"Jauhoja … saahan niitä … kun tahtoo! Saisi vaikka miten paljon… Eikä tuossa ole hätä h—sinytkään, hehe! Siksipä minä en ole mennyt ennen tietelemäänkään … kaupungista taikka muualta. Olen vain irvistellyt ikeniäni … kun kerran tiedän, että saa niitä. Olen ajatellut, milloin nämä akat ovat hätistelleet menemään, ajatellut, että… Nyt sitä on! Ja olisi annettu miten paljon tahansa. Niin tuo meinasi, komesrootti, että ota vaikka kymmenen pussia rätingille. Sanoi, että sinulle minä uskon, Juutas, muille en uskalla. Eikähän se kaikille uskallakaan. Mitäs … kun eivät maksa velkojaan. Niin se sanoi … minulle."
Käkriäinen on hiukkasen vaiti. Sitten hän huudahtaa:
"Mutta enpä tuossa viitsinyt ruveta ottamaan kuin yhden pussin. Sillä kyllä minä tiedän! Porvalit… Tiesin minä, Mauno-parka … näin, mikä sillä komesrootilla oli riitingissä…"
Käkriäinen vaikenee jälleen hetkeksi, uteliaisuutta herättääkseen, ja työntää nyt etusormellaan mälliä alahuulensa taakse. Ensimmäisenä kysäiseekin häneltä sitten pikku Jopi pöydän toisesta päästä:
"Mitä sillä oli riitingissä, sillä komes…?"
"Mitäkö?" huudahtaa hänen isänsä, mutta ei katso Jopiin, vaan hänen ylitseen Maunoon, joka istuu sanattomana ja mietteissään. "Hm", tuhauttaa Käkriäinen sitten sieraimiinsa. "Kyllä minä tiedän… Minä näin jo, kun taloon tulin, että siellä oli jotain. Arvatkaahan…! Ja tiesinpä tuon: kaksi lehmää oli purussa. Nii-ni! Kaksi lehmää."
"Niinkö?" äännähtää Rosinakin, joka on juuri lähdössä pihalle, vakka kädessä, ottamaan jauhoja. Ja samassa Rosina huomaa miehensä takin kainalonkin revenneen, Juutaksen kohottaessa kättään. Mutta ei Rosina nyt hiisku siitä takistakaan mitään.
Puheen sattuessa lehmiin täytyy kunnon emännän kuitenkin huudahtaa:
"Purussako? Ihanko totta?"
Juutas Käkriäinen vastaa:
"Kah … kuulinhan tuon näillä korvillani… Jos sen jo muutenkin tiesin. Ja siitäkös oltiin minulle litmakoita … että niitä tohtoroimaan. Ei kuin kahvia eteen … ja sitten litmakoitiin. Siinä oli vehnäsiä ja pipernikkoja, joutavia. Niistä nyt maha… Ja sentähden tarjottiin jauhojakin vaikka lainaksi. Ne ovat ne … komesrootit, Mauno. Ja saliin vietiin, toppatuoliin istutettiin. Ja lystiä koetettiin pitää minulle. Mutta niistä lehmistä juteltiin, ruotsiksi keskenään, se Könönen ja hänen tyttönsä. Mutta minä kyllä ymmärsin: että uskaltaako pyytää minua niitä parantamaan. Mutta minä en ollut ymmärtävänäni … irvistelin vaan ikeniäni mahassani. Istua kekotin … kuin mikä komesrootti.."
"Et ymmärtänyt. Et! Et!" huutaa Maunon Pertta, riisuen päällyshamettaan ja heittäytyen alushameisilleen, punajuovaiselle. "Mistä sinä, Juutas, ruotsia? Tuollainen. Karhu! Kädetkin isommat kuin koko mies. Et. Et!"
"Niin minä?" ärähtää Juutas Käkriäinen puolittain ällistyen ja puolittain nolona. "Minäkö? Hm … haista sinä pässin…! Minäkö en ymmärrä? Minä … enemmän kuin sinä! Olen ollut opissa … maailman rannan oppikoulussa, haha. Minäkö! Hurstote, pirskata Perttata! Ja miiver siiver … kiiver kaiver! Entäs ingen tingen … tappisilmä, hehee. Ja rouskata rauskata! Kyllä minä ymmärrän, sinä…! Ja entäs sitten pussiluitte … kalpaski… Se on ryssää. Ja lupovatsa."
Käkriäinen vilkaisee kuitenkin sänkyyn, mitä Saara, Pietarissa ollut, hänestä arvelisi. Se myöskin sitä ryssää. Juuri häneltä on Käkriäinen oppinutkin sanomaan niinkuin nyt:
"Pussiluitte, kalpaski ja lupovatsa."
Mutta Saara kuorsaa.
Maunon Pertta hohottaa Juutakselle ilkeästi, ja Sinikanteleen akka hymyilee. Ei sovi nyt puhua kielillä. On käännettävä tarina muualle. Käkriäinen sanoo Maunon Pertalle:
"Kyllä minä, hehe … enkähän minä sinulle puhu, vaan langolle. Niin, olisivat ne minua tahtoneet niitä lehmiä korjaamaan, mutta minulla kun on hampaankolossa noille porvaleille, Mauno. Ne luulevat niin vain narraavansa … köyhälistön, aina tarpeessa olevan… Siksi ne kahvilla… Ja sikareita työnsivät suupieliin… No, eihän mitä: minä vain odotin, milloin ne alkavat sitä asiaansa haastaa … uskaltavat. Ja minä pidin varani, ja siinäpä jo tahdoin säkin jauhoja … puolet ilmaiseksi. Ja se lähti kuin myllyn ratista, ja lisää luvattiin! Mutta jamahtipas komesrootti kiinni omaan loukkuunsa. Jauhot antoi. Mutta sitten, kun rupeaa laskettelemaan lehmiensä parantelemisesta … niin enpä ollut tietääksenikään! En kuin arvelin, että menee siinä viikon päivät siinä sellaisessa… Ja se onkin totta, se on sellainen luokka, tämä lehmäisen elukan parantaminen. Siinä on jos jonkinlaisia suonia ja suolia. Ja satakertoja. Ei sitä moni osaa, jos oikein paikalleen aikoo ne rotjata, milloin ovat sijoiltaan menneet. Enkä tuosta lopulta kuin sanoin, etten minä siihen työhön rupea… Minä…"
Käkriäinen on noussut pöydän äärestä ja seisoo hetken keskellä lattiaa, toinen polvi koukussa ja hattu takaraivolla, toisessa poskessaan mällimukula.
"Enkä ruvennut… Tohtorikseen…"
Sitten kaivelee hän taskujaan, saa esille harmaan pässinpussinsa ja piippunsa, ja menee kopistamaan piippuaan uunin reunaan. Sylkäisee mennessään lattialle läiskän, tiputtelee, ja pakinoi:
"Ne ovat aina ne … porvalit. Ja minä kun nyt olen sellainen, että porvalia en minä kärsi, Mauno! Hehe, jos kaupungissa tai missä sattuu heitä menemään ohitseni, niin hattua en nosta."
"Porvarit … talokkaat!" myöntää Mauno.
"Niin ja torppalit raatavat heille työn", sanoo Käkriäinen. "Ja mikäs on tämä Konsta Könönenkin? Ostaa kaikki maat. Ripatillakin ostattaa, vilskommipelillä. Eikä itse niitä viljele, antaa metsittyä. Ja eläjät maantielle!"
"Mutta koetapas niiltä saada maata nurkkasi alle! Eivät anna tukkipuulaakit", alkaa Mauno puhua.
"Herrat, herrat!" hoilottaa Maunon Pertta. "Mitä ne tekevät? Juovat ja likastavat … kaupungissa! Se on totinen tosi! Tosi!"
Nyt hälistään hetki herroja vastaan. Ja Juutas Käkriäinen kehaisee uudestaan:
"En, en kärsi porvaleita. Haha, jos en muuta heille keksi, niin tuhautan, rasvaruhtinaille. Kun menen kadulla sivuitse koristeltujen ryökkinäin, niin tuhnun…"
"Tuhautit nytkin! Voi helvetti, miten tuo Juutas haisee!" huutaa MaunonPertta, joka on lähdössä viemään päällyspukuaan aittaan ja joutuu uuninvaiheilla Juutaksesta käyvään ilmavirtaan. "Tuhautit. Ja haiset aina.Kuin märännyt kissa tunkiolla… Ja joka sorkka täällä haisee! Haisee!Haisee!"
Rosina on tullut takaisin sisään. Hän sanoo jotain epäselvää ja tiuskahtavaa Pertalle. Juutas Käkriäinen ällistyy. Hetken seisoo hän sanattomana ja kokeilee housujensa takapuolta. Sitten hän yrittää sotkea asiaa. Kääntyy tupaan päin ja sanoo:
"Niin … haastelivat … komesrootti ja se ryökkinä…"
Ja yhtäkkiä hän naurahtaa, nolosti ja samalla sydämensä pohjasta:
"Sainpas minä tuon Pertukan ääntämään…! Jo ajattelinkin, mitenkä minä sitä, kun se… Mutta arvelin, että kun… Jopas älähti, hahaha. Ja sitten … se Konsta Könönen ja se tyttö… Ne kun juttelivat… Kuulkaahan mitä juttelivat! Ne … että maailma on palli."
Juutas on silmänräpäyksen vaiti. Sitten hän huudahtaa vihaisesti ja lujasti:
"Mutta se on vale!"
Muuta ei hän hetkeen sano.
Maunon Pertta on kadonnut tuvasta. Mauno alkaa torkkua.
Leja on kahvitellut mummonkin, ja nyt herättää hän Saaran, täysi kahvikuppi kädessä.
Saaran päätä pakottaa. Hänen mieleensä johtuu se laivamies … ja oleskelu siellä Lutmitvuoren harjulla, kaupungin laidassa, kanervissa. Hän on ollut jo heräämäisillään toisten hoilotukseen. Horteessaan on hän kuullut puhuttavan haisemisestakin. Nyt katselee hän istualleen kohoten kulmiensa alta ympärilleen. Äidin tuikea silmäys tuolta taikinakorvon luota, jossa hän on juurta sotkemassa, antaa Saaralle syytä pelkoon, ja hänestä tuntuu kuin nyrpistäisi Lejakin hänelle nenäänsä. Haisiko hän itse vielä … oluelta ja muultakin? Leja, mokoma… Mauno voi juuri siksi murjottaa, että ovat puhuneet Saarasta. Maunon Pertan Sanelma istuu niin pystynenäisenä. Perttaa ei näy sitä, joka oli kai Saarasta alkanut puhua.
Ennen kaikkea äitinsä epäilyt haihduttaakseen ponnistaa Saara päänsäryssäkin itseään, kertoakseen, mitä kaikkea siellä kornetissa oli katselemista. Monta tuntia se sellainen oli vienyt, ihan totta. Kahvia oli siellä keitetty tyhjästä, kahdessa minuutissa. Ja käärmeitä oli näytetty, mustia ja punertavia, ja kirjavia! Sellaisia ihmeitä! Ja kiikkuneet olivat korkealla katon rajassa. Ja jalopeuroja siellä oli ollut.
"Elähän, elähän!" huudahtaa Juutas Käkriäinen ihmetellen.
"Niin! Niillä oli pitkät sarvet", sanoo Saara.
Sitten Saara kertoo kaikenlaista.
Mutta kun hän sillä tavoin yhä jatkaa kuvauksiaan jalopeuroista ja elehvanteista ja ylpeilee niillä näkemillään, alkaa isää vähän harmittaa, ja hän sanoo:
"Kyllä minä … tiedän. Niitä ne vain … sellaisia komeljanttareita…"
Rosina on jälleen kadonnut tuvasta, huudahtaen, että nythän härkä pääsee metsään, eivät sitä lapset vahdikaan. Rosinalla on taikinanjuuri jo valmis happanemaan. Suutarin akka ja Leja menevät Rosinan perästä. Sitten huudetaan karjapihalla Malakiasta. Ja Topi, joka on kuunnellut suu auki Saaran kertomuksia tiikereistä ja lentokoneista ja allakan lehtien muuttamisesta rahoiksi, juoksee pihalle. Mutta pienimmät tytöt ovat menneet aikoja sitten.
Mauno on noussut ja tarjonnut Ananiakselle paperossin, seisahtanut tuvan portaille. Ananiaksen kanssa pakinoimaan. Karjapihalta kuuluu lasten ilakoimista. Tuvassa on vielä paitsi Käkriäistä ja Saaraa Maunon Pertan Sanelma. Sanelmalle tuumii nyt Käkriäinen uudestaan noista Saaran kuvauksista:
"Kyllä minä ne … temput…!"
Hän on hetken vaiti. Sitten hän örähtää:
"Olisipahan ollut … elohopeaa taskussa … niin kyllä nuo olisi nähty!"
"Elohopeaako? Mitenkä se isä ne olisi nähnyt?" kysyy Saara.
Maunon Pertan hymyilevä Sanelma ei puhu mitään.
Juutas Käkriäinen ei sano sen enempää, miten hän ne olisi nähnyt.
Ja sitten kaikuu karjapihasta Rosinan ääni. Juutas Käkriäisenkin on lähdettävä sinne, sillä lehmää astutetaan. Rosina huudahtelee alhaalla navetalla ihastuneesti:
"Voi tokiinsa, kuinka tämä on varma tekijä! Ja hyviä vasikoita sen tekemistä tulee."
Rosina hääräilee alushameet polviin käärittyinä kujalla, jonne Sinikanteleen akka on taluttanut läävän väliköistä lehmänsä, työntäen ulos pyrkivän lampaan välikköön takaisin. Sinikanteleen vaimolle Rosina puhelee karjastaan:
"Ja hyviä ne ovat muutkin meillä, kun on saatu noita elukoita viimeinkin… Sen mokomalla tuskalla ja työllä: voita myyty … ja maitoa! Ja pienistä on kasvatettu. Sekin Jertta, tiedättehän, se kyyttö, yksitoista litraa se lypsää, vaikka on vasta-alkaja. Se on, kuulkaas, sen Vilhusen mustan luomia, sellaisen lypsäjän. No, Poika mitäs nyt… Mutta kylläpäs on vastahakoista tästä teidän lehmästä. Kuuletkos sinä…!"
Rosinan innokas ja leppoisa juttelu on nyt muuttunut karjahdukseksiMalakiakselle, joka on pantu pitelemään vastahakoisen lehmän häntää,kun taas Sinikanteleen vaimo pitelee sarvista. Rosina käskeeMalakiasta:
"Älä niin riipaisemalla! Voi kuitenkin, ei tuosta senkään sankaria tule, kun ei osaa pitää edes lehmän häntää kädessään! Poika…"
Malakias ei vastaa mitään. Työntää ainoastaan hampaittensa väliin vehnäsen, jota on pitänyt vasemmassa kädessään. Topi ja Sanelma, Topin perästä aidan ylitse kiireesti hypähtänyt istuvat aidalla. Punamekkoinen Repekka ja sininen Ester katselevat kujalle aidan raoista. Mutta Jopi on kiivennyt aidan harjalle ja varautuu nojaamaan seipääseen, jossa roikkuu vanha nuttu. Paksuposkinen Topi laulaa, härkää katsellen:
"Piu, pau, papinkellot! Lukkarin lesken lehmänkellot!"
Pikku Sanelma tirskuu. Saara köntystää ohitse saunaan.
Rosinan mieleen johtuu taas Saaran valhettelu… Ja sellainen juopottelu ja ehkä muukin. Ja äiti kiihtyy ja huutaa toisillekin lapsille:
"Pääsettekö te siitä! Mitä, Sanukka? Vai tulta iskee, hittoako sinä, Sanukka, ai, ai! Kunhan ei omasi kerran tulta iskisi, ihan pääkuoreen asti, että hulluksi ihminen tulee! Niinkuin varikset kaikki aidan seipäissä! On siinä kiikaroiminen, Jopi. Pyörii seipäässä ympäri kuin … kuin p—eru tikun nenässä… Ja Repekka, kiilusilmä, niin: tirkistelisit häntä nyt hevosen hännän alle!"
Malakias sanoo, lyöden oivallista härkäänsä lautasille:
"Siinä se on Poika! Sellainen … kikkarapää. Maksaisi se Könönen varmaankin tästä…"
Myöskin Mauno Kypenäinen on tullut Perttoineen aidan viereen, kun taasMaunon Pertan Sanelma istuu Lejan kanssa naisten aitan portailla.
"Mitä?" kuuluu silloin Juutas Käkriäisen leveä ääni pihalta. "Mitä …Malakias?"
Käkriäinen kantaa vielä Ananiaksen kanssa jauhosäkkiä aittaan. Mutta nyt hän pysähtyy kesken kantamistaan, koska Malakias puhuu hänen härästään. Suurimman ylpeyden aihe on se Poika Juutakselle niinkuin koko Putkinotkon väelle. Hän toistaa:
"Mitäs … se Malakias haastelee?"
Malakias huutaa kovemmin:
"Antaisi se Könönen varmaankin tästä … kaksikymmentä markkaa!"
"Kaksikymmentä markkaa, haha!" nauraa Juutas Käkriäinen. "Johan sinä taas, poika-parka…"
Käkriäinen kiiruhtaa kantamaan säkin aittaan, että pääsisi alas kujalle, selittämään Maunolle ja muille, mitä se härkä oikein maksaa. Ananias ja hän vievät säkkiä ylemmän aitan kynnystä kohti, kiskovat välissään kuin muurahaiset isoa ja valkeaa toukkaa, Ananias takaperin ja Juutas oikein puolin astellen, jalat levällään. Kun säkki on saatu aitan kynnykselle, lönkyttää Käkriäinen Maunon luokse aidan viereen ja jatkaa:
"Se Malakias, haha. Kaksisataa tästä saisi… Tästä härästä… Mutta, Malakias, sitä makeutta sinulle nyt ei anneta … että se myydään! Ei sitä makeutta."
Juutas lataa piippuaan ja juttelee Maunolle, vakuuttaa:
"En… Sitä minä en myy. En vaikka tarjoaisivat mitä. Ennen vaikka sen tapan…"
Hän kiihtyy hiukan. Sitten hän jatkaa:
"Se on hyvä härkä… Kuulkaahan!" huudahtaa hän siinä lomassa Sinikanteleen eukolle, joka vie lehmäänsä ylempänä kujalla: "Kulkaa, juoksuttakaa sitä siellä kalliolla … edestakaisin, tai kotiin mennessä alkumatka…"
Sitten puhuu Juutas Maunolle:
"Siinä on … sellainen liikutus tässä käytöksessä … tässä lehmien … joskin hyvä tuo on härkä. Mutta … kyllä minä tiedän."
Ananias on hyppyyttänyt hevosen veräjästä ja sitonut sen alimmaisen aitan nurkalle. Hän istuutuu pirtin portaille ja katselee hiljaa ja salavihkaa rusottavaa ja valkohipiäistä Maunon Pertan Sanelmaa, jonka kanssa Leja naureskelee naisten aitan kynnyksellä. Ananiasta Lejan jutut kiusaavat. Mitään niistä hän ei tosin kuule, eikä Sanelmakaan virka paljon mitään. Mutta hän kuule Lejan nauravan ja puhuvan härästä. Ja Sanelmakin katselee silloin härkää, kirkkaina sädehtivin silmin. Ananiaksesta tuntuu äitelältä. Ja samalla häntä ikään kuin kiukuttaa. Tuon Sanelman levollisuus ärsyttää häntä. Hänen tekisi mieli mennä ja rouhaista hänet käsiinsä, härkää hymyillen katseleva Sanelma. Ja rouhaista oikein sylin täydeltä. Ja näyttää hänelle … niin että kerrankin suu aukeaisi … haastelemaan. Sylissään kantaisi Ananias tuon Sanelman kuin höyhenen!
Rosina Käkriäinen tulee pihalle, kutsuu Lejaa panemaan puuroa tulelle.Perunat ovat aikoja sitten keitetyt.
Kun Leja tulee Rosina Käkriäisen luokse tuvan portaitten viereen, supattaa äiti tyttärelleen:
"Älä huoli puhua mitään siitä kanasta Juutakselle… Mikähän sen hengen nyt vei?"
Rosina huomaa Ananiaksen ja jatkaa:
"Älä sinäkään… Kun se kana on täällä kuollut! Isä suuttuisi … sitä kun ei ole myyty…"
Leja oli äsken, mennessään äidin luokse läävälle, ilmoittanut hänelle tavanneensa sen vanhan kanan käpertyneenä alaveräjän taakse. Leja oli katsellut sitä ja vienyt sen läävän välikköön. Vähän ennen kaupungissa käyneiden tuloa oli hän sen huomannut. Kumpaisellakin heistä oli mielessä pelko, joskaan he eivät hiiskuneet siitä toisilleen. Arvelivat ainoastaan, että loppunsahan se sille kanallekin oli tuleva. Ja kun Sinikanteleen vaimo samassa joutui heidän perästään läävän välikköön, pisti Rosina kanan piiloon seinän alle, ettei Juutas Käkriäinen saisi tuon vieraan eukon puheista kuulla, että kana oli kuollut … juuri tänään. Sillä Juutas voisi alkaa motkottaa, ettei sitä oltu myyty ja otettu siitä rahoja, joskaan hän ei kanojen kuolemalle muuten ole pannut merkkiä. Pääskysten pesien putoamisesta on Juutaksellekin merkkiä.
Nyt varoittaa Rosina Lejaa ja Ananiasta vielä tästä asiasta.
Mutta itse on Rosina huolestunut kanan kuolemasta. Miksi sen piti sittenkin kuolla juuri tänään? Ilmeettömin ja sinne tänne kiertelevin silmin katselee Rosina nyt tuvan portailla ympärilleen. Jälleen kohoaa hänen laihasta sydänalastaan syvimmältä kuin jokin pahan tunto. Onnettomuuden ennustus… Vanha kana oli kuollut. Tänään, kun hän ryhtyi siihen viina-asiaan. Ja tuntuu yhä kuin hän olisi syypää. Saaran hommannut tervahöyryyn, ja nyt rötköttää Saara saunassa humalaansa, ja muuta elämäänsä! Tulisi tuosta Ananiaksesta edes mies! Luoja ei salli Rosinalle … mitä ei salline … menestystä. Viime kerrankin putosi pääskysen pesä, ja kuoli lammas, herrojen koirat repivät. Miksi Luoja ei salli? Rosina on menetellyt niinkuin on voinut. Ihan vapaa on hänen tuntonsa! Mitäpä tuosta viinanpolttamisesta, kun rikkaatkin… Ja senkö tähden hänen sukunsa alamäkeen? Mutta Rosina ei jaksa muuten elättää perhettään: sitä on niin paljon. Siitä ei henno luopua … lähettää ihmisten kiusattavaksi. Oli miten oli! Kun on sallittu menemään yhä alamäkeen, niin lienee sallittu. Ei siinä mikään auta, vastaan karrittaminen… Jumalalle…! Kanakin kuoli.
Kahdeskymmenesneljäs luku
On syöty päivälliseksi kolme kappaa uusia perunoita ja suolakalaa ja piimää ja padallinen puuroa. Puhkuvaa ruispuuroa, voisilmässä kastettua. Muut syöneet paitsi ei Malakias, joka odottaa käärmeitään.
Nyt ollaan Putkinotkossa ruokalevolla. Rosina, Maunon Pertta, mummo ja Leja pitkin pihatanteretta. Sinne ovat nurmikolle nuukahtaneet myöskin sinimekkoinen Ester ja punapaitainen Repekka. Toiset ovat vielä valveilla, heidän ääniään kuuluu hiljaisesti sieltä täältä.
Porsas örisee tallissa, mutta emälammas ja vuona, joita Rosina on äsken ruokkinut leivänmuruilla ja juottanut vedellä, eivät ääntele. Mökin pihalla on aivan hiljaista.
Maunon Pertta on ensimmäisenä tullut pihalle ja heittäytynyt suuren koivun siimekseen, kavahdettuaan päivällispöydästä huudahtaen:
"Voi myrkky, miten tuo Käkriäinen ja hänen penikkansa…!Pihatantereelle tästä pitää päästä."
Ensin on Pertta Kinnunen heittäytynyt kyljelleen, pitkä ja solakka veikale. Ja sitten vatsalleen, niin että jalkain ja lantioiden muodot piirtyvät selvästi näkyville hänen ainoan hameensa läpi. Siinä hän on ummistanut kärsineet, hurjat ja tylyt silmänsä. Mutta vielä hän on kohottanut leukaansa ja haukkunut Repekkaa, joka on juossut pihalle ja alkanut tanssia ja rallattaa visertävällä äänellä: "Ramtam-kilikuti. Ramtam-kilikuti…!"
Siten on kiiluvasilmäinen Repekka laulanut ja nauranut. Mutta Rosinakin on ilmestynyt pienokainen sylissä portaille, ja hän on käskenyt Repekkaa olemaan hiljaa, ja Esteriä nukuttamaan pientä siskoa, niin että täti ja muutkin saisivat maata. Ja täti on nukkunut.
Rosina makaa nyt Pertta Kinnusesta vähän matkan päässä, Luukas puolipaljaalla povellaan. Närkästynyt oli hän Pertalle noista sanoista, joita Pertta täällä käydessään aina jankuttaa eikä koskaan väsy, nimittäin että Rosinan lapset ja koko pesuus ovat muka sellaisia, löyhkävät. Ja onhan se totta. Mutta jopahan tämä nyt… Ja ovat nuo olleet Pertallakin omat hajunsa, vieläpä pahemmat, sellaiset, joita herrat ovat löyhyttäneet hänen rinnoilleen nuorena tyttönä. Nyt ne hajuvedet ovat haihtuneet. Siksi lienevätkin Pertalla nuo pahat puuskansa, jolloin hän kaikkia haukkuu, toisten haisua, vaikka se on toki rehellisen leivän ja potattien haju, köyhien… Ensin huulet hiukan töröllään ja sitten lauhtuen on päivän juoksuista ja matkasta väsynyt Rosina kiertynyt kieppuun nurmelle, sovittaen varovasti viereensä imevän lapsen, jonka pehmeä kosketus tuntuu niin hyvältä. Huivinsa, nyt jälleen vanhan arkihuivin, on hän vetänyt mustan päänsä ylitse huppuun. Vielä on hänkin nostanut kasvojaan ja kovistanut edelleen Repekkaa ja Esteriä pitämään turpansa kiinni. Repekka on näet saanut Esterin avulla punaisen villapaitansa korviinsa ja kyykkinyt tuvan portaiden edessä ja alkanut naurella, mitä hän siihen rykkäsi kaksi. Mutta kun äiti käski olemaan hiljaa, niin on Ester neuvonut siskoaan vaikenemaan. Pikku tytöt ovat nyt menneet poimimaan kissankelloja kukkivan perunamaan reunamilta, ja siinä istuskeltuaan ovat he syömisestä uupuneina ja auringonpaisteen ja hiljaisuuden raukaisemina nukahtaneet alimmaisen aitan edustalla, nukahtaneet punainen läiskä sinisen viereen.
Mummokin on tullut pihalle, lapsenhoidosta ja vieraiden tähden Rosinalta puuronsa saanut, joten tuo Juutaksen hauki säästyikin huomiseksi. Mummo on käpertynyt mökin siimekseen, ei koivun juureen, jonka varjo näyttää jo siirtyvän pois Pertta Kinnusen kohdalta. Se varjo antaa rauhallista unta Lejalle, joka sijoittuu levolle viimeiseksi, lennätettyään vielä Pertan Sanelman kanssa porsaallekin perunoita puuroisessa vadissa.
Siten nukutaan Putkinotkon kesäisellä pihalla. Siellä on hiljaista, nurmikoilla ja kallioilla, kerrankin. Ei kuulu huutoja eikä itkua, ei kirkunaa, ei rinnanpohjasta tulevia ja etäälle kantavia toitotuksia. Ei laulua, ei rallatusta, ei putkien soittoa, ei räkätystä. Ei lehmien ja pässien äänten matkimista tai karjan kotiin huutamista, vingutusta, karhun tahi koiran äänten jäljittelyä, peltisten onkimatopurkkien rämistelyä vastatusten, niin että vuori pihan toisessa kupeessa räikkyisi. Ei kuulu koiran haukunta, sillä Hurjakin makaa portaittensa alla, josta sen valkea pää näkyy, tavoitellen silloin tällöin kärpäsiä. Eikä kiusaa nyt pikku Jopi kaikua, joka muulloin vastaa hänelle:
"Tö-töö!"
Ei Juutaskaan ärjy eikä Rosina Kypenäinen ylimmäisenä räikytä ääntään. Ainoastaan haapojen lehdet läpättävät helteessä rannalla, alakuloisten haapojen lehdet harmaiden louhien juurella. Niidenkin hiljainen läpätys vaikenee jo melkein.
Joskus lentää pääskynen pihan poikki ja visertää lyhyesti tylppäpyrstöisille pojilleen.
Sininen taivas kaareutuu Putkinotkon ylitse.
Heinäsirkat sirahtelevat kuumassa ruohossa, ja toiset alkavat äännellä jo suuressa koivussakin, sillä onhan heinäkuun viimeiset päivät.
Ananias on mennyt ruokalevolle miesten aitan ylisille, hänen päänsä kun ei siedä auringonpaisteessa makaamista. Vieressään olevasta päätyluukusta on hän nähnyt ulkoa kirkkautta semmoista, että se sokaisee silmiä. Ja kujan toisella puolella kallion, ja kalliolla mustan, kivillä pönkitetyn kuja-aidan.
Aidan takaa on noussut hohtavan valkea pilvi… Kömpinyt kuin mikä suunnaton kummitus, niin lumivalkeana…
Ja tuolta kauempaa on pilkistänyt nurkka keltaista ruispeltoa, ja sinistä järveä, jolla leijailee lokkeja. Niiden kimeän ja alinomaisen kirkunan on erottanut loitolta, samalta tutulta paikalta, jossa niillä on pesä, sen tietää Ananias, sillä verkkosouduillaan on hän sen arvannut. Käkkärälatvaisen petäjän luona ne aina huutavat ja lentävät. Kuumalla kallioluodolla, jossa ei ole paljoa muita puita kuin se petäjä. Mutta kirkuna ei ole häirinnyt, se on kaukaista. Ja aitan ylisillä on hämärä nukahtaa ja uneksia, poissa säihkyvästä päivänpaisteesta… Heinistä tehdyllä laverilla Ananias loikoo… On viileästi lämpöistä, vaikka päivä on melkein kuumimmillaan.
Uni ja unet tulevat nuorelle ja maailmaa kaipaavalle Ananiakselle kuin autuas huumaus. Ulkoa kiiluu päreiden raoista auringon säteitä, ja metsissä ympärillä, tuuheissa ja sinisissä, pauhaavat karjankellot, Putkinotkon ja naapurien karjain, eri äänillä, mikä milläkin: kaikki on yhtä helinää ja kilinää, josta kumahtaa joku kumakampi ääni:
"Pom, pom…!"
Kuin jotakin laulua ne kellot sommittelevat, eräiden soitto sattuu sillä tavoin, että syntyy aina se lyhyt laulu, sekautuen nopeasti sitten muiden kellojen ääniin. Riemukas ja samalla alakuloinen laulu.
Joskus on Ananias unensa horteessa huomaavinaan kaukaa ulapalta käsipelinsoittoakin, jytkyttävistä jaaloista, jotka kulkevat ohitse, etelää kohti… Viipuria ja Koivistoa…
Mutta vielä selvemmin kuulee hän Mauno-enon Sanelman ääntä: muutamat harvat sanat, kirkkaat ja lämminsointuiset. Missä se Sanelma lienee? Lejan kanssa se äsken tuli pirtistä ja meni katsomaan sianporsasta.
Ja sitten kuuluu myöskin Jopin puhelua. Ja Topinkin… Ja pikkuSanukan. Kaikki hyvin hiljaa … jostakin.
Kesän uhkeus ja karjan kellot, surunvoittoisesti ja vallattomasti kalisevat. Sirmakansoitto etäällä soluvista hinureista, jotka vetävät tukkilauttoja, Sanelman kirkas naurahtelu … kaikki ne saavat horroksissa loikovan Ananiaksen sellaiseen riemuun, että hän tahtoisi sekä hypähtää pystyyn että upota jälleen unen tiedottomuuteen. Upota kuin kaivoon. Minne hän lähtisi, hypähdettyään jaloilleen? Jonnekin … minne nuo höyryt ja jaalatkin, joista soitto soi: maailma on avara. Pietariin…! Tai Helsinkiin, jota vanhat sanovat Ruotsin puoleksi, jotkut: äiti, rakas, tietämätön. Tanssia Ananias tahtoisi tervahöyryn kannella niinkuin Saara on kertonut…
Saara! Hän on sellainen … alkaa olla ihmisten pilkkaama! Miksi ei Ananiaskin sellainen olisi? Missä lienee Saara tänäänkin ollut…? Kenen kanssa olutta juomassa? Ananiaskin on samaa, samaa sukua! Pois tieltä! Hän tahtoo likistää tyttöjä … Sanelmaa. Ja tapella, juoda miesten kanssa. Ihmiset suhisevat Mauno-enon varastaneen lampaitakin. Sellaiseen seikkailuun tahtoisi myöskin Ananias: nostaa ampumansa lampaan olkapäilleen, ja kantaa sen iltahämärässä pelotta saman talon pihan kautta, jonka saaresta hän lampaan ampui. Ja Sanelma näkisi hänet … mitähän se silloin…!
Karjojen kellot soittavat riemukkaasti ja surullisesti suurissa metsissä … Ananias nukahtaa.
Sika urahtelee tallissa tyytyväisenä itsekseen. Jopi juttelee jossakin, ja Malakias kuuluu kyselevän häneltä jöreällä äänellä. Sitten iso Sanelma naurahtelee. Missä? Tuolla nuusniekassapa, jossa Malakias istuu, odotellen hänelle yhtäkkiä tulleen ilkeän elämän loppumista: että saisi sitten syömistä, sillä yhä kiljuvampi nälkä hänellä on. Sinne on tullut Topi Malakiaksen toveriksi. Ja pian sitten Jopi, joka on alkanut kertoa siellä veljilleen, millainen kaupunki on. Ja lopulta on tullut pieni Sanelma ison Sanelma Kinnusen kanssa. Jopi ei kerro kuitenkaan korkeista muureista, joiden päällä ihmiset istuvat talvella kaupungissa lämmitelläkseen, eikä isosta seinäkellosta, josta riippuu maahan asti suuret puntit, niinkuin kirnut, kuten hän ensin aikoi Malakiakselle kuvailla, sillä onhan nyt kuulijoina paitsi Malakiasta, Topia ja Sanukkaa myöskin Maunon Pertan Sanelma. Mitäpä Jopi nyt vastaisi, kun iso Sanelma kysyy häneltä, miksi hän oli ajautunut siellä kaupungissa jauhosäkkien väliin? Topi, joka istuu lattialla raaputellen mustanahkaisia jalkoteriään, tirskuu silloin Jopille, ja Malakias, joka on laudalla, vääntää naamansa lauhkeaan hymyyn.
"Minkäkö tähden?" sanoo Jopi.
Hän ajattelee. Sitten hän jatkaa:
"Mie vuan…"
Ja Jopi selittää:
"Kun Saarukka jätti…! Meni sen miehen-kutaleen kanssa…"
Muuta ei Jopi sano.
Mutta kun Sanelma Kinnunen lähtee pois, kertoo Jopi pikku Sanelmalle ja Topille ja Malakiakselle koko asian, ensin hitaasti ja sitten yhä vilkastuen:
"Niin … kun sinne ryille tuli sellainen mies… Tuota pitkä puukko oli vyöllä. Saakeli soi! Ja kun se … se kun alkoi puukollaan pistelemään ihmisiä…"
"Ihmisiäkö?" örähtää Malakias.
"Niin. Niin", nyökkää Jopi päätänsä. "Niin että leppä niiltä mahasta suihkusi … noin pitkä oli puukko, näin… Menepäs sinne ry'ille … olisi tappanut … saakeli soi!"
Topi lakkaa raaputtamasta jalkojaan, katsoo suu auki Jopiin ja sitten kysyvästi Malakiakseen.
Malakias arvelee:
"Minä … minä olisin käskenyt siihen poliisia! Hulluhan se sellainen mies. Onhan niitä poliiseja … poliisi se on sitä varten … kun on kaupungissa hurjimuksia. Kyllä minä tiedän…"
Näin alkaa Jopi laajat kuvauksensa kaupungista.
Pihalla kuorsataan ja nukutaan. Nyt asettuu iso Sanelmakin sinne Lejan viereen.
Mutta riihen takana, jonne Mauno-eno on kutsunut Juutas Käkriäisen puheilleen, seisovat he kaksi seinää vasten, Juutas matalana ja hartevana, Mauno pitkänä ja samalla vankkana. Ja he juttelevat.
Kahdeskymmenesviides luku
Mitä juttelevat Mauno Kypenäinen ja Juutas Käkriäinen riihen seinämällä?…
Mauno on johdannoksi alkanut kysellä, minkämoiset ne nyt ovat maankasvut täällä Putkinotkossa. Juutas on sanonut, kompiessaan Maunon perästä pitkin kujaa, että ovathan ne: ruis alkaa jo valmistua, vaikkapa onkin maidolla vielä, mutta kyllä siihen kahden viikon päästä täytyy iskeä sirppi … sellainen se on luokka. Ja näkyy tuosta jyvääkin tulevan. Ja hyvä on toukoviljakin. Entä sitten potatti! Kyllä siitä kannattaa myydäkin, ropsia, nelisenkymmentä hehtoa. Entäpä sitten tupakka! Sehän se vasta … jos katsoo tuonne riihenkin taakse: kasvaa, pötköttää. Ja hyväthän täällä Putkinotkossa ovat maat. Vaikka ne ovatkin tuollaisia kallioiden koloja, niin se on sellainen aihe, että ne ovat hiesmaita, joissa ei pouta kiusaa oikein milloinkaan, vaan niissä säilyy kosteus kuin missäkin kukkaruukuissa. Eikä kylmästä ole häirinkiä, koska kalliot ja kivet lämpiävät, jo aikaiseen keväällä. Ja kun niihin mätkii lantaa, niinkuin Juutas on saattanut tehdä viime vuosina, hankittuaan karjaa ja lapsia, niin… Ainoa puute tässä on heinämaista. Mutta kyllähän siitäkin pääsisi, jos ojittaisi tuon lammen rannalla lötköttävän suoniityn … laskisi veden lorahtamaan matalammaksi.
Tultuaan riihen luokse, johon Mauno Kypenäinen pysähtyy, huudahtaaJuutas:
"Ja kyllä se vielä lorahtaakin … kunhan tässä… Kymmenisen kiliä tynamenttiä louheen, niin jo aukeaa lammin p—se. Sen pitää aueta niinkuin…"
Mauno Kypenäinen naurahtaa hiukan, sillä tuon aikomuksen laskea lampea on hän kuullut Juutaksen suusta jo kahdeksan tai yhdeksän vuotta, eikä siitä ole tullut sen kummempaa. Ja paljonhan on lapsia Rosinalla ja Käkriäisellä. Mutta kysyypä Mauno nytkin, valmistellen mielessään muun puheen alkua, minkä tähden ei Juutas sitten lampea laske ja ojita suota, koska lammen ranta tuottaisi paitsi heinää myöskin uusia viljasarkoja.
Juutas ällistyy. Hän änkyttää:
"Minkäkö tähden? Minkä?"
Sisällään on Juutaksella tunto, etteihän sitä ole tullut tehdyksi. Ja se, ettei sitä ole tehdyksi tullut, harmittaa häntä.
Jo riihelle kömpiessään on hän kaivanut housujensa taskusta sen pässinpusseista tehdyn ja kuluneen tupakkamassin. Nyt alkaa hän työntää siitä kiireesti paltureita piippuunsa. Hän oli huomaavinaan Maunon kysymyksessä ikäänkuin ivaa. Ja hän tulistuu vastarintaan.
Miksi hän ei ole lampea laskenut? Hän keskeyttää piippunsa lataamisen ja toistaa vielä sormet tupakkamassin suulla:
"Minkäkö tähden? Kah … siinä onkin … se toinen kohtalo…"
Juutas vaikenee hetkeksi. Ja jatkaa jälleen:
"Kun … tässä olisi valta tehdä, mitä tahtoo! Mutta minä … en rupea toisen hyväksi perkaamaan… Turvetta puskemaan, lammen peräsuolta korttaamaan. Joutuisin täältä pois, ja siinä olisivat perkiöni toisille kasvamassa… Ja minkälaista on tässä työ! Louhikkoa … jos ei oikein sonnan änskällä viljele. Tehnyt tällaisia kallioita pelloiksi! Enkä … siihen rupea, jos kerran pois joudun, niinkuin Aapeli uhkailee. Ennen minä imen joka paikasta voiman niin tarkkaan, ettei jää mitään muille … tämän miehen perästä! Ja sen minä osaan … osaan! Menköön kaikki… aidat ja rakennukset läjään … kuin märännyt lehmäntatti…!"
Tämän sanoo hän värisevin ja levinnein sieraimin, synkät rypyt lujalla otsalla. Sitten kaivelee hän taskuistaan tulitikkuja, löytää jostakin, raapaisee, sytyttää piippunsa ja imee niin, että tuli leiskahtelee korkealle. Ja imiessään hän ajattelee taas, ettei tässä mistään tule mitään. Vihoissaan puree hän piippunsa katkennutta imuketta.
Ja hän örähtelee:
"Ei, menköön räsyksi … koko Putkinotko!"
Maunon päässä liikkuu kyllä ajatus, että onhan Juutaksella Putkinotkon mökissä kontrahdin mukaan vielä aikaa monet, monet vuodet, joten hän ehtisi saada pulskasti etunsa lammen suostakin, jos vääntäisi sen viljeltäväksi. Ja vieläkö kauemmin aikonee Juutas elää, jo melkein viidenkymmenen ikäinen mies … ja vaivainenkin: kipuja aina kyljessä. Ja jos eläisikin, niin hän ennättäisi saada täällä säästöön vanhuudenkin varalta, sillä eihän se Aapelin kontrahti kova: paitsi vähän rakennuksen paikkailua, jokin kuorma mutaa Muttisen ryytimaille … jos ei raja-aidoista niin väliä pitäisikään, sillä itsepä Käkriäiset etsivät lehmänsä naapurien mailta ja Käkriäisen viljelyksillehän naapurien karjat tekevät vahinkoa, jos tekevät, eivätkä Muttisen. Sinne ryytimaahan on se kivimuuri jo osaksi tehty… Eikä olisi sitäkään kontrahtia, jos Juutas olisi alunpitäen taivuskellut herran pyyntöihin, lystikkäihin kylläkin. Ja kuka tietää, Juutas olisi saanut Putkinotkosta maata omakseen, kun Muttinen muka lupaili.
Mutta näitä ajatuksiaan ei Mauno ilmaise Juutakselle, sillä hänellä on omat aikeensa.
Ja raskasta se on maan kaiveleminen, eläähän ihminen vähemmälläkin.Onko tässä maailmassa pakko valita kaikkein raskainta?
"Niinhän se on", myöntää hän siis Käkriäiselle. "Anna helvetissä olla koko reuhkan … Putkinotkon. Saathan sinä muutenkin elatuksesi…"
He seisovat tuokion vaiti, selin riihen seinään niinkuin Mauno on asettunut: nojalleen kuin pitkä pölkky. Käkriäinen noudattaa hänen esimerkkiään, koska toinen on hänen käsitykselleen myötämielinen; tukeutuu seinään, mutta työntää siihen peränsäkin kiinni ja seisoo hartiat kumarassa, kun jälleen Mauno jalat levällään ja suorana. Mauno on sytyttänyt ostopaperossin. Juutas imee piippuaan ja syljeskelee kuumalle kalliolle, jossa ohuin sylki kuivuu heti näkymättömiin ja paksumpi alkaa melkein kihistä.
Sitten tuntuu Käkriäisen suussa, että piippu on alkanut pikiytyä, siinä on ilkeä maku. Hän astuu askeleen ja kumartuu maahan ottamaan pitkällä kädellään siitä jotain varpua tai heinänkortta, millä rassaisi piippuaan. Mauno katselee, kuinka korsi tulee Käkriäisen piipun varresta paksussa moskassa. Silloin vetää Mauno esille "Työmies"-laatikkonsa ja tarjoaa Juutaksellekin, sylkäisten itse pois suupielestään entisen niljaisen paperossinsa ja pistäen siihen uuden.
"Enhän minä … mitä", kursailee Juutas tarjousta.
"Ota pois ihmisten tupakka!" sanoo Mauno.
"Niin ihmisten? Elähän!" äännähtää Käkriäinen. "Elähän… En minä näistä tehtaitten tupakoista … oikein. Minä … näitä kotoisia. Näistähän sen saakin oikean sauhun … riipaisemalla. Ihan takaperukoihin tuntuu, jos repäisee…"
Kuitenkin hän ottaa paperossin.
"Nai tästä tuli!" sanoo Mauno ja työntää palavaa paperossiaan kiinni Juutaksen paperossiin. Juutas imee ja on tikahtua selvään savuun, niin kiihtynyt hän on vielä äskeisestä ajatuksestaan, ettei Putkinotko ole ihan hänen omansa.
Yhtäkkiä sanoo Mauno:
"Nyt me ruvetaan polttamaan sitä!"
"Mitä?" kysyy Juutas verkalleen.
"Me … viinaa", vastaa Mauno. "Se minulla olikin asiana tänne."
Juutas katsoo häneen vaaleat silmät pyöreinä. Ottaa paperossin pois suustaan, joka jää auki. Viimein hän örisee:
"Niin: korpijoonia…"
"Sitä!" vahvistaa Mauno. "Ja heti kohta."
Juutaksen aivoihin alkaa koskea … että nyt olisi ruvettava sitä … touhuamaan…
Ei silti, ettei hän olisi ajatellut tätä itsekin sangen kauan. Onpa suunnitellut tarkoin jo kaikki mielessään. Viimeksi tänään palautui se hänen päähänsä, Rosinan huomautuksen johdosta järvellä. Sitä se Rosina tyrkytti…
Mutta ei siitä ole vielä tullut. Ja onkin asiassa monet mutkat. Ja vaikka asia on Käkriäisen aivoissa melkein kypsä, niinkuin mitkäkin omenat, jotka ennen Muttisen tarhassa kestivät raakoina hyvin kauan, eräät jouluun asti, mutta sitten tulivat punaisiksi ja makeammiksikin, niin nyt esittää Mauno, omankin etunsa vuoksi, Juutaksen oman suunnitelman niin vaativa vivahde äänessään, että Käkriäisessä herää heti vastustamisen tunne.
"Niin korpijoonia?" toistaa hän. "Polttamaan…? En minä…"
"Etkö vieläkään!" huudahtaa Mauno Kypenäinen. "Ja miksikä et?"
"En", sanoo Käkriäinen äskeistä lujemmin.
Kypenäinen naurahtaa, että Juutas on hullu. Ja se suututtaa Juutasta. Lyhyesti selittää Mauno sitten kaikki ennen puhumansa seikat: kuinka se tuottaisi aivan toisella tavalla kuin kivikoiden tonkiminen! Kolmisenkymmentä litraa hehdosta rukiita. Ja kymmenenkin markkaa litrasta … jopa neljäsataa markkaa hehdosta. Ja saahan enemmän, jos panee sekaan saippuakiveä, niin että kyllä kutkuttaa tuolla kurkussa.
"Niin, tai laskee joukkoon", äännähtää Juutas. "Kyllä minä tiedän… Vaikka tuota en ole tehnyt… Enkä tee … rehellisyyttä minä. Mutta luonnonmukaista sen pitää olla … ei se muuten anna sellaista kirpakan makua. Sellainen se on… Mutta…"
"Mitä mutittelet?" kysyy Mauno.
"En minä… Siihen…"
"Et?" sanoo Mauno, joka on tullut Käkriäisen eteen ja katsoo häneen pilkallisesti ylhäältä.
"En rupea!" huudahtaa Juutas yhtäkkiä, ja hänen naamansa alkaa punoittaa. Hän kääntyy selin Maunoon.
"No minkä tähden et keitä viinaa!" tiukkaa Mauno. "Pelkäätkö, vallesmannia?"
"Niin minä!" myhähtää Juutas pilkallisesti. "On noista selvitty … vierestä on viimeksi soudettu nassakoiden kanssa. Ja juteltu keskenämme kuin kumppalit."
Mauno siihen:
"Ja tänne ne nyt poliisit useinkaan. Mutta minkätähden sinä et?"
Juutas kääntelee päätänsä oikealle ja vasemmalle. Hän raapaisee kainalonsa alustaa ja lonkkaansa, ja työntää hattuaan toiselle korvalliselle. Mutta vastausta ei tule.
"Voi pyhä Tiitus sinua!" huudahtaa Kypenäinen ja puhaltaa pilkallisesti nenäänsä. "Sinä olet sitten vasta… Käkrättelijä! Nuhjustelet ja pelkäät!"
"En pelkää mitään … minä! En vaikka puukko kurkkuun työnnettäisiin!" huudahtaa Käkriäinen.
"Haha! Ja itse valittelet, että täytyy täällä kaivella näitä toisen maita. Voi Jeesuksen Ristuksen saa…! Mutta nyt kun minä sanon, että nyt sitä ruvetaan polttamaan! Lopulta. Minulla on kaikki selvillä. Minulla on hattu ja piiput mukana, tiedä se. Teillä on patoja. Ja täällä on metsiä. Ja hiivat ja kaikki… Tuolla korsun alla. Lähde katsomaan!"
"Mitä?" kysyy Juutas.
"Lähde katsomaan, ala tulla!"
Mauno työntää kätensä Käkriäisen kainaloon. Käkriäinen jarruttaa vastaan ja vääntää kättänsä irti. Kun se ei heti lähde, sillä Maunokin on luja, niin Juutas riuhtaisee ja juoksee Maunosta syrjemmälle.
"Sinä et tule? Voi Jeesuksen killingit!" huudahtaa Mauno taas ja menee toisen eteen, joka näyttää aikovan rynnätä jonnekin. "Kuules, et siitä pääse! Nyt sinä olet joutunutkin sellaisiin kynsiin, haha…"
Kypenäinen sulkee Käkriäisen seinää vasten ja katsoo häntä pullottavilla silmillään, jotka ovat vaativat ja hävyttömät. Juutasta sekä vimmastuttaa että kauhistaa. Moisina ei hän ole ennen nähnyt Maunon ruskeita silmiä. Tuollaisina, pullottavina! Eikä ole aavistanut hänen alahuultaan noin leveäksi ja verestäväksi: sehän lerpattaa kuin toisen imeäkseen.
"Kuulehan tätä", jatkaa Mauno. "Sinun pitää auttaa minua. Minähän se sinulle viinatkin alussa hommasin, ja sinulle on käynyt näinkin hyvin … minun ansiostani. Sinulla on nyt karjat ja kaikki."
"No mitä … se sitten on?" örähtää Juutas kyllästyneenä. "Mikä sinulla on hätä?"
Mauno kiroaa ja sanoo:
"Minulla ei ole työpaikkaa, se meni pyttyyn, siellä verstaalla … insinyörit ja muut herrat … potkut tulivat! Pertta heitä vähän ärsytti. Eikä minusta ole raskaaseen työhön … juhdaksi. P—rkele, minä rupean keittämään viinaa … ja myymään vakituisesti. Ja sen minä teen täällä, usko pois! Sinä annat jauhot ensimmäiseen keittoon. Minä maksan sinulle heti, kun läänistä saadaan. Ja silloin tulee uutta viljaakin. Ja tieniot pannaan tasan."
"Vai niin!" örähtää Käkriäinen entistä kovemmin.
Kyllähän Mauno panisi kai tienestit tasan… Kun Maunolla ei ole itsellään paikkaa, missä polttaisi. Ja kun ei koko poltosta tulisi mitään, jos ei olisi Käkriäisen mökkiä!
Juutas ällistyy, että Mauno on sellainen: yllyttää häntä siihen saadakseen itse hyvän alun… Ja sitten keittäisi hänen Putkinotkossaan. Se on selvä, että tämä Kenkkuinniemen kärkipuoli on hyvä paikka…
Ja Mauno saisi rahaa itselleen! Juutaksesta on työttömänä ja töllistä toiseen ajelehtiva Mauno ollut ennenkin parempi ajatella kuin sellainen Mauno, joka ansaitsee verstaassa tuntipalkkansa. Mutta johan nyt on kumma! Verstaassa määrätuntinsa ahertava Mauno on toki mukavampi kuin että hän rikastuisi täällä helpolla ja Käkriäisen kustannuksella.
Lihakset Juutaksen leukapielissä pullistuvat suuttumuksesta ja loukkautumisesta, nuo vankat lihakset, joissa pitkät ja karkeat karvat nyt ihan nousevat ja laskevat.
"Ja minä otan kaikki vastuulleni", jatkaa Mauno. "Jos sattuisi tulemaan nuuskijoita, on tehdas minun. Peukaloa päälle! Kah, et anna peukaloasi?"
Käkriäinen pujahtaa Maunon ja seinän välistä riihen takasalvaimen kohdalle. Sylkäisee yli aidan eikä virka mitään.
"Etkö sinä rupea?" kysyy Mauno katsellen Käkriäiseen.
Ei kuulu vastausta.
Mauno tiukkenee:
"Etkö sinä, perhana, rupea?"
"En", sanoo Juutas.
Kypenäinen vaikenee hetkeksi. Sitten hän nyökyttää päätänsä, puraisee hampaitaan. Hän jatkaa:
"Hyvä on. Hyvä! Ihan yhdentekevä! Mutta kyllä minä löydän kavereita muualtakin. On niitä miehiä … menen toisille kulmille. Rupeatko remmiin, vai et? Et rupea? Hähhäh. Kyllä olet merkillinen mies. Voi Jeesuksen Ristuksen kiljuva, haiseva… Tuollaiset vaatteetkin! Saisit edes miehenhatun päähäsi…"
"Mitä? Hatunko?" kysyy Juutas Käkriäinen. "Mikäs tällä sitten on? Minä nyt en vaatteissa koreile. Eihän miestä mitata hatulla. Ja suututti minua, että Rosina niille tytöillekin … sellaiset koreat. Olisi … kudottava kotona. Sellaisia … vaatteita… Eikö täällä nyt muuten."
"Haha … Rosinakin…! Häähame on hänellä parhaana. Nauravathan sillesiatkin… Ja sellaisella ahertajalla kuin Rosina! Jos sinulla olisiPertta, jumaliste! Tuollaisissa ryökäleissä annat Rosinan raataa!Hankkisit rahaa."
Juutas ähkäisee. Hän ajattelee, että niinhän se olisi: Rosina kyllä ansaitsisi vaatteita … ja muuta. Mutta toisen komennolla, Maunon. Ja Maunon hyödyksikin… Kunpa pääsisi tästä nyt pois!
"Aha", huudahtaa Käkriäinen yhtäkkiä iloisesti. "Eikös ole tuonne tupakoihin työntynyt taas kukkia."
Hän aikoo nousta pellon aidan yli, mennäkseen muka nipistämään kukkia tupakoistaan. Sitten aikoo hän livistää riihen kätköstä jonnekin.
Mutta Mauno tulee ja tarttuu hänen olkapäähänsä, vetää hänet aidalta takaisin ja sanoo:
"Kuule, vastaus se on saatava! Rupeatko? Jos et … niin ei lähde sinulle aineitakaan … myydäksesi. Niitä toi Rosina Potamiasta. Maksan rahat Rosinalle takaisin."
"Pidä lotkotuksesi!" huudahtaa Juutas. "Minä en … hellitä, johan nyt on helvetti!"
Juutas on huitaissut nyrkillään sen verran, että Mauno päästää hänet irti. Ja kiusattu lähtee tällä kertaa menemään tuvalle päin.
Mauno katsoo tuokion hänen menoaan. Ja sitten hän huutaa Käkriäisen jälkeen:
"Voi Jeesuksen Ristuksen saatana! Siinä on mies!"
Se huuto räikähtää niin kovasti hiljaisella kartanolla, jossa kaikki nukkuvat, että Rosina kapsahtaa lapsi sylissä istualleen, ja mummokin kohottaa pöllästynyttä päätänsä. Mummo kysyy Rosinalta, mitäs se Mauno nyt? Rosina ei vastaa, vaan juoksee tuvan nurkalle, kurkistamaan ja kuuntelemaan. Mummo ei näe pihalta mitään, vaikka hän kurottelee kaulaansa, sillä nyt onkin Mauno jo saanut Juutaksen käännytetyksi edellään takaisin riihelle, asetuttuaan hänen tiellensä. Ja Mauno puhuukin hiljemmin. Vaivoin eroittaa Rosinakaan sitä puhelua. Mutta sen näkee Rosina, että Mauno kulkee kädet housun taskuissa ja katselee suoraan Juutakseen. Juutas väistää hänen katsettaan, niinkuin hänen ainakin on tukala katsella toisten ihmisten silmiin, sen älykkään … kuitenkin.
Tuimasti kulmiensa alta mullistellen sanoo Mauno Käkriäiselle:
"Tiedäkin sitten, Jeesuksen Ristuksen saatana, miten sinulle käy! Et auta vanhaa kaveria, p—rkele! Odotapas, helvetti. Minä toimitan sinut linnaan."
"Häh? Mistä aiheesta?" kysyy Käkriäinen ja kääntyy puolittain.
"Mistä? Viinan rokaamisesta, pirulainen. Niin pistää sisulleni. Sen teen! Kyllä tiedän, kenelle sinä olet viinoja rokannut. Panen ilmoittamaan vallesmannille, joku aina ilmoittaa, kun rahaa antaa. Ja kyllä Mauno Kypenäinen rahaa osaa hankkia. Ei ole sinun varassasi. Odotapas … on täällä lähelläkin Ripatti…"
"Niin Ripatti?" äännähtää Juutas, tuntien pistoksen rinnassaan.
"Olet vienyt hänelle viinaa. Ja hän uhkasi antaa sinut ilmi, jos et myy hänelle hirsiä. Itsepä sen kerroit. Hahaa! Kyllä sellainen mies saadaan rahasta antamaan sinut ilmi. Ahaa, entäs nyt? Ja on niitä muitakin, jotka saan kimppuusi. Yhdessä olemme myyneet, tunnen ostajat. Siellä on joukossa jos jotain, perhana. Vallesmannin täytyy käydä asiaan, jos talollisetkin oikein tahtovat. Sakkoja tulee niin että räikyy! Ja jos et anna lehmää sakoista, istu sitten linnassa. Eikä se sillä vielä hyvä, Juutas-parka! Pois minä ajan sinut mökistäsikin … sen minä teen. Kerjuulla tuollaiset miehet saavat kierrellä."
Juutas katsoo Kypenäiseen suu auki. Onko tuo Mauno?
Julmistuneelta näyttää Mauno.
Juutaksen mielessä paisuu paitsi viha myöskin pelko. Kauan ei hänen tarvitse odottaa selityksiä, sillä Mauno jatkaa:
"Kuulehan: kun joudut käräjille viinanmyynnistä ja menetät lehmäsi, niin … mitähän Muttinen siitä arvelee? Ei se mitä tahansa kärsi, sekään mies! Jo ennestään on rähissyt sinulle. Ja nyt tupa yhä nauraa! Nauraa sinulle niin, että sinulta vielä itku pääsee. Odotapas! Minä kun usutan kaikki kimppuusi. Noihin vaivaisiin kinttuihisi. Ja Putkinotkon annan muille."
"Sinä … annat?"
"Mikä on antaessa? Minä olen Kypenäisen Mauno. Rippikoulun linnassa käynyt. Odotahan … on niitä sellaisia, joille tämä paikka kelpaa. Muttisella on juossut ostajia…"
Juutas Käkriäinen ärjäisee tuskissaan:
"On … onhan niitä!"
"Ahaa! Vaskilahden Matti. Ja hänen akkansa. Kyllä on Putkinotko hänellekin mieleinen, vai mitä? Joko lapikas nipistää? Hankin Aina Kustavan pakinoilleni. Evästän hänet Muttisen luokse. Sanokoon hän, että sinä makaat täällä ja myyt viinaa… Ja sanokoon…"
"Mitä?" höristää Käkriäinen korviaan.
"Sanokoon … nyt, totisesti, voi Jeesuksen Ristuksen itkevä saatana … haha, sanokoon, että sinä ja Rosina … mitä te olette täällä jutelleet hänestä? Ettet anna hänen itseäsi komennella! Että lyöt puukon hänelle rasvaiseen mahaan, jos hän tulee vielä sinulle rekoorista puhumaan!"
"Minä en ole sanonut…" huudahtaa Juutas.
"Vai et!" inttää Mauno.
"Tai … leikillänihän minä…" myöntää Käkriäinen.
Mauno oikaisee:
"Mutta ne herrat eivät sellaisesta leikistä. Hevosen leikkiä se sellainen on. Sano nyt vain häntä rapamahaksi! Ja ähkijäiseksi! Sano haisevien purkkikalojen syöjäksi! Sano pompeliposkeksi… Piruako se sinuun kuuluu, että hän imee pompommia? Anna akkasi sanoa pukiksi, joka laulaa riettaita! Keksi uusia nimiä! Pannaan entisten jatkoksi. Aina Kustavalla on suuta! Häh? Ja Pertta Kinnusella kanssa? Eikö hän osaa herroille jutella?"
Juutas käänneksii sinne ja tänne.
Hän ajattelee, että pitäisi tuumia asiaa, panna piippuun. Mutta piippu ei pala. Hän näkee maassa sen korren, jolla äsken rassasi piippuaan, ja työntää saman rassin jälleen nysänsä varteen. Korsi katkeaa imureikään hänen vapisevissa käsissään. Viimein sanoo Juutas verkakseen:
"Se on … se on paha liikutus!"
"Ja pahemmaksi se tulee!" jatkaa Mauno. "Hätä ei minulle lakia lue. Minunkin pitää maailmassa elää. Minä olen sellainen mies. Minä en rupea nälkään kuolemaan! Laputa Putkinotkosta pois. Mitä … mitä sinä olet sanonut Muttisen ryökkinästä? Siinäpä se oli! Mitä sinä olet sanonut, sinä… Käkkärä? Jeesus siunatkoon! Ja koko sinun sanikkalaumasi! Saara ja yksinpä Jopi ja Sanelmakin: sellaiseksi rakkiparveksi ne on opetettu. Kyllä Pertta Kinnunen muistaa kaikki! Se kun pannaan…! Ja tietää se Aina Kustavakin … on kuullut. Saara sanonut, että hän on leipäsusi. Ja Jopi, että hän on limppuhiiri. Ja Topi sanonut, että hän on mäkipeura! Ja Sanukka, että hän on h—ra! Piisaako tämä, häh?"
Rosina kuuntelee nurkan takana, naurahtaa itsekseen ja supattaa:
"Kylläpäs keksi, tuo Mauno, hihii! On siinä Kypenäisten älyä."
Juutas vastaa Maunolle:
"Se nyt Sanukka … alaikäinen. Niinhän se sanoo Pertastakin."
"Niin, niin", myöntää Mauno. "Mutta se nyt ei kaikista passaa! Tiedätkös sen? Kun ryökkinä saa kuulla, niin se kertoo Muttiselle. Suuttuu se hyväkin ihminen… Herrat suuttuvat, jos tikulla silmään pistää! Ja Jopi on väkyttänyt hänelle leukaansa ja sanonut… Ja sinä itse olet jutellut Pertalle, että viime kesänä täällä oli sellainen tytönrutka. Takanapäin. Vaikka Muttisen rouva lähetti sanikoillesi vaatteitakin. Ja Ripatille veit viinaa Muttisen nalli päässä. Kun Muttinen saa kaiken kuulla, silloin ei sinulla ole enää armoa, maantielle saat mennä."
Näin haastellen on Kypenäinen ajanut Juutasta edellään takaisin riihelle asti. Rosinakaan ei heitä enää näe. Maunon puhelu loittonee melkein kuulumattomiin.
Rosina aikoo hiipiä riihen vieressä olevan kallion takaa kuuntelemaan, mutta sitten ilmestyy Juutas jälleen näkyville. Juutaksen niskakarvat, jotka ovat kasvaneet kovin pitkiksi keväisen läänissäkäynnin jälkeen, ovat pystyssä kuin vihaisen koiran harjakset. Niska koukussa katselee hän taakseen Maunoon, sellaisin silmin kuin tahtoisi karahtaa häneen kiinni. Silmät kipenöivät.
Kiukku ja pelko kamppailevat Käkriäisen sielussa. Jo nyt on ilmeisin ihme! Minkälainen tuo Mauno saattoi olla! Sellainen peto … niin ystävää tätä ennen. Nyt, nyt pyrkii Juutaksen niskaan istumaan! Nujertaa hänet.
Juutaksen tekisi mieli pompata Maunon pitkään kurkkuun. Ja vatkata sitä, ja kuristaa niin, että kuplat korahtelisivat ruokatorvessa.
Tuossa se koira nyt istuu, Mauno. On asettunut tien penkereelle ja polttelee paperossia. Käkriäinen astuu takaisin Maunoa kohti, hänen rintansa nousee ja laskee kuin palkeet. Hän katsoo Maunoon punaisina säkenöivin silmin ja ärähtää:
"Minä … tapan sinut!"
Se olisikin helppoa Juutakselle, noille mahtavan väkeville käsille. Mutta Mauno istuu vain paikallaan; tuskin kääntää kasvojaan ja liikauttaa lerppuvaa alahuultaan. Sitten hän sylkäisee ja sanoo:
"Vai tapat. Hahhah!"
Ja sitten Mauno katsoo Juutakseen, pilkallisin silmin. Sellaista katselua ei Juutas siedä. Siihen se tappaminen jää.
Juutas juoksee tupaa kohti. Rosina kääntyy veräjällä selin, niinkuin ei olisi mitään huomannut eikä kuullutkaan.
Mauno nousee pystyyn ja huutaa:
"Voi Jeesuksen Ristuksen saatana. Hyvä on! Pertta ja Sanukka hoi! Tulkaa pois, meidän väki! Me … lähdetään tästä talosta! Eikä tänne tulla … ennen kuin tämä on niin tyhjä, että siinä luteetkin kuolevat, kun Käkriäiset ovat maantiellä. Nyt on meno Vaskilahteen! Pertta ja Sanukka!"
Tämä huuto kajahtaa selvästi pihalle. Maunon Pertan Sanelma nousee istualleen ja katsoo äitiinsä, mitä se aikoo tehdä. Mutta Pertta, joka makaa mahallaan, kohottaa vain leukaansa ja naurahtelee ja iskee tyttärelleen silmää. Iso Sanelma ei liiku silloin sen enempää. Leja on herännyt ja kysäisee, mitä se Mauno huutaa? Ananias on kuullut aitan ylisille horteessaan enon äänen, joskaan ei erottanut sanoja. Malakias käskee nuusniekasta Topia katsomaan, mikä mökä siellä on. Ja silloin juoksevat pikku Sanelma ja Jopi ja Topi pihalle.
Juutas pelkää. Minkälainen tuo Mauno oli!
Ja sellaiset sillä on kortit kourassa … vanhalla pelurilla. Se tuntee viinanostajat … paitsi Ripattia Vänskin kieron isännän, joka ryyppää, mutta ei antaisi rengeilleen kaupita, ja Lötjösen pojat ja kaikki. Koko Kenkkuinniemen ja maailman nostaa Mauno häntä vastaan…
Jos ei tässä tottele! Mutta sitä ei tee ilmoisna ikänä JuutasKäkriäinen … ennen vaikka…!
Kun saisi asiaa vähänkin pohtia.
Pois, pois, kohisevan korven sisään hän tahtoo. Hän olisi juossut metsään samalle suunnalle kuin aamullakin, mutta siellä oli Mauno tiellä. Ja nyt se tulee Juutaksen perästäkin. Käkriäinen pyrkii metsään pihan kautta. Rosina asettuu lapsi käsivarrella veräjällä hänen eteensä. Rosina säkättää:
"No, minnekä sinä nyt? Mikä sinulla on?"
"Väistyhän", murahtaa Juutas kömpiessään veräjän yli, murahtaa synkällä ja alakuloisellakin äänellä. Hän on pelosta sekaannuksissaan. Ja niin suruinenkin hän alkaa jo olla, että hänen äänensä tuskin kuuluu.
Rosina säkättää yhä kiivaammin:
"Minnekä se on matka? Kah, kah."
"Et sinä tiedäkään… Annahan mennä … minä … lääniin", vastaaKäkriäinen.
"Lääniin! Taas! Mikä sinulle siellä riihellä tuli? Et siitä nyt mene, et… Ja … ja … jos on riitaa, koeta nyt sopia se Maunon kanssa! Mikä teillä oli?"
"Ei se akkojen asioita", vastaa Käkriäinen.
Rosina työnnäiksen tien tulpaksi. Juutas sysää eukkonsa syrjään, jopa on kaataakin Rosinan lapsineen. Mutta siitäkös Rosina kiivastuu. Ja Maunon Perttakin kavahtaa pystyyn ja huutaa:
"Akkaansa tyrkkii! Villipeto se on, villipeto! Otetaan, Rosina, ja annetaan sille köniin! Otetaan…!"
Juutas menee tuvan toiselle nurkalle. Säksättäköön Pertta hänen takanaan, ja Rosinakin. Pertta juoksee perästä, mutta Käkriäinen on jo livistänyt tuvan nurkan taakse niin että saunakukkien kovat nuput rapisivat pieksuissa. Ja nyt hän töytää alas lammelle, sitä rinnettä kohti, jossa hän päivemmällä kaiveli mäyränpesää. Poikki heinäkarheiden. Suolla porskuu vesi pieksujen alta. Yli rusahtelevien aitojen, läpi kahisevien pehkojen. Ja louhiselle mäelle. Polutonta rinnettä, sakeaan viidakkoon. Ja yhä Kenkkuinniemen päätä kohti.
Viimein joutuu hän Muttisen huvilan kiviaidan viereen.
Ja meneepä siitä ylitse.
Minne hän aikoo? Ei hän sitä nytkään tiedä. Täältä Kenkkuinniemen kärjestä ei pääse enää kauemmaksi. Täällä ei ole venettäkään: Muttisen vene on tuolla saunassa, jonka ovi on suljettu rautapuomilla ja munalukolla. Silläkin tavoin Käkriäisen Juutasta vainotaan.
Kyllä on tuo Mauno! Se se vasta peto onkin. Se se on villipeto. Juutas Käkriäisen täytyy väkisinkin pysähtyä ja ihmetellä, että tämä on mahdollista! Tällainen kelmiys.
Ja langon puolelta, ystävän muka.
Tämmöinen verraton kavaluus… Kuin iskisi pimeässä puukolla selkään … niinkuin naapurin lehmää kostoksi iskevät jotkut…
Siinä se on nyt, Rosinankin ylistelemä Mauno! Rosinalle itselleenkin se nyt tekee vahingon.
Se ajaa aidalle istahtaneen Juutaksen Putkinotkosta pois.
Juutas lähtee paikaltaan, kiertää pitkin huvilan märkää rantaäyrästä.
Mikä panikin Juutaksen Muttista panettelemaan. Leikillä hän vain…Mutta eivät ne ihmiset sitä leikiksi ymmärrä.
Ja jos nyt Aapeli potkaisee hänet Putkinotkosta! Kun on kontrahtikin täyttämättä, niin se käy.
Niin kova on se aihe.
Juutas asettuu saunan luo tuumimaan tätä asiaa. Istuiksen kivelle. Hän miettii raskaasti:
Suden ja koiran lankoutta on ihmisten lankous. Sellaista kuin kasku tarinoi. Koira houkutteli hukan taloon, jossa oli juuri häät ja paljon vieraita. Vei tupaan, volokan, muka häihin, kanssaan pöydän alta kaikenlaisia hyviä syömään. Ja sitten juotti vieraalleen viinaa, nurkasta sangosta. Ja käskee laulamaan. Hukka rupeaa ja laulaa suunsa puhtaaksi. Sillä tavoin ärsytti haukku akat pieksämään hukan hengiltä.
Niin oli Kypenäinenkin ärsyttänyt Juutasta ilmaisemaan kiukkua Muttista kohtaan.
Ja nyt menee ja puhuu Muttiselle … ehkä koettaakseen saadaPutkinotkon!
Eikä Juutas niinkään sitä vastaan, että he olisivat ruvenneet Kypenäisen kanssa yhteisiin hommiin, keittämään korpijoonia, olisivat siivolla jakaneet tienestit. Ei hän olisi Maunoa kadehtinut. Onhan tässä maailmassa tilaa useammillekin. Ei, kadehtinut hän ei olisi…
Mutta miksi se Mauno ryhtyi sillä tavoin komentamaan? Juutas kun ei kärsi komennuksia! Ei, ennen vaikka hirteen kuin on komennettavana.
Mielisuosiolla hänet saa mihin tahansa. Mutta väkisin ei mihinkään, sellainen mies hän on. Eikä hän pelkää! Ettei tullutkin suostutuksi Maunon esityksiin jo ennen. Mutta mikäs sen aavisti, että Mauno on tällainen koira … leipänsä tähden, toimeton mies.
Ei, Juutas ei nyt enää saata suostua.
Kyllä se olisi mennyt … keitos toisensa jälkeen … kuin rallatellen.
Mutta ei sitä mies voi peräytyä.
Jos olisi tullut ennen ruvetuksi touhuamaan! Mutta alkaminen on aina niin vaikea. Silloin rupeaa koskemaan pään sisään. Ja vetää päätä ikäänkuin makuulle. Ja jalkaa rupeaa pakottamaan … ja vetää makuulle.
Nyt, mikäs tuli. Pahat tästä tulee.
Menköön sitten kaikki! Menköön Putkinotko!
Sellaiset vaivannäöt … se pelto, jonka hän on Putkinotkoon raivannut!Ja nuusniekan rakentanut!
Mutta raatona saavatkin sitten vetää Juutas Käkriäisen Putkinotkon porosta! Sillä tulelle hän antaa mökin! Antaa viimein! Ja tappaa pentunsa ja kaikki. Ja akkansa. Ja mummon tappaa!
Viimeisenä pienen ja viattoman Luukas-raiskan.
Kipeästi koskee Juutaksen rintaan. Suunnattoman kipeästi se koskee. Putkinotkossa on hän ollut toistakymmentä vuotta, ja tuuminut, miten hän siellä suonkin perkaisi. Nyt vievät muut kaikki, mitä hän on sinne jo tehnyt. Ja ne tekevät sinne omia laitoksiaan. Repiä ne pitäisi kaikki pois. Potkia tieltä…
Mutta jos hänellä ei ole potkimisenkaan sananvaltaa? Ei, tuleen vain Putkinotko. Tuleen! Tuli on apu tähän tuskan päivään. Ilmeinen tuli. Kuinkas hänen äiti vainajansa, joka täällä kuoli, manasi ennen tulta, kun se kaskesta röyhäsi metsään leviämään? Ei Käkriäinen muista oikein sanoja. Mutta muutamia muistaa, ja niitä hän alkaa supista. Nousee ylös ja heiluttelee käsivarsiaan. Ja hänen tukkansa kapuaa karmaisevasta tunteesta pystyyn. Hän manaa, Putkinotkon poppa ja jumala, emo-raiskansa nimeen. Hän ärjyy.
"Tule, poika, pohjoisesta, mies pitkä pimentolasta! Tempaise pussi punainen… Hoi tuli, Jumalan luoma…! Iske tulta ikenehesi, järskytä jäsenehesi, karkaa katajikolle, leisku kuusien tasalle, polta puolet Pohjanmaata, sakara Savon rajoja! Polta lapsi kätkyessä, riko rinnat tyttäriltä… Pilvet liikkui, maa tärisi.."
Tuolla onkin se, tulen tonttu. Aidan vieressä. Punainen se on.Punaisessa mekossa. Juutas näkee sen. Se on Juutaksen auttaja.
Käkriäinen juoksee huvilan aidan viereen ja kerää sieltä kuivia risuja.Ne lennättää hän Muttisen saunan nurkan alle.
Palakoon ensin sauna, ja sitten huvila. Ja sitten Putkinotkon mökki.
Mutta toiset ovat tähän vikapäät!
Mitenkäs piti käydä! Miksi häntä vainotaan, aina?
Kun eivät ihmiset ymmärrä…
Mitä hän on tehnyt?
Eikö hän ole koettanut elätellä perhettään … minkä on voinut? Monet muut köyhät panevat lapsensa vaivaistaloon, hän: ei koskaan!
Minkätähden ei elättää anneta? Viinoista … Maunokin…
Ei ole enää voimia. Jalka kipeä, ja muutakin: mikä se niin nukuttaisi?Tauti se on.
Voi äiti-parka, miksi tämän pojan teit!
No … hänestä pääsevät. Hän kuolee…!
Mutta kun hän kellistyy, niin mitähän lääni sitten arvelee? Kun Putkinotkon molemmat kartanot on poltettu! Ja akanraatoja joka paikka täynnä! Ja pentuja.
Ja hän itse kulkee yhä kylillä ja kertoo… Saavat tietää, että syy ei ole hänessä, vaan toisissa, jotka saattoivat hänet tämän viimeisen tuskan vimmaan. Tahtomalla häntä väkisin keittämään viinaa. Mutta hän ei suostunut. Sillä olipa hän mitä tahansa, vaikka viinaa rokannut, niin eipäs suostunut polttamaan! Ennen kuolema ja kurjuus. Multaa turpa täyteen.
Sitten aikoo Juutas hirttää itsensä, viimeksi… Läänissä, jonnekin läävän vinnille.
Kaikki huomaavat silloin, että hänen ei syy ole. Ja Mauno joutuu uudestaan rautoihin.
Mutta Käkriäistä kaivataan sitten. Kaivataanpa elukkeiden parantajaa. Kuinka monta maitolehmää hän onkaan pelastanut ihmisille! Ja hevosia, ja sikojakin. Entä ihmisiä. Viimeksikin oli kuullut läänissä, miten kaatuvatauti paranee: amunjaakilla. Sitä kun ryyppää … oli ryypännyt muudan mies, jota kaatuvatauti rynkytti elinikänsä… Sitä jos ryyppää, niin tulee terve. Siitä ukosta tuli. Juutas odottaa, että joku saisi sellaisen taudin, niin hän sen parantaisi.