Leja on vanhemmista lapsista parhain, mutta toisen anopin on näköinen, Juutaksen äidin, tänne kuolleen, pirtin lattialle. Sen on Lejalla huulet, joskin ääni on tämän mummon. "Ääni Jaakopin ääni, mutta kädet…" Ja nuoremmat kiroilevat ja telmävät ja tappelevat … mummosta välittämättä, jumalattomat. Jopikin, pieni naskali! Isäänsä ovat… Vihapäisiä… Vävyyn kaikessa tulevat. Ei tiedä, mitä tästä perheestä oikein tulee.
Mutta ei mummo heitä enää isoina näekään.
Ainoastaan nuorimpia hän ajattelee ilolla. Repekkaa, Herran terttua. Ja varsinkin Luukasta hän vaalisi, jos jaksaisi. Sillä mummo uskoo, ja hän saa synnit anteeksi. Eikä Luukkaassa, kapaloon käärityssä, ole mitään pahaa. Ei mitään, joka toisi mieleen surua. Se on viaton kuin toivonlehvä … näkymättömän toivon. Josta mummo iloitsee yhtä paljon kuin ajatellessaan sitä ikuista kirkastusta ja iloa, minkä uskova ihminen saa. Ihminen silloin kuin lapsi, sellainen kuin mummo nyt laulaa, kantaessaan marjojaan ja kuormaansa hiljaa mökin mäelle, ilmestyessään mustan riihen nurkalta mökin veräjän taakse. Laulaa auringonpaisteessa säkeen kerrallaan. Sirkat sirisevät helteessä. Kallioiden takana läpisevät haavat, mutta hyvin hiukan. Kaikki vaikenee jälleen … ikäänkuin kuunnellakseen. Ja aurinkokin tuntuu hymyilevän ja siunaavan harrasta laulua, aurinko, joka säteilee keltaisena huuruavan ilman läpi. Ikäänkuin loistava aurinko iloitsisi maansa hedelmistä, joita se kasvattaa, ja tästä heilimöivää maata ylistävästä laulusta, jota mummo laulaa, ajatellen pikku Luukasta ja itseään:
"Hän on kuin istutettu puu… vesiojain tykönä… joka hetelmän ajallansa antaa…"
Niin laulaa mummo, verkalleen kävellen ja läähättäen, hartaalla, heleällä ja tyynellä äänellä, hohtavan auringon ja iankaikkisen taivaan alla.
Mummo laskee risutaakkansa veräjän yli, ja kiipeää sitten itsekin pihalle. Ihmettelee matikkaa, joka on yhä tuvan portailla, ihmettelee, ettei Moksi ole sitä tullut siitä noutamaan. Sitten menee mummo risuineen tupaan.
Ulkoisen ilman hämärtämillä silmillään tirkistelee hän siellä. Niin virkkaakin Leja hänelle jotain, karsinasta kehdon äärestä. Ja pikku Luukas on kehdossa. Leja sanoo:
"Hyvä, että … mummo edes tuli. Muut, havukat, lensivät…!"
"Mihinkä ne menivät?" kysyy mummo.
Leja vastaa:
"Minne lienevät… Kesken heinäntekoa… Ketunpesälle ne menivät, pojat. Ja sinne veivät perästään pienimmätkin… Kukas sitä Esteriäkään kiusaamaan, yksinään, annoin hänen mennä Repekan vahtijaksi."
"Ketunko pesälle!" huudahtaa mummo hengästyneellä äänellä. "Kettuja jahtaamaan. Tällainen pouta… Se se on…!"
Mutta mummo on väsynyt, ruumiinkin vaivoista.
Sen lempeämmin katselee hän nyt, kun on pyytänyt Lejaa pistämään hänen marjansa konttoriin, ylähyllylle, etteivät Topi ja Sanukka veisi niitä, katselee pientä Luukasta, hänelle kätkyestä naurahtelevaa. Ja mummokin naurahtelee Luukkaalle ja näyttelee sille pääskysenhattuja. Mutta asettuessaan tyhjän sängyn reunalle lasta tuudittamaan esittää mummo Lejalle, että eikö sitä olisi kahvia keitettävä? Lejakin sitä tarvitsisi, yksinään reuhtonut, ja muutkin saisivat, nuo heinämiehet muka. Mummo on tuonut risuja kahvipuiksi.
Leja vastaa aikoneensakin juuri ruveta kahvinkeittoon … ja sitten ruokahommiin.
Yhdeksästoista luku
Mutta Juutas Käkriäinen istuu komeassa salissa, Könölinin sahan kartanossa, jota sanotaan hoviksi, kuten ennenkin, herrasaikoina. Mutta herra se on Könönenkin, rikas Konsta Könönen.
Käkriäinen on istunut siinä jo puolen tuntia.
Ja sitä ennen on hän ollut hovilla parisen tuntia.
Salissa on neljä korkeaa ikkunaa ja kaksi vihertävää kaakeliuunia sekä katossa messinkisillä hevosenpäillä koristettu lamppu.
Pari ikkunoista on auki. Käkriäinen on täällä ajatellut, että jos hän kerran tekee tupaansa Putkinotkoon uudet ikkunat, niin avattavia niitä ei tehdä. Saa sitä ihminen pellollakin ilmaa, ja lämmintä varten se on tupa. Sellaiset avattavat ikkunat, jotka Muttinen oli aikoinaan Putkinotkon tupaan teettänyt, märättävät asumuksen: valuttavat talvella vettä seinille. Ja kyllä Käkriäisten nenä sietää sen rukiisen hajun, joka on umpinaisessa tuvassa.
Kun täällä hovissa pidetään ikkunoita tuolla tavalla auki, niin siksi niitä tarvitaan kaksi uuniakin, talvella.
Salissa on vielä sohvia, Pietarista tuotuja, vihreitä kuin kuihtunut sammal. Ja tuoleja sohvien välissä ja ympärillä. Ja on kukkia, joiden lehdet näyttävät olevan kuin mitäkin piirakkaita. Ja seinillä ikkunain välissä peilejä, ihmisille naamojaan kuvastella: kolme lattiasta kattoon ulottuvaa peiliä, joista yksi tuntuu rämähtäneen rikki. Ja paitsi maalattuja kuvia on valokuviakin, yksi itse Könösestä, viiksineen, jotka ovat terävät kuin naskalit: toinen niistä tököttää ylöspäin, toinen alas. Se on Konstan nuoruudenaikainen kuva, silmät narjottavat päässä kuin renkaat. Ei ole tämä nykyinen Konsta Könönen enää niin riuska ja tuikeasilmäinen. Ja pois tuo on ajanut viiksensäkin … vanhentunut on mies.
Näin on Käkriäinen ajatellut ennen, milloin on saliin ovelta vilkaissut. Tänään ei hän ajattele tällaisia. Hän on vihainen.
Oven suussa hän istuskelee, möyhennetyllä tuolilla. Sellaisella tuolilla, jolla ruoteet tuskin tuntuvat hänen takalistoonsa. Hän tietää, että ruoteet ne ovat tuolin sisässä. Hän tuntee ne. Tuoli on kuin mustalaisen hevosen selkä. Mutta topinkipaikalla istuu kuitenkin kuin heinäpussilla hevosen selässä.
Miksi hän ei istu tuollaisessa tuolissa, jossa on kaiteet käsivarsien pitelemistä varten ja putoamista vastaan? Taikka hyvän reen pituisessa sohvassa?
Ei häntä alunpitäen ole tänne saliin istumaan kutsuttukaan, vaan hän on tullut sinne itse ja istahtanut. Ei hän ole ollut millänsäkään, luvattaisiinko hänen siihen asettua.
Takkinsa selänkin hän muisti olevan matikanlimassa, tosin kuivuneessa. Mutta ei hän siitä välittänyt. Olipahan melkein harmissaan, ettei se lima ollut vielä märkääkin.
Muutama tunti sitten oli hän vielä niin tyytyväinen ja muhoileva. Mutta nyt taas ärtyisellä päällä.
Seurana on hänellä salissa kauppaneuvos Könölinin oikein korea tytär. Mutta eipä Juutas Käkriäinen nyt tuosta tytöstäkään. Ja liiaksi kyseleväkin on Konstan tyttö, joten Käkriäinen ei tällä hetkellä viitsi hänelle enää vastata paljon mitään.
Syrjittäin karmituolilla istuu Juutas. Tuolin mätäs helähtelee silloin tällöin hänen allaan, kun hän käännähtää. Toinen Käkriäisen jalka, josta lapikkaan varsin on valunut nilkkaan kurtuille, on tuolin etupuolella, toinen tuolin sivulla. Ruumis on kääntynyt uuniin päin. Käsivarttaan hän nojaa tuolin selkämykseen, mutta tyytymätöntä ja mälliä pureksivaa leukaansa, karvaista ja kirjavaa, painaa hän kouraansa.
Juutaksella on se akkaväen hatusta muokattu hattu päässä. Äsken on hän pistänyt sen takaisin päähän, vaikka se ensin oli hänen taskussaan tuolla keittiössä istuttaessa. Se on mukava hattu siitä, että se menee taskuun, kasaan kuin sukka. Nyt on hattu syvällä toisella korvallisella. Se on keskilattialle päin käännetyllä ohimolla, niin että hatun lierien alta näkyy ainoastaan hänen toinen, hiljaa märehtivä leukansa, tippuvaa mällinestettä ja vähän nenää, mutta ei yhtään hänen silmiään.
Kyllästymisestä ja suuttumuksesta on hän puolittain ummistanut silmänsä. Ja nyt ne alkavat mennä umpeen nukuttamisestakin.
Mutta siltä puolelta päätä, jota sinertävä hattu ei peitä, kohoaa tukka korttelin pituisina töyhtöinä, kellertävinä ja punertavina kuin päivänpolttama suolaheinä. Paikoittain on pää harmaasti päistäreinenkin … kuin metsäsian turkki.
Nurkka paidan helmaa pilkistää esille housujen nappiraosta. Sitä hän ei kuitenkaan ole tullut huomanneeksi. Silloin tällöin sylkäisee hän tuskin tuntuvan tihkun uunin eteen, mutta kuitenkin yli valkean maton, joka kulkee salin peränurkasta oveen.
Neljättä tuntia Käkriäinen oli jo varsin hyvällä, jopa iloisella päällä. Ja alkoi tuntea selviävänsä pitkäksikin aikaa … karhuna makaamisesta.
Verkalleen oli hän kulkenut tänne hoville, katsellut. Kierrellyt milloin suhisemasta hiljentyvien koivikoiden halki, milloin havunpihkalta haisevia kankaita. Poikki metsäniittyjen, joilla vesi seisoi vähissä ja haiskahteli kuumalta ja mädältä. Yhdellä kohtaa sähähti siellä lapikkaan edessä käärmekin … tarhakäärme … turha sellainen: se sitä tappamaan. Se viiletti pelästyneenä puroon. Elettävähän senkin oli.
Mutta Vaskilahden, lähimmän naapurin kohdalla oli hän poikennut mutkatielle, vaikka siitä alkaakin parempi tie. Niin hän teki entisestä tottumuksesta. Ja huvikseenkin tällä kertaa, pidentääkseen täten mukavaa kuljeskeluaan. Toisesta syystä rupesi hän aikoinaan, muutama vuosi sitten, kiertämään Vaskilahtea loitommalta. Silloin, viidettä talvea tästä viimeisestä lukien, oli Vaskilahden Matti, jonka kanssa Juutas oli sitä ennen ollut parasta pataa, saanut sen talon testamentilla Vaskilahden ryökkinä-vainajalta, ja silloin oli Matti, ennen köyhempi mies, alkanut elää hyvin mukavasti, akan otettuaan, aina vehnäsillä ja voilla. Sellaisen pihatantereelle kun Käkriäinen ei lapikastaan pistä, vaikka suorin tie Putkinotkosta maantielle viekin Vaskilahden kautta. Suutari Sinikanteleen mökin ohitse hän sitten on tavallisesti kulkenut.
Se oli se ensimmäinen syy. Mutta sitten vahvensi sitä vielä uusi ja nuorempi. Tarkkasilmäisen Rosinan huomauttamana selvisi Juutakselle äskettäin muuan seikka, jota hän kyllä itsekin oli haistellut, nimittäin, että Muikkusen Matti, tai sen akka, tahtoisi ostaa Putkinotkoa: myydä isomman paikkansa ja elää pienemmässä pemisuonilla, vielä rennommin. Tällainen totutti Juutas-raukan vihaamaan Vaskilahtea niin, että hän nyt, oikein hyvällä tuulella ollessaankin, kierteli pitkän matkan korpea Muikkusen talon ympäri, jos ei tällä kertaa vihastakaan, niin entisestä tavasta. Kuin hidas karhu kömpi hän vikaantuneella jalallaan ylös jyrkkiä vuorenseiniä ja kapusi uria, joita hän etsi takavuosina niissä seinissä ja jotka hän on tallannut paikoittain mustalle mullalle, varsinkin saadessaan liukua äyräiltä alas melkeinpä takalistollaan. Sillä muuten ei niistä pääse. Isoilla käsilläänkin on hän joskus tavoitellut kiinni puiden rungoista ja kivien sammalhatuista, helteessä hikoillen ja itsekseen puhisten.
Mutta aina tuollaisista mutkatiensä esteistä päästyään on hän pysähtynyt hiukan ja pistänyt piippuunsa.
On kuunnellut palokärkeä, miten se päryytteli hiljaisella ja kuumalla kankaalla puun kupeeseen ja sitten huusi kimeästi.
Ja onpa Käkriäinen poikennut vielä syrjemmällekin, tirkistelemään oluentiputtajaa, sen nimistä lintua. Katselemaan, oliko sen kieli niinkuin pieni petkele, jota se vetäisee leukansa reunan ylitse ja sitten taas pudottaa ulos kuin tipan olutta tai viinaa. Siitä on sillä linnulla se ääni ja nimi. Mutta kun hän ei lintua nähnyt, ei hän viitsinyt häntä ajella, sillä tiesipä hän jo ennestään, että onhan sillä se petkele. Siinä hän kyykähti hiukan lepäämään. Kykki päin aurinkoa. Siinä ne jäivät nuo pöksyjenkin luukut hiukkasen auki.
Neljän ja puolen kilometrin taipaleen Putkinotkosta sahalle hän tuli melkeinpä kahdessa ja puolessa tunnissa. Mutta siitä ajasta veivät osan Könösen monet siat, jotka hän kohtasi hovin heinäpellon aidan vieressä, kun laskeusi viimeisestä jyrkästä pudotuspaikastaan lehmien ja sikojen polulle. Siellä ne siat olivat … jyrskyttivät polun kaluttua nurmea. Ne olivat porsaineen. Voi minkälaisia piti ihmisten elukkeiden voidakin olla! Ison talon siat niin laihoja! Juutas seisahtui niitä katselemaan, sekä ihmetellen että hieman hyvillään. Isot siat niistä olivat kuin lankunkappaleita. Niinkuin olisi pantu lankunpäitä kyljelleen pystyyn, sellaisina ne liikkuivat hiljaa leppien välissä. Justiinsa kuin lankunpäät, selkäreunasta pykälletyt: selkärangan nikamat näet…
Niin hoitaa sikoja tuo hovin emännöitsijä, se hölläsuinen neiti, jota Konsta pitää täällä, itselleen vahinkoa tekemässä. Konsta itse asuu enimmät aikansa kaupungissa, sekin … niitä liikkeitä harjoittamassa. Ja antaa tällaisen tilan olla isännättä. Mutta kyllä Käkriäinen sen tietää: se Konsta taitaa tahtoa siitä neidistä etuilla sellaista muuta, akkansa selän takana! Siinäpä se.
Mutta ne ne porsaat! Ne olivat niitä, joita Käkriäisilläkin on yksi, Rosinan täältä keväällä tuoma. Silloin oli Käkriäinen suuttunut myllyn konttoristille ja sahan hovillekin eikä itse lähtenyt tänne. Rosina toi sen porsaan veneellä, säkissä. Samanikäinen on heidän porsaansa kuin nämäkin. Mutta ero se on porsailla ja porsailla. Nämä niin pieniä vielä! Niinkuin olisivat sen hänen porsaansa tekemiä, jos se olisi ollut imisä. Mutta ihmekös tämä: kun pienoiset elukkeet ajetaan itse hakemaan einettään metsästä, se emäntäneiti ajaa, lihava neiti… Ei syötä porsaita karsinassa. Ja eihän sika heinillä elä.
Käkriäisen mukava tuuli lisääntyi vielä porsaita katsellessa. Houkuttelipa hän yhtä luokseenkin, säälien sitä. Ja kun se tuli, raaputteli hän sen niskaa ja kupeita, ja mittasi samalla toisen kätensä peukalon ja etusormen välillä, oliko tämä miten pitkä. Kolme hänen peukalopottinsa ja tuomentottinsa väliä se oli, tämä toukokuinen porsas. Kotona hän mittaisi sitten oman sikansa, vertaisi, minkä verran pitempi se oli sisaruksiaan. Ystävällisesti jutteli hän porsaalle sitten, istuen kyykkysillään sen edessä ja mytistellen suutaan sen kärsää kohti, kun taas porsas kurotti hänen puoleensa vaaleita sieraimiaan, parin tuuman päähän hänen viiksistään. Vielä säälivämmin kuin äsken jutteli hän kauppaneuvoksen porsaalle, puhallellen sen kärsään:
"Voipas mokomat, kun eivät henno antaa nöki-raiskalle jauhoa … eivätkä maitoa sieltä lehmän tissistä! Niin on mullassa tuo kärsykän terskakin! Jos Konsta asuisi itse tilallaan, ei se tätä sallisi tehdä. Kyllä se nösköistä ymmärtää … että niille ruokaa…"
Vielä viivytti häntä vähän sekin, että kun hän kiipesi hovin heinäpellon aidan ylitse, mennäkseen pellon poikki suoraan sahalle ja myllylle, sillä tänne itse kartanolle ei hän oikeastaan aikonutkaan, vaikka hänen jo silloin teki hiukan mieli tulla tänne tarinoimaan, viivytti se, että hän näki jonkin matkan päässä siellä väkeä heinänteossa. Sitä täytyi hänen nyt pysähtyä katsomaan. Mökkiläisiä possakassa.
Ja huusipa joku heinämiehistä hänelle jotain, huomatessaan hänet heinäpellossa. Ei Juutas Käkriäinen juuri tallannut heinää: ojaa myöten hän oli aikonut kulkea, mutta nyt sattui oja loppumaan. Eikä se mies siitä kulkemisesta huomauttanutkaan, kun Käkriäinen sitten tarkemmin kuunteli hänen huutojaan. Kaikkea ei Käkriäinen erottanut, mutta sen hän oli haistelevinaan, että jotain se voi sanoa tästä hänen hatustaan. Ennenkin ne olivat ihmiset siitä laskeneet leikkiä. Ja heinäakatkin käännähtivät ja katselivat Putkinotkon Käkriäistä. Ja kuuluivat keskenään nauravankin. Siksi seisahtui hän siihen vielä pitemmäksi aikaa kuin oli ensin ajatellut. Niine hattuineen. Työntäen sen lujemmin takaraivoonsa kiinni, näyttääkseen, että siinä se nyt saa olla, se hattu, joka kelpaa hänelle, tällaiselle säästävälle miehelle. Ja olisipa ollut yhdellätiellä päässä se karvahattu! Se se vasta olisi ollut heille töllisteltävä, ikeniensä irvistelijöille.
Ja aikoipa Käkriäinen heille vastatakin: työntää joltakulta turvan vähän nasakasti tukkoon. Sitä vastausta hän mietti, joskaan ei keksinyt muuta kuin että huusi, alkaen panna tupakkaa piippuunsa, kauempaa heinäväelle:
"Häh … akat?"
Ja ylenkatseellisesti hän heille nauroi.
Sitten kulki hän hiljalleen jo niitettyä alaa myöten. Lähelle kartanoa jouduttuaan hän ihmetteli, minkälaista lepikkoa komesrootti antaa kasvaa joen rannalle niitylleen. Sellainen virstaa pitkä niitty kasvaisi miehen käsissä heinää niin, että pellossa voisi viljellä tärkeämpääkin, ruista. Mutta tähän lepikon kasvamiseen jälleen on syynä paitsi se, että Konsta asuu kaupungissa ja jättää oikeat hommat, maan viljelemisen, hiukan emintimänosalle, myöskin se seikka, että hovissa on huono vouti. Se on laiska, ja varasteleekin isäntänsä viljoja ja muita. Ei tuota nyt näkynyt heinässäkään töitä johtamassa. Miksi sitä Ripattiakin pidetään täällä? Sen kyllä Käkriäinen tietää. Ripatista on Konstalle hyödykkiä metsäkaupoissa. Ripatti se jutkuttaa tuhmia talollisia ja ostaa heiltä esimiehelleen metsiä ja maita, joista Konsta sitten metsiä hakkaa ja sahuuttaa.
Kun Käkriäinen tuumiskeli tätä, seisoskellen joen luona sillan korvalla, ja suuttuikin jo vähän voudille, lipparille, niin alkoi häntä haukkua hovin iso talonkoira, koivukujan päästä. Joskus se koira on puraissutkin oudomman näköisiä. Mutta eihän Käkriäisellä nyt olleet huonommat vaatteetkaan päällä. Käkriäinen suuttui vähäsen. Ja sen varalta, että koira karkaisi hänen lahkeeseensa, rupesi hän katselemaan itselleen oksaa taikka seivästä jolla löisi koiraa niin, että siltä pääkuori aukeaisi, jos se yhä haukkua vouskuttaisi häntä. Eikö se liene joskus käynyt sekin hänen lampaitaan repimässä, vaikkei sitä tosin ole Putkinotkossa näkynyt? Tai ei repimässä tänä kesänä, vaan pelottelemassa.
Silloin alkoi hovin karjapihalta kuulua häliseviä ääniä. Ylimmäisenä sen emäntäneidin rämpättävä huuto. Nyt se neiti voihki ja siunaili. Kuuluipa neidille tapansa mukaan pullikoivien renkienkin ääniä. Juutas Käkriäisessä heräsi uteliaisuus. Mitähän ne taas siellä mekastavat? Siellä käy aina sellainen mekastus, ettei vertaa. Tuon neidin hupsujen käskyjen tähden, joita kukaan ei rupea tottelemaan. Käkriäinen ennätti taittaa pienen oksan lepästä ja sitten hän meni kartanolle. Koira väistyi hänen edestään ja lakkasi haukkumasta, joko siksi, että näki hänet nyt kokonaan, lepikon takaa ilmestyneenä, tai syystä, että oli muuta talon väkeä lähistöllä. Tuolla renkituvan edustalla seisoi Ripatti, isopäinen ja punanaamainen vouti.
Ei halunnut Käkriäinen Ripatin puheille, mutta nyt oli hän jo tähän tullut. Käkriäisellä on syy olla varovainenkin Ripattia kohtaan. Ripatti on lurjus. Viime talvena oli hän esittänyt Käkriäiselle, että hänen olisi ollut myytävä Putkinotkosta rakennushirsiä, koska Ripatti aikoo pian sijoittua kaupunkiin. Niin on, rymä, Konstaa varastellen rikastunut, että aikoo rakennuttaa itselleen oman talon kaupunkiin. Mutta Käkriäinenkö sellaiseen leikkiin, vaikka hän nyt vähän on antanutkin Potamian asukkaiden ottaa polttopuita Putkinotkosta! Ei ollut vielä keksinytkään ruveta myymään ja suurissa määrin. Ja Ripatti olisi tahtonut melkeinpä ilmaiseksi. Kun sitten Juutas ei ollut sellaiseen tyrkyttelyyn suostunut, niin uhkasi hävytön Ripatti ilmiantaa hänet viinoista. Vaikkei Käkriäinen yleensä myy niitä asuinpaikoillaan, vaan kauempana, oli hän kerran viime syksynä tullut tuomaan putelin tänne Ripatille, sillä Ripatti oli lähettänyt noutamaan. Ripatilla oli vieraita kaupungista … holkkimassa. Käkriäinen oli kyllä voudin kamariin mennessään painanut Topilta lainaamansa koppahatun hyvin silmilleen, jottei häntä, jolla oli muuten Ananiaksen paltto päällä, tunnettaisi: enintään saisivat luulla Muttiseksi siinä koppahatussa, hehhe, ajatteli Juutas leikillä. Eivätkä ne vieraat olleetkaan hänelle tuttuja. Ja Käkriäinen oli ollut ihan vaiti ja lähtenyt heti putelin hinnan saatuaan sieltä pois… Mutta uhannut oli sittenkin Ripatti ja sanonut löytävänsä miehiä Käkriäistä vastaan … tarkoittaen todistajia. Käkriäinen ei uhallakaan suostunut. Ei siitä asiasta ole Ripatin puolelta sen jälkeen kuulunut mitään. Mutta tekemisissä ei Juutas tahtoisi olla Ripatin kanssa.
Kuitenkin on Ripatti nyt hänet huomannut ja tervehtii häntä.
Ja mitähän se emäntäneiti mekastaa?
Käkriäinen tallustelee tuvan portaiden luo. Siinä täytyy hänen kätelläRipattia.
Ja Ripatilta saa hän kuulla, että kaksi hovin lehmää on mennyt kaurahalmeeseen, Könösen omaan halmeeseen. Ovat syöneet itsensä niin täyteen raakaa kauraa, että kuuluvat kellistyneen, raadot, maahan. Emäntäneiti hoppuaa nyt sitä asiaa rengeille, joita hän tiukkaa vedättämään noita kipeitä lehmiä kotiin.
"Ai, ai, sehän nyt oli kohtalo!" valittelee Juutas Käkriäinen, loksauttaen hiukan kieltään kitalakeen. "Sehän nyt … vahingonkohtalo. Elukkeet halkeavat ja kuolevat. Mutta mitenkäs ne nyt sinne halmeeseen?"
Ripatti vastaa, että oli revitty halmeen aita auki.
"Revitty? Niin … joku repinyt? Kukahan se nyt sellaisen kolttosen?"
"Kyllä luulen tietäväni", sanoo vouti. "Meidän siat, räähkät, pääsivät tässä äsken sen Puukon mökin potattimaahan siellä kaurahalmeen lähellä. Puukolle olisi pitänyt maksaa. Ja puhuinkin siitä komesrootille. Mutta mitäs se…"
Juutas Käkriäinen huudahtaa:
"Ahaa, niin että Puukko…! Repi aidan hovin lehmille auki. Jo, jo minä arvaankin! Kappas, minkä kohtalon teki…"
Mutta parhaiksi on Käkriäinen ennättänyt istahtaa tuvan portaille ruvetakseen pakinoimaan siitä Puukon teosta ja sioista: että se on selvä, kyllähän se on kostoa, ja pitäisi ne siatkin pitää kiinni, taikka voisihan niille panna hangot kaulaan, mutta sellaista aihetta se nyt ei emäntäneiti taida ymmärtää … niin, parhaiksi hän on ennättänyt kaivaa sen pässinpusseista tehdyn ja harmaan tupakkamassinkin housujensa taskusta, niin tulee siihen yksi rengeistä. Käkriäisen vanhoja tuttuja, kotoisin samalta metsäkulmalta kuin hänkin. Se on vilpitön ja lauhkea mies, jolle Käkriäinen on joskus saattanut toimittaa tippasenkin, ja toimittanut kerran huokeammalla kuin muille, ystävyyden vuoksi, köyhälle rengille. Hän tulee nyt ottamaan tuvasta suitsia hevosille, joilla kipeitä lehmiä aiotaan vetää kotiin. Ja Käkriäisen nähdessään hän huudahtaa:
"Kah, Juutashan se! Jo minä ajattelinkin, että olisipa nyt Juutas täällä, niin eivät nuo lehmät kuolisi. Minäpä haastan komesrootille, että täällä on sellainen mies, joka osaa parantaa."
Käkriäinen kysäisee:
"Mitä … onkos se Konstakin täällä?"
Renki sanoo, että on se ollut muutaman päivän.
Nyt vie hän suitset toiselle rengille, joka läävän nurkalla valjastelee hevosia reslarekien eteen. Ja sitten hän katoaa tuonne korkeaan koivikkoon, josta valkeaksi rapattu herrasrakennus pilkistelee.
Siellä rakennuksen edustalla, kaari-ikkunoilla varustetun valtakuistin vieressä, loikoilee kauppaneuvos Konsta Könölin nurmikolla, paitahihasillaan, tuo melkeinpä pelkästään kaupoista välittävä mies, jo iäkäskin ja sairaalloinen. Tänne hän on tullut pariksi viikoksi levähtämään. Mukana on hänellä tytär Svea, joka hoitelee häntä tarkemmin kuin kukaan muu, sydänvikansa vuoksi jälleen tavallista pahemmin kärsivää. Sillä emäntäneidistä, joskin Könölin on hänestä pitänyt, niin että hankki hänelle paikankin täällä, ei ole hoitamaan sairasta. Sen tietää Svea, samoin kuin ettei siinä pitämisessäkään enää ole mitään semmoista. Emäntäneiti ainoastaan syöttäisi Könöliniä, mutta Svea hoitelee paitsi hänen ruumistaan hänen sieluaankin. Svea istuu nyt tuuheassa nurmikossa ja lukee isälleen ääneen sanomalehtiä, joita maitomoottori toi tänä aamuna kaupungista. Kauppaneuvos köllöttelee selällään huovan päällä, niska pieluksille sovitettuna. Hän kuuntelee … tai ei kuuntele: lepäilee vain. Tirkistelee vanhojen koivujen vieritse helteisenä sakoilevalle taivaalle…
Vahinkokin kuului taas Könölinille tulleen. Lehmät päässeet syömään kauraa. Mutta … tulkoon! Onhan hänellä omaisuutta… Tämäkin kesä on kaupoilla tuonut kymmenesti enemmän kuin kokonaisen lehmäkarjan. Olkoot … sarvipäät. On niitä paitsi hänen omaksi elinajakseen, jonka pituudesta ei ole varmuutta, muillekin: perheelle ja Svealle ja… Mutta ei nyt pidä ajatella sellaista, sanovat tohtorit.
Konsta Könölin ei huolinut edes nousta maasta, kun emännöitsijä kuljetti hälisten ja huutaen tämän Jobin-postin. Hän ainoastaan kehotti vedättämään raavaat halmeesta kotiin ja haettamaan kaupungista eläinlääkäriä. Emännöitsijä lähettikin moottorin kaupunkiin.
Ja sitten on Könölin antanut Svean lukea itselleen lehteä, koska Svea siihen tarjoutui. Niin kuluivat pitkät ajat. Emännöitsijä touhusi karjapihalla.
Nyt tulee renki ilmoittamaan kauppaneuvokselle, että tänne on sattunut ihan kuin parhaiksi sellainen mies, joka parantaisi ne lehmät… Yhtä hyvin kuin tohtori … ehkä paremminkin.
"Mikä mies se sellainen on?" kysyy kauppaneuvos.
"Se on vain sellainen!" vahvistaa renki kehuvasti. "On se parantanut … ja parantaa yhä täällä Kenkkuinniemessä ihmisten elukoita. Köyhempien … ja talollistenkin. Eikä se maksa sitä rahaa kuin tohtori kuitenkin ottaa…"
"Niin poppako on?" kysäisee Könölin.
"Jos lienee … poppa tai pappa", vastaa renki. "Mutta … paranemaan se saa. Vaikka on sellainen … niin parantaapas! Se on tuolla tuvalla. Käkriäinen, Putkinotkosta…"
"Ai, ai, sekö Putkinotkon jumala?" huudahtaa hölösuinen ja punainen emännöitsijä, joka joutuu samassa navetalta takaisin kartanolle. "Kyllä … kyllä sekin… Mutta minä pelkään sitä miestä! Se … ennustaa. Ennustaa kaikkea… Ja tietää ehkä kanssa … kaiken maailman asiat. Eikä aavista, vaikka se silmäisi…"
Yksinkertainen renki sanoo:
"Eihän se vihaa kenellekään … syyttä. Ei se köyhemmille ainakaan, tietääkseni. Mutta kun silloinkin, kolmantena syksynä, löivät sen yhden miehen lehmää metsässä kirveellä, kostoksi, niin tiesipä, kuka löi."
"Sepähän merkillinen mies", mutisee Konsta Könölin. "Käkriäinen, niinhän nimi oli? Putkinotkosta? Muistan. Se on käynyt täällä jauhonostossa. Vai Putkinotkon jumala nykyään? Ja kaikkea ennustelee? No … pitäisi tuota nähdä. Kutsukaapas häntä tänne."
Renki lähtee Juutas Käkriäisen luokse ja sanoo, että komesrootti tahtoo häntä tohtoriksi.
Käkriäinen lähtee, sillä ei se renki tullut hänelle puhuneeksi, että oli jo lähetetty hakemaan toista tohtoria.
Renki on ainoastaan ajatellut, etteihän se lisäapu pahaa tee.
Eikä Ripattikaan ollut maininnut siitä Käkriäiselle, vaan oli mennyt hänen, hartaasti puhelevan, parista vedättämään lehmiä kartanolle.
Rengin kutsun kuultuaan Käkriäinen tosin ensin vähän epäröi, ollako noin vain avuksi otettavissa, kun häntä tällä tavoin pyydetään hätään. Mutta sitten hän kumminkin ajatteli, että nyt hänen olisi helpompi saada noita jauhojakin, helpompi itseltään Konstalta kuin siltä konttoristilta. Sillä Konsta tarvitsi nyt paremminkin häntä, lehmiensä vuoksi, kuin hän Konstaa. Ja ehkäpä hän saisi jauhoja täältä Konstan aitasta, tarvitsematta kannella niitä myllyltä. Onhan Konstalla aina ison talonsa tarpeita varten aitassa jauhoja.
Siksi lähti Käkriäinen hiukan vitkasteltuaan tuonne herrasrakennukselle. Siellä kätteli kauppaneuvos häntä … hiukan liian huolettomasti kylläkin kipeäin lehmien omistajaksi. Sellaisen tervehtelyn samoin kuin lihavan ja pyöreän Konstan keveät ja naurahtelevat sanatkin päätti Juutas muistaa, kunhan tässä lehmien parantamisesta puhe tulisi. Ovat ne monet muutkin, ja talolliset, pyörineet ja kekastelleet mairien hänen edessään ennenkuin hän on suostunut lähtemään heille tohtoriksi, kestittäväksi kaiken parhaan mukaan. Kuitenkin hän hiukan lauhtui, kun kaunis neiti kutsui hänet kohta sisään: joskaan ei valtaovesta, niin keittiöön, jossa kantoi hänelle eteen kahvit, oikein tuukkirikalla … vehnäskahvit: monenlaisia vehnäsiä ja piperroksia. Käkriäinen otti hatunkin päästään. Mutta sievoinen aika meni silti ennenkuin hän vastasi lehmäntauteja koskeviin kyselyihin komesrootille, joka tuli myöskin keittiöön. Sen verran oli Käkriäisen itsetunto loukkautunut. Ja lyhyt oli vastauskin sitten, lyhyempi kuin salaperäisyys olisi vaatinut:
"On … onhan niitä lehmillä … mahanpuruja… Ja jos jotain…"
"Ja voisikohan noita parantaa … tätä liikaa kaurojen syömistä?" kysyi kauppaneuvos, asettuen keittiöpöydän ääreen. Pöydän toisessa päässä istui Käkriäinen.
Juutas ei vastannut heti. Istui vain ja söi isosta kourastaan vehnästä. Svea hymyili lempeästi pöydän vieressä, ja se hymy teki Käkriäiselle hyvää. Neiti … kaunis kuin mansikat ja rieskamaito. Jos nyt vastaisi!
"Niin tätäkö!" kehahti Käkriäinen. "Tätä … mokomaa asiaa! On niitä muitakin… Kun on elävä käärmekin mennyt lehmän mahaan … sieraimesta."
"Sieraimesta?" äännähti Svea. "Niinhän ne sanovat vanhat, että käärme menee. Onko se totta?"
"Mitkä vanhat?" murahti Käkriäinen. "Tietävät ne muutkin … tämän nyt, tällaisen asian."
Kauppaneuvos kysyi:
"Ettäkö käärme menee lehmään sieraimesta?"
"Nii-ni! Ja menee muualtakin … mitä reikää lehmässä on. Kun panee menemään", vastasi Juutas.
"Panee menemään?" huudahti Svea.
"Niin."
"Mikä panee?" kysyi Svea.
"Hm", hymähti Käkriäinen ensin, niinkuin ei olisi viitsinyt selvittää … noille ihmisille, jotka eivät nyt sitä tiedä.
"Niin mikäkö panee? Ihmiset … hm…"
"Hyi sellaisia pahoja ihmisiä!" huudahti kauppaneuvoksen tytär.
Käkriäinen nyökäytti päätänsä, ja virkkoi vakavasti:
"Niitä on sellaisia … pahoja eläjiä."
Ja tuokion päästä kysyi hän, hiljaisemmalla ja salaperäisellä äänellä, katsellen vähän syrjäsilmällä kauppaneuvokseen:
"Mikäs tämä sitten on, tämä teidän lehmienne halkeaminen?"
"Mikäkö?" toisti Könölin.
"Niin … kyllä minä tiedän", vastasi Käkriäinen. "Ja jos ei apu tule, niin kyllä ne halkeavat."
"Mitä tiedätte? Syynkö … kuka on ne pannut niitä kauroja syömään?" kysyi kauppaneuvos.
"Nii-ni!" vastasi Käkriäinen.
"No, sanokaapa!" houkutteli Svea.
Kauan meni ennenkuin Käkriäinen vastasi:
"Tiedänpä vain… Tässä onkin toinen kohtalo. On … on tätä asiaa jo rehlehtierattu… Ja tiedetään se, kenen näpit siinä on pelissä."
"Mitä? Reflekteerattu!" äännähti Svea.
"Niin … katseltu sitä", vastasi Käkriäinen.
Tuon sanan on Käkriäinen kuullut Muttiselta ja käyttää sitä näin arvokkaammissa seuroissa.
"Ahah?" huudahti Könölin. "Ettäkö tämä olisi … jos ei juuri panentapaha … niin kenties tahallaan aikaan saatua. Kenenkä sitten?"
"En tiedä… Aitaa jos lienee revitty… Mutta … kyllähän ne tiedetään. Kenellä ovat olleet konstit nähdä…" vastasi Käkriäinen.
Könölin kysyi:
"Nähdä? Oletteko te sattunut näkemään … että joku viehätteli lehmät kauraan?"
"Hm … näkee sen muutenkin. Ja olematta äärellään", vastasi Käkriäinen salaperäisesti, kallistellen päätänsä.
Sitten pyysi kauppaneuvos Sveaa hakemaan sikareja, joita hän tarjosiKäkriäiselle. Ja houkutteli:
"No, kuka … sanoisitte nyt minulle?"
Juutas Käkriäinen arveli:
"Ei siitä vielä ole selvillä … kuka se oikein… Ei ole oikein rehlehtieruun jälkiä. Mutta sellainen aihe siinä vain on, että paremminkin keskikokoisen miehen sen pitäisi olla… Ja vanhemmanpuoleisen … parrat leukojen alla. Ja rintaa vähän ahdistaa…"
"Onko hänellä yskä?" kysyi Svea.
"No … eikö liene tuolle tulossa keuhkokuume. Mutta kyllä se paranisi…"
"Hm … kukahan se sellainen. En tuota nyt satu muistamaan. Mutta eikös sitä mitenkään… Sitä … oikein nimeä?" houkutteli kauppaneuvos edelleen.
Käkriäinen ei vastannut itse kysymykseen, mutta jatkoi, lyöden kämmenensä syrjällä hiljaa pöytään:
"Niin se on se aihe… Ottakaapa hänet varteen tai ette, mutta sen saatte vielä nähdä perästä, jos ilmi otatte, että sellainen se on mies: leukojen alla parrat … ja yskiä sen pitäisi…"
Kun sitten Käkriäisen mieleen johtui, että komesrootti voisi saada kuulla Ripatilta, mistä hän oli päässyt näihin epäilyksiinsä mökinmies Puukkoa kohtaan, jonka leukapartaa ja hengenahdistusta hän oli kuvannut, niin varautui hän torjumaan senkin paljastuksen, jatkaen:
"On se tämäkin aihe nähty … parisen viikkoa … kotona. Unessa Rosina näki … että sellainen ikäänkuin parrakas ja körisevä mies. Mutta mistäs minä hänen nimeään tiedän…"
Muuta ei Käkriäisestä tätä lehmien tapaturmaa koskevaa lähtenyt.
Svea sanoi aivan vilpittömästi:
"Niin, niitä on täällä maalla miehiä, joilla mahtaa olla sellainen näkemyksen lahja! Onhan se varsin mahdollista. Mutta … kuinkas minun kurkkujeni siellä kaupungissa käy? Kypsynevätkö ne? Tuleekohan nyt vielä poutaa … kun alkukesä oli niin sateista?"
"Minkä?" kysyy Käkriäinen. "Kurkkujenko?"
Hänen tekisi mielensä olla vastaamatta, sillä hän ei siedä niitä kurkkuja, samoja peijakkaita, joita hän oli juuri tänä aamuna sanonut piruiksi ja kertonut paiskelleensa seinään. Svea jatkoi:
"Niin, kurkkuja … meidän vain, herrasväen, syömisiä. Mutta tepä … tepä olette mainio mies! Te, joka tiedätte kaikki, ettekö voisi nyt sanoa, onko loppukesä kauniita vai rumia ilmoja?"
"No, paremminkin rumia … elokuu … pitäisi olla", vastasiKäkriäinen.
"Hyi, hyi!" huudahti Svea. "Kuinka te viitsitte … sellaisia pahoja meille! Mutta mistä Käkriäinen on sen huomannut?"
Svea katseli oikein koreasti Käkriäiseen, joka tuumi:
"Hm … no … suoraan sanoen… Mutta … arvaakohan moni tuotakaan, kuinka hevosen saa terveeksi, jos se on kipeä sarvenista?"
"Hevosen?" kysyi Svea.
"Saa sen! Ei siinä ole suurikaan temppu", sanoi Juutas. "Ei sen enempää kuin että syöttää sille kauranpäistäreitä. Siinä tämä nyt on koko asia. Mutta eivät ne kaikki…"
"Niin yksinkertaista!" huudahti Svea. "Mutta … ne pahat ilmat!Ettehän te niitä tahallanne meille? Mistä te niitä ennustatte?"
Käkriäinen katseli suu lempeässä hymyssä Sveaan ja hymähti:
"No … jos tuon nyt ryökkinälle sanoisi. Katsokaahan nyt … jos otatte maan sisästä käteenne madon…"
"Madon?" huudahti Svea.
"Niin, sellaisen … joka on noin puoli tuota peukaloani. Paksu ja lihava … ilkanäköinen."
"Hyi! Jos se puree!" huudahti Svea.
"Tämä nyt, hehe … vaikka suuhunsa pistäisi. Ei niissä madoissa myrkkyä… Käärmeissä pelkästään. Niin … mutta jos se toukka nyt on valkea, tulee pouta. Mutta jos musta, jo sataa, romahuttaa! Yhä sataa. Mutta nyt sillä on, tänä kesänä, keskikohta valkeaa ja muu mustanpuhuvaa, rinnan puoli, joka on alaspäin, ja per … takapuoli… Silloin on keskikesä poutaa. Mutta syksyyn mennessä sateista."
Siten tarinoi Käkriäinen keittiössä varsin kauan. Svea vastaili Juutakselle, ja hänen isänsä kuunteli. Tarinoi sodastakin, joka raivosi myöskin silloin jossain ja jonka Käkriäinen sanoi loppuvan pian: niin oli hän äkäinen sellaiselle tappelulle, koska Maunon sanomalehti väitti kaikenlaisten aineidenkin kallistuneen sen vuoksi. Mutta pian sen sodan piti hänen arvelunsa mukaan lutkahtaa loppuun: paremminkin ehkä niinkuin tulevana vuonna. Taikka heinäkuussa tähän aikaan. Mutta sittenpä se vasta toinen peli alkaisikin! Sillä kun nämä kansat keskenään riitelevät, niin toiset hyppäävät riiteleville niskaan, ketkä lienevät … reikkalaiset ja ruotsalaiset. Entäs sitten kiinalaiset! Niitäkin on enemmän kuin Ruotsinmaa ja Ryssän puoli.
Ja koska Käkriäiselle, joka oli nähnyt sekä kiinalaisen että neekerin kuvan Ananiakselle ja Saaralle lainatusta kansakoulun kirjasta, kiinalainen ja neekeri olivat jääneet mieleen samana käsitteenä, niin ennusti hän nyt kauppaneuvokselle ja Svealle, että neekerit ne vasta tulevat. Ja sitten … eikö tulle maailman loppu.
Könölin myönteli:
"Niin, niin, kyllähän se tällä matoisella maanpallolla … on kaikki mahdollista."
"Millä?" sävähti Käkriäisen mielessä. "Maanpallolla?"
Niinhän ne Ananiaksellekin olivat puhuneet koulussa. Että maailma on pallo.
Mutta se juttu on lorua.
Ei hän nyt kuitenkaan ruvennut siitä kiistelemään … tällaisessa seurassa. Ja samassa juoksikin ulkoa emäntäneiti ja huusi, että nyt tuli tohtori lehmille. Neiti meni hälisten keittiön läpi sisään. Könölin ja Svea kiiruhtivat myöskin sisähuoneisiin, joista alkoikin kuulua iloista tervehtelyä ja juttelua.
Juutas Käkriäinen ihmetteli yhtäkkiä itsekseen:
"Eläintohtoriko?"
Ja niin uskomattomalta se tuntui hänestä, että hän tahtoi heti paikalla saada tästä asiasta selvän. Olihan häntä pyydetty lehmiä parantamaan. Ja kuinka se tohtori olisi ehättänyt kaupungista tänne niin pian?
Hän pujahti välikamariin ja meni sieltä saliinkin. Ja siellä se vieras oli, puheli jo herrasväen kanssa parannettavista lehmistä.
Tämä löi Käkriäisen sydämelle pahan suuttumuksen. Hän meni heti saliin ja istahti sille tuolille, jossa hän nytkin istuu.
Hänen päässään oli jo vilahdellut, että hän juottaisi niille lehmille ensikäteen väkevää kahvia ja hieroisi niiden sarvenia. Kahviin pistäisi hän sitten joukkoon viinaa, Maunolta tänään saapuvaa, lähettäisi rengin noutamaan Putkinotkosta Rosinalta sitä … rohtoa. Ja korpinrasvaa sopisi koettaa.
Ehkä saisi hän olla täällä lehmiä hoitamassa muutaman päivän. Eikä hän silloin joutaisi kotiinkaan heinäntekoon.
Eläinlääkäri katseli Käkriäiseen, ja vilkaisi sitten kauppaneuvokseen. Ja nauroi. Hänelle, Juutakselle, se varmaan irvisteli. Kauppaneuvoskin hymähti.
Kun sitten kauppaneuvos meni tohtorin kanssa valtaovesta ulos, katsomaan halmeesta tuotuja lehmiä, jäi Käkriäinen siihen istumaan, Svean seuraan. Siitä ei hän nyt jätkähdäkään. Eikä vastaa Svean kysymyksiin. Hän ei todella niitä oikein kuulekaan. Hän on tunkenut sikarin loppupätkän suupieleensä … saadakseen väkevän mällisätkän. Hatun hän on jo välikamarissa, hyökätessään saliin, työntänyt takaisin päähänsä.
Siinä hän nyt märehtii mälliään, ja sylkäisee silloin tällöin tuonne sylkykuppiin päin. Ja ajattelee, ettei hän kärsi tuota herrastohtoria. Sian näköinen se tohtori on. Kärsä kuin sialla, ja silmätkin ovat kuin minkä sian.
Haisevansakin Käkriäinen siinä hiukan huomaa. Mutta saakoon nyt sitä nuuskaa nokkaansa … tuo herrasryökkinäkin.
Kahdeskymmenes luku
Svea on kaunis ja hän on hyvä. Hänen päänsä aavistaa paljon kummempiakin asioita maailmassa kuin mikä mahtaa olla syynä tähän Käkriäisen jöröyteen. Uskoohan Svea olevansa hiukan kaukonäkijä, niin herkkätunteinen hän on… Nyt käy hänen kovin sääliksi tuota ihmistä, josta hän pitääkin, jopa alkaa häntä melkein ihailla. Kas, siinähän on oikea alkuihminen: moinen väkevä, köykkyinen selkä, koukistuneet käsivarret, ja matalahkon otsan varjossa hirveän itsepäiset, mutta lapselliset silmät.
Svean tekisi mieli silitellä Käkriäisen päätä, tällaisen ikäänkuin karjasta erotetun ja vihoittelevan härän päätä, lohdutellakseen ja lepytelläkseen Käkriäistä. Silitellä lempeällä kädellään ja pörrötelläkin hänen pitkää otsatukkaansa.
Mutta Svea vähän pelkääkin häntä… Ja Käkriäisen läheisyydessä olisi tällä hetkellä sitäpaitsi niinkuin kettujen, joista lähtee eläintarhassa kesällä väkevä luonnon tuoksu. Svean on täytynyt salaa avata välikamarin ikkuna, jossa hän on käynyt pari kertaa katsomassa, eikö hänen isänsä tule jo takaisin karjakartanolta. Ja myöskin salin ikkunat on sitten ollut pakko avata, että veto puhaltaisi läpi salin.
Nyt lähtee Svea jälleen välikamariin ja vilkaisee pihalle. Sielläpä näkeekin hän isänsä tulevan. Ja Könölinin jäljestä kiiruhtaa emäntäneiti.
Svea rientää keittiön portaille isäänsä vastaan ja sanoo hänelle hiljaa, että tuota parkaa, joka istuu yhä salissa, pitäisi kai jotenkin hyvittää, koska hän lienee pahoillaan siitä, ettei häntä otettukaan parantamaan lehmiä: luultavasti oli Käkriäinen saanut sen käsityksen, että hänet otettaisiin. Emännöitsijä on myöskin joutunut paikalle. Hänkin alkaa siunailla, melkein kovalla äänellä, että lepyttää sitä täytyy, vaikka se onkin mennyt salin tuolille, oh, oh, sellaisella nutulla ja housuilla: emännöitsijä oli katsellut niitä takaa, ja Käkriäisen takapuolissa oli ollut jäkälöitä ja jos jotakin rapaa. Mutta kuka tietää, mitä pahaa se saattaisi tehdä lehmillekin… Se voi puukottaa … taioilla ja jos jonkinlaisilla! Emännöitsijä se vasta oikein pelkää tuonnäköistä miestä.
Kauppaneuvos naurahtaa hänelle, ja sanoo sitten Svealle:
"Noh … joka syyttä suuttuu, se lahjatta leppyy."
"Eipä aivan syyttä", väittää Svea hiljaa. "Mehän hänet käskimme puheillemme. Ja melkeinpä huviksemme, kuin narrin, hyi!"
Kauppaneuvos taputtaa tytärtään olalle ja lupaa jutella Putkinotkon miehen kanssa.
Salin ovella hän seisahtuu kynnykselle:
"Kah … niin, täällähän sitä vielä ollaan! Se on hyvä, se… Istukaa, istukaa…"
Käkriäinen ei liikahda muuta kuin vaihtaakseen jalkaansa toisen päälle ja kääntääkseen kasvonsa Konsta Könösestä muualle. Kauppaneuvos katselee häntä, kävellen salissa hiljaa edestakaisin ja silloin tällöin pysähtyen. Käkriäinen ajattelee, että katsokoon nyt vain: hän itse istuu eikä ole koko Konstasta välittävinään.
Sitten menee kauppaneuvos Käkriäisen luokse, kumartuu hänen puoleensa, ravistaa häntä ystävällisesti hiukan hartioista ja osoittaa paidan nurkkaa, joka pilkistelee pitkulaisena Juutaksen kaatioista. Kauppaneuvos naurahtaa ja sanoo:
"Mikäs jäniksenkorva se tuo on? Tahtoi minuakin vähän naurattaa … se huvitti tohtoria. Mutta mitäs siitä, mitäs siitä!"
Käkriäinen katselee haarojaan. Ja eikös olekin … se paita piru. Ja siitä hänelle huomautetaan…
Hän katsahtaa Konsta Könöliniin. Kauppaneuvos hymyilee ystävällisin ja kirkkain silmin.
Tämän tähden eläintohtori siis oli nauranut!
Käkriäinen nolostuu. Pitikin unohtua nuo napit auki!
Voi perhana!
Tällainen häpeä oli tullut hänelle… Lankeemus taas ylpeyden perästä.
Nolopa tässä nyt on Käkriäisen olla. Hän mutisee, hokee:
"Kah … he … eikös unohtunutkin … kykyllä metsässä, haha…"
"No, mitäpä siitä, mitäpä siitä! Muuten vain puhuin", sanoo kauppaneuvos. "Mutta arvelin … että oliko Käkriäisellä muuten jotain asiaa … taloon?"
He, Käkriäinen oli tässä harmistumisessa ihan unohtanut sen jauhopuuhansa. Nyt vastaa hän hiljaisesti, melkeinpä nöyränä:
"Mitäpäs sitä … meikäläisellä… Mutta olisihan sitä … entistä… Jauhoja arvelin kävellä tuolta myllyltänne pyytämään. Mutta kun kuulin, että komesrootti on kotona…"
"Jaha", sanoo kauppaneuvos. "Jauhoja… Saahan niitä…"
"Niin, mutta", alkaa Käkriäinen, tarkoituksella päästä puhumaan, että hän tahtoisi niitä jauhoja velaksi. Ja siksi hän kysyy johdannoksi, että missähän ne ovat niissä hinnoissa nykyään?
"No, siitä ennätetään", vastaa kauppaneuvos, joka aavistaa Käkriäisen epäröivästä äänestä, ettei hän voisi jauhoja heti maksaa. Ja onhan Käkriäinen velaksi saanut häneltä ennenkin. Ja lotjatöillä se on velkansa maksanut. Se on ollut varsin edullistakin Konstalle. Kauppaneuvos hymähtelee, heilauttaen torjuvasti kättään:
"Eihän tässä nyt ketetä nahkaa … naapureilta. Ja mitäs mennä myllylle … onhan se jyväaitta täälläkin … kun kerran kotiin satuttiin. Paljonko pitää? Mennään aittaan."
Putkinotkon Käkriäinen ilostuu jälleen. Pian tallustelee hän kauppaneuvoksen perässä välikamariin ja keittiöön, pistäytyen ovista puolittain kylki edellä, niinkuin hänellä, leveähartiaisella, yleensä on tapana liikkua vieraissa paikoissa, muulloin paitsi vihastuneella tai pöyhkeällä päällä ollessaan, jolloin rohkeus tuo hänelle taidon tunkeutua ahtaastakin reiästä suoraan. Ja keittiössä uskaltaa hän sitten ilmaista kauppaneuvokselle, joka ottaa suurta avainta toisten joukosta naulasta, ettei hänellä nyt olisi niitä rahojakaan: hän maksaisi sitten vasta … jos hän olisi komesrootista siihen kelvollinen.
Kauppaneuvos naurahtaa ja sanoo, ettei hänellä nyt ole oikein aikaa periä maksua. Ja kävellessään pihan ylitse suuren aitan luokse hokee hän:
"Antaahan olla, kyllä ennätämme, antaa olla…"
Nyt aukaisee Konsta Könölin aittansa oven. Sisältä näkyy kolme seinällistä lattiasta kattoon asti täynnä pönäköitä jauhosäkkejä. Ruissäkit, isommat ja pienemmät, ovat kumpaisetkin omassa rivissään. Vehnäjauhojakin on. Mutta pieniä puudan säkkejä ei tällaisessa aitassa olekaan.
Kauppaneuvos sanoo:
"Siinä sitä nyt on … rukiista. Montako Käkriäinen ottaa?"
"Montako?" toistaa Käkriäinen. Ja ajattelee, että hyvä mies tämä on … nyt tämä Konsta … sittenkin. Mutta maksaahan ne täytyy kerran … tällaiset asiat. Tämä naapuri se kyllä muistaa: Konstan pää ei olekaan tavallinen huttupää. Muistaa se vaadittaa työhön. Ja Käkriäisen tarvinnee ehkä vastakin lainata täältä jauhoja… Se paitakin näkyi housuista…
"Niin montako muka", toistaa Juutas. "Menisihän niitä … onhan niitä suita meillä syömässä. Mutta … milläpäs heitä kuljettaakaan?"
"Eikös ole mukana hevosta ja rekeä?" kysyy Konsta Könölin.
"Ei ole", vastaa Käkriäinen ja raapaisee korvallistaan.
"Tai purilaita? Tai venettä?" kysyy kauppaneuvos vielä.
Ei ole. Juutakselta oli unohtunut … koko vene. Mutta kuinka hän sitten nyt vie säkin Putkinotkoon? Sinnehän on virstojen matka. Sitä tiedustelee kauppaneuvos Juutakselta.
Käkriäinen tuumii hetken. Kauppaneuvos sanoo, että sakit ovat raskaita kantaa. Juutas kuulee sen, ja yhtäkkiä hän kehaisee:
"Niin raskaitako! Tuollainen nyt menee vaikka kainalossa!"
"Niin seitsemättäkymmentä kiloako!" huudahtaa kauppaneuvos.
Käkriäinen kertoo ja kehuu:
"Niin … ihmekös tuo on… Ovat ne menneet ennenkin! Siellä entisellä paikalla … laivarannasta kestikievarin mökille… Siellä … olen minä toki kantanut kahdeksankymmenenkin kilon pussin kymmenisen kilometriä! Selässäni. Olen minä. Ei se nyt … meikäläisellä paljon…"
"Kahdeksankymmenen kilon pussin!" ihmettelee kauppaneuvos.
"Nii-ni!" kehuu Juutas Käkriäinen.
Kauppaneuvos katselee Käkriäisen hartioita, tavattoman leveitä ja hiukan kumaraisia. Ne ovat kuin jättiläiskilpikonnan kuori, sellaisen, jonka Konsta näki aikoinaan Pietarissa. Mutta mihin vertaisi noita kämmeniä, joita Käkriäinen hänelle nyt näyttää? Ne ovat kuin jääkarhun käpälät. Entäpä Juutaksen isot ja latuskaiset jalkaterät?
Kauppaneuvos hymyilee ja pudistaa vielä epäilevästi harmahtavaa niskatukkaansa.
Käkriäinen kehuu ja kertoo, kuinka hän ennen niin isoja säkkejä kantoi.
Yhtäkkiä sanoo kauppaneuvos, ja hänen silmissään välkähtää veitikka:
"No, tuossa on nyt kahdeksankymmenen kilon pussi! Pistä pussi selkääsi … jos jaksat. Minä menen tuonne heinäpellolle… Jos kannat sen maahan laskematta pellon toiselle puolelle, niin saat … puolella hintaa."
Juutas Käkriäinen huudahtaa:
"Sinnekö? Ja puolella hintaa? Ahaa, nyt ne markat menivät! Pitääkö se sana?"
"Pitää", vastaa kauppaneuvos. "Ja se sana seisoo…?"
"Kuin halstuoppi pöydällä!" vahvistaa Konsta Könölin.
Käkriäinen kysyy:
"Joko panen pussin niskaani?"
"Pane, pane!" yllyttää kauppaneuvos.
Käkriäinen kapuaa hyllyportaille ja vääntää jauhosäkkipinon päältä selkäänsä kahdeksankymmenen kilon säkin. Sovittaa melkein neljä tuumaa leveät kouransa säkin kaulaan, siteen taakse. Ja röhkäisee kauppaneuvokselle:
"Joko lähdetään?"
"Jo… Menehän edeltä, minä pistän aitan lukkoon."
Svea seisoo keittiön portailla, ihmettelee ja näkee Käkriäisen lähtevän. Hän hyvästelee Käkriäistä, joka ei kumminkaan häntä kuule, niin innoissaan hän on. Sitten tulee hän ottamaan avaimen isältään, joka ojentaa sitä hänelle, pyytäen samalla Sveaa juoksemaan sisältä paperossilaatikon.
Juutas Käkriäinen lähtee kantamaan. Laskeutuu aitan portailta. Helpollahan tämä … kun jalat asettuvat paikoilleen. Hetkessä ne tottuvat. Hän hellittää toisen kouransakin, ja säkki pysyy hyvästi. Ei tarvitse kovin kumarassakaan olla… Kyllähän mies tämän … tällaisen…
Sitten kuulee Käkriäinen komesrootin ja kepsuttavan perästään, hiljalleen ja huohottaen, Sentähden heiluttelee ja huiskuttaa Juutas irtonaista kättään, näyttääkseen, että näin hän… Eikä säkki hänen leveässä selässään silti kovin rytkähtele paikaltaan. Jopa pistää Käkriäinen pieneksi juoksuksikin, renkien tuvan edustalla. Sitten alkaa hän kuitenkin kävellä tasaisesti, haarat levällään, pitkin lehtokujaa, josta mennään pellon toiselle puolelle, heinämiesten luokse. Kävelee, kävelee, ja hiekka rapsahtelee hänen toisen jalkansa alla sen lapikkaan epätasaisista ponnahduksista.
Päivä paistaa. Käkriäisen selkää alkaa hiottaa. Mutta … kastuuhan sitä tällaisella ilmalla, vaikkei olisi mitään painoakaan kantaa… Tämä neljännes kilin metriä vain … tuolla näkyy jo heinäväki vilahtelevan.
Komesrootti kysyy hänen selkänsä takaa, ihanko pussi on kevyt.Käkriäinen vastaa:
"No, mitäs… Eihän paski mitä paina…"
Hiemasen hän jouduttaa jalkojaan ja kiskaisee säkkiä ylemmäksi. He menevät nyt heinäpellon poikki.
Kuluu jonkin aikaa. Sitten pysähtyy kauppaneuvos ensimmäisten haasiaintekijäin luokse. Käkriäinen huomaa sen korvakuulolta takaansa ja käännäiksen katsomaan. Hän ajattelee, että meinasikohan komesrootti näitä heinämiehiä vai etempänä olevia? Mutta sehän sanoi, että oli kannettava säkki pellon toiselle puolelle, eikähän tässä nyt sanaa syömään … tällaisessa leikissä. Eikä tuo tosiaan vielä väsytäkään. Säkkiään yhdellä kädellä selässään pidellen seisoo Putkinotkon mies ääressä ja odottaa komesrootin joutumista. Kauppaneuvos ohjailee akkoja: kuinka heinänrippeet on haravoitava pois tästä ja pois tuolta, ja pois täältäkin haasian vierestä. Hän sanoo, ettei haasianvälejä saa latoa liian tiuhaan, niinkuin on ladottu vähän tästä, ja vähän tästäkin ja vähän tuolta, muuten heinät ummehtuvat. Käkriäinen aikoo ruveta pitämään säkistä kaksin käsin. Mutta silloin on hän huomaavinaan komesrootin silmissä veitikkamaisen vilahduksen, ja yhdellä kädellä täytyy silloin säkin pysyä.
Nyt lähtee kauppaneuvos taas kepsuttamaan edelleen, sanoenKäkriäiselle:
"No, jokos mennään…?"
Kauppaneuvos kulkee edeltä. Hiljaa. Mutta salaa hänen selkänsä takana kantaa Juutas säkkiä vähän kaksin käsin.
Sitten pysähdytään niittäjien luona. Juutas ei laske pussiaan maahan. Ei hän nyt tosin niin paljoa siitä, että saa säkin puolella hintaa, vaan voitto se häntä viehättää: komesrootin luulo, ettei hän muka kantaisi!
Mutta mikäs se pellon toinen puoli oikeastaan on? Komesrootti kiertelee tarjoilemassa miehille paperosseja. Käkriäisen on täytynyt väkisinkin kumartua hiukan koukumpaan, ja vaihtaa kättäkin ja antaa säkin levähtää selkänsä päällä, kuin pöydällä ikään. Sitten hän taas ojentautuu pystympään.
Mutta hautoopa tuo helle muitakin kuin Juutasta. Tuossa pyörii hiki suurina karpaloina yhden mökinpojan päälaella, joka on äsken keritty paljaaksi ja hohtaa päivänpaisteessa tulipunaisena. Se poika on niittänyt paljain päin: hupsuja on monenlaisia. Käkriäisen tänne hoville tullessa oli heinäväki pilkannut kai hänen hattuaan. Käkriäisen tekisi mieli nyt sanoa tuolle pojalle, että pitäisipä hänkin pääkuorensa ympärillä karvahattua, niin ei kallo hikoilisi tuolla tavalla. Ei se hikoilisi senkään vertaa kuin paljaana. Siksipä Käkriäinen sitä reuhkaa heinäkuussa pitääkin: se estää kuuman pääsemästä päähän. Jos pitää muustakin syystä: muuten vain.
Mutta säkki! Ei, no, sitä hän ei pane maahan. Niin huono hän ei ole … kaikki katsovat häntä!
Eikä pane varsinkaan, koska kauppaneuvos tulee nyt ihan kuin uhmalla hänen luokseen ja kysyy, eikö Käkriäinen pane tupakkaa! Käkriäinen pitelee silloin säkkiä kaksin käsin. Kauppaneuvos tarjoaa paperossia.
"Menneehän tuo", vastaa Juutas hiukan ärtyneesti ja ottaa tupakan oikean kätensä pienellä sormella ja peukalolla, sillä hänen etusormellaan ottaa on paperossi liian pieni: kuin mikäkin olkipilli miehen savukkeeksi. Mökkiläiset kerääntyvät ympärille. Ja näyttävät irvistelevän salaisesti ikeniään, sen huomaa Käkriäinen kulmiensa alta, imiessään tulta paperossiinsa komesrootin tikusta. Mutta irvistelkööt, perhanat. Huonoja ovat… Jopa yksi heistä kysyy, eikö se paina, tuo kuorma. Ja joskin toinen sanoo, kun on kuullut Konsta Könöseltä, että Käkriäinen aikoo viedä säkin kantamalla kotiinsa, että tuo Juutas se on koko karhu, niin arvelee kuitenkin kolmas:
"Kotiinsa asti se ei sitä jaksa kantaa!"
Ja muudan vielä sanoo: "Siinä se on koko synnin kuorma!"
Mitähän se tarkoitti? Sitäkö, että Käkriäinen kärkkyy jauhoja muka ilmaiseksi? Tai sitten se pistelee niistä viina-asioista…
Silloin tahtoo Käkriäinen näyttää heille, minkälainen hän oikeastaan on. Siinä onkin toinen luokka, kun hän iskee säkkiin roppanansa… Hän ei hellitä. Hän sanoo:
"Mitäs näitä … lepuuttamaan. Kainalossahan tällaisia kuljetetaan."
Hiki kiiltää lammikkona hänen otsallaan ja alkaa solua poskille ja silmien kuoppaisiin syvennyksiin. Ja polvet hiukan tutisevat.
Kauppaneuvos katselee häntä ja hymyilee. Juttelee miesten kanssa heinäntulosta. Viimein sanoo hän, että nythän se Käkriäinen on voittanut: niin on kantanut säkin kuin tyhjän. Puoleen hintaan se putoaa ainakin. Tulkoon Käkriäinen tilittämään hänelle itselleen … sitten, milloin haluaa.
Käkriäinen on hyvilläänkin. Mutta silti hän ei hellitä. Komesrootin myönnytys sallisi hänen jo laskea säkin vähäksi aikaa tuohon niitetylle nurmelle tai hyvästellä ja jatkaa matkaansa kotiin. Mutta sellaista hän ei tee. Hän seisoo säkki selässä siinä vielä, näyttääkseen.
Sitten hän kuitenkin ajattelee, että ehkä nuo miehet ja akatkin, joita myöskin on tullut luokse kärkkymään, huomaavat hänen toisen polvensakin hiukan tutisevan. Niinpä on hänen aika hyvästellä ja lähteä menemään. Maahan säkkiä laskematta hän antaa kauppaneuvokselle kättä. Ja sitten lausuu hän hyvästit heinäväelle:
"Hehe…"
Hitaasti rupeaa hän tallustamaan heinäpellon aitaa kohti.
Mutta aidankaan luona, noustessaan aidan yli, ei hän hellitä säkkiä, vaan kapuaa säkki hartioilla rutisevasta ja hirveästi huojuvasta aidasta. Sillä takaa ovat kai heinämiehet kuulleet tämän perhanan aidan narahtelun, kun hän koetti asettaa säkkiä sen varaan, eikä hän nyt anna heille sitä ilon makeutta, että he voisivat vetäistä helpotuksen hengähdyksen nähdessään hänen väsymisensä. Ei, aidan yli täytyy jauhojen mennä selässä.
Ja ne menevät … aidan toiselle puolelle, kätkevään lehtoon asti.
Viimeinkin.
Siinä sopisi hänen nyt levähtää. Mutta kuinkas käy! Siellä mutaisella karjapolulla yhtyy Käkriäiseen Sahan hovin piikatyttö. Tulee takaa, juoksee. Kysyy, eikö Käkriäinen ole nähnyt niitä sikoja … samoja, joita Juutas oli katsellut tänne tullessaan. Piika on pantu niitä etsimään, ihmisten aitoihin ryntäämästä, kuljettamaan arestiin. Etteivät ne tapata vielä muitakin lehmiä.
Nyt ajattelee Käkriäinen, että se tyttö saattaisi kertoa hovilla kuinka Käkriäinen oli istunut väsyksissä aidan takana. Pitää kantaa säkkiä lepäämättä vielä jonkin matkaa. Mutta perästä kulkevalle tytölle ei hän puhukaan muuta kuin pari sanaa, tiuskahtamalla:
"Tuonne päinhän ne menossa … sianraamit…!"
Juutas kävelee edeltä, piika perästä. Juutas kävelee ja hänen silmäkuopissaan lainehtii hiki. Eikä hän oikein näe polkuakaan. Sillä kellertävä vesi hämmentää silmät ja pistelee niitä. Leppien lehdet ja hämähäkinverkotkin söhivät silmiin. Sellainen helle, että linnutkin ovat hiljaa. Mutta korvissa soittaa. Olisipa tullut edes karvareuhka päähän: se pysyisi paikoillaan paremmin kuin tällainen akkojen hattu, joka laskeutuu naamalle aina kun kallistaa selkäänsä säkkeineen.
Viimein alkaa Käkriäisestä tuntua kuin hänen sarvenensa rupeaisivat painumaan läjään. Ja kipeän jalan pohjetta pakottaa. Ja selkäruotahan tässä vääntyy luokiksi kuin tuomi painimessa. Eikä voi enää muuttaa käsiä: ne tarvitaan molemmat. Mutta hovin piika ei vain erkane hänestä eikä mene metsään! Kulkisi sikojensa perästä, lankunpätkien, eikä hänen! Ei tässä niin hellitetä! Ei vaikka helvetti repeäisi! Paita likoaa ja liimautuu nahkaan … on kuin samaa marraskettä joka paikasta…
Käkriäinen sylkäisee suustaan paperossin märän tyngän, jossa ei ole tupakkaa.
Niin menee kymmenen minuuttia.
Viimeinkin erkanee tyttö hänestä, katoaa metsään oikealle. Viimeinkin … irtautuu mukana kälkättämästä, riippumasta kuin mikä kakare karvan nenässä. Mutta Juutas kantaa säkkiä yhä edelleen, tällä kertaa kiukusta tyttöä kohtaan, joskin myös vauhdin voimasta. Hän tahtoo kantaa vielä tuon metsäniityn toiselle puolelle. Siinä aidalla hän sitten levähtää. Mutta nyt ei ennen sitä aitaa … ei vaikka keuhkot pellolle pullistuisivat! Hän kiroilee kyllä tällaista … alkaa kiroilla yhä enemmän…
Tällaista orjuutta. Hän mutisee:
"Orjuutta… Köyhän ihmisen… Komesrootti taisi narrata… Lupaa puolella hintaa: mikäs köyhemmän auttaa, köyhälistön… Totta se Mauno Kypenäisen aviisi herroista…! Mutta ihmisten kiusaksikin … tämän pussin mennä pitää! Raskaampi oli kuin arvasinkaan … ottamaan puijasivat."
Sillä vaikka Juutas oli ennenkin kantanut jauhosäkkejä sen kymmenisen kilometriä, kuten hän oli komesrootille sanonut, niin viisiseitsemättä kiloa säkit olivat painaneet, eivätkä kahdeksaakymmentä, joskin hän oli tullut komesrootille niin sanoneeksi. Kun komesrootti oli ollut niin pöyhkeä. Ja niillä matkoilla hän oli välillä levännyt.
Mutta nyt: heinänteko olisi kotona … sinne pitäisi…! Ja leipä on Putkinotkossa lopussa. Suut huutamassa sanikoilla. Ja akoilla. Niiden tähden tässä saa revetä … suolensa maahan purkaa. Äh, oh! Miksi ei hän tullut veneellä? Mutta kukas sen arvasi, että komesrootti antaa näin paljon … narraa ottamaan. Se komesrootti!
Pentujen olisi pitänyt tuoda vene Sahan hovin rantaan…!
Tämä nyt on…!
Perhanan komesrootti… Köyhiä…!
Tuskaksi tämä panee…
Nyt alkaa alamäki. Jyrkkä. Se kun vie…! Äh, öh. Eihän nyt enää mitä tule! Sekös nyt, ettei enää henkikään kurkusta pihise…
Voi voi. Tätä kiusaa!
Ihmisten kanssa aina … kiusa se on.
Kiusa koko maailma!
Tulisivat, tulisivat edes ne neekerit ja löisivät mäskiksi koko maailman! Tulisivat viistosilmät, mustat kuin pata pankolla! Äh, äh. Mutta … tuon aidan luokse hän vielä kantaa!
Ja hän kantaa tosiaan.
Siinä hän sitten lepää. Lataa piippunsa ja vetää niin, että kohisee, niin, että poskinahat menevät ihan suppuun ja koppa tulistuu. Yhden piipullisen hän vetää. Ja lataa uutta. Istuu aidan juuressa. Säkki on vieressä kivellä. Aita on Sahan hovin ja Vaskilahden raja-aita. Se on korkealla mäellä.
Mutta kun hän on hetkisen levännyt, täyttää hän vielä kerran piippunsa, ja sitten on säkki saatava kotiin. Käsivarsissa ovat hauislihaksetkin kuin puuta, ja niitä alkaa oikein pakottaa. Hän nostaa säkin aidalle, ottaakseen siitä sen selkäänsä. Kömpii itse aidan toiselle puolelle. Vääntää säkin hartioilleen ja rupeaa menemään rotkoon. Se rinne vie äskeistä jyrkännettä uhemmin. Eikä piippu pysy hampaissa, ja koppaan valuu hikeä, niin ettei tupakka pala. Ja sieraimiinkin hiki tunkeutuu. Piippu turisee. Käkriäinen vääntää leuoillaan sitä syrjemmälle, ettei vesi menisi tupakoihin. Ei tahdo isokoppainen piippu kääntyä, koivunpahkasta tehty, vuosi sitten, entisen piipun varrella varustettu. Hän puraisee sitä vihoissaan, ja ohueksi pureksittu suullinen rasahtaa poikki. Piippu putoaa sammalikkoon. Piippu! Juutas etsii sitä säkki selässä. Sytyttää vielä kulon, se piippu. Palakoon… Vaskilahden metsä… Ja kaikki muu! Ei näe eteensä hieltä ja kärpäsiltä. Piippu toki löytyi. Hän työntää sen koppaa myöten suuhunsa. Mutta tupakka on mennyt piipusta maahan. Hän kumartuu kaivamaan taskuistaan tupakkamassia ja tulitikkuja, ja silloin säkki horjahtaa. Jyrkkä rinne on ihan alla. Säkki menee rotkoon, kaataen ja vieden muassaan Käkriäisenkin, niin että lapikkaat pyöränä kiertävät! Hän suistuu alamäkeen, ja säkki tulee jymsähdellen perästä.
Kun Käkriäinen nousee rotkossa pystyyn, piippu koppaansa myöten suussa, ja katselee säkkiä, on sen kuve haljennut! Korttelin pituudelta! Jauhoja on valunut terävän koivukannon juureen. Kanto on säkin puhkaissut.
Silloin suuttuu hän kovasti. Hän katsoo säkkiin, ja alkaa ärjyä. Jauhot, jauhot! Hän ärjyy niin, että autereessa sinertävä salo kaikuu. Karjahtelemalla hän kiroilee. Tupakkakukkaro ja tulitikut ovat poissa. Hän juoksee takaisin jyrkälle rinteelle. Pyörii, kaivaa sammalta. Alempaa löytyykin se pässinpusseista tehty massi, ja ylempää tulitikut. Hän menee takaisin rotkoon. Muistaa, että kuusikon takana on vielä toinen aita. Sen luokse ei ole pitkälti matkaa. Hän lönkyttää veräjälle. Hän ei sano kärsivänsä aitoja tiellään, rekkuleita. Hän aikoo repiä aidan, ja hän repii sen. Joku aidas on lujassa. Hän riuhtaisee, saa aidaksen irti, lyö sen poikki aidan selkään. Metsä räikkyy ja ruskaa.
Nyt kiskoo hän juurineen pois seipäätkin.
Ja sitten puskee hän veräjän kumoon, enää aitaa purkamatta. Siinä repeää takki kainalosta. Kun hän ryntää veräjään, kuin härkä, leveän rintansa koko voimalla, niin veräjä kaatuu.
Sitten jatkaa hän esteetöntä kulkuaan kotiin. Ilman säkkiä. Katsoo vielä taakseen, hävitettyä veräjää, ja murisee. Vieläkin on yksi aita ennen Putkinotkon aitaa, joka on ennestään kaatunutta. Hän kaataa tämänkin vieraan aidan, Vaskilahden akan aidan. Viidakon takana kuulee hän liikkuvan lehmiä kalisevin kelloin. Vaskilahden lehmiä varmaankin. Tuolla kauempana oli hovin karjaa. Siitä hän ei piittaa. Tulkoot hänenkin maalleen… Niin työlästynyt hän nyt on…
Juutas kävelee viuhtomalla kivikon polkua. Silmät välkähtelevät koloistaan vihertävinä.
Nyt menee hän Putkinotkon portin vierestä sisään.
Siten tulee hän Putkinotkon lammen niitylle. Hän aikoo lähettää Ananiaksen hakemaan sitä säkkiä hevosella. Mutta Ananiasta ei näy. Eikä niityllä ole ketään heinässä! Käkriäinen ärjähtelee. Ei kuulu vastausta. Ainoastaan koira rähisee ja lapset huutavat tuolla kauempana metsässä. Eivät ne ole heinänteossa.
Käkriäinen alkaa mennä mökille, ja karjaisee rinteellä niin, että tuparakennuksen räystäät rämisevät. Ei vastausta. Jo nyt on…!
Hän menee pihalle. Tamma kamuaa siellä nuorassa, puoli ruumista potattipellossa.
Ja kana, kana tullut tuonne! Tupakkamaassa se on. Käkriäinen juoksee kanan kimppuun. Se yrittää silmille, kun sitä potkaisee. Juutas ottaa kanaa kiinni, se rätkättää. Juutas saa sen sorkista, ja roiskis, aitan salvaimeen!
Siinä se on se kana. Se kuoli, oh, oh!