»Älä vain niin, että kiinni joudut.»
»Kiinni? Mitä mä siitä välitän! Sen tähden minä sen juuri teenkin, että koko maailma saisi nähdä, että minä oon itse Karhun Esa, minä! Anna ryyppy!»
»Saat. Hurja luonto on päreet kuin rauska paita», puheli Vennu kaataessaan.
»Mutta nyt minä olen ajatellut koko viikon, että minä otan akan», jatkoiEsa.
»Akan? Kenenkä?» uteli Vennu.
»Huoli sinä siitä … en sano. Mutta sen vain sanon, että kun minä niihin puuhiin ryhdyn, niin en minä akan alkua sillälailla päästä kuin tämä Ella…»
Ella oli jo vetänyt itsensä niin täyteen, ettei juuri kyennyt tuolilta nousemaan. Kuullessaan nimeänsä mainittavan rupesi hän kyselemään mitä hänestä puhutaan. Mutta toiset eivät siitä välittäneet.
»Ella on sikana», naureskeli Vennu. »Vai akan. No ota vain, ota rikas.»
»Rikas ja rakas.»
»Niitä ei ole tiheässä, eijo, sanon minä.»
»Sepä siinä juuri on…! Sen minä sanon, että tämä eläminen ei maksa vaivaansa!» huusi Esa. »Muutos tähän pitää tulla. Joko minä rupean rosvoksi ja ryöstämällä kokoan itselleni loppumattomat rikkaudet, en ota ikänä akkaa, juon ja mellastan ja tappelen vain kaiken ikäni, taikka otan akan ja rupean körttiläiseksi. Muuta ei ole kuin nämä kaksi keinoa.»
Vennu kuunteli hämmästyneenä tuota tulista puhetta.
»Mutta täällä ei passaa olemaan muuta kuin yksi suuri roisto ja se on jo. Pikku rosvoksi en minä rupea … entä…! Sille nauretaan. Mutta suurta kunnioitetaan.
»Kuka se on se suuri rosvo?» kysyi Vennu hyvin omituisesti, vaikka oli niin päissään.
»Kuka! kysy tunnoltasi, kyllä se vastaa.»
»Häh?»
»Se meni. Mutta ei minusta ole siihenkään. Mulla on liian suora ja rehellinen luonto. Varasten päällikön pitää olla nilkku?»
»Nilkku?»
»Nilkku! Niekale se pitää olla, lurjus, valehtelija. Kun minä olisinkin yhtä hyvä kirjailemaan kuin puukolla lyömään, niin…»
Nyt rupesi Vennu rajusti vääntämään päätä ja puremaan hammasta, nousi ylös ja nyrkkejään puristaen virkkoi:
»Tuollaisista puheista annan minä aina selkäsaunan.» Hän näkyi ikään kuin punnitsevan voimiansa, sillä hän oli kovasti juovuksissa.
»Nytkinkö?» Esa jo seisoi ja näytti melkein aivan selvältä. Vennu vielä seisoi pöytään käsin nojaten ja Ella nukkui.
»Kuule Vennu! sinä luulet olevas kaikkien herra ja holhooja, mutta odota… Joko minä taikka sinä…»
»Ahaa!» huusi Vennu kamalasti nauraen. »Hoi Ella, nyt lähdetään!» Hän tempaisi nukkunutta toveria kauluksesta, että tämä torkosi töllistelemään.
Vennu rupesi laulamaan ja lattialla hypähtelemään, huonekalut tärisivät.Esa oli istuutunut tuolille.
»No lähdetkö sinä, taikka nyt jäät?» kysyi Vennu Ellalta.
»Mikä hätä nyt on?»
»Hätää ei ole, eikä koskaan tulekaan. Mutta mars, poika, nyt mennään!»Hän tempaisi Ellan kauluksesta matkaan.
»Muistakaa se pojat, että Karin Vennu on sittekin *vanhin*!» Ellan hän tempaisi kainaloonsa ja vaikka olikin itse hyvästi juovuksissa vei tämän kuin puolikasvuisen pojan mukanaan. Ella koetti rämistä, haukkua ja vastaan ponnistella, mutta turhaan.
Sillä aikaa kun Karhun Esa sielullisesti kärsi, parantelivat muut Korvenloukolla saamiaan ruumiillisia haavoja ja hautoivat mahdollisesti kostotuumiansa. Yleisöllä oli tuosta tapauksesta paljon jauhamista isoksi aikaa. Suurin ihme oli, ettei lopullisesti yhtään lyödyistä kuollut, ne parantuivat kilpaa. — Sitten kuultiin, että Järvelän Santra olikin ollut kotonansa Mikkeliyönä, — naurettiin ja ilkuttiin pojille vasten naamaa, Ella parkaa ihmiset suorastansa pilkkasivat. Mikähän mieskään se sitten on tuo Ella? sanottiin, — pöhlömäinen retale. Ei ole edes aikamiehen vastus, huudollansa vain pelottelee. Ei sellainen ole kelpo tytön arvoinenkaan. Valee sitä vastoin. Harvat hänet tunsivat, nuori kun oli poika ja vähän pitäjällä kulkenut. Poikaa se vain näkyi olevan. Nuolkaa nyt huulianne pitäjän komeat pojat, ja katsokaa päältä, kun oikein aika poika syö rokan nenänne edestä…
Valeesta tuli ihme. Hänen voimistaan ja rohkeudestaan kerrottiin uskomattomia juttuja.
Myöhemmin saatiin kuulla, että Järvelässä oli jo täysin suostuttu, että herastuomari jo oli mielistynyt vävyynsä ja emäntä ainoastaan siitä enää marmatteli, kun niin kamalalla kurilla vanhoja ihmisiä peijataan.
Karhun Esa unohdettiin kokonaan tämän pääasian johdosta, sillä ei kukaan tiennyt, että hänkin Santraa ajatteli. Muutaman päivän kuluttua ruvettiin vihdoin häntäkin muistamaan, kun kuultiin huhua Saviojan Villen hätyyttämistouhuista. Sitten huomattiin, että kuuluisa mustakin oli kuollut. Vanhan kokemuksen mukaan sellainen tapaus aina vei talon onnen, heitti männän katolle. Makailevan nyt kuuluikin onnettomuuksien päälle. Kyllä se olikin lentänyt! Jokohan putoaa? Miehuullisesti nytkin kuului tapelleen Korvenloukolla. Poikaa se on se Esa. Ottaisi nyt akakseen Rekipellon Sannan, pääsisi veloistansa ja rupeaisi ihmisiksi elämään vielä, niin tulisi oivakin mies. Mutta joko! Sellaista se on sukuakin…
* * * * *
Nimismies oli kauniisti pysynyt kotona koko Mikkeliyön, kulkenut ikkunasta ikkunaan, mutta ulos vain ei lähtenyt. Mitäpä hän siellä? Oikein karmi selkäpiitä jo ajatellessakin, kun kuuli ohiajavain rivoja lauluja ja huutoja. Makuulle ei mitenkään voinut mennä, olo tuntui niin levottomalta ja turvattomalta. Tunsi olevansa kuin piiritetyssä varustuksessa, jossa ei ollut mitään varustuksia ja vihollinen, ilkkuen piiritetyn voimattomuutta, mellehti ympärillä härnäillen ja kiusaten… Saattaisivat tulla millä hetkellä hyvänsä ja iskeä ikkunan rikki…
Hyvä isä…! se ei olisi tapahtunut ensi kertaa. Monestihan oli sillä tavalla nimismiesten luo menty, — ei hänen luoksensa sentään vielä koskaan. Mutta miksei sekin saattaisi joskus tapahtua…
Johtui tekemään itsekseen tiliä teoistansa, suhteistaan kuntalaisiin. Lohdutukseksensa huomasi, ettei ollut tuoreita epäsopuja hänen ja *junkkarien* välillä. Sepä rauhoitti. Hullupa olisikin ollut, ajatteli, jos olisi kaikkia kanteita korviinsa ottanut! Pahahenkikö niistä sitten selvän ottaisi siksi, että niitä kiinni saisi. Ruveta niiden kanssa kilpaa juoksemaan, — eipä tässä ihminen saisi elävää rauhaa eikä kunnollisesti yötänsä nukkua…
Mitä apua siinä olisi noista körttiläisistäkään! Eihän hän voi muutenkaan sitä joukkoa sietää. Ennen olisi koko piiristä vaikka hiiteen lähtenyt. Mutta koko saakurin uskalikkoja ne olivat yhtäkaikki, hänenkin mielestään, nuo körttiläiset, kun uskalsivat ruveta suoranaiseen sotaan noita junkkareita vastaan.
»Tehkööt kuten haluavat», hän yöllä itsekseen arveli, »omaan niskaansa he saavat. Minä en välitä. Jos he voittavat, saavat nuo roistot hiukan pelkäämään, on se minulle hyödyksi, tietysti! Jos tappiolle joutuvat, syyttäkööt itseänsä. Mihinkä tässä yhden miehen voimat ulottuvat?» Hän levitti mahdottomuudelle käsiään.
»Komppania kasakoita tässä pitäisi olla, jos niitä kurissa saisi pidetyksi!» hän huudahti. Melkein rauhoittui, sillä tuntui niin luonnottomalta yhdeltä mieheltä vaatia. Mutta kohta rauha katosi, kun uusia ääniä kuului maailmalta.
»Jos ne taas tekevät murhia niin…» Se olikin ikävintä. Silloin täytyi aina asiaan käsiksi käydä, ei sopinut huolettomuuteen jättää. Sellaisissa tapauksissa tahtoi sotkeutua, joutua vihan ja vainon alaiseksi. Se häntä harmitti, pelotti. Neuvotonna mies panetteli tuota villiä kansaa, joka oli ikään kuin pimeyden kidasta oksennettua ja hän vaivainen joka oli joutunut niiden keskelle järjestystä ja oikeutta pitämään! Mutta kun oli kerran tullut, niin pysyisi täällä kuitenkin jonkin ajan, hän näyttäisi, että hän on sentään mies, joka ei ensi pahasta säikähdä, joka ei kulje jäniksen säärillä…
Vasta aamun hämärtäessä hän nukkui. Päivällä jo sai kuulla, mitä oli tapahtunut Korvenloukolla. Nerokkaana laskumiehenä huomasi heti, että kumpikin puolue oli jotenkin tasaväkisesti saanut ja antanut. Se oli hyvä tulos. Parhaimmassa tapauksessa eivät uskalla antaa asiaa käräjäin haltuun ensinkään, jollei niistä ruojista joku satu kuolemaan. Huhut toivat hyvin seikkaperäisiä tietoja. Vahdit olivat kovasti syyllisiä ja korvenloukkolaiset olivat ensin päälle hyökänneet, alkaneet tappelun. Jahah, ne kyllä minä tutkin, panen miehiä linnaan kahden puolen! Ei kumpaisillakaan ole syytä vihata minua! Eivätkä ne sellaista vihaa, kun kahden puolen saavat minun kädestäni. Hyvä juttu, minä teidät opetan…
Mutta sitten hän kohta muisti kysyä, oliko Karin Vennu joukossa. Ei ollut. Se oli hyvä juttu, oikein hyvä. Siihen minä isken sitten kun nämä toiset panen ensin linnaan. Minä näytän…!
Vasta myöhemmin kerrottiin hänelle siitä, että Talvikosken Hermanni oli kuolemankielissä ja että häntä oli poikansa Köpi lyönyt. Köpi ei ollut nimismiehen tietojen mukaan minkään joukon erityisen suojeluksen alainen, olihan vain tavallinen renttu, josta ei lie kukaan välittänyt. Tästä tapauksesta tultiinkin erityisesti ilmoittamaan. Kerrottiin, että poika on karkutiellä.
Tähän asiaan nimismies innostui. Hän kutsui heti kaksi lautamiestä, kävi Talvikoskella, näki isännän huonon tilan ja lähti, otettuaan vielä pari isäntämiestä mukaan, etsimään Köpiä. Löysikin tämän eräästä juoppoparvesta, pani kiinni ja vei vanginkuljettajalle. (Päivää myöhemmin lyöty isä pyysi ja saikin poikansa vapaaksi.) Kotiin tultuaan kyseli nimismies Margareetalta eikö Korvenloukon »roistoja» tai körttiläisiä ollut sillä aikaa käynyt? Ei ollut käynyt. Nimismies hieroi mielihyvissään käsiään… Pelkäävät nahkaansa, rohjaleet, eivät uskalla tulla ilmoittamaankaan…!
Ensin käkesi hän mennä sinne itsestään. Mutta tuli jätetyksi asia päivästä toiseen odotellessa, että joku niistä lyödyistä kuolisi. Tuo odotus ei kuitenkaan toteutunut ja jo ensi viikon lopulla ajatteli, että sopikoot ja sotikoot…! Saivatpahan tarpeeksensa jo.
Eräänä päivänä, kun Lindblom jo oli alkanut rauhoittua Mikonpäivän melujen jälkeen, tuli hänen luokseen Saviojan Ville ja Koivulan lautamies. Jo tämän parin näkeminen suututti nimismiestä: toinen semmoinen tyhmeliini ja toinen körttiläinen! Kun vielä kuuli asian, että nämä tulivat häntä pyytämään ulosmittaukselle Karhuun, silloin hän raivostui.
»Kaikille niitä raha kans lainata ja sitte mine pite olla täs jokahitte koira!»
Lautamies sanoi, että se on kyllä ollut hullua, mutta mitäpä siihen nyt tehdään ja arveli vielä, että sopii ottaa palkkansa.
»Luuleko sine, ettei mine sen ymmerre!» huusi Lindblom, »mut siine on muutkin seikat, se on semmosta pirun joukko.»
Jo ymmärsi lautamies, että Lindblom pelkää nahkaansa.
»Noo», kiirehti sanomaan, »ei siinä ole pelkäämistä, sillä niille lie tullut pahat välit Karhun Esalle ja Karin Vennulle, koska Vennu kävi tämän Saviojan puheilla hyvässä ystävyydessä sanomassa, että olisi parasta kiiruhtaa hakemusta ja ulosmittausta, että sen Esan asiat ovat huonolla jäljellä.»
»Sanoko Karin Vännu nin?»
»Niin se oli sanonut. Ja siitä me arvelimme, että niille on tullut riita.»
Tuo uutinen nähtävästi vaikutti nimismieheen erinomaisesti. Sillä hän nousi kävelemään ja rupesi mielihyvissään käsiänsä hiomaan ja hokemaan: »Jahas, jahas, vai on piruile tulluna riitta.»
»Niin näyttää.»
»Jahas. Noo, se tuomio on valmis?»
»Niin on, nimismieshän sen näkikin.»
»Oikke, mine muistas! Noo se on joukkos?»
»On.»
Mutta nyt teki mieli lykätä asia kuitenkin pari päivää, sanoi olevan itsellänsä kiirettä. Siihen oli suostuminen. Päätettiin siis kahden päivän päästä lähteä.
* * * * *
Muuanna päivänä ajoivat ryöstömiehet Karhun pihaan, nimismies jahtivoudin ja kahden lautamiehen kanssa. Esa sattui juuri ulkokädellä olemaan.
»Päivää», tervehtivät, muutamat hiukan nolon näköisinä, toiset vähän kopeina ja ikään kuin ylvästellen tahtoen sanoa: ole mikä oletkin, ei me tässä nyt ainakaan hyppyyn lähdetä!
Esa katseli tuikeasti, syrjittäin eikä vastannut tervehdykseen, aikoi vain tupaan mennä. Mutta nähtyään, että miehet valmistausivat myöskin sinne tulemaan, pidättyi porrasten eteen. Kyllä siinä jo näki, että miehessä kiehui, sillä ääni kalahteli niin omituisesti, kun kysyi:
»Mitä miehet kulkevat?» Hän seisahtui porrasten eteen ikään kuin estääksensä sisään tulemasta.
»On vähän asioita», virkkoi jahtivouti ja vilkaisi nimismieheen, joka oli jäänyt hieman jälkeen.
»Vai asioita. Mitä asioita?»
»Noo, kyllähän tämä vallesmanni sitten selittää, selittää sinulle…»
»Ei sillä mulle ole mitään asiaa!»
»Eiköpähän ole, sittepä hänen näkee, näkee jo.»
Esa yhä seisoi portailla vastassa ikään kuin estääksensä vieraitten tupaan tuloa. Jahtivouti ja lautamiehet loivat nimismieheen odottavia katseita. Vihdoin Lindblom tulikin hiukan ähkyen, sillä piha oli rakennukseen päin nousevaa, vastamaata.
»Jahah, jassoo… Se on Esa Karhu?» hänen kysyvä katseensa kiersi miehestä mieheen, vaikka itsekin kyllä Esan tunsi.
»On, on se», miehet äänsivät ja Esa katseli kulmainsa alta.
»Jassoo, no me mennä sisäs, meil on vehen sulle asia.»
»No eikö sitä tässä sovi sanoa?» Esa kysyi.
»Mite? Eikö sine laske met sisäs?»
Esan vaihtelevat tunteet voi lukea hänen silmistään: toisinaan näkyi liekkiin leimahtavan raivo, toisinaan taas kuin mahtavan vesiruiskeen alla näytti tuo liekki äkältelevän ja tuskallisesti lekottaen ikään kuin viimeisiänsä potkien vaipuvan toivottomana ylivallan alle. Esa luultavasti mietti: tehdäkö rynnäkkö, näyttää niille ihmeitä, panna pitkin ja poikki koko roikkaa! Pian hän kuitenkin teki päätöksensä. Käännähtäen vinhasti tupaan päin äännähti hän kuin armosta.
»No … sopii tulla, jos on asiaa», ja astui edellä sisään. Hänen astuntansa tavallisesti oli keveä, mutta nyt hän ikään kuin tahallaan jysäytteli joka askelella. Ja miehet vilkaisivat toisiinsa juuri kuin kysyäkseen »mennäänkö»? Sähähtivät sitten melkein kuin yhteen suuhun että »mennään nyt».
Tultiin tupaan. Esa oli jo ehtinyt istua penkille selin oveen, piika toimieli jossakin keittopuuhissa ja muori tuli kamarista. Viimeksimainittu meni vierasten ohi peremmälle vastaamatta »hyvään päivään», jonka muutamat tekivät. Nimismies ryähteli, keikutteli ruumistaan edestakaisin ikään kuin vauhtia saadakseen.
»Menkäähän istumaan», käski muori vihdoin, ollen vielä selin vieraisiin, niistäen samalla nenäänsä ja pyyhki kätensä mustapohjaiseen, siniviiruiseen hameeseen.
Nimismies oli nyt saanut vauhtia.
»Niin, tota», alkoi hän selittää. Heillä oli »ulosmitattava» Saviojan Villen saatavasta, jollei isännällä olisi rahassa maksaa velkaa. Puhuessaan oli Lindblom siirtynyt pöydän luo ja otti salkustaan esiin papereita. Muori seisoi keskilattialla kädet ristissä esiliinan alla ja tarkasteli tuikeasti nimismiestä, sekä toisinaan Esaa, joka äänetönnä, jalka heitettynä ristiin toisen päälle, tirkisteli penkinloukkoon.
»Luuleeko Saviojan Ville nyt sillä taivaaseen pääsevänsä?» kysäisi muori yhtäkkiä.
»Häh?»
»Niin minä vain sanon että…» uudisti muori.
Lindblom käski muorin pitää suunsa kiinni.
»Mitä varten? Minä puhun, minä, ja minä tahdon puhua. Minä olen ollut emäntänä…»
»Suu kiinni!» ärjäisi nimismies.
Esan katse kohosi penkin loukosta.
»Älä karju!» virkahti hän niin syvällä ja omituisella äänellä, että Lindblom äkkiä katsahti häneen ja miehet penkillä levottomasti liikahtivat.
Esa hypähti tasajalassa lattialla ja kiljahti. Koivula, toinen lautamiehistä nousi, lyhyt, tanakka mies.
»Älä kilju», sanoi hän vuorostaan, naurahti, rytkäytti kantapäillään, niin että lattia jysähti.
»Kilju vain! Se saa kiljua ja se tohtii», virkkoi muori, joka parhaillaan pani nuuskaa nokkaansa.
»Kuka estää kiljumasta?» huudahti Esa katsellen Koivulaa.
»Noo, vaikka minä.» Koivula katsahti sattumalta käsiinsä, ja näytti siltä kuin olisi hän tahtonut sanoa: »Näetkös?» ja naurahti taas.
Nimismieskin uudelleen sekaantui asiaan, kysyi maksetaanko ja jos ei makseta, niin hän rupeaa kirjoittamaan.
»Ei makseta eikä kirjoiteta.»
»Älä sinä pidä niin leveätä suuta!» huusi Koivula ja jysäytti nyrkkinsä pöytään. Toisetkin miehet nyt nousivat. Nimismies niin ikään paukutteli pöytää nyrkillään ja uhkaili. Esa arveli, että hän puhuu mitä hän tahtoo ja hän tohtii puhua. Toinen lautamies ja siltavouti näkivät jo olevan syytä asettua kirvesvinkan eteen vartioimaan. Muori luki kuin suoloihin omia arvelultaan ja tassutteli lattialla »toiskanmuoria», näkyi olevan päässä.
Lindblom huomasi, että hän voi tovereihinsa luottaa, tiesi myöskin vanhasta kokemuksesta, että jos ei puukkojunkkari käy päälle kohta, ei se käy ollenkaan. Siksipä hän asettuikin uhkaavalle kannalle Esan suhteen ja ryhtyi reippaasti toimitukseen, kirjoittamaan talon eläimiä ja irtainta.
Esa ei nähtävästi vieläkään uskonut kaikkea todeksi, sillä se tuntui kuin unissakäymiseltä. Omituinen voima, jota hän heti ja monta kertaa jälkeenpäin kiroili ja sadatteli, pidätti häntä »ihmeitä tekemästä». Jälkeenpäin, kun hän muisteli asiaa, luuli hän, ettei hän ryöstömiesten talossa ollessa ollut ehtinyt oikein suuttuakaan, että hän oli ollut kuin lampaannahkainen tuppi.
Mutta heti ryöstömiesten mentyä muuttui hänen luontonsa, aivan kuin mustahenki vasta sitten olisi mennyt hänen sisällensä. Vaikka oli selvällä päällä, löi hän äitiään, joka piian kanssa lähti käpälämäkeen. Yksin jäätyään otti hän kirveen, ruhjoi sillä mäsäksi joukon astioita, iskieli pöytään, lattiaan ja vihdoin vimmoissaan takkakiveen. Saatuaan järkensä hiukan takaisin meni ulos, seisahtui portaille, katseli siitä vähän aikaa ympärilleen kuin huuhkaja, jonka pesä on hävitetty. Lähti siitä huulet yhteen puristettuina astumaan ulos portista, jättäen aution talon yksikseen.
Oli yö. Vennu-Karissa maattiin. Yksinäinen kulkija tuli kiirein askelin pihaan. Mutta hän ei mennyt portaille koputtamaan eikä ikkunaan, vaan tuvan pihanpuoleiseen, laudoitettuun nurkkapiihin, johon kivellä iski kolme kertaa. Heitti kiven maahan, astui portaille ja asettui rauhassa odottamaan oven aukaisua. Kopistus olikin huomattu, sillä kuului tuvanoven hiljainen käynti, lukon salpa loksahti. Joku kurkisti ovenraosta.
»Kuka se on?» kysyi isäntä.
»Minä.»
»Ahaa, Siukku.» Hän avasi oven täydelleen, laski Koipi-Siukun sisään ja sulki oven. Sen tehtyään kysyi:
»Tuletko sinä yöksi, vai onko sulia jotakin asiaa?»
»Asiaa mulla on.»
Vennu meni ja koetteli käsin porstuasta vievän kamarinoven lukkoa, mutta avainta ei siinä ollut.
»Odota nyt, minä menen tuvan kautta avaamaan.»
Pian aukesikin ovi ja Koipi-Siukku astui pimeään huoneeseen, missä Vennu paraillaan housuja jalkoihinsa veti.
»Mitä sinä nyt?»
»Minun pitäis saada kolme kappaletta niitä huiveja.»
»Niitä ryssän huivejako? Mihin niitä nyt viet?»
»Sain kaupaksi.»
»Istu. Eipä nyt näytä olevan järin pimeä. Kuka niitä ostaa?»
»On niitä ostajia.»
»Etkö aio sanoa?»
»Mitä sillä tiedolla tekisit?»
»Ajattelin vain, että jos nolottelisit niiden kauppaamisessa, niin…!Viet pian muitakin mukanasi tästä. Ketä ne ovat, joille myyt?»
»Älä nyt tutki. Itsehän minä asian vastaan. Kuka sen tietää, että niitä täällä tallennetaan.»
»Vähänkö ne epäilevät! Eikö vielä ole kuulunut, että ryssää olis kaivattu?»
»Ei. Luulevat että Ontro on lähtenyt Hämeeseen. Kulkuri Kaapo on sen jutun levittänyt.»
»Hm. No sano nyt kelle sinä viet niitä? Mistä sinä tulet?»
»Minäkö?»
»Sinä tietysti. Mitä sinä nyt kieräilet. Jos tahdot kovin kieräillä, niin… Pian se on kieräiltynä.» Vennun ääni soi uhallisesti.
»No, mitähän minä siitä salaan. Rekipellon emäntä ne ostaa.»
»Sannalleko?»
»Luultavasti.»
Vennu mietiskeli vähän aikaa.
»Mutta mitä se niillä tekee, onhan sillä tyttärellä jo monet silkkiset?»
»Tehköön mitä tahtoo. Ei ne sieltä ainakaan ilmi tule.»
»Älä takaa. Tuleekohan Karhun Esan ja sen Sannan kaupoista jotakin?»
»Ei, en minä usko. Ei Esan puuhista mitään tule… Ja Sanna se on koko maailman…»
Vennu nauroi.
»Sen pikemmin niistä voi tulla. Esa tarvitsee rahoja nyt pian ja… Mutta oliko ne silkit siellä Karhun-kamarissa laukusta ulkona, että Esa ne näki?»
»En minä muista.»
»Jaa, siinäpä se on! — Mustat huivit saat viedä, mutta se sininukkainen on liian tuttu myytäväksi niin lähelle.»
»Mutta piru olkoon, sinä puhut totta!»
Päätä vääntäen jatkoi Vennu:
»Se Esa meidän pitää saada pois joukostamme, se on hullu.»
»Niin, se on totta, hän on vähän omituinen. Ensiksi niin kopea ja kiukkuinen, tahtoo aina herrana joukossa olla ja sitten…» —
»Mitä sitten?»
»Sitä, että hänelle ei sovi näistä tällaisista asioista mitään puhua. On olevinansa niin kovin rehti.»
»Sepä juuri, hänet täytyy saada pois! Minä haen ne mustat huivit sinulle.»
Vennu lähti ulos ja kuului porstuassa koplailevan ylikertaan. Vähän ajan kuluttua hän palasi sieltä palava talikynttilä kädessä, jonka heti sisäänpäästyään sammutti.
»Tuos' on huivit. Onko sulla piippu, tuos' on tupakkaa», sanoi Vennu ja tarjosi massiansa.
»Menen vielä siihen Esaan», sanoi Siukku piippua täyttäessään. »Sitten pian, kun me olimme siellä Karhussa, kuuluu Esa käyneen Järvelässä.»
»Olen kuullut sen jo. Oli käynyt pyytämässä Santraa akakseen kuin korjapoikakin», nauroi Vennu.
Tuota nyt naureskeltiin ja ihmeteltiin yhdessä. Miten Esan luonto oli siihen masentunut, sitä eivät käsittäneet. Paremmin olisi asia ollut ymmärrettävissä, jos Esa olisi väkivaltaisin keinoin koettanut. Kovin kuului Esa Santrasta pitävän. Oli jollekulle sanonut sen. Olihan Santra pulska tyttö, kehuivat miehetkin, ja kummeksivat ettei Esa jo ennen ollut siihen silmäänsä iskenyt. Myöhäistä se nyt jo tahtoi olla kaikin puolin, kun kuulutettuna jo oli Valeen kanssa ja häihin oli kutsuttu. Vennu sanoi itseään kenkkäriksi pyydetyn. Nyt tiesi Siukku Esan olevan taas maailmalla, missä lie muissa pitäjissä. Molemmat arvelivat, että kyllä hän pian loppunsa löytää ja tuntuivat siitä olevan hyvillään.
»Ella se näkyy kohtaloonsa tyytyvän kuin korjapoika, vaikka toinen veikin morsiamen ihan nenän edestä», nauroi Siukku.
»Mitä Ella, se on taas sellainen velmus. Minä luulen, että hän on iskenyt silmänsä hänkin Rekipellon Sannaan.»
Siukkukin luuli samaa.
»Ellalle se oliskin sopivampi.»
»Niin, Esa pian tappaisi Sannan. Ei kaksi kiukkupussia sovi yhteen.»
»Hm. No jätetään ne akkain jutut. Kuules Siukku, ota nyt sinä vähän selvää Esan puuhista ja tule sanomaan, tuota … sillä minä vähän pelkään, että hän tekee meille … — mutta eikö pihalle tultu?»
Todellakin kuului pihasta päin jotakin rattaiden kalkkeen tapaista ja pian sen jälkeen taas kolkutus tuonne tuparakennuksen laudoitettuun nurkkaan.
»Ole sinä täällä», virkkoi Vennu Siukulle ja meni avaamaan porstuanovea.
Kaksi miestä ilmestyi pimeässä ovelle. Oltiin vanhoja tuttuja. Syntyi lyhyt keskustelu. Miehet kertoivat heillä olevan säkillisen tavaroita, vaatteita ym., jotka pitäisi hetkeksi saada suojaan syrjäisten silmältä. Vennu kysyi, mistä ne ovat. Kuuluivat olevan Vaasan markkinoilta. Vieläpä tiesivät miehet, että heitä epäillään. Mutta kun saisivat tavarat kätköön, niin he lennättäisivät hevosella Tamperetta kohti. Vennu tutki tarkkaan, mitä teitä olivat tulleet, oliko kukaan heitä nähnyt *täällä* kulussa. Miehet vakuuttivat tänä yönä ajaneensa neljä peninkulmaa eikä heidän täällä olostaan ollut kellään mitään aavistusta.
Mutta sittenkin näytti Vennu vastahakoiselta. Liekö nuo tavarat edes minkään arvoisia? Sanoi »hyvänluontoisuutensa» vuoksi joutuneensa jo hiukan epäluulojen alaiseksi, eikä haluavansa enää koko puuhiin ryhtyä. Käski viedä muualle. Tuo puhe tuntui vakavalta ja päättävältä, niin että miehille tuli hätä käteen, rupesivat yksin suin tavaroita kehumaan.
»Ja hyvän *osan* saat», sanoivat.
»Mitähän näistä sitten saa.»
Vennu suostui vihdoin. Tavarat vietiin ylikertaan, missä kaikenlaista rojua syrjään työntämällä saatiin käsiin välikokin lattiassa oleva luukku, josta tavarat työnnettiin sisään. Miehet olisivat luukun peittäneet, mutta Vennu esti, luvaten itse sen tehdä. Alas tultaessa olisivat miehet mielellään tulleet lämmittelemään, mutta sitä ei Vennu suvainnut, vaan vaati heidän heti lähtemään matkaansa. Miehet suostuivat ja lupasivat lähtiessään, että he ehkä parin kuukauden perästä ilmestyvät uudelleen näille maille.
Vennu sulki oven, kaahi uudelleen ylikertaan. Löysi sieltä kynttilänpätkän eräästä seinäkomerosta, sai siihen tulta ja meni uudestaan kätköpaikan luo. Hänen teki nähtävästi mielensä ruveta tarkastelemaan äsken tuodun säkin sisältöä, mutta epäilemättä Siukun vuoksi, jonka tiesi odottavan alhaalla, jätti sen toistaiseksi. Kätkö näytti sisältävän kaikenlaisia myttyjä ja kääröjä. Hän peitti aukon, ajoi sen päälle kaikenlaista kamaa ja lähti poispäin. Juuri kun hän oli sammuttamaisillaan kynttilän, teroittui hänen silmänsä tarkastelemaan lattialla muun roskan seassa erästä hevoslannan kokkaretta. Otti sen ja pisti taskuunsa, tarkastellen vielä näkyisikö muita sellaisia. Omituinen tarkastelu ja huomio, jonka hän pani tuohon lantakokkareeseen, saattoi melkein uskomaan sitä juttua, joka hiljaisena kuiskeena liikkui pitäjällä, että muuan varastettu hevonen olisi ollut viikon kätkössä Karin Vennun ylisellä.
Vennu sammutti kynttilän, pisti sen takaisin sinne, mistä oli ottanutkin ja palasi takaisin kamariin. Koipi-Siukku jo kuorsasi siellä istuvillaan ja Vennu kirosi tuon huomattuaan, sekä tyrkkäsi häntä kylkeen. Siukku heräsi.
»Hoh, kun mä olin nukkua. Ketä siellä nyt oli?»
»Mitä se sinulle kuuluu?» kysyi Vennu ylpeän terävästi.
»No ei kuulukaan.»
»Ota nyt ja lähde tiehesi … tässä menee koko yö ja tahtoo unettaakin.»
Koipi-Siukku rupesi hankkimaan lähtöä, mutta sitä ennen tahtoi vielä Vennulta tupakkaa piippuun. Hän tarttui juuri oven lukkoon, kun pihasta taas kuului kova rattaiden jytinä.
»Älä mene!» ärähti Vennu. »Kuka siellä mahtanee tulla?» Hän asettui kuuntelemaan.
»Holou Vennu!» kuului ääni portailta ja oveen iskettiin voimantiestä.
»Karhun Esa!» virkkoi Vennu ja liikahti kärsimättömästi. »Perhana, mihin sinä menisit? Tuota, sinun täytyy mennä yliselle! Puiki sieltä tiehesi, kun Esa pääsee sisään.»
Siukku jo lähti.
»Hiljaa mene!» varoitti Vennu.
»Hoi Vennu, vanha saakuri!» kiljui Esa portailla, »ota ovi pois tästä, taikka minä…»
Silloin jo Vennu avasi.
»Tuos' on sulle mies … pakkaa multa karkuun mennä. Pidä kiinni, ettei se pääse! Älä nyt siinä tirkistele niin kuin se olis varastettua kalua! En minä ole Jassua varastanut.» Esa nauroi ja työnsi, sisään puoli juopuneen Sakarin Jassun ihan Vennun syliin. Vennu kun tunsi Jassun, rupesi nauramaan.
»Mitäs se Esa sitä Jassua nakkelee?» Jassun kieli, vaikka selvänä ollessa kyllä täysikuntoinen, ei tahtonut taipua mitään sanomaan. Kun yritykset raukesivat tyhjään, rupesi hän lallattamaan. Käytiin kamariin ja Vennu hankki tulta kynttilään.
»Onko sulia viinaa?» kysyi Esa.
»On sitä aina ryypyn verta.»
»Hyvä On. Tämä Jassu tarvitsee ryypyn, se pelkää pakanan lailla, kun me oomme varastaneet hevosen ja kärryt tuolta Taipaleen takaa. Anna sille ryyppy, että se sais parempaa kurssia. Kuinka sä, vietävän jänishousu pelkäät, kun saat olla Karhun Esan kärryillä, häh?» Esa puristeli Sakarin Jassua.
»Anna mun olla», pyysi Jassu nähtävästi puolileikillä. »Katso, kun mulla on jo paljas pää ja tällainen parta ja sitten minä oon suutarimestari ja kerran ajoin pirun pois kirkosta… Ja sinä oot vain Karhun Esa.»
Esa ja Vennu nauroivat.
»Hyppele ryssää, Jassu», käski Esa.
»Anna nyt Jassun olla.»
»Hyppele ryssää Jassu, koettele koipias!»
»Sano suutarimestari, niin hyppelen kyllä… Mutta ryyppy ensin.»
»No isäntä jo kaataa, ota siitä, pikinytky… Pikinytky sinä olet.»
»Skuumaakari mes-ta-ri, saapassuutari.»
»Pikinytky, rajasuutari!»
Vennu nauroi ja käski ryyppäämään. Puhetta jatkui. Vennu uteli miesten matkaa. Esa jutteli avonaisesti, että hän tässä jonakin päivänä otti Hautalan Jannen hevosen ja ajoi sillä toiseen pitäjään. Tapasi siellä Sakarin Jassun, otti tämän mukanansa hevosen selkään ja sillä tavoin remusivat he talosta taloon. Mutta kun kotiin päin lähtivät, vaihtoi paremman hevosen eräästä haasta. Sitten he yöllä ottivat rattaat erään talon pihasta ja silat lukottomasta liiteristä ja sieltä he nyt tulevat suoraa päätä. Esa kehui Jassun kovasti pelkäävän, että tullaan perästä ja annetaan varkaus. Sille Esa nauroi ja ilveili. Kehui, että huomenna panee rengin viemään hevosen ja kalut sinne, mistä olivat ottaneetkin. Hakekoon Hautalan Janne koninsa mistä tahtoo.
Esa kertoi tästä keveästi ja avomielisesti kuin lapsi, joka ei rikoksessa ymmärrä mitään pahaa olevan.
Vennu pudisteli päätä, naureskeli ja sanoi, ettei hän luule Esan jutusta niin hevin selkenevän.
»No soromnoo, yhdentekevä. Tulkoon tänne, niin minä näytän!»
»Onko sinua häihin edes kutsuttu?» kysyi Vennu, kääntäen puhetta toisaalle.
»Mihin?»
»Järvelän Santran ja Laitalan Valeen.»
Vennu tarkasteli Esaa, jonka koko kasvoille äkkiä nousi kamala ilme.
»Älä pistele, mies», hän virkkoi jyrkästi.
»Pistele?» Vennu nauroi kovaa ja heleästi. »Minuakin on kenkkäriksi kutsuttu.»
»No Jassu, hyppele ryssää!» käski Esa taas kääntyen Jassuun.
Mutta Jassua unetti.
»Hoi mies! nyt lähdetään. — Koska ne häät ovat?» kysyi hän ikäänkuin sivumennen.
»Ylihuomenna.»
»Rajasuutari, pikinytky! Lähde mukaan. Aivanpa sinä oot sikana. Näin sikoja vedetään.»
Esa tarttui Sakarin Jassun kaulukseen ja veti häntä pitkänään perässään.
Jassu ei vastustellut, kitisi vain kurillisesti:
»Tämäpä nyt kyytiä on, sanoi noitavainaa, kun härkä ojahan vei.»
Pihaan tultua yritti Jassu takapuolille menemään, kehui sinne asiaa olevan. Mutta silloin Esa tempaisi hänet vyötäisistä ja nosti rattaille.
»Et sinä karkaa, rajasuutari!»
»Skuu-maakkari mestari, herrain saapassuutari.»
»Pikinytky!»
Esa oli tällävälin kömpinyt hänkin rattaille. Antoi nyt suitsenperiä hevoselle, joka vaikka väsyneeltä näyttikin, lähti laukkaamaan ulos rapaisesta pihasta.
Vennu oli, kädet housuntaskuissa, katsellut porstuan ovelta toisten lähtöä.
»Niitä häitä on hauska nähdä!» virkahti hän omituisesti hymyillen. »Tuo mies», jatkoi hän päätä vääntäen, »juoksee paulaan kuin jäniksenpoika.»
* * * * *
Koko matkan kyseli Sakarin Jassu silloin tällöin mihin nyt ajetaan.Mutta Esa ei tehnyt selvää, juonitellen vain kierteli ja ajoi, kunnesvihdoin käänsi Rekipellon pihaan. Hänessä nähtävästi eli pelko, ettäJassu karkaisi, eikä hänellä sitten olisi ilvekumppania. Nytkin hän pitiJassua tarkalla silmällä, kun käski tämän hevosta kiinni sitomaan.
»Sin'oot karkuryssä», Esa jankutti.
»Itse oot karkuryssä ja hevosten tappaja.»
»Minäkö?» Esa jo tarttui toisen kaulukseen. Mutta Jassu jatkoi yhä leikkiä.
»Älä nyt … minä nousen ensin seisomaan ja näytän sitten sulle.»
»Pisteletkö sä, Jassu, häh?» Esa pudisteli kauluksesta.
»Pistellä on suutarin virka, naskalilla pistellä.»
Jo kieppui suutari pihan rapakossa, mutta säilytti hyvän tuulensa.
»Tahdotko sä tapella, vai tyydytkö tukkapainiin?» kyseli Jassu.
Esa pyöritteli suutaria yhä loassa ja nauroi kurillisia naurajaan.
»Nouse ylös…! mitä siinä kelkkarehdat», Esa puheli.
Sakarin Jassua alkoi jo kyllästyttää, sillä hän oli vähitellen selvinnyt. Esan häntä rääkätessä sai Jassu tilaisuutta sylisin tarttua kiinni tämän jalkoihin ja veti äkkinäisellä nykäyksellä Esan kumoon.
»Ka, älä nyt karkuun lähde, anna minä nostan», puheli Jassu itsekin vielä maassa ryömien.
Kyllä nyt olisi ollut Jassulla aika lähteä. Mutta eihän siitä mitään tullut. Esa nousi, heitteli Jassua vielä muutaman kerran siksi, että Jassu rupesi rukoilemaan.
Sitten lähdettiin kopistelemaan pihatuvan kamarin ovelle, Esa yhä pidellen Jassua, sillä oli niin mukavaa ja hauskaa näytellä nyt tuota miesjunkkaria ja tyttöjen nähden siitä pilkkaa tehdä. Jassu antoi tahallaan narrata itseään, sillä vastustelematta kulki hän Esan kuljettamana kuin nuorasta talutettava koira. Esan jyskyttäessä ovella lauleli Jassu hänen vieressään:
»Turvassa olet ystävä kulta mun kainaloni alla.»
Tuo Esaa nauratti ja hyvälle tuulelle sai. »Vai kainalosi alla?»…
»No mutta, ovi pois!» Esa huusi. Alkoi kyllästyttää odotus ja luontoonkin koski: vai pitää odotella! Aatami nousi, kun mieleen muistui miten Sanna monesti, kun kotipolttoista vähän oli huivin alla, oli puheilleen vienyt, kaulassa kiikkunut ja sanonut…
»Ovi pois paikalla, taikka!»
»Turvassa olet ystävä kulta mun kainalo…»
Nyt aukesi ovi ja Sanna pistäysi ulos; sulkien oven peräänsä.
»Esa.»
»Häh? Sinäkö se olet?»
Nainen tirkisteli pimeässä Jassua.
»Kuka tuo on?»
»Mitä sinä siitä. Päästä sisään, kyllä näet sitten.»
»Trump trump tpruu», rumputti suutari.
Sanna jo tunsi hänet.
»Kuule, Esa», kuiskutti Sanna Esan korvaan, vetäen häntä likemmäksi.»Siellä on Kuivasen Ella, mutta mennään me tupaan.»
»Ella?… Minä ajan sen tiehensä!»
»Mennään tupaan», pyysi Sanna. »Kyllähän menee.»
»Suutarin akalla ne päivät on, on niin kuin emännällä»,
lauloi suutari.
»Avaa ovi», käski Esa.
»Olisi vain tupaan menty…» päivitteli Sanna ja avasi.
— — —
Nämä kolme viivaa tässä edellä kertovat tappelusta, joka huoneessa syntyi, kuhmuista, joita ystävykset toisilleen antoivat, ja Ellan paosta.
Upeasti vihellellen käveli Esa edestakaisin tuon pienen huoneen lattialla. Ellan lähdettyä otettiin tulta kynttilään. Sanna naureskeli ja meni vilusta hyristen makaamaan.
Nyt vasta Esa taas muisti Sakarin Jassun, mutta häntä ei näkynyt missään. Esa päätänsä kynsimään. Joko se nyt pääsi ja minulla oli aikomus panna hänet kyyditsemään tuota hevosta takaisin! Hän juoksi ulos katsomaan, ei löytänyt; huuteli, ei kuulunut. Kiukutellen palasi hän takaisin huoneeseen.
»Anna mennä, mitä tuosta», sanoi Sanna, joka luuli, että hevonen oli Esan oma. Selityksiin ei Esakaan ryhtynyt, vaan istui tuolille ja syvämietteisen näköisenä alkoi katsella ympäri huonetta, jota kaikkialla, katossa kiikkuvilla orsilla, seinillä ja nauloissa peitti rikkaasti varustettu vaatevarasto. Sanna tirkisteli salaisesti Esaa ja jotakin puhetta aikaan saadakseen sanoi vihdoin:
»Kovinpa sinä olet ravassa.»
»Ravassa?» kysyi Esa ja katseli itseään. »Näitkö kuinka ravassa SakarinJassu oli?» Pyörittelin sitä rapakossa kuin kinnasta.»
Sanna naurahti.
»Aina sinä vain pyörittelet.»
Mutta Esa nähtävästi ajatteli muuta, sillä hän ei virkkanut tuohon mitään, alkoi vain rajusti viheltää. Vihdoin hän yhtäkkiä kysäisi:
»Mitä varten sinä Ellan tänne laskit?»
»En minä viitsinyt kieltää.»
»Et viitsinyt? Vai et viitsinyt!»
»Mitä siitä nyt sitten…»
»On siitä!»
»No olkoon, jos tahtoo…! Saati ei tässä olla kerjuulla, vaikka ollaan kulkeella», kivahti Sanna ja käännähti kiivaasti kylkeä.
»Älä leveile.»
»Miks'et, kun kyllä kannattaa!»
Esa kummallisesti lannistui tuosta tytön ylpeästä puhelusta.
»Vai kannattaa», Esalta vain pääsi. »Mutta ei sun kovin kannata.»
»Kannattaa helposti. Tule nyt jo makaamaan, älä siinä riitele.»
Esa terävällä huomiokyvyllään äkkäsi heti, että Sanna piti väittelyä vain tavallisena suukopuna, eikä kenties aavistanutkaan, että hän puheillaan tarkoitti täyttä totta. Ja kun Sanna vielä häntä makaamaan kutsui? Mitä se merkitsi? Se tuntui epäilyttävältä. Sannan äänessäkin oli jotakin omituista, jotakin…
Esa rupesi aavistamaan. — — —
Parin tunnin kuluttua oli kaikki selvillä. Sanna kirposi itkien Esan kaulasta ja toivoi äärettömällä katkeruudella Esalle matkaa alimmaiseen hiiteen. Hänen oli ollut pakko ilmoittaa Esalle olevansa tämän toimesta raskaana ja vaatinut morsiamen oikeuksia.
Esan nykyiseen mielentilaan teki Sannan ilmaisu melkein virvoittavan vaikutuksen. Hän näki, että Sanna nyt oli hänelle enemmän tarjokas kuin koskaan ennen, ja se inhotti häntä. Jos hän jostakin oikein pitäisi, tulisi se saada väkivallalla. Yhtäkkiä pisti mieleen ajatus: kuka sen on todistanut, että juuri hän olisi tulevan lapsen isä?
Hän purskahti nauramaan ja sanoi suoraan epäilyksensä Sannalle.
Silloin tämä raivostuen hänen kaulastaan heitti. Esa lakkasi nauramasta: siinä hetkessä tuo ihminen alkoi hänestä tuntua äärettömän inhottavalta, — olihan se juur'ikään vielä maannut Ellan kanssa! Hän lähti vannoen, ettei enää koskaan palaa.
Sillä tavoin he erosivat. —
Tällä välin oli Esa jo jotenkin selvinnyt. Pihaan tultuaan hän vähän aikaa mietti, lähtisikö tuolla hevosella, vai siihenkö sen jättäisi. Kotiin oli kuitenkin hyvänen matka ja hän päätti ottaa hevosen, nousi rattaille, antoi selkään, karjaisi ja päästi luistamaan.
Oli vielä aikainen aamu. Karhun väki nouseskeli ylös. Renkikin istui jo ylisängyn laidalla koipiansa heilutellen ja iski tulta piippuunsa. Kovin aikaiselle Matista sentään vielä tuntui, koska oikaisi itsensä takaisin vuoteelle venymään. Rupesi kuitenkin kohta tyrkkimään vieressään makaavaa poikaa, jukittaen tätä hevosille heinätukkoa antamaan. Poika ärisi unissaan, kohosi jo kontalleen, mutta lojahti uudestaan pitkälleen ynisten ja uristen.
Matti hellitti pojan nukkumaan, koska uni vielä sillekin näkyi niin hyvältä maistuvan. Mutta hevosten ruokkiminen tahtoi silti sydäntä painaa, koska piialle, joka takan ääressä askarteli, virkkoi:
»Mene sinä, Maija, heittämään niille koni-raukoille heinätukko.»
»Mene itse tai aja Jussi, kyllä mulla on muutakin työtä.»
»Ethän sinäkään siinä väsyisi. Jussiakin näkyy vielä niin nukuttavan, ja minä polttaisin tässä piipullisen.»
Muori tuli kamarista tupaan ja kuuli Matin viime lauseen.
»Miks'ette vienyt hevosia hakaan illalla?» kysyi.
»Kun oli niin myöhä jo. Ja mitäpä ne siellä enää tekevät.»
»Kyllähän ne heinät ehtisi talvellakin syöttää, kun tuli niin vähänkin.»
»Älkää mummo murehtiko, kyllähän nuo kaksi luuskaa talven yli menevät vaikka puhtailla oljilla. Ja parempihan olisi, jos kuolisivat pois tämän maailman vaivoista. Huutokaupallahan ne muuten myydäänkin. Annetaan kuolla ja ostetaan parempia tilaan.»
»Älä niin kovin revi suutasi.»
»Mitä suun repimistä se on, ihan puhdasta Suomen totuutta. Mitä sellaisilla luuskilla tehdään, kun ei isäntäkään enää niillä ajella viitsi. Nuijaa otsaan minä antaisin.»
»Hääh?» kysäisi poika unenpöpperössä, kun kuuli puheen nuijasta.
»Hääh», matki toinen, »sulle antaa muori nuijaa, kun et nouse antamaan suurusta loseteille, vaikka sua nostais kivin tai seipäin.»
»Valehtele nyt pojalle, muutama isosuu», torui muori lattialla, kun ryhtyi piian kanssa askarepuuhiin.
»Nuijaa?» kyseli poika levollisesti ja kääntyi vielä suulleen makaamaan.
»Nuijaa, kokkarenuijaa. Mene nyt lattialle joutuin, taikka… No älkää nyt muori, se tulee jo tämä Juho-poika.»
Piika ja muori rupesivat naureskelemaan. Mutta pojalla näytti kuitenkin olevan itsellä suurempi huoli ylösnoususta kuin Matilla, sillä hän tuli lattiaan, puki vaatteet päällensä ja meni ulos. Vähän ajan kuluttua hän tuli takaisin, pidättyi unisin silmin nojailemaan takkapieleen. Hetkisen siinä mietiskellen ja tulta katsellen virkahti:
»Kenenkähän hevonen tuolla meidän siuvariladossa on?»
»Mikä hevonen?» alettiin kysellä.
»Oikea hevonen!» tiuskaisi Jussi.
»Minkälainen hevonen?» kyselivät naiset.
»En minä nähnyt, kun on niin pimeä, minkälainen se oli, mutta hevonen siellä vain on ja rattaat.»
»Valjaissako?»
»Valjaissa.»
Muori ja poika lähtivät katsomaan. Matti könti alas ylisängystä ja rupesi nuttujansa etsimään.
»Oliko siellä sitten hevonen?» kysyi vielä Jussilta.
»Koska sin'oot ennen mun valheisiini kompastunut? Mene katsomaan.»
»Niinpä se Jussi on nyt kuin väärältä kyleltä noussut. Etkö sinä ole mun lakkiani nähnyt?» Matti etsiskeli paitasillaan lakkiansa, hajoitellen vaatekasoja penkeillä.
»Aina sun lakkisi on kateessa.»
Matti kävi ottamaan tulta päreeseen.
»Oliko?» kyselivät rengit.
Kuului olleen. No tuliko hevosella se isäntä? Ei Maija tiennyt. Kertoi vain olleensa oven avaamassa ja sitten makuulle menneensä. Isäntä oli istunut vähän aikaa pöydän takana ryömällään ja oikaissut sitten vaatepäällä peräsänkyyn. Sen oli Mattikin nähnyt. Tämänpä oli tehnyt mieli kysyä, että mikä sitä nyt surettaa, mutta ei ollut viitsinytkään. Muori sanoi maanneensa ja nukkuneensa niin, ettei ollenkaan ollut kuullut Esan tuloa.
»Mutta mitä Matti siinä kroikottelee ja hakee paitasillaan, kun ei pue?» tutki Maija.
»Lakkiani. Saakuri, kun en tiedä mihin se lie joutunut.»
Muori aikoi pärevalkea kädessä mennä Esaa herättämään ja hevosen historiaa kyselemään, mutta toiset jokainen yksistä neuvoin liittyivät ehkäisemään sitä tuumaa. Sanoivat, että kun se on niin myöhään tullut ja tullessaan ollut väsyksissä, niin jos sen nyt herättää, ei tässä kukaan saa silmillään olla. Olkoon hevonen kenen tahansa, kyllähän kotonsa löytää, jos löytääksensä on.
»Ja jos ei löydä, niin on sitä tilaa meidänkin tallissa. Tainnut onkin isäntä sen ostaa. Minkälainen hevonen se on?» tiedusteli Matti, joka nyt oli päässyt niin pitkälle, että lakki oli päässä ja housut jalassa.
»Liinaharja se on, korea, sievä hevonen», kehui piika
Talonväen tällä tavoin haastellessa tuli tupaan Kulkuri-Kaapo.
»Hou edes», Kaapo virkkoi ja muuripieleen seisahti.
»Hou, hou», vastasi Jussi, joka yhä seisoskeli muuripielessä hänkin ja omaksui itselleen Kaapon tervehdyksen. Kaapo meni istumaan takalle, kehui vähän viluttavan ja pyysi Jussilta tupakkaa piippuunsa.
»Pyydä Matilta, mulla on niin vähän.»
»Hyvä antaa vähästänsä, paha ei anna paljostansakaan. Annatko Matti mulle piipullisen tupakkaa?»
»Pane tuolta pöntöstä, se on tuolla penkin loukossa. Mutta pane ihmisten lailla.»
»Jottako älä varasta?»
»Niin, tai, jotta et korjaa huolimattoman tavaraa.»
»Ei niin köyhiltä kannata varastaa, kun sinäkin oot. Kas, tämäkö se pönttö on?»
»Se se on. Liika hyvä pönttö kerjäläisen piippuun panna, kun en havainnut panna penkille sulle tupakkaa.»
»Tällainen pönttö! Jos minä olisin isäntä, niin minä en pitäisi tuollaista renkiä talossani, kun tuo Matti on, ei vaikka olis omin ruokinsa ja vaikka maksais palkan siitä, että saa olla. Onko karvakenkäsi kadonnut, vai mitä sä haet?»
»Tuki nyt suus, taikka… Mihinkähän se kenkä on joutunut?»
»Vastaani tuli kaksi laukkuryssää korennolla kantaen.»
»Tuki suus, taikka…»
»Tuki itse taikka. Joko Esa on tullut kotia?»
»Esa», matki muori, »puhuttele kaltaisias Esaksi.»
»Älkäähän nyt muori suuttuko. Onko huspunti kotona?»
Nyt kuului huoahdus peräsängystä juuri kuin syvästä unesta heräävän ihmisen ääni. Samassa ummessa ollut esirippu vedettiin syrjään ja Esa katseli lattialle kohmeloisin silmin.
»Onko tuo Kaapo ollut yötä täällä?» kysyi hän ensimmäiseksi kun pojan huomasi.
»En olekaan, mutta eihän sitä köyhän kannata maata 'hospuntien' unia.»
»Onko sun sitten nälkä?»
»Ei mun nälkä ole juuri, mutta kyllä mä syönkin, jos annat.»
»Onko sulia uusia juttuja?»
»On paljo ja pitkältä.»
»No tule tänne makaamaan ja kertomaan. Vai onko sun kaprokissasi täitä?»
»Ei niin ristin sielua.»
»Tuota nyt tuollaista sinne vetää!» rupesi muori, ja meni vuodetta kohti. »Esa, kuulitko… Mitä sä nyt hulluttelet, kun tuota täikopelia…»
»Tuu, tuu vain Kaapo!» huusi Esa.
»Täikopeli pääsee kerrankin oikeaan sänkyyn», tuumaili Matti.
»Hyvä isä!» piika naurussasuin pani.
»Esa, kuuletko, kun — — —», muori koetti jukittaa.
»Tule, tule vain Kaapo, jos sulla on sukkeloita juttuja. No no, saakurin poika, älä nyt noita riekaleitas vedä tänne ihmisten sänkyyn! Sun pitää riisua ilki alasti.»
»Alasti?» kysyi Kaapo hiukan nolostuen. Toiset alkoivat nauraa ja muori mutisi: »Entä tuolla nyt on juonet.»
»Riisu pois, joutuin!»
»Sinä narraat», tuumi Kaapo ja alkoi poistua sängyn luota.
»En, en narraakaan! Älä mene.» Esa nousi sängystä, juoksi Kaapon perään, sai tämän niskasta kiinni. Kaapo kitisi.
»Hellitätkös!»
»En, riisu pois nyt, taikka…»
»Mitä tuossa nyt, Esa», muori suhditti, »tuollaista retaletta sänkyyn vetämään. Saisit itsekin jo laittaa itsesi taas johonkin touhuihin. Kenenkä se hevonen on?»
»Hevonen?» Esa nähtävästi sävähti ja muisti nyt, että hän todellakin oli tullut hevosella kotiin.
»Kuule Jussi», sanoi hän vähän aikaa mietittyään, »mene ja aja se koni tuonne karjakujalle, aja vähän edemmäksi. Kohta nyt.»
»Valjainensako?»
»No vaikka kuinka…! Aja menemään kaikkinensa. Saakeli!» Hän katsahti neuvotonna lattiaan ja kynsäisi korventaustaa. »Aja menemään sinne!» huusi hän vielä perään ja hoivasi kädellään.
»Kenenkäs se hevonen on?» kysyi Matti naurussasuin.
»Pahuus itsekään tiesi, kenen se on.» Rupesi sitten pahkiloimaan, ettei jo illalla ajanut sitä mailta halmeilta. Muorikin sekautui samaan juttuun, arveli ettei pitäisi omia hevosiaan niin hyppyyttää, että kuolevat, kun pitää sitten muiden närällä ajaa. Esa arveli, että *sellaiset* ämmät, sellaiset (hmh … hmh) saavat pitää koreasti kiinni leipälaukkunsa; että hän on sellainenkin poika, joka vastaa tekonsa ja tietää mitä tekee, eikä itke yhden hevosen kuolemaa koko elämänikäänsä, eikä paljon surkeile vaikka…
Tämä hevosjuttu oli saanut Esan taas sille tuulelle, että Matti ryntäsi muuten hitaiset säärensä ulohtaalle, sitten tuli piialle ja muorillekin sinne asiaa.
Jäätyänsä kahden kesken Kaapon kanssa, joka yksin sai olla tuvassa, penkin loukossa imeä piippuaan, rupesi Esa uudestaan Kaapoa riisuttamaan. Eikä tämä paljoa vastaan pannutkaan: jättihän ryysynsä, tukkien ne piiloon penkin alle, ja pistäysi sänkyyn, johon Esa seurasi. Kiukku oli nähtävästi jo mennyt ohi, sillä esiripun takaa alkoi heti kuulua vilkas kuiskutus ja toisinaan ylisängyn pohjaa täristävä naurunhohotus. Väet palasivat vähitellen tupaan, mutta koettivat olla millään tavalla herättämättä Esan huomiota.
Paljon tiesikin Kaapo juttuja tuolla edustan takana. Paitsi muita, tiesi hän kertoa, että ensi sunnuntaina aiotaan vihdoinkin kuuluttaa ryöstöhuutokauppa.
»Tulkoon!» Esa kiljaisi ja käyristyi kokoon kuin palava tuohi, puhisten ja kiiristellen.
Muuten oli Kaapo kuullut, että Saviojan Ville ei olisi enää tohtinut sitä tehdäkään, mutta körttiläiset olivat yllyttäneet, luvanneet joukolla tulla huutokauppapaikalle ja muutenkin puolustaa Villeä.
»Tulkoon!» kiljui Esa uudestaan ja kähisi nyt kuin höyrypannu, josta höyryä lasketaan.
Kuului olevan körttikokous Toivolassa tänä iltana ja sinne aikoo iso joukko poikia. Kaapo oli tullut Esalle sanaa tuomaan.
»Menevätköhän? Ketä menee, tiedätkö?»
Miksei Kaapo olisi tiennyt, joka oli käynyt useammille tietojakin viemässä. Ainakin Kuivasen Ella.
»Mitä sellainen mies!»
»Ellako?»
»Niin. Mutta ketä muita?»
»Levalan Lomppi, Iikan Antti ja…»
Jo lupasi Esakin mennä.
»Joko sinä olet kuullut, että Valeen ja Santran häät ovat tällä viikolla?» kyseli Kaapo.
»Jo. Ja sieltä sinä saat kuulla kamaloita! Muista mun sanani.»
»Menetkö sinne?»
»Saa nähdä. Kamaloita sieltä vain kuuluu.»
»Karin isäntäkin on kenkkäriksi kutsuttu.»
»Olkoon.»
»Se sanoi, että niissä häissä ei tapella.»
»Niissäkö? Niissäkö? Voi sun! Ja hänkö sen estäisi?»
»Kyllä se on luja mies, se Karin isäntä, mutta sinä olet vikkelämpi.»
»Niinkö meinaat, vikkelämpikö vain?»
»Luonto sulia on pahempi.»
Ikään kuin tyynesti nauttien sisällisestä tunteesta, jonka tuo tunnustus Esalle tuotti, veti hän kirkkaan puukon tupestaan, kohotti sen ja virkkoi hammasta purren hiljaisesti hönisten:
»Kun tuolla sais…»
Kaapo ymmärsi. Tunne ikään kuin tarttui häneen ja pani virkahtamaan:
»Sepä!»
Esa laski puukonterän vasten Kaapon paljasta rintaa.
»Esa, älä nyt!»
Esaa nauratti pojan pelko.
»Mitä sanoisit, jos mä tuosta painaisin?»
»Kuuletko sinä, Esa! Älä hulluttele!» rukoili Kaapo.
Mutta Esaa, pitäessään puukkoa tuossa paljaan rinnan päällä, nähtävästi oikein värisytti intohimoinen halu painaa. Puukon kärki jo koski rintaa.
»Esa-a!»
Tuvassa olijoita riensi sängyn luo. Esa hyppäsi lattialle puukko kädessä. Kaikki lensivät minkä kintuista lähti, ovesta pihalle. Esa löi puukkonsa pöytään, otti sen siitä irti, pisti tuppeen ja rupesi sydämellisesti nauramaan. Meni uudestaan sänkyyn, jossa Kaapokin jo taas nauroi ja näytti veristä viirua rinnassaan.
»Pelkäsitkö sinä, että minä puserran?» kysyi Esa. Toinen tunnusti, että hänellä oli vähin ollut sellaista pelkoa.
»Kylläpä joutavaa pelkäsit», sanoi Esa. »En minä ikänä viattomia ihmisiä lyö, kun ei minua suututeta. Mutta kun suututetaan, niin silloin minä annan. Kuule, muista se aina, että kun lyöt puukolla, niin älä ikänä niin lyö, että se hengenpäälle käy, siitä tulee linnaa ja hittokos siellä istumaan. Mutta kun lyöt, niin lyö vain sillä tavalla, että se ottaa hyvin kipeästi. Kipeästi sen ottaa pitää! Ja … ja pitää osata lyödä silloin, kun ei toinen aavistakaan. Silloin aina voittaa. Etkö ole nähnyt, että minä olen aina voittanut, vaikka en ole koskaan murhaa tehnyt?»
Kaapo tunnusti, että Esa oli ollut mestari.
»Hoi, muori!» huusi Esa lattialle esirippua raottaen, »joko ne miehet ovat menneet töihin?»
»Eiköhän ne siitä menneet.»
»Mihin ne menivät?»
»Riihen luona niillä kai on jotakin tekemistä. Eilen oli jäänyt riihi puoli täyttämiin.»
»Kuinka ei sitä täyteen saatu? Tavataanpa se saada.»
»Mistä minä tiedän, hyvä ihminen. Etkö sinä nyt tänä päivänä menisi sinne vähän katsomaan.»
»Mikä päivä nyt onkaan?»
»Tiistai.»
»Taitaa olla. Onko muorilla jotakin hampaan alle sopivaa mulle ja tälleKaapolle, niin me lähdemme riihelle ja näytämme kuinka se työ liikkuu.»
Muori ihastui tästä. Kyllä hänellä ruokaa oli, rupesi sitä heti pöytään laittamaan. Valitteli, ettei ollut edes ruokaryyppyä antaa. Esa oli hyvällä tuulella, ei kehunut ryypystä välittävänsä, uhkasi pian ruveta »viina friiksi», jos pahat päähänsä panee.
Pojat tulivat lattialle ja olivat tuimassa työn innossa. Esakin muutti arkivaatteet. Syötyänsä aamiaisen lähtivät miehuullisissa aikeissa riihimäkeä kohti.
* * * * *
Isännän joukkoon tultua alkoi työ riihen luona sujua kuin rasvattu. Esalla olikin taas monen joutilaspäivän lepo selässään, ja sellaisten jälkeen hän työnsi kuin hullu. Väet seurasivat mukana, sillä he arvelivat, että kyllä sen ajan aina kestää kuin isäntäkin kestää. Ilkeä ei Esa ollut työpaikalla koskaan. Hän oli ystävällinen ja puhui leikkiä, ei haukkunut, eikä kimppuun yllytellyt. Tuntuipa toisinaan hänen leppoisuutensa siltä, kuin olisi työ tuottanut lohdutusta pahalle omalletunnolle ja siitä vuotanut ikään kuin anteeksipyytävänä tuo hyväntahtoisuus muita kohtaan. Väki teki työtä hänen mukana ollessaan kuin tuulessa, keveä ja reipas mieli hohti kaikkien kasvoista.
Matti oli parsilla ja pisti riihtä. Kohti nokisia riihenparsia kohosivat suhisten elolyhteet noraan nenässä, jota Esa noreasti käytteli. Kaapo veteli lyhteitä esiin reippaana ja iloisena ikään kuin olisi hänkin nyt sattumalta tullut ajatelleeksi, että työ on iloa. Maija ajoi kotisarasta riihen eteen viljaa, laulaen ja rallattaen ja sanoi Jussille, joka pellolla eloja antoi, silloin tällöin ystävällisen sanan.
»Hikipä tippuu jo Kaaponkin otsasta», nauroi Esa, »ei sen pojan tarvitse usein hikoilla. Sinun jo pitäisi ruveta rengiksi, ennen kuin liian laiskaksi opit.»
»Tuonko Kaapon?» kysyi Matti parsilta. »Kuka tuon ottaisi?»
»Kyllähän aina siinä kuin sunkin», virkkoi Kaapo.
»Niin, no, mutta kun ei minuakaan pidä muut kuin tämä meidän isäntä, eikä se varmaankaan enää kolmatta renkiä tarvitse, niin ei sulle ole tilaa.»
»Älä murehdi, taikka mä pistän noraalla!»
»Noras on paremman miehen kädessä.»
Esa nauroi.
»Riidelkää vain, niin paremmin kasvatte. Kuule, Matti, jääkö nyt vielä monta riihtä eloa ulos?»
Matti ei muistanut varmaan. Arveli kolme tai neljä.
»Tuliskohan vielä neljä?» kysyi Esa mielihyvän äänellä ja kohotti lyhdettä ylös. »Mitäs? —» pääsi häneltä samassa, kun taaksensa katsoessa huomasi miehiä seisovan riihen ovella. Esa pisti kahta kiivaampaan toisen lyhteen noraaseen ja katsahti vieläkin vain syrjittäin ovelle.
»Hyvää päivää. Riihtäkö täällä pistetään?» kysyi Hautalan Janne, jonka jykevä vartalo etunenässä näkyi riihen ovella.
»Riihtä. Mitä miehet kulkevat?» kysyi Esa, mutta ei hellittänyt työstänsä.
»Hevonen on kadonnut», vastasi joku toinen mies ja tunkihe likemmäksi ovelle.
»Vai on hevonen kadonnut.» Esa jatkoi kiivaasti työtänsä. »Minkälainen hevonen?»
»Ruskea, liinaharja, viidenvuotias salvia.»
»Vai niin. Minä en ole nähnyt.»
Miehet iskivät silmää toisilleen ja näkyi niitä olevan kaikkiaan viisi.
»Noo», alkoi Hautalan Janne pitkään, »oletko sinä nähnyt mun hevostani?Sen sinä ainakin tunnet?»
»Mitä hevosta?»
»Suotia.»
»En.»
»Kenenkä hevosella sinä siellä Taipaleen takana ajelit?»
»Taipaleen takana? Mitä teidän siihen tulee?»
»Aina vähin tuleekin», tuumi Janne hymyssä suin. »Mitä sä nyt siitä kiukuttelet, emme suinkaan me tästä ainakaan juoksemaan lähde.»
»Poika vietävä!» kiljui Esa Kaapolle, »vedä esiin lyhteitä.»
»Kyllä se nyt on, kuule Esa, parasta, että tunnustat paikalla», alkoiHautalan Janne.