»Saat nähdä, että ne tulevat sieltä oikein miesvoimalla tänne», huomautti setä.
»Tulkoot!» Valee löi nyrkkiä polveensa.
Santran silmistä juoksivat taas kyynelet.
»Luuletko, että meidän kyläläiset tulevat sinun puolestasi?» uteliMatti.
»Pojat tulevat jok'ikinen, sen tiedän varmaan. Äijistä minä viisi!»
»Äläs, mutta jos eivät päästä poikia.»
»Kyllä niitä aina niin monta tulee, ettei tässä hätää tule.»
Valeella todellakaan ei näyttänyt olevan mitään hätää eikä pelkoa.
»No, tuota, annas ryyppy», virkkoi Matti, joka näkyi jotakin päättäneen. Valee haki pullonsa ja kaatoi. Setä sanoi viinan olevan pohjaanpalanutta.
»Minä nyt tuumin, jos lähdetään, niin lähdetään tänä iltana», sanoi setä vihdoin, »kukapa sinne sentään likeisempi.»
Muori heltyi kiitollisena tunnustamaan, ettei kukaan ole sen likeisempi eikä sopivampi ja että pitäähän niitä jollakin tavalla auttaa, kun ne ovat sellaiseen kolmiloukkoiseen joutuneet.
Mäkilahden Matti lähti kotiin, luvaten tulla pian takaisin. Setä näytti mennessään niin »lupaavalta», että kaikki jäivät toivoon, että tämä asia päättyy vielä hyvinkin.
Kotiin mennessään poikkesi Matti naapurinsa Mäkilahden Iisakin taloon, jonka kanssa oli hyvä ystävä, vaikka Iisakki oli körttiläinen. Tälle Matti nyt selitti vasta kuulemansa asian ja pyysi Iisakkia mukaansa Järvelään. Kyllä Iisakki oli ensin hyvinkin harvasanainen, mutta Matti osasi selittää asiansa sillä tavalla, että täydellisesti näytti kuin Santra olisi jostakin todellisesta kidutuspenkistä pelastettu. Se veti. Iisakki tunsi hyvin Kuivasen Ellan ja piti miestä sietämättömänä retkaleena, jolle olisi ollut synti siivoa tyttöä antaa. Herastuomarin tunsi niinikään. Kun hän sen lisäksi piti Valeesta paljon, päätti hän lähteä.
Keskenään tuumivat he jättää Valeen kotiin ja mennä nyt aluksi vain kahden, sillä oli hyvin luultavaa, että Ella joukkoineen ilmestyisi yöntienoissa Korvenloukolle, jos vain ovat tietoonsa saaneet Santran olinpaikan. He lähtivät uudestaan tuumimaan Valeen kanssa. Siellä päätettiin, että parhaita kylän poikia kutsutaan yöksi Laitalaan, jos niin sattuisi, että hätä tulisi. Valeesta muuten oli mieluisaakin jättää sovitteleminen ukoille, joiden ymmärsi siinä paljon paremmin osaavan toimia kuin hän itse. Illan tullen kävi Valee kuiskimassa viisi kappaletta parhaita tovereitansa heille. Kun he sinne kokoontuivat, pääsivät kamariin, saivat kuulla, mitä heillä tehdään, mitä varten heitä oli kutsuttu, pojatpa vasta innostuivat. Valee kasvoi heidän silmissään yhtäkkiä jättiläiseksi. He olisivat tapelleet tämän erinomaisen urhoollisen teon puolesta vaikka koko rykmenttiä vastaan. Santran kanssa useimmat olivat tuttuja. Syntyi niin iloista juttua, että humussa melkein jo unohdettiin, että asioissa olikaan enää mitään selvittämistä.
Kamarin ikkunasta näki maantielle. Sinne kokoontui illalla kylän ukkoja, nuoriamiehiä ja paimenia pyöränlyöntiin. Toiset vähän etäämmällä pystyttivät kapuja ja rupesivat niiden ääressä hyörimään. Huudot ja kokkapuheet kuuluivat kamariin helposti. Tyttöparvi tuli erästä kujaa kimakasti laulellen. Olikin niin ihanan lempeä syysilta, aivan kuin juhannuksen aikaan. Kylän koulumestarikin siellä jo kankeita luuvaloisia jäseniään joukkoa kohti johti, toisaalta tuli Matin Tuppu, oivallinen viisastelija, joka oli lukenut Raamatun moneen kertaan ja tiesi sieltä luetella sadoittain arvoituksia ym. ja väitteli aina koulumestarin kanssa.
Siellä jo pyöräpuut heiluivat ja vihainen pyörä lensi pilviä piirrellen paeten oivallisia iskuja. Kavut kaatuivat tarkkaan tähdättyjen heittojen alla. Miehet ryhmässä nojailivat aitoihin ja näyttivät kiinteästi juttelevan. Tytöt hyppelivät katrillia nurmikolla ja saivat mukaansa poikia yhden toisensa perään.
Laitalan kamarin ikkunan edessä kasvoi suuri pihlaja, pihlajasta vähän etäämmällä tuomi. Niiden välillä kasvoi Valeen rehevät, suurilehtiset kessut ja äidillä oli pari tarhaa räätiköitä sekä sitten vielä jossakin nurkassa perunoita. Muuten oli se kivikkomäkeä. Pihlaja ja tuomi estivät siellä tienvarsilla puuhailevia näkemästä Laitalan kamarin ikkunaan ja huomaamasta, että siellä joukottain oli ihmisiä, mutta kamarissa olijat näkivät ulos. Halu paloi sinne. »Mennään joukolla», ehdoteltiin. »Santra tulee myöskin.» »Mennään!» Santra empi ensin, mutta humussa jo innostui ja oli menemäisillään, väkisten kun jo jotkut vetivät. Tuttuja tyttöjäkin kun tuolla nurmella riehui ja kun kerran täällä oltiin, niin pitäisihän tavata. Eikä Valeekaan estänyt. Mutta oltaessa lähdönhommassa tuli muori.
»Ei, ei», hän sanoi ja veti Santran poikain käsistä vakavasti päätään pudistaen. Vasta nyt nuoret huomasivat, että pitäähän tässä vähän julkisuutta kartella. Toiset lähtivät vähäksi aikaa, luvaten olla Santrasta vielä hiiskumatta. Mutta Santra ja Valee jäivät ikkunasta kurkistelemaan, miten siellä pyörä lensi humisten ja pilviä piirrellen, kavut kaatuilivat ja pojat elämöiden juoksivat, miten tytöt katrillissa rallattivat ja riehuivat, että pellavankeltaiset patukat tuulessa hulmusivat. Santra ei enää uutta pakoa ajatellut. Uteliaana hän katseli metsäkyläläisten iloista elämää ja tunnusteli ihmisiä. Valee oli kärkäs neuvomaan tuntemisessa. Siinä vallan keveässä keskustelussa kului ilta siksi, että rupesi hämärtämään. Nuoriso alkoi heittää leikit ja hajota pois. Viimeisinä näkivät Matti-sedän ja Mäkilahden Iisakin ajavan tietä pitäjälle päin, istuen punaisissa, puuvieterisissä kieseissä. Iisakin hattu oli painettu syvälle päähän, mutta Matti-sedän leveäperäinen lakki oli enemmän takaraivolla. Joku pojista tuli sisään ja kertoi toisten menneen noutamaan tervapamppujaan ja pannunvarsiaan. Santran sydänalaa kouraisi omituisesti: Vaikka ei hän sitä juuri ajatellut, huomasi kuitenkin, ikään kuin vaistomaisesti, että nämä ihmiset antausivat vaaraan hänen tähtensä. Yhtäkkiä tunsi kovasti kaipaavansa noita rallattavia tyttöjä, pyöränlyöjiä ja koko äskeistä elämää siellä tiellä. Niiden sijaan nyt vain pelottava yö yllätti.
Mutta tulevathan miehet jo aamulla ja tuovat tietoja kotoa!
* * * * *
Kyllä kohtasi kova vihuri Mäkilahden miehiä Järvelässä. Ennen heidän tuloaan ei siellä oltu saatu vähintäkään vihiä, mihin Santra oli joutunut. Kun miehet kamariin käskettyinä alkoivat kiertelemättä selittää asiaansa, niin emännän luonto laukesi kuin pyssy:
»Minä juuri sitä samaa ajattelin, kun näin teidän tulevan, että siso, nyt on puhemiehet paikalla!»
Sitten hän rupesi mellastamaan, antoi Valeelle, Santralle ja puhemiehelle sanan ruoskalla ympäri korvia, että sen piti tuntua. Mutta löysipä vastuksensa, ennen kuin pääsi Mäkilahden Matin kynsistä, jo vähän naurahtelikin. Herastuomari ei puhellut sitä ei tätä, istui jurrotti vain ja kuunteli. Mutta kun emäntä ensi kerran suunsa hymyyn veti, silloin hänkin jo naurahti ääneen. Sulhasmiehen velaton talo sekä puhemiesten arvokkuus vaikuttivat, että asiasta verraten pian sovittiin. Sitten emäntä alkoi uudestaan jaksattaa, että kun eivät muutamat kelvottomat saattaneet asiaansa ihmisten lailla toimittaa, kun tuollaisen kamalan kolttosen tekevät… Hän ei ollut osannut aavistaakaan, että se olisi ollut Valee… Jos sen olisi tiennyt, niin ei hänellä olisi ollut mitään sitä vastaan, ettei Laitalaan emännäksi mennä olisi saanut…
Eikä siinä puhemiehetkään nuorikkoja säästäneet. Kyllä asetettiin heidän menettelynsä kaikin puoliseen valoon.
Asian vakavin puoli, junkkarijoukon kostonpelko, antoi vielä miettimisen aihetta. Päätettiin lopuksi, että pidetään Santra Korvenloukolla nyt muutamia päiviä, että ensimmäinen vihuri ehtii ohi mennä, sillä herastuomari valitteli, ettei hän täällä taida niille mitään, hyvä jos saa henkensä pitää.
Tiettiin, että pitäjällä liikkuu mitä kamalimpia uhkauksia ja huhuja ja kertomuksia siitä, miten pojat jo miehissä valmistelevat Santraa takaisin hakemaan, vaikka eivät vielä olinpaikkaakaan tunne. Mutta he turvautuivat siihen selvään johtopäätökseen, ettei elävä ihminen voi kauan salassa pysyä.
Päättäen toimia asiassa parhaansa mukaan lähtivät puhemiehet yöllä Järvelästä. Heidän mentyään jäi herastuomari-parka muorinsa käsiin: sai kuulla nyt, miten tämän oli täytynyt myöntyä ainoastaan ihmisten hävyn tähden, ettei hänen puolestansa tarvitsisi mitään riitoja jatkaa, sillä muutenkin hän kyllä huonon äitipuolen nimen kantaa… Ja mitä hän sitten huolii, kun isää vain näkyy huvittavan ja naurattavan kaikki juonet, joita puolimielinen tytär tekee… Mutta sen hän vain sanoo, että yhtään näljänpäätä ei hän tule Laitalasta tukkimaan, eikä avaa sen talon ovea… Sillä hän ei tahdo olla tekemisissä ihmistenvarkaiden kanssa… Hänen sukunsa on niin puhdasmaineinen, itki hän, ettei siitä ole kukaan vielä varasten kärryille istunut. — Mutta hänellä onkin, jumalankiitos, ollut isä, joka on kurituksessa ja herrannuhteessa opettanut lapsensa tottelemaan itseänsä… Tässä suvussa näkyy olevan toiset tavat, mutta eihän Jumala ole niin ankara, että vaatisi häntä, äitipuoli-raukkaa, niistä tilinteolle…
»Noo älä nyt siinä», paneskeli herastuomari tuon tuostakin, kunnes vihdoin pakeni tupaan ja meni makaamaan.
Noin pari päivää pysyi Santran olinpaikka tietämättömissä, mutta vihdoin sen joku nuuskija keksi ja sittenpä se pian tiettiin jo kaikkialla. Muutenkin teki häjyjen joukko tähän aikaan suurta levottomuutta pitäjällä. He olivat matkalla alituiseen ja tuskin meni yhtään yötä, ettei jotakin mainittavaa olisi tapahtunut.
Mikonpäivä lähestyi. Yleiseksi tavaksi oli tullut, että nuoret miehet ottivat lupaa kysymättä hevosia laitumilta, ajoivat niillä mielinmäärin. Toiset koettivat kuljettaa hevoset paikoilleen takaisin, mutta toiset jäivät mihin sattui. Sitä harjoitettiin kaiken kesää, jopa talvisin talleistakin hevosia otettiin. Mutta erityisinä merkkiöinä, helluntai-, juhannus- ja mikkeliöinä, välttämättä täytyi joka sielun liikkeessä olla. Hevosten omistajatkin olivat tähän jo siksi tottuneet ja alistuneet välttämättömyyteen, että useat antoivat hevosensa suosiolla, ja ne jotka eivät mieluisasti olisi antaneet, nekään eivät uskaltaneet ajajia edesvastuuseen vaatia. Hurja tapa oli tullut laiksi.
Melkein ainoat, jotka uskalsivat panna vastalauseensa villiytyneitä tapoja vastaan, olivat heränneet, »körttiläiset». Seurakunnan pastori oli innokas herännäisyyden mies. Hänen vaikutuksestaan oli liike viime aikoina saanut mahtavan vauhdin. Pontevaluontoiset miehet herätettyinä kristillisyyden valossa arvostelemaan ajan elämää panivat jyrkän vastalauseen sitä vastaan. Sanan voimalla, hengellisen lain mahtavalla ruoskalla iski tämä liike ensi iskunsa itse jokapäiväiseen, ulkonaiseen elämään. Iskut olivat kuin kaksiteräisen miekan, ne tunkivat luihin ja ytimiin, ne pyrkivät erottamaan lihan hengestä. Sielu, jonka olemassaolo oli unhotuksiin jäänyt, josta hurjissa joukoissa tiettiin kertoa kaikenlaisia hullunpäiväisiä kaskuja ja tarinoita, ikään kuin tarunperäisestä puolijumalasta ainakin, jota ei kukaan uskonut enää olevankaan, — esiintyi lukuisain, erittäinkin elähtäneempäin miesten ja naisten silmäin eteen nälkäisenä jättiläisenä, jonka oikeuksia on hirveästi loukattu. Monet järeät sydämet vavahtelivat kauhusta, kun lain miekka salamoitsi ja ukkonen jyrisi. Henkisiä konkursseja tehtiin laumoittain.
Mutta heti kun luovutus oli tehty, kun ruvettiin tutkimaan niitä etuja, joita saarnamies tarjosi konkurssin tekijöille, silloin heräsi rajaton innostus heissä: pelkkää voittoahan se tuottikin koko luovutus! Sanomaton ilo täytti heidän sydämensä. Entinen elämä, jota nyt katselivat kirkastetuin silmin, näyttäytyi niin hirvittävässä valossa, että monetkaan eivät voineet uskoa Kristuksen veren ulottuvan kaiken tuon lian pois pesemiseen. Ja kun heillä siitä oli epäilystä, asettivat he ikään kuin vaistomaisesti elämänvanhurskauden jyrkän vaatimuksen autuaaksi tulemisen ehdoksi Kristuksen ansion rinnalla. Muutamain vaatimukset tässä kehittyivät melkein puritaaniseen mittaan.
Kun he sitten »ottivat elämänsä kiinni», voivat useatkin mahtavalla tahdonvoimalla melkein täydellisesti hillitä pahat taipumuksensa. Kun sellaiset nyt johtuivat itseänsä arvostelemaan vielä entisessä loassa rypeväin rinnalla, nousi heidän rintansa ihastuksen ja kiitollisuuden tunteesta. Mutta kun he, erittäinkin nuorison keskuudessa, tapasivat melkein järkiään pilkkaa ja häväistystä, kun ei heidän ankarat saarnansa eikä hengenmiekka näkynyt pystyvän tähän joukkoon, heräsi heissä voittamaton halu käsivarren voimalla kukistamalla kukistaa nuorisossa elävä hävyttömän ylpeydenperkele. Pantiin kova kovaa vastaan. Taistelu, joka oli alkanut hengenaseilla ja jumalansanan miekalla, jatkui sittemmin luonnollisilla aseilla ja väkivaltaisilla keinoilla. Näytti siltä, ettei herännäisyys voisi ihanteittensa voimalla nostaa loasta aikansa nuorisoa, sen täytyi siihen ensin iskeä ruumiin voimalla, kukistaa, alas polkea ja nöyryyttää ruumiillisesti ja sitten tarjota sijaan henkisen elämän ihanne, tulevaisen elämän toivo. Mutta nuoriso ei oppinut ajattelemaan kuolemaa, se eli olevaa elämää, se hankki sielullista nautintoa niistä ihanteista, jotka sillä olivat tätä elämää varten. Nuoriso ymmärsi heränneiden taistelevan vain vallanhimosta, paatui ja rupesi myrkyllisesti vihaamaan.
Vihdoin alkoivat useat heränneistä ajatella, että he olivat menneet liian pitkälle. He koettivatkin saada oikeuden eteen pienimmätkin heitä vastaan tehdyt rikokset, he rankaisivat ja löivät kun käsiinsä saivat, ja heillä oli voimaa. Niinpä olivat päässeet siihen, että heidän täytyi melkein aina olla puolustuskannalla. Silloin heräsi rauhallisemmissa ajatus, että olisi kenties ollut parempi vaikuttaa vain sydämiin ja heittää rankaiseminen Jumalan ja esivallan haltuun.
Mutta nyt oltiin jo niin pitkällä, ettei se enää näyttänyt käyvän laatuun. —
Kuten äsken sanottiin, läheni Mikkeli. Jo parin viikon ajat oli taasen kovasti melskattu, juopuneita ja ajajia oli ollut liikkeellä yhteen jaksoon ja kaikenlaisia pienempiä kolttosia oli tehty. Suurta huomiota olivat herättäneet tapaukset Järvelässä. Karhun Esa ja Ella kuuluivat käyneen naapuripitäjissäkin Santran jälkiä etsimässä. Saatiin sitten tietää Santran olinpaikka. Kovin kireä oli pitäjäläisten ja korvenloukkolaisten väli jo ennestään. Jokainen ymmärsi, että tuo oli tapaus, jota eivät pitäjän pojat saattaisi jättää mitenkään kostamatta. Mikkeliä, jonka kohdalle vallattomat hurjuudet itsestään kuuluivat, odotettiin todellisella levottomuudella, sillä huhuja ja uhkauksia alkoi liikkua.
Huhut ne olivat ja myöskin varmat otaksumiset, jotka pääasiassa olivat saaneet muutamia heränneitä eräänä ehtoona kokoutumaan Kasarin Tommin luo.
Istuttiin pienessä kamarissa. Miehiä oli kaikkiaan seitsemän, Tommi itse, Hautalan Janne, Talvikosken Hermanni ja suutari Erkki huomattavimpia. Nähtävästi oli pieni, satunnainen hartauskokous juurikään päätetty, sillä kaikki istuivat ja tupakoivat lakittomin päin, suutari Erkki pöydän luona, kyynäspää postillan päällä, mistä oli saarnan lukenut. Muutamia naisiakin oli ollut läsnä, mutta olivat jo tupaan poistuneet, mistä kuului hiljaista pakinaa. Talikynttilä paloi himmeästi pöydällä ja valaisi noita rotevia, enimmäkseen keski-ikäisiä miehiä, jotka miettivän näköisinä tupruttelivat savuja piipuistaan. Niin ikään näkyi kynttilän valossa kartiinittomain ikkunain lävitse lasien edessä ulkopuolella olevat uudet luukut eli ovet. Huoneessa haisi vahvasti omakasvuinen tupakka, jonka savua se oli ihan täynnä.
»Ahaa!» virkahti vihdoin äänettömyyden katkaisten Talvikosken Hermanni, »sinä olet laittanut lautasuojat ikkunoihisi, Tommi.»
»Täytyi laittaa», vastasi Tommi, »sillä alkoi elämä sen jälkeen, kun kävin niiltä lurjuksilta lampaan hintaa vaatimassa, tulemaan niin vaaranalaiseksi, ettei tässä öisin ajoin tiedä ollenkaan olla hengestänsä varma. Olet kai kuullut, että Karhun Esa on jo kahdesti yrittänyt tänne?»
»Kyllä sen olen kuullut.»
»Sitten», sanoi Hautalan Janne hymyillen, »sinä olet joutunut heidän kanssansa samanlaiseen välikäteen kuin minäkin?»
»No samanlaiseen, sillä vahteja minunkin täytyy aina öisin pitää, tämä suutari ja naapurin Hermanni, ne täällä tapaavat öisin olla. Ilman heitä jumalaties', miten tässä olisi käynyt, kun Karhun Esa kävi tois'yönä ja kolme muuta hyvää.»
»Miten silloin kävi?» kysyi Hautalan Janne.
»No oikeastaan ei paljon mitenkään, sillä kun he ajoivat pihaan, ampui suutari ovesta yhden laukauksen ilmaan. Sitten katsoivat parhaaksi pötkiä kirkuen tiehensä, kun näkivät, että täällä ollaan vastassa. Mutta samana yönä ammuttiin kaksi kertaa tästä kamarin ikkunasta ja toinen luoti meni tuohon sängyn päähän ja toinen tuohon seinään. Siis he selvään näkyivät tarkoittaneen sänkyyn, mutta silloin emme onneksi emännän kanssa sattuneet täällä makaamaan, vaan tuvassa.»
Siitä oli kuultu, sitä oli jo kerrottu pitäjälläkin.
»Kyllä ne ovat hyvät olemassa nuo laudat ikkunoissa», sanoi suutari, »sillä vaikka sanassa sanotaankin, että Jumala on minun kilpeni, minun haarniskani, mitä minä pelkään, niin on asia kuitenkin käsitettävä sillä tavalla, että jos pahanretkinen tulee minun luokseni ja aikoo tappaa minut, niin täytyyhän minulla olla oikeus puolustaa itseäni.»
»Aivan!» myönnettiin yhtenä hyminänä. Puhuttiin sitten puolustuskeinoista pahanretkisiä vastaan vieläkin ja pidettiin ne täysin oikeutettuina.
»Mutta», otti puheeksi Kasarin Tommi, »nyt pian on taas Mikkelinpäivä ja Mikkeliyönä ne kaikki, jotka vain kynnelle kykenevät, ovat matkassa tekemässä pahojaan. Niistä kylän vahdeistakaan ei ole mitään haaraa, kun ne monessa kylässä ovat nuorten kanssa vanhatkin samaa mieltä. Eikö sitä pitäisi saada toimeen, että kaikki heränneet lähtisivät silloin vahtiin ja kokoontuisivat aina isompi joukko yksille paikoille ja otettaisiin niiltä kerrankin holtit pois?»
»Noo, mutta mitä siitä olisi hyötyä?» arveli Talvikosken Hermanni. »Sillä kertaa ehkä saisimme hevoset osalta pois, ja ehkä voisimme niitä vähän rangaistakin, mutta siinä kaikki. Heistä saisimme yhä suurempia vihollisia.»
»Se on kyllä totta», myönsi Kasarin Tommi, »että suurempia vihollisia heistä saisimme. Mutta välimme heidän kanssansa on jo tullut sellaiseksi, ettei se siitä voi paljon pahemmaksi tulla. Kun me sen lisäksi näemme nuorisomme ympärillämme elävän sellaista synnillistä ja pahanretkistä elämää, niin emmehän me, heränneinä ihmisinä, voi olla ja seisoa ristissä käsin ja katsella miten he pahuudessansa yhä paatuvat? Me emme voi Kainin lailla sanoa, olenko minä veljeni vartija, emmekä hiljaisuudessa kotonamme huutaa rauha, rauha, kussa ei rauhaa olekaan. Jos me veltostumme, annamme heidän ruveta jälleen vapaasti ja häiritsemättä harjoittamaan saastaista ja synnillistä elämäänsä, niin me olemme niin kuin huolimattomat isät, jotka vitsaansa säästävät ja vihaavat lastansa.»
»Oikein!» äänsi Hautalan Janne ja hänen järeätekoisesta naamastansa hohti rautainen varmuus.
»Niin, se voi olla totta sekin», myönsi Talvikosken Hermanni, »mutta meidän olisi koettaminen yhä enemmän vaikuttaa seurainpidolla ja saarnalla, sillä Vapahtajamme sanoo, että joka miekkaan rupee, se miekkaan hukkuu.»
»Niin Hän sanoo, mutta…» Jannen teki mieli sanoa, ettei Vapahtaja sillä ollut luultavasti tarkoittanut sellaisia oloja kuin tässä kunnassa nykyään on, mutta hän jätti sen arkatuntoisuudesta sanomatta. Sillä hän ei oikeastaan ollut varsinaisesti körttiläinen, vaikka seurustelikin paljon heidän kanssaan. Seurusteluun oli kenties suurimpana syynä näiden kanssa yhteiset toimet kukistaa hurjailijain vallattomuutta.
Sen sijaan otti puheeseen kiinni suutari-Erkki:
»Mutta kun meille on annettu Jumalan sanan valo, niin eikö meidän pidä sitä ympärillemme levittää?»
»Tietysti», myönsi Talvikosken Hermanni.
»Niin, no, milläs tavalla me levitämme valoa näiden paatuneitten sydämiin, jos emme me ensinnä kukista heidän ylpeyttään? Meidän täytyy näyttää heille, että meidän puolellamme sotii Jumala ja Gideonin miekka!»
Tuo pienehkö teräväsilmäinen, laihankalpea mies puhui niin, että säkenöitsi innosta.
»Sen nyt täytyy jokaisen myöntää», jatkoi hän, »että meidän, heränneitten ponteva vastustus ja pelkäämättömyys on saanut heitä hiukan kavahtamaan. Jos me rupeamme pelkäämään, niin…»
»Ei paljonkaan», virkahti joku, »eivät ne välitä paljon eivätkä pelkää meitä. Ja mitäpä heidän tarvitsee välittää, kun ei heitä oikeuteen haasteta. Eivät ne siitä huoli, vaikka joskus saavatkin loikaansa, paatuvat vain.»
»Se on totta», myönsi Hautalan Janne, »siinä mekin olemme tähän saakka menetelleet liian laimeasti, ettemme ole haastaneet heitä useammin oikeuteen ja antaneet kruunun kouran oikaista sen sijaan, että itse olemme oikaisemaan ryhtyneet. Mutta kenties on se tullut siitä, että olemme liiaksi luottaneet omiin voimiimme.»
»Kyllähän niinkin, mutta ymmärtääkseni olisi se vallesmannin asia ja…»
»Ei meillä ole ennenkään herroista apua ollut», sanoi suutari.
»Niin, ja eikä se uskalla tämäkään, kun se niin kuuluu kostoa pelkäävän. Ja mitä sellainen hengellisesti kuollut ihminen jaksaa välittää muusta kuin itsestänsä ja omasta hyvinvoinnistaan», valitti Kasarin Tommi.
»Semminkin kun se on herroja», lisäsi Hautalan Janne hymyillen.
»Oli se herra tai talonpoika, niin ei se oikea velvollisuuden tunto herää, ennen kuin silmät avataan tutkimaan elämää Kristuksessa», lausui Talvikosken Hermanni.
»Se on kyllä totta», myönsi Hautalan Janne. »Mutta vihaahan vallesmanni pastoriakin uskonsa tähden, eikä siihen siis sen kautta voi vaikuttaa. Mutta häneen pitäisi saada vaikutetuksi jollakin tavalla, muuten tässä on aivan huutava hukka kädessä, jos ei kruunun mieheltä mitään apua saada.»
»On tosiaankin», liittyi joku sanomaan. »Se Tarha Herkon murhajuttukin näyttää jäävän tutkimatta.»
»Sillä laillahan ne menevät, kun ei saada todistajia, kun eivät ne raadot todista toistensa päälle.»
»Kun oikein kovistaisi, niin kyllä täytyisi todistaa.»
»Mutta kun ei kovisteta.»
»Siinäpä se on. Saapa nähdä, mitä ihmeitä nyt taas Mikkelin aikana tapahtuu.»
Puhe kääntyi yksistään siihen. Olikin juuri tapahtunut kyllä kumma tapaus, tuo Järvelän Santran. Kaikki arvelivat sen johdosta syntyvän jotakin levottomuuksia. Laitalan Valeesta olivat he ennen kuulleet hyvää. Nyt sitävastoin hän esiintyi oikein aikansa urhona ja miehet tuomitsivat häntä ankarasti: parhaimmatkin nuorisosta näkyvät hullaantuvan!
Hautalan Janne siitä oikein tulistui.
»Jos me tahdomme järjestystä pitää, ei meitä auta muu kuin Jumala ja oma nyrkkimme!» virkkoi hän puristaen isoja nyrkkejään. »Me emme ole miehiä, ei mitään, jos me annamme tuon villityn lauman niskoillemme tulla. Meidän täytyy ruveta vielä kovemmiksi, eikä hellittää yhtään. Niiden täytyy ruveta pelkäämään! Jos nyt rupeamme alistumaan, niin pian sitä sitten tässä jokaisen nahka saadaan kuivamaan ripustaa, poltetaan talot ja tavarat ja meistä tulee keppikerjäläisiä.»
Janne käveli raskain askelin lattialla ja kiukkuinen innostus hehkui hänen silmistään. Kiihko tarttui toisiinkin, yksi ja toinen liittyi häntä innostuneena säestämään. Ainoastaan Talvikosken Hermanni ja muuan toinen vastustivat, puolustaen rauhallisia toimia. Aprikoitiin sinne ja tänne. Ehdotettiin, että pienimmätkin rikokset koetettaisiin tästälähin saada rangaistukseen, ei koskaan antaa mitään anteeksi, panna ne oikein vavistuksen alaisiksi. Pitäisi ruveta miehissä pitämään yövahtia ja lopettaa ajoleikki kerrassaan!
Talvikosken Hermanni, laupias mies, puolusti yhä evankeliumin mukaisia keinoja, saarnaamista, rukouksia. Toiset kyllä eivät niitä halveksineet, mutta eivät voineet uskoa tällaisen elämän keskellä niiden avulla päästävän kulkemaan. Puhe rajoittui siis vihdoin yksinomaisesti poliisitoimiin. Arveltiin, ryhtyisikö nimismies lopultakin heidän kanssaan noihin raakuuden kukistamispuuhiin?
»Hänen täytyy», arveli Hautalan Janne, »hänen täytyy ruveta todellisesti miehistelemään ja heittää pois veltto välinpitämättömyytensä. Ja jos ei, niin minä olen sekin mies, joka menen maaherran luo vaatimaan tänne sellaista nimismiestä, joka on nimensä arvoinen.»
»Mitäs sitä meikäläisten ränttää ruveta herrain kanssa kissanhäntää vetämään», epäili Talvikosken Hermanni.
»Koetetaan!»
»Koetetaan!» säesti suutari Erkki ja terävät silmät sädehtivät innosta. »Mutta nyt miehet», jatkoi hän, »meidän pitäisi heti mennä nimismiehen luo ja vaatia, että hän ottaisi määrätäksensä miehen talosta vahtiin Mikkeli-yöksi. Muuten ei hän määrää kuin tavalliset, neljä vahtia kylään.»
»Sen hän kyllä saattaa tehdä», arveli Tommi, »sillä Karhun Esan johtamana ovat niiden ajot taas tulleet kahta raivommiksi.»
»Niin, mutta sitä meidän täytyy mennä vaatimaan, sillä muuten ei hän mitään välitä, kun vain saa olla rauhassa.»
Miehet päättivät nyt, että Kasarin Tommin ja Hautalan Jannen olisi käytävä nimismiehen luona esittämässä tuo asia. Juuri kun he vielä suunnittelivat tehtäväänsä Mikkeli-ajojen suhteen, astui sisään Mäkilahden Matti. Kaikki hiukan oudostuivat tämän myöhäistä matkaa, sillä se oli melkein uhkarohkeata tähän aikaan. Käskettiin painamaan puuta, pantiin tupakaksi ja ruvettiin kuulumisia kyselemään.
»Minä olen vähän oudonlaisella asialla», alkoi Matti, »minä olen tullut hakemaan apuvoimia täältä, sillä meidän kylään, luulemma, aiotaan Mikkeli-yönä tehdä oikein rosvoretki ja uhkauksia käy, että kaikista miehistä tehdään kaarneen tuokaa.»
»Ohoh! No mistä syystä?»
»Niin, nähkääs se on sen veljenpojan, Laitalan Valeen jutun tähden.Olette kait kuulleet siitä?»
Oli siitä kuultu. Ellako aikoo rynnäkön tehdä, vai?
»Minä luulen», kertoi Matti, »että johtajana siinä puuhassa on Karhun Esa, hän niitä terveisiä ainakin lähettelee… Tietysti on siinä sitten suuri joukko muita, Ella ja… No ettekö ole kuulleet, että ne jo viime yönä kävivät siellä?»
Ei, sitä ei oltu kuultu. Siksipä Matti kertoi, että Ella, Karhun Esa ja viisi muuta olivat viime yönä murtautuneet väkivalloin Laitalaan, aikeessa viedä Santra, joka vieläkin on Laitalassa. Porstuan oven olivat jo ehtineet panna sisään, mutta silloin olikin ehditty tuvasta vastaan, siellä kun miesjoukko oli Valeen kanssa varalta, kun epäiltiin ja pelättiin jotakin tällaista rynnäkköä. Noo, pitemmälle eivät päässeet, vaan lähtivät käpälämäkeen kuuman ottelun perästä. Kuuluvat ne saaneen vammoja, miekkoset, koska Ellan ja Koipi-Siukun kehutaan olevan haavain parannuksilla. Olivat hekin saaneet haavoja, mutta eivät vaarallisia.
»Vai niin, soo'o, noo… Kuinka se Valeekin sellaisiin ryhtyy, eikös hän ole siivo mies? Salaako se vei sen Järvelän tyttären?» kyseltiin.
»Salaa tietysti, yösydännä… Noo, onhan se nyt niin ja näin, lapsellista tietysti, sillä poika on siivo mies ja tyttö näyttää samoin olevan. Mutta pelkäsivät, ettei herastuomari antaisi enää naimalupaa heille, kun Kuivasen Ellan kanssa jo oli niin varmat kaupat. Sitten karattiin.»
»Ahaa, no mitä herastuomari sanoo?»
»Mitähän se sitten, taskuunsahan sen mies myttää. Minä olin siellä puhemiehenä — mutta mitäs minä näitä jaarittelen, ne ovat akkain asioiksi joutavia. — Suostui hän, kun kuuli että Valeella on velaton talo ja kun näki pojan olevan miehen näköisen.»
»Entä muori, mitä hän sanoi?» uteli Suutari-Erkki.
»Näyttihän tuo ensinnä vähän olevan tureissaan, mutta kun ei luvattu antaa tytärtä takaisin, niin rupesi naureskelemaan.»
Miehet tutkivat Matilta nyt tarkemmin asiain menoa. Siitä, mitä kuulivat, laimeni heidän tuomionsa kokolailla. Kun vanhemmat sen lisäksi nyt jo kuuluivat suostuneen, kuulosti asia olevan melkein selvä.
»Asia on nyt siis hyvällä jäljellä?» kysyttiin.
Niin, niin se oli muuten, mutta pelättiin Mikkeli-yönä syntyvän aika ottelun. Sitä varten Matti oli lähtenytkin, ensin Hautalaan, ja kun siellä kuuli, että isäntä oli täällä, niin tänne, että eikö pitäjäläisetkin ryhtyisi Mikkeli-yötä varten jonkinlaisiin varokeinoihin, ettei ne häjyt saisi koko maailmaa ylösalaisin kääntää. »Ja ylösalaisin ne kääntävät koko pitäjän, jos ei niitä aikanansa kiinni oteta», lopetti Matti.
»Se on kyllä pelättävää», tunnusti Kasarin Tommi, »sillä nuo hyväkkäät ovat nyt ottaneet sen tavan, että ampuvat ikkunoistakin.»
»Niin, mutta niin kuin sanottu, täytyy opettaa niitä!» huudahti HautalanJanne.
»Ja yksi keino siihen on: että ne köyhtyvät», huomautti suutari hymyillen.
»Se onkin hyvä keino, se.»
»Kyllä Karhun Esankin nyt ovat pian tutkaimet piossa. Saviojan Ville on jo pannut saatavansa kuvernööriin.»
»Ahah, joko vihdoinkin uskalsi.»
»No on se nyt pannut. Totta se jo alkaa nähdä, että koko Karhu pian menee tyhjäkatoon.»
»No sitten Esa saa laputtaa Karhusta.»
»Varmaan.»
Tämä oli kaikille hauska uutinen. Keskusteltiin vielä yövahdiston järjestämisestä ja päätettiin lähettää tarpeen varalle joukko miehiä Korvenloukollekin avuksi, jos vain niitä saadaan liikkeelle lähtemään. Tuo seikka kyllä epäilytti, eikä ollut toivomistakaan saada miehiä vahtiin, jos ei saada nimismiestä innokkaammin asiaan ryhtymään. Janne ja Tommi lupasivat siinä asiassa tehdä parastaan.
Noin kymmenen tienoissa seuraavana aamuna tapaamme Hautalan Jannen ja Kasarin Tommin nimismies Lindblomin keittiössä puhuttelemassa vanhaa Margareeta-muoria. Marketalla on se omituinen tapa, että hän ei osaa ajatella hiljaa, vaan puhelee ääneen mitä kulloinkin mielessä liikkuu. Tuon tavan on hän ehkä oppinut herraltansa, jolla se myöskin on. Ajatukset, jotka niin itsepäisesti sanoiksi pukeutuvat, eivät aina ole aivan myötätuntoisia, jopa niitä muutamat pitävät hävyttöminäkin. Ihmiset olivat omistaneet sen mielipiteen, että nimismiehen Marketa oli jotenkin toraisa ja tuittupäinen eukko.
»Aina he ovat tässä vastuksina … muutamat», marmattaa hän itsekseen, kun miehet istuvat ovipuolessa tuoleillaan ja ovat jo pari kertaa kysyneet, että eiköhän jo saisi tavata nimismiestä. — »Ja nuo körttiläisetkin… Mitähän nekin luulevat heillä olevan asiaa? Vieläpä kun asiaa…! Ja sitten istua könnätään vain niin kuin omassa kotonansa, niinkuin mitkäkin patruunat… Haisevatkin kuin raadot… Tuossa vahtaavat ihmisten suuhun kaiken päivää kuin marakatit, ettei ihminen saa elävää rauhaa…» Hän luo tuon tuostakin suloisen syrjäsilmäyksen miehiin ja toimittaa askareitaan kuin vihantiestä.
»Rapaakin vetävät … että. Ja hiidessäkö liekin ollut nenäkopalla tuo toinen, kun on kuin lehmän sarvi, … saa aina olla luuta kädessä. Kun nuo raadot edes ymmärtäisivät, mitä on lakaista lattia…»
Marketa heittää työnsä, sieppaa luudan ja menee miesten luo. »Siirtäkää vähän (niitä koipianne, tekee mieli sanoa, mutta hänkin hienostelee) jalkojanne … kun vedetään koko kuorma rapaa sisään.» Hän lakaisee ja tohnii miesten jalkoja, että ne ovat helisemässä.
»Tuo vietävä, joka täällä minun vaivoinani noita aina pitää kaiket päivät ja odotuttaa, muutama…» Nyt menee hän jo toisen kerran kurkistelemaan avaimenreiästä herransa kamariin.
»Juo vain kuin sika», tulee siitä paneskellen, »että kummapa on, jos ei tuo virkakultanen mene ennen pitkää. — Hääh? Että eikökö jo saa mennä? Menkää jos tahdotte, omalla edesvastuullanne, en suinkaan minä ole tässä mikään oven lukko.»
»Älä nyt siinä pärmänttää ja suutasi piekse», ärähti Kasarin Tommi, »vaan mene katsomaan eikö sinne jo saisi mennä.»
Muori vähän sävähti, kun huomasi miesten kuulleen hänen lörpötyksensä.Nolostuen hiukan virkahti hän:
»Pärmänttää.» Ei saattanut nytkään olla perään jatkamatta hiljaa supisten:
»Sun nenäs pärmänttää… Voi vaivaista värkkiä, kun se onkin kovin suuri!»
Nyt tuli kolmaskin odottaja, Saviojan Ville, vanha, pieni, käpertynyt ukko, tervehti ja etsi hänkin istuinpaikan.
»Nimismiehellekö on teilläkin asiaa?» kysyi Kasarin Tommi.
»Häh?» Ville oli kuuro, eikä kuullut, vaikka toinen kovanlaisesti puhuikin. Tommi uudisti kysymyksensä pannen suunsa Villen korvaan.
»Niin, niin on, nimismiehelle on asiaa. Meiltä on varastettu viisi lammasta ja … häh?»
»Nytkö hiljan?»
»— sys, kun kiljuvat täällä kuin eläimet! Mikähän kuivattu tuokin luulee olevansa, on kuin kirkonmaasta karannut…» puheli Marketa.
»Hiljan, hiljan, aivan! Mennyt yönä… Jumalattomat veivät kaksi yhtäaikaa. Kyllä nyt on maailman lopun ajat … aivan! Katsokaas, viimeisillä maailman ajoilla … häh?»
»Tiedättekö varkaita?»
»Häh, varkaita? Joo, kyllä, nuo nuoret komiat, hunsvotit, häjyt… Mitäh? Niin Karhun Esakin … ja niit'on ollut parikymmentä. Vaivaiset veivät kaksi, uuhen ja karoon… Olikin niin hirvittävän suuri karoo, pumpsilainen … ja riivatut veivät.»
(»Sinä olet pumpsilainen, oikein nälän myysteri! Pitääköhän mun antaa tuolle leipäpala, raukalle.»)
»Paraita valitsivat… Ja kyllä niitä olikin suuri joukko. Sitten ne vain olivat syöneet niitä lihoja Mäkitoiskassa ja siellä, vaivaiset, ottaneet itse kaikki viilipytyt lautaselta ja talonväen ajaneet kankaalle, ne rakkarit. Sitten olivat menneet porstuankamariin ja sieltä vieneet viisi kannua parasta viinaa. Huonoimmastako nämä — häh? — huolivat! Jopa vain! Ja sitten kun lähtivät, niin vielä ottivat meidän kyläisten hevosia laitumelta, ja vasta tänä aamuna ne saatiin takaisin Kujanpään umpimutkasta, märkinä kuin uitetut kissanraadot. Voi vaivaisia! Sanassa sanotaan, että viimeisillä maailman ajoilla…»
»Missä sieltä oli miehet?»
»No, töillänsä, ja kyllähän… Mutta juutasko niiden kanssa tappelemaan, juutasko, jotta mä paremmin tulen ja sanon! Siinä on paras katsoa vain, että saa henkensä pitää.»
(»Tuollainen henki! En maksaisi kopeekkaakaan, vaikka mulla olis rahaa kymmenen viinapannullista!»)
»…Rapasorkka! Siirrä vähän noita…»
»Häh?»
»Häh! Sorkkia! Kun tulee tällaisiin paikkoihin niin kuin hevostalliin.»
Margareeta tonki luudallansa Villen jalkain alustaa ja oli vähällä töhniä kumoon tuolin, jolla tämä istui. Eukko puheli nyt kovalla äänellä, luultavasti siinä tarkoituksessa, että noilla toisillakin miehillä olisi hupia, saisivat kuulla, miten järkevästi ja viisaasti hän haastelee.
»Rapaako? Eihän nyt ole, juuri, rapaa, että… Mulla olisi, kuulkaa matammi, asiaa vallesmannille, onko se kotona?»
»Itse sinä olet matammi.»
»Eikö ole kotona, häh?»
Oli puolipäivän aika. Kolmatta tuntia olivat Tommi ja Janne jo istuneet nimismiehen keittiössä. Ulkona oli kaunis ilma. Syksyn lempeä aurinko valoi säteitään runsaalla mitalla, kuivaten yöllisen sateen kostuttamaa maata. Oli mitä oivallisin perunankaivusää. Levottomina muuttelehtivat Tommi ja Janne tuoleillaan. Ajatus oli kotona, perunapellolla ja riihikartanolla, mutta ruumis tässä, herra Lindblomin keittiössä, lojui Margareeta muorin silmätikkuna. Varmaankin tuhannen kertaa tahtoivat silmät tungeta oven läpi, joka erotti heitä nimismiehen huoneesta. Mieli teki, mutta uskallusta puuttui, mennä lupaa kysymättä sisään. Kuka ne herrain lait tuntee ja tietää! Lain rangaistuksen ja sakon pelko pidätti heitä paikoillaan.
»No mutta», alkoi Hautalan Janne tyytymättömällä äänellä. »Täällä on istuttu kolmatta tuntia jo. Kyllä nyt täytyy päästä sisään.» Hän astui kohti ovea, missä Marketa parhaillaan avaimenreiästä tirkisteli.
»Eikö vallesmanni ole kotona?» kyseli Ville-vaari.
»On se, mutta kuuluu makaavan!» huusi Hautalan Janne korvaan, että jyrähti. Vanha Margareeta poukahti pelästyneenä reiältä tuon äänen kuultuaan ja loi hämmästyneen katseen Janneen. Samassa kuului sisältä jonkinlainen rojaus, ikään kuin mies tasajalassa olisi hypännyt lattialla.
»Vai makaa!» kertasi Ville ihmeissään, »soo, vai vielä… Noo, ottaapa hyvän levon», nauroi.
Samassa lensi ovi auki ja *hän* seisoi siinä ilki elävänä.
Herra Lindblom oli varsin hauskan näköinen mies, mittaa vanhan laskun mukaan saappaineen 62 tuumaa. Mutta paksuus! Kylläpä näki, ettei hänen lempensä ollut hairahtunut syrjälle omasta persoonasta. Päässä oli kaksi ulospäin tunkeutunutta silmää, jotka tulkitsivat hänen sisäisiä ajatuksiaan niin selvästi, että heti ensi silmäyksellä voi aavistaa hänen alkavan puhella jotakin seuraavaan tapaan:
»Öhm äh! Mi-mitä?»
»Meillä olisi asiaa vallesmannille», äänsi Janne, joka luuli, että siitä on kysymys.
»Asiaa! Marketa, pyhi ton koivet!» Hän osoitti sormellaan Saviojan Villeä, »öh … öhm, … höm!…» Hän paineli käsin ihmettään ja katseli Villeä ikään kuin olisi tahtonut hänet niellä. Margareeta juoksi ottamaan luudan. Kun tässä syntyi pieni väliaika, luuli Ville-ukko nimismiehen, kun häntä yhä katseli, odottelevan asioilleen. Niinpä ottikin pari askelta kohti:
»Asiaa olisi. Viime yönä varastivat, häjyt, kaksi lam…»
»Se-i-so!» Lindblomin käsi teki voimakkaan liikkeen ilmassa.
»Häh?» Ville vilkuili hätien sivuilleen. Samassa jo Margareeta luudallaan tohni ukon pieksuja, niin että tämä käsissä poukkoili.
»Noo, kyllähän minä itsekin… Anta-kaa va-vain lu-luuta…»
»Luuta!» marmatti Marketa.
Toiset miehet käänsivät kasvonsa toisaalle, kun niin kovin nauratti ja inhotti.
»No, voi juutas, sinäpä nyt riivattu!…» Ukko hyppeli Margareetan käsissä tasapainoa etsien.
Nimismies oli poistunut ovelta, kävi pariin kertaan yli lattian kamarissaan, virkahti ohimennen kamarin ovella:
»Tule siseen nyt», loppua ei voinut erottaa, sillä astellessaan huoneensa perälle kuului sieltä yhä jatkuvan marisemisen tapaista ääntä.
Tommi ja Janne katsahtivat toisiinsa ja astuivat lakit kourassa huoneeseen, seisahtuen ihan oven pieleen. Sillä aikaa oli nimismies jo istunut pöytänsä ääreen, mutta kuultuaan tultavan kiljahti hän, kädellään olkansa yli viitaten:
»Pane ove kiini!»
Tommi kiiruhti vetämään ja näki miten surkeasti Ville-ukko, joka nyt oli päässyt Margareetan kynsistä, siellä katseli epätiedossa, tullako sisään vai jäädäkö keittiöön. Keittiöön hän kuitenkin jäi ja Tommi veti oven kiinni. He saivat kappaleen aikaa seisoa paikoillaan, ennen kuin nimismies näki hyväksi tehdä puoli käännöksen heihin päin, jolloin kysäisi:
»Mites te tahto?»
Kysymys kuulosti siltä, kuin olisi hän puhutellut joitakin armon anojia.
Miehet katsoivat toisiinsa epäröiden ja oudostellen. Hautalan Janne otti suuvuoron:
»Niin tuota, me tulimme sitä varten, että kun nyt taas tulee Mikkeli, niin ajattelimme, että pitäisi asettaa eli määrätä kaikki pitäjän isäntämiehet vahtiin, etteivät ne saisi niin kovin rääkätä hevosia ja ajaa niillä, sillä…»
Janne katkaisi siihen, sillä nimismies oli noussut ja puheli:
»Ääh … jaah… Se on perkules seh!… Mine otta ja laitta teille kompaniija kasakat … äh!… kasakat!… *Kompaniija kasakat* … kasakat joka talos. Sen mine tee, perkeles soikon!… Ei tes muuta autta. Elette sitten ne. Hm, niin! Kasakat mine pane jok'ikistä talos!»
Hän seisahti ja tirkisteli pullottavilla silmillään miesten naamaan jonkinlaisella riemuitsevalla vahingonilolla. Kun nämä tyhmistyneinä eivät virkkaneet heti mitään, jatkoi hän mitä suloisimmalla ja laupiaimmalla äänellä.
»Mine kirjoitta kupernyöris het tenepene.» Hän näytti jo edeltäpäin nauttivan siitä riemusta, että miehet tulisivat rukoilemaan, ettei sellaista rasitusta pantaisi heidän niskoillensa.
»Eiköhän sitä sentään muutenkin tultaisi toimeen täällä, jos miehissä ruvettaisiin niitä panemaan koville», sai Janne sanotuksi, ja Tommi väänsi mälliä poskessaan hymisten hyväksyvästi.
»Mittee? Mite miähissä? Piru viekän! Minekö ja sine, häh?»
»Niin no, vaikka niinkin. Ja kyllä niitä on muitakin, kaikki heränneet ja…»
»Herennet! Keretiläisikö sine meinaa?» kysyi Lindblom kärsivällä äänellä ikään kuin yhtäkkiä olisi saanut vatsankivun.
»Joo.»
»No voi sun…»
Nyt näytti nimismies aikovan jättää hyvästi vanhalle nahallensa, niin kamalasti hän suuttui, rupesi kiroilemaan, kynsimään päätänsä ja tanssimaan. Miehet ovenpuolessa nypelöivät lakkejaan ja katselivat tyhmistyneinä hämillään pitkin neniään. He ymmärsivät, että tuo juhlallinen etuvarustus oli tänään saanut jo auttavat rohdot, sillä ainoastaan siten oli tuota merkillistä käytöstä mahdollista ymmärtää. Kun vihuri oli jonkin verran laskenut, tarttui hän kiivaasti pulloon pöydällä, kaatoi siitä melkein tyhjän lasin täyteen, nielaisi hyvän kulauksen … toisen … kolmannen. Seisoi sitten pitkän ajan selin toisiin, varmaankin suloisella nautinnolla tunnustellen, miten punainen rommi kierteli tuolla suuruudessa. Vihdoin hän taas astui juhlallisesti Jannen eteen ja kysäisi, ikään kuin koko äskeinen puhelu olisi kahlannut vain kautta rantain, josta ei ollut saanut ollenkaan selvää:
»Mittees sine nyt oiken meinata?»
Kärsivällisesti rupesi Janne uudestaan selittämään alusta alkaen.Lindblom aina väliin pani anteeksi antavan näköisenä:
»Noo — ja!»
Kun toinen oli saanut juttunsa selvitetyksi, kysyi nimismies juhlallisella painolla:
»Noo — ja!… Ja sinekö sitten ole miestä, joka muistuttaa *minu* virkavelvollisuutta! Häh?»
»Mitä, eihän tämä nyt semmoista…?»
»E-ihen te-eme nyt semmosta! Vai neen! Eikö sine muistutta minull virkavelvollisuuta, sine? Ääh!» Hän käänsi taas selkänsä tavattomassa raivossa astuen peremmälle.
Tällä hetkellä muuttui Hautalan Jannen muoto, silmäkulmat rypistyivät, posket veti harmaaksi ja huulet vapisivat, kun hän kuiskasi toverinsa korvaan:
»Mene ulos ja vie se Saviojan Ville mennessäsi.» Hän puraisi samalla hammasta ja Tommi, hänkin närkästyneen näköisenä, puikahti ovesta.
Jäätyänsä yksin ryähti Janne omituisesti, niin omituisesti, että nimismieskin katsahti häneen. Huomattuaan että toinen oli poistunut, oli hänellä nähtävästi aie kysyä, mihin se toinen rahjus… Mutta samalla silmänsä välähtivät ja kääntyivät kaapin viereen naulaan, missä kasakanpamppu riippui. Taas otti hän lasista kulauksen.
»Jahah … öhm … jahah sine meinata rupia minull apulainen, häh? Jaa!Mitäh?» Hänen suunsa oli hauskan ivallisessa hymyssä.
Janne katseli lattiaan ja herra hänen edessään otaksui, että miesparka häpeää esitystään, joka nyt on tullut kovin naurettavaan valoon. Nimismiehen apulaiseksi tuollainen köntys, körttiläinen, talonpoika…!
Nyt Lindblom siunasi ja sai niin villityn naurunpuuskauksen tuosta koomillisesta ajatuksesta: kun körttiläinen tarjoutuu nimismiehelle apulaiseksi, että hänen täytyi istua nahalla päällystettyyn sohvaan, taivuttaa päänsä taaksepäin ja kakattaa sisällinen ilonsa ylöspäin käännetyn suun kautta kattoa kohti. Kätösillään piteli hän armastaan, joka naurun kestäessä kimmoili ja aaltoili kuin kumipallo. Hän sai halun siunata monta monituista kertaa ja valittaa, että hän halkeaa tähän nauruun. Janne seisoi äänetönnä ovensuussa, kyräili väliin yhtäälle, väliin toisaalle. Näkyi olevan niin hämillään, että epäilemättä olisi pötkinyt tiehensä, jos olisi voinut otaksua, ettei se vain enää rupea kovemmin nauramaan. Mutta kun hän sitä edellytti varmasti, niin pysyi paikoillaan ja loi sohvallepäin toisinaan myrkyllisen katseen ja näkyi ajattelevan:
»Joskopahan halkeisit, Jumalan luoma!»
Vähitellen Lindblom tyyntyi nauramasta, mutta puuskaus näkyi kovin uuvuttaneen, sillä hän oikaisihe sohvalle pitkäkseen ja huohotti siinä kuin väsynyt hevonen, purskahtaen tuon tuostakin uuteen nauruun. Vihdoin hän nousi istuvilleen, nojasi käsin polviinsa ja kysäisi:
»Mistes sine, kuule, hyve mees olete?»
»Kyllähän nimismies minut tuntee.»
»Sinu tunte!»
»Niin, tuoltahan minä olen Hautalasta.»
»Piru … minu pites tes kaikki tunne…! Houtala, niinkö sano? Onkkus sen torppa vai talo?»
Nyt pakeni veri Jannen poskilta, kärsivällisyyden viimeinen hiven oli loppunut. Hänen silmänsä, jotka olivat melkein puoliummessa, aukesivat yhtäkkiä ja leimahtivat niin uhallisesti, että naurava piirre nimismiehen suupielestä katosi kuin pyyhkäisten. Samassa astui hän vähänkään empimättä peremmälle, istui nimismiehen viereen sohvalle, pani jalkansa toisen polven päälle ristiin, löi suurella kämmenellään polveensa ja omituisesti naurahtaen virkahti:
»Se on talo!»
Nimismies katsoi mykkänä hämmästyksestä, miten tuo leveä suu suuren nenän alla oli vääntynyt kamalaan hymyyn, ja miten miehen käytös yhtäkkiä oli muuttunut kotoiseksi. Mutta tuskin oli ensimmäinen hämmästys hiukan haihtunut, kun hän jo kaikella reippaudella, mikä hänelle oli mahdollinen, kavahti ylös.
»Si-sinekös ilman … mun keskemette istu mun soffale…», ja tempaisi kasakanpampun seinältä.
»Ky-kylle mine sun!» Hän astui jo jonkin askelen raivoissaan Jannea kohti. Mutta ikään kuin tämän nauru, joka nyt yhtäkkiä muuttui äänekkääksi, olisi hänet saanut äkkiä tekemään toisen päätöksen, poikkesi Jannen luokse tähdätystä suunnastaan syrjään ja iski pamppunsa tuoliin:
»Ylös pärkele!»
Toinen nousi vitkaan, yhä nauraen, astui Lindblomin tykö ja tarttui tämän käsivarsiin.
»Minä olen mies!» sanoi hän, »ei minua kasakanpampulla peloteta.»
Nimismies alkoi riehua ja pudistella ikään kuin olisi tuntenut hiiren juoksevan selässään vaatteiden alla. Jannen huulet vapisivat hervottomasti, nauru katosi vähitellen. Vihdoin tempaisi hän vähällä vaivalla pampun nimismieheltä, joka heti rupesi apua huutamaan.
»Älä huuda…! mies kun mies. Mitä sanoisit, jos mä nyt kerrankin pehmittäisin tuolla selkäs, niin että», jutteli Janne melkein rauhallisen tyynenä, toisella kädellään pidellen nimismiestä rinnuksista ja toisella kohottaen pamppua. Apua ei kuulunut, vaikka nimismies useat kerrat huusi Marketaa ja käski mennä kutsumaan korpraalia. Luultavasti hän jo itsekin lopuksi heitti toivon avun saamisesta, taikka ainakin toivoi saavansa kunniallisen aselevon siksi kuin apua saapuu, koska hän hirveästi hikoillen istahti takanaan olevalle tuolille ja vakisten uhittelevaksi ponnistetulla äänellä virkkoi:
»Laske irti … ei mine teke mitän sulle…»
»En minä *sitä* pelkääkään», toinen selitti, »mutta sun pitää ottaa minun asiani huomioosi. Minä olen sitä varten tullut ja minä olen sellainen mies, etten minä lähde pois, ennen kuin saan asiani kuntoon.» Janne laski herrasta irti ja meni uudestaan sohvalle istumaan pitäen pampun kädessään.
»Istun tuohon vieläkin, koska vallesmannikin istuu. Sitä tahtoo vanhat jo väsyä tuollaisessa», jutteli hän ja silmäili hymysuin naapuriansa, joka kovasti itsensä kanssa taistellen istui ja huohotti. Luultavasti viimeksimainittu luuli tarpeekseen levänneensä, koska nousi, avasi keittiön oven ja katsoi sinne. Kun ei Marketaakaan näkynyt, elähtyi hänessä luultavasti toivo, että tämä olisi mennyt korpraalia hakemaan, koska viskasi oven rajusti kiinni ja alkoi astella lattialla edestakaisin silloin tällöin syrjästä katsahtaen Janneen.
Vähitellen virkosivat hänessä eleille kaikki elementit: ensin pääsi katkonaisia kirouksia, sitten jo täydellisiä. Niihin alkoi liittyä seurakuntaa ja oloja vastaan tähdätyitä haukkumasanoja, vaikeroimisia siitä, että yhden miehen täytyy olla tällaisen susijoukon keskellä alituisessa hengenvaarassa yöt ja päivät. Piti puhetta kasakkain kutsumisesta ja vannoi taivaan ja maan kautta sen tekevänsä. Lopuksi kysyi taas Hautalalta, että mitä tämä oikein meinaa? Kun näin oli saanut tarpeekseen purkaa sappeansa ilman, että kukaan oli häntä häirinnyt, tunnusteli hän uudelleen olevansa isäntänä talossa, ryähteli yhtä juhlallisesti vieraansa edessä, kuin olisi millä hetkellä hyvänsä saattanut tallata tämän jalkoihinsa, jos vain tahtoisi… Mutta hän on mies, joka jaksaa kärsiä kuin marttyyri… Siltä se näytti.
Hautalan Janne rupesi uudestaan vilkkaasti esittämään asiaansa.
»Aa-soo! No teme on eri asia … ihan eri asia! Miks'ei sine site kohta sano niin… Jaa-soo!» Hän nyökäytti päätänsä, heilutti ruumistaan, matkien yhä »jaa-soo!» ikään kuin hänelle nyt olisi asia vasta selvinnyt ihan uudessa valossa, juuri sellaisessa valossa, jonka hän itsekin mitä mieluimmin hyväksyy.
»Jaa-soo!… mhm!»
»Sanoinhan minä sen ihan samoin.»
»Eei! Kylle sine sanoi, mutta sine puhu niin sekava. Noo mine on teydest sama mieli…! Saameri, kun tes turhast nosta riita, puhuis vähän selvempi, kun mine ei takto ymmerte soomi. Noo, jahas, sine meinata et jok'ikistä talokas Mikkelin vahriks?»
»Niin.»
»Noo-ja! Ihan presist sama meiniggen kun mine meinata!»
Lindblom rupesi niin hyväksi, että tarjosi Jannelle piippuun, vieläpä kaatoi ryypynkin. Valitti, että hänellä on niin hirveän kiivas luonne. Oli luullut häntä tultavan muistuttamaan virkavelvollisuudesta, ja siitä oli suuttunut, kun hän koettaa tehdä mitä ikänä voi. Kehui kuulleensa, että Hautalan Janne on siivo mies ja toivoi, ettei heidän välillensä tästä nyt paha meno tulisi. Lupasi kuulutuksella kirkossa määrätä vahdit ja ryhtyi vielä Jannen kanssa neuvottelemaankin vahdiston järjestämisestä. Hautalaisen lähtiessä kädestä hyvästeli, kehoitti talossa käymään ja ilmoittamaan, kun ne junkkarit pahaa tekevät.
Hautalan Jannenkin mieli oli lauhtunut. Hänen suora talonpoikaissydämensä oli vähällä voitettu. Kun sen lisäksi Lindblom lopuksi otti niin hyvästi huomioonsa esityksen, niin hän pois tullessaan jo tätä melkein ihanteli kelpomieheksi. Keittiössä sanoi Janne hyvästit Margareetallekin, joka sukanparsinnasta, kun toinen neula oli hampaiden välissä, hiukan nenälasiensa ylitse tirkautti häneen.
Vähän ajan kuluttua ilmestyi eteisestä keittiöön Saviojan Ville. Kuuhaillen pelokkaana ympärilleen kuin palokärki läheni hän Margareetaa ja kysäisi:
»Voi, saiskohan sinne mennä, vallesmannin puheille?»
»Mene, mene», virkahti Margareeta silmiään työstään nostamatta, »mene jo.»
»Häh?… mitä sanoitte?»
Muori ei enää puhu mitään.
»Voi vaivaista, saiskohan sinne mennä?» Ville oikaisee selkänsä ja itsekseen päivittelee. Rohkaisee vihdoin luontonsa, lähenee ovea, sohlailee lukkoa ja saa vihdoin auki. Pistää ensinnä päänsä ovesta sisään, sitten toisen jalkansa ja vihdoin hyvin epäillen toisen. Margareeta katselee nenälasiensa ylitse ja nauraa. Nimismies vilkauttaa pöytänsä äärestä taakseen, näkee ukon seisovan lakki kourassa ovipielessä. Päätään kääntämättä kysyy hän asiaa.
Ville-ukko ei kuullut kysymystä, eikä vielä toistakaan. Nimismies nousi, kääntyi häneen päin.
»Hyvää päivää!» Ville kumartaa.
»Asiaa?»
»Häh?»
»Asiaa!»
»Niin, niin asiaa on. Nähkääs kun varastivat, häjyt, varastivat kaksi lammasta yht'aikaa…»
»Kutka?»
»Häh?… Niin, niin todella, kaksi. Kyllähän ne junkkarit ovat ennenkin aina vieneet, mutta vain yhden kerrallaan, eikä niistä ole tullut nimismiehelle ilmoitetuksi, kun se nyt on nuorilla se surkea tapa.»
»No, no, kuka se on varasta?»
»Häh! Mulla on, herra vallesmanni, niin kovin raskas kuulo, että jos sanoisitte vähän kovempaa. — Häh? kukako varastanut? Noo, niitä oli järjettömän suuri joukko ja tuo Karhun Esa vaivainen, joka aina on joka paikassa, kyllä se on ollut niin kuin etumiehenä. Ja sitten, jos olisivatkin ottaneet huonoimpia, mutta joko nämä, joko jo! Parasten niskaan vain… Ja sitten, ajatelkaas julkeita…»
»Oleko sulla todistajat?»
»Häh? tosiko? No niin tosi, että vaikka mun tuomiolle pitäisi tästä paikasta, niin ihan tosi on! Mitä minä nyt valheitten kanssa, jopa se nyt olisikin.»
Mitään enää puhumatta avasi Lindblom oven ja työnsi Saviojan keittiöön.
»Marketta, sano telle eijele, et mene kotiansa ja lehette tenn asijalle teys-jerkinen ihmistä», jonka jälkeen hän veti ovensa paukkuen kiinni. Ville jäi seisomaan selkä koukussa ja pelkkänä kysymysmerkkinä, katsahtaen väliin Margareetaan ja väliin oveen, joka pysyi suljettuna.
»Mitä se sanoi?» kysyi hän kuiskaten Margareetalta ja läheni tätä.
»Tuon nyt on mustalainen taas sisällä, tuon hyväkkään», puheli muori herraansa tarkoittaen, tarttui Villen hihaan ja rupesi vetämään pihalle päin. Ukko seurasi vastustelematta pihan ulommaiselle reunalle, voivotellen ja pahoin pannen huonoa kuuloaan.
»Kun piinaa ja kiusaa ihmisiä niin kuin olisi pahanhengen niellyt. Tuo äijäparkakin sellaisesta matkasta on tullut ja ulos vain heittää kuin kissan… Ja nuo ihmisparat, jotka vain kärsivät. Tuo äskeinen isonenä lie taas antanut sille selkään. — No, kuulettekos te?»
»Joo. Mitä se sanoi?»
»Se on nyt taas niin pahalla tuulella, että teidän on parasta mennä kotiin ja tulla uudestaan. Ottakaa sitten täysikuuloisia miehiä mukaanne. Kuuletteko te?»
»Kyllä minä.»
»Vallesmanni on niin hääsillä, ettei se jaksa puhua niin kovaa, että te kuulisitte.»
»Voi vaivaista! No olikohan se minulle vihassa?»
»Ei, mutta nuo toiset hänet suututtivat, eikä hän saa niin pian luontoansa takaisin.»
»Niin, niin, soo'o. Pirukohan nekin siihen juuri toi, nuo körttiläiset? Häh? Niin, niin todella, mistä te sitä tiedätte. Voi vaivaista. Mutta ettekö te, matami, menisi puhumaan sille, tulisi minua auttamaan? Katsokaas, asia on tällainen, minä sen nyt oikein kerron teille.» Ja hän kertoi taas koko jutun. Mutta ei saanut apumiestä Margareetasta, muuta kuin kehoituksen tulla täysikuuloisten miesten kanssa asiaansa ajamaan.
Muorikin vihdoin pakeni Villen käsistä, joten hän meni hevosensa luo ja ennen lähtöänsä paneskeli siinä korvan taustaansa raapien:
»Voi vaivaista…! Voi jumalatonta, kun oli häjynkurinen.»
Karhun Esa oli kuin luotu ikäisiänsä johtamaan aikansa nuorten miesten urheiluyrityksissä. Kasvatuksenkin oli saanut tarkoitukseen hyvin sopivan.
Sukujuuri oli tällainen.
Esan äidin isä oli ollut kelpo asukas ja oivallinen eläjä Karhun talossa. Vaimo oli kuollut aikaisin ja tytär sai kasvaa omin valloin, isällä kun oli kyllin tekemistä talouden hoidossa. Vapaudessaan rupesi tytär hurjastelemaan ja lankesi. Sen johdosta oli vähältä jäädä naimattomaksi, vaikka rikkautta olisikin ollut häpeän korvaukseksi. Lopuksi otti hänet muuan renkimies, joka piti enemmän talosta kuin naisväestä. Ukon kuoltua perivät he oivakuntoisen talon.
Keitettiin viinaa. Mies oli jotenkin toimelias, ei ryypiskellyt itse, mutta koetti sitä enemmän saada kokoon. Vaimo oli jo saanut ryyppäämisen taudikseen, ryyppäsi, juopotteli julki ja salaa. Mies rupesi kovistelemaan, lukitsi kaikki kelvollisen näköiset tavarat, viljat ja viinat lukon taakse ja piti avaimet omassa kätkössään. Mutta sittenpä akan himo oikein kiihotettuna kasvoi: tulla nyt sellaisen miehen *hänen* omaisuuttansa tallentelemaan…! Hän rupesi vetämään kylään mitä milloinkin sattui ja vaihtamaan tavaroilla viinaa. Vähitellen tuli hänestä rahjustelija, joka viipyi kylässä useitakin vuorokausia erältään, joi ja mässäsi, jopa korttiakin pelasi. Mies huolehti ja kovisteli aikansa, mutta rupesi vihdoin lohduttelemaan itseänsä: alkoi ryypiskellä hänkin. Hänestä tuli pian kilpailija akallensa. Näyttipä siltä, kuin olisivat ruvenneet paremmin sopimaankin, sillä viinapuodin avaimet täytyi nyt pitää yhteisessä tallessa. Kun viina kotona sattui loppumaan, vaihdettiin sitä kylästä jyvillä ja muulla ihosta irtipääsevällä ja ryypättiin yhdessä. Jos toisinaan tapeltiin, niin toisinaan taas hyvinkin sovittiin. Kyllähän se meidän aikamme kestää, ajattelivat. Niin haihtuivat ukoltakin vähitellen huolet ja mielihaikeus, jota vielä joskus tunsi. Melkein hän nautti siitä, kun toisinaan sai tehdyksi jonkin hulluuden, josta eukko rupesi haukuskelemaan.
»Joutaapa sinunkin vihaksesi pistää, kyllä mun on jo pistänytkin!» naureskeli makeasti partaansa.
Esa oli heidän ainoa lapsensa.
Poika sai jo pienuudestaan elää mielinmäärin. Ohjaamisesta ei kukaan välittänyt. Jo paitaressuna tottui valtaansa käyttämään ja pitämään talon tavaroita ominaan. Joskus isä sentään suuttui, kun poika jonkin tyhmyyden (hänen mielestään) teki, ja yritti rankaisemaan. Mutta olihan siinä asiassa äidilläkin sanomista … ja siitä syntyi vanhuksille usein tappelu. Kun ei Esa vain mitenkään vaikeuttanut äidin viinansaantia, oli tämä aina valmis äidillisellä hellyydellä pojan rikoksia peittämään. Esan kasvaessa kasvoi myöskin hänen ja isän väliin vuori, jonka takaa toisiaan puhuttelivat hyvin valituilla nimillä.
Sillä tavoin Esa varttui.
Kerran sitten isä äkkiä kuoli, kuten ensin kerrottiin, viinaan. Mutta kun lääkäri muutamain vaatimuksesta toimitti ruumiin leikkauksen, löysi hän sisuksista outoja aineita. Asiaa tutkittiin, leski joutui tunnustusvankeuteen. Ihmiset kertoivat, että hän oli miehensä juovuksissa ollessa antanut tälle ryypyn pikiöljyä. Varmoja todisteita puuttui ja leski sai istua tunnustuksella.
Esa sai holhoojan ja tyytyi jotenkuten tämän hallintoon ensin. Mutta kun muorin vankeusaika loppui ja hän tuli kotiin, rupesi Esa yöllisiin aikoihin tekemään hyökkäyksiä holhoojansa luokse, uhkasi tästä tehdä kaarneen ruokaa ja polttaa talon poroksi, jos ei hän saa ohjaksia käsiinsä.
Siihen aikaan ei oltu niin turhan tarkkoja erityisten lakipykäläin seuraamisessa. Holhooja kun rupesi pelkäämään, niin hellitti ohjaksista. Nyt tehtiin kaupat, Esa tuli isännäksi ja muori sai oivallisen eläkkeen. Eläkettä ei hän kuitenkaan ruvennut nauttimaan, vaan alkoi hoitaa emännyyttä Esan isännöidessä.
Silloin Esalle alkoi elämä. Ikää oli 19 vuotta, kelpo talo, jonka nimen ohessa vielä kajasteli jonkinlainen rikkauden mainekin. Poika oli pienehkö, mutta joka taholta valmis, veistetty, terävä kuin teräsneula. Hän kuului itsestään »parhaitten» joukkoon. Pohjaton maineen halu kiihotti häntä pyrkimään *parhaaksi*, etevimmäksi. Voittaa kaikki, tulla tappelijain kuninkaaksi — kas siinä elämän suunnitelma, päämäärä! Ja kun hän ei pannut hengelleen suurta arvoa — mitä arvoa sillä olisikaan, jos pitäisi antaa jonkun voittaa itsensä — pääsikin hän tuon himonsa ajamana hyvin pitkälle. Hänestä tuli kuin itsestään nuorison johtaja. He rupesivat häntä kunnioittamaan, vieläpä vanhemmatkin pitämään oikein arvossa. Esasta oli tullut Karin Vennun jälkeläinen sitten, kun tämä naituaan oli joutunut pois jokayöllisistä yöjuoksuista.
Kun Esa tuon maineensa saavutti, ei hänestä enää ollut työmieheksi, paitsi satunnaisissa tiloissa; se olisi ollut periaatteen kannalta liian halpaa. Ja hänkö olisi niin alentunut, että olisi ruvennut pitämään huolta asioista, jotka kuuluivat jokapäiväisille ihmisille…! Hän, jota niin pelättiin, jota kaikki kehuivat pelkäämättömäksi, turskiksi, nurjimmaksi kaikista … hänkö nyt laapustamaan lantakuorman perässä kuin tavallinen renkimies — sellainen, tavallinen, jonkalaista hänen teki mieli aina lyödä, missä sen tapasikin, että se olisi selkänsä suoristanut ja liikuttanut jalkojaan vähän ihmisten lailla, — eikä kuin piikalunttu! Hui hai! Sillehän nauraisivat tuon puolen mättäätkin. Hetihän ihmiset sanoisivat, että jo nyt on Karhun Esankin »messu maassa», laulusulka on siltäkin katkennut… Jo, jo alkaa sekin asettua. — Hän ei asettuisi koskaan, ei koskaan! Ennen henki menköön. Hän tahtoisi yhä kehittyä, nousta korkeammalle, tahtoisi tehdä tekoja, jotka hämmästyttäisivät puolta maailmaa.
Kosimispuuhissakin Esa ahkeraan mässäili. Morsiamia oli paljon. Nähtävästi ei hän naimista sentään ajatellut, vaan oli sekin jotakin kilpailua: rupesit vain todenteolla hakkailemaan jotakin arvokkaampaa talontyttöä, ilmestyi Esa sinne jonakin kauniina yönä ja ajoi sinut makuusijoilta tiehesi. Ja tytöt, ne pitivät hänestä, oikein todella pitivät, tuosta pulskasta, karskista Karhun *isännästä*. Mutta nyt viime aikoina oli Esa nähty useammin tulevan Rekipellon Sannan tyköä ja ihmiset jo luulivat, että nyt se tarttuu, tarttuu kuin tervaan.
Kuivasen Ella oli Esan alituisimpia ystäviä. Joko ystävyydestä tai ehkä huomaamattomuudesta oli johtunut, ettei Esa ollut ollenkaan sekautunut Ellan ja Santran väliseen naimiskauppaan. Santra oli niin nuori, ehkäpä liian ujokin. Esa kenties ei ollut vielä oikein ehtinyt ajatellakaan, että tässä olisi mitään hätäilemisen syytä. Muuten oli Santran ja Ellan suhde muodostunut hyvin äkkiä, aivan aavistamatta. Kun vielä Ella kiirehti, että heti kun asian oli varmaksi saanut, aikoi kohta toimittaa kuulutuksiin, niin Esa kenties ajatteli, että menköön…! eipä se Santra niin erinomainen lienekään.
Mutta asialle tulikin toinen käänne. Santra karkasi — Ellakin jäi puille paljaille — karkasi metsäkylään, miehen kanssa, jota ei Esa edes hyvin tuntenut, ei tiennyt, onko se lintu vai kala, oli vain kotoisin loukolta, jossa ei pitkään aikaan oltu tietty löytyvänkään muita kuin körttiläisiä, ei ainakaan ollut muista puhuttu. Sellainen mieskö nyt vie väkisin pitäjän parhaitten poikain käsistä tyttöjä sellaiselle körttiläiskulmalle? Ohoh!… Asia koski Esaa yhtä paljon kuin Ellaakin. Esallehan kuului kunnian vuoksi pitää huolta siitä, ettei mieluisia tyttöjä saanut kuka tahtoi ja ettei joku nurkkakuntalainen saisi ylpeillä jostakin rohkeasta teosta. Sehän olisi ollut ensimmäisenä Esan häpeä. Ainakin hän itse sitä oletti. Ei mitään kilpailua!
Esalle tuli kuin omantunnon vaiva: hänelle oli tehty julkea vääryys! Esa tuskastui, raivostui: kuinka hitossa hän nyt olikin ollut niin huolimaton, että tuo tyttö oltiin vähällä saada viedä ilman, ettei hänellä ollut mitään sanomista koko asiassa!
Kuten ainakin mies, jonka oikeuksia on syvästi loukattu, päätti Esa ryhtyä asiassa arvonsa mukaisiin toimenpiteisiin, päätti noutaa Santran pois Laitalasta, ei erityisesti Ellalle, mutta mahdollisesti itselleenkin. Kukaties! hän ajatteli. Muisteli minkälainen Santra oli ja nyt vasta oli huomaavinaan tytössä erittäin edullisia puolia.
Samana päivänä, kun tuli kuulluksi ja tunnetuksi Santran piilopaikka, meni Esa Kuivaseen, haukkui ja pilkkasi Ellaa, joka työssä vain rehmii ja morsian on toisen kainalossa, körttiläisen, minkä liekin. Siitä se lähti, että he kävivät eräänä yönä Korvenloukolla, ja sen sijaan että olisivat saaneet sieltä Santran, saivat hyvän selkäsaunan.
Esalle muuttui nyt asia täydeksi todeksi: jos ei muu auta, niin ainakin hän tappaa Valeen. Hänelle ja hänen joukolleen ei saisi kukaan ilmaiseksi selkään antaa, Santran niin ikään päätti hakea sittenkin pois.
Se tuli kunnian asiaksi pitäjän nuorille miehille, erittäin juuri niille, jotka joskus olivat Santraa hakkailleet. Kun tämän lisäksi kuultiin ankaran vahdiston määräämisestä Mikkeli-öiksi ajon estämistä varten, niin se antoi vielä lisäyltyä. Kun vanhempiakin miehiä oli joukottain nuorison puuhien kannattajina, niin ei ollut ensinkään kummaa, jos vakavammat ihmiset pudistelivat päätänsä ja arvelevaisesti tuumiskelivat:
»Saa nähdä, mitä tässä Mikkeli-öinä tapahtuu.»