On Mikkeli-lauantain ilta. Kaikkialla kuuluu pihoilta melskeitä ja rähinöitä. Nuoret miehet häärivät rattaiden ympärillä varustellen sinne mukaansa rautaheloilla varustettuja kankia, tervapiiskoja ja malmareita. Isäntiä seisoo ryhmissä, kädet housuntaskuissa, suut hymyssä kertoen omanaikaisistansa Mikkeli-ajoista, vakuutellen, että silloin sitä miehiä oltiin. Kertomukset synnyttävät ankaraa kinastelua, sillä pojat eivät mitenkään tahdo myöntää, että ennen olisi voitu ja osattu elää niinkään hurjasti kuin tähän aikaan. Todistettiin väitteitä kahdenpuolisilla kertomuksilla ja esimerkeillä.
Niiden poikain silmistä ja käytöksestä loisti innostus ja hehkuva ilomielisyys, joilla jo oli varmuus hevosesta. Vähän nurpeamman näköisenä käyskentelivät toiset, ne, joiden hevoset vielä olivat saantosaaliissa. Ne kokoutuivat pieniin ryhmiin nurkkien taakse kuiskuttelemaan. Pimeän hämärtäessä puikkelehti yhdestä ja toisesta tuvasta ja tallista ulos miehiä, jotka sitten takkinsa alta sopiviin piilopaikkoihin heittelivät suitsia vielä hetkiseksi odottamaan. Sitten he iloisesti vihellellen kävelivät iloisten joukkoihin ja rupesivat rentoina olemaan.
Miehiä, paksut tampiot käsissä, alkoi raiteille kokoutua. Ne olivat yövartijoita. Heidän ja saman kylän poikain välillä syntyi hauskoja keskusteluita. Oman kylän pojat heidän puolestaan vaikka päällään seisokoot!
Noin kymmenen tienoissa iltayöstä jo alkoi kuulua räikeämpiä ääniä, rattaiden jyräkkää ja laulua. Sen tunsi kuitenkin heti, että nuo laulajat olivat vielä miehiä, sillä usein helähti raikas sävel kauniisti ja kuulosti siltä kuin se olisi tulkinnut jonkinlaista viatonta sydämen iloa. Ne olivat enimmäkseen vasta pieniä, noin yhden, kahden ja kolmen hevosen joukkoja. Mutta niihin liittyi uusia. Tuon tuostakin ilmestyi joltakin takapuoliselta metsäpolulta ratsastaja vainion laitaan, siitä poikki peltojen ajoi maantielle välttääkseen oman kylän vahteja, jotka eivät nekään säästäneet miestä, jonka tiesivät hevosen varkain ottaneen. Tielle päästyään ne tuulena lennättivät kotikylän läheisyydestä. Tunnustelivat kappaleen matkan päässä, oliko vyölle sidottu tervataki, taskussa oleva pannunvarsi, puukko sekä viinapullo tallella. Kun kaikki oli oikein, kuului iloinen kiljahdus, hevonen sai selkäänsä suitsenperistä, ja lähti laukkaamaan, kunnes saavutti joukon, mihin liittyi ja sekaantui.
Yö ei ollut varsin pimeä, oli täysi kuu, joka kuitenkin piiloili pilvessä iltayöstä. Ilma oli leuto ja lämmin, eikä kurakaan teillä haitannut.
Kyläkuntain yövahdit käsittivät tehtävänsä hyvin monelta eri kannalta. Yhtäällä varasivat tankoja, jopa hirsiäkin maantien sivuihin, aikoen niillä nostaa ajajilta tien pystyyn. Siinä kuului keskusteltavan eri kyläin pojista; muutamille tuntui erikoista vihaa olevan ja niiltä vannoen uhattiin matka katkaista ehdolla millä hyvään. Toisia taas suosittiin, kehuttiin aika miehiksi ja lupailtiin antaa käsin koskematta ohi mennä. Syntyipä vahtien kesken väittelyltäkin, yhdellä oli syytä ottaa kiinni yksi, jonka toinen olisi laskenut menemään. Näki sellaisiakin vahteja, jotka pakenivat lämpimiin saunoihin, hakivat niihin viinoja ja heittivät toimensa yövahtina siihen. »Antaa poikain ajaa!» sanoivat. »Ajettu sitä on ennenkin ja tapeltu.» Kun hiukan enemmän hattuun meni, jo hevoset eteen otettiin ja lähdettiin ajolle. Hauskaapa onkin vielä kerran oikein hurjastella, näyttää pojille, että äijät ne ovat kuitenkin äijiä! Mikot ja Matit asettivat tankoja ja kirveitä rattaille. Yövartijoita elähdytti yhtäkkiä nuoruuden muistot: verraton halu näyttää nuorille, että »näin sitä ennen oltiin, kun housuissa käveltiin».
Muutamalla taholla taas oli vahtien enemmistö heränneitä. Niissä parvissa olivat puuhat vakavammat. Kovat aseet käsissä, pyssyt, rautapuntarit, jykevät hiilihangot ja sen semmoiset. Näin varustettuina seisoskelivat hiljakseen huoneitten vierustoilla ja teroittivat korviaan kuulemaan jokaista lähestyvää ääntä ja meteliä.
Toisessa päässä seurakuntaa meni pitäjän läpi juoksevan joen ylitse silta, jota sanottiin Harjun sillaksi. Siitä yli oli kaikilla Mikkeli-ajajilla tapana mennä. Siksipä olikin sinne määrätty vahvempi vartiojoukko.
Harjun sillalla seisoi nytkin puolenyön ajoissa kymmenkunta miestä. Kuu alkoi juuri päästä pilviverhostaan, valaista tienotta ja kimallella omituisen kirkkaasti hitaasti juoksevan virran vedenkalvossa. Kahden puolen jokea oli niittyjä, mutta mänty- ja koivuviidakko pisti sillan kohdalla jokeen asti. Muutamia taloja ja mökkejä oli vähän matkan päässä lähellä siltaa.
Muuan sillalla seisovista miehistä virkahti:
»Tässäpä on oikein kaunis paikka, näin kuuvalolla.»
»On», myönsi toinen, »kaunis tämä on päivälläkin. Kumma ettei tuohon rämäkkään ole jo kuokan kanssa käyty. Eiköhän siitä saisi oivallista leipämaata?»
»Epäilemättä», arveli kolmas, joka oli Kasarin Tommi, »epäilemättä siitä tulisi leipämaata, mutta tottapa ei sitä tarvita, kun ei siihen ole käsiksi käyty. Siksi toiseksi, sellainen mies, jonka tuossa toisella puolen on tuo paras osuus, ei joudakaan maanviljelyshommiin.»
»Kenen se on?»
»Kenen! Karhun Esan.»
»Ohoo, jassoo. Noo, Esa-poika ei paljon ehdi huolehtimaan talostaan.Kotipellon pientareillekin alkaa jo pajupensaita ilmestyä.»
»Niin, se poika… Saa nähdä miten sille vielä maailmassa käy. Mutta sepä on kumma, ettei tänne asti jo ole yhtään päässyt tulemaan niistä ajolaisista, saavatko ne siellä kylissä ne niin kiinni?»
»Eei, kyllä niitä tulee, mutta eivät ole vielä ehtineet.»
»Mutta miehet», sanoi suutari Erkki, joka myöskin oli joukossa, »näinkö me vain odotamme niitä, melkein paljain käsin? Emme saa yhtäkään kiinni.»
»Se on ihan totta, jos niitä tulee isojakin joukkoja», myönsi Särkiniemen Juho ja laski perään, että olisi tällaiselle miesjoukolle niin suuri häpeä laskea niitä menemään, ettei sitä saisi ikänä anteeksi.
»Niin, no», sanoi Kasarin Tommi, »koska meillä on kirveet, niin mennään ja murretaan puita poikki tien kahden puolen siltaa.»
Ehdotus hyväksyttiin ja lähdettiin viidakkoon. Heti alkoi kuulua vilkasta hakkuuta, joka omituisesti kajahteli hiljaisessa yössä.
Yhtäkkiä koski korvaan pohjoisenpuoleiselta tieltä rattaiden pärinä ja laulu. Miehet vetivät puitansa hätäisesti ja kasasivat ne tielle. Juosten kiirehtivät etelänpuoliset pohjoispuolelle. Joukot ryhmittyivät kappaleen matkaa murroksen yläpuolelle kahden puolen tietä.
Jo läheni huutava joukko. Yövahdit vapisivat jännityksestä ja puristivat kourissaan paksuja tankoja. Kuu valaisi tietä. Yövahdit piiloutuivat puitten varjoon.
Jo lennätti tienmutkan takaa esiin hevonen … kaksi … kolme, siihen loppuivat. Tietysti aavistivat vartijoita sillalla olevan, koska laulu muuttui yhä enemmän uhittelevan karjuvaksi.
»Tpruu!»
Ensimmäinen hevonen hyppäsi murrokseen, sekausi jaloistaan riostoon, kun sitä yhä selkään hutkittiin, vihdoin valahti holtitonna mahalleen, ähkien ja puhkien. Samassa kun kaikkien ajajain hevoset seisahtuivat ja miehet kiroten aikoivat rattailtaan juosta pois korjaamaan puita tieltä, ilmestyivät vahdit metsästä.
»So, pojat! antakaa puiden olla, ette te kuitenkaan tästä pääse», sanoiKasarin Tommi, joka vahtien etunenässä astui estämään tien perkausta.
»Hääh? Kuka se on, joka luulee olevansa parempi kuin minä?» huusi poikain joukosta Talvikosken Köpi, joka hevosta hurjasti mäntäten koetti saada sen menemään murroksen yli.
Kopin isä, Hermanni, oli myöskin vahtijoukossa. Kuultuaan poikansa äänen kiirehti hän metsästä tielle. Ennen ei ollutkaan lähdön kiirettä pitänyt.
»Onko se Köpi?» kysyi tunnustellen poikansa ääntä.
»Mitä?» Pojalta pääsi roima kirous. »Onko tuo äijäkin — (taas sai isä paholaisen nimen) täällä?» Poika kääntyi päin ja tirkisteli varjoon, missä isä vielä viipyi.
»Vai niin!» huusi Hermanni. »Lupasinko minä sulle raadolle hevosta?» Hermanni astui poikansa ääreen ja tavoitti temmata suitset tämän kädestä. Mutta Köpi antoikin korvapuustin, joka lennätti isän nurin.
Sillä välin olivat toiset vahdit jo karkoittaneet vähäisellä kahakalla murroksen murtajat, huusivat ja melusivat näiden kanssa niin, että isän ja pojan välillä syntynyt kahakka jäi huomaamatta. Pojat hankoilivat hevosiansa kääntämään ja takaisin palaamaan, mutta vahdit estelivät sitä ja aikoivat ottaa hevoset pois, kun arvelivat niiden olevan varkain otettuja.
»Auttakaa hyvät ihmiset!» kuului silloin huuto murrokselta, josta muut sähistessään olivat vetäytyneet kappaleen matkaa edemmäksi. Huutoa kohden nyt kääntyi kaikkien huomio.
Isän ja pojan kesken oli syntynyt todellinen tappelu. Saatuaan iskun pojalta antoi isä ylöspäästyään heti puullaan kaljauksen, joka kuitenkin onnistui niin huonosti, ettei poika edes kaatunut. Heti ryntäsi Köpi isäänsä käsiksi, heitti hänet murrokseen ja rupesi jaloin sotkemaan sinne. Silloin pääsi isältä hätähuuto.
Suutari Erkki ehti ensimmäisenä paikalle näkemään, miten poika vimmoissaan allansa makaavan isänsä tukkaa repi.
»Auttakaa!» kähisi Hermanni henkihieverissä.
»Minä sinun, sen…», kirisi poika hampaittensa välistä, vääntyen polvilleen isän rinnan päälle. Mutta tuskin oli hän siihen päässyt, kun jo suutari kaksin kourin tarttui hänen tukkaansa ja tempaisi syrjälle. Pojan kädet irtausivat isästä, joka kipeästi valittaen huoahti. Nyt syntyi suutarin ja Köpin välillä kamppailu. Tuo vähäläntäinen pikilangan tekijä näytti kuitenkin olevan niitä miehiä, jotka ovat täyttä rotua maasta alkaen. Köpi sai niin tiheään leuoilleen suutarin nyrkeistä, että kiroillen pakeni askel askelelta edellä silmillään jotakin asetta etsien. Mutta nyt sekautuivat muutkin asiaan, kumpaisellekin tuli puolustajia, ja tappelu oikeata mallia oli heti valmis. — Vahdit eivät tähän saakka olleet kankiansa käyttäneet, vaan nyt alkoi pari miestä niitä heilutella sillä seurauksella, että muutamat pojista kukistuivat tien poskeen ja toiset rupesivat pakenemaan. Kasarin Tommi, joka äkkäsi Talvikosken Hermannin huonon tilan, tämä kun ei päässyt paikaltaan minnekään, tempaisi hänet syliinsä viedäkseen metsään ja huusi mennessään:
»Ottakaa se Köpi ja sitokaa kiinni, isänsä tappaja!»
Joukossa, joka oli kylläkin raivoisa, kuului tuo ääni kuitenkin siksi kamalalta, että parit erkausivat paikalla ja monesta suusta tuli yht'aikaa:
»Isänsä tappaja?»
»Isänsä tappaja!» matki Köpi kummallisella äänellä.
Useimmat riensivät katsomaan, niin pojat kuin vahditkin. Tappelu taukosi niin, ettei edes sanoilla riidelty.
»Kuolee tämä!» virkkoi Kasarin Tommi.
»Kuoleeko?» kyseltiin.
Köpi yksin askaroitsi syrjätoimissa, selvitellen hevosensa suitsia, nähtävästi aikeessa huomaamatta, jos mahdollista, lähteä karkuuttamaan kotiin päin. Silloin tarttui kaksi miestä hänen käsivarsiinsa.
»Tules katsomaan tänne!»
»Mitä?»
»Mitä!»
Köpi vietiin isänsä viereen. Tämä makasi kipeästi valittaen selällään sammalten päällä. Joitakin katkonaisia sanoja sai hän sanotuksi, mutta kova pistos seurasi aina joka yritystä. Kasari oli asettanut hänet makaamaan paikkaan, mihin nyt täydellä terällään loistava kuu loi kirkasta valoa.
»Voi poikani», äänsi Hermanni. Näkyi tahtovan jatkaa jotakin, mutta ankara pistos vääristi suun, otti hengen kiinni ja veti kasvoille sinertävän värin.
»Voi poikani», yritti hän uudestaan. »Vanhurskas Jumala … joka … kaikki tutkii.» Taas ehkäisi pistos. Hän pyysi viemään kotiin.
Koko ajan pitivät miehet pojan käsivarsista, seisottaen häntä runnellun isän vieressä. Köpi ei ollut virkkanut sanaakaan, ennen kuin isä mainitsi kotiin viennistä.
»No onpa täällä hevonen.»
»Joutaako se?» kysyi Kajari ivallisesti.
»Mikäs siihen nyt…» Meni hymyyn pojan suu.
»Auttaako? Mikäkö siihen nyt auttaa? Ei mikään. Eikä siihenkään, että sinut viemme mukana», sanoi Kasari.
»Jos tulen. Eikä siitä tuosta nyt vielä kuole.» Ei häntä nyt sentään naurattanut.
»Kuolema, kuolema tästä tulee… Oi tuota pistosta. Kun pääsisi kotiin», valitti Hermanni.
Miehet ryhtyivät tuumiskelemaan. Päätettiin viedä aluksi ainakin likimmäiseen taloon, tehdä kantotelineet ja kantaa, koska otaksuttiin mahdottomaksi, että lyötyä rattailla täristäen voitaisiin sinne saada. Muutamat miehet ryhtyivät heti tekemään kantotelineitä. Ikään kuin uuden riidan nostamista kammoksuen eivät nuoret miehet olleet kiireessä pois lähtöön. Mutta sitä mukaa kuin kantotelineet valmistuivat, kasvoi poikain levottomuus ja lähdön halu. Ensimmäiset vaikutukset alkoivat haihtua. Vielähän se kitisee tuossa elävänä! Kuka sen on sanonut, että hän kuoleekaan? Turhan päälle vain tässä aikaa kulutellaan. Pojat jo liikuskelivat huomiota herättämättä hevosten luo. Miehet nostivat Hermannin kantopaarille.
»Kyllähän minä nyt tässä kiinni pitämättäkin pysyn», virkahti Köpi, joka näki kumppaniensa etääntyvän ja toivoi mukaan pääsevänsä. Vasta tässä huomattiin, että toiset olivat hevosten luo menneet.
»Aikovat lähteä. Ei lasketa. Menkää ottamaan kiinni!» Toisia jäiHermannin paaria valmistamaan, toiset juoksivat tielle kankineen.
Silloin alkoi kuulua merkillisiä ääniä viidakon läpi. Ensin sen nähtävästi vahdit kuulivat, sillä he seisahtuivat, kun pojat jo laittausivat rattailleen. Mutta kohta olivat viimeksimainitutkin pelkkänä korvana. Kuului sekaisin ilmaa tärisyttävä rääkymäkuoro, lehmänkellojen, kulkusten ja rattaiden pärinä. Mitä lähemmäksi ääni tuli, sitä veltommaksi ja innottomammaksi vahtien silmäin loiste himmeni. Hiljaisina, kuiskutellen pojatkin kuuntelivat: liekö ystäviä vai vihollisia? Kuului se Talvikosken Hermanninkin korvaan, jonka viereen Kasari yksin oli jäänyt.
»Tulee uusi tappelu, kantakaa minut pois.»
Suutari Erkki, joka uskollisesti oli pidellyt Köpiä, heitti tämän irti.
»Mene mihin tahdot, kyllähän kiinni saadaan!» huudahti hän, ja tarttuen kantopaariin lähti Kasarin kanssa kantamaan Hermannia.
»Jos sinussa olisi hiukankin ihmisyyttä tallella, niin tulisit olemaan isäsi kanssa nyt, kun kuulet äänistä, että tässä tulee uusi yhteenotto», huusi Kasari.
Mitään sanomatta vetäytyi Köpi tielle päin. Meteli läheni yhä. Sillä välin olivat vahdit, vartoen uuden joukon tuloa, melkein huomaamatta jättäneet pojat uutta karkua yrittämään. Nämä ajoivat murrokselle kahdella hevosella, joista edellinen meni hämmästyttävällä voimalla ylitse. Kaksi miestä oli rattailla, toiset kaksi huutaen juoksivat perässä. Kumppanit jäivät jäljelle ja pistäysivät sitten metsän turviin. Toinen hevonen oli vähempivoimainen, se uupui murrokseen, jossa nyt vahtien ja sen isäntien välillä syntyi uusi aherrus. Ei se kuitenkaan ollut mitään tappelua enää, sillä yhä lähempää kuuluva meteli näytti halvauksen tavoin vaikuttavan kumpaisiinkin. Siinä temmeltäessä ei ollut kukaan huomannut Köpiä, joka tien sivuun ajetun hevosensa luona yhden toverinsa kanssa askarteli. Juuri siltä puolen tietä oli vetäytynyt pois osa siihen vedetyistä puista, niin että päälle käyvällä hevosella voi siitä vähin vaivoin ajaa.
»Pois tieltä ja jaloista!»
Kyllä siinä saikin korjata itsensä! Köpin hevonen kun sai seipäästä iskun, laukkasi ylitse kuin pakojänis. Ei kukaan ehtinyt estämistä ajatellakaan, hyvä oli kyllä, kun alta pois pääsi.
»No pääsivätkö ne menemään?» kysyi Kasari, joka nyt juosten tuli paikalle.
»Kysyä tätä!» eräs vahdeista melkein itkusuussa vastasi.
»No voi… Miehet, menkää nyt edes neljä kappaletta tuonne eteläpuolelle… Taikka ei sittenkään! Parempi on, että ollaan täällä kaikin ottamassa vastaan. Mutta entäs tuo hevonen?»
»Pojat lähtivät karkuun ja hevonen jäi tuohon makaamaan kuin ahma.»
»Korjataan se pois! Mäsäksihän se muuten ajetaan. Hoi!… no ottakaa kiinni, mitä te siinä?» Kasari tarttui hevosen päähän ja rupesi ylös ajamaan. Mutta joko se oli vahingoittanut jalkojaan taikka oli se niitä omituisen luontoisia hevosia, jotka, kun kaatuvat, eivät yritäkään nousta ylös. Suutari Erkki ja eräs toinen tuli apuun, mutta hevonen ei risukon päältä hievahtanut. Jo koettivat miehet vetämäänkin ruveta. Toiset vahdit seisoivat ääressä tampiot käsissä saamattomina päivitellen, nähtävästi yhä lähenevää melskettä ajatellen, sillä silmät yhä tähtäsivät pohjoista kohti, tietä myöten, jota kuu yhä valaisi.
»Oo!… tpruu!… no no, nyt nousee, pane Erkki kankesi sieltä mahan alle ja väännä, ehkä sitten nousee. Hiiden koni! No oletteko te siellä halvatulta, vai miks'ette tule auttamaan?»
Tien mutkasta syöksi esiin ratsastaja. Hevonen lensi kuin noidannuoli. Useimmat vahdit väistyivät pois tieltä, mutta toiset asettuivat kangin ja haralla käsin eteen aikeessa pidättää hevosen.
»Joko sieltä nyt?…» huudahti Kasari. He jättivät hevosen, jonka nyt olivat murroksesta selvittäneet, tielle, ja riensivät toisten joukkoon.
Ratsastaja huomasi vahdit saavuttuaan noin kymmenen sylen päähän. Hän päästi huikean kiljahduksen ja antoi suitsivarsista hevoselle. Se tunki empimättä miesjoukkoon. Miehet väistyivät ja kokivat kangillaan lyödä. Mutta hevosen tavattoman rohkeuden vuoksi syntyi sellainen häiriö, ettei yksikään lyönti vahingoittavasti sattunut hevoseen, ei ratsastajaan. Murrokselta hevonen yhtäkkiä peräytyi. Ratsastaja oli vähällä pudota hevosen kaulan yli maahan, mutta saavutti kuitenkin tasapainonsa. Kun rohkeimmat vahdeista nyt jo lähenivät hevosta, rupesi se isäntänsä kiljuessa potkimaan niin, että kaviot maantien kivistä tulta iskivät. Suutari Erkki sai rintaansa potkun ja kellistyi tien sivuun. Tuon kumman elukan potkujen edessä pakenivat jo rohkeimmatkin. Ratsastaja, joka oli tunnettu Karhun Esaksi, sai sen ajetuksi murroksen yli. Oli jo päässyt sen toiselle puolelle, kun tien mutkasta ilmestyi kuun valoon varsinainen joukko.
Hämmästyksen kohahdus pääsi useilta vahdeilta, kun ottivat pitkän potkun viidakkoon. Karjuvan joukon ensimmäiset hevoset ehtivät murrokselle ja pysähtyivät. Edellimmäisillä oli viikatteet varsistaan köytettyinä kärrynaisoihin. Huomattuaan murroksen edessään riensi rattailta joukko miehiä, jotka yks' kaks' puhdistivat tien. Tässä villitysti kiljuen ja heitellessään ilman kautta korkeassa kaaressa puita tieltä metsään huhuilivat ja huutelivat pojat vahteja, puhutellen heitä mitä verrattomimmilla haukkumanimillä ja kutsuen luokseen. Mutta nämä pysyivät piilossaan, uskaltamatta yksikään näyttäytyä suojelevien puiden varjosta. Koko matkue, johon näkyi kuuluvan kymmenen hevosta rattaineen sekä kolme ratsumiestä, oli pysähtynyt. Siinä huudettiin, karjuttiin, laulettiin, kirottiin, siunattiin ja naurettiin verrattomassa sekasotkussa.
Karhun Esan kiljuvan äänen hyvinkin muitten joukosta erotti! Hän pyörähteli ratsuineen kuin mikä johtaja ikään, toisinaan puhuen jollekulle, toisinaan taas mielettömästi kiljuen ja mellastaen.
»Poja-at! haetaan vahdit metsästä ja katsotaan mitä ne ovat syöneet!»Ääni lähti Iikan Antista.
»Jaa pojat!» Siihenpä ehdotukseen vasta mielellään yhdyttiin! Ruvettiin uudestaan hyppimään, kiljumaan ja kerskumaan. Osa poistui jo kappaleen matkaa metsään, mutta näkyivät aristelevan: metsä kun oli synkkä ja pimeä ja miehisiä miehiähän ne lienevät vahditkin… Kuka tietää, mistä pensaasta isku tulee…
»No näitkö sinä niitä?» kysyi Kuivasen Ella Esalta, joka parhaillaan sitoi ratsuaan puuhun.
»Näin. Niitä oli kuin hiiriä mun ympärilläni, mutta lakosivat kahden puolen, ei uskaltanut yksikään kiinni yrittääkään. Minä en saattanutkaan mennä ohi, vaikka kyllä musta tuon rioläjän yli olisi mennyt kuin tyhjää, minä annoin sen mennä takaperin ja ne rupesivat kangillaan lyömään», toimitti Esa.
»Ha haa!» nauroi Ella sekä useat muut, jotka olivat keräytyneet kuuntelemaan. Tiesivät näet, mitä siitä seurasi.
»Musta se rupesi annattelemaan takapotkillaan niinkuin poika, ja kyllä niistä pari ainakin sai sellaisen narstin, että saakuri soita, tuntuu vielä ylihuomennakin. Sitten ne katosivat metsään, etten minäkään ehtinyt edes nähdä, olivatko ne isoja vai pikkuisia.»
Toisia kovin nauratti.
»Se musta, se on poikaa!»
Taputeltiin mustaa.
»Sellaista hevosta ei ole toista.»
»Eikä sitä olekaan!»
»Mutta kenenkä on tuo hevonen?» kysyi joku nyt, kun huomasivat äsken murroksesta väännetyn hevosen tien sivussa. Arveltiin, että se on joko vahtien tai ovat nämä saaneet sen pojilta. Päätettiin ottaa sekin mukaan ja vähentää kuormia, joissa muutamissa oli viisikin miestä.
»Mutta Viitakylän vahdit, ne olivat housuissa ne», rupesi Iikan Antti kehumaan. »Minä sain olkapäähäni sellaisen mällin, että lempo soikoon, jos ei vain ole tilaltaan.»
Niin kehuivat useat muutkin saaneensa. Esan musta se oli sielläkin ihmeitä tehnyt.
»Mutta tuo on hyvä keino, kun on nuo viikatteet!» rupesi muudan kehumaan. »Ei siihen ole poppa tulla hevosen päähän. Viitakyläläisetkin koreasti päästivät viikatekuormat ensin ohi, mutta perimmäisiä heti rupesivat ahdistelemaan.»
»Hyvät ne ovat, ei sitä pitäisi koskaan lähteä ajolle ilman niitä. Kun ei vain ole oikein päällekäypäinen hevonen, niin kiinni ne ottavat.»
»No ei tällaista joukkoa, kyllä siihen on ihmisen kamala tulla.»
»Mutta mitähän ne tuolla metsässä…? Luulevatko ne, että vahdit nyt siellä selkäsaunaa odottelevat.»
»Pojat hoi! Tässäkös me rupeammekin nyt rähjäämään koko yön? Antakaa mennä niiden vahtiparkain niin pitkälle kuin tie piisaa.»
»Voi noitakin miekkosia … tullaan tänne vahtiin ja tehdään risuläjä miesten eteen. Liekö ne meinanneet meitä estää eteenpäin menemästä tällä asuulillaan?»
»Rukoilkaa pojat niille jänishousuille karhun sappea! Hooi! vetäkää, vahdit, sitten henkeenne, ei sitä lusikalla anneta!»
»Karhun sappea nuorille pojille, sanoi Salmin Jussi, siitäpä karskille koijarille tulee suden kurssi.»
Jotkut uskalsivat muutaman sylen metsään, mutta palasivat sieltä jälleen samaa päätä takaisin. Koko vahtien takaa-ajo siis rajoittui siihen sekä huutelemiseen ja meluamiseen. Kun ei vahteja kuulunut, lähti joukko vihdoin kiljuen menemään eteenpäin. Sillan toisella puolella oleva murros synnytti uutta naurua… Kun luulevat kakarain touhuilla tällaisia miehiä pelottelevansa!
»Pian, pian!» huusi Esa, joka hevosineen oli jo toisella puolen murrosta, »olisihan siitä päässyt, näkyyhän tuosta jo ennenkin yli ajetun.»
»Älä nyt hädi, tehdään tie puhtaaksi. Korvenloukolta kuitenkin tulevana pyhänä tuodaan monta vainajaa kirkonmäelle. Tottapa maahanpaniaisiinkin mennään?»
»Älä nyt siitä vielä murehdi! — So hevonen!»
»Soo!»
»Noo liinukka!»
»Puukkoo tuppeen ja malmari povehen! — — —»
Ratisi, pauhasi ja raikui hiljainen metsä. Kun kajastus vain enää kuului etäämmältä, kuulosti siihen sekautuva tuulenhumina puitten latvoissa kuin vahvan miehen huokailu. Siihen muutamain syyslintujen pelokkaat, katkonaiset viserrykset sekausivat kuin hennon naisen valittava uikerrus.
Vahdit palasivat metsästä tielle, neljä miestä kantaen TalvikoskenHermannia, joka melkein joka askelella valitti.
»Jäämmekö me tänne vielä, vai?» kysyi joku, kun kantajat olivat pois lähdössä.
»Niin, mitäpä täällä. Viisi niistä muista joukoista, kun tuon kanssa nyt noin kävi», sanoi Kasari korjaten hiukan paarinaisaa olallaan. »Sitä paitsi tarvitsee tässä apumiehiäkin, jos niitä ilkiöitä sattuu vastaan tulemaan, niin mitäs me voimme kantaessamme ketään päältämme torjua.» Tästä oltiin yksimielisiä ja päätettiin lähteä pois.
Kun taas lähdettiin käymään, kompastui yksi kantajista, että oli vähällä kaatua. Talvikosken Hermannilta pääsi kipeä älähdys.
»Oi voi», huokasi suutari Erkki, »onkohan Vanhurskaan Jumalan käsi jo kokonaan alettu?»
»Ei», arveli joku toinen, »se on nyt nostettu. Hän lyö meitä tällä haavaa meidän synteimme tähden. Tämä uppiniskainen ja paha kansa ei usko, ennen kuin se kukistaa itse itsensä pahuudessa.»
»Niin taikka näin, mutta ovat ne sentään aika vietäviä nuo, jos sitä oltiin hyviä ennenkin», virkkoi Särkiniemen Juho.
»Kiroile siihen vielä!»
»Mahtaisivatko nuo siunaamallakaan parantua.»
Sillä välin kuin vahdit Harjun sillalta näin kulkivat surusaatossa kantaen Talvikosken Hermannia, riensivät pojat, minkä hevosten kavioista saivat lähtemään, kohti Korven kylää. Kun vielä oltiin noin parin kilometrin matkassa, pysähdyttiin tielle varustautumaan ja valmistelemaan. Tässä oltaessa vei Kuivasen Ella Karhun Esan hiukan syrjään ja kysyi:
»Tottapa se nyt niin on kuin on puhuttu?»
»Mikä?»
»Ettäs autat minua saamaan sen Santran kärryilleni?»
»Kuinka sinä sitä kyselet? Sitä vartenhan nyt on lähdettykin.»
»Niin mutta, arvelin vain, että…»
»Sinulla on aina niitä sellaisia. Asia kuin asia ja mies kuin mies. Santra tulee nyt, vaikka se olis seitsemän lukon takana.» Esa jo lähti, mutta kääntyi vielä nauraen sanomaan:
»Se on eri asia, *kuka* siitä sitten morsiamen saa!»
»Älä piru…», murisi Ella.
»Mitä?» Esa hypähti yhtäkkiä takaisin Ellan eteen, silmät välähtivät, nyrkit sojahtivat ja hän näytti niin kiihottuneelta tuon yhden sanan johdosta, että nähtävästi ei olisi tarvittu muuta kuin napsaus, niin olisi jo ollut ystävänsä kurkkutorven kimpussa.
»Kaa, älähän nyt…»
»Koetetaanko paikalla?»
»Niin, aina sinä olet niin kamala.»
»Kamala! Mutta mitäs sinä sitten?»
»Lähdetään nyt, emme suinkaan me tässä rupea riitelemään.»
Esakin jo alkoi malttaa mieltään ja lähti Ellan perään kävelemään.
»No en minä riidellä tahdo … enkä paljon pane väliksi vaikka riidelläänkin. Tietäähän sen ainakin puoli maailmaa, etten minä pane vastaan muuta kuin mahdottomia.»
Ella, jolla ei ollut halua riidellä Esan kanssa ja varsinkaan ei tänään, etääntyi hänestä enempää jankuttamatta ja meni hevosensa luokse.
Taas lähdettiin matkalle. Aamun koi alkoi jo hiukan sarastaa. Esa oli mustineen nyt jäänyt jälkijoukkoon, ei pelosta, se täytyy tunnustaa, mutta jatkamaan kerskaamisia ja uhkauksia sekä siellä tulevain kanssa tekemään suunnitelmia edessä olevaa tappelua varten. Sydän hehkui tappelunhalusta ja kiihkosta.
»Mooses sanoo, että joka varastaa ihmisen ja myy hänet, eli löydetään hänen tykönänsä, sen pitää totisesti kuoleman. Taitavat meinata ne pitäjän pojat Valeen kanssa seurata Mooseksen lakia, vai mitä arvelette Lukko?»
»Niin, niin taitavat, kumma ettei niitä jo ala kuulua.»
»Eivät ne näin aikaisin. Se on kovaa poikaa se Mooses, mutta ei kaikin paikoin. Kun se säätää silläkin lailla, että koska joku lyö palvelijatansa eli palkkapiikaansa sauvalla niin että hän kuolee hänen käsiinsä, hän pitää kaiketi kostettaman. Mutta jos hän päivän taikka kaksi elää, ei pidä häntä kostettaman, sillä se on hänen rahansa.»
»Ei se piikaväelle pannut kovin suurta arvoa.»
»Niin. Mutta katsokaapas kuinka niillä on hätää ja touhua tuolla kylässä. Totta vieköön, tuolla tulee jo koulumestarikin vetäen luuvaloista ruumistaan.»
Tämä keskustelu tapahtui pienen mökin edustalla Korvenloukolla Mikkelilauantai-iltana. Se oli korpraali Lukon mökki ja keskustelijat olivat korpraali ja Matin Tuppu. Mökki oli kaltevassa mäkirinteessä ja siitä näki hyvästi alempana laaksossa sekä samalla rinteellä olevan kylän ylitse. Vaikka olikin jo myöhäistä oli kylässä erinomaisen vilkasta liikettä ja elämää. Siellä juoksenneltiin edestakaisin ja huutoja kuului kaikkialta.
Korpraali Lukko oli vanha mies, harmahtavat hapset valuivat pitkinä ohuina suortuvina ohimoille. Varsi oli sentään vielä tukeva ja jäykkä. Matin Tuppu oli läheisen mökin mies.
Koulumestari tuli vaivalloisesti liikkuen, mutta nähtävästi kokien kaikin mokomin kiirehtiä. Tupun suu meni veitikkamaisesti hymyyn, kun hän huusi mestarille, joka aikoi ohitse rientää heitä huomaamatta:
»Ramman ei pidä sotaan käymän, eikä sokean toista taluttaman, sillä he molemmat häpiään tulevat.»
»Ole vait' ja pidä suus kiinni!» Koulumestari seisahtui huomattuaan miehet.
»Niin ne sanoivat Danin lapset Michan papille. Mutta meinaatko sinäkin sotaan mennä?» kysyi Tuppu.
»Se on tietty, missäs kauha on muualla kuin padassa.»
»Tule istumaan tänne vain ja anna nuorten melskata», kehoitti Lukko.
»En minä ole nahkaani ennenkään säästänyt», sanoi rampa rehennellen.
»Älä ole niinkuin ne, jotka paljon lupaavat, mutta eivät saa mitään aikaan, sanoo Syyrakki», nauroi Tuppu. »Tule istumaan tähän kivelle vain, Lukolla on tässä jo uudistupakoita.»
Koulumestari läheni piippuansa kopistellen ja Lukko ojensi hänelle massinsa. Istuessaan kivelle hän sanoi Tuppua katsellen:
»Moni kerskaa itseänsä viisaudesta, mutta vähän siitä tietää, sanooSyyrakki.»
»Niin, jottako minä?» kysyi Tuppu.
»Niin, ja moni muu.»
»Mutta et sinä piisaa mulle Raamatun tiedoissa.»
»Piisaanpa! Etpä sinä tiennyt sitäkään viime sunnuntaina, ennen kuin minä sanoin, missä on Raamatussa, että ole vait ja pidä suus kiinni.»
»Mutta etpä sinä tietänyt sitä missä Raamatussa puhutaan härän ruokkimisesta.»
Korpraali tunsi, että tässä on taas tulossa kova kinastus, ja koetti sen tähden pistää väliin:
»Henttulan Jussi-vainaja oli maksanut juoppo-pappi-vainajalle kerran korttelin viinaa, kun oli saanut tietää missä on Raamatussa se, että ole vait' ja pidä suus kiinni.»
»Niin se antoi», tiesi koulumestari, »mutta sitten sai tilaanKantolais-vainajalta puoli ruplaa rahaa ja tuopin viinaa. Meni näetsitten lyömään vetoa Kantolaisen kanssa, kun Kantolainen väitti, etteiRaamatussa niin ole.»
»Mutta mitä hittoa ne tuolla kylässä noin huutavat, oikeinko ne varustelevat niin kuin sotaa?» virkahti Lukko katsellen kylää kohti, mistä hämärässä vielä erotti liikehtiviä ihmisiä ja kuului hajanaisia ääniä.
»Varustavat ne», tiesi koulumestari. »Pitäjältä on tullut kovia uhkauksia, uhkaavat nyt uudestaan tulla hakemaan sitä Laitalan Valeen morsianta.»
»Koko häjy se oli se Valee.»
»Oli se. Kuulkaas kun akoillakin on ääntä. Siellä on äijätkin liikkeellä. Lähdetään katsomaan.» Koulumestari nousi. »Antakaapas vielä tupakkaa, ovatpa ne oikein hyviä.»
»Tuos'on», sanoi korpraali kohoten pystyyn. »En tiedä viitsiikö tässä vanhat lähteä nuorten kisoihin. Minä puolestani olen tarpeeksi ollut sellaisissa löylyissä.»
»Niin, no mutta katsomaan.»
Jo rupesi uteliaisuus heräämään Matin Tupussakin. Korpraali lähti tupaan takkia yllensä ottamaan. Muori antoi siellä kovaa rippiä ja käski äijän kotona pysymään. Mutta äijä tuli vain naureskellen ja lähti miesten mukana. Akka melskasi vielä ovella, että kun eivät nuo vanhat, lahot kantturat edes pysy paikoillaan yölliseen aikaan, kun lähdetään juoksuun kuin kolmitalviaat.
* * * * *
Kaikki kylän väki näytti olevan liikkeellä. Miehet varustelivat ja valmistelivat aseita. Tytöt ja poikaset kasasivat kiviä maantien veräjän tienoille, missä miehet aikoivat tulokkaita vastaan ottaa. Iäkkäitäkin miehiä liikuskeli joukoissa antaen nuoremmille kokemukseen perustuvia neuvoja ja ohjeita. Toiset kiersivät paikasta toiseen Jumalan sanan valossa arvostellen tappeluita, joille antoivat ankaran tuomion. Hekään eivät kuitenkaan suorastansa kohdistuneet tuomitsemaan korvenloukkolaisia, vaan tarkoittivat nähtävästi pitäjäläisiä tuomioillaan, ne kun olivat ryntäämän puolella.
* * * * *
»Kas, tuollapa tulee korpraali!» huudahti eräässä ryhmässä nuori mies, jota toiset nimittivät Konnun Iikaksi. Joukossa oli vilkkaasti väitelty siitä, onko kanki vai puukko parempi ase tällaisessa tappelussa. Lukon kumppanit olivat jo nähtävästi jääneet johonkin muualle, koska hän tuli yksin.
»Sanokaapa te, eikö puukko ole aina parempi ase tappeluissa kuin kanki?» jatkoi Iikka, kun Lukko tuli lähemmäksi.
»Se riippuu siitä, mitä asetta on tottunut käsittelemään», vastasi soturi. »Ei koskaan kanuunamiehestä ole pajunettiin, eikä…»
»Joo», keskeytti Mäkilahden Kustaa, »kyllä, mutta ei Iikka eikä monikaan meistä ole kuitenkaan niin hyviä puukkomiehiä kuin pitäjäläiset. Mutta kangella, tuollaisella pihlajaisella tampiolla sitä vastoin!»
»Älkää viljelkökään puukkoa», sanoi Lukko vakavasti, »sillä katsokaahan, se on sellainen kalu se, että kun sitä suurissa tappeluissa käytetään, niin siinä tulee kohta murhia ja…»
»Tulkoon!» intoili muuan nuorukainen.
»Älä sinä sellaisia!» nuhteli Lukko. »Olisiko sitten niin hauskaa tulla tapetuksi tai tappaa muita, lapsiparka? Katsoppa, näillä käsillä on tehty neljätoista miesmurhaa julkisella sotatanterella, mutta kyllä minä ennemmin tahtoisin, että ne olisivat tekemättä, vaikka olivatkin vieraan kansan miehiä ja valtakunnan vihollisia.»
»Mutta mitä niistä surraan?» nuoret miehet kyselivät.
»Voi lapset», virkkoi vanhus ja kyynel ilmestyi silmään. »Jos teistä joskus tulisi oikeita sotilaita ja joutuisitte tappamaan ihmisiä, joille ei teillä ole mitään vihaa, kun saisitte kuolemaa katsoa vasten silmiä sellaisella tantereella, jossa tuhannet miehet panevat alttiiksi henkensä, jossa ei tapella vain leikin vuoksi, niin te ette enää sanoisi niin. Mitä nämä teidän tappelunne ovat? Joutavaa leikkiä. Ja syyt, joista te tappelette? Pojat, pojat, älkää ajatelko murhia, selkään antaminen on paikallaan. Käyttäkää vain kankia, niillä saa kyllä annetuksi selkään, mutta ei siitä kuole. Puukot sitä vastoin, ne ovat pirun aseita ja pitäjällä on suuria puukkojunkkareita. Lyökää kangilla, niin te pidätte puolenne.»
* * * * *
Eräässä ryhmässä keskusteli joukko iäkkäämpiä miehiä, muiden muassaHautalan Janne, sekä useita muita pitäjältä tulleita.
»Se on ihan varma tosi», kuului Mäkilahden Matti kiukkuisesti sanovan, »että jos emme me rupea täällä rauhaa saamaan, jos tänne vain aina sotaretkiä pitäjältä tehdään, niin kasakat me vaadimme laitettavaksi!»
»Mutta nekin tulevat omille niskoille elätettäviksi», huomautti joku.
»Tulkoon! Ennen sitä nyt kasakan talossa elättää, kuin tässä iankaiken seisoo tampio kourassa tappeluun valmiina.»
»Vähätpä niistä oli hyötyä tuolla Romppalahden kulmallakaan, kun niitä siellä oli», sanoi Hautalan Janne. »Ne pojat ja äijä siellä niitä pieksivät yksistä käsin niin, että kasakoista ainakin pari tapettiin, eivätkä ne lopulta enää uskaltaneet pimeän aikana ollenkaan ulkona liikkua.»
»Niitä pitäisikin kohta saada kokonainen komppania.»
»Joo, mutta tällaisina, heikonlaisina vuosina ei niitä jaksettaisi elättää. Muuten ovat ne aika jänishousuja koko kasakat. Eivät ne uskalla oikean miehen kimppuun käydä yksin eikä kaksin, muuta kuin joukolla.»
»Niin no, mitä niistä sitten on hyötyä, sellaisista? Mutta kas noita kakara-vekaroita tuossa! Niillä peijakkaillahan on puukot lyötynä seivästen päihin? Pojat tulkaa näyttämään!»
Joukko puolikasvuisia poikasia tuli niittyaidan ylitse tielle HautalanJannen luo.
»Kas tällainen se on miehen ase», virkkoi muuan näyttäen seivästä, minkä nenään oli puukonterä lyöty, että siitä oli syntynyt teräväkärkinen keihäs. Useat miehet hymyilivät ympärillä tyytyväisinä ikään kuin olisivat tahtoneet kerskuen sanoa: »Sellaisia ne ovat paimenpojat meidän kylässä!»
»Kas tuohon tutkaimeen se tänä yönä norastetaan Karhun Esa niin kuin silakka!» muuan toinen rehennellen virkkoi samanlaista asetta näytellen.
Päätä vääntäen rupesi Hautalan Janne vihdoin sanomaan:
»Ei hiidessä tuota, eivät nämä ole lasten kaluja!»
»Ei, ei ne lasten kaluja ole, kyllä ne ovat oikein miehen aseita ne», todisti muuan kylänmiehistä naurahdellen.
»Mutta miehet, ei lapsia sovi näiden aseiden kanssa päästää tappeluun…Ajatelkaahan nyt vähän, sillä…»
»Se ei ole tarkoituksenakaan», oikaisi Mäkilahden Matti. »Nämä pojat ne vain touhuissaan niitä rakentelevat ja niiden kanssa vehkeilevät. Mitä kakarat sellaiseen; se nyt ei tule kysymykseenkään.»
»Vai ei!» huusi parikin poikasta. »Ilman meitä te ainakin saatte selkäänne.» Pojat rupesivat hyppimään ja kiljahtelemaan.
»Pois ne otetaan niiltä», muuan vanhahko mies virkahti, tarttuen jo erääseen keihääseen.
»No ei!» kirkui poika ja tempoi asettaan. Toiset lähtivät pakoon keihäineen. Päästyään pellolle kappaleen matkaa alkoivat sieltä miehille hypähdellen kerskua ja härnäillä.
»Nuo juutalaiset!» miehet paneskelivat ja nauroivat. Muutamat valmistausivat poikain perään menemään, mutta toiset arvelivat sen vaivan turhaksi, väittäen, etteivät nuo kuitenkaan uskalla tappeluun tulla. Ja siihen se jäi.
Siihen tuli nyt Laitalan Valee hiljakseen kävellen, ilman minkäänlaista asetta.
»Mutta eihän sulia, mies, ole kättä pitempää?» setä muistutti.
»Noo, kyllähän lyöpä aseen saa, jos se sikseen tulee.» Naurettiin. Tuohan oli niin Valeen kaltaista: nytpä tulee sinulle pakko näyttää kurssiasi.
Joku oli ruvennut ryyppyjä tarjoilemaan ja pullo kulki miehestä mieheen.
Naisväki oli vetäytynyt jo likimmäisiin taloihin, missä alituiseen tähtäilivät ulos milloin alkaisi pitäjäläisten joukko näkyä. Muutamia heistä kuitenkin silloin tällöin kuljeskeli ja kierteli miesjoukoissa ulkona, mikä milläkin asialla. Muuan nuori vaimo nyhjäisi miehensä erilleen ja rupesi tätä pyytämään, että lähtisi kotiin. Sanoi pelkäävänsä, että jos tulee murhia ja … mihin hän sitten lasten kanssa joutuu. Mutta mies vain nauroi, sanoi että ei suinkaan hän ole mikään akka, että suotta antaisi itseään tappaa. Käski muijan mennä mukulain luokse kotiin ja palasi itse takaisin joukkoon.
Aamuyöstä alkoivat joukot jo käydä levottomiksi. Eiköhän niitä tulekaan? kyseltiin. Mieliala tuntui sellaiselta kuin epäilemättä on pitojen valmistajalla, joka saatuansa kaikki kuntoon, huomaa ettei vieraita tulekaan. Erittäinkin miehet sellaiset, joista tiettiin, että ne ovat varsin kernaita käyttämään jäniksen passia, ne vasta melun pitivät.
»Äh!» huusi kylän räätäli Salonen, »olisivat nyt tulleet, niin…!» Hän matkasi rautatieläisellä kangellaan aitaan että räjähti. »Tuhatta laivaa!»
»Mitä?» kysyttiin koiruuksillaan.
»Mitä!» huusi räätäli vimmoissaan. Sappi oli näet niin täysi, ettei saattanut edes sanoa, mitä oikein olisi tehnyt.
Toisaalla muuan pikkuruinen, Nymanni nimeltään, hammasta kiraten väitti ja vannoi, että pelkureita ne ovat ne pitäjäläiset, sillä hän oli itse erään kerran ajanut tanhualle koko kisaväen. Juttu oli tosiperäinen siihen määrään, että hän oli riehunut naisten keskellä ulkona, kun miehet tappelivat sisällä. Tytöt olivat ottaneet hänet kiinni ja ruvenneet sulkemaan sikolättiin. Mutta mies on aina mies: hän sai puukon tupestaan ja tytöt lähtivät vilistämään edellä. Ja silloin hän teki tuon kuuluisan urotyönsä.
»Ja minä kriivoin» (puukolla nimittäin), jatkoi Nymanni, »niin että ovipieliäkin minä kriivoin!»
»Joo, kyllä se on ollut miestä tämä Nymanni, mutta kaikki sekin rupeaa olemaan.»
»Kaikki? Tule koettamaan!»
Tämäpä vasta haaste! Toinen kuin hongantyvi, toinen … hän olikin niin ihmeen pikkuinen! Mutta häntä kun oli aina narrattu, annettu voittaa, eletty miehen kuin lapsen kanssa, siitä tuo uhma.
»Koettakaa! Kyllä minä Nymannin takaan!» kehoitettiin.
»Jos vain luulet olevasi paree kuin minä, niin saat kohta paikalla koettaa!» kiljui Nymanni. »Kyllähän sulla sitä oikoista voimaa on, mutta luonto se on joka kominteeraa ja klippari liikunto.»
Hongantyvi nauroi:
»En minä uskalla», sanoi. »Mutta jos nyt sentään koetetaan!»
Niin koetettiin rinnuspainia ja hongantyvi kaatui alle.
»Näetkös poika, että isän kourat ne ovat nämä kourat!»
Hongantyvi nousi nauruansa pidätellen.
»Kas juupelia!» ihmetteli, »en minä olisi uskonut tuota.»
»Vieläkö koetetaan, että tulet vahvemmin uskomaan?»
»Nyt!… nyt!… nyt!…», alkoi kuulua joka taholta kiivaita huudahduksia.
»Hiljaa! hiljaa!» Korvat kaikkialla teroittuivat kuulemaan tuolta metsän sisästä kuuluvia ääniä, noita merkillisiä ääniä, jotka muistuttivat niin elävästi peikkojen juhlapäivällisiä.
»Nyt tulevat!»
»Miehet! Pannaan hirsi veräjän päälle!»
»Kaikki seisomaan kahden puolen tietä!»
»Niin, että joka tulee veräjästä, saa käydä katulööpin läpi!»
Yhtäkkiä oli syntynyt tavaton liike. Ei kukaan enää pysynyt paikoillaan, veri näytti liikuntoelimissä levottomasti mellehtivän.
Laitalan Valeesta oli levollisuus kadonnut hänestäkin. Aidasta jo kiihkeästi irralle paksua aidasta kiskoi.
»Valee hoi!» kuului vähästä matkaa pellolta ruikuttava ääni.
»No? kuka se on joka huutaa?»
»Tule tänne, saat mun kankeni.» Valee meni sinne päin ja löysi Nymannin vaikeroimassa pellon pientarella.
»Voi … kuule…! Katso kun on kenkä hieronut jalkaani! Panin kuivetut kengät, ja ne hieroivat… Kuule, saat ottaa tämän mun kankeni. Katso, se on hyvä, tuoretta pihlajaa. Mulla on vielä kaksi kotona. Kuule, mun täytyy käydä muuttamassa kengät, minä otan sieltä uuden.»
»No, no, kyllä tämä hyvä on!» Valee jo kiirehti aseineen pois.
»Kyllä minä tulen kohta, kuule…! minä juoksen.»
Metsästä kuuluva meteli läheni yhä. Päivä alkoi jo hiukan sarastaa, niin että näköpiiri, joka kuun kadottua taivaslaelta oli kovin supistunut, alkoi taas laajeta. Miesjoukko oli asettunut veräjän eteen kujaan tien täydeltä. Poikittain tien yli, toiselta aidalta toiselle, oli nostettu paksu hirsi. Hiljaa ja asemillaan eivät miehet kuitenkaan seisoneet, vaan levottomina tungoksessa edes takaisin seuloivat. Jotkut yrittivät joukon etupäähän äänekkäästi pelottomuudestaan kerskaten, toiset taas salamyhkään, mikä minkin tekosyyn varjolla, peräjoukkoon pyrkivät, mutta niitä ei ollut aivan monta.
Jo kopistivat Hautalan Janne, Mäkilahden Matti ja moni muu tuhat piipuistaan ja pistivät ne taskuihinsa. Vakava, jonkinlaista harvinaisempaa tunteellisuutta ilmaiseva katse teroittui metsästä kuuluvaa meteliä kohti. Miehiä seisoi jo koottujen kiviläjäinkin ääressä pelloilla.
»Peräytykää vähän harvemmalle!» kuului Hautalan Jannen ääni. »Tässä ollaan niin tiheässä, että on toinen toisensa tiellä. Niin, ja jos ne rupeavat tulemaan tänne aitain yli eikä veräjästä, niin antaa niiden tulla pelloille asti. Älkää menkö aidan yli lyömään, ei siitä sovi lyödä kunnollisesti ja siinä ne voivat hyvin helposti pistää puukolla.»
Neuvo hyväksyttiin jotenkin yksimielisesti, vaikka kyllä kuului vastaväitteitäkin. Naisia näkyi etäämmällä, kartanojen ja rakennusten luona parvittain seisoskelemassa.
Ensimmäiset hevoset ryntäsivät ulos metsästä. Korvenloukkolaisten taaja parvi älähti kuin yhdestä suusta kamalan älähdyksen, joka kohta, kuin väsyneenä väreillen haipui odotellen synkkään hiljaisuuteen. Sitä vastoin tulijat mitä kirjavimmalla tavalla rääkyivät ja melskasivat, kunnes yhtäkkiä pidättyivät kappaleen matkan päähän veräjästä. Miehet siellä kokoutuivat rattailtaan yhteen parveen, arvattavasti neuvottelemaan rynnäkkösuunnitelmasta. Korvenloukkolaiset sillä aikaa seisoivat hiljaa odotellen. Muutamia kerskailevia haukkumasanoja vaihdettiin kahden puolen.
»No mitä, mitä sen päitäkö! Miksi ette aja?» kyseli Karhun Esa, joka soukalla tiellä vihdoin vaivoin pääsi etujoukkoon. Kaikki heti ryntäsivät hänelle, kuin johtajalle, selittämään:
»Siellä on hirsi veräjän päällä, eikä siitä pääse! Mikähän hiisi…?» Muuten muka tietysti ei olisi ollut mitään estettä. Ai, miksi nyt, juuri nyt keksivät tuon hirren? Mitä hyötyä nyt on viikatteista?
»Hirsi!» Esa tirkisteli veräjälle, mittaillen jaksaisiko musta siitä yli hypätä.
»Mennään ottamaan hirsi pois!» hän huudahti. Toiset katselivat hämmästyneinä, että oikeinkohan se totta tarkoittaa?
»Mennään!» moni jo sanoi.
»Tulkaa», huudettiin veräjältä, mihin puhe jo oli kuulunut. Tuo huudahdus sai ryntääjät hiukan levottomasti liikahtamaan ja vakavammin kääntämään huomionsa veräjän takana seisovaan miesjoukkoon.
»Tulkaa pojat!» kuului veräjältä yhä uhitellen.
Karhun Esa iski mustaansa, lennätti veräjälle, kiljahti siinä, kääntyi takaisin ja hyppäsi alas selästä toisten luona.
»Nyt mennään pojat!» Hän etsi eräiltä rattailta kankensa, katsoi että puukko oli povitaskussa.
»Mennään vain!» Joukkoon liittyi Iikan Antti, Kuivasen Ella ja muutamia muita. Toiset jäivät vielä jäljelle varustellen aseitaan.
Korvenloukkolaiset seisoivat noin neljän sylen päässä veräjästä. Mutta nähtyään, että toiset alkoivat lähennellä, alkoi siitäkin miehiä liikkua eteenpäin, Mäkilahden Matti ja Hautalan Janne etupäässä. Juuri kuin epäillen pidättyivät ryntääjät. Jotakin tekosyytä etsien rupesi Karhun Esa mellastamaan perässä tuleville.
»Jos on asiaa, niin tulkaa lähemmäksi!» huusi Mäkitalon Matti ja löi kangellaan veräjänpuolaan.
»Odota!» huudettiin vastaan. Muutamat siellä jo tasajalassa hypähtelivät.
Laitalan Valee oli pysynyt hiukan etäämmällä, eikä ollut niiden joukossa, jotka etunenässä veräjälle riensivät. Hänen vieressään seisoi Mäkilahden renki-Heikki, hän, tuo hongantyvi.
Vähitellen alkoivat Valeen silmät kiihkoisasti hehkua, kun tähtäili veräjän toiselle puolen.
»No mutta», äännähti hän vihdoin, »eiväthän ne vain pelkää niin, että lähtevät pakoon ennen kuin… Lähdetäänkö Heikki?»
Hongantyvi oikein säpsähti, kun tuo rauhaisa, ennen melkein pitkäpiimäinen mies niin kamalan hurjasti liikahti. Mutta sepä hänenkin elementtinsä herätti.
»Mennään!»
Alkoivat juosta veräjälle. Kaihoten antoivat toiset tilaa, toiset riensivät perään. Kahden puolen veräjää vielä seisoskeltiin ja kerskaillen piiskattiin kangilla maata ja aitoja; joskus kyläläiset jo veräjällekin iskun antoivat.
Valee ja Heikki hyppäsivät veräjän yli.
»Poika!» huudahti setä, kun äkkäsi Valeen. Ääni takertui kurkkuun, kuin jonkin hirveän tapaturman sattuessa ihan silmäin edessä. Samassa hän teki vaistomaisen liikkeen, juuri kuin tahtoen estää Valeeta menemästä. Mutta se oli jo myöhäistä… Siellä iskettiin kangilla jo kahden puolen.
Kyläläisten joukot ryntäsivät aidoille kuin varikset hyppien yli. Aidat romahtivat maahan. Sillä välin jo oli Heikin ja Valeen ympärille keräytynyt piiriin pitäjäläisten taaja parvi. Kirkuen ja meluten ahdistettiin heitä joka puolelta. Puukkoineenkin jo koettivat muutamat lähennellä, mutta taajat kangen iskut pidättivät heitä tarpeellisen matkan päässä.
Mutta kohta tuli apuakin. Korvenloukkolaisten lauma iski päälle joka taholta. Tappelijat levisivät tien kahden puolen oleville sänkipelloille, missä sattui ryhmäkohtauksia ja parikohtauksia. Niistä johtui edellä juoksuja ja takaa-ajoja. Koko vainio tuli siten tappelukentäksi ja siinä vielä seisovia kuhilaita käytettiin suojeluspattereina, joiden ympäri peräkanaa useammat parit kiersivät. Puukot, joita pitäjän pojat olivat ensin aikoneet käyttää, katosivat vähitellen pois, joten kanget ja tervapiiskat jäivät yleisimmiksi aseiksi.
Melske oli suurenlainen. Pimeydenruhtinaan nimi monenlaisissa toisinnoissa kaikui yli kaiken sotahuutona, tunnussanana, johon sitten mitä monenvälisin joukko yksityisiä sapenpurkauksia sekaantui.
Hevoset olivat omin valloin tiellä joutuneet tappelukentän piiriin. Peloissaan ne vavahtelivat ja hirnahtelivat, liikkuivat vähitellen veräjään asti, mihin tie päättyi. Siinä olisivat kenties seisoneetkin, mutta joku korvenloukkolainen ohi kulkiessaan iski kangellaan erästä hevosta, joka siitä pillastuneena laukkasi yli ojan pellolle. Siitä kaikki hevoset säikähtyivät niin, että hämmästyttävässä sekasotkussa lennähtivät rattaineen hujan hajan. Muuan kärrynaisaan köytetty viikate tunki erään vaaleanharmaan kauniin ratsuhevosen mahaan. Ori päästi kamalan äänen. Aukko tuli ammottavan suuri, sisälmykset sieltä valuivat ulos. Kamalasti valittaen koetti ori vielä juosta eteenpäin ja tallasi sisälmyksiään jotka roikkuivat maassa ja pala palalta jäivät kavioiden sotkemana jäljelle. Tappelijatkin sen jo huomasivat ja kiintyivät katselemaan.
»Tpruu!» huusi muuan nuori poika, joka itku kurkussa lähti tappelun kuohinasta yllättämään kiinni kaunista hevostaan. Mutta samassa kuin hän ehti oriin luokse, loppuivat sen voimat: se suistui pää edellä pellonojaan ja jäi siihen viimeisiänsä korahdellen. Pojalle kävi niin sääliksi isänsä kaunista hevosta, että purskahti itkemään ja kumartui nostamaan ojasta sen kaunista päätä, jossa silmäin tulinen loiste jo alkoi sammua. Samassa juoksi ohi muuan korvenloukkolainen ja iski kangellaan poikaa. Sanaakaan älähtämättä putosi hänkin makaamaan poikittain hevosensa kaulan päälle.
Koottujen kivilajien luona häärivät kylän paimenpojat ahkeraan lennättäen kiviä hevosjoukkoihin. Miehiä ei sopinut heitellä, olisi pian oman kyläläisiin sattunut.
Tappelu oli muuttunut paoksi ja takaa-ajoksi: kierrettiin kentällä kuhilaitten ja hevosjoukkojen ympäri parittain, milloin takaa-ajajana oli korvenloukkolaisia, milloin pitäjäläisiä. Siten oli mylläkkä saanut vähän lauhkeamman luonteen, sillä iskut eivät enää niin alituiseen osuneet eikä kohti sattuneet. Mutta tuimasti siinä vieläkin oteltiin. Valee iski oikeaan ja vasempaan, ei kuluttanut voimiaan takaa-ajossa eikä edelläjuoksussa, löi toista jo kun toinen pakoon lähti. Vielä pelottavampana liikkui Hautalan Janne tervapiiskoineen, jonka edestä jo pelkojaan useimmat pakoon lipittivät.
Mutta ilmaiseksi eivät lyöneet korvenloukkolaisetkaan. Iikan Antin kamala kanki, jonka päähän oli joukko hevoskengän nauloja taottu, liikkui kuin kuoleman sanansaattaja. Kauhistuen sitäkin paettiin, tuota asetta, joka melkein joka iskulla miehensä maahan masensi. Puukkoonsa oli uudestaan turvautunut Karhun Esa. Missä hän likelle pääsi, siellä aina kipeitä älähdyksiä kuului ja veriset jäljet osoittivat hänen kulkuteitään.
Taistelu oli hetkisen kestänyt, kun ensimmäiset pitäjäläiset tantereen jättivät ja käpälämäkeen metsään lähtivät. Isohkolla ylivoimallaan olivat korvenloukkolaiset heti alussa hyvästi voitonpuolella, mutta sittenkin panivat pitäjäläiset pakoa vastaan. Mutta kun ensimmäiset metsään katosivat, silloin heikkouden tunne toisetkin jo siksi valtasi, että riensivät perään toinen toisensa jälkeen. Vasta viime tingassa Karhun Esa tapasi Valeen. Tämä juuri harppaili innoissaan erään pakenevan perässä ja hoivasi kangellaan, joka töpähtäen, esinettään kohtaamatta koski maahan. Siinä hypähti Esa takaapäin ja työnsi puukkonsa Valeen selkään. Valeelta pääsi tuskallinen huudahdus. Juuri kuin Esa olisikin vain odotellut saavansa tuon tehdä, alkoi hän heti paeta metsää kohti minkä kintuista pääsi, sillä toisia korvenloukkolaisia jo läheni arveluttavissa aikeissa. Esa juoksi sellaisella nopeudella, että takaa-ajajat, joita useampia heti lähti liikkeelle, pian jättivät yrityksensä siihen.
* * * * *
Aamu alkoi valjeta. Jo tappelun kiivaimman tohinan tauottua alkoi kylän naisväki likemmäksi pyrkiä. Siinä oli jälkiä kuin sotatantereella ainakin. Mikä miehistä vielä pökerteli puoli taintuneena, mikä hoiteli haavojaan, mikä ontuen yritti kylään päin. Mikä valitteli, mikä kiroili ja uhkasi, mikä muuten jotakin sanoi.
Laitalan Valeen haava ei ollutkaan aivan suuri, sillä puukko oli sattunut lapaluun päälle ja siinä tehnyt ainoastaan ruman viilteen.
Kun nyt ruvettiin tarkastamaan, löydettiin kaikkiaan kymmenkunta hyvin pahasti haavoitettua, joista puolet kykenemättömiä itse liikkumaan. Tunnetuimpia niistä olivat Mäkilahden Matti, joka kangen iskusta oli nähtävästi tainnuksiin mennyt; Kuivasen Ella, jonka pää ja kasvot olivat tervapiiskalla niin runnellut, ettei häntä olisi tuntenut muusta kuin vaatteista; Iikan Antti, joka ei jalkansa tähden mihinkään päässyt, poskessa sen lisäksi oli puukon haava. Ensinnä luultiin useampia kuolleiksi, mutta kun niitä ruvettiin liikuttamaan, huomattiin kaikissakin olevan vielä henki tallella. Henkeänsä ei siis menettänyt muut kuin tuo kaunis, harmaa ori, sillä nuorukainen, joka sillä oli ajanut, virkosi eloon sekin. Näiden haavoitettujen joukossa oli enempi puoli pitäjäläisiä, vähempi korvenloukkolaisia. Mutta ne korjattiin kaikki hoitoon, ystävät ja viholliset.
Kun vielä ne pitäjäläisten hevosista, jotka olivat näkyvissä, oli korjattu kylään, jäi ottelukenttä autioksi siksi, kunnes paimenpojat taasen ehtivät sinne äskeistä tappelunryminää matkimaan ja osoittelemaan.
Aamu oli valjennut. Karhun Esa löysi itsensä metsästä makaamasta huohottaen rontossa, johon oli kaatunut. Uupumuksesta puoliksi taintuneena oli hän siihen käpertynyt. Kun kaatui kerran pitkälleen, tuntui tuo asema niin hauskalta ja levoittavalta, ettei mistään hinnasta olisi tahtonut siitä luopua. Levättyään siinä puolisen tuntia kohosi hän ylös. Suuri puukko, joka kimalteli punaisesta verestä, oli vielä kädessä. Vasta ylösnoustessaan hän nähtävästi tunsi kipua: päätä huimasi, että vähällä oli kellistyä uudestaan kumoon, vasemmassa kädessä oli puukon haava, josta vieläkin runsaasti tippui verta, ja koko käsi oli melkein tunnoton.
»Voi tulimmainen!» Hän päästi sarjan sydämellisiä kirouksia, heitti puukon maahan, tarttui oikealla kädellä haavoitetun käden ranteeseen tuskallisesti siitä puristaen.
»Voi tulimmainen!»
Hän käperteli kuin suurissa tuskissa ainakin, mutta enemmän lie se tapahtunut tappelussa saadun tappion kuin kivun johdosta. Sitä ainakin saattoi otaksumaan sekin, että hän taas tempaisi puukon maasta, kiljahti tutulla, villillä tavallaan ja ryntäsi erästä suurta kuusta vasten, jonka kylkeä puukolla vimmoissaan viileskeli. Itseäkin alkoi ehkä kyllästyttää, kun ei vastus vähintäkään aristellut, koska taas yhtäkkiä iski puukkonsa pehmeään sammaleeseen päineen päivineen ja kamalasti ulehtien: »voin sun, voi sun», heittäysi pyllyilemään maahan.
Se oli tuskaa se. Varmaan olisi vihamieskin säälinyt, jos olisi näkemään sattunut. Mutta ei sitä kukaan nähnyt, yksin hän sai teutaroida ja sappeansa tyhjentää jäykkää, tunnotonta luontoa vastaan.
Siten aikansa teiskaroituaan hän kuuli metsästä yht'aikaa pari hevosen hirnahdusta. Esa kohotti päätään, kuunteli tarkemmin ja lähti kävelemään sinne päin. Noin parikymmentä syltä siitä, missä hän oli maannut, löysi hän hevosen, jonka heti tunsi erään kumppaninsa omaksi. Hevonen oli hiukan arka, mutta antoi kuitenkin itsensä kiinni. Esa oli niin ihastuksissaan odottamattomasta löydöstä, että pakkausi suutelemaan hevosta. Tämä ei siitä kuitenkaan välittänyt, vaan veti turpansa pois ja pärskyi tyytymättömästi, sillä Esa löyhkäsi vielä viinalle. Miekkonen ei tästä eläimen ylenkatseesta kuitenkaan kovin pahastunut, vaan puhutellen sitä ystävällisesti lähti taluttamaan ohjaksen palasesta, mikä vielä oli suitsiin jäänyt, metsän läpi päästäkseen tielle. Se ei ollutkaan varsin kaukana. Hän laittoi toisen ohjaksen vyöhihnastaan, leikkasi puusta paksun kepin ja nousi selkään.
Kappaleen matkaa ajettuaan näki Esa tiellä koossa joukon tovereitaan. Hänellä jo vilahti ajatus mielessä: ajaako ohitse sanaa virkkamatta, niin pääsee tällä hevosella kotiin… Jos sen omistajakin on tuolla, niin tahtoo pois. Mutta synti olisi antaa noiden pelkopöksyjen päästä ilman muutamaa kovaa sanaa. Hän seisautti heidän luokseen.
Ensi alussa tuli jokaisesta suusta niin monenlaista yht'aikaa, että siitä oli mahdoton saada muuta selvää kuin sen, että tässä oli joukko miehiä, jotka olivat kärsineet äärettömän *vääryyden*. Mutta ensimmäisessä, ihan *ensimmäisessä* tilassa se *kostetaan*. Kullakin oli pätevät erikoissyyt pakoon lähtemiseensä; miltä oli aseet tulleet »loppuun piiskatuiksi», miltä kangenisku oli vienyt »tärmän» kädestä jne. Korvenloukkolaisia oli ollut »kymmenen kertaa» enemmän heidän luulonsa mukaan. Koko loukon miehet ja vielä pitäjän pahimpia isäntiä suuri joukko kaupan päälle, — kertoivat ja uskottelivat itseänsä.
»Mutta kos-te-taan!» Tuo sana tuntui ikään kuin synkkämielisessä sävellyksessä verhoovan koko keskustelun ja peittävän sen kamalaan syleilyynsä.
Mutta ketähän sinne jäi, sinne tappelukentälle? Mahtoiko siellä tulla monta murhaa? Keskustelu tuli siitä alakuloisemmaksi, näkyivät hekin panevan jotakin merkitystä sille, että mahdollisesti useampia olisi temmattu tuonentuville. Parhaimpia miehiä oli jäänyt, Iikan Antti ja Kuivasen Ella. Ei Antti ainakaan vielä äsken ollut kuollut, muutamat tiesivät näkemänsä johdosta kertoa, mutta Ella? Ei kukaan tiennyt hänestä niin mitään. Jollei ollut jo aikaisemmin pyyhkinyt pakoon? Ei se Ella niin lähde, ei. No mutta kun se sitä morsiantansa niin… Vaikkapa. Mutta olikohan se Santra siellä Laitalassa?
Sitäpä ei kukaan osannut sanoa.
— Voi turkanen, jos tämä reisu olisi onnistunut, niin siitä olisikin tullut vähän komea juttu! — Älkääs muuta, saakelit! — Eikä sitä Santraa Ellallekaan niin vain olisi annettu. — No, ei, hui, hai, olisihan tässä muitakin.
»Esimerkiksi tällainen poika!» Karhun Esa röyhähtäen huudahti.
»Niin, sellainenkin kyllä kelpaa!»
Mutta uudelleen kääntyi puhe mahdollisesti murhattuihin tai haavoitettuihin. Niistä haavoista, mitä heillä itsellään oli, ei juuri mitään puhuttu, vaikka nekin kyllä olivat sen muotoisia, että nykyaikana sellaistenkin tähden jo tohtoria etsitään. Päivitettiin mentäisiinkö takaisin hakemaan niitä. Mitäs se hyödyttäisi? Tulisi vain uusi tappelu ja — sinne ne jäisivät. Ei kukaan sanonut, vaikka epäilemättä jokainen sitä ajatteli, että mahdollisesti tulisi myöskin — uusi tappio. Kyllä Karhun Esassa ja parissa muussa olisi ollut miestä lähtemään, mutta kun kaikki muut löivät koko puuhan maahan, niin siihen se jäi. Viimeinen keino siis oli antaa tietoa niiden kotiin, että tietävät noutamaan mennä. Karhun Esalle, jolla oli hevonen, annettiin velvollisuudeksi tietoja viedä, he muut, kun käymäjalassa tulevat, eivät niinkään pian ehdi.
Esa kirosi ja vannoi, että hän ei ikänä mene sellaisia murheen ja samalla häpeän sanomia viemään, antoi hevoselle iskun ja lähti. Toiset huusivat ja kirkuivat perään, mutta Esa ei mitään kuullut.
Ja huimaa vauhtia hän riensi ripeällä ratsulla. Jo kiidätti ohi murrosten, missä yöllä oli ensimmäiset urotyöt tehty. Päivän valossa näki nyt nuo valtaiset puukasat, jotka siinä hujan hajan heitettyinä remottivat kuin mikäkin valloitettu varustus. Maantien kamara, joka raiteiden välissä rauhallisilta kulkijoilta oli ruohittumaan päässyt, — kun ei pitäjäläisillä vielä ollut herännyt aavistusta tämän tien varsilla löytyväin mainioiden kasvimaiden povessa makaavasta kullasta, — oli nyt ravalle tallattu. Se näytti kuin peikkojen tanssikentältä täällä rauhallisen, alkuperäisessä viattomuudessaan lepäävän luonnon helmassa.
Esa pidätti ratsuaan. Yöllisen kahakan muisto heräsi hänessä elävästi. Silmistä, joista tähän saakka oli loistanut jonkinlainen toivottomuuden ja pettymyksen synkkä ilme, leimahti taas innostuksen tulinen lieska.
»Ketähän ne kaikki olivatkin?» hän vahteja tarkoittaen ääneen virkahti, suu hymyssä.
Hetkisen aikaa pyörähdeltyään ja nähtävästi muistissaan ihailtuaan tässä ottelussa saatua voittoa lähti hän uudestaan ajamaan. Vähän matkan päässä tuli eteen pienehkö niittyaukea, jonka toisella laidalla Esa äkkäsi oman heponsa rauhassa syömässä. Sepä vasta löytö! Kuinkas moni muu sieltä omalla hevosellaan kotiin tulee!
Pian oli hän muuttanut suitset oman mustansa päähän. Olisi mieluisasti toisenkin hevosen mukaansa vienyt; olisi ollut niin uljasta tulla sieltä kahdella hevosella, kun muut, epäilemättä kaikki, tulivat jalkapatikassa. Mutta kun ei ollut mitään keinoa saada toista perässä seuraamaan, heitti hän sen siihen ja lähti omalla mustallaan lennättämään. Hevonen, joka oli tielle jätetty, katsoi hetkisen ikään kuin kummissaan menevien perään. Hirnahti sitten tyytyväisesti juuri kuin olisi tahtonut sanoa: »sama se!» ja poikkesi tiepuoleen syömään.
Jo sivuutti Esa taloja ja kyliä. Kirkkopukuisia ihmisiä oli muutamia tiellä kulkemassa Herran temppeliin, sillä täältä päästä pitäjää oli sinne pitkä matka. Jo etäältä ihmiset syrjään väistyivät, kun kuulivat lujan hevoskavioiden paiskeen. Jo valuivat hikipisarat valtaisina vaahtokokkareina alas mustan kylkiä, mutta se näytti melkein nauttivan tästä hurjasta menosta. Kulkijoita sivuuttaessaan Esa aina jotakin huudahti hevoselleen, ikään kuin tämä vielä olisi sellaisia kiihottimia tarvinnut. Ja ihmiset, jotka kirkkoon menivät, kallistelivat surullisesti päätänsä ja virkkoivat:
»Hyvä Jumala, mitä tuostakin vihdoin tullee!»
Tunsivathan kaikki hänet.
»Saas nähdä», jatkoivat arveluitaan, »eikö siinäkin vielä tule isäin pahat teot lasten päälle. Kyllä Jumalan rankaiseva käsi tuohon ulottuu.»
»Kyy-yllä.»
Ja kylissä juoksi miehiä ja naisiakin tielle katsomaan.
»Karhun Esako se siinä meni?»
Se oli mennyt, tiettiin.
»Ajoi kuin ilmassa.»
»Sillä on hyvä hevonen, sillä häjyllä.»
»Hevonen ja mies kuin yhteen valetut.»