Tornioon."
Nämä uutiset, että Mauno on menettänyt työpaikkansa eikä saane Potamiankaan lähistöllä nyt töitä, vaikka hän viitsisikin tehdä, sopivat Rosinan suunnitelmaan, joskin hän suree Maunon kohtaloa, ylpeän Maunon, joka ei pokkuroi porhoja eikä häpäise toveriaan. Ja Rosina ajattelee, ettei se Pertta herroille pyllistämällä muuta kuin näytti heille, mitä he tarvitsevatkin. Mitä ne Pönkösen puut liikuttavat verstaan herroja!
Mutta nyt on Rosinan taottava rauta kuumana, pidettävä huoli omistakin asioistaan. Siksi pyytää hän veljeään, melkein synkkänä murjottavaa, heti tuonne kesäsuojaan, tuvan takana olevaan kamariin, neuvotellakseen hänen kanssaan eräistä sellaisista, joista saattaisi olla Maunolle ja Pertallekin etua.
"Menkää, menkää!" sanoo Pertta Kinnunen. "En minä ole luulevainen ukkoni sisarelle. Ja minun on keitettävä varikkoa. Sillä kahvia minulla on aina. Ilman kahvia minä en rupea olemaan! En, vaikka en viikkoon saisi leipää."
Kamarissa on paitsi pientä pöytäkaappia yksi tuoli ja ikkunalla valokuvauslevyjä, pilalle menneitä, paketistaan aukaistuja. Ne on hankittu samalla tavoin kuin pahvinen valokuvauskonekin, joka on niiden levyjen vieressä: lähettämällä sanomalehti-ilmoituksen mukaan jollekin liikkeelle kolme markkaa. Sanelma ne vehkeet tilasi viime talvena, mutta ei saanut selvää selityksistä, kuinka valokuvataan. Sanelma loikoo nyt sängyttömän kamarin permannolla lehtilaverilla, lueskellen "Työmiestä". Siitäpä aviisista on Rosina saanu Maunon ja varsinkin Pertan suun välityksellä paljon lisää luonnolliseen kiukkuunsa rikkaampia ihmisiä kohtaan, yleensä tylyjä manttaalitilallisia ja Rosinalle outoja herroja ja heidän orteleitaan ja hänelle epämääräisen kruunun lakeja. Itse lukee Rosina huonosti, mutta ei niin huonosti kuin Juutas Käkriäinen, joka ei viitsikään paljoa lukea. Eikä Juutas anna Ananiaksenkaan tilata aviiseja: ne ovat hänestä ajan hukkaa maamiehelle. Ja Rosinakin arvelee, että menevät ne rahat muuhunkin. Ainoastaan silloin tällöin, aprikoivalla kiukkupäällä ollessaan, hankkii Juutas täältä Maunolta lehden lainaksi Putkinotkoon ja tavailee sitä, viisi kuusi kertaa vuodessa.
Sanelma loikoo permannolla. Nyt hän nousee ja kättelee Rosinaa. mutta ei puhu mitään, hymyilee vain kirkkaasti. Hän ei puhu juuri koskaan. Kuuntelee muita. Mutta sallii toisten puhua mitä hyvänsä ja hommata mitä tahtovat. Eikä hän kiihdy milloinkaan.
Sanelma ei ole, sen uskoo Rosina, ruvennut vielä minkäänlaiseen pahaan, tuo kuudentoista ikäinen Pertan tyttö.
Rosinan silmänluonnista huomaa Mauno, että sisar tahtoisi Sanelman nyt lähtevän hiukan heidän paristaan. Mauno kehoittaa Sanelmaa menemään tupaan, ja Sanelma tottelee, tyynenä ja tyytyväisenä.
Hetken päästä kutsuu Mauno kuitenkin hänet tuvasta takaisin. Sillä Rosina on puhetta alkaakseen kysellyt veljeltään, eikö Maunolla olisi antaa Juutakselle niitä viinoja, niin että Juutas pääsisi edes jotain tekemään. Maunolla on niitä kyllä: hänen on täytynyt hankkia … ainoastaan vähemmän, omiksi tarpeikseen … kun rahat tässä loppuivat, elääkseen niillä. Mutta Rosina maksaa Maunolle sen minkä muutkin. Ja täytyyhän Maunon koettaa auttaa sisartaan. Mauno käskee siis Sanelman sisään ja lähettää hänet tuonne saunaan, täyttämään siellä Rosinan putelit … ne kontissa olevat. Mitäs Sanelmasta, kyllä se nämä asiat tietää, se tyttönen sanoo Mauno.
"Mutta minkätähden tässä lihotetaan niitä välikäsiä?" alkaa Rosina silloin puhua veljelleen, heti kun Pertan Sanelma on uudestaan poistunut. "Miksi ei turuutettaisi sitä itse … poltettaisi…! Eivät menisi voitot vieraille."
Nyt esittää Rosina Käkriäinen tällaista: jos Maunolla ei ole täälläkään työtä, vaan hyysäävät pois, rikkaat, niin tulkoon Mauno Putkinotkoon. Perttoineen … ja Sanelma kanssa. Heinäntekoakin olisi. Ja tulisi sitä leipää … sillä muulla tavalla. Jos ruvettaisiin hörräämään. Syyspuolella se kävisi hyvin. Ja miksikä ei jo heti? Nyt ne alkavat illat pimetä.
Mauno Kypenäinen murahtaa:
"Niin, eihän tässä nyt muutakaan asuntoa … kun karkaavat täällä kimppuun. Mutta entäs se Muttinen? Onko se siellä nyt? En ole nähnyt kaupungissa könnimässä, kun en ole viikkoon siellä käynyt. Silloin näin. Mutta se on tainnut meistä kuulla… Ja on muutenkin teille äkäinen."
"Sekö?" huudahtaa Rosina Kypenäinen. "Eikös sitten köyhemmällä saisi olla päiväläisiä! Apulaisia … heinätöissä. Hihii! Eikä se olekaan siellä. Ja jos tulee, niin sanotaan … sanotaan, että te olette käymätein, olette menossa kalamiehiksi, kauemmaksi! Ja … asuisitte vaikka aitoissa … ja päivin olisit sinä keittämässä. Ja Pertta saisikin jäädä Sanelman kanssa heinään. Meillä ei ole oikeaa asuntoa. Tupa on yhä niin… Mitäs Juutaksesta. Mutta syksyn alussa se Muttinen ainakin menee pois, köntäle. Silloin … jäätte ihan vaikka meille olemaan. Jos saisi rahoja, ottaisi kylältä salvumiehet… Ja tupa pystyyn … kuin linna. Ja tultaisiin sitä ominkin miehin toimeen, jos Juutaksella olisi mukana muita. Silloin se tehdä riuhtoisi ehkä. Sitä kun pitää aina nykiä nenästä… En ole saanut tupaa korjaamaan, vaikka välistä tahtoisinkin. Siinä menisi viikko tai kaksi. Ja tästäkään hommasta ei sen hänen luontonsa tähden ole tullut … tuon ökötin keittämisestä, hihii … rylläämisestä. Se on ollut jo melkein taipuvainen. Hiukan vain asettui vastakarhaan, kun olen sitä esitellyt. Mutta tänäkin aamuna se arveli jo sinne päin. Vaikka se katkesikin siihen … kuin nukkuvan rukous."
Rosina sanoo nyt innoissaan ja supatellen, että koska Juutakseen ei pysty muu kuin kova, niin pitäisi sitä uhata. Leikillään. Maunon sopisi tulla Putkinotkoon ja sanoa Juutakselle, että hän ilmiantaa hänet, mokoman mörikän, jos hän ei rupea yhteisiin tuumiin. Ja rupea ihan heti, viimeinkin. Maunohan se näet tuntee nuo Juutaksen retket ja reissut. Pilalla vain … niin että Juutas pääsee alkuun.
Jos ei Rosina tätä apua saa, ei hän tiedä, miten jaksaa eteenpäin kimpsuilla.
Niistä kauppiaan hommistako lienee Juutas tullut entistä nuutuneemmaksi … ja hänestä se on tarttunut isompiin lapsiinkin. Tekisi Rosinan mieli kerran olla vähän höllemmälläkin.
Rosina jatkaa:
"Ja jestileipiä ja läskiäkin saisi sinun Perttasi pöydälleen, kun tasan näet pantaisiin saaliot! Ja karttelemaan nyt tässä … eivät nuo ole herrat ennenkään mitään mahtaneet … edes Juutakselle."
"Minullekos sitten!" äännähtää Mauno, joka tuntuu olevan valmis hommiin. "Vai minulle. Voi Jeesuksen … hahaa, minä en uhkaile, niinkuin Juutas, vaan minä losautan."
Sen tietää Rosina hyvin veljestään, linnat ja kaikki kärsineestä.
Sitten naurahtaa Mauno:
"Haha, jokos se Juutas nyt olisi pehmeämpi? Olenhan minäkin, sen tiedät, sitä hänelle esittänyt. Mutta annahan olla: nyt käynkin siihen kiinni oikein tervarukkasilla, eikä silloin auta hänen muu kuin kiinni pysyminen. Se vitkastelee. Ja se vitkastelisi koko ikänsä…"
"… ja kuusi päivää!" lopettaa Rosina iloisena.
Niin he juttelevat.
Siinä sanoo Mauno, että hänellä olisi jo tiedossa pataan soveltuvat tarpeetkin: se yksi tämän kylän kavereista, niistä, jotka puuhailevat täällä sitä, pelkää vallesmannia. Sanelma oli kaupungissa torilla käydessään sattunut kuulemaan ihmisten kertovan, että tällä miehellä olisi polttopaikka tupansa sillan alla. Ja niinhän sillä olikin. Savu ja höyry menevät ulos korsteenista. Mutta nyt se mies vähän arastelee ja myisi sen polttimonsa.
Rosina innostuu, että onpas viisailla konstinsa. Sellainen syntyisi vaikka minkä tuvan sillan alle. No … Putkinotkossa nyt ovat lapset… joskaan ne nyt eivät…! Mutta onhan siellä korpea! Ja pata on! Iso kotapata, se, jonka Mauno tietää. Ja kuinkas se olisi: Juutas lähti juuri tänään hankkimaan jauhoja Kenkkuinniemen sahalta. Kuumiltaan se on taottava rauta! On häärättävä niinkuin palava taula hännän alla! Eikö voisi keittää niistä jauhoista? Maltaita … puodista. Ja hiivaa. Ja onhan Mauno ollut keitossa mukana, ja Juutas kehuu osaavansa. Ja se osaakin vaikka mitä, jos se tahtoo ja pääsee liikkeelle. Ja rahalla saa aina uutta jauhoa, leiväksikin. Vaikka rypisi aina turpa jauhoissa … ja ruumis jauhon vallassa. Tulkoon Mauno väkineen heti Putkinotkoon.
"Varikkoa kurnimaan! Varikkoa! Varikkoa!" huutaa Maunon Pertta tuvasta.
Mauno ja Rosina menevätkin.
Kahvia juotaessa ilmoittaa Rosina Käkriäinen sitten vilkkaasti supatellen kälylleen tuon kamarissa tehdyn päätöksen. Mutta Pertta huutaa, lyöden puukon päällä tahtia kämmeneensä, syödessään voilla runsaasti siveltyä mustaa leipää ja juodessaan kahvia päälle, huutaa silmät niin levällään, että valkuaiset paistavat:
"Ja me mennään! Kenkkuinniemeen! Jo tänä päivänä, tänä päivänä. Laivalla. Niinkuin ammuttuina. Ja se keitetään. Mitä isket silmääsi, Rosinukka? Isket! Isket! Ei sieltä tule muita kuin Sanelma. Kantaa sinulle konttia sisään. Pitää sen sellaisen tytön jo tietää … pitää! Mutta siihen saa luottaa. Se ei kerro. Muuten selkään… Veneeseen hatut ja torvelot, Mauno. Säkkiin. Ja lotka laivan perään … ja hennon minä itsekin siinä veneessä istua. Pois minä lähden täältä. Mutta saunassa minä en rupea asumaan. Saarukka kertoi: siellä lahot sillat nauravat Juutas Käkriäiselle. En rupea. Olisin kuin keltiäispesässä. Ihan kuin kusiaispesässä. Se on totta, totta. Jo on tullut huonoksi tuo Rosinukkani, kun ei mene aittoihin. Minä olen maannut niissä ennenkin. Ja hyvä onkin, hyvä … ukko haarojen välissä. Ja Juutas keittämään, mörökki… Ja sinä sellaiselle menit, Rosina… Pannaan keittämään. Pannaan! Pannaan! Vaikka hän rautoihin joutuisi, niistä isoista käsistään, roppanoista, isommista kuin koko mies. Mitä se tuollainen on? Sihautat niinkuin koiranpentu, Sanukka! Holauta. Holauta! Holauta!"
Maunon Pertta kehoittaa holauttamaan tytärtään Sanelmaa, joka on tuonut Maunon hiljaisesta neuvosta Rosina Käkriäisen tuohikontista yhden puteleista ja kaatanut siitä vihertävän tilkkasen ensin Rosinalle. Rosina taipuu hymyillen ja ikäänkuin kainostellen maistamaan huultensa kärjillä tätä juomaa, joka vähän haiseekin. Mauno kulauttaa välinpitämättömästi mukulaiseen kurkkuunsa norrin, Sanelman kaataman hänelle samoin Pertallekin. Nauratellen lisää nyt Sanelma äidilleen ja ottaa itselleenkin kupin pohjalle.
Sitten jutellaan kaikenlaista. Ja yhtäkkiä alkaa Pertta Kinnunen laulaa, etupäässä levottoman luonteensa ilosta, tietäessään, että hän pääsee taas vaihtamaan olinpaikkaa, mutta myöskin näyttääkseen hyvää ja kovaa ääntään Rosinalle, joka ihailee häntä. Ääntään, jonka pitää olla kuin parhaan papin. Auringon paistaessa kolmiruutuisesta ikkunasta ja sinisen taivaan säteillessä laulaa Pertta Kinnunen, jonka päätä haiseva roju huimaa, laulaa säkeiden loput kimakasti venyttämällä ja aloittaen aina uuden säkeen kiekaisemalla, niin kovasti, niin että koko Mesopotamian kylä kaikuu:
"Suloi-seessa Suomessamme oisko maata armaampaa kuin on kaunis Karjalamme…"
Kahdeksastoista luku
Aurinko paistaa Putkinotkossa. Mummo, ruskea ja kumaraselkäinen, kulkeePutkinotkon mökkiä kohti. Hän tulee marjametsästä.
On kesä, vanhoille etenkin hyvä. Aurinko korkeimmillaan, taivaan suurella ja tummalla ulapalla. Se hautoo nukuttavasti väsyneen mummon päätä, kun hän kaahnustaa metsäpolulla, ylös ja alas mäkiä. Katselee huonoilla silmillään siristellen eteensä, ettei eksyisi karjapolulla, ettei kompastuisi kiviinkin. Koko hänen kyyryinen yläruumiinsa vapisee. Vasemmalla kädellään painaa hän litteää rintaansa vasten tuohista, jossa on mansikoita, joukossa mustikoitakin, puolukanlehtiä ja havunkorsia.
Mutta oikealla kädellään koettaa hän pidellä melkoiseksi kyssäksi paisuneilla hartioillaan risutaakkaa, kuormavitsan sisään pujotettua. Tuolla viidakossa mummo katkaisi ja väänsi koivunoksasta sen vitsan. Polttopuita hän kantaa, kahvinkeittoa varten. Sillä kai hän nyt varsinkin kahvia saa, kun Leja on yksinään emäntänä kotona. Kahvi se helpottaa hänen luuvaloisia jalkojaankin, laihoja kuin talituikku, polvista ja kantaluista muhkuisia. Mutta mitäpä siitä kivusta! Tai muustakaan maailmassa. Mummo on vanha, lähes seitsemänkymmenen ikäinen… Maailmasta päästäkseen hän elää.
Hän kömpii mökin kukkulaa kohti siltä suunnalta, jossa lampi ja niitty ovat, musta ja syvä lampi, ja niitty täynnä kerkeän kesän kukkia.
Mummo, jolla on päässä valkea huivi hunnun tapaan, muinaissuomalaisen hunnun, niin että otsan yläosa on peitossa, mutta korvat asioita kuuntelevat ja ikäänkuin näkevät korvat, sokeutuvien silmien sijaiset, hän laulaa tullessaan jotakin vanhaa virttä, Taavetin psalmin sanoihin sepitettyä, kääntäen päätänsä tuon tuostakin sivuilleen, joten hunnun laskos hartioilla heilahtelee. Laulaa säkeen nyt, toisen tuokion päästä. Laulaa niinkuin ajatusten uupunut kulku, kaahnustaminen ja sydämen alakuloisuus sallivat. Kimakalla ja sortuneella äänellä, kuitenkin vielä joskus heleäksi kirkastuvalla. Sen äänen arvaisi olleen aikoinaan sangen kauniin, niinkuin on muuten hänen tyttärelläänkin, milloin Rosina laulaa: iltaisin lapsilleen, pienimmille, levähtäessään joskus ennen makuulle rupeamista, päivän touhuista väsynyt äiti. Ja sama ääni kuin Rosinalla on eräillä Rosinan lapsillakin, mummon perintö. Se on pienellä Sanukalla, kun hän rupeaa veisaamaan mummolta tai Pertta Kinnuselta kuulemiaan virsiä, tai matkii toisten lasten kanssa aitan vinnillä kirkossa istuvaa seurakuntaa. Ja Lejalla sekä Jopilla. Mutta varsinkin pikku Repukalla, Sirkkuna visertelevällä. Hänellä se on lauluääni ehkä parempi kuin Lejallakin, arvelee mummo, Rosina Kypenäisen äiti. Parempi on ääni, joskin Leja on oikea lapsi, vaikka onkin sen toisen mummon näköinen, tuon Juutaksen äiti-vainajan. Muut lapset, laulamattomat heistä, ovat äänensäkin puolesta Juutas Käkriäiseen. Niin, Malakiashan se röhisee ja örisee kuin mikä mörkö, vaikka se muuten olisi hyvä. Ananias ei laula, vaikka kuulo on selvä; sen vähemmin Saara. Ja Topi laulaa niinkuin Malakias, jolla ei ole sen kummempia lauluja kuin:
"Karvat ja kassit, korvat ja kossit!"
Sellaisia ne ovat Malakiaksen virret.
Näin vilahtaa mummon päässä. Hän on seisahtunut pienelle ja harmaalle aholle, sillä siellä hän oli näkevinään mansikoita. Hän kumartuu nyt niitä poimimaan. Ja ryömii sitten pitkin maatakin, nähdäkseen ja saadakseen mansikat oikein lehtien alta. Hän kerää sekä kypsiä että raakiloita. Ja löytäessään mansikoita, muutamia oikein meheviä ja hyvältä lemuavia, melkeinpä jo liian kypsiä, mutta sen imelämpiä, ikäänkuin Herran antimia, ihmettelee hän vielä, kuinka ihminen saattaa laulaa sillä tavoin kuin laulaa tuo Pertta Kinnunen, muka hänen miniänsä, … niin, niin, vihkimätön ja toisen vihitty akka. Sellaista on Pertan hoilaus, riuhtominen, jota Rosinakin ihastelee. Mutta ei Rosina itsekään laula sillä tavalla. Ja toisenlaista on mummonkin laulu, kun hän sitten jälleen alkaa Luojalleen laulaa, unohtaen melkeinpä kaiken muun kuin laulunsa, kulkiessaan taas hiljalleen eteenpäin, uudet mansikat tuohisessa kauniina katteena. Syvästi harras, heleä, tyyni ja luottamuksessaan voimakas on mummon laulu, vaikka ääni on jo vapiseva ja heikko. Se laulu muistuttaa Rosinan haikealta vivahtavaa ja tyytyväistä laulelua hänen tuudittaessaan pientä Luukasta tai Repekkaa. Mummon ja Rosinan laulussa on kummallisia omia sävelmiä, niiden nuotissa vilahtelee tuon tuostakin yllättäviä äänentapailuja: omituisen jyrkkiä siirtymisiä mollista duuriin ja duurista molliin. Puoliääniä tarkempaa äänien jakoa, jota soittimien täydet äänet eivät ole pilanneet; vapauksia, jotka eivät johdu korvan heikkoudesta, vaan herkkyydestä. Alkuihmisten yksinkertaista, kaikki tunteensa vivahteet soinnuttavaa, epämääräistä laulua, ikäänkuin laulurastaan puhelua.
Nyt lähenee mummo risukimppu selässä sitä mäkeä, jolle mökki on rakennettu. Hän nousee naavettuneen pellonaidan vartta, väljämetsän pienten petäjien sivuitse, lehmien polkemaa ja kuumaa uraa. Tuolta oikealta kuultaa mummon silmään lammen perukka, tummahtavasta hämärästä. Kauempaa kiiltää lahti, jota ylempänä sen lammen pinta on. Kuinka se kiilto häikäisee silmiä, säkenöi koreasti auringon poutaista valoa, ja kuinka lahti kihisee ja kiehuu auringonkiloa. Sieltä päin on mummo tullut, kiertoteitä. Mutta ei ollut jaksanut aivan Muttisen huvilalle asti, vaikka siellä, rauhoitetulla alalla, olisi aitauksen sisässä ollut marjoja enemmänkin kuin muualla, koska elukat eivät sinne pääse sotkemaan.
Aurinko paistaa, kiertää yhä, yhä oikeaan käteen, taivaisilla teillään. Niin on hiljaista. Ja Jumalan kesä kaunis. Ei melua mökiltäkään, joka kohoaa jyhkeänä töyrynsä takaa, kohti taivasta, jolla ei näy olevan hattaroita. Lasten ääniä ja putkien soittelua erottaa tosin mummon korva, mutta etäältä. Eivät ne taida kuulua niityltäkään. Ja koiran haukuntaa … mitä se Hurja haukkunee?
Helle on, herttainen, kesä kultainen. Hyvä vaivaisille jäsenille. Heinäpouta. Missä kujan varrella on multaa vähemmän, voimatonta keltamultaa, siellä pyrkii matala ruohokin kulottumaan: keltaiselta paistaa tuossa rinteen kylki. Mutta eivätkös kiilu siellä pääskysenhatut, kuin mitkä häikäisevät silmät? Vai mitäs punaista siellä on' Mummo menee ja katselee. Pääskysenhattuja ne ovat, kun hän niitä läheltä tarkkaa.
Ja helle kypsyttää ruista… Jos vain ennättäisivät sitä ajoissa korjaamaan! Ja toukojakin jouduttaa. Kosteutta on vielä alkukesän sateista maassa.
Mummo kulkee lämpöistä kujaa edelleen. Hän ajattelee pääskysenhattuja.
Nämä pääskysenhatut, niitä ne olivat … ne ovat niiden aikojen tuttuja, kauan menneiden, jotka muistoillaan värisyttävät hänen mieltänsä lauluun. Tällaisina päivinä tulevat mieleen entiset päivänpaisteet. Ne tulevat niinkuin lammen pinnalle nousee, kun se lämpiää, syvältä pohjaporeita. Muistoja ovat ne poreet, mutta hyvin epämääräisiä. Ja vaikka niissä muistoissa on koviakin, ohdakkeita elämän koko pitkältä polulta, eivät ne enää sydäntä pistä, eivät kalva tai kaiva. Sillä mummo on vanha ja väsynyt: ne asiat ovat sydämestä palansa jo kalunneet … ja sydän on jälleen kalutut paikkansa peittänyt niinkuin vanha puu rosoisella kuorellaan suojelee ytimensä.
Eiväthän sen kuoren läpi tunnu kovin edes nykyisetkään pistokset, joita kyllä on. Eivät … varsinkaan tällaisilla hetkillä, jolloin Isäisen aurinko paistaa niin koreasti mummolle.
Keltaisilta alkoivat äsken pääskysenhatutkin vilistä hänen silmissään, kun hän katseli niitä vähän kauemmin. Ja sitten poimi hän niitä, kopeloimalla … lapsille aikoo hän viedä niitä, Repekalle ja pienelle Luukkaalle.
Niin hän hamuilee kedon kukkia kuin marjojakin, puolisokeana. Eivät, eivät erota silmät sen paremmin! Tuoni tuo lähestynee… Siihen kutistunee tämä maallinen elämä, joka taakse jääneenä kuitenkin onnellisena hohtaa kaikkine pahoineenkin. Mutta ei sekään kuoleman tulo tunnu pahalta. Väsyttää. Jumalan päivä paistaa … tuolta sinisen takaa: taivaasta, jossa on valkeus aina paistavainen.
Kovaakin on maailmassa ollut. Ja pahaa on ihminen itse tehnyt… Pojankin hän oli tehnyt ennen vihkimistä … sen Maunon. Eikä hän sitä ole salannutkaan ihmisiltä. Eipä enää kymmeniin vuosiin. Niin se asia on mennyt.
Ensin kertoi siitä helpottaakseen mieltään. Ja sitten on huvikseen kertonut, kun on sattunut sellaisista asioista kenen kanssa puhe. Kertonut, että hänelläkin se on yksinäinen poika. Kun sulhanen silloin, ensimmäinen, jätti hänet. Miksi ei olisi jättänyt? Koska oli osansa saanut, ja toinen oli nuori ja parhaillaan oleva tyttö ja oli laskenut aittaansa. Mitä ne ihmiset sellaisesta ihmettelevät? Ei sureta se mummoa enempää kuin ilahduttaakaan jokin muu … sekään, että toinen mies oli sen pahan sitten korjannut. Oli vihittänyt vaimokseen, ottanut taloonsa emännäksi, sillä ei hän suostunut enää vihkimättä peliin. Mutta eipä siitä vaimona olemisesta enää sitten, niiden asiain puolesta: ne asiat olivat jo sydämessä muuttuneet. Syntinen hän on. Syntinen on ihminen. Jumala anteeksi antakoon. Mutta onpa Luoja ottanut ne ajatkin pois, iloiset ajat. Ei se kummaa, että hän sitten tahtoi myöskin narrata. Ja narrasi sitä miestään, nuorena vaimona. Mummo on kertonut, vieraammillekin, sellaiselle kuin herra Muttiselle, että hän silloin ennen oikein sokerilla voiteli huulensa, kun meni tavoittamaan poikia niitylle ja hevoshakaan. Niitylle … kesäiselle niinkuin nyt. Ei se tunnu mummosta kummalta, että hän oli narrannut. Hän näkee ainoastaan epämääräisiä kuvia niistä iloisista hetkistä, jolloin sokeroituja huulia oli kilvan tavoiteltu. Sitten, sitten … hohoi … uuvuttaa. Mies oli kuollut. Eipä Maunosta taloa hoitamaan, pieni oli Mauno … eikä siitä olisi siihen ollut, vaikka hän olisi ollut isokin, hohhoi. Ja pieni oli talo, myymällä se meni. Sitten … kuinkas sitten? Loisina olivat eläneet. Rivakka oli mummo silloin: niinkuin nyt Rosina. Koreita kesiä ja hiljaisia talvia. Ei koske sydämeen enää, että Maunon, joka kasvoi yhtäkkiä mieheksi, piti tärveltyä. Linnaan se joutui … tappelusta. Poliisia löi. Ovat ne lyöneet muutkin. Ja senkin kertoo mummo kenelle tahansa, jos siihen puhe sattuu… Ei, ei ole Maunolla edes mökin-pahaista, mihin omaa äitiään kutsua. Ja sen eukko, miniän-rutkale! Ei tee Maunolle lapsiakaan … muille on tyhjäksi itsensä tehnyt.
Siksi onkin mummo koettanut kiintyä sitä hartaammin Rosinan lapsiin, ja kiintynyt muutenkin pienimpiin niistä. Ja niidenkin tähden hän on pyrkinyt oleksimaan täällä, vaikkei se Rosina hänestä. Vaivaksi hän on, vanha ja huono, nuoremmille. Mutta siitähän se ikä loppuu, ja on hyvääkin ollut. Nyt ei jaksa mummo tuudittaa kauan kerrallaan Luukastakaan. Siksi jää täällä leivättä. Kukas se ilmaiseksi? Rosinalla on huolensa. Mutta tarvitsisi se vanhakin. Ja kerran on Rosina ajanut äitinsä oikein korennolla talosta, kovasydämisesti, koska mummo ei ole voinut sietää tuota Juutasta, köhniäistä, riuskan tyttärensä pilaajaa. Mutta Rosina pitää tuollaisesta Juutaksesta. Sellainen on ihminen. Sellaisiahan ovat ihmiset aina.
Mihinkäpä sudet vanhoina joutuvat?
Eivätkö toiset syöne heitä ennen niiden kuolemista?
Eikä sekään mitään, että mummon toiveet Rosinan lapsistakin ovat menneet. Malakias: ei siitä akanottoon. Sellaisen Isäinen teki hänestä: jo olisi miehen ikä, ja miehen värkit sillä on, on ollut parikin vuotta, tarkastellut sen on mummo ja nähnyt. Mutta Ananias … isäänsä taisi sittenkin tulla … pienenä virkeä … nyt viruttelee selkäänsä, ja tulee päivällä kesken töitä makaamaan. Ja Saara … hävytön se on mummolle eikä se oikeille jäljille joudu.
Mutta niinhän ne ihmiset. Menevät minne Luoja sallii. Minne Luoja sallii pirujen viedä.