»Sen minä sanon Valee, että minä en tämän yön perästä tahtoisi olla sinun housuissasi.»
»Se on kyllä mahdollista, mutta minä aion kuitenkin pysyä omissa housuissani.»
»Mutta sinuna minä ajaisin Santran kanssa oitis Tampereelle ja elelisin siellä jonkin aikaa. Onpa sinulla hyvä hevonen.»
»Sinä ajattelet, Jassu, aina niitä pakoretkiä. Hittoako minä Tampereella tekisin? Takaisin sieltä olisi tultava. E-ei, minä en ajattele tällä yrityksellä mitään muuta kuin sitä, ettei Kuivasen Ellan ja Santran kuuluttamisesta ensi sunnuntaina tulisi mitään. Jos Ella vähänkin ymmärtää nokkaansa ottaa, niin ei se toisena sunnuntaina enää yritäkään.» Valee nauroi.
»Mutta eikö olisi ollut järjellisempää sentään edes koetteeksi puhua herastuomarin ja emännän kanssa?»
»Noo … en tiedä. Santra itse sanoi, ettei se maksa vaivaa. Ja niin minäkin uskon; se emäntä kuuluu olevan tuikea muija.»
»Kyllä siinä sitä on. Mutta totta puhuen, minä vieläkin epäilen, millä kurilla sinä selviät tästä jupakasta.»
»Hoo, kyllä jupakat selviävät aina itsestänsä. Mikä siinä on kuin selviäminen. Paljon vaikeammaksi asia sillä tulisi, jos minä antaisin Ellan päästä kuulutuksiin. Sittenhän se olisi asia minun puolestani saatuna.»
»Niin no, kyllähän minäkin sen ymmärrän, että herastuomarin suostuttaminen käy välttämättömäksi tämän tempun jälkeen, jotavastoin, jos nyt juuri, kun Ella kulkee naittajaisiin kutsuilla, olisit hänen puheilleen mennyt, olisit varmaankin saanut vasikannahkain kanssa palata. Mutta sitä minä vain arvelen, että Ella varmaan tulee hakemaan omaansa pois ja siinä taitaa tulla kuuma löyly.»
Toinen nauroi.
»Kyllähän sitä on kuumia löylyjä ennenkin nähty.»
»Kun nyt vain onnistuisimme», jatkoi Valee, »sillä jos siellä piiat jo ehtivät luttiinsa, niin ne varmaan kuulevat meidän vehkeemme. Täytyy siis ehtiä siksi kuin he ovat vielä tuvassa. Luuletko nyt voivasi jutuillasi pitää ne siellä edes puolen tuntia?»
»Koetetaan.»
»Sinä, Jassu, yksin tiedät nyt tämän asian. Jos hyvin sattuu, pysyySantran olinpaikka salassa muutaman päivän, jollet sinä vain mitään…»
»Ole vaiti, saisinhan minäkin ne junkkarit sitten niskaani, jos sitä lörpöttelemään rupeaisin, että minäkin olen jutussa ollut.»
»Niin, no sitä minäkin. Muuten niin … kyllä minä sinun vaivasi palkitsen.»
»Palkitsen», matki Jassu. »Ne ovat moneen kertaan palkitut, enkä minä tähän sen vuoksi ole ryhtynyt. Mutta oli oikein tuhannen tavalla ilkeätä nähdä, kun ne piinasivat ja pakottivat Santraa ottamaan sellaista nohjaletta kuin Ella, niin…»
»Niin sinä tulit ja sanoit minulle: 'Mene nyt poika väliin.' Mistähän sinä sen niin arvasit, että minä?…»
»Näillä korvillani olin kuullut ja näillä silmilläni nähnyt, vaikka ei niillä juuri luulisi näkevän, mutta näkee niillä perhanoilla.»
Miehet, jotka näin haastelivat hiljaisella äänellä, olivat Laitalan Valee, vahvarakenteinen, jänterä, parissakymmenissä oleva mies, toinen Sakarin Jassu, pieni, elähtäneen näköinen, noin puolivälissä viittäkymmentä. Hän oli ammatiltaan suutari, mutta sen lisäksi pystyi melkein kaikkiin inhimillisiin käsitöihin.
Satoi hiljaa. Taivas oli paksussa pilvessä ja siitä syystä jotenkin pimeä vaikka oltiin vasta syyskuulla. Valee tempasi suitsista hevosta, joka heti lähti oikaisemaan täydellä vauhdilla. Puuvieteriset kiesit pärkyttivät omituisella äänellä. Tultuaan tielle Järvelän kartanon taakse suisti Valee hevosensa saunan sivulle, humaliston taakse piiloon, johon sen helposti sopi edessä olevan hakkuurantteen ylitse ajaa. Sakarin Jassu lähti tupaan, jonka ikkunoista vielä loisti himmeä valo.
* * * * *
Järvelän perhe istui illallispöydässä. Honkainen päre paloi leipähirressä riippuvassa pihdissään. Rengit ja piiat syödessään jaarittelivat päivän uutisia. Herastuomari istui pöydän takana varsinaisella paikallaan ja virkkoi tuontuostakin sanan nuorten juttuun. Emäntä hänen vieressään silmäili tuikein katsein, kun joltakin palvelijalta pääsi pieni naurun räväys. Santra, joka istui pöydän alapäässä, näkyi olevan siinä enemmän tavan kuin syömisen vuoksi. Sairaalta ja valjulta hän näytti, poskilta oli veri paossa, silmäin loiste oli sammunut ja innoton. Kun silloin tällöin kuului maantieltä rattaiden pärinää, vavahteli Santra ja näytti niitä erityisellä huomiolla tarkkaavan. Emäntä häneen joskus loi salaisen syrjäsilmäyksen ja näytti toisinaan jo olevan suu auki kysymäisillään, mikä muka Santraa vaivaa. Ei kuitenkaan kysynyt.
Ruotivaari oli syönyt kupistaan penkillä ovisängyn luona ja rupesi nyt siunailemaan ruokaansa oihkien kovaäänisesti ja hartaasti. Veti sitten tupakkatamineensa esille ja latasi piippunsa.
»Saatte tästä valkeata», sanoi toinen renki, joka nyt myöskin nousi pöydästä ja raapaisi tulitikulla valkeata pöksyistään.
»En minä niin ylpiästi … kyllä minä saan tuluksillanikin… Mulla onkin sellaiset tulukset, että…» Ukko alkoi iskeä, huolimatta valkeasta, jota renki piti hänen edessään. Äijä iski pari kertaa ja taula otti tulen.
»Kappas vain…! ne ovat Latolan seksmanni-vainajan tulukset», kerskasi äijä.
»Kyllä ne ovat kalut», arveli renki suu hymyssä tuluksia katsellen.
»On ne paremmat kuin sulla on, eikä sun ole ollut isälläsikään kunnon tuluksia», ärisi ukko.
»Minä poltankin tikkuja.»
»Polta vain niin kauan kun kestää ja koetas mennä ottamaan niillä tuulessa kolloosi valkeata.»
»Otan minä vaikka kuinka puhaltais.»
»Tulukset ne ovat kuitenkin ensin näin piipputouhuissa.»
»Kyllä ne ovat ne viimeiset kalut.»
»On ne, saat nähdä, että häviävät ne tulitikut.»
»Kun minä olin vielä nuori», virkkoi isäntä pöydän takaa, »tässä kulki kerran kestikievarin kyydillä suuri herra. Se oli muistaakseni pyhäpäivä, koska me joudimme siellä kevarin pihalla seisoskelemaan. Ja kun se herra tuli tuvasta, niin se sieppasi tikulla valkean kiesin aisasta ja sitä vasta pidettiin ihmeenä, kun ei ollut kukaan ikänä vielä ennen tulitikkuja nähnyt. Kestikevarin muorivainaa meinasikin, että se oli joku silmänkääntäjä.»
»Taisipa ollakin», arveli emäntä.
»Mikä silmänkääntäjä se oli, oikea herra, ja komea olikin.»
»No eikö se siltä saattanut olla silmänkääntäjä. Saattoi vain kääntää silmät niin, että näytti herralta.»
»Älä höpise! Onko tuo Jussi nyt silmänkääntäjä, kun se tuossa tulta raapii?»
»Mutta mitä se sitä sitten kiesin aisasta olisi raapaissut, miksi ei se housuistansa? — Jussi taas raapii tikkujansa, kun sai mun niitä kaupungista tuomaan. Onpa sulla nyt varoja polttaa.»
»Mitä sitten? Omiani ovat.»
»Kyllä se herra hyvinkin silmänkääntäjä saattoi olla», liittyi puhumaan ruotiäijä, »sillä minä kerran…» Mutta tässä hänen puheensa keskeytyi puolitiessä, sillä tupaan astui Sakarin Jassu ja näytti olevan hiukan humalassa.
»Hyvää iltaa herastuomari!» huusi Jassu suun täydeltä ja meni oitis pöydän ääreen. »Saanko minä teillä yösijan? Pitäisi aamulla mennä Seljälle päin ja siellä on niin turkasen pimeä nyt, ettei näe taskuunsa sylkeä.»
»Ka Sakarin Jassuko se!» virkkoi herastuomari tirkistellen Jassua. »No miksikä ei sitä yösijaa saisi, olehan vain. Soo'o, vai Seljälle päin nyt pitää.»
Santra nousi pöydästä.
»Minä lähden makaamaan», virkkoi hän, »olen vähän huonosti voipa.»
»Minä tulen sinun kanssasi Santra!» huusi toinen piioista.
»Minä makaan nyt yksin, Maija.»
»Oletko sinä oikein pahoin kipeä?» kysyi emäntä haukotellen.
»E-ei, kyllähän se paranee, kun saa yönsä nukkua», vastasi Santra ollen jo ovenraossa.
Santran mentyä rupesi väki hajoamaan pöydästä.
»Siunaa Miska ruokasi», sanoi isäntä rengille istuen itse vielä ryömällään pöydän takana.
»Miska ei siunaa koskaan, ei se taidakaan siunata», virkahti Maija.
»Kyllä vielä siunaakin, kun oma nenä tueksi tulee», vakuutti emäntä nuollen lusikkaansa ja sovittaen sen pöydän takana olevaan lusikkavinkkaan pystyyn, huokasi ja siunasi itse ääneen. Jatkoi sitten: »Niin kauan kun saa jalkansa murheettomana pöydän alle pistää, ei ollenkaan ajatella mistä se tulee.»
»Niin ja rengillä pitäisi olla aina työtä, jos ei muuta niin syödä, syömästä päästyä siunata ja siunaamasta päästyä kintaitansa hieroa», sanoi joukkoon Sakarin Jassu, suu kurillisessa naurussa. Hän oli istunut pöytäpenkille selin pöytään, nostanut polvelle toisen jalkansa, jonka polven ympärillä kädet olivat mukavasti ristissä. Lakki oli sysättynä juonikkaasti takaraivolle ja nauravilla silmillään näkyi mies katsovan kaikkialle yhtaikaa, sillä pää pyöri kuin palokärjen.
Melkein kaikki räjähtivät nauramaan, sillä Jassun puheille oli totuttu niin tekemään. Hänen suussaan saivat tavallisimmatkin sanat ja puheenparret naurettavan luonteen. Hän puhui honotellen nenäänsä, josta sanottiin ranskan taudin vieneen jakajan, sen lisäksi oli hänellä omituisen kekseliäs tapa saada hupaiseen ääneensä lisätyksi vielä enemmän nuottia.
Jassu jäi pitkään tirkistämään toisella silmällään tyttöihin, jotka takan äärestä häntä katselivat ja nauroivat.
»Siinäpä tuo olis, jos nuo viitsisivät edes kintaansa hieroa», virkahti emäntä, »mutta kun syödyksi saadaan, niin oitis makaamaan.»
»Ja maha viereen», liitti Maija.
»Ja huulet pitkin tyynyä», jatkoi Jassu.
»Niin ne tekevät rengit. Mutta mitähän nälän opettamat suutarit silloin tekevät, kun ei heillä ole kattoa, jonka alle päänsä kallistaisivat?»
Miska heittäysi vuoteelle. Nyt vasta naurettiin.
»Johan te nyt oikein riitelemään…», alkoi herastuomari. Mutta Jassu keskeytti:
»Ne eivät tee yhtään mitään muuta kuin surkuttelevat renkejä ja sanovat: voi orjaparkoja! Sitten ne ryyppäävät ryypyn potusta näin … ja antavat isännällekin. Ottakaa ryyppy, herastuomari.»
»Mitä sinä nyt mulle ryyppyä…»
»No, ryypätään kun rookataan.»
»Kiitos suuri!»
»Mitä siinä nyt tyhjästä, ryypätkää paremmin, kyllä se on oikeataJumalan viljaa, antakaa mennä suuhun asti.»
»Kyllä se jo riittää. Mistä sinä nyt tulet?»
»Jos minä nyt oikein sanoisin, mistä minä tulen, niin sitä ei uskoisi täällä kenties muut kuin mun saappaani.»
Herastuomari naurahti hyväntahtoisesti.
»Saappaasi…! Sinulla ne on jutut.»
»Niin, mutta se on totta, saatte nähdä, jahka kerron.»
Herastuomari nousi.
»Minä käyn ensin ulkona ja kuuntelen sitten sun valheitasi.»
»Ei, ei, älkää menkö ensin, minä sanon ensin.»
»Sano nyt sitten.»
»Miksi eivät ne tytöt jo mene siitä makuulle», komensi emäntä.
»Älkää menkö vielä», kielsi Jassu, »saatte kuulla ihmeitä.»
Tytöt pidättyivät.
»Kuullaan nyt sitten, mitä se tietää.»
»Jos en minä tiedä, niin kuka sitten, minähän kierrän niin kuin kuuluisa virkaveli Jerusalemin suutari ja… Tuota, olettekos te kuulleet puhuttavan siitä kamalasta äänestä, joka on kuultu monena yönä kirkosta?»
»Hyi!» ääntelivät naiset, eikä kukaan sanonut kuulleensa. Kerrottiin ettei ole talossa ketään käynytkään kirkonkylästä näinä päivinä.
»Sieltä on kuulunut varsin merkillinen ääni, toisinaan kuin pienen lapsen poru, toisinaan taas kuin täysikasvuisen ihmisen uikerehtava valitus.»
Akkaväki rupesi siunailemaan. Herastuomari istui vakavan näköisenä penkillä.
»Niin, niin se valitti ja porasi, kuulin itse ja arvelin jo mennä körttiläisten seuraan. Ja tiedättekös mitä: koko sillä aikaa, kolmena yönä, ei kirkonkylässä tohdittu pelata ollenkaan korttia.»
»Jumalan varoittava ääni», virkkoi emäntä hartaasti.
»Se pani: u-oo-a-iiu-ä-öö!»
»Herra armahda! Hyi!»
»Ja sitte taas: oi ooi oi ooijaa!»
Tytöt sykertyivät takkakivelle kauhistuneina.
»Niin se pani.»
»No vieläkö se nyt aina…?»
»Tuota, no, pastori meni sydänyöllä siunaamaan kirkkomaata…»
»Tottapa sitten saivat sielut rauhan?» keskeytti herastuomari kysyen.
»Sillä aikaa eivät valittaneet, kun pastori oli kirkkomaassa, mutta kun pääsi kotiin, niin jälleen alkoi kamala ääni kuulua. Se pani ihan näin: uooi uooi uooi!»
»Älä, älä Jumalan luoma!» pyysi emäntä.
»No tuota…», kiirehti herastuomari taas utelemaan, kun Jassu pani piippuunsa. Samassa kuului kova rattaiden pärinä maantieltä. Sakarin Jassu hiukan värähti, mutta suu meni kohta tavalliseen hymyynsä.
»Perhanoita, kun ajavat lujasti, vaikka on noin turkasen pimeä», sanoi hän ja katsahti sukkelasti herastuomariin.
»Niin no, mutta kuinkas se juttu…?»
»No sitten minä yhtenä iltana, kun se siellä oikotti ja pani: aaoouii…»
»Hyi, älä pane niin», pyysi emäntä.
»Mutta kun se pani niin, aivan tuolla tavalla.»
»Vaikka, mutta kerro nyt vain muuten.»
»Kun se siis yhtenä iltana pani aii … taikka se nyt on se sama, niin se pani, niin minä päätin mennä katsomaan sinne.»
»Sinä?»
»Minä juuri.»
»Mutta sinä vasta olet, joka paikkaan sinun pitää… No menitkö sinä?» kyseli emäntä.
»Menin, minä menin ja seisahdin ensin siihen Karhulais-vainaan haudalle ja ajattelin, että sillä miehellä sitä ne taitaa olla vähän lämpimänlaiset olot, se kai siellä kuumuuden kanssa tuskittelee.»
»Oi, älä puhu niin kamalasti», pyysi emäntä.
»Mitä kamalasti? Niin se oli. Mutta ei sieltä mitään kuulunut, ääni tuli vallan toiselta puolen kirkkoa. No sitten minä ajattelin, että mahtaa se olla se pelimanni Alahukka-vainaa, joka siellä nyt ehkä ääntänsä koettelee ja karjuu, kun viulun sai avissoonissa tämä, tämä Turakan Hermanni.»
»Voi sinua!»
»Häh?… No kun mä pääsin sinne, niin ääni kuului kirkosta.»
»Kirkosta?»
»Ihan selvästi kirkosta. Minä jo ajattelin, että se juoppo pappi-vainaa sinne lie tullut messuja laulamaan, vaikka tuntuikin äänestä siltä, että messu oli maassa.»
»Älä niin jumalattomasti pilkkaa», pyysi emäntä.
»Eihän se mitään pilkkaamista ole, kun minä niin kauniisti ajattelin, että se lie nyt tullut parantelemaan, jos jälestäpäin vasta on huomannut, kuinka pahoin hänellä monesti oli häkää kurkussa? Mutta kun minä kiersin ympäri kirkon, tulin lopuksi kohdalle, jossa ihan selvään erotin äänen kuuluvan siinä hyvin likeltä, kivijalasta. Menin likemmäksi, löysin erään huokureiän ja samassa kuului parkaisu sieltä ihan nenäni edessä.»
»Hy-i!»
»Minä en muista kirosinko vai siunasinko minä, kun pistin käteni reikään…»
»Hy-y-yy!»
»Käteni sattui karvaiseen elävään…»
»Huu-uu!»
»Minä tartuin siihen kiinni, se parkaisi kuin mieletön, mutta minä riipaisin sen ulos.»
Kun hän nyt sytytti piippuaan, ei kukaan sanonut mitään, naiset vain heikosti valittelivat.
»Kovastipa ne nyt taas ajavat tuolla tiellä», sanoi hän, vaikka semmoista ääntä ei ollut kuulunutkaan isoon aikaan.
»No mikä se sitten oli?» kysyi herastuomari.
»Niin sekö, jonka sieltä huokureiästä vedin? Se oli kissa.»
»Kissa? Ei ikänä se ollut oikea kissa!» väitti toinen piika.
»Eei-ei», todisti emäntä.
»Se oli kirkkoväärtin kissa, jonka jalka oli siellä tarttunut kiven rakoon, niin ettei ollut sitä omin voimin irti saanut. Minä vein kissan kotiinsa ja kylän isännät kokosivat mulle kannun viinaa, kun olin kylän pelastanut sellaisesta kauhusta.»
»Valehtelet, ei se ollut mikään kissa, joka siellä ensin valitti. Kyllähän niitä on kirkkomaasta kuultu sellaisia valituksia. Mutta saattoipa olla siellä se kissakin, vaan ei se se ollut, joka siellä valitti», väitti emäntä.
»Mutta siihen se loppui ääni.»
»Vaikka. Vaivattu oli jo aikansa valittanut. Mutta makaamaan nyt.»
Isäntä oli syvissä mietteissään mitään virkkamatta istunut kauan aikaa.
»Sepä oli kamala juttu», pääsi häneltä vihdoin, kun sykertynyttä rintaansa oikaisi.
»Mutta minä en mene luttiin nyt», ilmoitti Maija.
»Enkä minä», vakuutti toinen, »hyi!»
Pääsivät makaamaan penkille. Jassulle osoitettiin tila ylisänkyyn, johon hän pian puikki, jättäen täällä samoin kuin muuallakin kertomatta, että hän itse oli vienyt kissan kirkon kivijalkaan ja salvannut sinne, pitänyt siellä kolme yötä ja neljäntenä pelastanut kylän kummituksesta, kun oli luvattu kannu viinaa.
Kun isäntä meni porstuan ovia lukitsemaan, piti emännän näyttää päre valkealla: on niin hiton ilkeätä, kun pimeässä sattuu kuulemaan outoja ääniä.
»Olisi tarvinnut oikein käydä katsomassa sitä tyttöä», virkahti emäntä, kun herastuomari porstuan ovelta tupaan kääntyi, »kun se siinä niin huonoksi itseänsä valitti.»
»Joo, noo.» Herastuomari näytti tuumivaiselta ja pelokkaalta tupaan tullessaan. »Eiköhän se nyt… Kyllähän ne nuoret aina paranevat.» Hän kiskaisi peräänsä tuvanoven kiinni niin hätäisesti kuin sieltä olisi joku ollut sisään pyrkimässä ja pani oven hakaan.
»Mutta … mutta … mikähän J—sen nimessä nyt on ta-pah-tu-nut?» huusi emäntä aamulla, kun tuli jo kolmatta kertaa Santraa herättämästä ja nyt oli vihdoin mennyt luttiin, jossa oli löytänyt Ellan kihlat hujanhajan arkulle heitettyinä eikä tyttöä ensinkään.
»Mitä, mitä nyt sitten on tapahtunut?»
Rengitkin lensivät kerrankin venyttelemättä sängystä puoli lattiaan, isäntä hypähti hölmistyneenä jalkeilleen ja piikain suut jäivät kauhusta ammolleen, sillä emännän ääni oli niin epätoivoinen, että olisi saattanut luulla hänen puhaltelevan viimeisiä henkäyksiä. Sakarin Jassu se vain kuorsasi ylisängyssä, että kattoa nostatti.
Emäntä pääsi hädintuskin vetäytyneeksi takan ääreen tuolille, johon ohahtaen valahti, kädet syliin. Koko väki piiritti häntä siunaillen ja udellen mikä nyt oikein on? Toiset jo riensivät uloskin selkoa ottamaan.
»Noo … saamari, sepä nyt kamalaa on, kun ei saata sanoa, kun siinä vain ruikuttaa», tuskastui herastuomari sanomaan haikaillen ja pyörien sinne tänne.
»Kamalaa!» kirkaisi muori, jonka herkkä luonto jo nousi tuollaisesta.»Kun Santra on kadonnut.»
»Kadonnut?» kuului joka suusta.
»Kadonnut! — ja, sys siunatkoon!»
»Mitä?»
»Mitä…! kun Ellan kihlat on heittänyt sinne hujanhajan!»
»Ellan kihlat!… herra … no mutta…»
»Menkää katsomaan, ottakaa lyhtyyn valkeata…!»
»Mitä?»
»Ettei ole oikein surmillensa…»
Syntyi kamala meteli, juostiin tiedottomina sinne tänne, huudettiin ja meluttiin. Ja tuo unikeko, joka tuolla ylisängyssä saattoi tällaisen elämän aikana nukkua ja kuorsata niin kauheasti, että se väliin kuulosti kuin harakan naurulta. Naapureitakin alkoi jo paikalle rientää. Käsiänsä paukutellen ja siunaillen naisväki otti osaa, miehet hiljakseen kummastellen ja kädet housuntaskuissa seisoskellen. Arveltiin monelle taholle.
Viime aikoina oli jo ollut julkinen salaisuus, että Santra oli vastahakoinen menemään Ellalle. Naisväelle ominaisessa juonikkaassa ja pisteliäässä tarkoituksessa nämä vuorovuorona kävivät emännältä kyselemässä, oliko sitä Santraa pakotettu Ellalle vastenmieltään? Ensimmäisiä kyselijöitä koetti emäntä tyydyttää hiljaa kuiskaillen vakuuttamalla, että ei kukaan ihminen, ei ristin sielu ollut Santraa pakottanut. Mutta kyselijät yltyivät yhä nenäkkäämmiksi, kiertelivät emäntää alituisilla mestarillisilla hyökkäyksillä siksi, että vaikka puhelut itse asiassa, sanamuodosta päättäen, kuulostivat emännän surkuttelemiselta, niin ne lopulta kuitenkin olivatkin purevia syytöksiä. Emäntä tunsi niiden tarkoituksen ja koetti taitavasti paeta ja kiertää. Mutta kun se lopulta näytti mahdottomalta, rupesi hän suututtelemaan. Sitten ruvettiin riitelemään. Ne, jotka eivät riitaan osaa ottaneet, jotka siis voivat maltillisemmin tapauksen johdosta johtopäätöksiä tehdä, ymmärsivät heti hylätä sen ajatuksen, että Santra »surmilleen» olisi mennyt.
»Kyllä se vielä löytyy», vakuuttivat suu salaperäisessä hymyssä, »löytyy kuin löytyykin», naurahtelivat. »Parempiin paikkoihin on vain hetkeksi mennyt.» Arveltiin, että hän on lähtenyt pakoon, joko tätinsä tykö Taipalsaareen tai sisarensa luokse Sarvijärvelle.
»Taikka», kurotti äänensä muuan eukko hyvin tolkussaan, »sen ovat pojat vieneet!»
Sepä vasta ajatus!
»Pojat vieneet? Niinkö sanot, kuule?»
Niin hän sanoi ja kehui seisovansa sanansa päällä. Siihen kertyi asiaa siltä puolelta harkitsemaan suuri joukko. Toiset väittivät, etteivät he sitä ikänä usko, mutta toiset alkoivat pitää mahdollisena, jopa ihan varmanakin.
»Onhan sellaista nähty!»
Olihan sitä joskus nähty. Ei mitään uutta auringon alla. Ruvettiin tuumimaan, kuka tuon ehkä olisi käynyt nappaamassa? Olisikohan Karhun Esa…? Taikka…? Niitä oli koko pataljoona, joita lueteltiin, jotka olivat Santran ympärillä pyörineet. Kun kerran tällaisten arvelujen alalle päästiin, rupesi asia saamaan kaikkien mielessä vähän hupaisemman luonteen. Melkein yksimielisesti hylättiin se ajatus, että tyttö surmilleen olisi mennyt. Ja kun ei sitä kerran uskonut todeksi, niin eihän asiassa sitten ollutkaan enää mitään ikäviä puolia, hauskoja vain. Kiiteltiin jo Santran reippautta, kun tohti karkuun mennä ja sirautettiin syrjäsilmällä emäntää, joka tuikean näköisenä jurotti.
»Kyllä sen nyt olla kelpaa», juttelivat, »sianlihaa ja pannukakkua saa popsiskella ja lukittujen ovien takana kultansa kodin kamarissa herrastella — juuttaan tyttö!»
Akat panivat asian niin sopivalle värille, että emäntä ja herastuomarikin jo rupesivat uskomaan. Emäntä ei saattanut olla kiukkuansa näyttämättä. Mutta herastuomari, tuo laupias sielu, hän ei voinut olla pitkälle edes kiukussa, vaan tunki akkain sekaan ja kyseli yhdeltä ja toiselta, ketä kukin luuli Santran varkaaksi. Joka luuli jotakin rikkaampaa ja enemmän huomattua poikaa, se sai herastuomarin hymyilemään: »Olisikohan se peru?»… Mutta kun joku arveli sellaisten syyksi, joita hän piti toisen luokan lapsina, silloin käänsi ukko kohta selkänsä ja kirosi tuimasti, arvellen, että tuosta tytöstäpä nyt tuli sen vastus…! Kyllä hän sen nyt opettaa, kun käsiinsä saa, naulaa lutin oven taakse, tekee pienen reiän, josta silloin tällöin ruoan murenan heittää. Ei tässä auta minun kanssani kakarain leikkiä…! Sitten kirosi ja näytti julmalta ja peräsi aina emäntäänsä, että mitä tämä mahtanee ajatella.
Kyllä tässä muistettiin Laitalan Valeekin. Ei häntä moni tuntenutkaan, mutta ne kun tunsivat, sanoivat komeaksi mieheksi. Taloa arvailtiin pieneksi.
»No, mutta jos vain on rakkautta, niin kyllä Jumalall' on rikkautta.»
»Onhan se niinkin.»
Kun oli jo näin pitkälle ehditty toimeentulostakin huolehtia, äkkäsi muuan kysyä, että onko se Valee täällä kulkenutkaan?
Jaa'a, sepä olikin pykälä: ei kukaan tiennyt. Vasta kun yksi tuli syrjemmältä ja sai kuulla, mistä oli kysymys, kertoi:
»No on se ollut!»
»Mistä tiedät?»
Kyllä hän sen sanoi tietävänsä, että ainakin pari kolme kertaa oli ollut, mutta ei huolinut sanoa enempää muka.
»Ainoastaan pari kertaa?» Melkein yksimielisesti hylättiin se ajatus, että Laitalan Valeella olisi mitään edesvastuuta tästä merkillisestä ryöstöstä.
Ihmiset alkoivat kotiinsa hajota päivitellen. Muutamain vanhempain mielestä tuollainen teko oli Santralle anteeksi antamaton. Nuoremmat taas arvelivat, että olisivat muka tehneet ihan samoin, jos heitä olisi vasten mieltään pakotettu jotakuta ottamaan. Tultiin keveämmälle tuulelle, jopa ruvettiin naureskelemaankin.
»Ennen paimentaa kapan kirppuja, kuin kaksi rakastunutta.»
Oli enää ainoastaan pari vierasta akkaa tuvassa, kun emäntä jo kiukuissaan pauhasi palvelijoille, kun eivät ymmärrä itsestään töille lähteä, nähdessään minkälaiset touhut hänellä ovat. Ei suinkaan sitä nyt sovi koko renki- ja piikajoukolla ruveta ristissä käsin kotona istumaan ja voivottelemaan, »ei tuo nyt liene maan päältä kadonnut». Isäntää hän komenteli lähtemään Sarvijärvelle katsomaan, oliko se luntus sinne mennyt.
»Panisko tuon Jaskan toisella hevosella Taipalsaareen?» kysyi herastuomari.
»Sitä nyt vielä! Mene itse Taipalsaareen, jos et Sarvijärveltä löydä.»
Ukko tyytyi inttämättä. Pääsihän tuossa ajelemaan, eikä tarvinnut työhön, kun se tahtoi jo vähin ruomiin ottaa.
»Horoo-groo horoo-grooh», kuului ylisängystä taas entistä kovemmin.
»Kuka tuolla teidän ylisängyssä makaa?» kyseli toinen kylän akoista.
»Sakarin Jassu. Yötyi tähän illalla», sanoi emäntä. »Nostakaa sitä jo ylös, kun hornaakin niin ilkeästi, että… Mene äijä repimään sitä.»
Herastuomari nousi penkille ja rupesi Jassua tyrkkimään.
»Mahdat nousta jo, suutari!»
»O-hoogrooh», huokui suutari.
»Nouse, nouse.»
Suutari vihdoin oli heräävinään ja laskeusi kismittelemään ja venyttelemään lattiaan.
»Hullua», rupesi paneskelemaan, »kuinka kovin minua on unettanut ja olen nähnyt niin kamaloita uniakin että… Enkö minä ole edes unissani puhunut?»
Sakarin Jassulle kerrottiin nyt ne kummat, mitä yöllä oli tapahtunut.
»Noo», sanoi Jassu, kun oli aikansa kummastellut, »sillä lailla niitä komeita kuljetellaan.» Hän arveli tytön varkaaksi Karhun Esaa. Herastuomari jo johtui kyselemään Esan talon asumisiakin, kuinka ne menevät, kun ne niinkin hurjastelee? Mutta Jassu kiitti Esaa mieheksi aina pilviin asti. Sitten lähti ja sanoi menevänsä työhön toiselle puolelle jokea.
Parhaiten pääsi Järvelän vanhoissa vakautumaan se ajatus, että Santra olisi mennyt joko tätinsä tai sisarensa luokse. He odottelivat vähin, että nämä sukulaiset vakavammin asiaa mietittyään lähettäisivät tyttöä kyyditsemään kotiin. Niissä toiveissa kun oltiin, myöhästyi isännänkin lähtö jälkeen puolisen. Ellaa odotettiin tänä päivänä tulemaan ja emäntä mietti tuskitellen, miten tälle selittäisi Santran poissa olon, jollei tuo jo siksi kotiin tulisi.
Juuri kun hän parhaillaan syvissä mietteissään näitä tuumiskeli, istuen penkillä kädet ristissä, alkoi maantieltä kuulua kovaa ajamisen jyryä ja vielä kovempaa laulua. Hän hypähti katsomaan toiselle ikkunalle ja isäntä torkosi pöydän päästä samaan joukkoon. Kun he tunsivat yhden tulijoista Ellaksi, menivät oudot tunteet karsien pitkin selkäpiitä.
* * * * *
»Hurjasti, komiasti, kotkotti, vaikka paikalla kulkuri tulit! Vaikka meitä vietäisiin linnasta linnaan, niin ei nämä pojat suris!»
Niin huusivat he kaikin täyttä kurkkua, Esa, Ella, Vennu ja Siukku, kun huimaa nelistä ajaen Vennun silkkimustalla ajoivat Järvelän pihaan. Iikan Antti näkyi joukosta pois jääneen. Siihen jättivät he vaahtoisan hevosen kiinnipanemattomana seisomaan ja riensivät tupaan meluten ja räyhäten.
»Holou! No hyvää päivää lautamies, eli herastuomari, eli mikä saakuri te olittekaan? No nitsavoo, tuos' on käsi!» melusi Vennu tupaan tullessaan, mennen tarjoomaan kättä isännälle, joka pöytäpenkillä istuen koetti vääntää suutansa nauruun. Vennu istahti viereen.
»Perhana, tuota, olettekos te aina noin muikean näköinen, vai vävyäkö te ujostelette? Häh?… Hoi Ella! Älä siellä nyt pyöri takan ääressä kuin olisit märissä housuissa! Ka tuoko on anoppimuori? Onpa se lihava mamma. Mutta minkälaiset tavat tässä talossa on, kun ei ihmisille viinaryyppyjä suihin anneta? Äijä, niinhän sinä olet — voi sen tuhat! — olet niin kuin olisit kipeä ja köyhä!»
Nyt sivui Vennu herastuomarin rintapieliin ja retuutteli.
»No … no … älähän nyt … kaa… Olehan ihmisten lailla, minä olen jo vanha mies, en minä jaksa … ka, no … mutta … sinäpä nyt olet vasta…»
Vennu nauroi kurillisesti, kun herastuomari kitisi ja uikerehti hänen käsissään.
»Tuhatta laivaa! Jos ei ole pian kannu viinaa ja sianreisi pöydässä, niin…»
Tämä oli kaikki aivan tavallista ja luvallista leikkiä. Toiset hyvät nauroivat sille, kun näkivät, miten äijän kasvot olivat vääristyneet ja miten hän henkihieverissä koetti saavuttaa sirkilöiville jaloilleen tasapainoa. Ella oli vähän kuin hämillään vetäytynyt syrjään penkille istumaan, mutta Karhun Esa käveli hoipaten edestakaisin lattialla ja lauleli täydellä kurkulla:
Lauletahan vain nuoret poijat kylämme kunniaksi, jottei tämä nuoruuden aika käysi tukalaksi.
Eletähät poijat hurjasti,kyllä kruunu palkan maksaa,jos vaan nämä nuoret poijatherrastella jaksaa!
Puukko tuppehen ja malmari povehen, kun kylälle lähdetähän, niidenpä tähden karskia poikia aina peljätähän.»
Siukku kyhösti piippuunsa takan ääressä, löi pontevasti tahtia ja säesti kähyäänellaan rönöttäen Esan kirkasta tenoria. Emäntä vetäytyi peloissaan Ellan luo…
»Onko sitä viinaa?» kyseli Vennu.
»Laskehan irti», pyyteli herastuomari.
»Menehän sinä edes auttamaan tuota äijää», pyysi emäntä, »kun tuolla lailla vanhan ihmisen rääkkää.»
»Ei se minusta huoli.» Mutta Ella kuitenkin meni ja tarttui Vennun käsiin riistääksensä niitä irti ukkoparan kauluksesta.
»Hää!» karjui Vennu, »mitä? Sinäkö sen!…» Ella sai korvapuustin, joka lennätti hänet nurin. Vennu rupesi aivan hullun tavoin hyppimään. Emäntä ja isäntä pääsivät karkaamaan pois tuvasta. Karhun Esa tempaisi ensimmäisenä puukon.
»Hiljaa pitää olla!» hän ärjyi ja iski pöytään puukkonsa kirahtaen.Vennulla oli myöskin jo puukko.
»Hurskus murskus!» hän huudahti hypähtäen korkealle ja kyykähtäen lattiaan asti. Ella hyppäsi kirvesvinkkaan, tempasi sieltä kirveen ja ruhjoi sillä erään tuolinpohjan, vaatien hiljaisuutta. Koipi-Siukku kun näki vihurin lähestyvän, puikahti peloissaan ulos.
Kesti kenties kymmenen minuuttia tuota hyppimistä, ulvahtelemista ja huonekalujen ruhjomista. Mutta he eivät kukaan hyökänneet toistensa kimppuun, joko peläten henkeänsä, ettei siitä selvitä ilman murhia, taikka jonkin muun vaiston vaikutuksesta. Kukin tiesi toisensa niin säästämättömäksi, pelkäämättömäksi, armottomaksi, hurjaksi, että saattoi olla varma: jos kohottaisikin kättänsä toista kohti, toinen olisi valmis surkeilematta pusertamaan sydämeen asti. Mutta toiselta puolen ei kukaan taas olisi tahtonut ensimmäisenä lakata kirkumasta, kiroilemasta, uhkaamasta ja aseillaan ruhjomasta huonekaluja ja esineitä, sillä se olisi näyttänyt pelkurimaiselta. Vennu oli epäilemättä voimakkain. Hän oli suurehko ja hyvässä lihassa. Kun hän suuren puukkonsa kanssa hypähteli lattialla, notkahtelivat paksut lattianiskat ja tuon ihmisen olisi saattanut luulla jaksavan ruhjoa allensa puolen kylää. Mutta Karhun Esa, hän, joka oli pieni ja laihankalpea mies, hän lensi ympäri tuvan melkein kuin raivotautinen kissa, riipoi puukollaan rikki sängyn esiripun, vaatteet seinillä, ja liikkui kuin orava. Hänen kiljuntansa muuttui vähitellen kummalliseksi, hiljaiseksi ulinaksi, melkein valituksen tapaiseksi, joka alkoi oikein hirvittää.
Ella, pitempi kuin Esa, roikalemainen velmustelija, teuhui kirveensä kanssa ainoastaan oviloukossa, poskilla kalpeus, josta epäilemättä johtui hänen liikkeissään huomattava jonkinlainen vetelyys.
Mutta noita kahta oli merkillinen katsella. Kumpaisenkin silmistä, äänestä ja liikkeistä sädehti niin verraton verenhimo. Kuitenkin olivat kumpainenkin ihan erilaiset; tuo himokin, vaikka niin yhtäälle tähtäävä, kuitenkin eri vivahteinen. Vennun raskaista, jyryävistä, musertavan näköisistä liikkeistä ja melkein tyhmistyneen näköisistä silmistä olisi saattanut otaksua, että hän olisi tällä hetkellä ollut valmis iskemään puukkonsa kaikkeen eteen sattuvaan, elottomaan ja elolliseen; mutta hän olisi antanut veren juosta maahan, hän olisi vain *iskenyt*. Sitävastoin *Esa*, jos hän olisi uskaltanut, niin hän olisi ensimmäisenä laskenut *Vennun veren* ja *juonut sen*, tai kylpenyt ja piehtaroinut siinä niin verrattomalla sielullisella nautinnolla, että hän tuon kylvyn huimauksessa olisi saattanut antaa tappaa itsensä. Kun häntä kuitenkin tästä nautinnosta esti omituinen heikkoudentunne, pelko, jonka vaikutti tuon jättiläisen suuri maine ja mahtava persoona, niin hän kärsi tästä siksi hirveästi, että ulvomisensa kuului kuin häkkiin suljetun pedon valitukselta, pedon, joka häkin ulkopuolella näkee poikiansa teurastettavan. —
Herastuomari ja emäntä olivat rientäneet kylään ihmisiä apuun hakemaan. Mutta ne miehet, joita he kotokädeltä löysivät, eivät uskaltaneet lähteä, kun kuulivat keitä ne olivat, joita heidän olisi pitänyt mennä asettelemaan. Ainoastaan muutamia kokoontui Järvelän kartanon välysistä ja nurkista katselemaan. Likimpäin talojen ovet suljettiin ja tuettiin paksuilla teljillä ja varustettiin kunnollisia aseita käsille, jos tarvitsemaan satuttaisiin. Ne, jotka välysissä pälyilivät, kuulivat tuvasta Vennun kauhean melskeen ja kuvittelivat siellä murhia tehtävän ja veren virtana vuotavan. Halu paloi monella mennä ikkunoista tirkistelemään, mutta ei kukaan rohjennut. Herastuomari ja emäntä voivottelivat tuskissaan sitä tuhoa, jonka sillä hetkellä arvasivat huonekalujaan ja kaikkia tuvassa löytyvää omaisuuttaan kohtaavan. Koipi-Siukku oli juossut päätäpahkaa vainioon ja heittäytynyt makaamaan erääseen ojaan.
Vihdoin alkoi meteli tuvassa vähitellen heiketä. Mikähän siellä nyt tuli? Kurkistelivat kurottivat kaulojaan… Mahtoiko jo murhia tulla? Ei aikaakaan, niin tuvan ovi räjähti selkiselälleen ja toverukset ilmestyivät ulos toistensa kaulasta pitäen, remuten ja rallattaen. Kumpaisenkin, niin Vennun kuin Esankin silmistä loisti mitä hurjin ilo ja he näyttivät kumpikin nauttivan voitostaan: olivat nähneet, ettei toinen uskaltanut lyödä jos ei toinenkaan. Pelkäsipähän!… ajattelivat. Ella kiikkui hänkin Vennun kaulassa ja koetti sanansa sanoa samaan, hurjan ilon verrattomaan sanatulvaan, joka niin kuin loiskien virtaavana purona vieri toisten huulilta, mutta häntä näkyivät pitävän kuin viidentenä pyöränä vaunuissa, liikana ja tällä verrattomalla voiton hetkellä heidän joukossaan kelvottomana. He retustivat, kuin monijalkainen merkillisyys hevosen luo, joka tyynenä seisoi paikallaan, mihin se oli jätetty. Karjuivat siinä muutaman kerran talon väkeä, joitten luulivat lähteneen hiiteen. Vennu ja Esa menivät vihdoin naureskellen rattaille, mutta Ella oli puikahtanut nurkan taakse, josta omituisella kiireellä jatkoi matkaansa välysien kautta muiden talojen kartanoille. Toiset kun huomasivat Ellan katoamisen, alkoivat huutaen häntä kutsua. Ella ei kuitenkaan enää tullut näkyviin. Mutta eipä hänestä näytty paljon välitettävänkään. Huutaen Ellalle matkaeväiksi terveisiä manalaan lähtivät he hevosta hutkien täyttä lentoa maantielle.
Heti alkoi ihmisiä tulla näkyville solista ja välysistä, isäntä ja emäntä muiden mukana. Kokoonnuttiin tupaan katselemaan hävitystä, mikä siellä oli tapahtunut. Useita tuoleja oli mäsäksi ruhjottuna, pöydässä ja ikkunalaudoissa kymmeniä syviä ja rumia puukon viilteitä, lattia oli ovipuolesta pirstottu kuin olisi siinä silppuja survottu. Sängyistä olivat edusvaatteet alasrevityt ja yksin sänkypeitotkin puukoilla viillellyt. Siunaillen katseli akkaväki tätä kaikkea ja arvelivat, että ne ne nyt vasta olivat niitä päähulluja.
»Voi vaivaisia häjyjä!» herastuomari korvantaustaa raapien ja kohennellen rikottuja kaluja paneskeli.
»Voi vaivaisia häjyjä!»
Emäntä jo vihdoin kyllästyi tuohon, hänen mielestään ämmämäiseen voivottelemiseen.
»Voivottele nyt siinä…! Mitä se sillä paranee, mitä jo. Jos minä olisin mies, niin ei tuollaista saataisi tehdä», hän tuiski.
Isäntä ei ollut kuulevinaan, mutta muuttui kuitenkin karvaisemmaksi ikään kuin itsestään.
»Piru vieköön, minä lähden paikalla vallesmanniin.»
»Teille nyt vasta vastahakoisuuksia tulee, kun Santra niin tietämättä katosi ja Ella nyt häjyjen joukon kanssa tulee. Eikö hänkään olisi sellaiselta reisulta saattanut ihmisittäin tulla. Mutta jopahan sitä pitää komiaa olla», puheli muuan naapurin eukko.
»Tässä tulee oikein huutavaan hukkaan», myönsi emäntä. »Lähde jo sinä sinne sisaresi tykö, että saisi siitä kakarasta edes jotakin tietoa», sanoi isännälle.
»Ensin minä lahden vallesmanniin.»
»Sinne sinä nyt menet, sitten saat ne iankaikkisesti ristiksi niskaasi ja vihamiehiksesi.»
»Mutta…»
Samassa tuli Ella tupaan renttuisen ja väsyneen näköisenä. Tästä jouduttiin vähän suuttomiksi. Isäntä käänsi selkänsä Ellaan päin ja emäntä koetteli naurua teetellä hyväksi tekevän näköisenä. Nololta Ella näytti ja loi pariin vieraaseen akkaan vihaisen katseen, mutta meni suorastaan emännän luo ja rupesi Santraa kyselemään.
»Santrako?» kysyi emäntä nähtävästi tyhmistyen.
»Missä se on?» uudisti Ella vaateliaammin.
»En minä tiedä Santraa.»
»Ette tiedä?»
»En minä tiedä … kuka ne nuoret tietää missä kulloinkin ovat. Etköhän sinäkin mene nyt makaamaan, kun olet noin väsyneenä?» Emäntä näytti jo kuin pulasta päässeeltä ja puhui muuten kovin ystävällisesti. Hän ei ollut vielä ollenkaan ruvennut ajattelemaan, ettei Ellan ja Santran naimiskaupasta mitään tulisi. Siitä syystä hän tahtoi hyvitellä Ellaa, eikä edes ajatellut nuhdella äskeisestä. Kun Ella muljotellen toisinaan katsoi hänen silmiinsä ja näytti olevan ymmällä mitä tässä olisi tehtävä, kun ei Santraakaan löydetty, tarttui emäntä vihdoin tämän käsivarteen äidillisellä hellyydellä ja virkahti uudestaan:
»Lähde makaamaan, että vähän virkistyisit, Ella. Mennään tuonne kamariin, minä teen sinne sinulle vuoteen.» Ella lähti melkein vastustelematta, nähtävästi koettaen kaikin keinoin salata juopumustaan. Kamariin tultuaan istahti hän tuolille, jonka emäntä tarjosi, odottamaan niin kauaksi, kun tämä vuoteen valmistaisi.
»Missä se Santra on?»
Kysymys tuntui emännästä nyt niin selvältä ja vaativaiselta, jopa hän oli siinä ongelmoivinaan jonkinlaista epäluuloakin, että hän säpsähtäen katsahti Ellaan.
»Teidän pitää sanoa se», virkahti Ella uudelleen.
Emännästä näytti mies yhtäkkiä selvinneeltä. Ella istui tuolillansa kuin ainakin joku oikeudenomistaja. Emäntä katsahti häneen pari kertaa hätien ja epäröiden. Kun huomasi Ellan häntä kiinteästi tarkastelevan, joutui niin levottomaksi, ettei enää huomannut mitä olisi sanottava. Jotakin vain pitäisi sanoa.
»Mitä sinä nyt sillä tiedolla teet, ennen kuin nukut?»
»Santran pitää tulla tänne», ärähti Ella.
»Noo…», nauroi emäntä.
»En minä mene makaamaan, minä tahdon Santran, vaikka…»
Ella nousi.
»Sanokaa nyt, missä hän on?»
Vieläkin koetti emäntä kierrellä, mutta Ella esiintyi niin vaativana, että muorilta lopulta pääsi joitakin sanoja, joiden merkitystä Ella alkoi tarkemmin perustaa. Emäntä ei päässyt enää muulla tavoin: hänen täytyi ilmoittaa koko asia. Hän kertoi, että Santra oli yöllä kadonnut eikä yhtään tiedetä, mihin hän on mennyt. Ella tuli melkein täydellisen selväksi tuon uutisen kuultuaan. Hänen suunsa valahti auki emännän kertoessa. Vähän aikaa istui mies kuin huumauksessa.
»Ja ettäkö Santra olisi karannut sitä varten, että?…» Ella ei voinut jatkaa pitemmälle, mutta ymmärsihän emäntä liiankin hyvin kysymyksen.
»Mistä, herran nimessä, minä sitä tietäisin!»
»No kuka, kuka … kuka hänet on vienyt? Voi sun…»
»Mistä minä, hyvä ihminen, sen tiedän.»
Ellan päästä näyttivät viinahöyryt haihtuvan kuin tuuleen.
»Mutta missä hän nyt on?»
»Kaa!»
Ella kiroili hiukan hillityllä äänellä.
»No onkohan hänet joku vienyt tai?…»
»Mistä minä tiedän.»
Hammasta kiraten lähti Ella tuvan kautta ulos. Hän melkein juoksi luttiin. Ovi oli lukossa, mutta sen hän potki auki, nähtävästi jonkinlaisessa toivossa tavata Santra. Siellä jäi seisomaan keskilattialle, kuin toivossaan pettynyt ainakin ja silmään tuli heti kihlat, suuret silkkihuivit, jotka vielä olivat arkulle heitettyinä. Häneltä pääsi kamala nauru, kun astui likemmäksi ja tempasi huivit käteensä. Samassa putosi huivien sisästä lattiaan käärö. Vikkelästi tempasi hän sen ylös ja siinä olivat hänen Santralle antamat sormukset, kaksi kultaista ja kaksi hopeaista.
»No voi sun!…» Nyt hän vasta oikein ymmärsi, alkoi täydellisesti käsittää, että tässä oli vasikannahat… Ja hän, joka oli jo puolen pitäjää naittajaisiin kutsunut!
Ella pisti sormukset silkkihuivien sisään, rutisti ne kourassaan sykkyrään, heilutti myttyä jonkin aikaa kädessään ja viskasi vihdoin raivokkaasti nurkkaan.
»Mitäs nyt on tehtävä?… mitä … mitä…» Yhtäkkiä hän hypähti lattialla, juoksi kiireesti ulos ja tupaa kohden. Heti oven auki saatuaan kysyi:
»Meinaakohan se Santra, ettei … hän huolikaan minusta?»
»Häh?» kysyi isäntä, joka oli hiukan huonokuuloinen.
»Ei suinkaan se … en suinkaan minä ainakaan tiedä», vastasi emäntä.
Nyt pääsi Ellan kieli valloilleen. Hän vannoi taivaan ja maan kautta hakevansa ylös »sen ihmisen», ja kehui, että joka luulee olevansa parempi kuin hän, niin sille hän näyttää… Hän ei sanonut olevansa kerjuulla, vaikka kulkeella, ja ihmetteli, että mikä tuhat häntä oli johdattanutkin tällaiseen nälkäpesään? Sitten hän taas hypähti, kiljahti, sivui tuolin ja löi sen säpäleiksi takkakiveen, jonka tehtyään lähti ulos haukkuen vaikeasti sulavia sanoja isäntäväelle, joka mykkänä kauhusta katseli raivostunutta miestä. Kun näkivät Ellan menevän maantiellepäin, henkäsivät helpotuksesta.
He rupesivat nyt toden perään keskustelemaan, mitä olisi tehtävä. Isäntä halusi mennä oitis nimismiehelle asiasta ilmoittamaan ja sanoi antavansa linnaa noille roistoille. Emäntäkin oli samaa mieltä ensin, mutta sitten rupesi pelkäämään kostoa. Tuo pelko saavutti vihdoin herastuomarinkin siihen määrään, että nimismiehelle ilmoittaminen päätettiin jättää. Sitä vastoin Santran etsintään nyt todenteolla alettiin valmistautua. Isäntä lähti, jättäen emännälle määräyksen, että rengit pitää huomenna pitää kotona siihen asti kun hän palaa, jos sattuisivat uudestaan tulemaan.
Korvenloukon kylä oli samaa seurakuntaa, mutta melkoisen taipaleen takana metsässä. Se oli voimakasta kylää kaikin puolin: oli kyllältä millä eletään ja miehet voimakkaita ja omintakeisia. Ennen olivat he kuuluisia tappeluistaan, nyt jo viime aikoina körttiläisyydestään. Nuoria miehiä huvitti vieläkin kuitenkin ennemmin tapella ja pitää siten muistissa kylänsä vanhaa mainetta, kuin körttinuttuun pukeutua ja rukoilla Jumalalta apua ja voimaa lihanhimoja vastaan. Omalla kylällä ja keskenään eivät he paljoakaan tapelleet, sillä ukkomiehillä, jotka olivat ruvenneet rauhaa rakastamaan, oli melkein riittämään asti voimia pitämään nuoria kurissa. Mutta pyhäöinä kulkivat nuoret pitäjällä ja tappelivat siellä. Kostoksi tulivat pitäjäläiset taas vuorostaan Korvenloukolle oikein miehissä, joten siellä monta monituista kertaa oteltiin hyvinkin lujasti. Mutta harvemmin se pitäjäläisille oli mikään riemuretki, sillä kylän ukkomiehissä oli vielä siksi vanhaa verta, että he eivät koskaan saattaneet joutilaina katsella, kun ryntäys kylään tehtiin, vaan riensivät kilvassa näyttämään, että täällä on vielä vanhaa kurssia omaksi tarpeeksi.
Siis oli olemassa alituinen sotakanta pitäjän ja Korvenloukon nuortenmiesten välillä. Luonnollisesti Korvenloukon ukotkin, jotka eivät koskaan enää käyneet tappeluissa ulompana kotikylää, sälyttivät syyn pahasta sovusta pitäjäläisten niskoille. Heidän omat poikansahan olivat kotikylässä niin siivoja ja jos joskus pistäysivät pitäjälle, mitä syytä niiden siellä oli heti kimppuun käydä? Tällä perusteella he usein sanoivat pojillensa: »Älkää vain pelätkö, antakaa, kun kimppuun käyvät, antakaa niin, että vielä huomisinkin tietävät, missä korvenloukkolaisia on kulkenut.»
Täällä se oli Laitalan talokin. Valee oli jo isäntä, isänsä kun oli pari vuotta sitten kuollut. Leski oli heti jättänyt talon pojan haltuun. Valee oli suuri, roteva mies. Kyläläiset pitivät hänestä hyvin paljon. Sillä liekö se ollut heränneen isän ankaran kurituksen tulos, vaiko luontainen taipumus, hänessä jo alle kahdenkymmenen nähtiin vakavia taipumuksia. Eikä hän juuri juopotellut eikä kulkenut tappeluissa. Mutta silti oli hän kuitenkin nuorten mukana ja näytti joskus kuin vahingossa, että hänellä on luontoakin, kun siksi tulee, ja voimia sitten! Totta tosiaankin, sellaisella verevällä, karskilla pojalla niitä saattoi olla oikein hirveästi! Niin ainakin toiset ensin kuvittelivat ja sitten jo rupesivat uskomaan, pitämään sitä ihan varmana ja kehuskelemaan Valeeta takana päin. Kun hän ei näyttänyt ollenkaan ylpeilevän voimistaan ja luonnostaan, rupesivat toverit kunnioittamaan häntä, oikein tietämättä itsekään mistä se johtui.
Valeen äiti oli pikkuinen körttiläismuori, joka silloin kun seuroissa kävi, istui hiljaa hiiskumatta, kun jotkut toiset hoihkasivat, meni yhtä hiljaa kotiinsa eikä pitänyt sinne päästyään rippiä kotiväelle. Vaikka Valee oli isäntä olevinaan, näytti siltä kuin isännyys olisi ollut vain muodon vuoksi, sillä muori se oikeastaan johti.
Kylässä asui myöskin Valeen setä, Mäkilahden Matti, kirpeä mies. Asui taloansa kunnollisesti ja tuli hyvin toimeen. Setä oli suuri leikinlaskija, kävi melkein joka päivä Laitalassa ja kehuskeli Valeelle väliin yhtä ja väliin toista tyttöä, ja neuvoi tätä jo naimaan menemään. Siitä sitä leikkiä kesti, jopa setä usein hyökkäsi äidinkin kimppuun ja uhkasi laittaa tälle sulhasia, ellei Valee kiiruhtaisi, ja sanoi ettei hän jaksa iänkaiken häitä odottaa. Koko väki toisinaan nauroi yhtenä helinänä. Silloin oli setä riemussaan, kun sai kaikki nauramaan. Iloinen, viaton nauru oli hänelle elämänehto. Muuten hän kyllä olisi pitänyt heränneistä, mutta ei jaksanut suvaita »niin iankaikkisen muikeita naamoja». Mutta itsestään oli hän arka. Jos vähänkin joku kosketti, sanoi sopimattoman sanan tai koetti maksuksi vanhoista asettaa iloisen naurun alaiseksi, niin jo suuttui. Jos uskalsi sitten vielä jatkaa, rupesi Matti selkään tarjoamaan. Se ei ollut enää joka miehelle leikin asia. Hänestä kuitenkin pidettiin, kaivattiin aina miesjoukoissa, sillä silloin oli juttua kyllältä, saatiin nauraakin ja unohtaa elämänhuolia. Matti kulki pitäjän kokouksissa, tunsi hiukan lakia, toimiskeli joskus pitäjän asioissa ja oli tuttava kirkkoherran kanssa. Kun siis iltaisin ja sunnuntaisin keräydyttiin miehissä juttuamaan kylän raitille, Matti se oli, joka siellä puhetta johti. Joko se tuli siitä, että hän kertoi toisinaan asioita, joita eivät muut tietäneet, taikka että hän juttusi laveammalta kuin oikein itsekään tiesi, — valehtelijana ne toiset tahtoivat häntä pitää. Mutta eivät ne silti häntä ensinkään halveksineet, arvelivat vain, että mitä sen puheen hyvyydestä, kun sitä vain piisaa.
* * * * *
Omituisesta aikeestaan tuoda Järvelän Santra salaisesti kotiinsa ei Valee ollut äidillensäkään mitään virkkanut. Muori oli hämillään, ja ihmeissään siunaili, kun poika yösydännä tytön kanssa tuli. Saatuaan Santran porstuan kamariin lähti Valee hevosta korjaamaan ja muori hiipi perään ja alkoi nuhdella ja kysellä tarkoituksia. Mutta Valee oli tällä kertaa äkeä ja päättäväinen, sanoi vain, että asia on hänen ja Santran, eikä siihen tule muiden mitään eikä auta vaikka papille valittaisi. Muori oli kovin tuskallinen ja levoton. Eikä se siitä parantunut, vaikka vähitellen sai Valeelta urkituksi selvitystä. Suostuneekohan Järvelän herastuomari ja emäntä tähän koskaan? Mitähän ihmiset sanovat…? Kun saisi edes pastorin kanssa puhua…! Mitähän pastori sanoo…? Mutta kovimmin kaikista rasitti häntä pelko kostosta, jota pelkäsi Ellan ja muidenkin pitäjän poikain puolelta.
Hullun yritys se oli tuo yritys hänen mielestään alusta loppuun. Jos ei herastuomari olisi suosiolla, niin riidallakohan se nyt ainakaan suostuisi! Hui hai! Hän odotti miesjoukon tulevan millä hetkellä hyvänsä hakemaan tuota… Ihmeellinen tytärpä se kanssa on, kun tuollalailla lähtee…
Aamulla muori jo tuskissaan ajatteli mennä Mäkilahteen sanomaan sedälle. Mutta ei uskaltanut sinnekään, sillä hän oli alkanut hiljaisesti toivoa, että tyttö edes tulevana yönä lähtisi itsestänsä kotiinsa.
Muori ei ollut tyttöä katsonut ennen kuin aamulla, jolloin työväen takamaille lähdettyä rupesi ruokaa laittamaan hänelle. Siellä hän istui tuolilla kamarin pöydän päässä ja loi ujon katseen muoriin ja sitten niin kuin häveten kääntyi toisaanne. Muori näki, että tyttö oli kovin nuori ja sievä. Ei viitsinyt tarkemmin katsella, kun se niin näytti hämillään olevan … mahtaa kai jo hävetä tuhmaa tekoaan, mietti. Santra koetti ruveta puhetta teettelemään ja ilmaa kauniiksi kehumaan, mutta muori ei vastannut mitään, meni vain joutuin pois. Hänestä tuntui, kun piti vielä ruokaakin laitella tuolle, että hän sillä sekoittuisi, hänkin, vanha ihminen tuohon juttuun ja tulisi kuin varastetun kalun salaajaksi… Hän oli sellaisessa tuskassa, että pillahti toisinaan tuskalliseen itkuun. Kun sai Valeen käsiinsä, puhkesi tälle sanomaan, joko: »Voi surkiaa, mitä sinä teit!» taikka: »Olisithan sinä nyt saanut ihmisten lailla.» Useimmiten Valee naurahti, eikä virkkanut mitään. Mutta näki kyllä, että hänelläkin oli mietittävää.
Santra ei toisilla kerroilla enää yrittänytkään puhetta. Häneen koski, kuin olisi kylmällä vedellä virutettu, se, ettei muori puhunut mitään, niin murheellisen näköisenä ja tuikeasti vain katseli. Siihen asti ei tyttö ollut tekoansa juuri ensinkään ajatellut, olihan vain kuvitellut, että nyt on ainakin Ellasta vapaa. Melkein koko aamupuhteen oli odottanut muoria, että tämän kanssa pääsisi puheisille ja tutustuisi. Kun se ei onnistunutkaan, alkoi yksin jäätyään tutkistella. »Mitä Jumalan nimessä minä ajattelin?» hän virkkoi. Oli kuvitellut täällä syntyvän iloa ja riemua … muorinkin kaksin käsin vastaanottavan! Täällä vain olikin nurpean näköinen, tyytymätön muija, joka tuntui haluavan antaa hänelle matkapassit ja sanoa melkein vaikka mitä. —
Valeella oli toimia ulkokädellä ja siitä syystä oli Santralla kyllä aikaa miettiä. Mitä enemmän hän ajatteli, sitä kamalampina hänelle alkoivat esiintyä tekonsa seuraukset. Vihaa kotona, ylenkatsetta täällä… Vapauttavaa, helpottavaa, ilahduttavaa ajatusta ei saanut kiinni mistään. Koko tapaus alkoi näyttää aiheettomalta silmänräpäyksen työltä, sillä melkein varmalta tuntui, että jos hän olisi kotona tehnyt jyrkän tenän, sanonut suoraan, ettei huoli Ellasta, ei vaikka … niin mikä niillä olisi muu ollut kuin suostuminen. Mutta nyt, nytkös kelpaa mennä kotiin jälleen! Oikein värisytti, mitä äitipuoli sanoisikaan, jos sinne nyt pitäisi armoa kerjäämään lähteä.
Vähitellen alkoi kypsyä ajatus, että hän katsoo sopivan tilan ja karkaa, menee sisarensa luo … jää sinne pitkäksi ajaksi ja antaa palttua kaikille.
Yhtäkkiä loi vilkas mielikuvitus täydellisen karkaussuunnitelman, jossa hän näki ainoan pelastuskeinon näistä pulista. Sisarensa luona hän pysyisi siksi, kun isä ja äitipuoli vakuuttaisivat, etteivät enää tahdo Ellalle … ja tulkoon sitten Valee ja aloittakoon uudestaan… Mutta nyt, nyt hän karkaisi! Hän näyttäisi tuolle muijalle, ettei hän ole kauppakalu!
Tyttö oli oikein innoissaan tuota ajatellessa, kun Valee tuli sisään.Santra hiukan säpsähti, sillä nyt tuntui, kuin Valeekin olisi *vartija*.Kun Valee sanoi jotakin, rupesi Santra itkemään.
»Mutta mikä sinun on, Santra? Vai joko?…»
Valeen teki mieli kysyä, joko Santra katuu. Mutta yht'äkkiä hän pelästyi: jos Santra sanoisi katuvansa? Sitä ei hän tahtoisi kuulla. Hän estäisi millä keinoin tahansa, ettei Santra saisi sitä sanoa. Koetti yhä uskotella itseään, ettei Santra itkenyt *sitä*. Mutta siitä huolimatta näytti se kuitenkin yhä mahdollisemmalta. Sydämessään itse oudosti vapisten koetti hän keksiä mitä mahdottomimpia huvituskeinoja, välttäen ottaa ensinkään puheeksi pääasiaa.
Santra kyllä lakkasi itkemästä, mutta oli muuten hyvin omituinen … ehkä hiukan salaperäinen ja jäykkä. Siitä Santra hiukan virkistyi, kun Valee rupesi kyselemään, jokohan pian tulee totta Karhun Esan ja Rekipellon Sannan kaupoista? Sitä ei Santra tiennyt. Mutta nyt oli kuitenkin päästy juttuun, joka ei heitä kumpaakaan koskenut ja livahdettiin siten ikään kuin ulos nykyisestä piiritystilasta.
Silloin tuli Valeen äiti sisään. Santra oikein säpsähti ja Valee katseli tuikeasti: kun äidin nyt siinä pitää juosta, ajatteli, vaikka tämä vasta kolmatta kertaa huoneessa kävi. Nyt oli juuri oltu pääsemäisillään hupaiseen juttuun, niin tuleepas! Valee aikoi jo kysyä, että mitä se äiti nyt täällä? — kun muori samassa loi pitkän, syvän katseen heihin kumpaiseenkin, laski tuomansa juomatuopin pöydälle ja lähti samaa päätä ulos. Valeeseen teki tuo niin tuskallisen vaikutuksen Santran puolesta, että oli menemäisillään äitinsä perään, antaaksensa tälle nuhdesaarnan. Mutta silloin tuli muori uudestaan, meni heihin katsomatta suoraan kaapin luo, joka seisoi toisessa loukossa, ja rupesi siellä jotakin askartelemaan.
Valeeseen oli äidinkunnioitus kiintynyt niin syvästi, että ei Santran kuullen uskaltanutkaan tälle sanoa mitään, vaikka olo tuntui niin tuskalliselta.
Kun muori oli hetkisen kaapilla kopaillut, käännähti hän ja näki Santran tuijottavan ikkunapielestä ulos ja Valeen neuvotonna vääntelevän piipunvartta. Äkkiä, ilman että toiset sitä vähääkään osasivat odottaa, hän virkahti:
»Niin se on, lapset, ajattelematon teko tuo kannoillaan katumuksen.»
Se tuli kuin ukonnuoli.
»No äiti!» pääsi Valeelta tuskallisesti.
Mutta Santra purskahti itkemään ja virkahti:
»Niin se tuo!» Myönnytys tuli ehdottomasti.
Muori säpsähti: ei ollut ehdotonta myönnytystä osannut odottaa, oli luullut, että ruvetaan vastaan väittämään. Hän istui, kasvoilta alkoi jo väistyä ankara ilme. Hänessä oli jo äidillisyyttä, kun uudestaan alkoi puhua. Santra ikään kuin janosi sellaista puhetta kuin muorilta nyt tuli. Muori sai ihan vaitelematta avonaisen tunnustuksen, sai kuulla, ettei Santra sitä katunut, että oli Valeen kanssa lähtenyt, mutta sitä, ettei ollut ensinnä kotona koettanut kaikkeaan saadakseen asiaa toiselle kannalle.
Muori ymmärsi pian, että tässä oli *lapsi*, joka oli ryhtynyt ajattelemattomasti huimaan tekoon; hän ymmärsi, ettei tämä tässä ollutkaan noita varsinaisia maailman tyttöjä, jotka puolen ikäänsä kihloja vaihtelevat, jotka eivät osaakaan rakastaa, vaan huvikseen vaihtelevat sulhasia ja näitä henkiin veriin asti tappeluttavat. Lapsi. Oikein oikea lapsi, jonka elämä oli aiottu iäksi uskoa sellaisen miehen käsiin, jota ajatellessakin tuossa nyt vapisi. Lapsi, joka oli kovin kiintynyt tuohon hänen poikaansa, hänen silmäteräänsä, hänen vanhuudenturvaansa, hänen ainoaan poikaansa, jonka vertaista, hänen mielestään, ei ollut, ei mailla ei missään, — vaikka ei Jumala ollutkaan vielä häntä ohjiinsa ottanut eikä herättänyt.
»Kuinka vanha sinä olet?» kysäisi muori hellästi.
»Helluntaina täytin seitsemäntoista.»
»Seitsemäntoista!… Hyvä isä sentään, vai niin nuori…»
»Ja niin miellyttävä», oli vähällä päästä jatkoksi. Muorin hyvä sydän valloitti lopultakin kaikki ennakkoluulot, äidilliset tunteet olivat voimakkaammat ja paremmin kotiutuneet siellä. Lapsiraukkaa on sillä lailla piinattu. Eihän tuo ole vielä edes mikään ihminenkään, tuskin tietää vielä erottaa, mikä on oikea ja mikä on vasen käsi. Ja tuosta poikakultasestako tuo niin kovin pitää, että oikein karkuun…? Muoria yhtäkkiä tahtoi naurattaa, mutta oikeastaan siitä tulikin itkua.
Santra tutkaili, ensin salaa ja sitten jo rohkeammin, noita vanhoja kasvoja ja niiden eleitä niin syvälle, että alkoi luulla olevansa vanha, hyvin vanha tuttu tuon mummon kanssa, niin vanha ja niin hyvä tuttu, että nyt kun häntä oli niin tuskalliset tunteet rasittaneet ja hän oli tuntenut toivottomana häilyvänsä avutonna, turvatonna, — tunsi vastustamattoman halun langeta muorin syliin, sanoa häntä äidiksi ja pyytää, ettei äiti olisi vihainen siitä, että hän on niin ymmärtämätön ja lapsellinen…
Niin hän tekikin.
Valee istui syrjässä ujostellen ja vaiti niin kauan kuin se tapahtui. Mutta sitten hän ihastuksesta räjähti nauramaan. Mieli oli niin kiihottunut, että naurun perästä alkoivat kohta kyyneleet vuotaa, joita pyyhkien ja hämillään ollen koetti huolellisesti salata.
Kun oli tyynnytty, johtui puhe itsestään järkeviin asioihin. Muorin mielestä oli selvä asia, että ensimmäinen tehtävä on mennä koettamaan sopia Järvelän haltijain kanssa. Vaikka ei Valee silloin, kun yritykseen ryhtyi, ollut ensinkään ajatellut sitä, oli vain otaksunut, että se menee itsestään, huomasi hän nyt, että se saattoikin olla hyvin vastuksellinen tehtävä. Tätä seikkaa miettiessä kääntyi ajatus itsestänsä Matti-setään, joka kaikissa muissakin asioissa tapasi olla apuna ja neuvonantajana. Arvelutti sentään hyvinkin kääntyä tässä asiassa hänen puoleensa… Olisipa ollut melkein parempi, kun olisi siitä voinut omin voimin suoriutua. Mutta pakko käski. Muori otti mennäkseen puhumaan asiasta Matille. »Käyköön sitten miten käy», hän sanoi.
Mäkilahden Matti tuli illalla. Muori ei ollut silloin kotona ja Valee vei hänet kamariin. Santra istui siellä loukossa puolittain seinäänpäin kääntyneenä ja katsahteli arasti vastatullutta. Matti ei ollut Santraa näkevinänsä, piippuansa vain kävi muuriin kopistelemassa ja alkoi jälleen täytellä kysellen:
»Mitä asiaa täällä nyt sitten on? Äitisi kun kävi tänne hätähypäkällä käskemässä ja sanoi sulia asiaa olevan.» Kurillinen piirre väreili suusopissa ja Valee joutui hämille.
»Olisihan sitä asiaa vähin. Eikö äiti jo siellä mitään sanonut?»
»Ei sanonut. Arveli vain, kun kysyin, että on se Valee jo siksi iso, että taitaa itsekin puhua. Mutta mikä ihminen tämä on, joka täällä istuu?» Matti astui lähemmäksi Santraa, joka paeten kyyristyi yhä lähemmäksi seinää. Valeeta nauratti.
»Tytärihmisiähän tämä onkin. Tulehan nyt näyttämään itseäsi.» Setä veti käsipuolesta, mutta Santra ponnisteli vastaan.
»No noh.» Setä rupesi nauramaan. »Taitaa tämä olla emännän alku. Tulepahan nyt näyttelemään itseäsi. Vasikka naamaansa häpee.» Hän veti tytön keskilattialle. Santra oli hädissään, punasteli ja peitteli kasvojaan. Valee nauroi ja setä nauroi.
»Älä nyt moiti sentään», pyyteli, »täällä Korvenloukolla ovat tällaiset tavat.» Hän laski Santran, yhä kuitenkin tätä mieltyneenä katsellen.
»Jaahah», rupesi sitten sanelemaan. »Noo, mutta saakuri tuota, et sä nyt tarvitse enää puhemiestäkään ja sinä olet aina luvannut, että otat minut, kun tarvitset, junkkari! Kuka sinulla on ollut?»
»Tuota», pääsi Valeelta, ja hän rupesi hämillään päätänsä kynsimään.Muori tuli samassa sisään.
»Tämä nuoripari on täällä aivan mykkiä, ei niiltä saa selvää asioista.»
Muoria vähän nauratti.
»Vai eivät selvitä.»
»No ei, minä luulin, että se on nuoripari, mutta nyt en usko, että ne tuntevatkaan toisiaan.»
Muorin välityksellä saatiin puhelu matkaan. Setä-Matille selitettiin asia. Kokkapuheilla ja toisinaan kiivailla kysymyksillä hän tuontuostakin selityksiä keskeytti.
»Saakeli soikoon!» hän vihdoin kiukkuisesti huudahti. »Se oli tyhmä teko. Ja mitä tässä nyt minulla olisi tekemistä?»
Muori selitti, että pitäisi lähteä Järvelän herastuomarin puheille.
»Enpähän minä pistä lusikkaani siihen puuroon, en jumaliste pistäkään!» Matti syleksi lattiaan kiukkuisesti pieniä tipposylkiään matkien yhä vakuutustaan:
»En se-ollen!»
»Mutta kuka sinne sitten, jos et sinä?» tuumi muori.
»Menkööt itse! Oliskin pyytänyt minua silloin, kun tämä», hän viittasi Santraan, »kun tämä oli kotona, niin silloin se olisi tapahtunut ja olisi pidettykin siellä aika harjalliset. Perhana, kun olitte hulluja!»
Mutta tämä moitiskeleminen vaikutti Valeeseen toisella tavalla kuin kiusoitteleminen.
»No, jos ei setä tahdo tulla minun mukaani, niin saan minä muitakin.»
»Ota sitten!»
»Täytyy ottaa, jos ette te lähde. Ei sitä ensi hädässä pyörretä!»
Setä katsahti pikaisesti Valeen silmiin: tuohan kalskahti velivainajan rautaiselle luonteelle! Sitten katsahti hän Santraan, imi mietiskellen muutamia savuja piipustaan.
»Tämä nyt ei ole ensimmäinen eikä taida olla viimeinenkään tällainen tapaus. Ja olkoon mitä olikin, kun ei se muuten tapahtunut, niin se tapahtui näin», sanoi Valee.