Sitten hevonen kiinni. Riuhtoen hän sen sitoo. Ja missäs nyt ihmiset?
Tuvan portailla on matikka. Ei ole annettu Moksille!
Tuvassa makaa mummo permannolla, oikoo kupeitaan. Ja pienin pennuista nukkuu kätkyessä vaate silmillä. Käkriäinen kysyy muita kakaroita. Kaikki ne karkasivat ketunpesää kaivelemaan, paitsi Leja, sanoo mummo. Missä lienee nyt Leja … ehkä läävällä, sinne on tuotu lehmä, astutettavaksi.
"Ketunpesälle kakarat! Eivät heinää tekemässä!" ärähtelee Juutas.
Ja kaikki muukin on Käkriäisestä päin halikkoa. Turkinpalko on ikkunalla: hänen sisunsa kiehahtaa, hän ei kärsi törkyä tuvassa, kukkia. Mutta siitä ei nyt suurta paukausta tulisi, jos hän paiskaisi sen lattiaan. Hänen tekisi mielensä riipaista kätkyt. Se olisi tarpeeksi iso. Mutta varoopa hän isin pikku poikaa. Ei, johonkin täytyy saada rouhaista kiinni. Kana! Ja Sohvi. Ja se säkki, säkki.
Rosinan hame riippuu orrelta ja lyö Juutasta silmiin. Hän tempaisee hametta. Lauta putoaa silloin tavaroineen orrelta, Naulalaatikko käy hänen päähänsä. Se ei tosin paljoa koske, sillä laatikko on melkein tyhjä. Mutta Käkriäinen tarttuu toisesta päästä lautaan, hän örisee, hän paukauttaa sitä lattiaan mummon viereen, hän ärjähtelee:
"Minä poltan … poltan koko talon! Ei niin pohjakivistö saa jäädä!Kaikki. Ja tapan kaikki! Hirtän. Säkki … ja tämä maailma…Kahdeksankymmentä kiloa… Moksi. Minä poltan. Ja itselleni … puukkokurkkuun!"
Kahdeskymmenesensimmäinen luku
Niin menee kauhea tuokio mummon ja Juutaksen kesken. Sitten lähteeJuutas pihalle.
Mummo istuu tuvan permannolla ja tirkistelee ulos. Hän näkee Juutaksen liikuskelevan pihalla ja istahtavan alaveräjän aidalle. Mummo ajattelee:
— Hurja se on tuo mies. Tappaa se oli…
Ihan oli mummon lyödä lankulla litiskaksi. Mummo muistaa ajan joku talvi takaperin, jolloin Juutas tuli samoin tupaan. Yömyöhällä. Oli ollut illan vetämässä heiniä kartanolle lammen ladolta. Oli tullut sellainen heinän vedon puuska, että viipyi yöhön asti. Mutta mäen alla ratkesivat hevoselta rahkeet. Silloin Juutas tuli tupaan… Karjui pimeässä niin, että kaikki saivat vapista makuutiloillaan lattialla … niinkuin nyt mummo. Kukaan ei uskaltanut sille hisahtaa.
Mitäs se Juutas sanoi tässä Moksista? Ei suinkaan nyt kissa liene pissinyt sen tupakkahakkuriin? Sillä tavoin se yhden kerran teki. Juutas pani vinterskoita piippuunsa, ja jopas tunsi tupakoissa kissan maun. Ja kissan otti kiinni, sen entisen kissan, ja seinään löi, tappoi. Vanhan kissan, joka oli tuotu tänne kestikievarin mökiltä ja oli karannut sinne takaisin monta kertaa, vaikka se tuotiin Putkinotkoon aina uudestaan pussi päässä, peninkulmien takaa. Osasi, Jumalan luoma. Ja Juutas piti muka siitäkin kissasta … mutta tappoipas.
Mitä se Juutas siellä pihalla? Äsken se portailla punoitti vihansa jälkeen ja raapi korvallistaan. Ja lennätti siitä sen matikkansa karjakujalle, hännästä tempasi. Ja kurkisteli navetalle. Meni rantaveräjälle. Nosti siinä toisen jalkansakin aidan rakoon. Siellä se Juutas nyt istua notkottaa.
Uskaltaisikohan mummo edes liikahtaa? Sellainen se on Juutas … voisi vaikka tappaa.
Mummo … ihan oli litiskoittaa koivuisen laudan alle kuin rotan loukkuun.
Niin, mummon huonot silmät ovat oikeassa: Juutas istuu alaveräjällä. Hän istuu siinä melkoisen kauan. Ensin vielä katkeroituneena koko mökille, joka pitäisi tupruttaa savuna ilmaan. Niin sitä ei olisi…
Sitten tulee Käkriäinen sydämeltään väsyneeksi. Ja vähitellen yhä enemmän haikeaksi…
Haikeaksi siitä, ettei mökkiä olisi… Jos hän sen polttaisi.
Toistakymmentä vuotta on Putkinotko ollut hänen asuntopaikkanaan.
Ei olisi pitänyt olla niin vihastunut … tuolle tummaiselle mökille…Ei sitä polttaa.
Surulliseksi tulee koko Käkriäisen mieli.
Mutta: eteenpäin sen on elävän katsottava.
Jos ei täällä mökillä tulekaan mistään mitään … niin pitäisi ostaa itselleen toinen paikka! Rahoilla … kun saisi. Ja rahaa tulisi viinoilla, joita hän … kun hän tässä…! Kun hän rupeaakin asiaa pohtimaan, ja polttamaan.
Silloin hän ostaa asumuksen tuolta suuren järven takaa, kylistä, joista hän on syntyisinkin. Siellä on hyvä… Mutta ostaa ihan syrjästä … ei ole naapureitakaan niin monta kuin täällä. Ainoastaan sopivan matkan päässä, että pääsee helposti juttusille. Mutta ei ihan ikkunan alla paskimassa.
Tuolta hän sen valitsee, vaaroilta, joilta talot näkyvät … peninkulman takaa, niin ihmeellinen on nyt ilma. Ukkosen huurua se lienee. Sellaista kuin savua … mutta ilmassa erottaa kuitenkin kaikki talot etäältä. Ja se huuru se tekee tyynen veden sellaiseksi, että olisi mieli heittäytyä siihen uimaan … taikka nukkumaan, niin pehmoista se on, valkoinen ja sininen vesi. Ulapalla käy tuskin hienoja väreitä. Ja nuo saaret siellä ikäänkuin uivat. Kelluvat … niinkuin vesilinnut. Ja kuvastuvat veteen kuin mitkäkin untuvat. Tervahöyryjä kulkea jumpsuttaa. Tämähän vasta raukaisee … sellaisen jälkeen. Ja hiottaa niin.
Jospa sitten, kun tässä rupeaa, ostaa talon vaikka Matti Muikkuselta. Monet suojat Vaskilahdessa… Olisi siellä tilaa pentujen mekastaa. Ja piirongit tytöille. Ja itselleen kiikkastuoli … siinä komentaisi pentuja… Isännöisi kuin Sahan hovilla.
Niin haaveilee Käkriäinen.
Mutta viimein: täytyisi sitä Käkriäisen lähteä tästä töihin. Se jauhosäkki … on noudettava pois metsästä. Ja kukas tämän talon hoitaa, jos hän ei sitä vähän ajattele? Heinänteko … pitää mennä tästä metsään, tuonne, mistä poikien, pentujen ja koiran äänet kuuluvat. Pitää panna pojat ja tytöt työhön. Karvat pitäisi repiä pentujen päästä … kun sinne menivät…
Ensin täytyy vain pistäytyä katsomassa, kuka se toi läävän välikköön sen lehmänsä.
Käkriäinen aikoo mennä veräjältä läävään. Mutta sitten hän arvelee, että tuo kananraatokin sopisi paiskata pihalta sinne läävän luo kujalle. Veräjän lähelle hän sen jo tappaessaan paiskasi. Hän ottaa nyt vielä pihalta sen kuolleen ja tiplikkaisen kanan ja heittää kujalle. Sitten hän menee tosiaan läävän kujaan.
Välikössä puuhailee Leja lehmäntuojan kanssa. Eipä Käkriäinen sano mitään Lejalle, että hän se on sen kanan tappanut: taas puhuisivat siitä. Ja kun Rosina suuttuisi, sanoisi hän Juutasta kanantappajaksi, Rosinakin. Niinkuin ennen takavuosina kissantappajaksi. Kauan siinä menee, ennenkuin sellaiset unohtuvat, joutavat. Eivät ihmiset unohda.
Tuttupa onkin eukko, joka toi lehmäänsä astutettavaksi. Suutari Sinikanteleen eukko se on. Ja kovin hän kehuu Käkriäisen nuorta härkää, Poikaa. Silloin alkaa Käkriäinenkin sitä kehuskella, ja pyytää Sinikanteleen eukkoa odottamaan, kunnes Poika haetaan metsästä; onhan niitä pentuja sitä hakemaan. Käkriäinen sanoo nyt itse pistäytyvänsä hakemaan pentuja metsästä, niin että ne hakevat Pojan.
Ja hetken kuluttua alkaakin Juutas mennä metsään, kavuta ylös kujaa pitkin. Mäen taakse hän katoaa, ontuu lammelle päin, kellertävän rukiin ja välkkyvän ohran välitse.
Mutta kun hän joutuu, niityllä kierrettyään ja viidakon puhkaistuaan, lammen toiselle rannalle ja näkee siellä poikiensa penkoneen ison kiven viereen syvän kuopan, ja Hurjan hännän vilahtelevan kuopasta, joten kettu lienee yhäti siellä, niin hän unohtaakin repiä tukan pentujensa päästä, ja unohtaa muunkin. Vieläpä Juutas kuulee, ettei kaivettu olekaan kettu, vaan metsäsika, sillä Ananias on nähnyt sen harmahtavan ja välkkävän turkin, ja Malakias sen kiiluvat silmät. Silloin innostuu Juutaskin sitä kaivelemaan. Pojat ovat tukkineet kaikki muut reiät paitsi etummaisen kivillä ja mullalla. Sammal on raastettu kiven järkäleeltä pois, niin on sen ympärillä touhuttu. Ja nyt istuu kivellä Ester ihmettelevin ja pikku Repekka palavin silmin. Ja tuossa pälyilee Moksikin kuoppaan, jossa Hurja ryntäilee edestakaisin: koira ei uskaltaisi mennä reikään kiven alle. Se vikisee, rähisee, ravistelee multaisia karvojaan. Se sulloo puoli ruumistaan louhen koloon, tulee takaisin ja voivottelee epätoivoisesti. Siellä se on vielä, se metsäsika. Ananias sanoo, että jos vääntäisi koko hirveän ison möhkäleen paikaltaan, niin se mäyrä löytyisi. Ananiaksella on pyssy, ja Malakiaksella kirves, Topin äsken hakema.
Jo liittää itse Käkriäinenkin joukosta kaikkein lujimmat voimansa mäyrän kaivamiseen; ja ennen muuta antaa hän älykkäät ohjeensa, kuinka kankia ja vipuja on käytettävä, niin että lohkareen on noustava mäyränpesän päältä. Ja kas: kun hän on saanut valituksi itselleen kangen, hakatuksi miehen mukaisen koivun, tyvestä korttelia paksun, sillä eihän tyhjä mitään toimita, ja lyhennellyt sen ja käskenyt lasten väistyä kissoineen kiveltä, ja sijoittanut kankensa kiven alle, tutkittuaan joka puolelta kiven luonnetta, neuvoo hän, miten poikien on työnnettävä omat puikkonsa syvemmälle silloin kun hän itse nostaa. Ja sitten on isompien poikien pidettävä kiveä koholla, kunnes itse Juutas saa kalunsa yhä vain juuremmalle, ja Topin on mäiskättävä kiviä lohkareen alle, ettei se pääse enää entiseen kuoppaansa. Mutta Sanukan on hallittava Hurjaa menemästä kankien tielle, hallittava siihen asti, kunnes hänen käsketään laskea koira irti. Ananiaksella täytyy olla haulikko valmiina vieressä.
Ja kun sitten Käkriäinen oikein vääntää, toisten miehisten avulla, niin nouseekin mäyränpesän katoksi arveltu järkäle, ja Topi huudahtaa:
"No nyt siitä tulikin toinen peli, kun itse Juutas Käkriäinen … per-rkele!"
Ja vieläkin suuremmiksi näyttää lastensa kiittelystä innostunut Juutas Käkriäinen voimansa. Myöskin siksi, ettei mäyrää vieläkään löytynyt, vaikka kivi on jo pystyssä. Kiven alimmainen kulma kätkee kuitenkin yhä syvemmälle maahan menevää mäyränreikää. Juutas Käkriäinen käskee nyt kaikkia lapsiaan syrjemmälle. Sitten hän nojautuu kiveen, tavoittaa sitä syliinsä, ja ponnistaa koko hartialihaksillaan.
Jo sai hän kiinni järkäleen parista rososta.
Hän pullistaa: silmäkulmat painuvat ryppyyn, silmät puristuvat umpeen.Käkriäisen nikamat naksahtelevat. Mutta horjuu kivikin.
Hän ähkäisee, painaa kiveä päälläänkin, niskasuonet punertuvat. Ainoastaan osa järkälettä mahtuu syliin. Mutta Käkriäinen kun lyö sen rosoihin paksut sormensa — ja, taivahinen, jo nousee valtava kivi koholle ja siirtyy kuopasta ylös pengermälle. Paljastaa kuopan pohjan. Kivi on nostettu, jättiläisvoimilla, syliin mahtumaton.
Käkriäinen ojennaiksen, huohottaa vähän, katselee sitten ympärilleen iloisesti välkähtävin silmin ja hiukan ivallinen hymy kaarevilla huulillaan. Ja hän lausahtaa lapsilleen:
"Siinähän se nyt on, potatti. Mitäs tuo tuollainen … miehen käsissä…"
"Per-rkele! Juutas kun…" ihailee isäänsä sorakielinen Topi.
Pieni, musta Sanelma huudahtaa:
"Hihihii … nyt lasken Hurjan irti!"
"Ja mie latken kittan!" sanoo paljasvatsainen Repekka.
Mutta mitäpä niistä laskemaan: mäyrää ei nytkään näy. Hurja kaivelee yhä syvemmälle menevään koloon, vinkuu ja ulisee.
Tartutaanpa silloin uudestaan kankiin ja kaivellaan pois paikaltaan uusia kiviä. Hiki virtaa, paidat ja takkien selkämykset ovat märät.
Viimein tulee mäyrän kolosta loppu, tyhjä ja pyöreä kuopan pohja. Eihän sitä metsäsikaa ollutkaan. Minne lienee päässyt. Hurja nousee kuopasta, joka on kuin viemärioja, ja asettuu sen lähistölle loikomaan, kieli pitkällä ja samein silmin. Kaikki Käkriäiset ovat vielä kuopassa. Tutkivat ojansa reunoja. Yhtäkkiä nostavat he sieltä päätänsä. Ester näet sanoo, että Leja huutaa tuvalta, mitä huutanee. Yhä se huutaa. Ja Sanelma sanoo, että metsästä se haastaa: lieneekö siellä taas vieraita koiria ajamassa lampaita? Topi kapuaa kuopan reunalle kuuntelemaan. Valkeassa tukassa, joka näkyy Topin reuhkahatun alta, on sammaleita ja havuneulasia. Ananias on avopäin, hän on heittänyt Muttisen koppahatun pois. Topi vahvistaa:
"R-rääkyy se Leja, mitä r-rääkynee!"
Toisetkin kuuntelevat ylentäen päitään kuopasta kuin olisivat itse mitäkin mäyriä. Heillä on hiestä kosteilla naamoilla ja nenän päällä ruohonkorsia, havuneulasia ja pölyä. Juutas Käkriäisellä, joka on työntänyt kiviä niskavoimillaan, on takin hartioissa paljon multaa. He kuuntelevat hetken vaiti, kunnes Sanelma rinkaisee:
"Leja rääkyy, että vierasta karjaa on meidän maalla! Menee ruispeltoon…!"
"Meidän peltoonko?" örähtää Malakias.
"Niin meidänkö maalla?" mörähtää Juutas Käkriäinen.
Ja nyt kuuleekin koko joukko kellojen kalinaa ja räminää lammen eteläisestä päästä, metsästä niityn takaa.
"Missä se kirves on?" ärjäisee yhtäkkiä Malakias. Ja hän punoittaa muustakin kuin helteestä. Puree hammasta ja kömpii ylös kuopasta. Hän sanoo:
"Minä katkaisen jok'ainoalta niskat."
Malakias etsii kirvestä, muiden noustessa maan tasalle, pikku Sanelma nopeasti kuin orava, Ananias notkeasti kuin varsa, ja Juutas Käkriäinen hitaasti kuin karhu.
Topi alkaa jo juosta pitkin louhikkoa, sinne päin, mistä kellojen kalina kuuluu. Sanelma usuttaa Hurjaa, joka ensin vinkuu ja alkaa sitten haukkuen juosta. Sillä tavalla kiiruhtavat pian kaikki ylämäkeen ja sitten mäeltä taas alas. Ensimmäisenä valkea ja haukkuva Hurja, sitten Topi ja Sanelma, sitten Ananias pyssy selässä, ja sitten Juutas Käkriäinen, joka ontuessaan mörisee:
"Jokos ne sinne taas! Ne aiturit… Lihaksi ne lyödä pitäisi…"
Ja viimeisinä Ester ja pikku Repekka, joka huutaa Esterille takaa, ettei häntä saa jättää, ja kiukustuu ja kiljuu.
Mutta kaikkein viimeisenä tulee kuitenkin kissa, silloin tällöin kannon yli ponnahdellen. Malakias on jäänyt mäyränpesälle, hakemaan kirvestä kivien, kankien ja sammalien alta.
Nyt katkeaa jono, sillä Ester seisahtuu Repekan vuoksi, ja isä käskee Sanelmaa viemään pieniä tyttöjä kotiin. Sanelma ei tottele. Ester jää paljasmahaisen Repekan taluttajaksi.
Juutas Käkriäinen jatkaa lönkytystään. Hänen päähänsä pälkähtää, että ne vieraat lehmät voivat olla Vaskilahden, ja Sahan hovinkin. Ovat saattaneet päästä niistä aukoista, jotka hän repi hovilta tullessaan, Ananiaksen, perästä lönkyttäen hän hokee nyt:
"Veräjöitä vähäisen alentelin tuolla… Valmiiksi … kun tästä on lähdettävä vetämään jauhosäkkiä sieltä … metsästä, Sohvilla. En viitsinyt kantaa etemmäksi, muuten vain koettelin selkääni. Ja nyt, rymät, eivätkös ole siitä tulleet, kompurat. Meidän peltoja komuamaan…"
Käkriäinen tuntee sisässään nousevan vihaakin vieraita lehmiä kohtaan.Ja vielä enemmän niiden omistajia, naapureita kohtaan.
Hän örähtelee:
"Lapset, te… Pikommi niille pitää antaa sellainen … että menevät lentämällä…"
He tulevat pienelle aholle, kaikki muut paitsi Ester ja Repekka jaMalakias. Joutuvat niityn ja pellon yhteisen aidan viereen.
Ja siellä on Käkriäisellä syytä kiivastua taas. Sillä siellä näkee hän keskellä vierasta lehmäkarjaa, jonka etummaisia Topi ja Sanelma ajelevat pois ruispellosta, näkee paikallaan mullistelevien Muikkusen lehmien keskellä oman, kiharapäisen härkänsä astumassa vierasta lehmää. Putkinotkonkin lehmät ovat sekaantuneet vieraaseen karjaan, ja lampaatkin ovat siellä. Komea Poika seurustelee Muikkusen Matin akan punaisen- ja valkeankirjavan maitolehmän kanssa. Ja Juutas Käkriäinen muistaa kaiken lisäksi, että hänelläkin on juuri astutettava talossa. Käkriäinen huudahtaa:
"Mitä … häh. Muikkusen Heluna! Ajakaa pois, ajakaa hemmetissä."
Topi ajaa. Heluna ei ole millänsäkään. Käkriäinen ryntää päin sitä, hän ärjähtää niin, että rytöinen notkelma, jossa lehmät seisovat, kaikuu järvenlahteen saakka. Hurja juoksee sinne tänne, pelkää lehmiä, tunkeutuu Ananiaksen jalkojen väliin. Usutettuna se ryntää, näykkäisee Helunan jalkaa ja taas perääntyy. Toiset vieraat lehmät selkiävät pöllästyksestään ja rupeavat pakenemaan. Mutta mennessään ne vielä seisahtuvat ja kokoutuvat nyt sen paikan ympärille, missä Hurja on. Muljottavin silmin ne kulkevat sitä kohti ja laskevat sarvensa puskuun. Juutas Käkriäinen hosuu niitä väärällä petäjänoksalla, ja karjahtelee Helunalle ja kiskoo sitä sarvista. Poika ei ole millänsäkään. Topi katselee isänsä kiskomista. Pikku Sanelma hihkuu ja hyppelee. Heluna ei tottele.
Silloin aikoo Juutas Käkriäinen iskeä nyrkillään Helunaa poskelle, mutta samassa Ananiaksen pyssy pamahtaa Muikkusen akan lehmän korvanjuuressa, pamahtaa ilmaan: Ananias vain lystikseen laukaisee. Käkriäisen korvat tillittävät. Härkä pelästyy ja lähtee kömpimään selkä köykyssä rytöjen poikki ylämäkeen päin, kun taas kaikki muu karja laukkaa yhtenä rymynä alas lepikkoon, niin että Topi ja Sanelma tuskin saavat erotetuksi siitä omat lehmänsä pois. Ja pahin kiusa heillä on pelästyneistä lampaista. Siinä on juoksua. Sitten kuuluu metsästä kaukaa ainoastaan Sanelman kimakka kirkuminen ja Topin suun pörinä, kun hän matkii paarmoja, säikyttääkseen sillä lehmistä ilkeällä pörinällä vierasta karjaa Putkinotkon mailta. Pikommia saavat vieraat lehmät, sen erottaa kellojen hurjasta rompotuksesta: vaskiset ja rautaiset kellot soivat tahdikkaasti kuin juoksijaoriiden aisakellot.
Juutas Käkriäinen pyyhkii hikeään. Ananias seisoo naurahdellen hänen vieressään. Silloin ilmestyy Malakiaskin siihen, kirves ja Ananiaksen hylkäämä koppahattu kädessä. Hän kysyy:
"Missä ne kantturat ovat?"
Malakiaksen perästä tulevat vielä kauempana itkevä Repekka ja lauhkea, sinisilmäinen Ester.
Malakias jatkaa:
"Annettiinko niiden lähteä?"
"Mitä? Annettiinko?" kysyy Juutas Käkriäinen.
"Lihaksi ne olisi pitänyt panna… Niinkuin isä sanoi", vastaa pohjaltaan rehellinen Malakias, joka on melkein vieläkin äkäisempi kaikesta Käkriäisten omasta kuin Juutas Käkriäinen. Malakias jatkaa:
"Olisi sitten ollut syömistä".
Ja kun Malakias kuulee, että Poika oli astunut Helunaa, suuttuu hän yhä enemmän ja aikoo juosta vieraiden lehmien perästäkin. Mutta niiden kellot soivat jo kaukana.
"Kunhan pölöttää!" vastaa Juutas Käkriäinen Malakiakselle ja kieltää häntä menemästä. Sitten, hetken päästä, hän kehottaa esikoistaan ajamaan kotiin härkää, koska sillä on kotosalla töitä. Ja Ananiasta pyytää hän noutamaan hevosta ja rekeä, joilla se jauhosäkki kuljetetaan Vaskilahden metsästä.
Ananias lähtee, ja viimein lähtee Malakiaskin Pojan perästä.
Käkriäinen jää notkoon odottelemaan Ananiasta.
Malakias kulkee verkalleen koivikossa mutkittelevaa tietä, ruskean ja sarvettoman Pojan takana. Tullessaan sille kallioiden rinteelle, josta kuja-aita alkaa ja tie muuttuu aivan kapeaksi, toruu hän härkää:
"Mitäs sinä, Poika, vahinkoa tekemään! Kaksi markkaa vahinkoa, vissiinkin, Muikkusen Kustavan tähden. Sillä rahalla ostetaan jo paljon leipää… Vahinkoa se on, työtähän sen pitää Pojankin taloon jyllätä…"
Malakiaksen perästä hiipivät mökille Ester, pikku Repekka ja kissa.Sekä väsynyt Hurja.
Putkinotkon lehmätkin ammuvat nyt viidakossa lähellä.
Kahdeskymmenestoinen luku
On mennyt jälleen puolisen tuntia.
Juutas Käkriäinen joutuu Ananiaksen kanssa jo lähelle sitä veräjää, jonka hän repi hovista tullessaan ensimmäiseksi. Ananias kulkee edeltä, ohjaten kellertävää tammaa, kivistä ja märkää polkua pitkin, jolla työreki kolisee ja sihahtelee, kulkee heitellen solmuisia ohjaksia hevosen selän yli ja hypellen kiveltä toiselle milloin hevosen oikealle, milloin vasemmalle puolelle. Selässä on Ananiaksella kiiltelevä yksipiippuinen, kankailla kohahtelevien metsäkanain, teirien ja metsojen varalta, sekä sorsien, joita varmasti ui läheisissä lammissa.
Mutta jos Ananias ampuisi lintuja, niin itsepä saisikin ne nyt etsiä ryteiköstä tai uida vedestä, kun ei Hurja tullutkaan mukaan. Niin on helle, ja koira väsyi mäyrän kaivamisesta taikka pelästyi lehmiäkin, ettei lähtenyt Ananiaksen matkaan.
Käkriäinen köntystelee taempana, jääden välistä kauaskin jälkeen, piippuaan kopistamaan, rassaamaan ja lataamaan. Tällä hetkellä ei hän näe Ananiasta eikä hevosta, jonka kavioiden kopsahtelu vain kuuluu.
Ja kuuleepa Käkriäinen sitten muutakin. Alkaa kuulla takaansa Putkinotkosta Hurjan haukuntaa. Sieltä mökin mäeltä kantaa ilma sen haukunnan tänne tuuheaan notkoon.
Se rähinä kovenee niin, että Ananiaskin huomaa sen, vaikka paarmoissaan pysähtynyt hevonen kopistelee jalkojaan ja riuhtoo hännällään. Mitä se Hurja haukkuu? Jos se tulisi Ananiaksen perästä, tulisi se hiljaa jälkiä haistellen. Ja haukuntakin on muuta: se on vihaista ja rähisevää luskutusta, ei kimeästi oravalle vingahtelevaa eikä jänikselle ulahtelevaa.
Käkriäinen huomaa omalla paikallaan vielä paremmin kuin Ananias, että ihmisiä se Hurja haukkuu. Se herkeää hetkeksi. Mutta sitten se taas alkaa, entistä terhakammin ja nopeammin.
Putkinotkon mökille on varmaan tullut vieraita. Mitähän ne vieraat ovat? Mökkien ja harvain talojen asukkaitako, sitä kautta kulkijoita: siitä niitä ravaa, Putkinotkon pihan poikki…
Ja saattaisi se olla … vallesmannikin. On niitä kunnanmaksujen rästejä nytkin.
Käkriäisen sydän vavahtaa harmista, kun niin hänen rahojaan viedään. Poliisejakin niillä palkataan … nuuskijoiksi. Tai lautamies voi siellä olla, tullut manuuttamaan vanhoista ihmisten veloista.
Käkriäinen on seisahtunut ja kääntynyt syrjittäin Putkinotkoon päin, ja kuuntelee silmät pyöreinä ja suu auki. Hän sysää hattuaan pystyyn, että kuulisi paremmin tuolla isolla korvallaan. Hurja rähisee jälleen vihaisesti. Sellainen vieras siellä on, jota se ei tunne tai jota se vihaa.
Käkriäinen huudahtaa Ananiakselle varoittavasti, mutta niin hiljaa, ettei Ananias sitä kuulekaan. Sitten hän lönkyttää Ananiaksen perästä ja suhahtaa hänelle, että mikähän Putkinotkossa lienee. Ananias pysäyttää juuri liikkeelle saamansa tamman, ja he juttelevat keskenään, mitä se Hurjan haukkuminen saattaisi merkitä.
Viimein sanoo Käkriäinen, että eipä hän ole tuosta haukkumisesta millänsäkään, vaan lähteepä pistämään jauhosäkkinsä rekeen. Olipa Putkinotkossa … jos kuka! Mutta sen sijaan jää hän ehkä vähän myöhemmäksi kuin Ananias tänne metsään … ummistelemaan noita veräjöitä.
Sitten he kulkevat edelleen. Hurjan rähinä kajahtelee kovempana. Ja siinä sattuu Ananias lopulta sanomaan, että olisikohan se äiti tullut kaupungista kotiin. Juutas Käkriäinen huudahtaa:
"Häh? Rosinako … niin?"
Rosina … tullut kaupungista!
Mutta Rosinalleko se Hurja noin rähisisi. Jos Hurja onkin huonosilmäinen, niin että se voi räkyttää loitolta Rosinaakin, niin eihän se näin kauan…
Kuitenkin lyö Juutaksen päähän aivan kuin puukurikalla, että olisikohan se Rosina! Se oli käskenyt Juutasta tulemaan laivareitille vastaan kello kahdeksi. Ja…
Käkriäinen ryhtyy tirkistelemään aurinkoon, mitä kello on, koska hänellä ei ole kelloa. Ovat kyllä olleet, kuten on jo mainittu, kerran monetkin kellot … liivien kolmessakin taskussa, välkkävine perineen. Hänen kulkiessaan läänissä. Niillä ansioilla ostettuja kelloja. Tai vaihdettuja, jos juonti-aineen ostajilla ei ollutkaan antaa maksuksi rahaa. Mutta niistä kelloista oli yhdessä sisälmykset niin huonot, että Käkriäinen suuttui ja löi sen nurkkaan säpäleiksi, kun ei saanut sitä millään rukkaamisella kuntoon. Ja toinen, hyvä kello, meni litteäksi kuin mätä nauris, kun hän toissa talvena ajaessaan umpihangessa kopaisi tuon samaisen tamman keskosistaan syliinsä ja nosti kovalle tielle. Mutta kaikkein ensimmäisen kelloista antoi hän Ananiakselle. Nuorta poikaa piti kohdella suopeasti, sillä siihen aikaan Ananias rupesi ymmärtämään isän kaupustelumatkoja. Piti olla suopeissa väleissä hänen kanssaan … niinkuin miehet ainakin.
Mutta suurin syy siihen, miksi Käkriäisellä ei ole kelloa, on sellainen, ettei hän kelloista välitä. Vastusta niistä on, alituisista härnääjistä korvanjuuressa, ajannaksuttajista. Naksuttavat liivien taskuissa kuin mitkäkin kuolemansepät seinän raossa. Nehän ne seinissä naksuttavat … mitä lienevät. On Käkriäinen koettanut tutkia niitäkin naksuttajia, mutta eihän niistä saa selvää. Mutta ne ovat pahaa … tutkimattomia. Niitä naksutti monta ennen Juutaksen äiti-raiskan kuolemaa, kauan poteneen.
Kello muistuttaa niitä, ja on paljon ilkeämpi. Se komentelisi työhön. Ja komentelisi illalla maata. Käkriäinen tahtoo tehdä työtä milloin haluaa. Ja näkeehän mies ajan viisarit auringostakin. Ja muustakin hän huomaa, milloin päivä valkenee taikka pimenee.
Eikös perhana: kaksi se nyt on varmaan tuo aurinko! Enintään lienee puoli tuntia vähemmän tai päälle. Olisikohan Rosina? Juutas Käkriäinen ääntää Ananiakselle:
"Ananias, katsohan sitä nauristasi, mitä se on…"
"Se on puoli kolme … melkein", kuuluu Ananiaksen vastaus.
"Johan nyt … perhana! Voisi se olla Rosinakin", hätääntyy Käkriäinen. "Olisi pitänyt mennä laivalle … mutta oli muuta … tässä. Eikö sinun nauriisi ole edellä? Ei sen tuon auringon pitäisi olla niin paljoa vielä. Ja minua kun pistättävät nämä touhakat … juoksentelut. Mutta rähisisikös se Hurja näin pitkän aikaa Rosinaa?"
Ananias sanoo:
"Eikähän äidillä ole venettäkään. Runkkelin laituriin hänen ja Saaran olisi ollut ajettava."
"Runkkelin laituriin", murahtaa Käkriäinen. "No nyt siitä vasta … tuli."
Juutas Käkriäinen ajattelee, että nyt siitä tuli vasta kikatus ja kakatus kotona, kun hän ei mennytkään laivalle. Jos se ei vielä olisikaan Rosina, niin ei Juutas silti enää laivalle ennätä. Ja mitähän perhanaisia ne Hurjan nalkuttamat lienevät? Taas se säkyttää ääni kurkkuun tarttumaisillaan, niinkuin aina, milloin se muka aikoo iskeä vieraiden jalkaan hampaansa, vaikkei iskekään.
Käkriäisen tekisi mieli jättää koko jauhojen rahtaaminen Ananiaksen huoleksi ja lönkyttää takaisin kotiin: katsomaan, mitä ne tulijat ovat. Ja harmissaan hän on, mitä ne tunkeutuvat hänen Putkinotkoonsa. Olisipa Topi tullut mukaan, eikä ajettu töihin kotiin, kuten Käkriäinen äsken ajoi, voisi sen nyt lähettää vilkaisemaan, kuka tai ketä nämä vieraat ovat.
Ananias koluuttaa jälleen kuusikon halki sinne päin, missä isä neuvoi jauhosäkin olevan. Käkriäinen seisoo ja kuvittelee, kuinka hän, jos lähtisikin tästä kotiin, kulkisi umpimetsää myöten, eikä polkujakaan, ja pilkistelisi ensin läheltä mökkiä kallioiden takaa pihalle, koska näet saattaisi olla sellainenkin aihe, että siellä tosiaan on poliiseja ja vallesmanneja. Mutta pitkän nokan hän heille antaisi, sillä hänellä ei nyt ole viinoja. Ei! Eikä ole ollut ennenkään … kotona keitettyjä, niinkuin ne ovat luulleet. Mutta mistäs ovat ottaneet, kun ei ole ollut merkkiäkään keittovehkeistä. Puteleita on ollut, ja korpijoonin tähteitä niissä. Mutta totta nyt mökin ihmisellä saa olla putelin pohjalla viinoja rohdoiksi, jos hän niitä muilta ostaa, vaikkei sano, keneltä. Metsässä ovat olleet lekkerit. Mutta ei vielä siinä suuressa piilopaikassa, onkalossa saarella, jonka Käkriäinen tietää.
Jos nyt olisi poliiseja taas Putkinotkossa, niin astuisi Käkriäinen ystävällisesti hymyillen pihalle ja kysyisi: "Mikäs se nyt on tässä liikutus?"
Ja jos ne puhuisivat hänelle kätköistä, niin näyttäisi hän, pilkalla ikeniään irvistellen, heille kotansa ja tupansa. Ja ruokakonttorinsa ja aittansa ja riihensä. Ja antaisi heidän toki mielellään kaivella sillanaluksetkin. Siellä ei heille olisi kuin kanansontia, entisiä, kaksitoista-ajastaikaisia. Silloin niitä kanoja piti olla talvella siellä, turhan munijoita: ei niin pienistä ruuaksi, munista. Ja sitten yllyttäisi hän vielä haistelemaan jokaisen kivenkolonkin metsässä. Sanoisi lauhkeasti, mutta piru nahkassa, että saavat haistella hänen puolestaan, kun hänellä kerran ei ole pirtua eikä haisevaa sikunaa. Ei ole ollut … milloinkaan. Niin herkeäisivät viimein vastakin hänen pesäänsä tunkeutumasta.
Jos lähtisi kotiin?
Parasta olla kuitenkin täällä. Siellä saattaa … ruununmiehiä, lautamiehiä.
Eihän sitä muuten kuin pakosta niiden kanssa…
Kymmenisen minuuttia on mennyt näin. Metsä lakkaa kaiuttamasta Hurjan haukuntaa.
Ja sitten kuuluu Putkinotkosta toinen ääni, joka rauhoittaa Käkriäisen kruununmiehiin nähden. Sillä se ääni, joka nyt kaikuu yli korkean ahon ja sitä ylempänä kaartuvan lehdon, se on Rosinan. Kilometrin päähän se ääni kaikuu.
Milläs neuvoilla Rosina on tullut kotiin?
Ja miksi se Hurja sittenkin haukkui niin kauan? Kuuluu sen Rosinan ääni etemmäksikin, jos on myötäinen tuuli.
Mutta kuuluupa tuo nytkin. Sellainen torvi sillä akalla on kurkkuna. Sanoja ei tosin erota. Mutta katkeamattomana säkytyksenä käy kiljahtelu, nopea kuin räty, jota pyörittäen jäniksiä peloitellaan jahdilla ollessa. Niin nopea on se sätkätys, ettei kaiku ennätä oikein mukana lentää. Onpa se Rosina nyt erikoisen virkeä kaupungista tultuaan, niin soi räikynä sieltä mäeltä poikki metsäisen laakson. Papattaa kuin monttööri vene. Ja niinkuin niputuskone Kenkkuinniemen sahalla: Rosinan suusta purkautuu kokonaiset ketjut sanoja.
Juutas ajattelee, että taitaa nyt Putkinotkossa olla kaikki nurinpäin, tänä heinäpäivänä, koska Rosina noin laskettelee. Ja Juutas on hyvillään, ettei hän ole kotona. Ei silti, että hän akoista … kyllä hän osaa panna niiden suunkin lukkoon. Mutta ilkeää se on, se riiteleminen.
Ja selvittäköönhän nyt Rosina yksinään, jos pennut ovat sotkeneet jotain … heinänteossa tai muussa.
Tyytyväisenä sytyttää Juutas nykerövartensa ja lähtee sitä imeskellen poikansa perästä, noutamaan jauhosäkkiä, joskin yhä miettien, miksi se Hurja ärhensi niin kauan, ja kuinka Rosina on päässyt kotiin.
Mutta Rosina on tullut kotiin Mauno Kypenäisen veneessä, joka kytkettiin laivan perään järvellä, Mesopotamian kohdalla. Silloin oli siinä kuormana ainoastaan Mauno ja hänen pitkäsiimalaatikkonsa, ja säkissä kokkalaudan alla eräitä tavaroita, joita Mauno hankki lupauksensa mukaan Potamian kylästä. Rosina Käkriäinen, Maunon Pertta ja Pertan Sanelma olivat lähteneet kaupunkiin ja menneet sieltä laivaan Saaran ja Jopin kanssa. Mutta tätä ennen oli Rosina ostanut paitsi Repekalle ja Esterille vaatteita ja muille kotiväelle viimeisillä rahoillaan vehnäsiä myöskin maltaita ja paketin hiivaa. Ja olipa hän pyytänyt kälynsä käymään hankkimassa apteekista hänelle niitä tippojakin, joita hän ei ollut voinut itse ostaa tuolta hävyttömältä puukhollarilta. Silloin oli Pertta nauranut hänelle ja sanonut, etteiväthän ne lapsettelut auta, ja neuvonut taas niitä omiaan … taikka sitten ottamaan pentunsa sorkista kiinni ja lyömään seinään. Niin että Rosinasta tuntui Pertta iljettävältä, niin rietas oli noissa puheissaan. Mutta Rosina ajatteli, että ehkäpä ne tipat sittenkin tällä kerralla! Ja jos ne olisivat turhaa, niin se olisi sallittua…
Koko matkalla Putkinotkon lahden paikkeille ei Rosina puhunut laivassa juuri mitään, niin hän oli loukkaantunut Maunon Pertalle ja huolissaan siitä Pertan kanssa viimeksi puhutusta asiastaan, mutta varsinkin julmistunut Saaralle. Sillä Saara oli tullut laivarantaan väkeviltä löyhkäävänä. Ja mistä lienee tullut? Ei Saara liene siellä kornetissa väkeviä saanut? Ja vihainen oli Rosina Saaralle siitäkin, että se oli jättänyt Jopin yksinään kaupungille. Sieltä laivarannasta säkkien alta oli Jopi pujahtanut esille, nähdessään äitinsä. Neljättä tuntia oli Jopi ollut siellä säkkien kolossa.
Vasta Putkinotkon kohdalla täytyi Rosinan siunailla, kun hän näki,ettei Juutas ollutkaan tullut järvelle vastaan. Maunon Pertta huusiRosinalle, riippuessaan nuorassa, jota myöten häntä ja muitaPutkinotkon matkalaisia laskettiin Maunon veneeseen:
"Se on mies, se Juutas! Muisti kuin kanalla, kanalla! Jos se olisi minun mieheni, niin minä hänet upottaisin! Upottaisin järveen! Kivi kaulaan ja järveen!"
Mutta miksi sitten Hurja rähisi, vaikka tulijat olivat tuttuja?
Putkinotkon rannassa otti Mauno veneensä kokkalaudan alta tuon pitkänmuotoisen, ruskean säkin, jonka toinen pää oli järvellä näkynyt, niin että Jopi oli kysynyt äidiltään, kun Maunon venettä köytettiin laivan perään, mikä säkki se oli. Ja Jopi oli saanut Maunon Pertalta heti vastaukseksi, että siinä oli salvukone, jolla Jopi ja hänen isänsä salvetaan, jos isässä on mitä salvamista. Ja äiti vastasi Jopille, että siinä mitä lienee … enon kalanpyydyksiä, joita oli Maunon veneessä muitakin.
Nyt Putkinotkon rannassa kalisi ja romisi se säkki, Mauno Kypenäisen heittäessä sitä ja tuohikonttia pitkään selkäänsä ja lähtiessä Rosinan supattelevasta neuvosta viemään niitä jonnekin, rantarakennusten rykelmään. Ja Jopilta se asia sitten unohtui, sillä Jopilla oli muuta ajattelemista. Hän juoksi heti kotirantaan päästyään nuottakodan taakse metsikköön, ison kiven luokse, hakemaan rahatuusaansa.
Mutta Hurja oli kuullut tupaan, jonne se oli seurannut Malakiasta, paitsi airojen kolinaa ja ihmisten ääniä myöskin tämän säkin kalinan. Se tirkisteli seinän alitse rannalle. Ja se näki siellä paitsi tuttuäänisiä ihmisiä kummallisen olennon, jokin kaliseva ja ruskea selässä. Ulos ryntäsi matalajalkainen Hurja. Räyskytti ensin pihalta, ja räyskytti taas alaveräjän laudalta, niskakarvat pystyssä, sillä se rämisevä katosi ruskea kumma selkäpuolella saunan kätköön. Ja tutuissakin ihmisten äänissä oli vihastuttavia: tuon koiranpieksäjän, Pertan. Ja kummitus meni saunan taakse. Hurja pujottautui kiireesti aidan raosta rannalle ja haukkui sekä peloissaan että kiukuissaan. Se ennätti tuskin tervehtiä Rosinaa, ja Saaran ohitse se ryntäsi harjakset pystyssä Mauno Kypenäisen perästä. Rosina torui sitä, se kääntyi hetkeksi nolona tulijoihin. Mutta jo unhotti taas häpeänsä ja karkasi nurkan taakse, loittonevaa Maunoa kohti, kelmeinä irvistävin ikenin. Mauno näet käännähti kauempaa ja heilutti sille konttia ja säkkiä. Säkki ja mieskin olivat niin hirveät, että Hurjan oli turvauduttava haukkuessaankin Rosinan hameisiin, alakuloisesti ja anelevasti uikutellen. Se häpesi uusia toria, mutta rähähti taas raivoissaan kiukun haukuntaan tuolle uhkaavalle vieraalle. Yritti Maunon perästä, kääntyi pakoon, ulvahteli ja haukkui. Viimein täytyi Rosinan, joka joutui veräjälle kantamuksineen, huudahtaa:
"Johan nyt on kumma? Korvathan tuo halkaisee! Vanha vastako tuolle pitänee kitaan työntää."
Rosina heitti nyytin kädestään veräjän toiselle puolelle, kaapaisi maasta mädänneen vastan ja hääti Hurjan pihalle. Mutta sepä tunkeutui aidan raosta uudestaan saunan luokse. Eikä se tyyntynyt haukkumasta ennenkuin rantarakennusten takaa tulikin tuttu Mauno. Oli pistänyt tavaransa korsun alle, koska Rosina oli varoittanut viemästä niitä sikopahnaan, jossa lapset leikkivät, kun siitä on se toinen puoli kattoa pudonnut. Nyt herkesi Hurja rähisemästä, heilutteli häntäänsä, ja kun Mauno Kypenäinen uhkasi sitä torua, mateli se hänen jalkoihinsa. Kellahti selälleen, pölystä harmaa häntä pystyssä takajalkojen välissä. Ja sitten se sai anteeksi ja hyppi ja nuoleksi Maunon kättä. Ja sitten se haisteli veräjällä Saaraa, haisteli kauan, kääntyi nolona pois ja alkoi hyppelehtiä ja juosta kehässä Rosinan ympärillä, niin että ruohot kynsissä ropsahtelivat.
Vähitellen ihmiset menivät mikä minnekin. Hurja pujahti pihalle ja painausi koivun varjoon loikomaan.
Mutta äskeinen Rosinan huuto Hurjalle ei vielä kuulunut kilometrin päähän. Se oli vielä hiljaista. Kovemmin huusi hän, kun hän veräjän laudalle noustessaan katsoi oikealle ja näki koko karjansa kotikujalla. Keskellä päivää! Hän työnsi osan pakettejaan Maunon Pertan Sanelmalle ja riensi karjapihaan, nyytti ja venheessä riisutut kengät vielä kädessä. Lampaatkin siellä. Mikä oli rännännyt lehmät kotiin, heinää syömästä, maitoa keräämästä? Paarmatko niiden kimpussa hörrännevät? Tuo Poikako ne lienee tuonut, hölmö? Ja missä ovat sanikat, etteivät ole ajaneet lehmiä takaisin metsään? Ja pässi, senkin pahalainen, kapuaa Jertan kimpussa, haaroissa. Eikä Jertta pääse puskemaan, pyörii ympäriinsä, ja pässi kahdella jalalla kävelee. Rosina Käkriäinen seisahtuu ja huutaa jo melkein täyttä suuta:
"Pennut! Muoskat! Missä ne ovat kaikki? Heinässäkö? Ja pässi…!"
Rosina töllistelee ja kiljaisee yhtäkkiä:
"Johan nyt on ihmeet ja kummat, kun pässit hätistävät lehmiä! Pennut.Viekää tuo h—rimus läävään!"
Kovasti se huuto jo räikkyy.
Ja sitten hän jatkaa, yhä syvemmältä rinnasta, kun huutaminen kaupunginmatkan perästä tuntuu jälleen hyvältäkin:
"Pennut! Sanikat! Malakias, Leja, pässi: heti paikalla…!"
Pentuja ei näy pihalla. Olisivatko ne tosiaan niityllä? Rosina ryntää pihalle. Vilkaisemaan koivun juurelta, ovatko lapset lammen rannalla. Ei näy. Ja heinäkarheet ovat melkein sellaisenaan kuin aamulla. Ei vedetty vielä mitään latoon!
"Äi! Äi!" pääsee Rosinan huulilta puuskaiseva kirkaisu. Se kuuluu jo sangen kauas. Hän seisoo kalliolla nyytti ja kengät kädessä ja liina sysättynä niskaan, niin että tukka kiiluu kuin korpin sulka.
"Äi! Äi!" huudahtaa hän taas. Se ääni tulee väkälleen jännittyväinleukojen välistä. Hukkaan on mennyt päivä, kun hän ei ole ollut kotona!Vaikka hän vakituisesti varoitti kotiväkeä tekemään työtä. Missä lieneeJuutas?
Rosina käännähtää. Tuolta tulee Leja, läävältä. Ei ole Rosinalla aikaa kysellä, mistä Leja sieltä tulee, vaan hän huutaa ensimmäisessä suuttumuksessaan:
"Äi! Äi!"
Rosina heiluttaa nyrkkiään, jossa kengät roikkuvat.
Vielä taannoista paremmalta tuntuu tämä koveneva huuto. Nyt kiljahtaa hän koko rintansa voimalla, mennen portaita kohti:
"Hiiden kattilassako täältä kaikki! Sillä tavallako ne heinät lentää latoon! Ja se Juutas … eikö sille jo mene pormestari housuihin, kun se ei … tullut laivalle! Ai! Ai!"
"Ai!" kajahtaa jyrkkä kalliorinne pihan toisessa laidassa.
Mutta kun se ennättää kajahtaa, on Rosina jo kääntynyt toisaalle. Hän ryntää nyt tupaan, Maunon väen ohitse. Ja nyt alkaa Putkinotkossa komento. Tuvassa ne lapset … Sanelma ja Topikin. Rosina alkaa säkättää niin että nokinen katto kaikuu:
"Lehmät kartanolla! Ajakaa pässi, helvetissä…"
Samassa hän pysähtyy, vaikenee ja katselee. Mummo tuutii Luukasta. Mutta kärpäsiä hurisevan pöydän ympärillä seisovat lapset rahilla. Ovat rähmällään pöydällä, pikku Esterin takapuoli pyllistelee paljaana, ja Käkriäisten Sanelma anastaa toisilta maitotuoppia ja kaataa sen juuri pöydälle. Siitäkös muut lapset suuttuvat ja alkavat itkeä. Rosina Käkriäinen huutaa silloin heille:
"Nuokin tuossa! Sanikat!… Keikkuvat kuin oriit siinä pöydällä…Minä … minä kun nuoletan teillä sen pöydän!"
Sen hän kiljaisee kimeästi.
Nopeasti vie hän nyt nyyttinsä ja kenkänsä takanurkkaan, ja kiljaisee jälleen:
"Ai! Ai teitä! Otan halon ja lyön pään jokaiselta halki! Niin että raatoja pitää tulla!"
"Raatoja, raatoja!" toistaa Maunon Pertta, joka on ilmestynyt sisään. "Tämä se on paikka! Mutta sinussako olisi lyöjää. Jos minä … minä olisin … niin jokaisen ottaisin sorkista ja iskisin salvaimeen!"
Maunon Pertta huutaa tämän niin synkällä ja vihaisella äänellä, että Ester lakkaa itkemästä ja Repekka katselee kauhistuneena Maunon-tätiin. Nyt ei Rosinalla kuitenkaan ole aikaa vastaväitteisiin Maunon Pertalle, niin on hänellä syytä tuskastua. Sillä kun hän ottaa arkihameensa lattialta pöydän luota ja menee riisumaan karsinanurkkaan pyhähamettaan, niin siellä istuu Malakias ja kiikkuu. Sen laudan, jonka Juutas tempaisi alas orsilta, on Malakias asettanut poikittain tuolille. Ja nyt kiikkuu hän laudan lyhyemmässä päässä niin että pitempi pää on komahuttaa Rosinaa leukaan. Rosina nopeasti:
"Sinä! Mitäs sinä siinä p—settäsi heilutat? Herkiä heti! Mikä sen laudan on katosta repinyt?"
Mummo aikoo vastata, mutta hänen äänensä ei kuulu, koska näet Rosina säksättää jo muuta: kyselee, missä Ananias on, ja mitä Leja on läävällä käynyt? Ja onko Juutas tullut jo myllyltä?
Mauno ja Maunon Pertan Sanelma kättelevät lapsia.
Leja sanoo, että Sinikanteleen eukko oli tuonut lehmäänsä härälle. Siksi ne muutkin lehmät ovat kartanolla: tulivat härän perästä, jonka Malakko ajeli äsken metsästä, keskeltä vierasta karjaa. Yhteen ääneen juttelevat nyt Malakias ja Topi ja pikku Sanelma ja Leja vieraiden lehmien ryntäämisestä Putkinotkoon, kaikki kilpaa huutamalla. Mistään ei saa selvää ennenkuin sievoisen ajan päästä.
Ja sitten onkin Rosina Käkriäinen jo vähän lauhtunut. Hän sanooLejalle:
"Vai niin. Vai toi se Sinikanteleen vaimo lehmäänsä. Meidän Pojalle, hihii! Ethän sinä…?"
"Antanutko?" hoilottaa Maunon Pertta. "Mikä siinä! Antaa! Antaa härkää … voi iso tyttö…"
Rosina huutaa:
"Älkää huutako, sanikat! Huutavat, ettei ääntä kuule! Honottaa tuo Malakiaskin. Pakkoko se on? Mene, Topi tai Malakias, vahtimaan Poikaa, ettei se karkaa salolle. Ja muut lehmät ajakaa metsään. Ja pässi! Viekää se … metsään… Ja, Leja, kutsu se Sinikanteleen vaimo kahville… Onhan … sitä nyt meillä hänellekin."
Nyt vasta tulee mummolle suunvuoro. Mielipahasta läähättäen hän selittää, että tappaa oli Juutas hänet, hurja. Kun myllyltä tuli, laudan repi tavaroineen orrelta, laudalla olisi lyönyt litiskaiseksi, jos ei mummo olisi väistänyt.
"Ähä!" sanoo Rosina mummolle huolettomasti, kielikellolle, toisten asioihin puuttujalle. Mutta kun hän kuulee mummolta, että Juutas oli ollut särkeä lapsenkin, säikäytti itkemään, huutamaan puoleksi tunniksi, sanoo Rosina:
"Niinkö…"
Ja Rosina menee ja kumartuu pienoisensa puoleen. Nukkuuhan se Luukas nyt, makeasti unta vetää. Ja mitäs mummon jutuista! Mutta saikohan se Juutas jauhoja myllyltä.
Mummo selittää, että eikö liene saanut. Mutta säkin se oli metsään jättänyt. Halkaissut se oli säkin. Ja Ananiaksen kanssa oli mennyt sitä kotiin vetämään.
Rosina Käkriäinen on hyvillään jauhoista. Muunkin kuin sen tähden, että niistä on paistettava tänään leipää. Ja hän luo hymyillen terävät ja kauniit silmänsä Maunoon.
Eikä Rosina sitten enää välitä siitäkään, että mummo kertoo Juutaksen lähteneen penkomaan mäyränpesääkin, keskellä kirkasta heinäaikaa.
Tärkeintä on Rosinasta nyt jauhojen saanti. Ja tärkeää se, etteiJuutasta nyt suututettaisi.
Siksipä ei Rosina aio hiiskua hänelle enää siitäkään, ettei Juutas tullut laivalle vastaan. Se vain ensin kiehautti niin Rosinan sisua.
Sinikanteleen vaimo tulee tupaan, mustissa pyhävaatteissaan. Maunon Pertta ajattelee, katsellen vierasta tylysti kulmiensa alta, että niin on tuo akka kuin kirkkoon menossa. Mutta Rosina puhuu tulijalle:
"Istuhan nyt … mistä vain paikkaa allesi löydät … mokomassa tuvassa. Niin sitten mennään sitä lehmää… Kumpiko lehmä se nyt on? Vai se … se nuorempi. Eikö ottanut hovilaisten härästä? Älä nyt! Ja mitä? Eikö se muka nytkään tahtoisi. No, nähdäänhän. Ja kyllä se nyt ottaa … meidän Pojasta. Se on … niin totta kuin vettä! Ja suoraa kuin nuoraa, hihii. Kunhan tässä ensin varikkoa … kun on kerran tuota kahvin-kurria meilläkin … hihii! Heti mennään."
Ja Rosina ajattelee lähteä jo ennen kuin Juutas tulee kotiin. Sillä hän nyt ei henno antaa Pojallaan muuta kuin itse. Sen tähden se on Lejakin tainnut Sinikanteleen eukolla odotuttaa. Rosina ei jättäisi nuorta Poikaa mielellään Juutaksen käsiin. Vaikka se Juutas pitääkin elukoistaan, niin se on pikavihainen.
Ja niin … kahvihan se vieraille.
Rosina käskee pikku Sanelmaa ja Lejaa panemaan tulta liittaan, sillä eihän Sanelma ole mennytkään ajamaan lehmiä metsään. Nyt sanoo äiti hänelle, ettei hänen suuhunsa makea tipahda, jos hän ei lähde risuja kokoamaan. Ja Sanelma lähtee Lejan kanssa. Rosina Käkriäinen virkahtaa Saaralle:
"Ja saattaisit sinäkin … jos et muuta niin ottaa kupit hyllyltä!"
Muuta ei hän Saaralle, näin vieraiden kuullen.
Saara on heittäytynyt ryysykasalle sänkyyn eikä näytä kuulevankaan äitiään. Hän makaa punottavat luomet ummessa, selällään, pää kenossa. Turpeat huulet aukeavat yhä enemmän, ja hän alkaa kuorsatakin. Kylläpä Saaran vaatteet ovat kurtussakin. Viimeisessä tingassa oli hän kaupungissa tullut laivalle. Sitä ennen oli Rosina käynyt häntä etsimässä sieltä kornetistakin, Jopin kanssa … kun Saara oli jättänyt Jopin yksinään. Mutta eihän se kornetti kuulunut kestäneen kuin vähän aikaa, vaikka Saara äidilleen sitten niin valehteli. Sen laivamiehen kanssa se oli varmaan ollut jossakin… Juomassa … henki löyhkähti, kun se tuli yksinään laivaan. Ja Maunon Pertta huusikin, joutuessaan Rosinan ja Saaran viereen, että Saara oli juonut olutta. Saaralla olivat silmät samakat … ja valehdellessaan katseli äitiään muka silmiin, naristeli… Niin että Rosinan jalat olivat lysähtää alta surusta, ja sydäntä riipaisi, ja pakottaa yhä. Rosina alkoi epäillä … että Saara on ollut sellaisessakin kenties … sen humalaisen miehen kanssa. Rosina piti Saaraa silmällä, ettei hän matkalla päässyt koko laivamiehen puheille. Eikä se yrittänytkään.
Ja olisiko Rosina syypää siihen, että Saara oli pahentunut viime kesästä? Kun hän oli laskenut Saaran tervahöyryyn. Vaikka Sinikanteleen akkakin oli varottanut. Mutta Saarasta oli hyötyä siellä… Ja mistäpäs hän, köyhä äiti, vaarattomampia paikkoja? Sillä rikkaita passaamaan hän ei pentujaan pane. Ei herrasväkeä, eikä varsinkaan ylpeitä talonpoikia. Ja laivamiehiä palvellessa annettiin Saaralle isompi palkkakin kuin muualla.
Tämän Saaran asian johtuessa Rosinan mieleen hänen laihat kasvonsa ikäänkuin jäykistyvät ja kivettyvät, vaikkapa hän koettaa tekeytyä vieraiden ihmisten nähden iloiseksi. Ja poistaakseen surullisia ajatuksiaan, jotka paisuvat mustaksi ja toivottomaksi ahdistukseksi, jos niihin vilkaisee, alkaa Rosina yhtäkkiä jutella Lejalle ja mummollekin, ikäänkuin hiukan heltyen omasta onnettomuudestaan mummoa — toista kurjaa — kohtaan, ynnä suutari Sinikanteleenkin akalle, kuinka Jopin oli käynyt kaupungissa:
"Ja voipas tuota Jopia … sen kaupunginmatkaa, hihii… Minnekäs se poika nyt meni? Eihän tuota näy pihalla. Ja haihtuneehan tuo sen mielestä, jos sellaisen kertookin. Kun näet juoksin laivaryille, niin ei ollutkaan siellä Jopia. Katselin, kääntelehdin… Niin sieltäpä vääntyi poika esille jauhosäkkien välistä, sen katoksen alta… Oli Saarasta … eksynyt. Yksinään oli Jopi pysyttäytynyt siellä. Ja niin oli valkeana Jopi, hattu ja kengätkin, ja silmät. Kaikki jauhossa kuin Hiesun myllärillä, kun hän tulee jauhattamasta. Sinne näet pistäytyi piiloon … vierasteli…"
"Kun Saara jätti!" huudahtaa Pertta Kinnunen. "Juopottelemassa se oli ollut, ja muuta. Niin sen henki haisi vielä laivassa. Haisi! Haisi!"
Silloin saa Rosina kiireen portaille katsomaan, onko se Topi ajanut karjan kujalta metsään. Mutta ei hän katsokaan siellä Topia, vaan tulee pian takaisin tupaan, vartioimaan, ettei se Pertta häpäisisi sillä tavalla. Mutta hiljaa onkin nyt Pertta. Ei se kumminkaan, vanhaa ystävää.
Nyt pujahtaa pieni ja kalpea Jopi tupaan. Hän pyytää äidiltä hiljaa tipojaan, antaakseen toisille sisaruksille jo niitä tuomisia.
"Onkos Jopilla tuomisia?" sanoo Rosina. "Onhan niitä! Ja onpas niitä nyt kiire jaella!"
Äiti tietää kyllä koko Jopin rahatuusan jäämisen kotiin. Mutta eipä hän kerro sitä edes Lejallekaan, mummon ja kaikkien muiden naurellessa Jopin piiloittumista säkkien väliin. Ei, se on äidin ja Jopin keskinäinen salaisuus. Kaupungissa laivalaiturin nurkalla oli Jopi sen uskonut äidilleen, kun Rosina oli vehnäsmummon nähdessään kysäissyt Jopilta, kuinka niiden hänen kotituomisiensa? Silloin oli Jopi itkenyt, pistäen päänsä Rosinan esiliinan alle, itkenyt, että hänen rahansa olivat unohtuneet kotirantaan, ison kiven viereen. Ja äiti oli sanonut:
"Älä huoli, ei kukaan tiedä siitä mitään! Kuka ne sieltä varastaisi? Pässikö? Ei pässi kukkaroihinsa rahaa tarvitse. Eikähän kotona pilkata, kun ei virketä mitään. Ja me ostetaan nyt vehnästä, äiti ostaa sinulle, niin saat antaa siskoksille."
Silloin alkoi nauru tirskahdella Jopin nyyhkytysten halki.
Ja sitten sai hän pitkän pötkyn vehnäsiä. Ne ovat nyt äidin suuressa nyytissä.
Jopin liikkeitä kärkkyy nurkan takaa hänen veljensä Topi, valmiina pistäytymään sisään Jopin vehnäsille. Jopi on niitä Topille luvannut. Topi tapasi hänet tullessaan rantakallioitse lehmiä metsään ajamasta. Näki rannalla Jopin. Nuottakodan takana seisoi silloin Jopi, ja hätkähti ja kääntyi nopeasti selin Topiin. Sitten hän kumartui yhtäkkiä maahan, ja seisoi kädet taskussa ja katseli iloisesti Topia.
"Mitä … täällä seisot?" kysyi Topi.
"Mie … mie vuan", vastasi Jopi, mutta niin kielevästi ja vilkkuvin silmin, että veli epäili hänellä jotain olevan. Mutta yhtäkkiä keksi Jopi sanoa:
"Kykällänihan minä olin… Katso nyt… tuossa…"
Ja Topi katsoi, eikä sitä vanhaksi huomannut. Ja hänen epäilyksensä unohtui täydellisesti, kun Jopi sanoi:
"Lähdetään tupaan … niin saat vehnäsiä…"
Sillä tavoin salasi Jopi veljeltään, että hän oli unohtanut rahatuusansa kotiin. Rahojaan oli Jopi viipynyt rannalla tarkastamassa.
Nopeasti tepsutti hän Topin kanssa tuvalle, pidellen varovasti tuusaansa taskussa, ettei se kalisisi.
Luottavasti pyytää hän nyt äidiltä vehnäsiä, sillä sen hän tietää varmasti, ettei äiti ole hänen raha-asioitaan kertonut, koska se kerran itse sanoi, ettei niistä pidä hiiskua. Jopi säikähtää hiukan, kun mummo alkaa pakista:
"Voi Jopi-raiskaa. Eikö se raiska edes kirkkoa nähnyt…"
Mutta silloin tukkii Jopi, joka on saanut jo vehnäsensä, mummon suun lennättämällä hänelle kaikkein ensimmäiseksi hädissään kolme, neljä sokerista ässää, lohkaisten ne ässäjötkystä. Ässiä oli hän kyllä aikonut säästää ja antaa muille enimmäkseen tipoja. Mummon sanat muuttuvatkin kiitolliseksi ihmettelyksi. Ja samassa avautuvat toisten penskojen suut sellaiseen pyyntöjen huutoon, ettei kuultaisikaan, jos joku alkaisi kertoa, ettei Jopi muka ollut nähnyt kaupunkia. Ester tulee Jopin luokse siivosti. Mutta Repekka kiiluvine silmineen pyörähtää ja kiertää aina Jopin eteen, vaikka Jopi vehnäsineen kääntyisi miten puolin. Repekka ei anna mitata rauhassa, kuinka pitkän kappaleen kukin tipojötkystä saisi. Jopi sekautuu jälleen, vaikka on jo laivassa pohtinut, miten hän heille kullekin jakaisi. Entä pieni ja musta Sanelma! Mistä se siihen yhtäkkiä lensi? Se sieppaa Jopin selän takaa hänen käsistään juuri niitä sokerisia ässiä. Jopi suuttuu ja repisi ne Sanelmalta takaisin, ellei hänellä olisi käsissä toiset ässät ja tipot. Ja Repekkakin rupeaa väkisin tempomaan. Mutta viimeisiä ässiään ei Jopi Repekalle anna, eikä edes Esterillekään ja Topille, joka nyt pujahtaa seinän alta toisten rykelmään. Ei anna sellaisinakaan kuin hän oli matkalla suunnitellut, nimittäin aikonut raapia ja nuolla ässistä ensin pois sokeria, jota niissä on karkeana kuin suolaa, ja sitten ehkä työntää niille muutaman ässän tipojen jatkoksi. Loput ässät sulloo hän nyt kiireesti povelleen, paitansa ja mahansa väliin. Mutta siinä ohella täytyy hänen silpoa tipojötkyä noille penikoille, niinkuin muruja kanoille. Pian on kaikki tipot viety. Ja Malakias huutaa:
"Se pitää antaa jokaiselle!"
Ananiakselle ja Lejalle ei jäänyt mitään. Ja Mauno-enon Perttakin äännähtää pöydän takaa:
"Tuohan tänne, tai salvan sinut!"
Pikku Sanukka on ennättänyt jo työntää kaikki ässät suuhunsa, se ässien rosvo. Kynnet koukussa karkaa se nyt uusia repimään. Ja eikös Ester saanutkaan mitään? Ei riitä Esterille enää kuin puoli tipoa, ja toinen puoli Malakiakselle. Se viimeinen tipo katkesi, kun Repekka nyki sitä Jopin kourasta.
Jopin päässä välkähtää jo pahamielinen ajatus, että vielä olisi annettava Lejallekin, joka keittelee tuossa kahvia: keittelee kahdella pannulla, uudella ja vanhalla. Niin saisi Jopikin kahvia. Mutta silloin pelastaa äiti Jopin vehnäsvaraston, jota on vielä kuusi tai seitsemän sokerista ässää, hänen mahaansa vasten piilossa. Sillä äitikin huutaa nyt lapsia tuomisilleen, ja ne tuomiset ovat osaltaan vielä paremmat kuin Jopin. Vehnästä on kaikille lapsille, ja paljon enemmän kuin Jopilla. Mutta ensin on Malakiakselle rasia, jonka äiti vie hänelle ja sanoo:
"Tässä niitä nyt on sinulle näitä hirvenpapanoita. Ne on nielaistava kahvin kanssa."
Repekan ja Esterin naamat ovat vehnäsen muruissa, ja pian rapisee muruja lattiallekin heidän tepastamilleen paikoille. Niitä vehnäsen kappaleita nokkii Malakias Hurjan kanssa. Sanelman suu on niin vehnästä täynnä, ettei hän voi edes huutaa, vaikka Rosina näyttää pienimmille tytöille tuomiaan uusia koltteja: virkatut villapaidat, toinen punainen ja toinen sininen. Ilosta vavisten riisuu keltatukkainen Ester itse itsensä, mutta Repekkaa auttaa mummo pääsemään irti paidanpuoliskosta. Ja niin rajusti riistäytyy pieni tyttö siitä, että kulunut paita repeää ja jää kahtena kappaleena mummon käsiin. Nytpä pistää Repekka kiiluvat silmänsä uuden ja punaisen mekon sisään, jota äiti pujottaa hänen alastoman ruumiinsa ympäri, selästä valkean ja vatsasta ruskean. Mutta Esteriä auttelee Maunon Pertan Sanelma.
Sitten seisoo pikku Ester onnellisena paikallaan, nilkkoihin asti ulottuva sininen mekko päällä. Mutta Repekka alkaa rallattaa ja tanssia punaisessaan ja kompastuu pitkiin helmoihinsa. Ja hän kysyy äidiltään:
"Miten tättä pittii?"
"R—revi r—reikä!" neuvoo sorakielinen Topi, nauraen niin, että hänen suunsa vehnässisus näkyy.
"Onhan sillä se jo!" huudahtaa pieni ja musta Sanelma.
Maunon Pertta lyö käsiään yhteen ja nauraa. Mummo siunailee. Rosina virkkaa:
"Ovathan nuo mekot tosiaan pitkänlaiset. Ja kaksitoistavuotisille sanoivat puodissa näitä… Mutta polvethan sellaisilta näkyisivät näiden alta. Salliihan nuo pennuille edes oikeat vaatteet, niin ettei ole paljaat pohkeet ja käsivarret … niinkuin niissä leningeissä, jotka sen kauppiaan rouva teki toissa kesänä näille. Etteipäs hennonut vaatetta tarpeeksi … hihat kyynärpäihin loppuivat. Eihän se muuta kuin saadakseen Saaraa piiaksi. Mutta Saara nyt … niin paljon passaamaan…"
"Hyh", sanoo Maunon Pertta pilkallisesti Rosinalle. "Sellaisethan ne ovat herraspentujen mekot aina. Sellaiset minäkin teettäisin pennuilleni, jos… Ja mitä vaatetta tytöillä pitäisi olla? Herrojen mielestä pieninäkään, tavallisten herrojen: älä hauku Muttista. Hän on herra, oikea. Ja isoina ei vaatetta päällä: sellaisia ne ovat, herrat. Sellaisia! Sellaisia!"
Maunon Pertta hoilottaa. Rosina viittoo nyt lasten jyskäessä hänelle kädellään ja vastailee:
"Niin! Niin! Älä! Vai niin sinä porvaleille… Oletteko hiljaa, sanikat…!"
Toinen kahvipannu kuohahtaa pankolle, viimeisen kerran. Leja hyppää sitä pelastamaan, autettuaan mekkonsa tahrautumisesta itkeskelevää Esteriä. Toinenkin pannu, emaljinen, laidat paksussa sumpinporossa, kiehuu jo ja pölisee. Repekka koettaa punaisessa mekossaan tanssia, ja hän laulaa:
"Hulivilin kukkalon viilekkeet! Hulivilin kukkalon…"
Pikku Sanukka tömistää jalkojaan, pyörii myllyä Topin kanssa, joka rähähtelee. Ja Esterinkin hän houkuttelee siihen leikkiin, Esterin, josta paistaa jälleen ilo, kun Leja pyyhkii hänen koltistaan vesitahran, lattialta Repekan tekemästä lammikosta saadun. Nyt paistaa uuden koltin tuottama ilo yksinpä Esterin tyhjästä hampaankolostakin hänen yläikenestään. Rosina rientää antamaan rintaa pienelle Luukkaalle, joka on herännyt. Malakias katselee matorohtojaan. Leja nostaa pannun pöydän nurkalle, kirjakauppias Aapeli Muttisen särkyneen potin pohjalle. Sitten tulee hiljaisuus.
Aikuiset juovat kahvia, ja lapset katselevat ääressä. Repekka marmattaa äidilleen:
"Kokua! Kokua!"
Topi seuraa suu auki pannun kallistamista, ja vielä kiiluvammin silmin Jopi, joka on juossut ulos, mutta tullut sieltä takaisin, piilottamasta tuusaansa ja ässiään perunakuoppaan, muutaman naattia versovan lantun taakse.
Malakias alkaa syödä jotain, istuen taikinakorvon reunalla tuvan nurkassa. Hän syö kauan, vaikkei hän ole saanut vehnästäkään muuta kuin puoli tipoa Jopilta. Hän pureksii ja irvisteleekin. Mutta sitä ei huomaa kukaan kahvittelun hartaudessa.
Höyry nousee kupeista auringonpaisteessa, joka käy sisään jo takaikkunastakin. Tulinen höyry, korvakkaista ja korvattomista kupeista. Jo alenee Rosinan korkea vehnäspino keskeltä pöytää. Nopeasti se alenee, ihanaa vehnästä kerran jälleen!
Nyt siinä on kärpäsillä hurisemista ja pimahtelua! Jopi tunkeutuu ajamaan pois kärpäsiä, äidin ja Lejan väliin, ja leveäposkinen Topikin siihen tulee. Teevadit kohoavat sormien päissä: ne kohoavat Pertan kiivaasti puhaltelevien huulien tasalle, kun taas Sinikanteleen eukko puhaltelee sävyisästi, mutta Maunon leveät huulet maiskuttaen. Maunon Pertan Sanelma juo sievästi kupista, ja häntä ihaileva Lejakin ottaa hänet juonnissa mallikseen. Hiljaisuus vallitsee. Kuuluu äitinsä rintaa imevän Luukkaan suun maksutus.
Tuleepa Rosinan ja Lejankin vuoro kaataa itselleen, sillä kuppeja on neljä paria.
Saara kuorsaa. Topi läiskii kämmenillään kärpäsiä rikki pöydän reunaan. Hän saa niitä neljä, viisi kerrallaan, maitotilkkoja syömään kerääntyneitä, joskaan ne eivät syö vehnäsen muruja, sillä ne syö Topi itse.
Nyt alkaa sokeria saanut Repekka kurkkia varpaisillaan yli pöydän laidan. Hän kiukkuaa kahvia. Jopi kyhnyttää äitinsä lonkkaa ja anelee vehnästä, koska hän itse antoi omansa muille.
Karsinannurkasta kuuluu mummonkin raskaita huokauksia, kahvia kaipaavan. Vielä lienee tuolla emaljipannussa kahvia. Rosina kaataa Esterille ja Repekalle kahvia yhteisesti pieneen peltituoppiin, ja pikku tytöt asettuvat permannolle ja työntävät kilvan vehnäsiään ja nyrkkejään tuoppiin. Mauno röyhtäisee, Sinikanteleen eukko kiittää kauniisti. Mutta Maunon Pertan Sanelma ei huoli lisää, vaan sanoo:
"Ei kiitos!"
Pikku Sanelma tahtoo kahvia. Ja yhä tuskaisemmin kyhnyttää Jopikin äitiään.
Yhtäkkiä karjaisee Malakias jotain, mistä ei saa selvää.
Rosina huudahtaa:
"Mitä sinä siellä karjut … kuin karju?"
"Mitäkö!" örähtää Malakias. "Kun pentu pyyhkii vehnäsellä pyllyään!"
Kylläinen Repekka se sitä teki. Malakias tahtoisi kurittaa Repekkaa.Mutta Rosina sanoo:
"Koskepas siihen pieneen! Kunhan itse … siinä…!"
Sitten käy Rosinan sääliksi Malakiastakin, joka tulee pöydän luokse.Kärsivällinen Malakias on nähnyt jo yhden pannun loppuneen.
Sentähden virkkaa hän:
"Antakaa nyt sitä kahvianne. Nyt ne ovat jo matojen hampaissa."
"Häh?" huudahtaa Rosina. "Mitkä? Joko sinä ne otit."
"Nepä käärmeiden voiteet", vastaa Malakias.
Rosina jatkaa:
"Ilman kahviako? Kun minä sanoin, että ne kahvin kanssa."
"Kukas heitä kahviin liottamaan", vastaa Malakias. "Ilkamakuisia ovat muutenkin … kuin pirun p—ska."
"Phyi! Söi matorohdot paljaaltaan. Oksennuttaa!" huudahtaa MaunonPertta. "Se on pthyi, hyi!"
Kahdeskymmeneskolmas luku
Ulkoa kuuluu jytinää, hevosen kavioiden kopinaa kujalta tuvan päästä. Jopi juoksee pilkistämään ikkunan alitse: tuolta näkyy kallionsärmän takaa Sohvin vaalea harja ja ylämäkeä vetäessä nyökkäilevä pää.
Kohta ilmestyy kalliolle notkea Ananias, ohjaillen jauhosäkkiä vetävää ja kuhmupolvista tammaa, ja jonkun ajan perästä Käkriäisen Juutas, toinen lapikkaan varsi nilkkaan vajonneena, takki levällään ja hattu takaraivolla.
Jopi lähtee ikkunasta, koska Rosina nyt käskee Lejaa antamaanMalakiakselle matokahvit, ja kahvia muillekin mukuroille.
Pian istuu Malakias hymyilevin suin pöydän ääressä. Hän tuskin hennoo puraista hiukkasen kerrallaan suurta vehnäskappalettaan.
Jauhojentuojat ajavat kujalla alamäkeen, hyvää vauhtia, niin että hiekkainen multa kirskahtelee iloisesti. He seisahtuvat veräjällä. Siinä pysähtyy Käkriäinen hetkeksi, kuivaten hikeään ja haroen takkuista tukkaansa. Sitten tarttuu hän Ananiaksen kehotuksesta säkin pohjanurkkiin ja Ananias sen kaulaan. He nostavat jauhot veräjästä pihan puolelle.
Topi on jo ennättänyt hotkaista kahvinsa ja huutaa vehnästä syöden portailla:
"Tulipas sitä pask-njatkoa … kun Juutas Käkr-riäinen lähti per-rkaamaan!"
Ananias on mennyt miesten aittaan. Siellä puhdistelee hän jauhopölyä polvistaan ja liiviensä rintamuksista, ja silittelee, pienestä taskukuvastimesta kuvaansa katsellen, hienoja vaaleita hiuksiaan. Käskeepä hän nyt Topin pölistämään myöskin hänen selkäänsä, sillä Topi tuli äsken veräjälle ja kertoi:
"Tuli vier-raita, pir-ruja! Ja vehnästä on paljon … kun on eno ja enon Per-rtukka ja Per-rtukan Sanelma…"
Sen Sanelman tähden sovittelee Ananias tukkaansa riippumaan toiselta puolelta otsaa niinkuin hän on nähnyt enon ystävillä siellä Potamiassa. Ja ottaapa hän ylleen paremman takinkin, kun lähtee viimein veräjällä nuhjustelleen isänsä perästä astelemaan tupaan. Hiukan nytkähtelevin polvin ja tavallista kalpeampana astelee Ananias, ja tuvan ovensuussa katsoo hän ensin maahan, ikäänkuin hiukan alakuloisesti, mutta kuitenkin hymy huulillaan. Lippalakki on rennosti kallellaan hänen päässään, kun hän sitten menee perälle, Maunon Pertan Sanelmaan katsomatta, ja ojentaa miehekkään huolettomasti kättä ensin Maunolle, naurahtaen ja hiukkasen kirotenkin, ja sitten Maunon Pertalle. Mutta Maunon Pertan Sanelmaa kätellessään hänen lapikkaansa kanta oikein raapaisee permantoa, niin hän unohtaa varmuutensa, ja kumartaa kansakoulussa annetun neuvon mukaan. Mutta kättä annettuaan vetäisee hän sen takaisin, ja sitten riippuu se koukussa pojan sivulla. Sievän Ananiaksen korvatkin ovat hiukan punaiset.
Rosina Käkriäinen huomaa viattoman ja kauniin punastelun lemmikkipoikansa poskilla, ja hänelle tulee asiaa taikinakorvon luokse, kaatamaan siihen vettä, koska hän aikoo tänään leipoa; sieltä näkee hän vilkaisemalla Ananiaksen paremmin. Ja ilo sykähdyttää hänen mieltään, joka tuskin on päässyt tänään hetkeksikään nousemaan surujen alta. Rosinan päässä vilahtaa:
Ananiashan se … siitä voi mies tulla! Jos sillä olisi hoidossatalo… Oma talo. Siitä se olisi turva muillekin kuin eukolleen…Senkö tähden lieneekin Ananias niin untelo, että se jo sitä naisväkeä?Onhan sillä jo ikää. Jos vielä hyvinkin vilkastuu. Ja Pertta KinnusenSanelma: ei se vielä mihinkään pahaan… Kunpa se pysyisi ihmisenä…Pitää katsastaa näitä!
Mutta Juutas Käkriäinen on jo istuunut pöydän päähän, käteltyään Maunoa, jonka tulo on ollut hänestä hyvin mieluinen, sillä nyt on hänellä juuri juttelemistakin, siltä Sahan hovilta. Ja hän on saanut jauhoja, joten ei ole varsin kiirettä heinätöihinkään. Niin mieleinen on Maunon tulo ja juttelu hänelle ollut, ettei hän ruvennut nurisemaan edes pikku tyttöjensä uusista mekoista, vaikka hän ensin rypisteli kulmakarvojaan, kun ne huomasi, joutavan koreat. Mutta näin vieraiden läsnäollessa on hän hyvilläänkin niistä mekoista. Maunon jälkeen tervehtii hän Pertta Kinnusta: rutisti Pertan kättä hiukkasen koirusissaan, koska näet Pertta nytkin haukkui hänen kourainsa isoutta. Pertalta pääsi pian armon rukoilu, ja viimein kiroilu. Mutta Maunon Pertan Sanelmalle ei Juutas ollut kovakourainen.
Sitten asettui Käkriäinen kahville pöydän ääreen. Siinä hän nyt istuu, kyynäröt enemmän kuin puolta syltä leveällä ja takapuoli pölkässä. Hän hörppii kahvia äskeisestä lastentuopista, sillä eihän tavallinen kuppi nyt miehelle mitään, sanoi hän, ja näkyyhän pannussa olevan vielä kahvia. Ja vehnästä on. Tuopin vieressä on hänellä mälli, jonka hän otti ja valitsi siihen äsken uuninreunalta valmiiksi, ruskea ja koiranpennun kykäleen kokoinen mälli. Se maistuu nyt vaihteeksi hyvältä, ja piipun varsi on vähän vialla. Ja taas hän on hyvällä tuulella: onhan suu täynnä, ja on vehnästä ja kahvia. Heilutellen vasenta kämmentään, isoa kuin lapiota hän naurahtaa: