»Mutta kuinkahan lie Korvenloukolla käynyt?»
Tämä oli kysymys, jota ahkerasti pohdittiin, josta väiteltiin ja arveltiin, että kyllä ne siellä kummia ovat tehneet. Tuntui puheista, että useat olisivat suoneet korvenloukkolaisten voittaneen, toiset, useimmat taas pitäjän poikain. Mutta melkein kaikkien puheista kuulosti siltä, ettei kukaan olisi tahtonut luopua huvista saada kuulla Karhun Esan tehneen jotakin kamaloita, »sillä se poika se on kumminkin ensin, edellä kaikkien muiden». Niin ne kehuivat, osalta heistä tuntui kovin ikävältä, korvaamattomalta vahingolta, ettei ollut ennen tielle ehditty ja saatu pidättää sitä »itseään», että olisi saatu tietää…
Nämä uteliaat ryhmät olivat kokoelmia kyläin väestöstä, renkejä ja isäntiä, joilla ei ollut kiirettä kirkkoon, eivät olleet heränneitä, eivätkä luontaisista syistä ahdasmielisiä, vaan olivat aikansa lapsia, jotka saattoivat sydämestänsä iloita jokaisesta rohkeasta, karskista ja raa'astakin teosta, mikä tehtiin ja mikä miehuutta heidän käsityksensä mukaan osoitti.
Esa oli kiitänyt ohitse kuin meteori, jota mieluisasti olisi enempikin aikaa katseltu ja ihailtu.
Kun Esa ajoi kirkon ohi, poikkesi juuri hänen edessään tieltä kirkkotarhaan seurakunnan kappalainen Mallenius, paikkakunnan herännäisyysliikkeen innokas, ponteva johtaja. Esan silmä kohtasi papin terävän, vakoilevän katseen. Vaistomaisesti, vasten tavallisuutta kohosi käsi lakin keulaan ja hän teki pastorille hyvänpäivän. Pastori vastasi ystävällisellä pään nyökäyksellä, seisahti hiukan ikään kuin tarkoituksella sanoa jotakin. Ohitse mentyään Esa tunsi ikäänkuin jonkinlaista omantunnon vaivaa siitä, että ajoi ohitse, kun oli hänkin huomannut pastorin aikeen, ja että tämä ystävällisesti tervehti. Ei hän mikään ystävä ollut papin kanssa, päin vastoin oli monesti ollut joukon johtajana, kun oli heränneille kolttosia tehty. Mutta se vaikutti hänen herkkään luontoonsa niin omituisesti, että pappi *hänelle* saattoi niin ystävällisesti tervehtiä, hänelle, joka kaikissa oli osoittanut olevansa julkinen vastalause tämän toimille. Silmänräpäyksen vallitsi hänessä halu palata takaisin ja kysyä oliko pastorilla jotakin asiaa. Esa katsahti vielä taaksensa, näki papin nyt vasta kääntävän katseensa hänestä. Esa rupesi ajattelemaan, että olisiko tuo katsellut hänen mustaansa, joka märkänä ja vaahtoisena jo näytti jotenkin uupuneelta, taikka kysellyt mistä tullut, taikka…? Hänen mielikuvituksensa loi sarjan kysymyksiä, joita pappi olisi hänelle mahdollisesti tehnyt. Körttiläisviha heräsi, tähdäten nyt sattumalta pastoriin, jota juuri oli ihaillut. Hän jo katui sydämestään, ettei sittenkin kääntynyt, seisahtunut, kysynyt tuolta körttipapilta karskisti: »Oliko jotakin asiaa, vai?» Pappi olisi ruvennut saarnaamaan, mutta hän olisi kironnut ja sanonut, ettei hän ole kirkon kipeä eikä Jumalan sanan vaivainen. »Mitä sen tarvitsee häntä katsella!»
Esa oli kiukustunut siitä, ettei ollut näin menetellyt. Musta sai sen nyt tuntea ja kärsiä, sillä uusia lyöntejä alkoi kepistä sataa sen hikiseen selkään. Kirkkoväkeä tuli paksulta vastaan. Mustan laukatessa alkoi Esa loilottaa. Oli mielestään sopivampi ja näytti hurjemmalta ja komeammalta siten, kuin mennä nohjotella hiljaa ja ikään kuin häpeissään… Mitä hän häpeäisi…? Tulkoon vaikka ken, niin paikalla hän on valmis koettamaan, vaikka tuota kättäkin niin kirotusti särkee… Hän se on kumminkin sittenkin Karhun Esa, hän!
Tuo oman nimensä paino, sen kuuluisuus herätti hänessä yhtäkkiä niin paisuvat tunteet, että karjaisi:
»Itse minä oon Karhun Esa, minä!» Ihmiset, jotka tuon kuulemaan sattuivat, katsoivat oudostellen ja peloissaan, eivät uskaltaneet sanaa virkkaa. »Tuo saattaisi pian kirkkotiellä tappaa, ja milläpä tässä vastustaisikaan, kun ei asettakaan ole…» Ja he hiipivät maantien äärimmäistä reunaa.
»Kyllä tuo on nyt saanut selkäänsä», ajattelivat ohi päästyä. »Siitäpä pitäisi nyt oikein Jumalaa kiittää.»
Musta alkoi väsyä. Sen askel tuli epävarmaksi ja horjuvaksi, se poikkesi tiepuolesta toiseen, vaikka Esa teki ruoskineen parastaan saadakseen sen suoraan kulkemaan. Mutta kun hevosraukka ei ollut jalkainsa herra, ne kun muuttelehtivat toistensa edelle vaistomaisesti, tahdottomasti, niin ne menivät myöskin mihin tahtoivat… Yhä armottomammin pieksi Esa eläintä, joka koetti potkiakin, mutta voimaton kun oli, ei siitä ollut mitään apua, sekin kävi väsyneesti ja hiljaa ja tuotti uusia lyöntejä.
»Poika, poika!» huusi muuan tuttava mies erään kylän ohi ajettaessa, »tapathan sinä mustasi.»
»Mitä se sinua koskee? Tapan kyllä sunkin, eikä se maksa kuin kolme kopeekkaa.» Esa riensi edelleen. Jo näkyi tuolta koti, vanha, taitekattoinen asuinrakennus, jonka savupiiputkin entisinä hyvinä aikoina olivat rapatut, mutta nyt niitä ei paljon ollenkaan yli katonkamaran näkynyt. Asuinrakennus olikin ainoa, mikä näkyi, sillä se oli korkeampi muiden rakennuksia, joitten sekaan Karhun muut huoneet etäältä katsoessa peittyivät.
Esa kääntyi maantieltä kotikujalle. Käänteessä on silta, »isät» kun olivat siitä veden laskun laittaneet. Mutta nyt on silta jo kauan ollut huonossa kunnossa, hevoset saavat hyppäämällä yli kulkea.
Musta sai jo sarjan iskuja ennen siltaa, että tietäisi vauhtia ottaa.Mutta mustalta ovat voimat loppuneet: se hyppää, mutta takajalatvajoavat sillan rakoon, siihen painautuu hevonen pitkälleen värähdellen.Panee päänkin levollisesti tien reunaan.
Esa sai pudotessaan vamman jalkaansa. Tuimasti hevosta kiroten nousi hän ja otti siltapuun kappaleen ojasta.
Hevonen puhaltelee raskaita henkäyksiä, sen pää lepää pitkin tietä muun ruumiin kanssa suorassa viivassa. Hevosen jokainen jänne värisee. Sen silmät ovat ummessa, mutta parhaiksi juuri raottaa niitä ja katsoo, nöyrästi armoa rukoillen, isäntäänsä, kun isku tähtää hänen päätänsä; heikosti se heittää sitä vielä ylöspäin, ikään kuin suojellakseen. Mutta isku kohtaa. Tärkeään paikkaan se kohtaakin, ihan korvanjuureen, ohimoon. Pää valahtaa takaisin tielle. Muutama nykäys vielä -hevonen oli kuollut. Siinä se makasi kohtaloonsa tyytyväisenä ikään kuin kuiskien isännälleen: »Armoniskunpa annoitkin, ystäväiseni!»
Esa iski vielä, vaikka hevonen jo oli kuollut. Eihän sitä sellaista sappea vähällä saa tyhjäksi! Vasta sitten hän ikään kuin horroksesta heräsi. »Kuoliko se…? Katso vetelystä, eihän se… Nouse ylös, musta…!»
Esa potki, nosti mustan päätä. Mutta se oli kuollut. Esa rupesi harmista kiroilemaan, kiroili oikein itkussa suin, sillä tuo hevonen oli ollut hänen kumppaninsa melkein jokaisessa urotyössä, joilla hän oli mainetta niittänyt. Ja nyt se makasi tuossa.
»Musta, musta parka!»
Ei se enää taputtelemisista välitä. Esa menee, istahtaa ojan pientareelle, laskee ryömälleen kättensä päälle.
»Voi jumaliste!»
Tuo oli toivoton huokaus: siitä helähti jonkinlainen kamalan aavistuksen sävel, siitä ymmärsi, että Esa jo käsitti tekonsa: koko talossa ei ollut kunnon hevosta, paitsi musta.
Esa juuri ajatteli mennä vielä hyväilemään hevosvainajataan, mutta näki jonkun kyläläisistä lähestyvän tuolta. Kiukusta leimahtivat tuliset silmät: tuletko surkuttelemaan? Esa pui nyrkkiä, ähähti sapekkaasti, katsahti vielä kuin jotakin toivoen mustan silmiin. Toivo näkyi pettävän ja sai tuskallisesti päätä vääntämään. Kyläläinen läheni, Esa lähti raskaasti astelemaan kartanolle päin.
Esa astui kotiinsa. Paha haju löyhkäsi ovesta vastaan. Eipä ihmekään, sillä heti tupaan astuessa pisti silmään pikimusta lattia, jota ei olisi luullut näiden asukasten aikana pestyn. Oviloukko oli täynnä kaikenlaisia navetta-astioita, peruna- ja vesisaaveja, joilla tie porstuan kamariin oli kokonaan suljettu. Sängyn ja penkin alustoista vyöryi lattialle yltäkylläisyyden ylitse kaikenlaista tunkiotavaraa. Vanha, luja pöytä seisoi paikoillaan luhistumatta ikään kuin kerskuen siitä, että alinomaa jaksoi kantaa sen taakan mitä monipuolisimpia esineitä ja tavaroita, joilla siinä oli varsinainen tilansa. Se olikin, tuo pöytä, harvinaiskalu, jäännös esi-isiltä; se oli yhdestä lankusta, jonka läpimitta oli kolmekymmentä tuumaa. Istuinpenkit olivat samaa sukua, leveät, lahnavat ja lujat. Ne olivat todella oikeita vanhankansan huonekaluja.
Esan astuessa tupaan istui vanha, turpea akka takkakivellä ja tirkisteli häntä. Noissa kasvoissa huomasi niin paljon yhtäläistä Esan kasvojen kanssa, että saattoi oitis arvata tässä saavansa kunnian tutustua Esan äitiin, talon emäntään, tuohon kuuluisaan Karhun muoriin.
»Missä Jussi on?» huusi Esa ovessa.
Muori käänsi välinpitämättömästi päänsä toisaalle ja virkahti huolettoman jokapäiväisesti ruumistaan tahdissa huiskuttaen:
»(En) … tietäisi sinuakaan, jos'et siinä olisi.»
»Häh?… Etkö tiedä? Mitäs varten mun pitää sua elättää, jos et edes tiedä sitä? Piruko nuo päkkänätkin aina vetää jalkoihin…! sen … tuhannen!…» Hän potki kumoon pari, kolme astiaa, joista yhdessä oli perunoita ja vettä, toisessa ruumenvettä ja kolmas oli tyhjä.
»Älä nyt taas niin kovin pölläile», kielteli äiti huolimattomasti, katsahtamattakaan Esaan.
Sängystä kuului kuorsausta. Esa tunkeusi kaikkien esteiden läpitse sängyn luo, löysi sieltä Jussin, jonka herätti. Poika kun kuuli isännän kotiin tulleen, nousi kuin nuoli. Mutta Esa kiirehti häntä vielä käsihapuisin muistuttaen:
»Tiedätkö, nohjo, kuka sinua elättää?»
»Häh?» Poika seisoi kummissaan ja peloissaan silmiään hieroen.
»Hääh! Tiedätkös missä Matti on?»
»Matti? En minä tiedä. Eiköhän se ole ajoilla.»
»Ajolla? Kenen hevosella?»
»En mä tiedä.»
»Missä Maija on?»
»Maija on navetassa», ilmoitti muori.
»Ahaa, joko senkin suu pääsee auki!» huudahti Esa.
»No, mene sinä Maijan kanssa ja vetäkää se konin raato sieltä tieltä tarhaan. Jos ette saa, niin hae kylän väki avuksi.»
»Mikä koninraato?» kysyi poika.
»Niin, mikä konin raato? minäkin kysyn», virkahti muori.
»Miikää kooniin raato!» matki Esa. »Menee katsomaan, sieltä hänet löytää.» Poika jo meni, muori riensi perään. Esa istui pöydän päähän penkille ja mietiskellen antoi katseensa kulkea ympäri huoneen. Siitä painui hän pöydälle ryömälleen ja valutti silmänsä umpeen. Porstuasta jo kuului äitimuorin hätäilevä astunta ja äänteleminen: »kun nyt tuoni hevosparankin tappoi, muutama pöllö!» tuli muori tupaan huutaen vasten tavallisuuttaan, sillä hän puhui yleensä hyvin vitkaan. Esa hiukan raotti silmiään, mutta painoi ne jälleen välinpitämättömästi kiinni. Huomasi kuitenkin muorin olevan hyvässä pöhnässä.
»Kun ei tuo vaivainen jo itseänsä lopeta … tässä hävittää koko talon… Voi jumalatointa, voi vaivaista elävää, kun ei tuolle jo tulekin nuoranpää!»
»Suu kiinni!» huusi Esa silmiään nostamatta.
»Niin, suu kiinni, kun Saviojan Ville on pannut hakemukseen velkasi… Kyllä ne ovat tämän ajan ihmiset hävittömiä, niin että nahankin kuorisivat päältä, kun vain kelpaisi.» Muori kopisti piippunsa, istui takkakivelle ja pani tupakkaa uudestaan. »Mutta totta ei se kelpaa se ihmisen nahka, kun eivät nylje.» Hän nauroi kitkutti ja näytti jo unohtaneen hevosen kuoleman. »Se Saviojan Ville, nälkäsilmä, se ihminen on tavaraa ainakin vääryydellä koonnut, jos kuka. Mutta tottahan viimeisenä tilinpäivänä katsotaan perähän, mitä on Villenkin kirjaan kirjoitettu, ja pitää katsoa!» Muori löi kättä polveen. »Kun hätyyttää leskiä ja turvattomia orpoja pois mailta ja mannuilta.»
»Mitä sinä höpiset?» kysyi Esa ja kohotti hiukan päätänsä.
»Mitä minä höpisen! Kyllä näet pian kuka höpisee. Saviojan Ville panee sun talottomaksi, on pannut reverssis hakemukseen. Vai höpäjän! Noo, parempihan se niin olis, mutta pian täs on vasaramarkkinat … ja jos vielä pitää tästä vanhana kodistaan lähteä.» Muori itki. »Mutta minä en lähde, mulla on syytinki ja minä olen sen kunnialla ansainnut, vaikka…»
»Kunnialla?… Sinä saatana! Paljonko pikiöljyä meni, ennen kuin sait isän hengiltä?» Esa hymyili kurillisesti ja tirkisteli muoria, joka ei ollut kuulevinansa.
»Vaikka mustalainen talon ottais, niin kyllä kaikilta hylätyn lesken syytinki aina paikkansa pitää, pitää jo.»
»Niin, mutta sellainen syytinkiläinen kuin sinä, on hornan elätettävä. Jos et olisi äitini…» Esa nauroi kamalasti ja väänsi päätänsä, »niin olisin sinulle jo aikaa antanut pikiöljyryypyn. Minä kunnioitan isääni ja äitiäni, että menestyisin ja… Paljonko siihen menee, että saa miehen kuolemaan…? Ämmälle kai piisaa puolta vähemmän, vai, häh?»
Muorilla oli tapana, että kun Esa rupesi puhumaan näistä asioista, hän tekeytyi kuuroksi, kuurommaksi kuin muuten olikaan. Kun ei mitään kuule, ei ole pakko vastatakaan.
»Olis tuota nyt suonut, että oma poika olis voinut talon pitää, mutta ei tässä jaksa eikä voi aina olla vetämässä, kun siitäkin tuli tuollainen repale.»
Esa uskoi, että äitimuorin juttu hakemukseen pannusta velkakirjasta oli kokonaan valhe, sillä muori usein piti tapanaan sellaisilla pelotella Esaa aisoihinsa.
»Onko sulia yhtään viinaa?» kysyi poika, tullen likemmäksi äitiään.
»Mistä tuli köyhälle nisukeitto.»
»Oletpa sinä saanut hyvän ryypyn.»
»No ei se ole sun asias, jos minä saan tai olen saamatta.» Muori ei katsonutkaan Esaan, tuijotti vain suoraan eteensä ja huiskutteli ruumistaan. Esa lähti raivaamaan tietä kamariin, potkien pyttyjä pois edestään.
»Mitä niistä astioista tahdot, et sinä sieltä kamarista ainakaan mitään löydä.» Muorilta pääsi kitkottava nauru, ennen kuin sanoikaan: »Ei sitä ole munkaan suuni vasikan nahasta, kyllä sekin hyvän maistaa, maistaa jo, ja nenä haistaa, jos jumalanviljaa on saapuvilla.»
Esa oli juuri pääsemässä kamariin, kun poika tuli kysymään nyljetäänkö hevonen ja kuka sen nylkee. Esa käski hakea mäeltä erään mökinäijän nylkemään.
Kamari, johon Esa vihdoinkin pääsi, ei ollut niinkään hullun näköinen kuin olisi otaksunut. Se oli jonkinlaisessa »asuttavassa kunnossa». Sohvasängyssä oli vuode levällään, siellä oli pöytä, piironki, muutamia tuoleja ja kaakelimuuri loukossa. Likainen se kyllä oli, mutta ei niin likainen kuin tupa. Lattia oli joskus maailmassa maalattu. Sen lisäksi oli siinä parikin mattoa, mitä tarkoitusta varten, on vaikea sanoa.
Esa kävi kaapilla, jonka ovet avattua sieltä pilkisti esiin valtainen kasa tyhjiä, kaikenmuotoisia, suurempia ja pienempiä pulloja, mahapulloja, povipulloja, taskupulloja, »tolssinpulloja», mutta yksi toistaan tyhjempänä. Kovin nuivulla nenin meni Esa ja loikasi pitkälleen sänkyyn.
Sillä aikaa oli keräytynyt joukko kyläläisiä tarhaan, missä muudan ukko nylki vuotaa mustan selästä. Miehet ja pojat seisoskelivat piippunysät hampaissa ja kädet taskuissa ympärillä.
»Kyllä se Esa», virkahti muuan pienehkö ikäpuoli mies, jolla oli tihrusilmät, »olisi oikein aikamies, mutta on se vähän liika hurja.»
»Eikö Kaaperi enää hurjastele, kun muita hurjuudesta moittii?» kysyi muuan Pikku-Karhun Ella.
»Mitäs siitä köyhän hurjastelemisesta, ei se kestä muuta kuin niin kauan, kun viinaryyppy päässä pysyy, sitten se on kaikki… Eikä köyhällä ole mitä menettää, ei se köyhdy, se on aina yhtä rikas. Mutta rikkaat ne köyhtyy.»
»Antaa köyhtyä», pisti väliin Kulkuri-Kaapo, joka oli hänkin paikalle joutunut. »Sittehän tulevat niin rikkaiksi, etteivät enää köyhdykään.» Naurettiin.
»Tulevat kaikki niin rikkaiksi kuin Kaaperikin», nauroi eräs, näköjään joku isäntämies. Kaaperi oli, näet, talostaan juomisen kautta hävinnyt.
»Katso vain, ettei sunkin talossas pian ole mäntä katolla.»
»Noo, sittehän rikastun niin kuin sinäkin, niin etten enää pääse köyhtymäänkään.»
Poikia ja muita miehiä nauratti kovin ja se pisti Kaaperin vihaksi.
»Älkää nyt, sen tuhannen elävät, kaikin yhden suuhun lentäkö! Nuo kakaratkin. Otan pian sääristä ja lyön seinään, ettei jää kuin märkä…»
»Lyö, lyö! tule koettamaan! Koetetaan!»
Pojat ryntäsivät kilvan miestä kohti, Kaapo etumaisena, kerskaten ja kiljuen. Mies, ollen hämillään, ei ollut tietävinään, juttelihan vain:
»Tuollaisia naskaleita tarvitsisi kuin … sääristä ottaa, niin yhdellä apajalla lois tusinan seinänvaroksiin, niin että sieltä sais tikulla rapailla.»
Pojat kiljuivat ja ärhentelivät yhä, pakkausivat jo hihoistakin nykimään. Suuremmat miehet nauroivat.
»Kaaperi, petoako noiden annat nenäsi katolla kävellä, anna kuonoon.»
»Kuonoon?» huusi Kaapo, »itselläsi on kuono, oikein kärsäkuono, mutta tämä on nenä, oikea sievä ihmisen nenä.»
»Tuopa nyt vasta junkkari on… Sillä on lehmältäinen suu… Älä mene sinne, jos meinaat paree olevasi.»
»Kuka on paree, kun minä olen itse kyllä hyvä!» Jo antoi Kaapo töytin selkään Kaaperille, joka horjahti ja oli vähällä pitkälleen kupsahtaa. Nyt rupesi vanha mies kiroilemaan, läksi puukko kädessä poikain perään, jotka nuolaisivat edellä minkä ulottimet myönsivät.
»Ka-ha-ha-haaperi…! hu-hullukos olet, kun … ha haa … leikistä suutut?» huusivat miehet perään nauraen niin sydämestään Kaapon vaaterepaleitten omituiselle lepattamiselle: pojanroikale lennätti kuin kymmenin isoin- ja pikkusiivin liuhtoen. Pianpa Kaaperi väsyikin, palasi takaisin miehuullisesti kerskaillen kuin olisi suurenkin voiton saanut.
»Kuinka sinä uskallat kakaroita noin suututtaa?» rupesivat taas miehet kiusaamaan. »Tappavat sun vielä, kun kolmiloukkoseen satut niiden kanssa.»
Kaaperi ummisti tihruja silmiänsä.
»Tappakoot», sanoi, »missäs minä silloin olisin?»
»No se tuota nyt on asia, että sinäkin olet aina sillä paikalla.»
Naureskelivat huuliinsa kuin hassut, »väkevää» miestä pilanansa pitivät.
»Kuinkas se onkaan, Kaaperi, olethan sinäkin ajanut hevosen kuoliaaksi?» kysyi hevosen nylkijä.
»Oolen minä! Mitäs en minä olisi tehnyt. Kaksikin olen ajanut.»
»Kaksiko?»
»Kaksi», rehenteli Kaaperi, »ja hyviä salvioita olivatkin, toinen oli liinaharja ja toinen oli musta.»
»On se ajanut», todisti joku.
»Kyllä se on ollut tämä Kaaperi yhtä hurja kuin tämä Karhun Esakin», ruvettiin kehumaan.
»No vielä hullumpi.»
»Kahta pöhlömpi!»
Tämä vasta Kaaperia nauratti, nauratti niin, että tihrusilmistä vesi juoksi pitkin kurttuihin rypistyneitä ohuita poskia.
»No tyhjän päällekö olisin juonut puolen manttaalin talon seinineen ja istunut kaksi kertaa linnassa!» karjui naurunsa seasta Kaaperi. Häntä niin hullusti ihastutti, kun ruvettiin vertailemaan Karhun Esaan. Ohut rinta kohosi, hoikkaset sääret tutisivat ja kädet tekivät omituisia liikkeitä, ikään kuin entisiä aikoja muistellen. Hän asetteli jalkojaan, koetti niitä pitää pontevina ja ryähtäen alkoi kertoa:
»Kerrankin kun minä…»
»Kas Karin Vennu!» toiset äänsivät.
»Vennuko?»
Toden totta, juuri itse Vennu ajoi pihaan ja Kaapo-junkkari jo rattaiden perällä roikalehti.
»Mitäs täällä? nythän on Mikkeli ja… Saakuriko tuon hevosen on hengiltä ottanut? Mustako se onkin, vai?» kyseli Vennu, kun tuli hevosensa luota oitis tarhaan.
»Musta se on», monellakin suulla todistettiin.
»Sillä lailla ne meidän kylän pojat ajaa», kehui Kaaperi.
Monikin yht'aikaa kiirehti kertomaan, että Esa sillä oli ajolta kotiin tullut, mutta tuohon sillalle oli koipensa oikaissut.
Vennu pudisteli päätä:
»Hyvä hevonen!»
»Hyvä, pakon hyvä hevonen.»
Kaaperi jo taas kirmasi Kaapon niskaan, teki mieli selkään antaa, kun tuolta muiden selän takaa irvisteli ja silmiänsä muljotteli.
»Kyllä minä sulle … vietävälle … näytän!»
Kaapo nyökkäsi Vennun selän taa turvaan. Vennu käännähti, epäili, että mitä se lurjus siinä kähmäilee.
»Mitä se poika siinä…» Kaapo sai korvapuustin ja lensi nurin niskoin.Kuin kärppä nousi hän jälleen ylös.
»Kas siitä kädestä viitsiikin korvatillin ottaa…! mutta ei tuosta, jonka nupissa (hän antoi aika täräyksen vasten Kaaperiparan naamaa), jossa on noin ruma ruutisarvi!»
Nytpä vasta miehet, Vennukin, nauramaan rupesivat. Tuo poika on koko häjy!… Mutta jopa täytyi käydä kiinni pitämään Kaaperia, ettei hulluuksia tekisi. Hän raivosi mielipuolen tavoin, kun ei saanut tuon poikavekaran kimppuun käydä. Mutta se tuota näytti korvaavan, kun miehet kiinni pitelivät, kohtelivat kuin pahaakin äijää. Ei sitä kaikkia lorvia tarvitse kiinni pidellä … mutta tässä on poikaa vielä vanhanakin!
Vennu meni tupaan. Sieltä oli piika jo ehtinyt osan astioita porstuaan työntää ja oli nyt lattian lakaisemisen puuhassa. Muori se vieläkin istui takkakivellä piippua imien.
»Onko Esa kotona?»
Muori käänsi ruumistaan siksi, että näki Vennun. »Kariko se olikin, min' ajattelin, että kuka se oli. Tuli se kotia, vaivainen värkki, ja tappoi parhaan hevosensa.»
»No niin näkyy. Missä se nyt on, Esa?»
»En mä tiedä, mahtoiko se sinne kamariin mennä, liekö tuo makuulle pannut? Näkyi olevan niin, että hoi kättä, hoi jalkaa.»
»Lyötykö oli?»
»Lyöty tai väsyksissä, en mä tiedä. Kukapa tuota juuri lyönyt olisi, joka on sellainen karuuna. Vaikka kyllähän sanotaan, niin että ei sonni niin suuri, ettei ajaja suuree. Missä tuo lie ollut. Eivät ne nuoret ennen noin hulluja ja päässilmäisiä olleet. Jos sitä äijät (tässä rupesi muoria naurattamaan) ja vanhat ämmätkin vähän ryyppäsivät, niin ei sitä nuoret.»
»No no muori, antaahan nuortenkin. Mutta kuinka, eikö muorikaan kirkossa ole?»
»Kirkkoon tästä sitte pääsee, kun pitää aina olla kotokissana. Eikä siellä mieli paljon parane. Aivanhan siellä on körttiläisten valta. Ne nyt vasta ovat juuttahia, ja kun kuuluu pastorikin siihen uskoon ruvenneen. Kyllähän nyt on vissiinkin ne maailman lopun ajat, kun kaikenlaiset villitykset ja eriseuraisuudet tulevat.»
Muori ainoastaan silloin tällöin vilkautti Vennuun, istuen vain vakavana omissa oloissaan ja toimitellen ikään kuin enimmäksi puoleksi itselleen.
Vennukin oli vakavana.
»Niinpä taitaa tulla, tulleneeko tuota?»
»Maailman loppuako? Hojaa, kyllä se tulee, kun ehtii, niin minä ainakin uskon. Mitä ne muuta ennustavat tuollaiset villitykset kuin nuo körttiläisetkin? Onko Karilla piippu mukana? Tule panemaan tästä mun pöntöstäni piippuusi. Ne ovat oikein kaksi kertaa prässätyitä.»
Vennu pani piippuunsa muorin pöntöstä ja istahti hänkin toiselle puolen takkakiveä.
»Surkeata», rupesi muori sanomaan, »kun ei ole nyt yhtään viinaakaan, jotta sais ryypyn tarjota. Minä olen tässä käennyt koko päivän käydä Toiskan muorilta hakemassa, että olisi edes vieraan vara, mutta en mä tiedä kuinka sitä ihminen on väliin kuin märjissä nahoissa ja tuo poika nyt sitten vielä tuollaisen surkian työn teki.»
Vennua kutkutti, näkihän hän, että muori oli aika pätkässä ja röjynpovessa kommotti puolen tuopin taskupullo.
»Nuhtele sinä Kari vähän sitä Esaa», jatkoi muori kuiskaten, ettei piika olisi pöydän päähän kuullut, »ettei se olisi mulle niin hävitön, kun se on ruvennut olemaan niin kuin koira.» Jo rupesi tihuttelemaan.
»Onko?»
»No siitä vanhasta asiasta se mua aina piinaa, ja niin kuin Jumala ja ihmiset tietävät, niin minä olen siitä viattomasti kärsinyt. Vainaja oli niin kova viinamies, että … ja viinaanhan se kuoli.»
»Mitähän niistä vanhoista.»
»Niin, mitähän niistä, mutta kun se aina niistä.» Muori pyyhki silmiään, joista kyynelet tippuivat. »Ja niin kuin sinä tiedät, että mulla on huono sydänalusta, niin minä olen aina nauttinut vähän väkeviä ja sitten minä pysyn terveenä. Kun näin vanhalla iällä pitää taloutta hoitaa, niin kyllä siinä tarvitsee vähän vahvistusta toisinansa, mutta kun ei tuo Esa antaisi, ei mitään.»
»Jopa se on poissa laidalta.»
»Älähän muuta, hyvä ihminen! Mutta sano sinä sille ja neuvo.»
»Ei se siitä huoli.»
»Antakaa sille selkään, hyvä ihminen, ja pankaa pelolle. Lupaa sinä olla mun puolestani, kyllä se sua pelkää, kyllä minä sen tiedän…»
»Pelkääköhän?»
»Pelkää, se aina sanoo jotta… Mutta odotas vähän. Maija, mene katsomaan, eikö se hevonen jo ole nyljetty, mene kohta.»
»Mitä minä siitä katson.»
»Katso mitä katsot, katso onko sen häntä ylös vai alaspäin. Mene nyt.»
Maija sanoi jo, ettei hän mene, mutta meni kuitenkin. Silloin muori veti nopsasti pullon povestaan, ryyppäsi ja tarjosi Karille.
»Täytyy ottaa salaa», kuiskasi silmää iskien. »Ota ryyppy.»
»Ka, onhan teillä.»
»Harvoin minä ihan tyhjä olen, minä otan vaikka kivestä. Ryyppää nopiaan … paremmin.» Hän otti ja ryyppäsi vielä itse ja pisti sitten pullon poveensa.
»Täytyy olla vähän sukkela. — No Maija, joko sinä nyt näit? Oliko häntä ylös vai alaspäin? Häh? Mitäh? Älä yhtään kiukuttele!»
Kari rupesi lähtemään kamariin.
»Kari, älähän nyt vielä mene.»
»Minä vain menen tänne Esaa katsomaan.»
»Esaa! No viisi siitä Esasta, älä mene.»
Mutta Kari meni kuitenkin vakuuttaen, että tulisi uudestaan muorin kanssa juttelemaan.
Esa nukkui kaikesta tietämätönnä. Karin Vennu tyrkkäsi kylkeen, että heräsi. Syntyipä pojalle iloa, kun tämän oivan miehen näki, hyppäsi ylös kuin nuoli.
»Kuinka tiesitkin nyt juuri tänne tulla?»
»Se nyt ei ollut suuri asia, mutta mitä varten sinä tapoit tuon hyvän hevosesi ja kuinka siellä Korvenloukolla on käynyt? Sitä minä nyt tahtoisin tietää.»
»Hevosesta viisi, vaikka kyllä se oli hyvä. Mutta kuule, kun me saimmeKorvenloukolla selkäämme!»
»Selkäänne? Niin, minä jo kuulin.»
»Ihan … pakoon joka mies!»
Vennu rupesi haukkumaan, sanoi, että olittepa oikeita vasikoita!
Ovesta kurkisti Kaapo.
»Annatko Esa tuopin viinaa, niin me hautaamme tuon raadon?»
»Häh? Joko se nyt on nyljetty?»
»Nyljetty kuin orava. Annatko?»
Mutta Esa ei ehtinyt vastata tuohon, ennen kuin saisi Vennulta selvän vastuun erääseen kysymykseen. Sitten vaikka kannu konin hautaajille.
»Mene tupaan siitä ja odottakaa, kyllä sen ehtii, meillä on tässä asioita.» Kaapo vetäysi hitaasti tuvan puolelle.
»Kuule», sanoi hän painolla, lyöden kättä Vennun polveen, vierekkäin kun istuivat sohvalla. »*Nyt pitää sinun* lähteä minun kanssani Korvenloukolle ja tuodaan sieltä Santra, vaikka…»
Kaapo pisti päänsä ovenraosta.
»Sitä mä kanssa tulin sanomaan, että Järvelän Santra oli jo menneen yön kotonansa. Turhaan te sitä Korvenloukolta haitte!»
»Kotonansa? Viime yönäkinkö?»
»Niin. Kotonansa oli.»
Esa joutui niin ymmälle, ettei voinut puhua mitään pitkään aikaan.
»Onko se totta?» kysyi hän vielä.
»Mitä mulle siitä valheesta hyvää olisi.»
»No voi sun…» Siitä seurasi Esalle pitkällinen sapenpurkaus.
Sen jälkeen Esa makasi vuorokausikaupalla. Nousi sitten ja maleksi kotosalla paikasta toiseen kuin unissaan; makaili taas väliin ja nousi syömään, mutta viinaa ei kysynytkään. Mitä hän puheli, se oli pääasiallisesti riitelemistä muorin kanssa, joka marmatti yhteen jaksoon. Hän uskalsi nyt niin hyvin, kun Esa oli selvänä; silloin hänelle aina sai haukuskella, ilman että vastusteli.
»Suu kiinni!» Esa väliin ärjyi.
»Soo, vai suu kiinni. Ei ainakaan sun käskylläsi. Menisit nyt jo edes työhön, että oppisit, kun eläminen ansion nenään tulee. Hyvät anturat se sai talon alle se poiju.»
»Suu kiinni, taikka saat pikiöljyryypyn!»
Silloin muori meni mutisten kamarista.
Siten kuluivat päivät. Esa pysyi kotona, harvasanaisena, jurona ja makailevana. Muulloin hän aina, kun asettui kotona olemaan, hommaili jotakin, oli iloinen ja reipas. Kukaan ei tiennyt mitä hän nyt ajatteli, mikä häntä painoi. Kyllä he aavistivat, arvioivat oikeitakin syitä, mutta ei syvintä.
Hänelle, joka näihin asti oli purjehtinut toveriensa kera kuin kupla veden päällä, hänelle, joka aina oli *antanut* selkään tuskin nimeksikään koskaan *saanut*, hänelle oli Korvenloukon tappio sapettava isku. Sitten kuoli musta, tuo erinomainen hevonen, josta monessa pitäjässä puhuttiin, joka oli kuin itse Esa. Ensin ei hän sitä niin miksikään ottanut, nuoressa mielessä kun niin helposti herää ajatus uudesta, joka rahalla saadaan.
Juttuna hän piti vieläkin sitä, että Saviojan Ville häntä hätyyttämään rupeaisi. Kuitenkin hiukan arvelutti. Mutta kohta hän jälleen uhkamielisenä päätänsä nosti. Tulkoon! — ajatteli. Minä kokoon tänne Vennun ja Iikan Antin ja s—— ja vaikka yksin minä niille näytän. Tässähän onkin aihetta: sopii näyttää niille minkälainen se on oikein miehen kurssi!
Mutta kaiken tämän yläpuolella hän tunsi, ensin sekavammin, sitten yhä selvemmin, kummallisen, selittämättömän halun saada omakseen Järvelän Santra. Kuultuansa, ettei Santra ollutkaan Korvenloukolla silloin, kun hän oli siellä sitä varten, saavutti raivostus. Se tuntui hänestä suoranaiselta vääryydeltä. Santran juttu oli siksi harvinainen, omituinen ja Esaa puoleensa vetävä, että hän olisi tahtonut kaikella muotoa olla mukana, joukossa. Kun nuo toiset asiat olivat nuorelle, välittämättömyyteen tottuneelle miehelle rasittavia ja ikäviä, kun ne kerran panivat hänet makaamaan ja mörröttelemään, niin hän tarvitsi jotakin virkistävämpää, jotakin mielensä mukaista uneksittavaa. Santra tarjoutui kuin itsestään siihen. Esa uneksi.
Kenties ensi kerran elämässään uneksi ja ajatteli hän näiden päiväin kuluessa vakavaa avioliittoa. Mistä se tuli? Kenties siitä, että hän rupesi vaistomaisesti tuntemaan saaneensa kylläkseen nuorenmiehen elämästä. Tuo tappio oli kova kolaus hänelle. Esa oli siksi järkevä, että voi huomata kunnollisen koston korvenloukkolaisille hiukan mahdottomaksi; sitä hän kuitenkin tiesi odotettavan. Mutta siitä velvollisuudesta päästäksensä olisi sopivin naida.
Rikas naiminen vakaannuttaisi toiselta puolen taloudellisenkin aseman.Saisi velkansa kuitiksi, rupeaisi porhona elämään…! Esaa innosti.
Ja Santrassa pyöri hänen ajatuksensa, semminkin ensi päivinä. Hän mietiskeli, olisiko sitä mitenkään mahdollista enää siten järjestää? Itsekseen kiven kovaan vakuutteli, että jos vain tietäisi Santran itseensä suostuvan, niin kyllä hän sen myöskin sitten pitäisi, vaikka koko maailma olisi aseitten ja puukkojen kanssa vastassa. Mutta Santran suostumusta hän epäili. Hän muisti entisestään, miten Santra oli häntä kohdellut.
Sellaisten tapausten mieleen johtuessa tulinen luonne nousi lovestaan ja mies julmistuneena yksikseen riehui. Toisinaan teki äkkinäisiä päätöksiä siinä hetkessä lähteä Järvelään koettamaan. Jos ei onnistuisi, niin tekisi ihmeitä siellä. Mutta sellaisissa kohtauksissa tulikin ilmi, ettei mies eikä miehen asiat olleet niin kuin ennen: hänen päätöksensä laimenivat ennen kuin ehti niitä toteuttaa. Eivät ne laimenneet oikeastaan kiukun puutteessa, mutta henki ikään kuin väsyi ja ehtyi, tuntui olevan kuin palkeet rikki. Sellaisina hetkinä, kun huomasi palkeensa vuotavan, äkkäsi, että joku ikään kuin pidätti häntä lähteämästä, ja silloin hän itki. Sillä tavoin sappi pehmisi. Tähän otaksui hän luonnollisten syiden vaikuttavan: kun ei ollut kunnon hevosta eikä rahaa millä sen ostaa; ja kun tuo velkahakemuksen ruma juttu lie pitäjällä liikkeellä, niin sekään ei suinkaan olisi miksikään eduksi, kun sellaiselle asialle lähtee.
Lopultakin jäi painavimmaksi esteeksi köyhyys. Hän ei ajatellutkaan mennä Saviojan Villeltä rukoilemaan lykkäystä, sillä hän otaksui, ettei tämä kuitenkaan uskaltaisi ryöstöön asti tulla. Luuli Villen vain peloittelevan. Juttua ja puhetta, jonka arvasi asiasta pitäjällä olevan, hän piti pahimpana.
Kaiken aikaa huomasi hän asemansa juuri tältä kannalta löyhimmäksi, ja kun Santra näytti olevan niin tavoittamattomissa, värehti mielessä toisinaan Rekipellon Sanna.
Tämä oli kuuluisa, rikkaitten vanhempain tyttö. Oli hurja ja vallaton, edellä muita, oli maannut melkein joka pojan kanssa, renttujen ja parempain. Hurjailemalla, kuten sen ajan pojatkin, näkyi itselleen aikovan mainetta hankkia, ei mistään aidoista väliä pitänyt. Tuosta tytöstä oli koko toverikunta paljon pitänyt, se oli niin aatteen, niin hengen mukainen. Sannassa ei ollut mitään hienoa, hillitsevää, hän oli komea, kiihoitteleva. Siitä pojat pitivät. Esakin oli erittäin pitänyt, ja viime aikoina useinkin sinne yöpynyt. Ja oli häntä jo ajatellut morsiamekseenkin. Se oli aina tuntunut niin somalta tuo Sannan seura ja hänessä oli niin paljon Esan vaatimusten mukaista.
Mutta nyt kun hän todella rupesi ajattelemaan vaimoa, jonka toisi kotiin, jolle antaisi emännyyden, niin tuntui Sanna Santran rinnalla kuin väärältä puulta, joka ei sovellu seinään, ei kynnykseen. Esa ei itsekään tietänyt oikein minkä vuoksi se nyt siltä tuntui, eikä hän ensimmältä asettanutkaan häntä Santran rinnalle, sillä hän ikään kuin vaistomaisesti tunsi, että olisi synti heitä rinnakkain asettaa. Miksi? Sitä ei hän edes ajatellut. Hän sen vain tunsi.
Mutta päiväin kuluessa vaatimukset supistuivat. Raha-asioihin kun kaikissa yrityksissään näytti kompastuvan, niin niiden eteen hän myöskin seisahtui.
Sanna alkoi taas näyttää mahdollisemmalta aarteineen, vaikka toisinaan vielä ikään kuin jostakin sisällisestä inhosta puistatti.
Esa tiesi, että jos ei hän olisi Sannan luona kuljeksinut, karkoitellut sieltä poikia tuon tuostakin yökenkään ja jäänyt itse tilalle, niin Rekipellon Sannan olisi jo aikoja sitten joku ottanut. Häntä hiukan nauratti, kun näki siinä vaikutusvaltansa, mahtinsa hedelmiä. Mutta samalla, kun muisti tämän kilpailun, kohosi Sannan arvo silmissä: koska se muille kelpaisi, niin miksei hänelle. Siitähän tuon saisi eukon, ilman tuskaa ja vaivaa, saisi rahoja, pääsisi veloistaan ja rupeaisi elämään kuin pellossa.
»Tämä tällainen elämä ei ainakaan kelpaa!» hän huudahti itsekseen.
Sanna jo seisoi Santran rinnalla rahoinensa, jotka oli helppo saada: kättä ojentaa vain! Jollei olisikaan ollut tuota Korvenloukon juttua, jollei tuollainen, erityinen kilpailun halu olisikaan estänyt, niin kenties olisi hän jo Santran heittänyt ajatuksistaankin, mennyt ja tehnyt kauppoja Rekipellossa. Mutta kosto! Mihin se sitten olisi jäänyt?
Näissä mietteissä Esa melkein koko viikon kulutti. Omituisinta oli, että hän hyvin vähän ajatteli Saviojan Villeä sekä syitä, minkä vuoksi tämä oli ruvennut ryöstöä hakemaan. Ei hän edes syvemmin ajatellut kostoa Villelle, joka siten sai jäädä miltei rauhaan, olla kuin syrjäisenä koko näytelmässä.
Mitähän olisi Esa sanonut, mitä olisi ajatellut, mihin rynnännyt, jos olisi tiennyt, että Savioja oli hakemuksen toimittanut körttiläisten kehoituksesta, että nämä toimiskelivat, saadakseen kaikki hänen velkojansa liikkeelle ja aikoivat hänet siten kukistaa? Olisi kenties yliluonnollisessa kiukussaan silloin puukko kädessä rynnännyt syyllisten kotiin tekemään ihmeitä, hänen ihmeitänsä, joista hän niin usein puhui ja joita kyllä usein teki ja joita kaikki ihmettelivät.
Mutta Esa ei siitä tiennyt. Hän vain naimista mietiskeli, ajatteli rauhan keinoilla pulasta päästä. Eikä koko viikolla käynyt hänen luonaan kuin pari toveria, jotka melkein saman tien saivat takaisin mennä, Esa kun vain itsekseen mörrötti, ei kenellekään ajatuksiaan ilmaissut, ei sydäntään avannut, ei neuvoa etsinyt.
Äiti muori alkoi luulla pojan tulevan hulluksi ja rupesi häntä säälimään. Äiti on aina äiti! Eräänä päivänä, kun piialla haetti viinaa toisen talon muorilta, meni Esan luo kamariin pulloinensa. Esa maata loiti sohvassa ja katseli kulmainsa alta äitiä.
»Mikä sinun oikein on, Esa? Aivanko sä nyt makaamalla… Taidat sä olla kipeä. Haetin Toiskan muorilta vähän… Koetas ottaa ryyppy.»
Esa katseli ihmeissään, käski muorin ensin itse ryypätä. Ja muori ryyppäsi, näytti, ettei siellä myrkkyä ole. Sitten Esakin ryyppäsi. Muori rupesi siunailemaan ja oikein kauniisti puhumaan: häntä on ruvennut oikein pelottamaan, että mitä se makaa. Tutkaili kipuja, kysyi, että sitä ryöstöäkö se murehtii? Rupesi itkemään ja kehoitti Esaa menemään Saviojan pöhlön puheille pyytämään lykkäystä ja selittämään, ettei tässä nyt mitään hätää meillä vielä ole, että kyllä hän omansa saa, ettei nyt niin kova olla, ja alkavaa asukasta hätyyttää…
»Akka sun pitäisi ottaa ja katsoa vähän rikkaanlainen», muori viimeiseksi päätyi esittämään. »Ota tuo Rekipellon Sanna!» Muori katseli ystävällinen hymy huulilla poikaansa, joka oudosti muljotteli.
»Ettäkö tulisi sulle juoppotoveriksi?» kysyi Esa ilkeä ilme kasvoilla.Muori rupesi jotakin mutisemaan, pisti pullon taskuunsa ja lähti tupaan.
»Yksikö ryyppy sieltä vain riittikin? Antaa tänne sen pullon», Esa perään muistutti. Muori taas mutisi jotakin, rupesi lihavaa nenäänsä nyysäämään ja kyyneliä vuodattamaan.
»En minä kaikkia anna», sanoi.
»Mikä siinä on kuin antaminen. Tänne vain!»
Muori näki, ettei siinä muu auta. Kyynelet vuotivat silmistä, eukko kun tunsi syvästi vääryyttä kärsivänsä. Viimeisessä epätoivossaan hän nosti pullon huulilleen ja kaatoi suuhunsa puolet sen sisällyksestä, ennen kuin Esa ehti hätään ja otti pullon pois.
»Kun kehtaat olla hävytön», valitti muori tupaan mennessään.
Mutta Esa otti oivan ryypyn, meni ja paneusi uudestaan sänkyyn.
Muutaman päivän kuluttua tuli Esalle ikävä. Kutsui Karin Vennun,Kuivasen Ellan ja Koipi-Siukun kanssansa hauskaa pitämään. Kutsututolivat saapuneet ja kaiken päivää kuului Karhusta mellastava rähinä.Talon väestä ei kotosalla näkynyt muita kuin muori ja Esa.
Muorillakin oli hauskaa. Hyvänmielen näköisenä tassutteli hän tuvan lattialla epävarmoin askelin, toisinaan ennemmin valahti kuin tahallaan istui rahille, jolloin huoahtava »hoh, hoh, hohhoijaa» pääsi ääneen. Kurtistuneista poskirypyistä helotti punakka, ikään kuin kylmettyneen väri ja suu suippeni omituiseen suppuun, silmät vetivät tirralleen juuri kuin niitä olisi päivä huikaissut. Kerran istuessaan hän rupesi itsekseen nauraa hytkyttelemään ja heti sen perään herahti loilottamaan, juuri kuin valtaavan ihastuksen aihe olisi mieleen siinä hetkessä johtunut:
»Vanha loikka luuli, jottei meillä tulla juttuun.»
Hän lauloi sen vapisevalla, mutta sentään asianhaaroihin katsoen sointuvalla äänellä ja rupesi taas nauramaan.
»Vanha loikka luuli, jottei meillä tulla juttuun…»
Se näytti verrattomasti huvittavan. Jo kolmannen kerran hän samaa matki ja kovensi ääntänsä yhä. Kamarista kuului katkonaisia ääniä. Sieltä tuli ulos Koipi-Siukku ja kuuli muorin laulavan.
»Kas se, mummo!» huusi Siukku. »Vanha loikka luuli, jottei meillä tulla juttuun…» Hän tempaisi muoria käsistä ja rupesi tätä pyörittämään laulun tahdissa, jota nyt molemmat säestivät. Mutta ilon lopuksi muori kompastui ja kaatui lattiaan pitkin pituuttaan, jäi siihen ährimään ja Siukku nauroi hänen nousuyrityksilleen, sen ohessa hokien:
»No mutta … no mutta … saakuri, antakaas kun minä autan tuota…» Hän hosui, juoksi ja puuhasi lihavan muorin ympärillä, nauroi, eikä sentään ryhtynyt auttamaan. Muori vihdoin oli päästä ylös, Siukku oli auttavinaan, mutta auttoikin vain kaatumaan uudestaan. Muori jo yllätteli noitumaan. Vihdoin Siukku auttoi ylös.
»Hoh», sanoi sitten, kun pystyyn pääsi, »hoh, kun mä lähdin oikein kaatumaan, mutta tules vielä. Vanha loikka luuli…»
»Ka, en pelaa enää, peästähän menemääh!» kuului kamarista arkangelilaisen murteella selvä huudahdus. Siukun tihrusilmistä, niin vähän kuin niitä näkyikin, välähti omituinen kiilto. Kohta perään kuului toisten, ylimmäisenä Karin Vennun ääni, vaativan häntä, joka kieltäytyi, pelaamaan, sanoivat häpeämättömäksi, kun voitoiltaan erkanee. Karjalainen taas väitti, että hän oli tapannut jo kaikki rahansa, nyt sai muutaman kopeekan takaisin. Rupesi itkemään ja rukoilemaan, että häntä armahdettaisiin, että hän on köyhä, perin köyhä mies, lapsia ja maatuska kotona…
Muori ei nähtävästi huomannut koko melskettä, sillä hän yhä uudisti hupaisen loilotuksensa ja jo pari kertaa vaati Siukkua uudestaan tanssiin. Mutta Siukku vetäytyi sanaakaan virkkamatta kamariin.
Siellä karjalainen lakittomin päin, kasvoilla juopuneen pelonalaisen veltto, surkuteltava ilme, juuri lankesi polvillensa Vennun eteen, joka häntä käsivarsista puristeli. Korttikasa oli pöydällä, jonka päässä Esa nojaili kättensä päällä ryömällään.
»Perkele!» huusi Esa hermostuneesti, kun näki ryssän polvistuvan. »Ota lipetti!»
»Ka, hyvä veli, määnhän mie, peästähän, laskekaa!» huusi ryssä itku kurkussa.
»Kuka sinua pitää, mää niin pitkälle kuin tie piisaa!» huusi Vennu ja työnsi ryssän kumoon. Tämä riensi ylös.
»Voi hyvä ristiveli, pyhä veli, minä oon niin köyhä että…»
»No jokos se Ontro nyt…? Voitoiltasiko erkanet?» Koipi-Siukku läheni häntä juuri, kun tämä pani laukkua vapisten selkäänsä.
»Ka, sie pyhä velih, mahat uskoo, kun kaikki pelattih … ihan…»
»Älä usko, Siukku, älä laske, pelataan sen huivia», sanoi Ella, joka selällään loikoi kamarin sohvassa.
Samassa tuli muori kamariin nuuskatoosa kädessä. Esa oli vaipunut ryömälleen kättensä päälle ja näytti nukkuvan. Vennu lähti ulos kamarista, vaihdettuaan Siukun kanssa merkitsevän silmäyksen.
»Niin, no, mitä sun laukussasi on?» sanoi Siukku, »onhan siellä jotakin pelattavaksi kelvollista». Hän nauroi ja tahtoi, että asia piti ymmärtää enemmän leikilliseltä kuin todelliselta kannalta. Karjalainen rupesi uudestaan pyytämään ja rukoilemaan. Ellasta tuo oli niin hauskaa ja virkistävää, että hän nousi ylös ja kävi myöskin Ontroa kiusaamaan.
»Mitä ne Ontrolta…? Ota nuuskaa pyhä veli», virkkoi muori.
»Aa muori…»
Siukku jätti heidät kolmisin nuuskaamaan ja pujahti ulos. Hän löysiVennun ulkopihalta.
»Aiotko sinä…?» kysyi Vennu ja huulilla väreili omituinen, punnitseva hymyily.
»Aion.» Siukku ärjäisi tuon pidätetyllä äänellä vilkaisten samalla ympärilleen.
»Ei täällä ole ketään», sanoi Vennu, arvaten Siukun ajatuksen, mutta vakuudeksi katsellen itsekin ympärilleen. »No, jos se maksaa vaivan», jatkoi hän ajatuksissaan.
»Vähintäin sata ruplaa. Sillä on paidassa sydämen kohdalla tasku ja siellä se sen säilyttää.»
»Varmaanko sata ruplaa?»
»Niin.» Ja Siukku kertoi mistä hän oli sen saanut tietää.
»Hm… Perkele…»
»Mitä?»
»Se on melkein liian vähän, jos…»
»Josko kiinni joutuu? Millä siitä kiinni joutuu! kun sinä ja Ella todistatte, jos kysymys tulee, että minä teidän joukossanne tulin täältä teille.»
»Ja piruko siitä kysymyksen nostaa, jos et asiasta hoilaa. Mutta asiasta toiseen, sinun täytyy antaa puolet rahoista ja puolet tavaroista minulle.»
»Olkoon sitten tekemättä, pitäköön ryssä henkensä. Mitä minä sillä viidelläkymmenellä ruplalla teen?»
»No no, Siukku. Rahaa sekin on sinun laisellesi. Luuletko sinä, että *minä* ilmaiseksi *sinun kaltaisiasi* miehiä joukossa pidän?» Vennu naurahti ilveillen. Siukku katsasti häneen jo puoleksi anteeksi anova ilme silmissään.
»Tee kuinka tahdot», jatkoi Vennu, »mutta sinä ymmärrät sen, että jos sinä joukostamme luovut, niin meidän täytyy laittaa sinut linnaan. Vai luuletko, ettei sulia olisi jo tarpeeksi syntiä?»
Yhä oli Vennun huulilla tuo keveä, melkein leikillinen nauru. Siukku oli hämillään ja kirosi hampaittensa raosta. Näki selvään, että hän oli käskijänsä käytettävänä. Ei kuitenkaan voinut kieltää itseltään koettamasta saada yksityisvoittoa aiotusta ryöstöstä hiukan suuremmaksi, josta syystä hän vielä koetti väittää. Mutta Vennu oli taipumaton ja alkoi pitää loukkauksena, että niin vähäpätöinen mies kuin Koipi-Siukku ilkesi paljoksua lunnaita saadaksensa olla hänen joukossaan. Siukku huomasi pian joutuvansa jo siihen asemaan, ettei hänellä ollut tilaisuutta kieltäytyä eikä peräytyäkään aikomastaan ryöstöstä. Sillä kun Vennu alkoi puhua pikku miehistä, joita ei kukaan kaipaa, silloin tiesi, että hän puhui vakavaa totta. Siukku taisteli itsensä kanssa taistelun. Toiselta puolen vallanalaisuuden tunne häntä tällä hetkellä vahvasti painoi, ja hänessä heräsi voimakkaana halu karistaa tuo paino hartioiltaan ja karustaa tiehensä, elää vapaana miehenä. Mutta samalla hän tiesi esimerkeistä, että jokainen, joka kerran oli *tämän* vallanalaisuuteen antautunut ja sitten tahtonut uhitellen siitä päästä, sen juoksun mitta oli ollut lyhyt. Hän rakasti elämää ja juuri sellaista elämää kuin Karin Vennun joukossa sai elää, hurjaa, vapaata ja heidän käsityksensä mukaan »komeaa». »Loasta» oli hän joukkoon päässyt. Tiesi, että häntä ainoastaan siitä syystä pidettiin joukossa, että hän oli näppärä »itse ottamaan» ja siten kykeni kunnollisesti maksamaan parasten kestejä, jotka olivat liian hyviä itse ottamaan.
Tuossa, kun hän jäi yksin, Vennun mentyä tupaan, tunsi hän johtajansa hallitsevan voiman syvästi. Ei värekään Vennun vakavissa kasvoissa todistanut, että hän välitti siitä asiasta, joka kysymyksessä oli. Teki Siukku sen tai oli tekemättä, se näytti olevan hänelle ihan sama. Mutta yhtä kaikki, jos hän sen tekemättä jättäisi, olisi hänen *juoksunsa päättynyt*… Sitä hän kirosi, tuota armottomuutta … ja kun ei ollut olemassa keinoa, jolla olisi tuon konnan itsensä voinut vetää rinnalleen oikeuden eteen: ei kukaan *tietäisi*, ei uskaltaisi todistaa Vennun päälle, hänen, joka kuitenkin oli niin monen juonen ja rikoksen esimies.
Mutta hän itse?… Kylmät väreet kulkivat ruumiin läpi, kun ajatteli, kuinka helposti hän tulisi tutkituksi ja tuomituksi, jos vain Karin Vennu tahtoisi. Murhakin, josta hän jo oli ollut syytteen alaisena, olisi tullut kyllä aikoinaan todistetuksi, mutta ne silloin häntä auttoivat, panivat rahoja liikkeeseen todistajain palkoiksi siltä varalta, että hän irti päästyään maksaisi, ja niin hän pääsi irti…
Hän tunsi olevansa niin täydellisesti ahtaalla Vennun käsissä, että mielikuvituksen johdosta alkoi rintaa ahdistaa.
Koipi-Siukku oli joutunut erääseen huoneitten välyseen, missä pölkyn päällä istui ja mietti.
»Kostan, kostan, kostan!» hän jupisi. Se innosti häntä siksi, että ahdistava pihti rinnan päällä tuntui heltiävän, tila laajenevan ja elämä näytti hymyilevän täydeltä terältään. Kostoajatus ei saanut hänen mielikuvituksessaan mitään muotoa, ei suuntaa, eikä hän sitä ajatellutkaan. Elämähän tarjoo niin lukemattomia tilaisuuksia ja suuntia, ehtii kyllä vastakin etsiä, valita parhaimman…
Yhtäkkiä löysi hän itsensä uudestaan ajattelemasta sitä kuinka paljonOntrolla mahdollisesti olisi rahoja? Kentiesi on kaksikin sataa ruplaa?
»Ja piruko minun käskee sanoa heille kuinka paljon minä siltä oikeastaan saan!» Hän hypähti ylös innostuneena. Murhan ajatus herätti hänet uudestaan sekä sen johdosta suhde Vennuun. Ikään kuin itsestään syntyi varma päätös lopettaa karjalainen, ottaa sen omaisuus ja päästä Vennun kanssa oikein likeisiin väleihin, laittaa, että se *tarvitsisi häntä* vielä enemmän ja sitten…!
Hän tempaisi suuren puukon tupestaan, iski sen ahtaassa välysessä seinähirteen. Puukko vajosi lahoon puuhun päätä myöten. Sutkaus tuntui niin somalta, niin kiihottavalta, että Siukku alkoi voimainsa takaa hakata puukollaan lahoa seinähirttä. Hän ajatteli, että kun olisi nyt Karin Vennu tuossa … ja hän iski yhä syvemmin, yhä taajemmin.
»Minä otan rahat ryssältä», hän jupisi tullessaan ulos välysestä, tehden samalla jyrkän päätöksen, että parhaan osan hän itse pitää, vaikka sitten sataisi vanhoja noitaämmiä. Hänestä oli jo alkanut näyttää luonnolliselta, etteivät ne voisi häntä kovin lujalle panna, sillä he kuitenkin tarvitsevat häntä. Hänen *kykyistänsä* miestä ei ole joukossa monta…
Elämän halu virkistyi, kun tunsi että häntä joukossa tarvitaan, ettei hän olekaan niin vähäpätöinen henkilö kuin äsken oli Vennun puheista ruvennut itsekin uskomaan. Hyvä, ettei tuo Ella homppelo tule nyt tätä asiaa tietämään.
Hänen tullessaan sisään kamariin oli siellä ryssän tavarat vedetty esiin laukusta, Vennu ja Ella niiden ympärillä kiusasivat miestä, joka itki, siunasi ja rukoili, että hänet laskettaisiin menemään.
Karhun Esa oli oikaissut itsensä sänkyyn ja katseli sieltä tuota menoa. Muori oli toisten joukossa hääräillen Ontron lohduttelemisen touhuissa ja vakuuttaen yhä:
»Mitä tuossa nyt Ontro, ei suinkaan ne nyt sinulta mitään tahdo. Otetaan ryyppy, eikö niin, Karin isäntä? No ottakaa nuuskaa.»
Esa hypähti lattialle kuin nuorilla vedetty. Meni, hamusi ryssän tavarat laukkuun. Huomaamattaan takertui siinä katselemaan erästä mustaa, sininukkaista silkkihuivia. Se oli hyvin kaunis. Esa kentiesi ajatteli: kaunis kihlasilkkinen. Heti hän kuitenkin senkin, ikään kuin omia ajatuksiaan paeten, työnsi laukkuun, heitti laukun nauhasta ryssän kaulaan, tarttui sitten tämän kaulukseen, avasi oven, pisti siitä tupaan ja antoi vielä potkun takapuoleen. Tuo kaikki tapahtui niin äkkiä, ja muut olivat niin äimissään, ettei kukaan ehtinyt sanoa sanaakaan. Eikä hän itsekään sanonut. Kun jälleen oikaisi itsensä sänkyyn, kajautti raa'an kirouksen.
Karjalainen kuului menevän juoksujalassa portaita alas.
Toiset selvisivät pian ja rupesivat nuhtelemaan Esaa: lempoako sitä niin laskit? Olisi pelattu siltä vielä tavarat ja kiusattu. Oli ollut niin vietävän hupaista nähdä, kun se niin pelkäsi… Esa oli nyt pilannut koko huvin.
Esa kuunteli toisten puhelua maltillisesti. Hiljoilleen ilmeni kasvoille ivallinen ilme.
»Mutta, totta jumaliste, te olette oikeita roistoja, tavallisia knapin varkaita!» hän vihdoin virkkoi ja päästi helisevän naurun perään, tuommoisen pistävän, leikkaavan, syvälle tunkevan ja kysymyksiä herättävän.
»Knapin varkaita?» virkkoi Vennu silmissä kyselevä katse, joka vähitellen muuttui teräväksi ja tutkivaksi.
»Knapin varkaita!» huusi Ella, nauraen hölöttäen päälle, nähtävästi ajatellen, että Esa puhuu täyttä leikkiä. Siukku ei puhunut sanaakaan, yhteen jaksoon vain pälyili Vennun puoleen. Mutta Vennu vain yhä tarkkasi Esaa.
»Niin, knapin varkaita», uudisti Esa, »näinhän minä, että teidän teki mielenne tuon ryssän kamoja.»
»Mielemme?» Vennu tarkkaili yhä tutkien Esaa.
»Mielenne!» huusi Esa ja nytkäytti vakuuttavasti päätänsä sängyssä. »Minä annan paikalla leikata kurkkuni, jos ei teidän tehnyt mielenne ryssän kamoja!» Esa kohosi kiivaasti istumaan sängyssä, huulilla ja silmissä väikkyi yhä tuo omituinen, pisteliäs nauru.
Vennu oli katsellut Esaa, vakava, miettivä, hiukan epäröivä ilme silmissä. Nyt hän nousi seisomaan, naurahti ja muuttui jälleen yhtä totiseksi.
»Lähdetäänkö?» kysyi hän Ellalta.
Tämä piti yhä Esan puheita hauskana pilana, josta syystä ei ensinkään ollut halukas lähtemään hupaisesta seurasta.
»Saakuri», hän sanoi, »minä väännän tuon pojan niskat nurin, jos ei se heti paikalla laita lisää viinaa.»
Yksinkertaisesti hymyillen meni hän Esan luo ja tarttui leikkisänä tämän kaulukseen. Esa rupesi räikeästi nauramaan ja alkoi todella vääntää ja meluta Ellan kanssa kuin kakarat ainakin. Sillä välin Koipi-Siukku istui tuolilla, tihruiset silmät alasluotuina ja väänteli mälliä poskesta toiseen. Vennu asteli edestakaisin lattialla ja loi tuon tuostakin sängyssä temmeltäviin pitkän tutkivan katseen. Yhtäkkiä hän muutti latuansa, astui lähitse Koipi-Siukkua ja polki tämän jalalle. Siukku nosti päätänsä, katsoi Vennun silmiin ja näki, että tämä itsekseen nauroi eikä luonut silmäystäkään häneen.
Toiset melskasivat kuin kakarat.
Siukku tuijotti vielä hetkisen kenkiinsä, katsahti sitten omituisesti epäröiden Vennuun. Yhtäkkiä raivokas päättäväinen väläys iski tihrusilmistä ja Siukku pyyhkäisi ulos kuin käsketty. Silloin vasta Vennu katsoi häneen ja päästi hiljaisen, voittoisan, julman naurahduksen. Hän katseli syrjästä noiden isojen lasten leikkiä. Se oli niekaleen leikkiä: löivät toisiaan korvalta korvalle, sylkivät toistensa naamaan, siunailivat ja puhuivat lapsen kielellä. Vennua inhotti tällä hetkellä tuo. Yhtäkkiä hän kävi sängyn luo, tempaisi Ellan kauluksesta lattiaan.
»Knapin varas!» ärjäisi hän. Ella kirosi, sillä häneen oli koskenut kipeästi. Vennu nauroi, potkaisi vielä Ellan jalkaan ja virkahti:
»Knapin varas!»
Ella nousi meluten ja mässäten ja haukkuen Vennua lempinimillä. Mutta sellaisesta ei koskaan riitaa tullut.
Esa oli noussut vuoteelta, pannut piippuun ja kolisteli nyt tyhjiä pulloja kaapissa. Ei tilkkaakaan!
»Hoi Vennu!» huusi hän ja pyörähti kuin sotamies. »Mulla ei ole tilkkaakaan viinaa.»
»No hae.»
»Ei ole rahaa. Takaatko?» Esa katseli kummallisen tarkkaavaisena Vennua.
»Sinuako? En tiedä tohtiiko sua taata.» Vennun suu meni leikkisään, mutta samalla vähän pisteliääseen nauruun.
»Pisteletkö sinä?» Esan silmät säihkyivät ja hermosto värisi.
»Vasaran alainen mies», jatkoi Vennu.
»No saatana!» Esa tempaisi tuolin ja löi sen säpäleiksi lattiaan.
Tulinen puna kohosi Vennun kasvoille. Hän nousi istumasta, käveli pariin kertaan yli lattian harteitansa puristellen.
»Eikös täs' ole poijat leviät hartiat? Ka pojat, ka!» Hän rytkäytteli kantapäillään lattiaan, nostatteli olkapäitään ja ärjyi.
Ella katseli ensin oudostellen toisten tappelunhankkeita. Rupesi kyselemään, että oikeinkos te tapella meinaatte, vai? Alkoi sitten sovintoon suositella. Kumpikaan toisista ei pannut mitään huomiota Ellan puheeseen, mutta näytti siltä, että Esan kiukku vähitellen asettui ja Vennun nousi.
»Mitä sinä pistelit?»
»Niinpä sinä olet nyt kuin kruusihuilu, ettei saisi mitään puhua», sanoiVennu.
»Minä en kärsi pistelemistä.»
»No, olenko minä knapin varas?»
Esa naurahti melkein hyvitettynä, sillä hän huomasi, että tuo oli koskenut.
Vähitellen asettui riita, ja kun se lopuksi täydelleen selvisi, oli Vennu taas kuin ruhtinas. Muori, joka löydettiin tuvan sängystä nukkumasta, pantiin viinaa hakemaan Vennun rahoilla.
Taas vallitsi näennäisesti mitä sydämellisin ystävyys miesten kesken, kun viina saapui ja siitä saatiin ryyppyjä ruveta kallistelemaan.
»Tuota noin», alkoi Vennu, »oikeinko sinä aiot antaa sen Saviojan Villen viedä omaisuutes kuin joku vellipöksy?»
»Vellipöksy?»
»Niin, niin, mies sellainen kuin sinä.»
»Ei ikänä!» huusi Kuivasen Ella.
»Niin … no; mitäs siihen tehdä. Vieköön!…»
»Älä saakeli. Jopa sinä häpäisisit koko meidän joukon, kun sellaisen käkryn antaisit ottaa vain ilman vastaan sanomatta…»
Näki, että puhe koski hyvin kipeästi Esaan, sillä hän oli taas alkanut synkkämielisen näköisenä tirkistellä pitkin nenänvartta.
»Pelota se, tuommoinen käprykkä! Jos minä olisin sun tilassas, niin…» Vennu tirkisteli, salamielinen mutta Esalle kylläkin ymmärrettävä ilme silmissä Esaa, kun tuota saneli.
»Meidän miehet eivät ikänä anna volia sellaisille, ei vaikka!» Vennu iski suuren nyrkkinsä pöytään.
Ikään kuin kauan mietitty masentava ajatus, joka Esaa oli taas alkanut painaa, olisi mennyt rikki tuosta räjäyksestä ja sitten kirvonnut ilmoille, Esa kavahti pystyyn ja virkahti:
»Tuletko takaamaan minua?»
Vennu ei ollut tuota odottanut.
»Häh?»
»Tuletko takaamaan, minä sanon?»
»Takaamaan? Lempoako sinä takauksilla… Nyrkki se on miehen takaus. Velkaa sitä on minullakin, mutta tulkoon yrittämään! Jumaliste, Esa! Jos sinä meinaat komiaa olla elämänikäsi, niin opeta raukat pelkäämään itseäsi!» Taas läjähti nyrkki pöytään. »Ja niin minä teen vastakin. Taikka ootko kuullut että Karin Vennulta olis joku tohtinut lain kautta saatavaansa hakea?»
Esa ei puhunut mitään.
»Sä murehdit», jatkoi Vennu. Vetäisi tuolinsa lähemmäksi Esaa ja virkkoi puoliksi kuiskaten:
»Sinä olet, kuule, vielä lapsi.»
»Lapsi? Älä…»
»No älä nyt, anna minä sanon: sinä olet lapsi, kun tuollaisia murehdit. Minä jo sanoin sulle, että pane se Saviojan pöhlö pelkäämään! Näes, mullakin on velkaa sille kaksi sataa ruplaa, mutta tulkoon tahtomaan! Se pelkää minua niinkuin… Ja kaikki pelkäävät!»
»En pelkää sinua.»
»Sinäkö?»
»Minä — en — pelkää!»
»Olkoon se nyt anteeksi tällä kertaa», sanoi Vennu hiukan päätänsä pudistellen. »Mutta…»
»En minä pyydä anteeksi.»
»Pyydä jos tahdot, mutta minä annan vain. No niin, mutta asia on yksinkertaisesti siten, että joka tahtoo olla komiaa, sen pitää olla vähän viekas…»
»No niin sinä ainakin olet!»
»Olen pikkuisen. Mutta sitten pitää ihmisen olla vähän…»
Vennu keskeytti, puri hampaansa yhteen ikään kuin olisi yhtäkkiä nyt vasta huomannut, että oli laskemaisillaan Esalle liian paljon neuvoja ja sanomaisillaan puolen sydäntänsä.
»No, ja sitten?» kysäisi Esa.
»Ei mitään, ei mitään … en minä sanokaan kaikkea! Mutta eikö sitä viinaa jo tule?»
»Sano kaikki», uteli Esa.
»En!»
»Miksi et sano», tutkaili Ella, joka vetelän näköisenä rötkötti ryömällään pöydän päällä ja tarkoin oli kuunnellut Vennun puhetta.
Muorikin tuli samassa valittaen ettei ollut tahtonut saada viinaa. Pullojen pöytään ilmestyminen johdatti miesten mielet pois äsken puheena olleista asioista.
Vennu tuli uudestaan juovuksiin. Äskeinen puhe oli sen verran häntä kiinnittänyt, että jälleen palasi siihen.
»Sen minä sanon», virkkoi hän, »ettei ne vallesmannit ole meikäläisiä varten eikä lakikaan! Ne ovat vain niitä lökäpöksyjä varten, mutta ei meitä, taikka ei *minua* varten ainakaan. Kyntensä polttaisi laki ja oikeus.»
»Saman minä sanon!» huusi Ella ja löi nyrkkinsä pöytään julmasti muljotellen ja ihaillen katsellen Vennua.
Esa alkoi kiroilla. Ei suinkaan *hän ainakaan* pelännyt vallesmanneja eikä lakia ja kyseli luulivatko toiset sitä? Eivät nekään sitä luulleet, mutta Vennu kysyi, että mitä sinä olet kuin »märjis housuis»?
»Minä en ymmärrä minkä vuoksi minun on niin kamalan paha olla!» huudahti Esa otsaansa painaen kädellään. Villi katse silmissä muuttui omituisen kärsiväksi ja surumieliseksi. Nähtävästi huomasivat toisetkin tuskan, sillä he eivät, niin kuin muussa tapauksessa varmaan olisivat tehneet, kironneet tuota heikkouden osoitusta, vaan Vennu kysyi kummissaan:
»Paha olla?»
»Nii-in! Minun on niin kamalan paha olla. Jos te oikein ymmärtäisitte, mutta… No niin; siitä Korvenloukon tappelusta asti olen minä ollut todellakin niin kuin helvetin piinassa.»
»Älä nyt, sehän oli… Ottiko se niin sun kunniaasi?» kysyi Vennu.
»Jos ämmät olisivat minut raipoilla piiskanneet, niin ei se olisi enempää ottanut mun kunniaani, tai jos olisi sanottu mun körttikokouksissa konttineen. Mutta minä en ole ikänä pelännyt, enkä ikänä saanut selkään! Ja sitten vielä korvenloukkolaisilta… Valitaan muka parhaat pojat hakemaan takaisin Järvelän Santraa, niin tullaan jokainen takanasilmin, eikä edes yhtäkään henkeä mennyt. Tapeltiin kuin lapset.»
»Niin kuin lapset, todellakin!»
»Ilveile siinä, taikka saat niin vasten kuonoas. Miks'et tullut mukaan?»
Vennu nauroi.
»Ota ryyppy!»
»Niin kuin kakarat lähdettiin jäniksen poluille. Tämä Ellakin, kun menee morsiantansa hakemaan ja ottaa selkäänsä kuin ryssä.»
»Minäkö?»
»Minäkö! Kenenkä morsianta sieltä lähdettiin hakemaan sitten, jos ei sinun? Mutta sen minä vannon, että sille Valeelle minä annan ikuisen torpan maan!» Esa puri hammasta ja löi nyrkkinsä niin raivoisasti pöytään, että hän näytti siihen vuodattavan kiehuvan kiukkunsa koko voiman.