Mutta nyt … ensin Muttisen sauna…
Savu alkaa suitsuta salvaimen juuresta, johon Käkriäinen on sytyttänyt risunsa. Kädet ristissä on hän sitten tultansa katsellut.
Nyt nuolaisevat liekit kivijalan rappauksen mustaksi. Yksi liekki tavoittaa alimmaista vuorilautaa.
Käkriäinen katsoo.
Viimein kavahtaa hän pystyyn ja polkee tulta lapikkaallaan, tömistää. Ja pieksää kädellään. Lopuksi vesittää, sammuttaa tulen. Hän ajattelee, että linnaanhan tällaisesta joutuu.
Kahdeskymmeneskuudes luku
Kun Juutas töytäsi Rosinaa ja oli hänet lapsineen kaataa, leimahti Rosinan tulinen luonne. Hän kiidätti pikku Luukkaan tupaan, jossa se nyt parkuu kätkyessä, ja aikoi juosta Juutaksen perästä ja pysähdyttää hänet. Sehän nyt kumma, ettei tuota mörökkiä saa asioihin enää nenästä vetämälläkään.
Mutta kun Rosina ennätti mäen harjalle ja räkytti siinä Pertta Kinnusen kanssa, niin oli Käkriäinen jo melkein lammen suolla, porskuttaen karhunsammalta ontuvissa askelissaan… Tulipas siihen kerrankin vauhtia.
Ja eikös se liene jo Mauno puhellut Juutakselle kauneimpansa mukaan, kunnes uhkasi häntä. Minkäs hänelle nyt enää mahtoi?
Kuitenkin tuli Rosina levottomaksi Juutaksesta. Noin päättävästi ei hän ollut nähnyt miehensä pitkiin aikoihin pakenevan metsään, eikä näin onnettoman näköisenä. Aivan oli Juutaksen naama ikäänkuin supistunut kaidemmaksi, ja silmät olivat niin sameat. Ei ollut puhunut juuri mitään.
Ja samaa pesuuttapa he toki olivat, Rosina ja Juutas, kylki-kylkeisiä!
Nauraa rähättäen harppasi pitkä Mauno nyt veräjän ylitse pihalle, jossa melusta heränneet lapsetkin ällistelivät. Silloin Rosina tieteli veljeltään terävästi, millä hän oikein oli Juutasta uhannut. Hän sai selville, ettei Mauno sen kummemmalla kuin Rosina oli jo itsekin kuullut.
Mutta ehkäpä sekin oli liian kovaa Juutakselle? Sellaista hevosen leikkiä.
Ei arvaa, mitä sille raukalle pistäisi päähän.
"Meniköhän se minne pitemmällekin?" kysyi Mauno.
"Kuka tietää, mikä sille äjähtää päähän", sanoi Rosina. "Ja se minun sydäntäni pistää … kuin turkkineulalla, että vaikka se pystyisi, niin sitä ei saa alkuun! Se on niin vaikea siitä, se alkaminen…"
Sitten oli Rosina vaiti. Ja hänen mieleensä johtui, että Juutas oli mennyt Kenkkuinniemeen kärkeen eikä siis lääniin. Miksi se sinne kärkeen, yksinäiseen paikkaan?
Kana oli kuollut yhtäkkiä … Juutaksen suosima kana… Herra siunatkoon, jos se raukkanen toivottomana…
Nopeasti kääntyi Rosina Maunon luota ja äännähti nimeltä Ananiaspoikaansa. Ananiaksen ääni vastasikin aitan ylisiltä, niin nopeasti, että Topi tuskin ennätti sanoa, missä Ananias on. Rosina meni miesten aittaan, pisti päänsä ylös välikaton luukusta ja kehotti supatellen Ananiasta menemään isän perästä tuonne lammelle päin. Ottakoon koiran mukaansa, niin … jäljistä löytää.
"Mitäs se eno sille?" kysäisi Ananias, äänessään levoton ja moittivakin värähdys.
"Eihän se mitä", sanoi Rosina hiljaa. "Mitä lienevät … asioita sellaisia… Mutta kun se isä on… Kuuluivat suuttuneen jostakin, isäsi… Mene katsomaan… Ymmärräthän sen…"
Ananias tuli aitasta, unesta punoittavin poskin, mutta reippaasti. Hän vihelsi ja kutsui Hurjaa. Nouti haulikkonsa tuvasta. Haistatti koiralla pyssyä, ja sai Hurjan lähtemään mukanaan Käkriäisen lapikkaiden leveille jäljille.
Nyt seisoo Rosina vielä veräjän luona ja huokaisee. Hän ajattelee, että mitä hän nyt vielä voi Juutakselle tehdä? Kai se nyt tulee takaisin, Ananias löytää hänet… Ja työtäkin olisi. Ei ole kotiväeltä tullut koko päivänä mitään hommatuksi. Ja heinäpouta menee jälleen hukkaan! Jo on iltapuoli pitkällä. Kun Rosina vilkaisee mustien ripsiensä välistä aurinkoon, läimäyttää se silmät heti umpeen, ja sitten välkähtelee silmissä sinisiä läiskiä. Kärpäset kimisevät. Rosina avaa silmänsä. Hyttysiä hyrrää kuin aina paremmin illalla.
Suuri järvenselkä … kuinka on autereista. Niinkuin savussa kaikki, etäisten vaarojen kyliin asti. Ja kas, mitenkäs räikeästi nuo valkeat laivareitin kummelit paistavat vastaisilta rannoilta! Ja jokin purjekin kelluu kuin missä … liinaöljyssä… Niin tahmean näköistä on vesi. Mutta aurinko kilottaa… Luodot ovat mustat kuin piki…
Kaukaisten vaarojen takana on mustanpuhuvia pilviä: kuin mikä seinä. Ja pilvistä valuu alas vielä mustempia juovia … kaakkoisella ilmanrannalla. Varmaan siellä sataa. Pian se voi täälläkin romahtaa.
Tuulikin hengähti, viiri aitan päässä kääntyi hiukan. Luoja nostattanee toisia pilviä noita mustia vastaan. Silloin sitä saa juosta niityllä… Kastuvat nekin heinät, mitkä ovat joutuneet kuiviksi…
Hameet korvissa juosta karkuun latoon.
Nyt hommaan ja tulisesti! Missä se on Leja? Ja Malakias? Ja Topi. Äsken se oli Topi tässä, urkkimassa isän ja Ananiaksen menoa. Ja missä ovat kaikki muut sanikat? Lapsikin rääkyy jälleen tuvassa. Rosina juoksee sinne. Mutta olisipa siellä vaalijoita Rosinan tulemattakin. Olisi Leja, joka tuudittelee jo lasta. Ja siellä on myöskin Topi. Ja pikku Sanukka, ja Repekka ja kaikki. Mutta mitäs tuo Leja muuta tekee? Puhdistelee marjoja mummolle. Mummo itse pukee päälleen pyhäröijyä, mustaa ja löysää, jossa on isot ja valkeat kukat. Kylille lähtee mummo. Ei näe siivota marjoja, niin sanoo. Sahan hoville nyt yrittää, myymään niitä marjojaan, koska kuuli siellä herrasväen olevan kotona. Saahan edes muutaman pennin marjoista, huokailee hän. Eikä hän jaksa … ei ilkiä hän tässä olla, kun on aina sellainen mekastus! Rosina murahtaa jotain mummolle. Ja Leja saakin marjat nyt parhaiksi siivotuksi, ja sanoo, ettei lapsi ole vielä kauan huutanutkaan. Mutta tuo Sanukka se on kunnoton! Sitäpä oli Leja tahtonut ajamaan pois kärpäsiä lapsen naamasta, mutta se ei nyt olisi ruvennut. Katkismuksen se oli kolunnut käteensä: oli sille nyt tullut lukemisen halu. Sanelma tahtoi näyttää, että osaa hänkin ulkoa yhtä hyvin kuin Leja. Mummo oli nimittäin huokaillut Lejalle tässä virttä: "Saastassa rypeääpi tuo Luojan ihmetyö." Ihmetyöllä oli mummo tarkoittanut Juutasta, josta on aina Putkinotkossa harmia. Ja marjoja siivotessaan oli Leja alkanut lukea virren jatkoa. Silloin oli pieni ja musta Sanelmakin ruvennut kehumaan omilla osaamisillaan. Pääkappaleet kiisti hän osaavansa, mutta kun ei osannut, piti katsoa katkismuksesta. Astiahyllyltä kiipesi hän ottamaan katkismuksen, löytäen sen suolakupin alta, isänsä partaveitsen vierestä, jonka kotelosta, karvarikoksi kuluneesta oravannahkasta, juoksi russakoita. Nyt keikkuu Sanukka sängyn reunalla, kädessään kapea ja viirukantinen katkismus. Ja hän hörpöttää:
"Yhden pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin ihmisten yhteyden… Mitä se on? Topi hoi, sinäpä et osaa!"
"Osaanpas minä", vastaa Topi, joka seisoo takaikkunan ääressä ja hommailee jotain nykeröin ja kuonaisin kourin. Hän pyydystelee ikkunan nurkkauksesta kärpäsiä, pistää niille tulitikunpätkiä takapuoleen ja koettaa ajaa niitä lentämään.
"Hihii!" hörähtää Topi nauruun, kun näkee, kuinka kaksi kärpästä kömpii ikkunanlautaa pitkin, tukinvedossa muka, ne hevoset: tulitikkuja vetävät. Mutta nyt lähtee suurin tukkimies lentoon, tikku vilahtaa ilmassa.
"Et osaa, et!" ärsyttää Sanelma. "Et osaa. Isämeitä, joka olet taivaassa … lähestulkoon…"
"Osaanpas", vastaa Topi.
Sanelma ärsyttää:
"Et osaa, et!"
"Isämeitä istu puussa", alkaa Topi vankasti ja verkalleen.
Silloin pieni ja musta Sanelma säkyttämään:
"Lampaan lapakko suussa, siankinkku sieraimissa, lähestyköön länget kaulaan, tapahtukoon tallin naulaan…"
"Ai, ai! Se on sitä…!" huudahtaa mummo. "Pois minun pitää tästä!Parempi on vaikka … vaivaistalolla."
Rosina huudahtaa mummolle:
"Menisitte siitä … niin että hippulat vinkuu…! On se nyt saarnaaminen. Ja Leja, niitylle se nyt on mentävä, voi tulla ukonilma! Ja Sanukka, sinulla nyt on messuaminen! Herkeätkö siitä! Heti paikalla kätkyttä vatkaamaan."
"Minä en vatkaa", inttää pieni ja musta Sanelma.
"Mitä? Vai et. Mutta kun minä sinut vatkaan!"
"Minä luen", väittää Sanelma. "Kinkerilukuja. Anna meille synnit anteeksi… Minä osaan sen kun Leukkokin osaa. Minä uskon, etten omasta uskosta taida uskoa… Nyt unehtui."
"Turpa kiinni!" ärjäisee Rosina. "Voi minun päiviäni … noita synninkyöriä! Eikös noista nyt saa kalua millään. Kun … kun … minä otan sinut, Sanukka, ja kiskon kuin pajunparkkia!" kiljaisee Rosina viimein niin, että tuvan ikkunat rämähtävät.
"Minä en vatkaa pentua! Luukasta! Lihakasta. Minä lähden heinään!" jankkaa itsepäinen Sanelma.
Repekka seisoo rahilla päätyikkunan edessä, laahaavassa villapaidassaan. Ester pitää häntä lattialta käsin kiinni. Repekka on kuullut mummon ja Lejan lukevan Luojasta, ja Sanelman ja Topinkin. Nyt kurkistelee Repekka kallioiden takaa kiiltelevään petäjikköön, salaperäiseen metsään, ja hokee:
"Jumala hoi! Älä tule tänne, Jumala hoi, älä tule."
"Älähän nyt", huudahtaa Rosina Repekalle. "Älähän, Repekka … eihän seJumala … kuule… Huuda, sinä, lapsi, lehmiä… Yömiä…"
Pertta Kinnunen astuu sitten tupaan, kun taas Pertan Sanelma on istahtanut varjoon portaille ja katselee loistavalle ja säteilevälle järvelle. Pertta iskee silmänsä pikku Sanelmaan ja alkaa hoilottaa:
"Niin minä nuo pieksäisin, että veri pärskyisi! Eivät pentuni minulle vastaisi, että he eivät! Eivät!"
"Eivät! Eivät!" matkii pikku Sanelma häntä.
Maunon Pertta sieppaa pankon alta karahkan ja löisi Sanelma Käkriäistä.Sanelma livistää syrjään ja huutaa tädille:
"Kinnusen Pertta, kierosilmä…"
Pertta saa nykäistyksi Sanelmaa sekavasta tukasta. Silloin Rosina säikähtää ja puolustaa lastaan:
"Mitäs sinä, Pertta."
Pikku Sanelma on päässyt jo seinän alta ulkopuolelle ja nauskuttaa sieltä Maunon Pertalle. Mummo voihkii tätä poloista elämää. Hän köpittää jo portailla, kantaen laihan vatsansa päällä marjatuohista. Leja on lähtenyt niitylle.
Rosina selittää siinä välillä, kun pääsee lapsilaumalleen vähän kiljahtamasta, Maunon Pertalle:
"Sellainen se on … Sanukka. Eikä niitä ole aikaa … köyhän lapsia … kurittaa. On sitä muutakin työtä … lapsillakin … kuin koreita sanoja."
"On noilla työtä…!" nauraa Maunon Pertta.
Rosina huutaa jälleen:
"Topi, se on lähteminen! Lejan perästä! Etkös sinä? Pitääkös sinullekin panna seiväs häntään, niinkuin niille kärpäsille… Ennenkuin liikahdat! Ja Ester, laske sisko pois penkiltä ja tuudita pientä veikkoa."
Repekka anelee taas voileipää. Silloin alkaa Esterkin hiljaa anella.Pitäähän niille rakkaille antaa. Rosina menee ruokakonttoriin.
Konttorissa, jossa lemahtaa viileältä ja leivältä ja homeelta ja viilimaidolta, istuu Malakias ja syö leipää, jyrstää. Voitakin on leipäviipaleen toisessa päässä, johon hän ei ole vielä hennonut käydä hampaineen. Korvosta kapustoi piimää palan painimeksi. Ja Jopikin siellä on, kertomassa yhä kaupungin ihmeistä. Rosina kysyy nyt Malakiakselta:
"No, jokos ne … kiusaajat?"
"Eiväthän ne", vastaa Malakias. "Enkä minä rupea olemaan kaiken päivää ruuatta! Mitä lienevät rohtoja. Eivät ne pahanmakuisia, niin niitä puri kuin…"
"Eivätkö?" kysyy Rosina. "No … jos lienevät huonoja … herrojen… Eihän niistä taida … meikäläisen mahaan. Kun ei auta, niin … syöhän nyt. Mutta sitten se olisi pantava sinun hevonen aisoihin, sinun! Yritettävä! Niin päästään vetämään heiniä. Mutta se on mentävä kuin kulo, kuule, Malakias."
Rosina sipaisee voileivät ja katoaa jälleen tupaan, huudahtaa:
"Se, tyssit. Mutta nyt onkin tuuditettava, Ester… Mutta Saara…Pitäneekö kepin kanssa se ajaa niitylle … saunasta. Minnekä seSanelma nyt?"
Maunon Pertan Sanelma vastaa istuvansa siellä portailla. Mutta eihän Rosina häntä tarkoittanut, vierasta. Kuitenkin sanoo Kinnusen Sanelmakin hakevansa Saaran saunasta. Rosina on hyvillään. Ja siinä hän sitten juttelee Maunon Pertalle, muuttaessaan kuivaa pikku Luukkaan alle:
"Hohoi hellettä, sanoi jänis pakkasella! Ovathan ne nuo … meidän lapset… Niin meni seinän raosta Sanelma kuin hiiri, hihii. Ja onhan sitä koettanut, jos siitä puhe tulee, mutta ei sitä ennätä! Eivätkä nuo meidän lapset ihan sellaisia kuin muut… Osaavat nuo toki kättä antaa… Eivät ole niinkuin Sinikanteleen eukon keskimmäinen poika. Se, jos sitä pyytää lyömään kättä, lyö omia käsiään vastatusten, läpsähyttää. Hihii, ei ole monesti nähnyt, kuinka lyödään. Mutta olisi tuon voinut opettaa lyömään oikein. Ymmärtäväthän nuo meidän lapset sen verran. Topi, yhäkö sinä siinä! Syö nyt ne kärpäsesi jo tikkuineen, ja ala loikkia niitylle! Kah, jopas Malakias vääntää rekeä kujalta pihalle. Kunhan ei särkisi veräjää … kun veräjän yli vääntää. Topi, etkö sinä lähde? Etkö! Nyt on pahalainen…! Se on jörökki, tuo Topi… Niin, Pertta, mitäs näistä … kun ovat tekoaineetkin olleet sellaiset. Jopas nyt meni Topi. Ja … siitäkö se lienee sellaiseksi tullut, että se silloin, Juutas, mörötti kokonaisen kuukauden. Suuttui niinkuin kesäkuussa tässä: niin että menipä saunasta aittaan yöksi, ja jätti aitan oven vielä auki, hihii. Ei silloin paleltanut, sellainen on. Mutta leppyi siitä. Topin aikaan mörötti täyden kuukautensa. Ei puhunut silloin mitään. Piippu suussa mörötti yksinään tuossa penkillä. Mutta jopas yhtenä yönä könysi viereen, ja siitä tuli Topi, mörökki! Niin, hihii… Mutta sehän on sellaista kuosia, sillä Juutaksella. Se on semmoinen. Kyllä ei kuitenkaan kotia jättäisi, vaikka joskus aittaan meneekin möröttämään. Ei, uskohan: vedet silmiin tulivat sille, kun viimeksi täytyi lähteä lääniin. Ihan itkeskeli, kotia kaipasi. Minne lie nyt mennyt, raukka? Ja Luukas, mitä se pikkuinen itkee? Eikös se nyt nuku? Pitääkös sille pienelle tittiä? Pitäähän sille…"
Rosina imettää pikku Luukasta. Menee hetki. Luukas kääntää vaaleanpunaiset kasvonsa pois rinnasta ja alkaa kitistä. Rosina koettaa sitä hyssytellä uneen. Puhelee sille ja laulaa, livertää:
"Nuku, nuku nurmilintu, väsy, väsy, västäräkki! Eikös se uni nyt tule? Onkos se Hellan telttu pippa? Voi, voi! Aa, aa, aa-a! Pitänee viedä pikkuinen niitylle mukaan…"
Kauniilla äänellä laulaa Rosina hellästi:
"Että tuuli tuudittaisi, lepän latva liekuttaisi! Aa, aa… Lullin, lullin… Etkö, etkö sinä nuku…? Sehän nyt on … ettet nuku… Bou, bou! Aa, aa…! Kun minä sinua runttaan!"
Tämän Rosina tiuskahtaa. Hän keskeyttää liekuttamisenkin ja katsoo hetken tuskastunein silmin Luukasta. Sitten ne silmät kirkastuvat. Niistä säteilee ihanasti palava hohde. Ja hän alkaa jälleen laulaa, heleällä äänellä ja veisaavasti, pitkästi kuin säiettä luomapuilta vetäen:
"En, enpä minä kultaani runttaakaan! Aa, aa, aa-ah!"
Hän tuudittaa.
"Malakko valjastaa hevosen takaperin!" nauraa Jopi pihalla.
"Älä valehtele!" ärjäisee Malakias.
Ja hevosen kaviot kolisevat aisoihin.
"No johan minä sen … arvasin", äännähtää Rosina ja nousee kehdon äärestä. "Ester, tuudi nyt lasta, kunnes vien sen niitylle. Ja Repekka, mene pihatantereelle, siellä on sinulle tanssisali … niin et lasta herätä."
Rosina juoksee ulos. Portailla hän huutaa vielä:
"Niin, ja mitenkäs se on puiden? Että saadaan paistaa leivät. Topi ja Sanelma! Se onkin nyt mentävä niitä puita hakemaan! Ja Malakias, ja muut … kun ei noista selvääkään saa…"
Maunon Pertta säälittelee Rosinaa:
"Hahaa! Voi poloista Rosinaa! Sotkeudut kuin Summanen housuihinsa … Juutaksen pentuihin! Mitäs, Mauno, jospa me autetaan Rosinukkaa? Kun ukkonsa hänet jätti, Rosinukan. Mennään heinään! Sanelma kanssa! Ja silloin sen pitääkin joutua latoon! Latoon!"
Rosina kiittelee hymyillen, ja rientää valjastamaan tammaa, jota Malakias ei saa oikein aisoihin. Mutta kun Rosina kavahtaa hevosen turpaan ja tavoittaa lyödä sitä kädellään toiseen takajalkaan, niin jo asettuu Sohvi aisoihin. Rosina valjastaa, ja tarttuu sitten ohjaksiin, loksauttaa suutaan, heiluttaa ohjaksia ja alkaa juosta tamman perästä kahisevan reen vieressä ylämäkeen. Siinä reipas Rosina huutaa:
"Hei … sen pitää mennä kuin…! Hevosella kuin hirvellä, ja akalla kuin emälehmällä!"
Kahdeskymmenesseitsemäs luku
Kauanko ajaa Ananias koiran kanssa isäänsä, hupaista Juutas Käkriäistä?
Suoraan polkua on Hurja juossut, kunnes se yhtäkkiä on poikennut vasemmalle, pois mättäiköstä, missä lammen vesi seisoo lätäkköinä. Nuuskien ja hitaammin on se sitten kulkenut, mutta varmasti. Ananias on kiivennyt koirineen ylös louhista rinnettä, ja kun he ovat sieltä laskeutuneet, niin on Hurja syöksynyt Aapeli Muttisen huvilalle päin. Ananias perästä. Ja kas, silloin tuleekin Juutas Käkriäinen sakeassa viidakossa heitä vastaan.
Ihmeen nopeasti kapuaa Käkriäinen mäkeä. Hän näkee Hurjan ja Ananiaksen. Hän nostaa päätänsä, mutta jatkaa entistä vauhtiaan. Piippu on Juutaksella suussa, jonka pielistä valuu ohutta nestettä samoin kuin hikeä virtaa hänen otsaltaan. Mutta eipä hän nyt pysähdy otsaansa pyyhkimään, vaan näyttää aikovan porhaltaa mitään virkkamatta poikansa ohitse. Käännähtävälle Hurjalle hän ainoastaan heilauttaa kättänsä. Kovaa menoa merkitsee paitsi piipusta, sieraimista ja suusta sakeasti pullahteleva savu myöskin hattu, joka on sysätty kauas takaraivolle.
Nyt rientää Käkriäinen jo mäen harjalla. Ananias katselee häntä takaa.Ison kiven luona Käkriäinen kuitenkin seisahtuu, kääntyy ja kysyy:
"Ja … mitäs… Ja olikos se Mauno vielä siellä?"
Ananias vastaa myöntävästi. Kun Käkriäinen kuulee sen, jatkaa hän kiireesti kulkuaan toiseen notkoon. Lammen päätä kohti hän hölkyttää niin että lapikkaiden kärjet kopsahtelevat tien poikki pullistuneihin juuriin. Pää edeltä sukeltaiksen hän kahisevaan lepikkoon.
Ja pian näkee Ananias, joka lähtee takaisin hänen perästään, isänsä lönkyttävän lammen toista rantaa, jopa oikaisten ylempänä polultakin mennen rukiin ja ohran välipiennarta.
Ananias kummastelee, mikähän isällä ja enolla nyt oikeastaan oli.
Ei ollut Käkriäisellä aikaa Ananiakselle sitä selvitellä. Eikä hän vielä tiedä, kuinka sen tekisikään, joskin Ananiasta tarvittaneen siinä mukana ainakin myöhemmin. Hiukan tukala on jutella Ananiakselle tämä miehisten miesten asia…
Sillä Juutas on nyt päättänyt taipua Maunon vaatimukseen ja ruveta polttamaan hänen kanssaan viinaa. Täytyy antautua … kuin mikäkin saaressa kesää pidetty ja metsittynyt pässi, jota ei syksypuolella niinkään helposti kiinni oteta, kerittäväksi. Eivätkä sitä akat saakaan kiinni. Mies siinä pitää olla apuna, ja luja mies, juoksemaan pässin perästä. Mutta jos on sellainen joka jaksaa juosta, löyhkäistä, yhtä kyytiä, sallimatta pässin hetkeksikään pysähtyä, ei päki-paran lopulta auta muu kuin jättäytyä valtaan. Ja sitten se nostetaan veneeseen ja viedään kotiin, ja istutaan päälle, niin ettei ole hievahtamista, ja painetaan kurkusta, jos se koettaa päätänsä kohottaa ja otetaan villat siltä väkisin. Taikka se pannaan lahtipenkkiin.
Hyvä vain, ettei nyt Käkriäistä puukolla kurkkuun pistetä. Eikä villojakaan tahdota anastaa niin paljaaksi, että pinta jäisi ihan alastomaksi. Eipä niin, sillä etuapa tästä tulee Juutaksellekin…
Mutta heti kun Käkriäinen oli tehnyt tämän päätöksensä, joka tuntui helpotukselta, siellä Muttisen saunan nurkalla, auttamattoman kohtalonsa edessä, johtui hänen mieleensä, onkohan Mauno enää Putkinotkossa? Se oli voinut jo ennättää lähteä sieltä jos jonnekin: soutamaan niiden puheille, joille Käkriäinen oli myynyt viinaa. Taikka Vaskilahteen, heittämään Käkriäiselle surmansilmukkaa kaulaan.
Nyt piti Käkriäisen puuhata rivakasti. Siksi jatkaa hän vauhtiaan, koska on kerran alkuun päässyt, aivan Putkinotkon mökin rinteelle asti.
Hän tahtoo ilmoittaa Maunolle suostumuksensa.
Mitäpä hän nyt vastustamaan sellaista miestä kuin Maunoa, viisasta…
Mutta kun Käkriäinen on joutunut melkeinpä mökin nurkalle ja hiljentää viimein menoaan, hengähtääkseen juoksustaan, joten Ananias pääsee lähemmäksi häntä, niin haukahtaa Hurja takana, ja ryntää Käkriäisen ohitse. Ei suinkaan se tammaa hauku, tuossa valjastettuna seisovaa? Nyt se juoksee Sohvin ohitse. Mäen harjalle ryntää ja alkaa siinä räkyttää sitkeästi ja nytkähtelevin korvin.
Juutas ajattelee, että kunhan ei Mauno väkineen olisi nyt justiinsa lähdössä. Mutta eikö Hurja nytkään Maunon joukkoa tuntisi? Voi siellä olla muitakin, ihan vieraita. Koira on kadonnut töyryn taakse ja rähisee siellä. Käkriäinen seisoo ja kuulostelee. Niin kuuleekin hän sellaista tasaista tökötystä … kuin monttöörin ääntä. Ihan Putkinotkon mökin lahdelta.
Ananias ehtii isänsä luokse. Käkriäinen ajattelee, että antaahan Ananiaksen ensin katsoa, ketä sieltä nyt tulee. Vastenmieliseltä tuntuu Käkriäisestä outojen vieraiden tuleminen. Ja poliisit ja vallesmannikin johtuvat taas hänen mieleensä, nyt kun talossa tosiaan on viinaa, eikä edes metsään kätkettyä, vaan rannalle pelkästään korsun alle.
Käkriäinen laskee Ananiaksen edelleen ja jää itse muka tiukentamaan hevosen valjaita. Ananiakselle hän sanoo:
"Minä tässä … vähäisen… Katsohan, mikä tökötys se sieltä…"
Ananias pysähtyy nurkalla, katselee, ja äännähtää nopeasti isälleen:
"Monttööri tulee… Laskee rantaan."
Käkriäinen örähtää jotakin. Hän jää varmuuden vuoksi hiukan loitommalle. Ananias lähtee pihalle … kuuluu puhelevan Maunon kanssa: on se Mauno vielä siellä! Ja kas, että se puhelee Ananiakselle! Käkriäinen väistyy vasemmalle, ruispellon pientareelle. Sieltä aikoo hän tarkata tulijoita, valmiina pistäytymään vaikkapa rukiiseen, jos tarvitsisi.
Ananias seisoo ylempänä pihalla ja katsoo siniselle lahdelle.
Niin, moottorivene se on, melkein jo lahden perukassa. Nyt se kääntää kohti nuottakotaa ja hiljentää sötkötystään. Se juoksee äänettömästi kuin täysi sukkula, entisellä vauhdillaan … laineet vakoilevat vielä takana, keskellä tyyntä lahtea. Veneessä on valkeaa: naisihminen. Ja mies kokassa, seiväs ojossa, torjuakseen törmäystä nuottakotaan. Paksu mies … selin, ettei häntä oikein näe.
Nyt erottaa Ananias miehen naaman. Sehän on herra: kirjakauppiasMuttinen.
"Muttinen tulee!" huudahtaa Ananias jälleen.
Käkriäinen väistyy ensin yhä kauemmaksi, mutta tulee sitten lähempää pilkistämään.
Muttisen muodon ja möräkän äänen tuntee Käkriäinenkin. Hän menee pian nurkalta takaisin tuvan taakse, menee hyvin ristiriitaisissa tunteissa ja ajatuksissa. Mauno melkein unohtuu.
Mikä hitto sen Muttisen nyt juuri piti tänne lennättää? Kun Maunokin on täällä, Juutakselle vihoitteleva Mauno.
Ja mitenkäs se Muttinen ajaa nyt monttöörillä? Eihän sillä ennen sellaista ollut. Pienen höyrylaivan se on joskus ennen vuokrannut ja sillä rahdannut tänne itseään ja tavaroitaan. Tavallisimmin ajanut suoraan huvilansa rantaan ja kävellyt sieltä mökille. Ja kaiken tavallisimmin on ilmoittanut tulostaan ja tullut suurella laivalla lähimpään laituriin, Runkkeliin, josta on soudattanut itsensä perille.
Ainoastaan viime vuosina on näin yhtäkkiä tulla tuprahtanut…
Mikähän sillä nyt on mielessä?
Milloin sillä on minkinlaiset vehkeet…
Ja neiti, Käkriäisen haukkuma, istuu perässä … hattuineen.
Muutkin Putkinotkon mökin ihmiset kummastelevat tätä, kuka pihalla, kuka tuvan ikkunasta tähystellen.
Ruskea ja leveä on se Muttisen moottori, varustettu oikein purjekankaasta tehdyllä kuomulla. Hyvin leveä se on, Kenkkuinniemen ulapoilla riehuvien myrskyjen varalta, sillä Muttinen on pelkuri. Ja kuomulla se on varustettu sateiden vuoksi, koska Muttinen on arkuri. Suoraan pääkylästä se on tilattu, äskettäin, sillä Muttinen tahtoo varmasti käypää ja on lisäksi hiukan pöyhkeäkin. Täällä pikkukaupungin lähistöllä on sitä sitten koetettu, monttöörin kanssa, joka toi sen Helsingistä. Ja se kävi niinkuin voi ja rasva. Ja sähkösytytyksellä se käy.
Sillä on herra nyt tullut neitinsä kanssa Putkinotkoon. Lepäilemään huvilassaan.
Täyttä vauhtia kaupungista … kuin kiireellä. Salmien kautta, joista isot laivat eivät pääse kulkemaan. Vaarallisissa ja luotoisissa paikoissa on Aapeli kömpelöinyt itse peräsimeen, konetta hoitelemasta. Muuten on neiti istunut peräsimessä.
Niin he ovat tulleet, kuomu kuitenkin nostettuna. Autereisilla järvenselillä on Aapeli silloin tällöin huudahdellut:
"Voi elehvantti!"
"Mitä nyt?" on Lyygia kysynyt.
"Voi kolmentuhannen ukko … kuinka täällä on kaunista."
Taikka hän on ihmetellyt itseään:
"Mitä varten ihmisen pitää olla kesällä kaupungissa? Tällaisen ihmisen, jolla ei ole pakkoa… Parempi on olla täällä … Putkinotkossa."
"Niin, onhan minun porsaallani kukkaro, millä hän voi elää maalla", onLyygia vastannut leikillisesti.
Mutta herra on jatkanut:
"Mutta mitäpä me nyt syömme, kun tulemme Putkinotkoon? Mitä mukavia? Syömmeköhän kastematoja kerman kanssa? Vai heinäsirkkoja ja metsähunajaa? Vai hiirenhäntiäkö? Ja sammakon sakarivarpaita sokerissa?"
Mutta näin on herra puhunut, koska hän tietää, että heillä on matkassa keksejä, parisataa kananmunaa, vehnäjauhopusseja, hedelmälaatikoita ja purkkeja, joissa on sardiineita ja hummereita ja jos jonkinlaisia öljyisiä ja rasvaisia. Onpa siis moottorissa muutakin tavaraa kuin nuo pitkät laudat, joita törröttää keulassa: ne on tuotu kaupungin sahalta, huvilan laiturin korjaamista varten, koska nimittäin jäät särkevät joka kevät laiturin.
Ja Putkinotkostahan sopii ostaa maitoa ja keltaista kesävoita ja Putkinotkon mainioita perunoita. Ja joskus sattuu niinkin, että tulee kalaa, ei tosin montakaan Muttisen omilla pyydyksillä, vaan Käkriäisen Juutaksen ja Ananiaksen pyytämiä: lihavia, hopeanvärisiä kuhia ja tuulastusatraimellakin iskettyjä haukia. Ja kelpaavatpa Lyygian onkimat ahvenetkin Muttisen suuhun.
Sikäli kun louhinen ja mahtava Kenkkuinniemen kärki on lähestynyt, on Muttisen ihastus seutuun kasvanut. Ja hänen ruokahalunsa on kasvanut. Ja sitä iloisemmaksi on tullut peräsimessä istuvan Lyygiankin hymy. Niin että kun viimein on pujahdettu Kenkkuinniemen päätä ympäröivien saarten välistä pienelle sisäaukeamalle, on Lyygia alkanut veitikkamaisesti hyräillä. Putkinotkon pieni, ruskea ja yksinäinen huvila on näkynyt auringonpaisteiselta kunnaalta lahtensa perukasta. Lyygia on hyräillyt, puoleksi huudahdellen:
"Putkinotkon linna, Putkinotkon linna…"
Mutta siitä he ovat ajaneet ohitse, noutaakseen mökiltä ensin jonkun pojan tai tytön apulaiseksi, joka kantaisi heidän tavaroitaan, laatikoita, punkkia ja pyttyjä, moottorista asumukseen. Ja olihan Käkriäisiltä ostettava maitoa ja perunoita.
Siksi ajoivat he suoraan Putkinotkon mökin puolelle.
"Katso, lokottaapas tuossa luodolla taas lokki!" huudahti Muttinen, kun he ajoivat erään luodon ohitse, jota tuskin erotti, niin välkkyi vesi sen ympärillä. Se luoto on mökin lahden eteläpuolella, kallioisen niemen päässä. Siinä istui lokki, paksunokkainen ja valkea.
Ja tuolla vähän matkaa huvilasta oli lehmiä, seisoivat vedessä, häntäänsä huiskuttaen ja kellojaan pulisuttaen.
Vielä ajoivat he tuokion. Moottori kääntyi toisen niemen ympäri. Sitten avautui eteen mökin lahti. Nyt käänsi Muttinen aluksensa kulkemaan karien välitse suoraan lahden pohjaan. Ja taas hän äännähteli:
"Katso noita katiskoita … joista Käkriäiset nostavat kaloja. Kuinka olen nekin unohtanut melkein koko kesäksi. Kaunista täällä on. Ja erämaista… Nuo mökin mustat rakennukset kallioilla. Hajallaan kuin eksyneet lampaat. Entäpä rantakallion juurella läpättävät tutut haavat … niiden nurealta puolelta kelmeästi vaaleat lehdet! Kuinka tervehtivästi niiden räpinä kuuluu. Hiljentää pitää nyt masinaa… Ahvenruohikko… Ja nyt akanhiuksia! Ja nuottakota … helteisellä somerikolla…"
Alus lähenee rantaa. Muttisen Aapelin on tartuttava puoshakaan. Hän ennättää virkkaa ainoastaan:
"Entäpä Käkriäiset? Ovatkohan ne kaikki kotona … ja ennallaan, ne hunsvotit? Jokohan nyt naarastiikerin karjunta raikuu kartanolta?"
Puoshaan kärki puskee nuottakodan lahonneeseen salvaimeen. Hetken seisoo Muttinen kokassa, nenä pystyssä, hirmuisen korkeat kaulukset kaulassa, katselee ja kuuntelee.
Eipä kuulu vielä Rosinan kiivasta ääntä tällä hetkellä.
Mutta tuolla rannalla, melkein lahden toisella puolella, siellähän on … Malakias. Ärjähtelee ja tavoittelee kiinni jotakuta pientä tyttöä, varmaan pientä ja mustaa Sanelmaa. Sellainen musta ja takkuinen tukka on tytöllä, ja sama kiukkuinen ääni. Mutta Malakias … melkein yhtä pitkätukkainen kuin hänen siskonsakin. Malakias kuuluu tahtovan Sanelmaa kanssaan noutamaan metsästä uunipuita. Niin on muka äiti käskenyt. Mutta Sanelma kimpuilee vastaan, ja raapii Malakiasta. Malakias kiroaakin köreästi…
Myöskin Jopi on siellä rannalla. Nyt huomaa pikku Jopi moottorin.
Sanelma rääkyy Malakiaksen kynsissä ja pillahtaa kiljuvaan itkuun.
Jopi huutaa Malakiakselle ja Sanelmalle, että mikä tököttäjä lie rannassa. Ja että siellä on Muttinen.
Silloin Malakias hellittää kätensä Sanukan tukasta ja katsahtaa nuottakodalle. Hitaasti alkaa hän tulla lähemmäksi. Jopi tulee myöskin vähän matkaa, mutta pysähtyy sitten pilkistelemään ison rantakiven takaa.
Sanelma itkee ja kiroilee. Yhtäkkiä hän tempaa kiven ja heittää sen Malakiaksen perästä, ja itkee taas ja alkaa marria itsekseen saunalle päin.
Vielä karjaisee Malakias Sanelmalle, mutta jättää hänet nyt kuitenkin ja lähtee moottorivenettä kohti, kädet riipuksissa ja suu ystävällisessä hymyssä.
Muttinen huutaa Malakiakselle:
"No, mikäs tukkanuotan veto siellä oli? Tulehan panemaan rossia pollariin."
Malakias tulee ja yrisee jotakin, että pitäähän sitä nuorempaansa vähän kuranssata.
Mökin pihalla näyttää seisovan pari miestä. Toinen, solakka, lieneeAnanias.
Ja pihalla nurmikossa hyppelee jokin pieni ja punainen. Loistaa kuin lumikirppu.
Malakias on lähestynyt moottoria. Hän saa kätensä ohimolleen nostaakseen lakkiaan Muttiselle ja neidille, mutta huomaa siinä, ettei hänellä olekaan päässä mitään: ainoastaan pitkä tukka heilahtaa hänen jäykkien kynsiensä edessä. Sitten tarttuu hän lautoihin, jotka törröttävät moottorin kokassa, ja aikoo vetää niistä moottoria lähemmäksi rantaa. Muttinen keinottelee parhaillaan nuoraa kodan patsaan taakse. Lyygia päivänvarjoineen kiipeää keulalle ja hypähtää rantakivelle.
Nyt pitäisi Malakiaksen kätellä neitiä, mutta yhtäkkiä, juuri kun hän on ojentamassa kättään, se käsi hervahtaa ja Malakias kyykähtää maahan, painaen mahaansa kourallaan. Siinä hän yökkäisee.
"Mitäs sinä siinä … pukkia nyljet?" kysyy Muttinen.
Malakias, joka on kalpea kuin maito, vastaa:
"Ei … ei tämä ruuista olisi tullut. Vaan ne rohdot, perhanat."
"Rohdot?" äännähtää Muttinen.
"Niin … ne matokassin voiteet … ajavat ruuan pellolle…"
Sitten juttelee Malakias, että mitäpäs kaupunginrohdoista, ei niistä ollut Kinnusen Pertallekaan, petkuttavat, ne rohtojen myöjät.
Muttisen neiti huudahtaa:
"Voi raiskaa. Malakiaksella on varmaan matoja!"
Muttinen kiinnittää hiljalleen moottorin keulan nuottakotaan ja laskee ankkurinsa pohjaan.
Malakias puhkii kivellä. Sitten hän nostaa päätänsä ja katselee moottoria. Silloin hän nousee … eikä muista antaa kättä Muttiselle tai neidille, eikä hän näytä kuulevan, kuinka neiti kysyy häneltä, miten hänen morsiamensa jaksavat… Ei, vilkastuvin silmin hän moottoria katselee, sen kiiltäviä tulloja, kokkareikien silauksia ja koneen kuparisuojusta. Hän huudahtaa:
"Tällä pelillä sitä pääsee! Kulkee niitä tästä ohitse, näitä laivoja .. niin että laineelle toiselta hyppivät. Ja hypännee se tämäkin, Putkinotkon laiva… Eivät ne tämän ohitse… Tälle … olisi nyt tehtävä laituri. Jäät sen ovat särkeneet, perhanat…"
"Tuossa niitä onkin kokassa paikkalautoja", sanoo Muttinen, joka hommailee vielä moottorissa.
"Häh?" äännähtää Malakias. "Aha … jopas minä arvasinkin. Tuollaisia koivuisia. Paksuja: eivät ne notku, saa niillä rynkyttää. Niistähän se laituri syntyy. Ja kun tammipiikeillä poukahuttaa kiinni, niin … eivät jäät revi irti."
Kirjakauppias kömpii moottorista rantakiville. Hän katselee kauemmaksi rannalle ja kysyy:
"No, mitäs se typykkä siellä itkee … Sanelma? Ja tuollapa on Topikin, veräjän takana. Odotapas, sinä Topi … turkkilainen! Ja mitä sinä, Jopi, livistät karkuun…? Katsohan, Lyygia, tuota humalistoa. kaunista: kaartuu veräjän ylitse kuin juhlaportti. Täynnä keltaisia humalankäpyjä. Terve, sinä Putkinotko. No, päivää, tyttö!"
Muttinen huutaa tämän pikku Sanelmalle, lähtien kulkemaan kartanolle. Lyygia menee keveästi hänen edeltään, toisessa kädessä päivänvarjo, toisessa maitokannu ja paperiin kääritty pullo.
Pikku Sanelma ei vastaa.
Mutta saunan nurkalla yhtyy neiti itkevään ja kiukuttelevaan Sanelmaan. Sanelma on menossa alaveräjälle. Ja katso, jalasta vuotaa häneltä verta. Lyygia kiiruhtaa Sanelman eteen ja kumartuu hänen puoleensa ja sanoo säälitellen:
"No, mikä sinulla on, kun noin itket? Ja hyvänen aika, missä sinä olet loukannut varpaasi? Mistäs se lapsi tulee?"
"V—sta!" vonkaisee pikku Sanelma, ja juoksee kiukuissaan neidin ohitse kujalle päin, yhdellä jalalla hypähdellen. Ohuet sääret vilkkuvat lyhyen hameen alta.
Sanoipa haavastaan tuskastunut pikku Sanelma sanasen, joka aivan äimistytti Muttista.
"Mitä se sanoi?" ihmettelee Lyygia.
"Voi turkkilainen!" naurahtaa Muttinen, joka on jo ennättänyt siihen ja kuullut Sanelman sanan. "Mitäkö sanoi…? Hihuu. Se se on Putkinotkoa! Erinomaista!"
Nyt Lyygia huomaa. Hän huudahtaa Sanelmalle:
"Odotapas, Sanelma! Tulepas pyytämään anteeksi, sellainen tuhma sana."
Mutta Sanelma livistää jo karjakujalla, taakseen katsomatta, älähdellen ja hieroen mustilla käsillään nenäänsä. Ääneen hän kollottaa, että Malakias repi häntä mukaansa uunipuita noutamaan ja ajoi hänet astumaan havukirveeseen. Muttinen kuulee Sanelman mekastuksen ja huudahtaa jälleen:
"Voi kolmentuhannen ukko! Tämä on Putkinotkoa. Kah, hyvää iltaa, Topi. Ja kuka se siellä piiloutuu aitan alle? Kyllä minä sinut tunnen: Jopi sinä olet."
Topi tervehtii tulijoita alaveräjällä, ojentaen paljoa kursailematta pihkaisen ja paksun kätensä. Mutta Jopi on luikkinut aittojen väliin, josta hän nyt pilkistelee aroin ja vähän naurahtelevin silmin. Sanelman volina kuuluu kujalta. Nyt se tyttö kiipeää pihalle yläveräjästä ja hyppelee tupaan. Tuvassa hän tiuskahtaa Rosinalle:
"Antakaa rättiä. Malakko ajoi kassaraan, ukkovarpaani on poikki… Uu, uu, uu…"
Rosina tiuskii:
"Oletko hiljaa siinä. Herra tulee … Muttinen…"
"Olkoon jos Huttunen!" vastaa pikku Sanelma. "Rättiä, helvetissä."
On nyt Rosinalla Sanelmasta touhu kesken muuta kiirettä. Jonkin rievun löytää hän toki sängystä ja heittää Sanelmalle, joka alkaa sitoa varvastaan. Siinä välillä vilkaisee Rosina pihalle. Rantaveräjällä on Muttinen, härisyttää Hurjaa: Muttinen kulkee kumarassa ja murisee, Hurja hyökkää päin, mutta ei tohdi karata kiinni. Uikuttaen se juoksee Topin haarojen väliin. Topi nauraa, Hurjaa asetellen, kun Muttinen viimein sanoo:
"Tuo se on koira! Jo … jo pitää antaa sille sankalasit nenälle, että tuntee…"
"Muistipas vielä sen vanhan sanan, se Aapeli", örähtää Topi, joka toruskelee Hurjaa. "Hurja se! On se sellainen koi-rra, ettei ole var-rkaiden eikä vo-rrojen tulemista."
"Olenko minä mikä voro, häh?" uhkaa Muttinen.
Viimein tuntee Hurja Muttisen ja neidin, nuuskittuaan heidän lahkeitaan ja helmojaan. Hurja heittäytyy selälleen ja kieputtelee häntäänsä.
Mutta kukapa liikkui äsken pihamaalla punaisena kirppuna ja seisoo nyt siinä tulipunaisessa mekossa? Tumma tukka kasvoilla hän tirkistelee, ikäänkuin esiripun lävitse. Tirkistelee totisin ja pelokkain silmin.
Lyygia huudahtaa:
"Onko se pikku Repekka? Noin isoksi kasvanut! Ja noin ruskea. Hellan telttu, sitä kepsukkaa! Tulepas lyömään kättä! Osaatko sinä vielä tanssia? Ja laulaa: Ramtam-kilikuti, ramtam-kilikuti."
Muttinen katsoo Ananiasta ja sitä toista miestä, jotka seisovat vähän ylempänä, portaiden luona. Ja sen toisen miehen tuntee hän Mauno Kypenäiseksi, Rosinan veljeksi, joka vetelehtii usein Putkinotkossa. Maineeltaankin mokoma: linnassa istunut. Muttinen hätkähtää ja rypistää hiukan kulmiaan. Kun Mauno tervehtii häntä, ei hän ole oikein huomaavinaan. Sitten löntystää Mauno hiljalleen tupaan. Mutta Ananias vastaa neidille Repekasta:
"Taitaapa se osata enemmänkin kuin ennen. Äskenkin se tässä valssinsa alkoi…"
Ananias tervehtii jäykästi ensin Muttista ja sitten neitiä. Repekka väistyy tuvan ovea kohti, vilkaisten vähän väliä taakseen, kiiltävin ja kummastunein silmin. Nyt kapuaa hän lahoille ja lonksahteleville porraslaudoille, ja pujahtaa oviaukosta sisään.
Muttinen on tullut portaiden luokse. Siinä hän pysähtyy ja katselee tupaan. Hänen huulensa mutistuvat hiukan töröön: hän näkee nuo puolta kyynärää korkeat reiät tuvan seinissä ja pönkät seiniä kannattamassa. Mutta sitten kirkastuu hänen ajatuksissaan, että onpa tuvan seinistä purettu jo pois lahot hirret. Siis on tupaa ruvettu korjaamaan. Ja silloin tulee hänen ilmeensä iloisemmaksi.
Neitikin on tullut Muttisen viereen ja huomaa tuvan avonaisen seinän.Meneepä hän innoissaan mökin kujanpuolisellekin nurkalle ja katseleesiinä taas päätyseinää, ja sitten luo hän merkillisen silmäyksenMuttiseen. Mutta Muttinen sanoo hänelle hiljaa:
"No, ne alkavat jo rakentaa … koska kaikki on revitty. Ja katsopas, Lyygia, tässä nurkalla, tässä voi seistä melkoisen hyvin. Melkein mihinkään pehmoiseen astumatta. Ei ole kuin pieniä … pipanoita. Niin ei ole ollut aina asianlaita. Se on jo ihme. Kymmenen vuotta herran motkotusta, ja Käkriäiset ovat tosiaan tottuneet koppiin, mikä on tuolla aitan takana. Se on suuri voitto suomalaisesta itsepäisyydestä, saatanpa olla koko tyytyväinen. Mitäpä siis tuvastakaan murista … enää? Älä hiisku sinäkään mitään, Lyygia."
"En … ole aikonutkaan", vastaa Lyygia miettivästi.
Jospa Rosina tuvassa olisi kuullut nämä heidän sanansa! Silloin olisi hän rauhallisempi. Mutta vaikka hän onkin koko ajan kurkistellut tulijoihin ikkunasta ja ovesta nähdäkseen, millä tuulella he ovat, niin on hänen täytynyt juuri silloin, kun Muttinen ja neiti juttelivat tähän tapaan, joutua uunin taakse, karsinaan. Auttamaan pikku Esteriä.
Mitä hänellä on Esterissä auttamista?
Vielä hän on tiuskahtanut pikku Sanelmalle, joka yhä vollottelee, tiuskahtanut:
"Pidätkö turpasi kiinni! Muttinen tulee … ja k—see suuhusi!"
Sitten on hän käskenyt Esteriä riisumaan pois korean mekkonsa. Sillä mitäs, jos Muttinen näkisi, että tässä pennuilla sellaiset kalliit! Repekan mekkoa ei Rosina tosin ennättänyt salata. Kun hän oli kuullut Ananiaksen huudahtavan pihalla, että monttööri tulee, oli hän tosin itsekin erottanut koneen sätkytystä lahdelta. Rosina oli silloin pistäytynyt hevosen luota tupaan, kantaakseen pikku Luukkaan mukaansa niitylle. Se sätkytys oli kovennut. Rosina oli vilkaissut ulos ikkunasta. Moottori oli jo kääntynyt niemen takaa, porhaltanut halki lahden, ja kaiku tuolla rantavuoressa oli paukkunut. Muttisen oli Rosina tuntenut, köntimässä laivan keskeltä perään. Ja sen neidinkin perässä. No nyt tuli ihme! Eikös tunkeutunut tänäkin kesänä tänne, Muttinen. Sitäkin oli Rosina pelännyt, vaikka jo alkanut toivoa, ettei se enää tulisi. Nyt tuli. Ja tupa ihan hajallaan.
Viime syksynä oli herra uhannut kovimmin, että jos ei tupa nyt ole korjattu silloin, kun hän vasta tulee, niin…
Julma oli herra ollut silloin. Niinkuin on vuosi vuodelta muuttunut ilkeämmäksi.
Ja nyt tulee! Kuin lentämällä. Kuin kimppuun ampuen. Oikein moottorilla, yhä pöyhkeämmästi.
Tätäkö lienee ennustanut, että Rosina oli kanan kuoleman tähden tuntenut jotain tulevan? Se Muttisen uhkaus…
Ja ihan tänään oli Rosina koettanut saada Juutasta polttamaan viinaa.
Mitäs, jos ennestään julmisteleva Muttinen näkee lapset kaikessa koreudessa? Silloin sen sääli yhä vähenee…
Lastensa puolesta tekee Rosina mitä tahansa. Tosin hänen sydäntään kirveli, kun hänen täytyi käskeä Esteriä heittämään mekkonsa. Rosina selitti sen likaantuvan. Silloin oli jo Muttinen saunan nurkkamalla. Ja sitten tuli pikku Sanelma vonkumaan rättiä, niin ettei Rosina joutunut ajoissa pihalle tuomaan Repekkaa sisään. Maunon Pertta oli tuvassa, kuuli Rosinan sanat Esterille, ymmärsi ja katsoi pilkallisesti Rosinaan, ja alkoi hoilottaa:
"Se se on tuo Rosinukka, mokoma! Matelemassa. Näytä nyt se Esterisi heille ihan alasti. Alasti!"
Mutta Pertta itse oli juossut aittaan, pukeutumaan parempiinsa.
Hän huudahti, että herroja tulee.
Mauno kömpi hieman nolona tupaan. Tietäähän sen, ettei Mauno ole Muttisesta tervetullut. Mutta eipä Mauno aikone olla millänsäkään. Ei hän ole sellainen mies…
Rosina pujahti auttamaan Esteriltä sinistä mekkoa, häpeissäänkin Pertan sanoista. Mutta täytyyhän sitä olla nöyrä ja imelä herroille, ei näyttää koreuksiaan, vaan riepujaan.
Rosina työntää Esterin päälle vanhaa mekkoa.
Onneksi ennättää hän saada sen tehdyksi, sillä nyt Muttinen ja hänen neitinsä kai jo tulevat sisään. Vielä sininen mekko sängyn alle. Ei, tuonne pysähtyikin herra tervehtimään Maunon Perttaa, joka lentää aitasta hänen ja neidin luokse. Kylläpäs se Pertta ennätti vetäistä pyhähameen ylleen. Ja körttiröijynsä, joka kuvastaa vyötäröt hoikkina. Ja nyt Pertta haastelee Muttiselle … imelästi: eipäs nyt hoilota. Eikä kiroilekaan. Kun se viitsiikin sillä tavalla imarrella herroja! Toisille niistä se pyllistää. Ei, selinpäs kääntyy Muttinen Perttaan. Kuivailee suuria sankalasejaan. Rosina on saanut Esterin valmiiksi. Hän tarkastaa Muttista. Onpas sillä vaatteet! Harmaa takki, pitkä, jonka hännykset supistuvat taaksepäin kuin minkä kurjen pyrstö. Musta helmatakki sillä oli viime syksynä … kuin hame. Nyt … rannukkaat housut. Ja niinkuin ennenkin sellaiset länget kaulassa, että tuskin korvat pääsevät pilkistelemään niiden reunojen ylitse. Ja maha pullottaa, oikea herran maha. Olkihattu päässä, pehmeä kuin pussi. Siinä kirjava nauha. Ruskeat kengät isoissa jaloissaan.
Kengät… Ai, ai, Saarallahan on sen neidin kengät. Pitäisi varoittaa,Saaraa … mokomaa.
Nyt työntää Muttinen päänsä jälleen silmälasien sankoihin ja tirkistelee. Mitä aikonee? Mitähän nyt tullee.
Sitten kättelee Maunon Pertta Muttisen neitiä. Ja makea on sillekin, hyväkkäälle. Sillä tämä se juuri houkuttelee Muttista kovistamaan heitä, Käkriäisiä. Se häätäisi heidät pois, saadakseen yksinään emännöidä täälläkin, mökillä.
Ei Muttinen ennen tämän neidin ilmestymistä ollut vielä niin äkäinen, että olisi näin jyrkästi kovistanut… Ja pannut saunansakin lukkoon.
Sillä neidillä se on valta Muttiseen. Viime kesän alussa, jolloin neiti ensin tuli, luuli Rosina neitiä ainoastaan Muttisen piiaksi. Ei kuitenkaan ollut aivan varma siitä. Siksi hän sitä asiaa tunnusteli. Eikä neiti antanutkaan itseään houkutella. Kun se oli kerran kitkemässä kukka- ja röpöttimaita huvilalla, Muttisen käydessä kaupungissa, sattui Rosina lehmissä juostessaan huvilan aidan taakse, ja sanoipa neidille, etteihän niitä niin tarkoin tarvitse nyppiä: mistä se Muttinen sellaisia ymmärtää, hihii. Mutta neiti oli nokastunut ja kitki vain. Ja silloin Rosina aavisti, että on se muutakin kuin mikään piika. Ja paremmistakin hän sen pian näki, hahhah. Sen jälkeen Rosina varoi tätä neitiä, ja ajatteli varsinkin viime syksyn jälkeen kuin pahinta käärmettä. Ylpeä se oli ollut kesällä. Ei ollut puhunutkaan paljoa.
Se se varmasti yllyttää Muttista, joka on ennen ollut siedettävä, ja sille Muttinen antaa vaikka mitä. Tuollainen valkea pitsi on neidillä kaulassa nyt. Ja hattu, suuri … höyheniä täynnä. Ja vyötäröt ohuet kuin Pertalla … ne ovat niillä raudoilla nipistetyt. Mutta takapuoli on iso kuin seitsemän leivän uuni: se se on, joka sitä Muttista vetää.
Nyt ne tulevat sisään, Muttinen ja hänen … leipähiirensä. Mitähän ne sanovat?
Rosina odottaa jännityksessä. Hän seisoo hiukan kumarassa ja totisena, mutta silmissä, jotka katsovat syrjään, on tuikea ja ylpeä ilme. Hän tulee antamaan kättä Muttiselle ja sitten neidille, kuivasti ja lyhyesti, mutta ei vihaansakaan ilmaisten. Rosina on päättänyt olla vaiti, jos Muttinen taas alkaisi häristä jotakin tuvasta taikka aidoista tai muusta, niinkuin viime vuosina. Ja jos Muttinen kyselisi, onko nyt vedetty mutia huvilan puutarhaan, aikoo Rosina vastata epämääräisesti, että eikös niitä liene, Juutashan sen tiennee. Sillä ei niitä ole vedetty. Talvella oli Rosina kyllä tiukannut Juutasta niitä vetämään, lopulta kivenkovaan, mutta Juutas, joka oli jo uhkausten pelosta luvannut, olikin lupittanut liian kauan läänissä.
Mutta kas, eihän Muttinen mainitsekaan tuvasta mitään! Eikä muustakaan … vielä.
Kuitenkin huomaa Rosina syrjäsilmällä, kääntyessään pyyhkäisemään hameensa helmalla rahia Muttisen ja neidin istuttavaksi, että Muttinen katselee hiukan kylmästi Maunoa ennenkuin kättelee häntä. Ja Muttinen rypistää otsaansa ja kääntää naamaansa pois, niin että sankalasit välkähtävät. Mutta sitten hän kääntyy taas ja antaa Maunolle kättä. Ja sanoo:
"No … mitä kuuluu, Mauno Kypenäinen?"
Maunopa ei vastaa, muuta kuin lyhyesti urahtaa. Ei ole Muttinen suvainnut Maunoa… On varoittanutkin heitä kaikenlaisista Mesopotamian vetelyksistä, tarkoittaen tietysti Maunoa. Maunolla kun ei ole asuntoa eikä hän rupea porhoja kumartelemaan, niin ei hän ole herra Muttisestakaan mieleinen, vaan on hänelle silmätikkuna.
Mutta kyllä osaavat porhotkin kohdella tylysti toisia … sellaisia kuin Maunoa!
Ei ole Muttinen ennenkään sanonut ajatuksiaan suoraan Maunosta, eikä Maunolle itselleen. Eikä sille olisi hyvä sanoakaan: kyllä siltä saisi vastauksensa, vaikka se onkin vaitelias. Mutta viime kesänä ei Muttinen antanut Maunolle edes kättä. Ja nyt hän antoi!
Sitten istahtaa herra penkille. Ja naurahtelee! Ja alkaa jutella lasten kanssa, iloisella äänellä. Ihan kuin ennen … vuosia sitten.
Ja neiti lepertelee Repekalle: kyykistyy lattialle Repekan eteen, joka koettaa vetäytyä Rosinan hameiden taakse, kun taas Ester pilkistelee karsinasta, painaen kasvojaan pankonaluksen reunaa vasten. Neiti ojentaa käsiään, vetää Repekkaa puoleensa ja sanoo:
"Jopas minä sinut sain, sinä punainen veitikka! Annapas, kun nipistän poskestasi, ja tuosta leuasta vähän… Noin. Hellan telttu, miten ne ovat kovat, nuo posket! Miten ruskea sinä olet, sinä ruskeasilmä. Tulepas nyt tädin syliin…! Katso, katso, miten herttainen."
Viime sanat puhuu Lyygia Muttiselle.
Rosina ajattelee, että yhä läheisemmiksi ne ovat tulleet.
Ja mitäpä neidin lepertelyistä: teeskentelee.
Muttinen myöntää neidille:
"Niin … se on kuin metsäntyttönen… No, tanssipas nyt, Repekka, vähän. Vieläkö sinä osaat? Niin katsotaan sitten näitä taskuja … täällä. Mitähän niissä olisi? Olisikohan niissä suoloja?"
Rosina käännähtää ihmeissään. Hän ei oikein usko silmiään. IhankohanMuttisella olisi namusia lapsille … niinkuin ensimmäisinä vuosina?
Ja onpas!
Rosina ällistyy.
Mitäs tämä on?
Ei ole Muttinen ollut tällainen viime aikoina. Nyt se kaivaa takkinsa häntähalkeamasta karamellin ja näyttää sitä Repekalle. Repekka menee ujona luokse ja ottaa iloisena namusen. Ja sitten hän saa lisää, ison pussin pohjalta, jonka herra kiskoo vähitellen taskustaan ilmoille, pistäen itsekin poskeensa pompommin.
"Minä tahdon ja!" huudahtaa Lyygia. "Sinä olet herkutellut kaiken matkaa."
Muttinen antaa koko pussin neidilleen.
Namusilla houkuttelee neiti sitten Esterinkin antamaan kättä. Ester tulee repaleisessa mekossaan. Rosinaa säälittää Ester … mutta siinähän nyt näkevät, rikkaat… Ehkäpä tuo nyt säälinee… Kourallisen namusia antaa neiti pikku Esterille. Ja taputtaa Esteriä poskelle. Silloin tulee pieni Sanelmakin nurkasta taikinakorvon takaa, jossa hän on sitonut jalkaansa. Hän nauraa, tirskuu. Ja kun Muttinen kutsuu häntä luokseen, näyttäen namusta, lyö hän tirskahtaen kättä ja lyykistää.
"Ahaa!" huudahtaa Muttinen. "Tänne se pussi."
Muttinen työntää Sanelman kourat täyteen karamellejä, mutta käskeehänen jakamaan muillekin. Sanelma hypähtelee ilosta. Mutta Repekalle jaEsterille ei hän sano antavansa, sillä heillä on jo. Missäs Jopi jaTopi ovat? Sanelma juoksee seinän viereen ja kirkaisee:
"Jopi ja Topi namusille."
"Mitä, häh?" kuuluu Jopin ääni rannalta moottorin luota.
"Namusille!" toistaa Sanelma. "Muttinen antoi."
Vähän ajan kuluttua tömisee piha. Sanelma menee ovelle. Jopi ilmestyy siihen Ananiaksen viereen, joka on äsken tullut tupaan, samoin kuin Maunon Perttakin. Siinä pilkistelee Jopi hetken Ananiaksen takaa, ja tulee antamaan kättä Muttiselle ja neidille, sillä Maunon Pertta käskee jo häntä. Sanelma antaa Jopille namusia. Mutta missäs on Topi?
Tuoltapa hän katseli äsken ulkoa seinän alitse. Ja nyt hän turskahtaa siellä, ja kömpii nenäänsä pyyhkien sisään. Namusten jakelua nähdessään sysää Repekka kaikki omat namusensa papereineen suuhunsa ja puree ja nielee vimmatusti. Kiire nyt on. Mutta kohta tuleekin suu tyhjäksi, ja Repekka ryntää saaliinjaolle. Sanelman on annettava vielä hänellekin. Ja sitten vasta hän pääsee avaamaan omia karamellejään, työntämään niitä innosta ja ilosta vavisten omaan punaiseen suuhunsa.
Mutta Ananiakselle tarjoaa Muttinen paperossin. Ja tarjoaapaMaunollekin vavahtavin käsin.
Ja sitten hän kysyy, minnekäs se esikoinen, Malakias jäi? Eikös sekin jo savua tupruttele? Rosina vastaa, ihmetellen mielessään yhä enemmän, kuinka Muttinen on näin ystävällinen, että mitäs Malakiaksesta… Vetäneekö tuo ehkä välistä Juutaksen piipusta… Mutta tuollapa tuo Malakias näkyy istuvan monttöörin luona, sitä katselemassa. On se nyt sille ihme, ei henno äärestä luopua, hihii…
Vielä iloisemmaksi tulee Rosinan mieli, kun neiti menee kätkyen luokse ja ihastelee siinä pientä Luukasta. Nostaa hänet syliinsäkin, hellästi, ja pitelee siinä, katselee Muttiseen ikäänkuin ällistellen, ja huudahtaa:
"Voi hellan-kuutis! Katso nyt, katso tätä."
Hän katselee Muttiseen niin palavasti.
Rosina ajattelee ylpeänä ja iloissaan, että onpas köyhälläkin jotain, mitä rikkaat kadehtivat. Eiköhän tuokin tuollaista haluaisi, tuo neiti…? Vai eikö Muttinen, vanha mies, saane? Sillä kyllä ne… Lieneekö heillä sellainen Luojan määräys, paremmillakin yksi, etteivät he saa kaikkea, mitä tahtovat. Se niin keventää Rosinan sydäntä. Vai jos ei tahtoisi…?
Melkeinpä ystävällisesti alkaa Rosina silloin jutella neidille, joka pitelee lasta käsivarsillaan, että sellainenhan se on hänen viimeisensä, vaivainen se on tuo ihmisen pentu. Ja että varokoonhan ryökkinä koreita vaatteitaan, sillä nämä piskuiset … vesittelevät.
Rosinan kieli laukeaa vähitellen. Sulavasti hän alkaa ihmetellä, että milloin se herra ajaa minkinlaisilla neuvoilla … milloin milläkin potkumasinalla.
Ja hän alkaa jo puhua kahvistakin … tuliaiskahveista.
Mutta silloin sanoo neiti, etteihän niitä nyt, tällä kertaa, ennätetään ne sittenkin. Hyvin ennätetään. He olivat ajaneet tälle puolelle kysymään, saisivatko he maitoa. Ja olisiko sitä Rosinan maalaiskermaa, niin hyvää. Entä Putkinotkon perunoita… Täksi illaksi … sitten varmaan Ananias toisi säkillisen lisää. Ja sitäpaitsi on neidillä huvilalla järjestämistä, joten he eivät joudakaan nyt juuri tässä kauan olemaan.
"Entäs, turkkilainen, sauna?" huudahtaa Muttinen.
"Ai, sepä juuri", jatkaa neiti. Ja hän sanoo Rosinalle:
"Päivä tässä on jo mennyt niin myöhään, ja toisessa saunassa on tavaroita ja vene, niin että herra arveli kylpevänsä täällä… Tuliaislöylyt Putkinotkossa… Ja tarvittaisiin jotakuta, joka tulisi tavaroita kantamaan. Leja, missäs se Leja on?"
Rosina ajattelee, että sauna … sellainen sekamelska siellä. Ja kylpiessään Muttinen saisi heti tietää, että siellä on asuttu koko kesä. Sellainen saattaisi ehkä kiihdyttää tylyyttä, joka voi piillä hänellä mielessä. Mutta täytyyhän se sauna varustaa, ei siinä auta. Rosina rupeaa jo myöntelemään.
Mutta ennenkuin hän ehtii vastaamaan, että Leja on niityllä, vaan että onhan niitä muitakin lähtemään täältä huvilalle, ilmestyykin yhtäkkiä Juutas Käkriäinen tupaan ja vastaa Rosinan puolesta. Hän on kyköttänyt tuvan takana, pilkistellyt nurkalta sisään ja kuullut osan pakinoista. Nyt nousee hän portaita. Kynnyksellä hän on ällistyvinään: seisahtuu siihen suu auki ja äännähtää:
"Kah, jokos sitä on tultu! Olin tuolla … vain. Ja mitäs minä … kuulin? Sauna? Se nyt saadaan… Löylyä herralle…! Ja apulaisia kanssa, kantamaan tavaroita … onhan näitä."
Sitten menee hän ja kättelee hätäisesti neitiä ja Muttista. Ja pyörähtelee tuokion ikäänkuin neuvottomana edestakaisin, mutta vilkaisee nopeasti Maunoon. Nyt menee muka kaivamaan hellasta hiiltä, sytyttääkseen piippuaan. Siinä hän kuitenkin mutisee, etteihän tuosta liitasta saa kytöä: kyntensä siinä polttaa. Ja sitten kääntyy hän Kypenäisen luokse ja pyytää tältä tulitikkuja.
Ja kun Mauno antaa hänelle tikut, iskee Juutas langolleen toista silmäänsä. Ja hän nyökyttää hieman päätänsä: merkiksi siitä, että nyt hän suostuu … siihen, nyökäyttää hämillään ja ystävällisesti.
Maunon silmissä välkähtää iloisesti ja hänen suunsa menee tuskin tuntuvaan myhäilyyn.
Samassa tarjoaa kirjakauppias, nähdessään Käkriäisen puuhaavan tulta piippuunsa, hänelle paperossin, ja kysyy verkalleen, kuinka täällä nyt on jaksettu.
Juutas kursailee:
"No … ottaisikohan tuon nyt rossin…"
Sitten jatkaa hän levottomana ja tahallaankin alakuloisella äänellä, joskin köyhyys joutuu tosiaan mieleen:
"On … onhan tuo nyt taas mennyt…"
Ja nopeammin hän sanoo:
"Näiden sanikkain kanssa… Eivät … eiväthän nuo vaivaistaloon ole joutuneet."
"Niin, onhan niitä Käkriäisellä elätettäviä", myöntää Aapeli Muttinen huokaisten.
Neiti huudahtaa kehdon luota:
"Ja tällä välin on tullut pikkuinen… Hellan-tuuteli!"
Muttinen myöntelee yhä:
"Niin … ja kovaa se on maamiehen työ. Varsinkin tällaisilla … louhisilla mailla."
Silloin huudahtaa Rosinakin:
"Kovaa se on! Kovaa … kyllä sitä saa ahertaa…"
Pertta Kinnunen iskee pihanpuolisesta nurkasta Muttiselle silmää ja sanoo veikeästi:
"Mutta … mutta yksi paikka se kasvaa näillä Juutaksenkin kovaperäisillä mailla."
"Mikä? Mitä?" kysyy Muttinen, ihmetellen Pertan silmäniskua.
"Sanikoita, sanikoita!" huudahtaa Pertta Kinnunen.
Muttinen ei vieläkään ymmärrä, vaikka Maunokin vetää leveää suutaan nauruun. Herra kyselee:
"Niin … tupakkapelto?"
"Se … tämä Pertta niitä muoskia vihjailee. Niin … onhan niitä. Ja onhan tuo Luoja tosiaan antanut minullekin yhden paikan sitä sulaa maata, hehe…"
"Voi tuota … oletkos siinä, Juutas!" huudahtaa Rosina.
"Niin, seipäänalan antanut!" nauraa pärähyttää Käkriäinen. "Yhden seipäänalan…"
Muttinen ällistelee yhä ja sitten hirnuu. Neiti katselee vihaisesti Muttiseen ja tyrskähtää nauruun. Kaikki muutkin nauravat. Topikin rähähtää. Muut lapset telmävät namustouhuissaan.
Käkriäisen mieli helpottuu. Sattuipas toki löytymään hupainen sana, jollaisista tämä Aapeli pitää. Nyt käy juttu jo rauhallisemmin. Kuinka hän olikaan äsken pelännyt! Ei ollut uskaltanut tulla pihalle. Oli kuulostanut ja katsellut, mitä se Aapeli tuvastakin arvelisi.
Ja vielä enemmän oli hän pelännyt ja ollut suutuksissaan, kun näkiMaunon Pertan tervehtivän ja lähentelevän Muttista niin hepenissään.Nyt saattoi Pertta Kinnunen alkaa parjata Käkriäistä ja ärsyttääMuttista häntä vastaan. Haukkua hänen laiskuuttaan ja kertoa hänenviime retkistään, ja kuinka hän oli sattunut puhumaan Muttisesta jaMuttisen neidistä.
Käkriäinen ei tiennyt, mitä tässä kiireessä tehdä. Pysyi siellä nurkan takana keinoa miettiäkseen. Mutta tarkoin koetti hän pitää korviaan höröllä, että kuulisi alkaisivatko Pertta ja vihastunut Mauno puhua herralle hänestä.
Viimein ne olisivat voineet alkaa. Neitihän tiedusteli saunaa: silti olisi puhe saattanut johtua siihen, että saunassa täällä asutaan, ja että Juutas oli, paitsi kuhnaillut, pullikoinut selän takana jos jotakin. Siksipä oli Käkriäisen saatava kiireesti ilmaistuksi Maunolle, että jo hän nyt ymmärtää ja on taipuvainen, ei häntä enää tarvitse Muttisen Aapelilla kurittaa.
Tällä hetkellä on Käkriäinen melkeinpä varma, ettei Mauno Kypenäinen enää häntä syö. Sillä tavalla se hymyili vastaukseksi. On se toki leppyväinen mies. Käkriäisestä tuntuu kuin rautavanne olisi pudonnut hänen vatsaltaan. Jälleen on kaikki hyvä. Muttinenkin on vielä toistaiseksi lupsakkaa miestä. Ei tässä nyt vielä ole hätää…
Kun tuo Maunon Perttakin pitäisi suunsa kiinni!
Tai ehkäpä se ei vielä tiedäkään asiasta? Ehkei Mauno ole häntä ennättänyt yllyttää?
Pertan tähden täytyy nyt osata jutella niin, ettei se saa suun vuoroa.Ja jutella Muttiselle hauskasti: sellaisesta se on mielissään.
Käkriäinen istahtaakin sängyn reunalle ja rupeaa juttelemaan, kuinka täällä on talvi mennyt. Ja siinä hän innostuu ja pakinoi, että kyllä tässä kaikki meneekin hyvin, kunhan jaksetaan kotvia. Ja vaikka nämä maat ovatkin louhiset ja kovaperäiset, niin kyllä ne kasvavat … kun osaa panna kasvamaan! On se tuo ruiskin melkoista … näkyy olevan. Ja toukoviljat ovat… Ja potatti. Mutta tupakkahan se vasta röysää, että hehe… Joten kaikki kyllä… Kun niille mättää niskaan sontaa. Ja … sitähän nyt saa, jos vain noilla elukkeilla olisi tuuri. Mutta sontaa: ei niistä paljoa … vielä näin vähistä. Ja lehmien sonta … ei parhainta. Mutta lisätä niitäkin pitää, että saa karjanaineita myytäviksi. Ja lisätä niitä voi, kun rakentaa kuntoon sen suon Putkinotkon lammen rannalla. Ja sen saa kuntoon, kun laskee lammen vettä, porauttamalla ojan auki järveen. Ja sen hän tekee, Käkriäinen, kunhan tässä… Ja se on toinen aihe … kunhan tässä vielä rehlehtierataan, minne päin se oja oikein kiertää. Se menee kuin kanan suoli. Niin, ja sitten tynämenttiä. Ja sitten se on toinen luokka … ja toinen kohtalo. Ja kun kivet on kaikki rehlehtierattu … niin minkäs liikutuksen tämä tekee!
Käkriäinen ajattelee:
Antaahan Muttisen itsensä ensin alkaa tuosta tuvasta, jos alkaa.Näkeehän Muttinen itsekin, että se on sellainen.
Mutta jos ei Muttinen Juutaksen juttelulta oikein pääsisikään juttelemaan, niin eipä hän tunnu siihen pyrkivänkään. Hän hymyilee vain. Ja se ihmetyttää Käkriäistä. Ei sano Muttinen mitään.
Hän on näet kuullut nämä Juutaksen hupaiset kehumiset ja tarinat ja lupaukset kymmenisen vuotta. Joka kerta tänne tullessaan. Tietää, ettei niistä ole sen kummempaa, tuon veitikan tarinoista. Muttinen kuuntelee kauan myhäillen ja silmäluomet lupallaan. Joskus katsahtaa hän tarinoivaan ja syljeskelevään Käkriäiseen, niin kummallisesti, kirkkain ja lempein silmin.
Noin viidentoista minuutin päästä sanoo herra Muttinen:
"Kas … niinhän sitä pitää yrittää… Mutta: se saunahan se pitäisi! Sepä se olisi poikaa tänä iltana! Se on tässä höyryytettävä. Kyllä kai tässä sitten vaivoista sovittaisiin."
"Vaivoistako?" huudahtaa hänen puheeseensa Käkriäinen. "Johan nyt! Ei … kuin sauna röyhäämään! Vai maksut tässä! Sauna … mikäs … valmishan se on. Kuulkaa te, pojat, Topi ja Jopi siinä. Se on heti mentävä hakemaan saunapuita. Ja se on otettava leppiä … kuivia. Niin tulee kitkaton löyly, herralle. Niitä kaatuneita leppiä aina vaan … kuten minä olen aina sanonut, että kaatuneita. Ei saa ottaa pystystä…"
"Niin justiinsa!" huudahtaa myöskin Rosina. "Jopi ja Topi! Alkakaa lentää metsään. Kuin tulen kipinät. Ja … missäs ne ovat ne leivänpaistopuut? Sadastiko teitä täytyy pökyyttää. Joko te ne toitte…?"
Pikku Jopi sanoo inisevällä äänellä:
"Enhän … niitä yksinäni. Kun Malakko ja Sanukka tappelivat. EiSanukka lähtenyt hakemaan."
Pikku Sanelma inttää:
"En mie lähde."
Juutas Käkriäinen ärjäisee:
"Mikä se on … ettet lähde. Odotapas … kun minä … höyhennän…"
Käkriäinen nouseekin, mutta ottaa siinä uuninreunalta mällin ja pistää poskeensa. Sitten hän örisee:
"Sanelma; eikö sitä ole neuvottu … että se on nuorten toteltava aina!"
Pikku Sanelma jatkaa:
"Varvas on poikki. Eikä ole kassaraakaan."