The Project Gutenberg eBook ofPuukkojunkkaritThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: PuukkojunkkaritAuthor: Santeri AlkioRelease date: November 9, 2004 [eBook #13991]Most recently updated: December 18, 2020Language: FinnishCredits: Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUUKKOJUNKKARIT ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: PuukkojunkkaritAuthor: Santeri AlkioRelease date: November 9, 2004 [eBook #13991]Most recently updated: December 18, 2020Language: FinnishCredits: Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe
Title: Puukkojunkkarit
Author: Santeri Alkio
Author: Santeri Alkio
Release date: November 9, 2004 [eBook #13991]Most recently updated: December 18, 2020
Language: Finnish
Credits: Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUUKKOJUNKKARIT ***
Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.
Santeri Alkio
Ensimmäisen kerran julkaissutWerner Söderström Osakeyhtiö 1894
Kun Järvelän Santra rupesi ihmistelemään, s. o. pääsi ripille ja alkoi ottaa vastaan kosimatarjouksia, rupesi Järvelän kartanolla yöllisiin aikoihin olemaan oikein kansanvaellus. Santra makasi, yleisen tavan mukaan, ruokapuodin päällä lutissa. Pyhäöinä saapasteli noita hiukan luhistelevia lutinrappusia tusinoittain naimahaluisia nuoriamiehiä. Kun niitä toisinaan sattui kokoutumaan lutti ja lutineteinenkin täyteen ja toistensa poislähdön odottaminen alkoi käydä tuskalliseksi ja kiusaavaksi, tahtoivat puheet usein mennä ristiin, joita sitten käsikähmin koetettiin selvitellä. Nämä selvitysyritykset tavallisimmin päättyivät siihen, että yksittäin ja joukotellen kierieltiin alas jyrkistä rappusista. Asianomaisten luonnon sitkeydestä ja jäsenten kestävyydestä enimmäkseen riippui kamppailun jatkaminen rappusten alapäässä. Jos pihanurmikko osaisi kertoa, niin se varmaankin tietäisi jutella kymmenistä ruhjoutuneista käsivarsista, kylkiluista ja polvista, joita hammasta purren, ähkien ja valitellen on siinä yön pimeyden suojassa salaisuudessa tuskitellen hivelty. On siinä vertakin vuotanut, samalla tanterella. Niitä oli nuoriamiehiä, jotka lauantai-iltoina puukkojaan tahotessa kuvittelivat asetta tarvitsevansa juuri Järvelän lutin seutuvilla.
Tyttö itse oli varsin sievä — tietysti. Mitäpä hänestä muuten olisi niin alituiseen tapeltu. Rikas hän myöskin oli, sillä äidin perintöä luettiin tuhansissa ruplissa. Muuten oli hän siksi itsenäinen, etteivät pojat heti ensi tutustumisen jälkeen päässeet käsittämään, mitä hän heistä kustakin ajatteli. Mutta kun noin puolisen vuotta olivat vuoro vuoroon uhranneet rakastunutta vertansa Amorin alttarille Järvelän lutissa, lutin eteisessä ja pihamaalla, rupesivat he pääsemään hiukan selville muutamista Santran oikuista.
19:nnen vuosisadan keskipalkoilla, s. o. kertomuksemme aikoina, oli useassa Etelä-Pohjanmaan pitäjässä hyvin yleisenä tapana, että kun joku nuorimies oli saanut luvan laskeutua yöksi tytön viereen, saattoi toinen saapua aseilla varustettuna, särkeä ovet ja lukot, tulla sisään ja ryhtyä sitten makaavan kilpailijan kanssa julkiseen kaksintaisteluun. Se, joka jäi voittajaksi ja sai toverinsa nurinniskoin käpälämäkeen ajetuiksi, sille jäi kosijan oikeus sillä kertaa. Mutta Santra, joka kilpailun kestäessä oli alkanut hyvin tuntea oman arvonsa, oli melkein säännöllisesti ruvennut seuraamaan sitä tapaa, että hän tuontapaisten kahdenkeskisten kohtausten sattuessa useimmiten jätti huoneensa kamppailevien haltuun ja meni tupaan siksi kuin kumpikin oli mennyt tiehensä.
Nuorison mieliala oli sellainen, että pojat etsivät tyttöjen suosiota hurjailemalla, ja iso osa tytöistä piti poikain tavoista. Oli niitä tyttöjä, mutta useimmiten vähemmän huomatuita, jotka samoin kuin Santrakin osoittivat moittivansa poikain hurjia tapoja. Mutta kun Santra, joka juuri oli tullut useain tähtäämätauluksi, rupesi heti alussa tuollaista vakavuutta osoittamaan, niin pojat keskenänsä rupesivat arvelemaan, että eikö se liene körttiläinen.
»Vai pitäisi tässä nyt lampaiksi ruveta yhden tyttären tähden! Ohoh!» Pojat nauroivat, varmistuivat yhä siinä luulossa, että Santralla on uskonnollisia taipumuksia, ja käänsivät askelensa taas uusille maille. Löysivät kyllä henkiheimolaisiansa ja aikoivat jättää Santran niille, joita muka huvittaisi lammastella tyttöjen edessä.
Santran isä oli herastuomari, pikkuinen ukkokääpykkä, jolla ei suinkaan ollut mitään kuuluisuutta sitä ennen kun tytär kosimaikään joutui. Ainoa, mitä hänestä tiettiin, oli, että hän itse keitteli viinaa ja ryypiskelikin, mutta harvoin häneltä riitti toiselle ryyppyä; jos toisinaan antoi, niin silloinkin vain puolilleen lasin kaatoi, itsekseen puhellen tolkussaan, että »maahan pian menee, jos kovin täyteen kaataa». Lautamieheksi hän oli kuitenkin päässyt ja saanut vielä herastuomarin arvonimenkin siitä syystä, kuten kerrottiin, että tuomariukkoa, vanhaa koiransilmää, huvitti tehdä sielutieteellisiä kokeita ja nauraa Järvelän äijällä sen illan, kun hänet herastuomariksi tehtiin.
Herastuomari oli toisissa naimisissa. Nykyinen emäntä oli jäntevä, tuikea muori, joka piti miestään ohjaksissaan, jos tässä muuten mitään ohjaksissa pitämistä olikaan. Ensi naimisesta oli ollut kolme tytärtä, joista kaksi jo oli tiloilla ennen kuin uusi emäntä tuli, jonka käsiin Santra siis yksin jäi.
Muori oli viisas. Laittoi ja varusti tytärpuolensa lutin mitä monipuolisimmalla vaatevarastolla, antoi puheessa ja teossa maailman ymmärtää, että hän piti Santran kuin oman lapsensa. Niin hän olisi tahtonut Santrankin asiaa ymmärtävän. Mutta kotoisissa, kahdenkeskisissä kohtauksissa, kun puheet menivät ristiin ja tahdot vastakkain, tunsi Santra usein, että tuo vaimo oli hänelle kylmä ja vieras, että sen tahto oli rautainen, että se etsi pääasiassa omaa mainettaan sillä, että hänelle vaatteita laitteli ja että se purasi häntä kielellään, kun vain syrjäisen huomio vältti. Santrassa kasvoi vähitellen halveksimisen tunne äitipuolta kohtaan, jopa isääkin, sillä tämä näkyi olevan tuiman eukon kädessä tahdoton kinnas.
Santra huomasi, kun ihmiseksi varttui, että hänestä pidettiin, ettei hän ollut ihmisten mielestä hylkypala. Itsenäisyyden tunto kehittyi, oman arvon tunto kohosi ja hän tunsi riippumattomuutensa äitipuolesta varmistuvan päivä päivältä. Se oli siihen aikaan, kun nuoret miehet hänen tähtensä innokkaimmin toisilleen kuhmuja jakelivat.
Mutta »yökulkijain» luku Järvelän kartanolla harveni ja melskeet hiljenivät. Kilpailu poikamiesten välillä ei näyttänyt enää olevan yhtä suuri. Santra sai kuulla, että pojat pilkaten sanoivat häntä körttiläiseksi, katui jo itsepäisyyttään, mutta oli liian ylpeä peruuttamaan. Varsinaisesti ei hän kuitenkaan vielä surrut, sillä poikia kyllä nytkin kävi, mutta ne koettivat tulla salaa, yksin ja välttää tappeluita.
Vanhaa väkeä rupesi enemmän arveluttamaan, että miksi ne siihen loppuivat ne yölliset melskeet? He alkoivat ottaa lähempää selkoa kosijoista ja vuorotellen, isä ja äitipuoli, jupista Santralle, että tätä ja tuota saat päästää, mutta et sitä etkä sitäkään. Numero 1 muorin kirjoissa oli Kuivasen Ella, ja herastuomari asetti sille tilalle Karhun Esan. Vanhukset väittelivät näistä ehdokkaista kahden kesken ja yhtyivät lopuksi asettamaan Kuivasen Ellan yhteiseksi ehdokkaaksi, tämän kotitalo kun kuului olevan parempi kuin Karhun talo. Varmaankin emäntä myöskin osasi asiansa paremmin ajaa, sillä hänellä oli Kuivasessa vanhoja sukulaisia.
Näihin aikoihin ei Santra ollut vielä itse mitään vaalia toimittanut.Hän eli vapaana, ajatteli väliin yhtä, väliin toista.
Eräänä kesäaamuna joutui vanhusten asia keskustelun alaiseksi. Emäntä sen alkoi kerran sattuessaan olemaan hyvällä tuulella, maitoa kun olivat lehmät antaneet hyvin ja kirkas aamu lupasi hyvää luokoilmaa.
»Kuule Santra», sanoi emäntä, kun maitokamarissa maitoja pyttyihin kaateli ja Santra täytteli piimäleilejä päiväkunnalle.
»No?»
Emäntä antoi odottaa vastausta, saadakseen sille sitä suuremman merkityksen.
»Sinun täytyy ottaa se Kuivasen Ella.»
»Mitä ottaa?»
»Mitä ottaa! Mieheksesi… Parasta on valita niin kauan kuin on valikoiman varaa ja muutenkin…»
»Ei ainakaan näiden perunain aikana!» huudahti Santra suuttuneella äänellä.
»Älä huuda… Kenenkä sinä sitten ottaisit?»
»Mutta ainako sitä nyt vain pitäisi ajatella sitä ottamista, ainako jo, että mä vieläkin sanon, kun sitä nyt taas tässä kipuisin kiireihin ruvetaan jaksattamaan.»
Santran posket hehkuivat suuttumuksesta. Hän tarttui leileihin ja aikoi lähteä viemään ulos.
»Älä mene», kielsi emäntä.
»Mitä sitten vielä?»
»Sinun pitää ajatella sitä, isäsikin tahtoo… Sellainen talo, ja Ella sen kuitenkin saa…»
»Saakoon vaikka kymmenesti ja tahtokoon isä vaikka viidesti, niin sitä en minä ajattele, en ollenkaan. Minä ajattelen ketä tahdon, mutta en ainakaan Kuivasen Ellaa…»
Herastuomari pisti päänsä ovesta sisään.
»Mitäh?» kysäisi hän.
Emäntä säpsähti.
»Kah, tuopa se olikin … pelästyin että kuka siellä… Tässä minä vain sanoin Santralle, että sen pitää ottaa se Ella.»
»Nii-in, no niin sen pitääkin, vai mitä naurat?»
»Mitä naurat», matki Santra.
»Mitä … no eikö se ole aimo mies, vai?»
»Niin, mies käsitöilleenkin niin aimo että, ja talo…» alkoi emäntä.
»Kyllähän minä olen sen jo nähnyt vuosikausia, että minä olen liikapala tässä», keskeytti Santra katkerasti. »Mutta kyllähän te minusta muutenkin eronne saatte, ettei teidän nyt tarvitsisi minua ensimmäiselle vastaantulevalle työntää.»
Nyt emäntä asettui juhlalliseen asentoon ja löi kättä yhteen sanoen:
»Kuka sinua tässä on liikana pitänyt? Kenenkä tyttärellä on paremmin puettu lutti? Ja senkö tähden Kuivasen Ella on sun mielestäsi niin hylky, kun se on *minun sukulaisiani*?»
Santra painoi päänsä alas. Isä jatkoi:
»Nii-in, joutavia siinä nyt riitelemään ja mistä luulet paremman saavasi? Kuka on aina viimeiseksi jäänyt ja toiset pyristänyt, eikö juuri Kuivasen Ella? Kyllä se on siihenkin niin mies että…»
»*Sellainenko* se sitten on parahin?» Muuta ei Santra tainnut siihen sanoa.
»On ainakin miehenmoinen ja … se on hyvä talo.»
»Onko isäkin ollut tappelija?» kysäisi Santra ivallisesti katsellen isäänsä.
»Mikä tappelija», naurahti ilkkuen emäntä, joka taitavasti tahtoi ohjata asioita jälleen rauhalliselle tolalle, sillä hän aikoi ensin sovinnolla koettaa asian ratkaista. »Vieläpä tappelija», jatkoi hän, »aina se on jaloissa ajelehtinut.»
»Äläs peru, saat'ei multa ole luontoa puuttunut … vaikka oonkin pikkuinen, mutta … ta…»
»No juo nyt ja sano sitten…! Menee maito pitkin rintoja … kun pytystä rupeaa juomaan, muutama. Olisi sitä vielä tuossa kiulussakin ollut.»
»Ään, laukallepa se maito maistaa. Niin etkö…»
»Noo, Napavainiossa ne laukkaa syövät.»
»Niin, etkö muista sielläkin, Kanki-Tupun häissä, — olithan sinäkin — siellä? — Peru kun se sai naamaansa se Konsta.»
»Mikä Konsta?»
»Haaralan Konsta! Kyllä siinäkin oli ruumista, mutta oli kankea kuin pölkky. Ja minä olen sen aina sanonut, että siinä lyhyt lykkää kuin pitkä vielä kokottaa…»
»Lempoako niitä nyt tuossa jaksattaa. Vie jo Santra ne leilit kärryille ja lähtekää, ettei väen tarvitse odottaa, ei siellä tule työstäkään mitään. Anna, äijä, sen hevosen luistaa, ei suinkaan se tiellä liho… Ja Santra, muista sanoa Maijalle, että katsoo yöllä voiaskin perään, kun siellä on se Iso-Köpikin, niin se kyllä tyhjää voiaskin, kun vähäkin silmä välttää.» —
Kuivasen Ella rupesi lähistelemään Santraa yhä totisemmin. Santralla todellisuudessa ei ollut mitään erityistä Ellaa vastaan, mutta ei hänestä liioin välittänytkään, enempää kuin muistakaan. Ymmärrettävästi ei hän ollut ollenkaan ajatellut, että tässä on vielä mitään kysymystä avioliitosta, ennen kuin Ella eräänä iltana toi kihlat. Santra oli silloin hämmästynyt niin, ettei ollut tietänyt mitä aluksi sanoa. Ensimmäinen huudahdus oli ollut:
»Mitä sinä nyt hulluttelet, Ella?» Sitten oli ruvennut itkemään ja pistänyt kihlat peräsängyn päänalaisten päälle. Ne jäivät sinne, ja he olivat kihloissa. Mutta Santra näytti tähän aikaan kantavan hirveän raskasta sydäntä.
Tähän aikaan tuli eräänä arkiyönä Laitalan Valee Santran luttiin, missä ei silloin ollut Ellaa. Valee oli nuori isäntämies Korvenloukolta. Hän oli jo aikaisemmin parikin kertaa kilpailijoilta valloittanut Santran. Tyttö oli usein ajatellut Valeeta, mutta kun ei tämä ollut osoittanut erityisempää taipumusta kulkea täälläpäin eikä ollut osoittanut suurempaa lähestymisen halua, oli suhde jäänyt kapaloonsa.
Nyt Valee tuli. Ihan varmaan on huhu siitä, että minä olen kihloissa, jo ehtinyt sinne, ajatteli Santra. Mutta Valee ei puhunut siitä mitään, jäi vain istumaan ikäänkuin ei olisi mistään tietänyt ja — Santra ei tullut sanoneeksi hänelle uutta suhdettaan, johon oli Ellan kanssa joutunut — eikä käskenyt pois.
Nyt Santra vasta joutui tuskalliseen tilaan. Omatunto soimasi siitä, että kihlattuna oli vielä laskenut toisen viereensä. Mutta toiselta puolen tunsi tavatonta vetovoimaa Valeeseen, jonka rinnalla Ella nyt vasta oli kadottanut hänen silmissään kaiken arvonsa. Kihlaus alkoi tuntua itsemurhalta.
Valee tuli vielä toisenkin kerran. Silloin he puhuivat asiasta.
Seuraavana päivänä oli Santra taas pitkistä ajoista jotenkin iloinen, niin että sen syrjäisetkin huomasivat. Kun hän ensi kerran sattui jäämään äidin kanssa kahdenkesken tupaan, virkkoi hän:
»Äiti.»
»No?»
Nyt Santra vasta huomasi, että tuimalle eukolle ei ole niinkään helppo jutella sellaisia asioita.
»Minä en mene Ellalle», jatkoi hän vihdoin.
»Mitä sinä nyt sanot?»
»Minä en voi, en saata … en ikänä!» Tuli itku.
Mutta nyt oli muorilla kovia sanoja. »Vai nyt, kun jo on kihlatkin ja muuta … vai nyt peräytymään!» Käski hävetä silmänsä täyteen ja lakata jo vihdoinkin ruikuttamasta. Kehui, että on sitä ennenkin tyttäriä nähty, parempiakin, ja aisoissa niitä on pidetty… Muori ei ottanut korviinsakaan pitempiä puheita asiasta.
Jo alkoi Santra käsittää missä ollaan. Hän oli itse ehdoin tahdoin juossut paulaan, aivan ajattelematta kihloihin. Nyt veti muori niin kireälle, että jo tässä ensi keskustelussa tunsi varattomana heiluvansa taivaan ja maan välillä. Äitipuoli seisoi kannallaan kuin tammi, tunnotonna kuin kivi … jokainen ruumiinliike, jokainen äänenväre tulkitsi järkähtämätöntä peräytymättömyyttä.
Santran päätä huimasi. — Niinkö sen sittenkin pitää käydä?
»Ei ikänä!» virkahti hän enemmän itsekseen. Hänen äänensä vavahti, mutta helähti kuitenkin omituisen kolkolle.
»Suu kiinni sellaisista!» tiuskaisi emäntä, nytkin aivan niin kuin hän olisi puhunut lapselle, joka itkien tahtoo uutta hametta, kun toisen juuri on saanut.
Santra koetti vielä isälle puhua asiasta. Mutta tämä oli niin mielistynyt Kuivasen taloon ja oli jo asiasta puhellut Ellan isänkin kanssa, että Santran jutulle hän rupesi haikeasti nauramaan »niiden mukulain juonia»!
Ei kumpaisenkaan kanssa Santra päässyt niin pitkälle, että olisivat edes todenteolla kysyneet, ketä hän muka haluaisi.
Ellalle ei hän vielä uskaltanut mitään puhua, sillä häntä hirvitti sanoa sellaista, jos sittenkin kuitenkin pitäisi mennä vihille.
Mutta eräänä lauantai-iltana hän laittausi makaamaan tupakamarin nurkkaan, sanoi äitipuolelle, että hän ei lähde siitä ulkosijoille, ei millään ehdolla. Muori ei paljonkaan pakotellut, otti vain huomioon, milloin Ellan askeleet lutin rapuissa alkaisivat kuulua. Eikä sitä kauan tarvinnut odottaa. Silloin pistäysi muori ulos, kuiskutti jotakin Ellan korvaan, toi hänet tupaan, pisti kamariin ja sulki oven. Santralta pääsi huudahdus, kun näki Ellan. Kohosi joutuin ylös lattiasta ja aikoi rientää, Ellalle sanaa sanomatta, tupaan. Mutta Ella otti kiinni, naurahti ja kysyi, että eikö nyt lähdetä luttiin? Santra tempaisi itsensä irti ja juoksi ulos. Hänellä oli juuri ollut aikomus sanoa Ellalle … mutta ei saanut suutansa auki. Nyt hän juostessaan ajatteli, että tottahan jo itsekin ymmärtää.
Ella tuli nolon näköisenä tupaan. Herastuomari kuorsasi peräsängyssä ja emäntä istui uuninpenkillä. Muita ei tuvassa ollutkaan, sillä palvelusväkikin makasi ulkohuoneissa.
Muori jo tuli ovelle Ellaa vastaan:
»Pidä sinä miehen mieli päässäs», kuiskasi hän salaperäisen näköisenä.»Se on tuollainen kuriton lunttu. Onko se sulle mitään puhunut?»
»Mitä puhunut? Mistä?»
»Ei mistään! No mene nyt vain perässä, se meni jo luttiin.» Emäntä näytti olevan kahden päällä, jatkaako vai ei. Vihdoin kuitenkin sanoi:
»On olevinaan katumapäällä. Koeta sitä vähän miellytellä … mitähän ne tuollaiset kakarat ymmärtävät. Ymmärrä sinä paremmin, joka olet mies, äläkä heti ensi sanasta nenääsi takaisin vedä, jos se nyt rupeaa jotakin puhumaan. Tottahan ymmärrät, kun olet mies. Koko maailmahan sille nauraisi, jos *sinä* vasikan nahat saisit.»
Ella mutisi jotakin hampaisiinsa.
»Mitä se on sanonut?» rupesi utelemaan.
»Mitähän se on sanonut…! ei mitään. Mene nyt jo.» Ella meni luirutellen pitkää nohjoista vartaloansa, tuijotellen hiukan tyhmän näköisillä silmillään. Emäntä jäi vielä uuni-ikkunaan peräilemään, josko mitään tapahtuisi. Mutta kun Ella jäi luttiin ja ovi siellä vihdoin pantiin kiinni, riisui hänkin ja meni makaamaan. Hän oli nyt tuosta asiasta enemmän epävarma kuin koskaan ennen. Aivan ensi kerran tuntui Ella hänestä niin kömpelöltä, että Santra saattaisi milloin hyvänsä pujahtaa käsistä. Pitkän aikaa hän valvoi miettien, että keneen se oikein on tuo poika tullut, kun isänsä oli nuorena niin reipas mies, oikein teräväsilmä ja äitikin oikea ihminen. —
Huomisin kävi Järvelän emäntä Kuivasessa, jossa päätettiin, että nuoret pannaan kuulutuksiin ensi tilassa. Kun emäntä tuli kotiin ja kertoi sen Santralle, rupesivat viljavat kyyneleet juoksemaan tämän poskille, mutta sanaakaan ei hän sanonut. Muori arveli, että tämä sanattomuus osoitti jo jonkinlaista asettumista ja taipumusta välttämättömyyden alle. Mielissään rupesi lohdutellen juttelemaan:
»Hätäkö sellaiseen taloon on mennä!»
On pimeä syysyö. Kasarin Tommin saunan lavalla kuorsailee neljä nuorta miestä hurjan juomingin jälkeen. Päreistä on jo aikoja sitten valkea sammunut, viimeinenkin tulenkipinä karsista rauennut. Kuorsausten seasta kuuluu silloin tällöin sekavaa puheensoperrusta. Vihdoin herää Karhun Esa, ryhtyy kovakätisesti potkien ja kolhien herättelemään toisia. Pääsevät siitä maristen jo kaikki jalkeilleen ja saavat valkeata uuteen päreeseen. Tämän ratisevassa, kituvassa valossa näemme nuo uniset kohmeloiset poikamiehet.
Siinä on Karhun Esa, nuori isäntämies, puukkojunkkarien kuningas,Kuivasen Ella, joka tahtoo hänkin enimmiten olla muita parempi, IikanAntti, samaa maata, muuten jo köyhtynyt ja talostaan hävinnyt, sekäKoipi-Siukku, mies neljänkymmenen tienoissa, mainion suunsa ja sukkelainjuoniensa avulla renkimiehestä kohonnut tähän yhdyskuntaan.
Kovin miehiä haukotuttaa ja kiroiluttaa jokaisella suun avauksella. Tuskalliselta näyttää olo. Kömpiessä ahtaalla lavalla kompastuu Ella vahingossa Iikan Antin jalkoihin.
»Piruako siinä kompuroit», Antti ärähtää, »sääret poikki tallaat.»
»Onpa kuin sääretkin!»
»Ne ovatkin miehen sääret.»
»Eivät ne ole nähneetkään miehen sääriä. Kun varpaalla pikkasen turkkaa, niin urisee jo kuin olisi silmään pistetty.»
Antti kömpi ylös kiroillen, sanoi, että hän tahtoo heti paikalla näyttää kuka urajaa, ja kahmi Ellan rinnuksiin. Ella rupesi huutamaan ja pauhaamaan niin kuin pyhä tapansa oli, sillä hän oli tottunut huudollaan pelottamaan enemmän kuin voimillaan. Tappelu oli jo syntymässä, mutta Esa ja Siukku saivat välin sovitetuksi. Istuttiin sitten rauhoittuneena lavan penkille ja Siukku sytytteli sammunutta pärettä.
»Voi ehtasininen!» hän siinä huokasi, »kun nyt olisi lampaan reisi hammasten väliin.»
»Samat sanat», virkkoi Ella huojuen penkin päässä.
»No en minäkään oksentaisi», yhtyi Karhun Esa loikoen pitkänään lavan pohjassa ja potkien juonillaan Koipi-Siukkua, joka rauhallisesti kärsi sen.
Iikan Antti istui myrryisenä hiukan erillään ja imi piippuaan.
»Kyllähän se mukiin menisi», tuumi sieltä.
»Kyllä mä sen vain sanon, että se olisi nyt poikaa, se, olis jo, mä vieläkin sanon», jatkoi Ella innoissaan.
»Kuka menee hakemaan lampaan?» kysyi Esa.
»Pelataan vuoro», Siukku ehdotti. Siihen suostuttiin ja peli ratkaisi vuoron Iikan Antille.
»No ei tuo ole ensi kerta, eikä se ole edes synti», arveli Antti. »Mutta kenenkähän karitsan ottaisin?» tuumi hän päätänsä raapien.
»Mitä sillä on väliä, missä vain navettaan pääset.»
»Luuletko sä sitten, Ella parka, olevan sellaisiakin navetoita ja navetan lukkoja, ettei mies pääse sisälle?» kyseli hän kummastellen ja juron näköisenä ivallisesti katsellen Ellaa.
»Mene nyt, mene vaikka Kasarin Tommin… Jaa!» huudahti Karhun Esa käsiä yhteen lyöden innoissaan. »Mene Kasarin Tommin navetasta ottamaan, ja ota kunnollinen… Se saakurin mies! Jos tapaat Tommin, niin anna halkoa otsaan, kun kuuluu luulevan, etteivät pojat uskalla hänen lampaitansa puhaltaa.»
»Luuleeko?»
»Noh. Ja onko kukaan kuullut, että se mies olisi koskaan uskaltanut toista ottaa rintapäähän?… sellainen nahkasäkki!»
»Luja mies se on kuitenkin», väitti Iikan Antti, »kuitenkaan ei sellainen, ettei tämän näköinen mies siltä yhtä lammasta tohdi einespalaksi ottaa. Mutta missä se keitetään?»
»Mennään metsään», sanoi Karhun Esa, »otetaan sieltä Rotkon muorilta pata, suolat ja leivät.»
Ja niin lähdettiin saunasta ulos. Kun oli ensin sovittu yhtymäpaikasta, erosi Antti toisista.
»Onko sulla puukko? Näet, jos Tommi olisi kartanolla», kysyi peräänKoipi-Siukku.
»Kysy kissalta, onko sillä kynsiä!»
Hiljakseen laulellen lähtivät toiset Rotkon mökkiä kohti, maiskutellen jo makeasti suutansa odotetun lampaanlihan esimausta.
»Tämä Ella, se on poikaa», rupesi matkalla virnistelemään Koipi-Siukku.
»Kuinka niin?»
»Montako yötä ja päivää sä nyt olet ollut naittajaishäihin käskyillä?»
»Viides alkaa huomisaamusta.» Ella haukotteli laiskasti, alkoi vähän viluttaakin. Toiset nauroivat.
»Pian ne ovat Ellan laulut laulettu. Mutta saamarin hullu sinä olit, kun rupesit akan touhuun. Mitä sillä olisit vielä tehnyt», arveli Esa.
»Kyllästyy tähänkin, iankaikkiseen retuamiseen.»
»Mutta kun on akka kotona eikä pääse enää tällaisiin joukkoihin, niin sitä on niin kuin olisi jalat taivaassa ja pää penkin alla», oli Siukun tuuma.
»Mutta totta puhuen, minun käy vähän vihakseni nyt, kun sinä erkanet joukosta», kertoi Esa, »olisi meidän pitänyt yksissä juonin vielä kerran saunottaa niitä körttiläisiäkin.»
»Luuletko sinä sitten, etten minä mukaan tule, kun tiedon saan, vaikka mulla akka olisikin!» ihmetteli Ella.
»Kyllä se on niiden akallisten miesten niin ja näin … Karin Vennukin … melkeinpä hän kotonansa makailee.»
»Mutta kyllä se sentään on poikaa, se Vennu.»
»Onko minunkin rinnallani?»
»Mitäs se nyt pääpirun rinnalla, mutta»… Karhun Esaa nähtävästi miellytti tuo melkein vakavuudella lausuttu tunnustus.
»Voi herran poika!» hän huudahti, »kun sais taas tehdä tuolla … tuolla leikulla tuoretta ihmisen lihaa!» Hän joutui yhtäkkiä omituiseen raivoon, sätki puukolla ilmaa, hypähteli, pyörähteli, kiraisi hammasta ja ulahteli kuin ärsytetty suden penikka. Kylä oli jo jäänyt taakse ja he kulkivat mutkittelevaa karjantietä metsää kohti. Esan innostus tarttui toisiin ja yhdestä suusta alkoivat he sydämellisellä innolla laulaa:
»Minä olen pappani vanhin poikaHärmän Kankaanpäästä,Enkä mä sure ittiäniEnkä toisen henkeä säästä!»
Liikkeillään ja käsillään säestivät he innostuttavaa tahtia. Laulu oli niin mahtipontista, että sen saattoi uskoa oikein sydämestä tulevan. Ikään kuin laulun tuottama innostus olisi avannut aloja uusille ajatuksille, virkahti Esa heti, kun olivat erään värsyn loppuun saaneet:
»Mutta mitähän te sanoisitte, jos minä teidät molemmat … haa!…» Hän kirosi kummallisesti nauraen ja heilautti puukkoaan.
»Mitä sinä nyt, Esa?» rupesi Siukku lauhduttelemaan ja etääntyi soveliaan matkan päähän.
»Älä nyt!» Ella kirosi ja peräytyi hänkin. Esa rupesi nauramaan:
»Leikkiähän tämä on, leikkiä koko matkan… Mutta kuule, Ella, minä löisin sinua nyt kohta paikalla, jos sinä olisit toinen mies. Perkelekö sua auttoi saamaan sen Santran?… En minä muuten siitä välitä. — Pysy edempänä Siukku! — Mutta yhden kerran, kun siellä oli makuulla tuo Talvi-Kosken Köpi, niin minä panin sen sieltä nurin niskoin tulemaan ja meinasin olla itse yötä. Mutta kas, tuo pirulainen karkasi minulta tupaan. Voi vanhaihminen, kun minun teki mieleni mennä ikkunasta sinne tupaan ja näyttää niille oikein…! Ja jos minä mennyt olisin, niin olisin vienyt Santran takaisin luttiin. Sain kuitenkin itseni pidätetyksi, kun olin aivan selvällä päällä. Ja sitten ei minun ole tullut mennyksi, ennen kuin sinä niin vissit kaupat teit. Noo…»
Ella nauroi melkein sydämellisesti, sillä koko juttu häntä nähtävästi ihastutti.
»Älä naura kovin, taikka… Luuletko sinä olevasi parempi kuin minä sillä, että Järvelän Santran saat?»
»Esa, mitä sinä hulluttelet ja riitaa haastat, emmehän me nyt tappelemaan viitsi ruveta.»
»Viitsi! No miks'ei? Valmis minä olen koettamaan vaikka kohta, jos vain tahdot, niin…»
»Mutta minä en tahdo.» Ella pelkäsi. Muuten hänkin kyllä olisi *tahtonut*, sillä sydäntä kovin hapatti.
»Se on eri asia. Minä vain ajattelin, että jos haluttaa niin… Mutta yhden tekevä.» Koipi-Siukku tulla nykerteli kappaleen matkaa perässä, sydän lepattaen ja sääret valmiina lennättämään, jos asiaksi tulisi.
Saapuivat vihdoin Rotkon mökille ja pääsivät sisään.
Koipi-Siukku rupesi pyytämään pataa ja suolaa.
»Hyi», sanoi muori, niinkuin vakava ja kristillinen ihminen ainakin, »kyllä noin komeat pojat saisivat antaa ihmisten lampujen olla rauhassa. Se on melkein niin kuin varastamista sellainen… Komeita poikia ja sellaisia touhuja.»
»Onko muori ollut nyt hiljan pastorin puheilla?» kyseli Siukku irvistellen.
»Mitä sitten? Mitä se sulle kuuluu?»
»No, no, älkäähän noin olko tureissanne, vanhoja tuttujahan tässä ollaan. Onkohan se Kasarin Tommi löytänyt sitä kirvestänsä, joka katosi tuonaan tässä metsässä?»
»Siukku!» nuhtelivat toiset nauruaan pidätellen. Muori ei ollut kuulevinansakaan, pesi vain pataa.
»Ihmiset puhuvat, että pastori tulee ensi pyhänä tänne teille pitämään körttiseuraa.»
»Hääh?» kysyi sängystä vaari, joka oli hiukan huonokuuloinen, mutta nyt kuuli osittain, kun Siukku puhui kovalla äänellä. Kertoja meni sängyn ääreen ja jutteli asian uudestaan.
»Valehtelet», tuumi ukko, nähtävästi kuitenkin ollen kahdella päällä uskoa tahi ei. »Etkö sinä ole Koipi-Siukku?»
»En minä ole kuin pappilan isäntärenki. Koipi-Siukku on pantu kiinni.»
»Hoo, no oletko sinä sen veli?»
»Sisaren poika. Mutta en minä ole sellainen lurjus kuin setä Siukku.»
»Hooh, noo … kuinka se pastori nyt tänne?»
»Kuuluu saaneen tietää», huusi Siukku yhä ukon korvaan, »että teidän muori on herännyt.»
»Meidän Annako?»
»Niin, ja ettekös tekin ole ruvennut ajattelemaan sitä parempaa asiaa?»
»Niin minäkö?»
»Niin.»
»Tiedä… Onko sun piipussasi perä?» Siukku antoi piippunsa ja äijä rupesi sitä kaivamaan.
»Tekin olette jo vanha mies», kiljui Siukku yhä edelleen ukon korvaan, ja toiset koikkailivat penkillä nauruansa kiinni yritellen. »Te olette jo vanha mies ja syntiä on vissiin kokoutunut. Pitäisi teidänkin jo ajatella…»
»Se valehtelee sulle aivan», tuli muori vaarille sanomaan sivumennen.
»Häh? Koska min' oon valehdellut, lempoo?» sanoi vaari. »Vaikka mä sen itse sanon, niin en minä ole ikänä varastanut enkä valehdellut, mutta ihmiset komppuneeraavat ja valehtelevat sellaisia.»
»Kyllä sitä aina vähän kuitenkin tulee valehdelluksi», kiljui Siukku.
»Noo, mutta ei sitä hätävaletta kiellä Jumalakaan.» Ukko nauraa hörähti.
»Hou!» virkahti ovesta päänsä sisään pistäen Iikan Antti.
»Ahah? Noo?»
»Tuleeko pata?»
Tuvassa olijat kavahtivat liikkeelle. Karhun Esa pisti muorin käteen suoloista ja leivästä määrätyn hinnan. Siukku otti padan ja lähti ulos laulellen:
»Kolmen kannun kattilalla se kultani kahvin keitti,Kun se mulle hyvästeli ja erokirjan heitti.»
Toverukset oikaisivat mökin viereiseen männikköön Siukun osoittamaa tietä. Antti oli jo saanut tarpeensa uuhen kantamisesta, joten se nyt vuorostaan joutui Ellan hartioille, joka kiroillen ja meluten kahnusteli toisten perässä tuon tuostakin kompastuen. Saavuttiin vihdoin pienelle sievälle aukealle männikössä ja päätettiin asettua siihen.
Kylläpä näyttivät jo toimeensa tottuneilta! Kootut oksat syttyivät iloisesti palamaan. Nahka nyljettiin uuhen selästä ja lihat terävillä puukoilla silvottiin kappaleiksi pataan, joka poristen kiehui ja parpatti. Pojat makailivat lieden ympärillä lämmitellen ja nauttien, kertoen entisistä urotöistään ja laatien suunnitelmia vastaisen varalle. Monen miehen selkäsauna mokotti miekkosten hampaiden koloissa. Mutta liha kypsyi vihdoin, pata nostettiin tulelta ja miehet keräysivät sen ympärille tyydyttämään hiukaisevaa nälkäänsä.
»Kasarin Tomminko se oli eläessään tämä kakku?» kysyi Koipi-Siukku.
»Niin, eilen vielä», todisti Iikan Antti, suu täynnä lampaan reittä.
»Saapa nähdä, eikö se aja takaa? Jos vähänkin vihiä saa, niin ajaa kuin ajaakin», arveli Ella.
»No, ja entä sitten? Joko pojat pelkäävät?» kysyi Esa.
»Ei muuten, mutta jos saa todisteita ja vie oikeuteen, niin saadaan tässä vielä varkaus», sanoi Ella.
»Varkaus!» matki Iikan Antti. »Sepä vasta olisikin poikaa, neljä tällaista miestä varkaiksi yhden kakun tähden!»
»Laki ei katso leikkiä», tuumi Siukku, »mutta minä tuosta en suurin välitä.»
»Kyllä se on miehet sillä lailla, että vaikka hänellä olisi parempikin kurssi, kuin ihmisellä, niin ei se tule tätä joukkoa hätyyttelemään», vakuutti Esa.
»Eikä se nyt ole häpeäkään lampaan varkaudesta käräjään mennä», arveliElla.
»Kunnia, kunnia se olisi! Kun päästäisiin sinne, sepä vasta poikaa!» ilakoi Esa.
»Vanhan Erkin tulukset! mutta siinäpä vasta leikin ainetta on», riemuitsi Koipi-Siukku, »Karhun Esa ja Kuivasen Ella lampaan varkaudesta kiinni!» Joukko tuli kovin hauskalle tuulelle, jopa päättelivät, että asian pitää juonilla toimittaa Kasarin Tommin tietoon, jos ei muuten, niin koetteeksi, josko se uskaltaa käräjiin haastaa… Olisi niin riivatun hassua saada sitten antaa sille maksuksi lämpimä selkäsauna, kun luulee sekin mies olevansa…
Toverukset laskeusivat nuotion ääreen lepäilemään vahvan aterian päälle. Mutta aamun hämärtäessä nostatti nouseva päivä heissä jonkinlaista lähdön velvollisuutta. Viina oli päistä haihtunut, painostava kohmelo siellä nyt vain mokotteli. Herätessä tuntuivat mielet apeilta ja myrryisiltä.
Ella rupesi ensimmäisenä puhelemaan kotiin lähdöstä, sillä tuossa lojuessa oli mieleen johtunut kaikenlaisia seikkoja, velvollisuuksia ja toimitettavia. Omaatuntoakin kenties kohliskeli tämä hiukan tavaton tapa kulkea sulhasmiehenä tällä tavoin naittajaiskutsuilla, vaikka ei hän siitä tovereille mitään virkkanut. Karhun Esa suottaili lähtemään hänen kotiinsa, koska sinne oli lyhin. Hän kyllä sieltä panisi hevosen ja lähtisi kyyditsemään Ellaa äijämiesten teille. Mutta useimpain mielestä oli tämäkin matka jalkaisin kuljettavaksi liian pitkä. Tässä pulassa äkättiin Karin Vennu. Sinnehän ei suorinta tietä voinut olla kuin virsta. Sinne! Pata kumottiin, lihanjätteet heitettiin siihen ja pata vietiin mökille.
Liikkeelle lähdettäessä miehet reipastuivat, uusi vireys ja uudet halut palasivat nousevan päivän mukana.
Karin Vennun talo oli metsänreunassa, avaran vainion kyljessä. Se oli »nuorten», »hurjain», »junkkarien», »komeain» ja, kuten julkisena salaisuutena kerrottiin, yöllisiin aikoihin roistojenkin kauttakulkupaikka. Kuka ensin mainituista uskalsikin ohi kulkea ja Vennun unohtaa, sille tämä selkään tarjosi ensi tapaamassa. Mutta Vennulta kyllä viitsikin selkäänsä ottaa, sillä mies oli kuin honganjuuri. Olisi ruvennut sitä vastaan tappelemaan, niin se olisi näyttänyt kuin sallimusta vastaan kapinoitsemiselta. Nuoret »junkkarit» pitivätkin kunnianansa, kun Vennu heitä kuritti; tuo jykevä kämmen ei ilennytkään koskea kelvottomiin!
Vennusta juoruttiin, kuten jo sanottiin, että hän suojelee varkaita ja varasten tavaraa. Sen sijaan kyläläiset ja naapurit kehuivat Vennua mitä oivallisimmaksi kylänmieheksi. Kun ei vain sekaantunut hänen asioihinsa eikä ruvennut hänen kanssaan riitaa haastamaan, niin oli mitä oivallisin ja hyväluontoisin naapuri. Mutta mitään härnäilemistä ei kärsinyt. Sitä ei niin ikään, että joku luuli itseänsä häntä pahemmaksi tappelijaksi, väkevämmäksi taikka turskiluontoisemmaksi. Jos joku sinnepäin viittasi, sai kohta koettaa.
Vennun talous oli naisväen käsissä, itse ei hän siitä paljon välittänyt, ajeli vain pitkin pitäjää, pelasi korttia, joi ja tappeli. Kotona ei usein jaksanut päivää yksin olla, tuli ikävä, jos ei sattunut ketään tulemaan, ja sitten hän lähti. Ihmiset etäämmällä pelkäsivät häntä kuin paholaista, jotkut pitivät Anti-Kristuksena, piruna; ja kun joku uskalsi hänen kanssaan tappeluun, sepä vasta mies oli; sitä tahtoivat kaikki nähdä, jos eivät ennen olleet nähneet. Sellaisiakin oli joitakuita. »On niitä sentään miehiäkin vielä», sanottiin niistä.
Yleisesti nuoret miehet ihailivat Vennua, pitivät isänään, ihanteenaan. »Se on poikaa se, on oikein mies, saakuri, se Vennu!» niin sanelivat nuorukaiset. Siitä kait se sitten johtui, että Vennu luuli olevansa kaikkien herra. Nuoriso piti häntä miehen mallina — sehän vaikutti elähdyttävästi kahden puolen.
Etteivät vakavammatkaan ihmiset Vennua oikeastaan aivan ankarasti tuominneet siinä merkityksessä kuin ehkä myöhempinä aikoina olisi tehty, johtui epäilemättä käsitteistä ajan luonteesta ja hengestä. Sillä »hengessä» oli silloin omat omituisuutensa. Esimerkiksi lampaan varkaus, jonkalaisesta edellisessä on kerrottu, ei oikeastaan ollut varkaus yleisessä käsitteessä, eikä sellaisesta usein lakiin menty. Siksipä melkein jokainen nuorimies oli sellaiseen syypää! Lammasnavetta ja naurishuhta olivat melkein yhteistä omaisuutta.
Varastiko Karin Vennu, sitä ei oikeastaan kukaan voinut todistettavasti väittää. Mutta että hän antoi rosvoille sijaa, se tiettiin, siitä häntä moitittiin, se meni jo yli sen rajan, minkä yli ei koskaan millään tekosyyllä voinut viedä »siivon miehen» nimeä.
* * * * *
Oli aikainen aamu. Karin Vennu venyi vielä vuoteessaan. Ruskea paksu tukka oli pörrössä kuin rohdinkuontalo. Sängyn esiripun oli vetänyt pois edestä päänsä taakse, punaiset terveet posket olivat lattialle päin. Silmät ummistuivat toisinaan, toisinaan taas avautuivat, näyttivät siinä kuin paennutta unta etsivän. Työväki näkyi olevan päiväkunnalle lähdössä, ja emäntä, isokokoinen, muhkean näköinen muija, antoi käskyjä ja ohjeita päivän varalle, ohi kulkiessaan aina soutaen kätkyttä, missä pienoinen makasi. Penkin loukossa venyi makuullaan pitkä pojanroikale, rikkinäiset, oikein kerjäläisen vaatteet päällä: kaikkialta paistoi aatamin nahka.
»Iikka», virkahti sängyssään Vennu, »pudota lattiaan se Kaapo siitä penkiltä, vedä tukasta.»
Iikka, pojanroikale hänkin, mutta arvoltaan talon renki, meni oitis, tarttui Kaapon pitkiin hiuksiin ja nykäisi lattiaan. Poika kiljahti, loi uniset villit silmänsä pahantekijään. Nepä vasta olivatkin silmät: mustat, terävät ja niin tulisen villit, että niiden olisi luullut sähköä iskevän kuin mustanketun kaunis talja.
»Saatanoitako sinä!» kerjäläinen kiljui, kavahti ylös kuin kissa ja toisen tukkaan. Pojille syntyi totinen tappelu, kierielivät maassa kuin tappelevat koirat. Vennu nauroi sängyssään hengetönnä.
»Kas se, Kaapo! No, no, Iikka! Älä hellitä», härnäsi hän.
Emäntä kävi kätkyttä soutamaan. »Herättävät lapsen», mutisi ja alkoi hissittää. Mutta nauraa hänenkin täytyi: olipa se koko peijakas, tuo Kaapo!
»No, no … no… Iikka! Annatkin Kaapon repiä koko tukkasi… Lempoako siinä makaat suullasi kuin ahma. Tule pois alta! Ha haa, itkemäänkö?… No voi sun perhana. Tuosta Kaaposta tulee mies!»
Vennu oli noussut istuvilleen sängynlaidalle, nauroi yhä henkihieverissä ja usutteli poikia.
Nyt tulivat tupaan meluten ja hauskasti suuta piesten lampaanlihan syöjät. Kerääntyivät kohta asiantuntijoina, ihastuneina tappelevain poikain ympärille kiillottelemaan:
»Ähäh! No no no … ota Iikka puukko!» kehoitteli Esa. Mutta Iikalla ei ollut puukkoa. Esa jo aikoi salavihkaa pistää hänelle käteen omansa, mutta Vennu, joka oli vihdoin tullut pois sängystä, kiljaisi:
»So so, Esa!»
Esa päästi raa'an naurun ja pisti suuren puukon tuppeensa. Samassa pääsi Iikka juoksemaan ja kapisti pihalle. Niin kylliksensä oli Kaapokin saanut, ettei halunnut ajaa edemmäksi kuin ovelle asti, josta huohottaen, pää paljaisiin paikkoihin revittynä, kasvot ja sormi verta vuotaen palasi alas valuneita housujansa kohotellen, mielihyvissään naureskellen ja noituen:
»Vietävä tulee toista nukuksissa penkiltä pudottamaan! Puree kuin koira, kun ei muuten mitään voinut… Olisi vain ollut puukko, niin olisin sille vietävälle antanut ikuisen torpanmaan.»
Toverit nauroivat: — tuohan kuului miehekkäälle!
»Missä sun puukkos oli?» kysyi Esa.
»Varastettiin eilen, ja…»
»Etkä ole vielä toista hankkinut?»
»En ole löytänyt vielä niin hyvää», sanoi Kaapo, sovitellen rääsyjänsä, jotka tappelussa olivat vielä kurjemmiksi riutautuneet. »Minkälainen puukko sulia on, Esa?» Hän meni Esan ääreen ja rupesi tämän tupesta puukkoa vetämään. Kaapo katseli ihaillen kuusituumaista kiiltävää terää.
»Kelpaisiko se?»
»Mukiin tuo nyt menisi paremman puutteessa.»
»Kas tällaista», näytti Ella omaansa.
»Tuo nyt ei ole mistään kotoisin, parempia niitä mies tieltä ojiin potkii. Taitaa piimään vähinsä pystyä, mutta voihin jo töpähtää.»
»Entäs tämä?» Siukku näytti omaansa.
»Näkyy olevan puukko miestä myöten, taitaa olla varastettu, enkä minä huoli varastetusta vaikka kuinka koreasti pyytäisit. Koetetaan onko se varastettu… Varastettu on, kosk'ei lattiaan pysty. Minä olen varkaalle niin kovin vihainen että… Minkälainen puukko isännällä on?»
»Tällainen se on miehen puukko.»
»Tuo nyt on puukon näköinen, tuon viitsisi ottaa ja Esan puukon kanssa.»
»Mutta mitenkä ne saisit?»
»En tiedä… Piisaako sinun puukostasi, Esa, jos mä hyppelen ryssää ja tappelen kalajokista?»
»No, jos saat sen sitten varastetuksi, niin saat pitää.»
»Ka en mie varasta, eikä taattonkaa varasta, mut ihte myö otetaah, ku kohal satutaah. No saanko?»
»Saat.»
»Saanko? Koetas vannoa.»
Kaapon silmät säkenöivät innosta ja kalpeat, likaiset posket punoittivat. Miehet katselivat erinomaisesti huvitettuina häntä. Esa vannoi.
»Mutta etkö lyökään sitten minua?» Poika jo puki luudanvartta kalajokiseksi.
»En, en, mutta sun pitää se varastaa.»
»Ka, ka, Esa jo pelkää», ilkkuivat toiset.
»Tämä poika ei varasta, mutta oon minä vähän vaarallinen mies pimeällä aikaa, mä tahdon ottaa itse», toimitteli poika toimessaan ja miehiä nauratti oikein vatsan täysin.
»Tiedätkös…! isäs tupen krapa…! äitis pirttiviinan juoja! tunkion pönkä! kun varastit mun äidiltäni mennyt vuonna, kun lehmä kantoo, kengän paulat! Tiedätkös!…» Kaapo riehui kalajokisen kanssa tukkaansa repien. Tuo satakertaa nähty kerjäläispoikaleikki kävi Kaapolta paremmin kuin muilta ja siksipä se miehiä niin hassusti huvittikin.
Isäntä oli tällä välin pukenut päällensä. Kun pojan temput olivat loppuneet, siirryttiin kamariin, Kaapo muiden mukana. Isäntä otti pullon kaapista ja tarjosi aamuryypyt. Istuttiin, ryypättiin, pakinoitiin ja kiusattiin Kaapo laulamaan kaiken maailman renkutukset, jotka väliin innostuttivat niin, että muutkin yhtyivät mukaan. Väsyttämään tämäkin vihdoin rupesi ja Vennu veti kortit esiin. Pöytä oli niin täynnä kaikenlaista kädestä heitettyä, ruokatavaraa, vaatteita ym. että otettiin tuoli, jonka päällä nyt ruvettiin korttia lyömään.
»Saanko minä olla piruna?» kysyi Kaapo.
»Sinä olet huono piru», sanoi Siukku.
»Aina kuitenkin sinua parempi.»
Kaapo asettui hyöriskelemään pelaajain ympärillä eikä kukaan enää häntä estänyt. Kohta kun peli alkoi, vetäytyivät naamat totisiksi ja jokaisen silmistä alkoi loistaa kiihkeä, himokas tunne. Välistä keskusteltiin yhtä ja toista. Muun muassa kertoi Karhun Esa, että he viime yönä söivät Kasarin Tommin uuhen.
»Kasarin Tommin?» kysyi Vennu kulmiansa rypistäen.
»Niin, mitä sinä siitä?»
»Perhana, se teidän olis pitänyt jättää tekemättä.»
»Mitä varten? Uhalla se syötiinkin.»
»Niin, mutta minä en ole ollut riidoissa Tommin kanssa. Läheisten naapurien kanssa pitää aina olla ihmisiksi, pojat, oli kaukaisten kanssa miten hyvään.»
»Mutta eihän me olla hänen naapureitaan», puolusti Ella.
»Mutta kun *minä olen*, ja kun te olette täällä meillä kuin kotonanne, niin… Ei perhana, se oli hullua, miksette ennen hakeneet vaikka meidän navetasta. Kun te nyt olette täällä ja jos tietää saavat, niin luulevat, että minäkin olen joukossa ollut.»
»Eihän se suuri erehdys olisikaan!» nauroi Iikan Antti, »kyllä sinä olet monen lampaan niskassa ollut, sinäkin.»
»Naapurienkinko?»
»Sitä minä nyt en tiedä. Mutta lihaahan se on naapurinkin lampaan liha.»
»Ei pojat, jos te komeasti ja hurjasti elää meinaatte, niin älkää *naapureitanne* suututtako, sen minä sanon! Kun naapureissa kehutaan ja kaukana pelätään, niin silloin se on niin kuin ollakin pitää, pojat! Ottakaa ryypyt… Pian minä annan teille selkään, jok'ikiselle… Annas Esa vähän puukkoasi tänne.» Vennu nauroi, Kaapo seurasi jännityksellä toisten peliä. Esalta pääsi kirous ja teeskennelty nauru: puukko oli poissa. Toisetkin nyt huomasivat, mistä oli kysymys, ja rupesivat nauramaan.
»Onkos se nyt sulla, Kaapo?»
»Häh, mikä?»
»Mikä!»
»Niin, mikä?» Kaapo haukotteli.
»Saakurin poika!»
»Pidä vain Kaapo, se on saatu, mikä on annettu», vakuuttivat toiset.
»Ei mulla ole», sanoi Kaapo haukotellen, »rupeaa uudestaan nukuttamaan… Onko sun puukkos sitten kadonnut?»
Esa löi Kaapoa puolipiloillaan korvalle ja kiroili, että tuo poika se on oppinut koko mestariksi… Kaapo pistäysi tuvassa ja tuli jälleen takaisin asettuen kamarin uunin eteen makaamaan.
»Saanko minä tulla, Ella, sun häihisi?» kysyi hän, kun oikoili uunin edessä lattialla.
»Tietysti.»
»No mutta sun pitää oikein käskeä. Teille minä tulen, Esa, huomenna.Joko sinä oot silloin kotona?»
Esa ei sitä tiennyt, mutta käski tulla, kyllähän ämmät ruokaa antavat.Lupasi sitten kyyditä viikoksi pastoriin.
»Pastorin kanssahan se onkin hyvä tuttu, tämä Kaapo?» kyselivät toiset naureskellen.
Poika kavahti ylös lattialta, hyppäsi tuolille ja rupesi kamalasti silmiänsä muljotellen ja suutansa vääristellen matkimaan pastorin saarnaa.
Juuri kun hän parhaillaan pauhasi ja toiset vatsojaan pidellen nauroivat, työnnettiin kamarin ovi auki ja Kasarin Tommi astui sisään. Jykevä mies, jonka leveät hartiat ahdas körttinuttu teki vielä jykevämmiksi. Mustan, matalan huopahatun alta tiirotti kaksi vaaleanharmaata silmää niin peräytymättömästi ja varmasti, että olisi saattanut uskoa tuon miehen ajavan aiotun asiansa vaikka maailman loppuun asti. Tommilla oli iso kirves vasemman käden koukussa. Oikeasta kädestään viskasi hän lattiaan tuoreen lampaantaljan, jonka sisästä vyöryi lattialle verinen lampaanpää ja jalat. Sitten hän otti kirveen oikeaan käteensä, pysähtyi keskilattialle, tuijottaen kuin kuolemanenkeli Karhun Esan silmiin.
»Kenenkä työtä tämä on?» kysyi hän äänellä, joka olisi ollut tarpeeksi panemaan hampaat tavallisten miesten suussa kalisemaan, sekä tarttui vasemmallakin kädellä kirvesvarteen. Suupielessä väreili omituinen hymyily.
Kaikkien kamarissa olijain suut jäivät ammollensa tästä hämmästyttävästä rohkeudesta ja liikahtamatta istuivat he kaikin tuijottaen käsittämättömin katsein vasta tullutta. Poikakin jäi tuolille seisomaan kuin eloton patsas.
»Niin totta kuin nimeni on Tommi, niin saatana ottaa joka ainoan, joka liikahtaa hiukankin, ennen kuin saan tietää kenenkä töitä tämä on?» Kirves kohosi.
Jos olisi toisilla ollut kirveitä tai vain jotakin muuta asetta käden ulottuvilla, niin voi Tommi-parkaa! Mutta hänen onnekseen ei koko kamarissa ollut mitään. Sitä paitsi oli tuon miehen rohkeus ja maine, vaikka ei hän ollut kymmeneen vuoteen ollutkaan varsinainen tappelija, niin suuri, ettei voinut olla vähintäkään epäilystä siitä, ettei hän panisi uhkaustansa toimeen, vaikka olikin »heränneitä». Vennu loi synkän katseen Karhun Esaan, ikään kuin vaatien tätä tunnustamaan. Esa ymmärsi tuon. Huulet vapisivat, kun hän virkkoi röyhkeyttä tavoittelevalla äänellä:
»Minä…» Poskilihakset pullistuivat ja katse meni alas, ei sen tähden että piti tämän *teon* tunnustaa, vaan sitä varten, että se tässä näytti kuin pelosta tapahtuvan.
»Meinaatko sen maksaa?» Kirves oli yhä kohotettuna ja tärisi kuin olisi ollut kiinnitettynä täydellä voimalla käyvän höyrykattilan kylkeen. Vastausta ei tullut vähään aikaan.
»No, jos sen…» alkoi jo Karhun Esa. Toiset nähtävästi odottivat, että hänen pitäisi jotakin sanoa. Tommi jo ymmärsi, että häntä pelättiin ja kunnianhimo kiihotti menemään pitemmälle. Kun ei vastauksesta tullut mitään, iski hän kirveensä tuoliin, missä kortit olivat.
»Tuleeko siitä mitään?»
Kirves tunki läpi kasattujen korttien ja halkaisi tuolin pohjan. Tuoli kohosi kirveen mukana ylös. Nyt kavahti Vennu sylisin kiinni Tommiin, Antti kiljahti ja tempaisi toisen tuolin, ja Esa sivui kirvesvarteen, jonka terä vielä istui kiinni tuolin pohjassa.
»Hiljaa pojat!» kiljaisi Vennu niin rajusti, että toiset vavahtivat.Hänen ja Tommin välillä oli syntynyt kahden kamppailu.
»Kiskokaa kirves pois ja heittäkää se tupaan!» komensi Vennu ähkien. Kaksi miestä tarttui kirveeseen ja väänsi sen pois Tommilta. Esa otti kirveen ja kohotti jo sitä.
»Kirves pois!» kiljui Vennu. Esa laski sen vastahakoisesti, sillä eleistä näkyi, että hän olisi sitä mielellään, kovin mielellään käyttänyt.
Vennun ja Tommin painiskelusta oli leikki kaukana. Kenties oli siihen syvemmätkin syyt kuin tuo tapaus, joka heidät oli yhteen saanut. He tunsivat toistensa maineen, mutta eivät olleet sattuneet koskaan ennen »koettamaan». Nyt oli satuttu ja nyt »koetettiin». Siinä ei tapeltu, niinkuin tavallisesti, ei revitty tukkaa, ei etsitty aseita. Sylikkäin puristivat, heittelivät, tempoivat, kampistivat toisiaan. Ei hiiskunut kukaan sanaakaan, kuului ainoastaan painijain ähkinä, hampaitten kirinä ja raskas rusahteleminen. Ihmetellen asettuivat toiset syrjästä katselemaan. Helposti teki heittonsa Tommi, mutta melkein helpommin Vennu. Lattia notkui ja jymähteli kuin olisi vahvoilla hirsitaltoilla jompoteltu. Tuolit ja pöytä menivät nurin, sohvasta katkesi jalka, verinen lampaan pää kieri lattialla palkarehtain jaloissa, ja kortit, joista suurin osa oli äskeisestä iskusta rikkoutunut, tallattiin jaloissa. Kukaan ei korjannut mitään. Kaikki syrjäiset näyttivät ymmärtävän, että tässä oli kysymys kunniasta ja maineesta. Hattu oli pudonnut Tommin päästä, harmaat silmät tuijottivat intohimoisina ja palavina. Hän oli noin neljänkymmenen ikäinen, siis noin kuutisen vuotta Vennua vanhempi. Toisinaan erosivat huulet, näyttäen kaksi riviä vahvoja hampaita, jotka lujasti olivat toisiinsa isketyt, niin lujasti, että niistä olisi luullut kappaleiden irti kirpoavan. Vennun huulet sitä vastoin olivat tiukasti kiinni, jopa pitkälläänkin, hän hengitti kokonaan suurten sieraimiensa kautta, ja näytti, kun painiskelu venyi niin pitkälle, asettuvankin vain puolustusasemaan. Tuon tuostakin, kun Tommi hampaita irvistäen teki onnistumattoman heiton, vetäysi Vennun silmiin kuin jonkinlainen pilkallinen hymynkierre, mutta aina se katosi kohta. Kovasta ponnistelusta väsyneenä alkoivat Tommin heitot olla heikompia. Yhtäkkiä vetäisi Vennu henkeä sisäänsä, vetäisi niin rajusti, että koko mies alaspäin kyykähti, hampaat iskivät yhteen kuin viilapenkin leuat, poskille ilmestyi turmiota tuottavan näköinen lontto ja — sitten hän heitti. Tommi kierähti lattiaan pitkin pituuttaan, Vennu pani molemmat polvensa rinnoille. Tommin rinnasta tunki nyt väkisten jonkinlainen tuskallinen älähdys, mutta se oli yksinäinen. Hän saavutti malttinsa jälleen.
»Sinun *täytyy* tunnustaa, naapuri, että minä olen parempi kuin sinä», virkahti Vennu nyt huohottaen.
Tommi ei puhu mitään, makaa vain kuin kuollut, kenties tekee hän tiliä elämästään, jonka ei luule ulottuvan tämän pienen putkan ulkopuolelle.
Toiset kiroilevat ympärillä, kiljahtelevat hillityllä äänellä ja liikahtelevat levottomasti kuin merkkiä odottaen, koska saisi rynnätä ja lopettaa tuon… Mutta he eivät uskalla tehdä mitään, he eivät tiedä, mitä Vennu ajattelee…
Vennu hypähti ylös.
»Nouse ylös, naapuri», virkahti, »näet sen, ettei mikään estäisi minua lähettämästä sinut Paapeliin, jonka hyvin ansaitsisit, kun sillälailla (hän väänsi raivoisasti päätänsä ja puhui hampaittensa välistä) tulet meille! Mutta emme riitele siitä, se on nyt sovittu ja sinun *täytyy* tunnustaa, että minä olen ensinnä, ja sinä olet sitten vasta.»
Tommi nousi, nähtävästi tappiostaan enemmän häpeissään kuin peloissaan.
»Mutta rohkea sinä olit, se minun täytyy tunnustaa», jatkoi Vennu. »Piru ollen, kun tällaisten miesten joukkoon uskallat yksin tulla!»
»Luuletko sinä sitten, että minä nyt vapisen?» kysyi Tommi verrattomalla kylmyydellä.
»Et, lemposoikoon, näytä siltä. Mutta ottakaa miehet tuoleja tuvasta, näkyvät nämä menneen vähän rikki. Istu Kasari.»
»Minä en istu», virkahti Kasari ja kurkussa loksahti ikään kuin olisi tahtonut ottaa kiinni sanan, jota aikoi sanoa. »Nyt aseettomana minä olen kyllä teidän armoillanne, teitä on viisi ja minä olen yksin. Mutta minä olen tullut tänne oikealla asialla ja tiesin, että sellaisissa asioissa ei auta muu kuin kirves. Minä en vieläkään peräytä vaatimustani, minä vaadin lampaani hinnan, koska on jo tunnustettu, että se on otettu. Tappakaa minut, jos tahdotte, teitä rukoilemaan en minä rupea.»
Toiset hyrisivät yhteen ääneen, josta saattoi selittää tarkoituksen: no, mutta eikö sille anneta sellainen selkäsauna että…
»Voi Kriste!» kiljahti Vennu, »jos sinä olisit toinen mies, etkä naapurini!…» Hän hypähti ylös. Kohta hillitsi kuitenkin itsensä ja kysyi toisilta:
»Otitteko te sen lampaan?»
»On se otettu, mutta sitä ei makseta», vastasi Karhun Esa. Iikan Antti murahti jotakin samaan suuntaan.
»Mutta sinä maksat sen!» Esa vaaleni, sillä nyrkki oli jo häntä kohti ojettuna. »Mitä se kraappa maksaa?» kysyi Vennu.
»Kolme ruplaa.»
Esa tempasi taskunsa.
»Onko teillä rahaa?» kysyi hän toisilta. Iikan Antti ja Ella ottivat sanaa sanomatta taskunsa ja kukin nakkasi pöytään ruplan. Pitemmittä mutkitta korjasi Tommi rahat taskuunsa.
»Korjaa nyt joutuun luusi, taikka…» uhkasi Esa.
»Taikka … ei mitään!» ärjäisi Vennu. »Minä olen isäntä meillä, ja meillä ollaan niin kuin minä sanon! Niin te kuin muutkin. Naapureille ei tehdä täällä mitään. Te olette varastaneet häneltä lampaan kuin siat, ja hän on vaatinut siitä maksun kuin mies. Ilman minua olisi Kasari ottanut sen teiltä pakolla. Sellaisia miehiä tällä kulmalla kasvaa. Istu, Kasari.» Vennun äänessä oli tuskin huomattava imartelun vivahdus. Kasarin suu vääntyi hiukan hymyyn.
»Totta puhut, Vennu», hän virkahti varmasti. »Mutta minä olen saanut, mitä olen kaivannut ja lähden.» Hän otti nyt vasta hattunsa, joka oli pudonnut lattiaan.
»Ota sitten edes piiskaryyppy, eihän meillä ole riitelemisen syytä, naapuri», sanoi Vennu ja kaatoi lasiin.
»No, jos tahdot antaa, niin … mitäpä se riitelemälläkään paranee.» Tommi astui pöydän luo, kallisti ryypyn ja kiitti. Sitten hän astui oven luo ja aikoi mennä, mutta pyörähti puoleksi takaisin.
»Olisi mulla jotakin sanottavaa sinulle, naapuri, mutta…» hän yritti katsoa syvälle Vennun silmiin. Vennu kiinnitti tarkkaavaisuutensa häneen.
»Uskostako, vai?»
»Siitäpä juuri.» Kasari huokasi raskaasti ja katsoi melkein rukoilevasti Vennua silmiin. Nuortenmiesten suut menivät ivanauruun, yksi kirosi ääneen, mutta Vennu virkahti:
»Jätä toiseen kertaan, naapuri, en minä nyt tunne olevani kirkon kipeä enkä Jumalan sanan vaivainen.»
Surkuttelun sävy värähti Tommin silmäkulmassa ja sanaakaan enää ääntämättä meni hän tupaan, otti sieltä kirveen kainalokoukkuunsa ja lähti kotiin päin.
Kasarin mentyä olivat nuoretmiehet kovin nolon näköisiä. Vähitellen pääsivät kielenkannat valloilleen, eivätkä he saattaneet Tommille mitenkään anteeksi antaa sitä, että tuli heiltä, niin pelätyiltä ja kuuluisilta, lampaan hintaa väkivallalla ottamaan. Kun sitten vielä eivät olleet saaneet käsin koskea, niin se vasta aatamille kävi. Isäntä yksin sai ylpeillä ja hän ylpeilikin. Ei ollenkaan häntä näkynyt painavan toisten häpeäntunne. Vihdoin toisiakin innostaakseen sanoi:
»Nythän oli *minun* vuoroni … minähän olin vanhin ja…», hän nauroi kurillisesti. »Minä tahdon kermat…! Ymmärrättekö?» Hän ärjyi silmät säihkyen ja räjäytti suuren nyrkkinsä pöytään.
»Vietäväkö teitä estää tuolle selkään antamasta jossakin *toisessa* paikassa? Ja teidän *pitää* antaa sille selkään, jos miehiä olette. Mutta ei minun talossani, ei sinnepäinkään. Ymmärrättekö?» Vennu nauroi. Kyllä toiset sen ymmärsivät jo! Siitäpä syntyikin riemua. Nuo miehet hykertelivät mielihyvän humussa käsiään, karjuivat väliin kuin karhut ja toisinaan kuiskivat kuin viekkaat noitaämmät. Meni kokonainen tunti, ennen kuin mielet hiukan tyyntyivät ja sakka ehti painua sydämenpohjalle varmaan talteen. Kaapo oli istunut tuolilla jossakin nurkassa hiljaa ja melkein nöyrällä kunnioituksella katsellut tätä elämää, erittäinkin olivat hänen silmänsä yhtäpäätä kiintyneinä Karhun Esaan. Tuossa vimman hetkellä Esan pienehkö, notkea vartalo liukui toisten mukana, välissä ja ympärillä varmana, erehtymätönnä kuin höyrykoneen silinteri. Silmäin hehku se poikaa ihmetytti, miellytti ja samalla hirvitti.
»Kaapo!» huudahti Esa vihdoin, kun huomasi taas tämän, »saarnaa saarnasi loppuun!»
Kaapo vavahti. Kuin nuoli nousi hän tuolille ja alkoi. Toiset ryhtyivät heti nauramaan ja Esa sekaan sotkemaan. Tämä vaikutti, että kummallinen, vaistomainen pelko, joka ensin sai pojan äänen oudosti värähtelemään, katosi. Yksin Esaa hän katseli. Hänessä heräsi niin sanomaton innostus ja halu tehdä tuolle miehelle mieliksi, että todella saarnasi kuin »seitsemän pappia».
Päivä kului jälkipuoleen ryypätessä ja hupaisessa elämässä. Lopuksi päätettiin miehissä lähteä Ellaa kyytiin morsiamensa luo — Vennukin mukaan, kun ei sanonut morsianta ollenkaan nähneensä, mutta paljon kehui puhuttavan kuulleensa. Tästäpä vasta syntyisi iloinen retki, komeain retki! Ja Järvelän herastuomarin viinat ne nyt juodaan…! He nauroivat vatsansa täyteen jo etukäteen siitä huvista, miten kitsas ukko kimmurtelee, ennen kuin viinansa heidän käsiinsä antaa.