"Rouva kamreeri muistaa kai hyvin vielä nuoren reivi M:n, joka kamreerin eläissä seurusteli täällä," virkkoi asessori Svaning, joka tavallisesti sai olla ihan yksistään mamman kanssa.
"Muistan, hän oli erinomaisesti sivistynyt nuori mies."
"Hänellä ja luutnantti Hjalmarilla oli todellakin mieltymystä toisiinsa."
"Ei, hyvä asessori, mistä sen käsityksen saatte? Hjalmar? Ei totta tosiaan, häntä ei voinut reiviin verrata."
"Mutta se täytyy teidän kuitenkin tunnustaa, että Hjalmar oli harvinaisesti sivistynyt ja siisti nuori mies," sanoi asessori, "jaloluontoinen mies, niinkuin minä luulen, vaikka hänen varansa onnettomasti…"
"Te tuomitsette lempeästi, hyvä asessori."
"En, se on vaan oikeus: hän oli ihminen, jolle minä todella annoin luottamuksen."
"Sitten valitan minä teitä."
"Taitaa niin olla; mutta ihanata on kun uskoo kaikki ihmiset rehellisiksi ja jaloiksi. Kuitenkin…"
"Mitä sitten?"
"Kuitenkin on hän osannut pelata korttinsa aivan hyvästi."
"Miten niin? Kuinka hän on pelannut korttinsa?"
"Niinkuin tiedätte, tuli hän täällä tutuksi nuoren reivi M:n kanssa."
"Tiedän."
"Ne tulivat hartaiksi ystäviksi, ja mikä luonnollisempi kuin että nuori reivi, aina vierasvarainen, kutsui ystävänsä äitinsä kartanoon Ludwiginvuorelle."
"Niin, se on luonnollista."
"Sinne lienee hän matkustanut, kun täältä niin äkkiä katosi. Ei koskaan voi tietää milloin omansa löytää, sanoo sananlasku."
"No, ja enempi?"
"Niin, enempi, ettekö te ole kuulleet mikä pian on joka miehen suussa … ainoastaan huhuna, se on tietty, mutta kuitenkin aivan varma."
"Mitä sitten? Puhukaa, asessori."
"Niin, ettekö tiedä että hän lienee kihloissa ihanan neiden Constance v. M:n, nuoren reivin sisaren kanssa, muuan Ruotsin ihanimpia tyttöjä, kaikkein kunnioituksen esine."
"Mutta, mutta se on juorupuhe," virkkoi kamreerin leski kiivaasti täristen; "niin ilkeäksi en minä häntä luullut."
"Ilkeäksi? Ei siinä ole mitään ilkeyttä, kun kohtaa onnensa. Se on ainoastaan erinomaista miten hän on voinut saada vanhan reivinnan suostumuksen; mutta poika on kaikkivoipa siinä huoneessa ja hän on niin hyvästi tahtonut."
"Minä en voi lakata ihmettelemästä."
"En minäkään ensi alussa; mutta Jumala antakoon tuolle nuorelle miehelle kaiken sen onnen, jonka minä luulen hänen ylevän luonteensa ansaitsevan. Iloista on nähdä onnellisia ihmisiä maailmassa; ja joka saa Constance v. M:n, voidaan kaikissa katsannoissa sanoa onnelliseksi."
"Onko hän niin ihana?"
"On, tosiaankin. Hän on ruskeaverinen ja siis erinäköinen teidän ihanasta tyttärestänne; mutta hän kilvoittelee hänen kanssansa."
"Oi, hän ei ole tietysti mikään … mutta Annette on hyvä, niin hyvä; hänellä on sydän…"
"Jonka hän on sivistänyt äitinsä mukaan."
"Voi, meillä kaikilla on vikoja, ei kukaan ole täydellinen."
"Se ei näytä johtuvan mieleenne, rouva, että juuri se mietintö todistaa, ettette sitä tarvitse tehdä, sillä joka on päässyt pidemmälle tieteessä, uskoo itsensä aina taitamattomaksi; hän yksistään näkee miten paljon puuttuu. Niin on taivaallisessakin tieteessä, kun ollaan vilpitön kristitty. Mitä pidemmälle ennätetään, mitä korkeammalle tullaan, mitä enemmän armon aurinko luo valoa sieluumme, sitä paremmin kykenemme huomaamaan niitä vähäpätöisiä pilkkuja, joita jää sydämemme pohjalle."
Hyvä asessori pitkitti kauan vakuuttaaksensa kamreerin rouvaa että hän on enkeli, ja imarrus ja mielen tyyneys pimentivät rouvan päättämystä.
"Tätä ette saa mainita tyttärellenne," virkkoi asessori lopuksi. "Hjalmar on yksi monista, jotka jumaloitsevat häntä, eikä ole sovelias antaa hänen sitä tietää ennenkuin asia on varma; nyt se on ainoastaan juorupuhe … huhuja ei käy uskominen."
Asessori antoi näin tiedon kamreerin rouvalle, mutta toimitti sen myös palvelijansa kautta eräälle toiselle, jonka tunnemme, tiedoksi, joka oli kehkiintynyt asessorin omassa kekseliäässä sielussa.
Oli muuan aamu, jolloin Löfstedt seisoi portilla ja tapansa mukaan hakkasi halkoja. Silloin tuli eräs nuori mies ja kysyi jos hänen nimensä on Löfstedt.
"Häh? kyllä minä se olen."
"No se on hyvä. Tunteeko Löfstedt luutnanttia, jonka nimi on Hjalmar?"
"Totta kai; hän lainasi rouvalle täällä ylhäällä rahaa hänen kipeänä ollessansa. No mitä sitte?"
"Niin, huonmaatkos, minä olen hänen anoppinsa palvelija."
"Häh, tuolla toisella puolella, kamreerinko?"
"Eikö hittoa, reivinna M:n, Ludwigin vuorella."
"Anoppi, reivinna M.? Ei Hjalmar ole nainut, häh?"
"Ei, ei vielä, mutta pian; hän on kihloissa neiti Constancen kanssa; kaunis tyttö, Löfstedt mahtaa uskoa."
"Hm, vai niin."
"Ja hän pyysi minua tervehtimään kaikkia tuttujansa ja sanoi: jos löydät ukko Löfstedtin, joka luultavasti asuu — luultavasti, sanoi hän, sillä hän ei tiennyt varmasti talon numeroa … Kustaankadulla, niin…"
"Jopa jotain, ja hän muistaa…"
"Niinpä niin, hän muistaa sinun aivan hyvin… Ja anna hänelle, sanoi hän, pankkokolmonen, jonka hän saa panna likoon kihlauksen kunniaksi; sillä katsos, luutnantti on iloinen ja tahtoo että koko maailma iloitsisi."
"Häh, se ei käy milloinkaan laatuun. Hei, kun hän muistaa minua, mutta hän on saanut selvän tuolla toisella puolella," virkkoi Löfstedt ja otti setelin syvästi kumartaen. "Tervehtäkää sitä hyväntahtoista luutnanttia Löfstedtin puolesta ja sanokaa, että se liotetaan. Muutoin minä hakkaan nyt halkoja oikeusneuvokselle, sillä katsokaas, hän ei polta milloinkaan kuin vuoden vanhoja halkoja."
Palvelija oli tuskin mennyt ennenkuin Löfstedt, käänneltyään ensin seteliä kaikin puolin ja tarkastettuaan vesileimaa, ollakseen oikein vakuutettu ettei se ole väärä, tömisti astuimia ylös katteinin rouvan luokse, ilmoittaakseen hänelle uutisia ja kertoakseen odottamatonta onneansa.
Rouva, joka tiesi koko asian Annetten kanssa, pelästyi, ja puhui sen iltasella tytöllensä.
"Niin halpa ei hän mahda olla," sanoi Dora, "Ei, se on kauhistavaa, ei, se ei ole tosi!"
"On, Löfstedt näytti minulle rahan, eikä liene kenenkään eduksi antaa pankkokolmosta, viekoitellaksensa köyhää puunhakkaajaa Tukholmissa."
"Ei, siltä ei se näytä. Mutta, mamma, voiko joku ihminen todellakin olla niin ilkeä?"
"Jumal' armahda, niin se näyttää, vaan sellaiset esimerkit ovat harvinaiset."
"Ja hän, joka näytti niin rehelliseksi ja jaloksi, jonka Annette ja minä katsoimme hyväksi ihmiseksi, jaloksi ja puhtaaksi kuin kullan!"
Dora ei voinut maata sinä yönä; hän tahtoi epäillä — mutta siihen ei löytynyt syytä.
"Ludwiginvuori, Ludwiginvuori… No, kummalliseksi tulee nähdä jos hän on kirjoittanut sieltä kirjeensä. Sitä ei Annette katsonut."
Seuraavana aamuna pyysi Dora nähdäkseen Hjalmarin kirjeen, hän sai sen. Oikein, se oli kirjoitettu Ludwigvuorella, ja kun katsottiin sinettiä, oli se reivi M:n.
"Hän on siis siellä," virkkoi hän sitä miettimättä.
"Missä, Dora?" kysyi Annette, joka surullisena nosti silmänsä eräästä kirjasta. "Missä?"
"Ludwiginvuorella."
"Niin, se on kai hänen setänsä omaisuus; sillä minä kirjoitin vaan kaupungin nimen ja: seuraa katteini Hjalmarin postia?"
"Ei, Annette kulta, niin se ei ole. Mutta, Jumalan kiitos, sinä et tarvitse murehtia, hän on sinulle ansioton, hän on halpa, petollinen ihminen, joka mujerti onnesi ja kenties nauraa sillä."
"Mitä sinä sanot? Mikä se on?" kysyi Annette ja karkasi ylös. "Sinä näytät aivan muuttuneelta."
"Niin, Annette, minä kiehun vihasta," sanoi tuo hyvä Dora, jonka lempeät kasvonjuonteet eivät voineet osoittaa kiukkua, vaan ainoastaan vaivaavan ahdistuksen sydämessä. "Jos kuitenkin taitaisin itkeä," sanoi hän yhä kiihkeämpänä ja polki pientä jalkaansa. "Ei, Annette, minä en voi itkeä."
"Mutta, Dora, mikä siis on?"
Dora katsoi sen ainoaksi tunteitten rikkomistavaksi, jonka hän huomasi joka päivä kalvavan ystävänsä mieltä. Hän kertoi kaikki.
Kertomus loppui; mutta Annette vielä istui ja ikäänkuin kuunteli.
"Nyt se on loppunut," sanoi Dora läähättäen.
"Niin, se on loppunut, kun minä vaan uskoisin historian. Minä epäilen sitä, minä kysyn Hjalmarilta."
"Kysyt häneltä? häneltä että hän näyttäisi sinun kirjeesi ja kenties nauraisi tuolle tungettelevalle mamselille, hän, niinkuin näet, on lukinnut kirjeen lankonsa sinetillä? Ehkä tuo iloinen reivi ja hän itse nauraa oikein kelpolailla sinulla; minä uskon kaikkea siitä ihmisestä."
Hyvät ihmiset, jotka eivät luule kenestäkään pahaa, menevät usein vastakkaisuuksiin ja uskovat kaikkea pahaa jostakusta; ne seuraavat uskollisesti piplian sanaa: "Joka rikkoo yhden minun käskyistäni, hän rikkoo ne kaikki."
Annette ei, vaikka hän tunsi raskaasti solvaisevaa epäluuloa, voinut olla nauramatta hyvän Doran kiivaudella. Vielä tahtoi hän epäillä.
Kamreerin rouva tuli nyt sisälle, ja keskustelu loppui siksi kerraksi.
"Miksi nyt niin äänetönnä?" sanoi hyvä rouva. "Pieni Dora puhui äsken niin kovasti, ja sinä, Annette, näytät onnettomuutta ennustavalta; kenties sinä tiedät…"
"Me tiedämme; Hjalmar on kurja olento," sanoi Dora, joka ei voinut hillitä kieltänsä; "eikös niin?"
"Niin, se on niinkuin minä olen aina luullut, Hjalmar on huono ihminen," sanoi rouva; "Jumalan kiitos, se antaa Annettelle voimaa unhottamaan tuon ilkiön."
Annette kumartui kirjansa ylitse, hän tunsi ettei hänellä ollut sitä voimaa — mutta hän alkoi uskoa.
"Se on siis yleisesti tunnettu?" kysyi hän vapisten äitiltänsä.
"Niin, lapsi, se on varma; hänen pitäisi oleman ihana, kopea, älykäs, kaikissa äitinsä vertainen, tuon nuoruudessansa ihanan reivinna v. M:n. Minä tunsin hänen aivan hyvin tyttönä, nimittäin äitin; hän oli maaherran tytär B:ssä. Oi miten hän oli ihana, ja tytär sanotaan olevan vielä ihanampi. Käsittämätöntä kun Hjalmar on voinut saada sellaisen vallan."
Jokainen sana pisti Annette raukan sydämeen sillä hän ei voinut niinkuin Dora tuntea vihaa Hjalmaria kohtaan.
Sanotaan että rakkaus muuttuu vihaksi; se ei ole tosi muunlaisessa rakkaudessa, kuin puhtaasti itsekkäässä ja enemmän etelämäisesti aistillisessa; täällä pohjoisessa hyvässä sydämessä, jos rakastaa enemmän kuin tietääkään, vaihtuu rakkaus murheeksi — ei vihaksi. Joka vihaa, ei surkastu, sillä viha ei laskeennu rintaan; mutta murehtiminen kadottaa kaiken voiman, siinä kun ei ole sielua virkistävää, vaan kaikki sitä ales painaa.
Annette vaipui syvään raskasmielisyyteen, häntä kun miellytti pikemmin lisäys kuin vähennys. Hän näki alituisesti edessänsä tuon ihanan miehen, vaaleana kuin kuun paiste lakastuneille lehdille, joita myrsky on ravistanut — hän oli kuitenkin ihana, kuitenkin yhtä jalo, vaikka jokainen piirre oli kangistunut marmoriksi; ja sellainen ei voinut olla teeskentelyä — se oli mahdotonta.
Tämä kuva, tuo vaalea, riutunut ulkomuoto, nuo synkät, ikäänkuin kysyvät silmät luuli hän olevan alituisesti edessänsä valvoissa ja maatessa — lakkaamatta seisoi hän hänen edessänsä ja tuntui kysyvän: "Annette, miksi teit minulle sen?" Hjalmarin naimiseen meno oli hänen mielestään uhri; sattumus oli hänelle lahjoittanut ihanan morsiamen; mutta Annette tiesi parhaiten että se kuitenkin oli uhri, tapa jolla hän oikein ja ainiaan repi hänen kuvansa sielustansa.
Sellaiset olivat tytön sisälliset ajatukset. Hän ei milloinkaan yhdistynyt äitinsä kirouksiin tahi Doran ankariin arvosteluihin Hjalmarista ja muutoin kaikista miehistä, sillä tuo hyvänsuopa tyttö ei tahtonut jättää asiaansa puolitekoiseksi, ja niin paljon hän tiesi että Hjalmar oli mitä sanotaan kunniallinen mies. Mutta kun niin kunniallinen voi unhottaa, mitä sitten tavallisen laatuiset muistanevat.
Sill'aikaa kävi asessori kunnia-tervehdyksillä melkeen joka päivä kamreerilla ja lähestyi kaikkien harrastuksiensa selvenemistä.
"Useasti," sanoi hän eräällä suosiollisella hetkellä, "on minulla ollut ajatus, joka lakkaamatta polttaa sydäntäni."
"Mikä siis, hyvä asessori?"
"Teidän jalolle äitin sydämelle voin uskoa kaikki," toisti hän ja suuteli rouvan kättä. "Jos Jumala tahtoo, sillä paitsi hänen suosiotansa ei mitään tapahdu, voin minä liikuttaa teidän sydäntänne."
"Oi niin, herra asessori, te olette jalo ihminen, jonka rehellisen luonteen minä tunnen ja pidän arvossa."
"Kiitoksia, sydämellisiä kiitoksia niistä sanoista! Oi, te tarvitsette pojan, jonka puoleen te, turvaton leski, voitte kallistaa väsyneen päänne… Sanokaa minulle vilpittömästi: luuletteko että minusta tulee hyvä poika?"
"Ja te tarkoitatte siis…"
"Niin, minä olen tunnustanut kaikki. Minä olen kyllästynyt tähän tyhjään nuoren miehen elämään ja tahdon rakentaa oman kodon … mitä te sanotte?"
"Oi, jospa se olisi minun vallassani, niin … minä en todella tiedä ketään, jolle mielukkaammin…"
"Ikuinen kiitos, jalo, enkelin kaltainen sielu, kiitos, ikuinen kiitos!"
"Älkää minua kiittäkö; tyttäreni määrää itse kohtalonsa, sen lupasin minä miesvainajalleni hänen kuolinsängyssänsä. Mutta jos te saatte Annetten lupauksen, siunaan minä teitä ilolla."
Asessori pyyhki silmiänsä; hän luuli melkeen itkevänsä.
"Minä en voi sanoa, minä en voi lausua," sanoi hän sortuneella äänellä; "teidän jalomielisyytenne on ylen suuri. Mutta sanokaa tyttärellenne miten äärettömästi minä häntä rakastan, että minä olen aina hiljaisuudessa rakastanut, mutta etten minä ole milloinkaan ennen uskaltanut edes itseänikään antaa selvästi aavistaa, että niin oli."
"Kyllä minä puhun tyttärelleni, mutta houkutella en minä häntä tahdo."
"Hyvä Annetteni, sinä olet nyt jonkun ajan oikein riutunut; sinä olet vaalea, katsanto himmeä … ja kuitenkin naurat sinä välistä ja näytät tekevän työtä ylen paljon. Et sinä tarvitse työssä olla."
"Totta kai, mamma, minä tarvitsen työskennellä, ja Dora on opettanut minun saamaan huvin työstä.
"No niin, ei se vahingoita; mutta sinä vajotat itsesi suruun Hjalmarin käytöksen tähden; hän ei sitä ansaitse, hän oli sinulle halpa; siinä huomaat miten ulkomuoto pettää."
Annette pudisti päätänsä.
"Pian, Annette, seisoo hän ihanan morsiamensa kanssa vihkituolin vieressä, ja nauraa sinulle ja surullesi."
Annette ravisti taas kaunista päätänsä ja sanoi: "Ei, äiti, sitä hän ei tee."
"Sinä uskot siis vielä häntä."
"Uskon, äitini, minä uskon häntä, syy oli minun."
"Mutta näethän sinä kuitenkin että köyhä luutnantti etsi rikkaan tytön, aateliton haki ylhäisen naimisen, hän sai ihanan morsiamen… Uskotkos kuitenkin, ettei hän ilolla nähnyt sinun tekevän, jota sinä sanot hairaukseksi, mutta joka oli korkeamman vallan vaikutus?"
"Niin, mamma."
"Mutta jos nyt mies, jolla on kaikki hyvät omaisuudet, nimittäin sisälliset, joka rakastaa sinua syvästi, hiljaisesti, sanattomana, mutta uskollisesti, iäisesti, jos sellainen kosisi, mitä sinä vastaisit?"
"Ei, minä vastaisin ei."
"No, lapsi, mieti… Minun täytyy sanoa sinulle että asessori…"
"Svaning?"
"Niin, lapsi!"
"Svaning?" toisti Annette ankarasti väristen; "no, sitä puuttui, mamma."
"Mieti tyynesti asiaa, Annette; mieti asiaa, tyttöni. Hän on kunniallinen ihminen, joka pyytää kättäsi."
Annetten muoto osoitti syvää miettimistä. Vähittäin kirkastui silmäys, se sai jotain uneksivaa, haaveellista, sielun syvyydessä paloi silmistä välkkyvä hehku. "Niin, mamma," sanoi hän vihdoin, "minä tahdon miettiä; minä itse puhun Svaningin kanssa; minä olen vilpitön häntä kohtaan. Hyvää yötä, mamma!"
"Jumala siunatkoon lasta ja antakoon hänelle hyvän neuvon!" kuiskasi äiti tytön mentyä. "Se ei pääty koskaan hyvästi, jos hän ei saa muuta ajateltavaa. Tuo häijy ihminen, joka syöksi lapseni epätoivoon!"
Annette istuu puoliksi kallistuneena vasten sohvankulmaa. AsessoriSvaning seisoo hänen vieressänsä.
"Minä olen puhunut kunnioitettavan äitinne kansaa."
"Teillä on siis täysi tosi, herra asessori, kosimisessanne?"
"On, Jumalan nimessä!"
"Älkää tehkö valaa, herra asessori, sillä minä tiedän että te tahdotte minua puolisoksenne… Mutta onko se minua tahi minun rahojani?"
"Te, te … ainoastaan te! Jos te olisitte köyhä, pyytäisin yhtä lämpimästi teidän rakkauttanne."
"Minun rakkauttani! (Halveksivasti nauraen.) Sitä ette milloinkaan voi saada, hyvä asessori."
"Mutta aikaa voittaen, hyvä Annette, aikaa voittaen."
"Mahdollisesti voitte saada kunnioitukseni; mutta rakkauttaniei milloinkaan."
"Mutta, Annette, miksi niin? Te tahdotte murtaa minun."
"En, herra asessori, minä en tahdo pettää teitä … minä rakastan toista."
"Ketä? Kuka on hän onnellinen?"
"Henkilö, jota ette voi kärsiä, joka kuuluu toiselle, ja jota ei minun sovi, en saa rakastaa … ja kuitenkin minä rakastan häntä enemmän kuin elämääni."
"Ketä?"
"Hjalmaria."
"Hjalmaria? Häntä! Hän löytää onnensa näinä päivinä, sanoo huhu, hän…"
"Älkää puhuko, ei sanaakaan; minä rakastan häntä iäisesti, enkä taida rakastaa teitä."
"Te annatte minulle siis kieltävän vastauksen, te syöksette minun toimettomuuden mereen."
"Epäyksen? Minä en ole siitä puhunut, minä voin miettiä."
"Oi, te teette minun onnelliseksi!"
Annette katseli asessoria tutkivilla silmäyksillä; ne näyttivät tunkeutuvan läpi sydämen ja etsiskelevän sen hienoimmat langat. "Te tahdotte ainoastaan omistaa minun, rakkaudettakin; tahdotteko niin?"
Asessori epäili, mutta sanoi vihdoin: "No, jos ette voi rakastaa minua, jos ette taida lakata rakastamasta ansiotonta…"
"Ansioton? Herra asessori, ken on teille sanonut että Hjalmar on ansioton?"
Asessori vaikeni.
"Hyvä asessori," alkoi Annette murtavalla tyvenyydellä, "olkaamme rehellisiä toisiamme kohtaan. Te tahdotte omistaa minun rakkaudetta, taipumuksetta; te tahdotte valtaanne ainoastaan minun itseni ja omaisuuteni…"
"Ei, ei niin, ei niin…"
"Me olemme vilpittömiä, herra asessori; te olette kieltäytyneet kaikista, paitsi tästä, ja ette siis tahdo enempää… Niin muodoin," pitkitti hän kun asessori vaikeni ja puri huuleensa, "niin muodoin on minun ajatukseni jälillä."
"Puhukaa, tuomitkaa kuin tahdotte, mutta älkää murhatko minua teidän jääkylmyydellänne."
"Minä en ole valitettavasti katolilainen, tässä maassa ei löydy yhtään luostaria, muussa tapauksessa tekisin minä luostarilupauksen; mutta minä voin uhrata itseni aatteen edestä, ettei olisi yhtään askelta onnettomuuden astuimilla, joita myöten menen ales hautaan. Naiminen teidän kanssanne on viimeinen askel, sitten ei voi mennä edemmäksi … tässä on käteni… minä olen teidän."
"Rakastettava!" huusi asessori ja tahtoi heittäytyä polvillensa, muttaAnnette esti sen ja sanoi:
"Jumalallisen edessä ihmisessä voidaan notkistaa polvensa, sillä se on kipenä Jumalasta, rakkauden edessä voidaan polvistua, sillä se on itse Jumala … mutta teillä ei ole kumpaakaan, siis teidän ei sovi langeta polvillenne. Tulkaa herra asessori, nyt menemme äitin luokse; hän on meitä siunaava."
Annette meni uljaana, mutta pää eteen painuneena, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua seisoivat he kamreerin rouvan edessä, joka Annetten pyynnöstä jätti he yksinänsä.
"Minä olen onnellisin kuolevaisista," sanoi asessori. "Me rukoilemme teidän siunaustanne."
"Ja minä," virkkoi Annette surullisesti nauraen, "rukoilen siunaustanne, hyvä mamma. Uhri on täytetty … ja uhria on siunattava."
"Jumala siunatkoon teitä, rakkaat lapseni!" sanoi mummo kuumain kyynelten juostessa pitkin hänen kasvojansa. "Jumala siunatkoon teitä ja suokoon sinulle mielen tyyneyttä, tyttöseni! Tule hyväksi puolisoksi ja äitiksi!"
"Niinkuin itse olette olleet, rakas mamma," lisäsi asessori, suudellen hänen kättänsä.
"Minä tarvitsen olla yksinäni," sanoi Annette. "Hyvästi, mamma, hyvästi, herra asessori."
"Herra, et sinä saa sanoa herra," huomautti äiti.
"Suokaa anteeksi, mamma, suo anteeksi Svaning, minä olen niin tottumaton."
"Kyllä siihen mukautaan ajalla," sanoi rouva. "Jumalani, miten tytöt ottavat kaikki kiivaasti!"
"Minä toivon että hän rauhoittuu," lisäsi asessori.
* * * * *
Annette palattuaan pieneen kamariinsa, jossa yölamppu paloi, lankesi polvillensa ja alkoi katkerasti itkeä. Vihdoin nosti hän ylös kyyneleiset silmänsä ja sanoi:
"Nyt on uhri päätetty, uhri, jonka pitää sovittaa minun turhuuteni, itsekkyyteni, röyhkeyteni ja kevytmielisyyteni.
"Minä tahdon kärsiä, mutta en valittaa, tahdon kuolla, mutta en kuitenkaan valittaa, kun hän vaan tietää että minä olen uhrannut itseni häntä sovittaakseni. Sitten — oi! sitten, kaikkein syvimmän kuilun toisella puolella, jossa ei löydy rikkautta ei köyhyyttä, jossa ei tavata keinotekoisia rajoja, henkeä ales painavia kahleita — ja siellä, siellä kohtaamme toisemme. Siellä menen häntä vastaan, kun hän tulee, ja kysyn: oletkos nyt minun?"
"Rohkeutta, Annette, rohkeutta ainoastaan kantamaan kohtaloasi. — sinun pitää kantaa se nurisematta," kuiskasi hän ja nousi ylös, asetti kutrinsa järjestykseen ja pyyhki itkeneet silmänsä.
"Ja hän … tuo heikko ihminen, joka on kyllä heikko rakastamaan kuollutta nukkea, sillä mikä muu minä olen sielutta; tahi on kyllä halpa kun tahtoo antaa kuihtua ihmisolennon vierellänsä, saadaksensa vaan hänen rahansa: missä tapauksessa hyvänsä ei hän ole rakkauden arvoinen — vaan halveksimisen."
"Kun Hjalmar saa tämän kuulla, hän joka tietää miten minä inhoanSvaningia, ajattelee hän: Annette oli kuitenkin kohtaloansa parempi."
Sunnuntai maalla on aivan toisellainen kuin kaupungissa. Kaikki on hiljaista huoneessa, piiat juhlapuvussa, vierastupa havutettu, kukkia kukkalaseissa, ja hauskuus ja tyyneys kaikkialla, sisällä ja ulkona. Se on toista kuin kaupungissa kuulla ikuista kolinaa kaduilla, ja nähdä vaatetettuja työmies-joukkoja kapealiepeisissä takeissa kulkevan pitkin katuja tullakseen Jumalan huoneesen, jossa kaikilla talon omistajilla on sija, mutta jolla ei ole taloa ja perustusta, saavat seisoa käytävillä.
Maalais-elämä, joka niin silmiin pistävästi eroaa ihmisyyden asunnoista, kaupunkien metelistä, on huomattava varsinkin pappilassa ja erittäin pohjoismaakunnissa, joissa ei pitäjän herrasväen lukuisuus osoita sunnuntaisin kaupunkilaista ulkomuotoa. Muutamassa näissä suurissa pitäjissä, josta monella talonpojalla on päivän matka kirkolle ja jossa pappi on ylhäisin, näyttää pieni komministerin talokin kirkon esikartanolta.
Niin oli ja oli aina ollut laita komministerin talossa Honkalassa.
Jokainen on nähnyt sellaisen säännöttömän kimpun rakennuksia olki-aumojen ympäröiminä tietä kohden ja puutarhan, jota sanotaan myös ryytimaaksi, ikään kuin piiloon kätkeytyneenä. Sellainen pappila näyttää tavallisesti olevan aiottu antamaan laitoksillansa ja niiden kautta ajattelevalle hengelle ainetta. Talo rukouksillansa, aumoillansa, korsillansa ja pahnoillansa, pikku veräjillänsä, jotka riippuvat haoista ja täytyy nostaa, saadakseen niitä auki ja kiinni, kuvailee maallista; mutta tämän takana löytyy kuitenkin huvitarha, jossa perhoiset lentävät ja mehiläiset hyrisevät ympäri hunajaa etsiessänsä. Sellainen talo oli Honkala eli se paikka, jossa komministeri Rauhanen asui.
Oli sunnuntai muuanna kirkkaana talviaamuna. Äskettäin oli satanut lunta metsiin ja vuorille, tiet olivat hopean kirkkaat ja kaikilta tahoilta kuului kulkusia, jotka ilmoittivat että kansa matkustaa kirkolle, joka sijaitsi vaan muuan tuhat askel siitä, vanhoine jykevine kiviaitoinensa suojellen rauhanpaikkaa pienen puukirkon ympärillä, mikä harmaana ja vähä-arvoisena näytti mukavammalta lumisine kattoinensa kuin muutoin.
Kirkon luona sijaitsee pitkät rivit talleja ja kirkkopuoteja, muutamat uuninpiipuilla varustettuja, joista siellä täällä nousee valkonen savupatsas taivaslaelle, merkiksi etteivät kirkkoon matkustajat olleet kaukana.
Pastori Rauhanen oli puhdistanut itsensä ja luki saarna-ainettansa viimeisen kerran, sillä oli jo "soitettu ensiksi," jolloin lukkari tuli ja hänen mukanansa kirkonposti.
"Äiti, täällä on kirje Antti Pietarilta!" huusi pastori ja istui pöydän ääreen avatakseen varovasti kirjeen, sillä niin oli hänen tapansa.
Rouva tuli sisälle ja hänen kanssansa muutamia lapsia, sillä Jumala oli siunannut avioliiton kaiken muotoisilla lapsilla.
"Lapsilla ei ole täällä tekemistä, kun minä puhun äitin kanssa," sanoi pastori vakaasti, ja kaikki lapset hiipivät pois, paitsi vähäisin, kuusivuotias poika, joka hallitsi vanhaa Tyyraa, mikä oikoi kakluunin vieressä ja suurella, tuuhealla hännällänsä nakutti laattiaa, osoittaaksensa ettei hän laisinkaan pahastunut, kun pikku Oskar istui sen päällä ja veti sitä korvista. Se oli hyvän suomista ja sen kärsi Tyyra, vaikka se teki välistä vähän kipeätä, niin että sen täytyi näyttää valkoisia hampaitansa ja kohteliaasti tarttua herransa käteen.
"Oskar saa olla täällä sisällä, isä, tahi hän menee ulos ja tekee jotain hullunkurista; hän kaatoi koko taaleruukun päällensä, sillä hän joutuu joka paikkaan."
"No niin, ole vaan hiljaa ja anna olla Tyyran täällä."
Komministeri luki nyt kirjeen, minkä Antti Pietari oli lähettänyt, sama nuorukainen, jonka viimeksi näimme vanhan rouva Printfellin luona. Antti Pietari kertoi että hän jo kävi opin koetuksissa opistosta poispääsöä varten ja toivoi keväällä olevansa pappi.
"Hän on kuitenkin hyvä poika, sillä tosin maksaa se paljon, mutta hän on auttanut enimmästi itseänsä kotiopettajana, ja varsinkin tuon kunniallisen inspehtoori Tammisen luona, joka on antanut hänelle niin paljon ja ollut kuin isä meidän pojalle."
"Niin, se oli hyvä etu," lisäsi äiti.
"Ja," alkoi komministeri silmäiltyään uudestaan kirjettä, "hän puhuu tässä miten hän on sovittanut esimiehensä erään vanhan sukulaisen, ja että hän kohtasi siellä mamselli Bernhardin, jonka hän huomasi erittäin siveäksi. Hm, minä muistelen kuulleeni sinun puhuvan eräästä Bernhardista."
"Niinpä niinkin, hän nai muutaman nuoruuteni ystävän, Teodora Wernerin; mutta lieneekö sama?"
"Sitä en tiedä, mutta nyt hän on ainoastaan leski ja taitaa olla hyvin köyhä, sen mukaan kuin Antti Pietari on saanut muistoonsa."
"Mutta, Jumalani, sitten se ei voi olla hän, sillä hän syntyi rikkaana ja joutui hyviin naimisiin, erittäin säädyllisen miehen kanssa, joka, luulen minä, sitten yleni majuriksi eli evestiksi, tahi mikä hän oli."
"Hän mahtoi olla katteini."
"Voipa olla mahdollista; mutta hauska olisi saada tietää hänen nimensä."
"Tyttären nimi on Dora," selitti pastori.
"Dora, niin, se voi olla mahdollista, sillä Teodora Werner nimitettiin tavallisesti Dora, hän on varmaan sama … pikku raukka, joka köyhtyi."
"Oi, hän sai kaiketi tuhlaajan, niin luulen, joka pani menemään mitä hänellä vähän oli, sellaista tapahtuu usein."
"Niin, Jumal' armahda!"
"Senpätähden on hyvä ettei tytöillä ole rahaa, sillä se syötti houkuttelee vaan hutiluksia huoneesen, vaan niillä pitää olla kunnollisuutta ja työkykyä, sitä ei mies voi tuhlata."
"Niin, sinä olet oikeassa, mutta jos hän olisi Dora Werner."
"Se on aivan mahdollista, Antti Pietari saa kuulustaa. Nyt soitetaan yhteen; ei, minulla ei ole aikaa lukea toista. Annas katson postileimaa! b-o-r-g, borg luetaan siinä, mutta jos se on Göteborg tahi Helsingborg, en voi sitä sanoa, minulla ei kuitenkaan ole siellä tuttuja."
"Oi, onhan joku sälli, joka kirjoittaa tiedon mukaan," sanoi rouva auttaessaan ukkonsa päälle turkkia, sillä ulkona tuuli jotenkin ankarasti. Useampia vuosia sitten matkusti muuan poika Tunturituvasta maailmaan, eikä ole kukaan kuullut hänestä."
"No niin, saamme nähdä takaisin tultuani."
Näin sanoen jätti pastori vaimonsa uuteliaisuudelle alttiiksi, sillä kirje Honkalassa oli melkeen yhtä harvinaista kuin valkoinen pääskyinen tahi Ibis lintu, mikä joskus on näyttäytynyt meidän metsäsyvänteissä, mutta aina on katsottu jotain tärkeätä maalle ja valtakunnalle ennustavaksi. Niin oli kirje Honkalan komministerin talossa, jos sen jotkut toiset lähettivät kuin Antti Pietari, pastorin veli henkikirjoittaja ja pastorin rouvan äiti, joka asui Geflessä, mikä täytyi jotain merkitä. Sinne ei tule sellaista pyhää Ibis lintua ilmaiseksi, Egyptistä, korkeaan pohjolaan.
"Se on kai joltain Rauhasen sukulaiselta ensi naimisessa," mietti hän itseksensä; sillä pastorilla oli nyt toinen vaimo. Emsimäinen, Antti Pietarin äiti, oli kuollut monta vuotta sitten. Varmasti joltain hänen sukulaiseltansa, sillä hänellä oli sukulaisia etelässä.
Rouvan uuteliaisuus ei kuitenkaan voinut tyytyä, sillä kirjeen päällystä oli paksu, läpinäkymätön ja niin hyvästi kiinni liimattu, että näytti kuin lähettäjä tahtoisi pilkata pastorin rouvaa.
Pastori kotiinsa tultua kulutti hyvän ajan päivällisellä, sitten vähän nukahti, ja vasta kahvin tuotua hän muisti kirjeen. Rouva seisoi kuin neulain päällä.
"Minä tiedän lähes ennakolta mistä se on," virkkoi pastori avatessaan saksilla päällystää; "voinpa melkeen olla varma että sen on lähettänyt vaimo vainajani veli, joka meni merelle. Monta vuotta luultuamme hänen kuolleeksi, tuli häneltä kirje — jolloin hän oli vaatteetonna. Hän olisi muutoin, sanottiin, tullut istutusmaitten omistajaksi Amerikassa; mutta hän oli vaatteitta, ja meidän täytyi siis lähettää hänelle rahaa. Sitten matkusti hän ulos, ja nyt on, maltappas, lähes viisitoista vuotta, kuin olen hänestä mitään kuullut; mutta tässä hän on taas minulla. Hm, alhainen sinetti, hm. Muutamat ihmiset näyttävät kuolemattomaksi, niistä kelvottomat kaikkein enimmän. Kunnialliset ja kunnolliset ihmiset tappaa tuulenpuuska, sula sattumus … mutta katsos, hylyn saa lähettää etelänavalle kolme kertaa ja maan ympäri kolmasti; hänen saa antaa joutua kuudesti haaksirikkoon ja olla mukana Messinan hävityksessä, mutta tietysti tulee hän kotia rakasten sukulaistensa luokse saadakseen pari alusvaatetta."
Näiden mietintöjen, jotka todellakaan eivät olleet vailla totuutta, loputtua oli hän saanut auki kirjeen, jossa hän paikalla katsoi nimeä.
"Tomlinger, välikauppias. Hm, sitä miestä minä en tunne". (Lukee:)
"Korkeasti kunnioitettava herra viisaustieteen maisteri ja varapastori."
"Tuo mies taitaa antaa arvonimiä, hm."
"Vaikka minulle aivan tuntematon, pyydän kuitenkin eräässä tärkeässä asiassa saada kääntyä herra pastorin puoleen, anoen että kiiruummittain saisin suosiollisen vastauksen. Minä olen avioliitolla yhdistetty konsuli Stappelmannin vanhimman tyttären kanssa, Gunhild Stappelmannin, ja on hänen kanssansa kolme lasta, joista nuorin on vuoden ja puolentoista kuukauden vanha ja nimitetään Gunhild äitinsä jälkeen, kumpikin vanhemmat, poika ja tyttö, käyvät koulua. Mainitulla Stappelmannilla…"
"Mutta mitä Jumalan nimessä," virkkoi pastori, "minulla onStappelmannien kanssa tekemistä? Mies mahtaa olla hullu." (Lukee:)
"Mainitulla Stappelmannilla, rakkaalla apellani, oli ensimäisessä naimisessansa mamseli Stearin, rovasti Stearinin tytär, jonka sisar oli kamreeri Blänkertin täti, joka kuoli halvaukseen pankissa, ja Blänkerti oli eno herra pastorin rouvalle, syntyisin Eleonora Kristina Ulfving. Kun nyt Ulfvingilaiset Blänkertin kautta ja Blänkert Stearinin kautta ja Stearin Stappelmannin kautta on sukua meidän kanssamme, olen minä niin rohkea että katson herra pastoria rakkaaksi sukulaiseksi, jonka kanssa olisi minulla erinomainen ilo personallisesti tutustua."
"Kiitän nöyrimmästi. Hm, mitä tästä tulleekaan."
"Se lienee herra pastorille hyvin tietty, että nuori Blänkert, pankissa halvaukseen kuolleen kamreeri Josias Blänkertin poika, kuoli ennenkuin oli täyttänyt 21 vuotta…"
"Ei, siitä en minä mitään tiedä…"
"… hivuttavaan tautiin, jättäen meille surevia sukulaisia — sillä hän taisi olla kelvollinen ja luotettava nuorukainen, joka Upsalassa tutki lääketiedettä, mutta kuoli lasareettikuumeesen. Tällä, Ludwig Blänkert niminen, oli äitinsä kautta, syntyisin neiti Sidenkrona, oikeus perintöön vanhan Sidenkronan jälkeen, joka jätti erittäin suuren varallisuuden. Käräjöiminen ilmestyi, mutta kun nuori Blänkert oli alaikäinen, vietiin perintö, asia jäi siksensä ja perintö tuli jonkun kamreeri Millerin omaksi, joka lienee ollut hyvin kehno ja halpa ihminen, kykenevä suurimpiin konnantöihin. Millerin äiti oli tosin syntyisin Sidenkrona, mutta ihan toista lajia kuin meidän Sidenkronan haara, joka eroaa siten, että meidän eli vanhemmassa sukuhaarassa on päärynän muotoinen silmikko ruunussa, jota vastaan sillä Sidenkronalla, josta Miller on sukuisin, on ristillä varustettu maapallo, mikä voidaan nähdä vaakunakirjeessä. Siis ovat päärynämerkkiset Sidenkronat aivan toista sukua, kuin ristillä merkityt, ja Miller on siis anastanut itsellensä perinnön ilman minkäänlaista laillista oikeutta. Mainittua Milleriä, joka eläissänsä lakivoimaisen oikeuden nojalla, vaikka aivan laittomalla päätöksellä oli perinnön omistaja, ei voitu karkoittaa kamalasti anastetusta oikeudestansa; mutta hänen kuoltuansa olen minä, joka tunsin asian oikean laidan, haeskellut kaikki löydettävät sukulaiset, ja olen kynäillyt kuudettakymmentä kirjettä, joihin on noin puoliksi vastattu.
"Minä anon nöyrimmästi että herra pastori toimittaisi suosiollisesti asianajajan valtakirjan herra pastorin ja perillisten laillisen oikeuden Sidenkronan perinnössä valvomista varten, etenkin kuin kamreeri Miller on testamenteerannut omaisuutensa jälkeen jääneelle vaimollensa ja yhdelle tytölle, jonka he olivat ottaneet kasvatustyttäreksi, semmenkin kuin ei sanota tunnustettavan ennen avioliittoa tullutta lasta.
"Pyytäen suosiollisesti anteeksi pitkää kirjettäni, jota asioitten tärkeys ei kuitenkaan ole voinut estää, sulkeun minä herra pastorin ystävyyteen, ollen erinomaisella kunnioituksella ja heimolaisuudella niin hyvin herra pastorin kuin pastorin rouvan kuuliaisin palvelia."
"Hm, tuo on omituista, mutta se taitaa olla kuitenkin totta; ja paitsi sitä tässä ei ole minun oikeuteni, vaan Antti Pietarin, jota tulee valvoa. Kuitenkin," lisäsi hän hetken mietittyänsä, "se maksaa rahaa ja … on epävarma."
Pastori tuumi itseksensä ja vaimonsa kanssa, ja päätti lähettää valtakirjan.
Dora tultuaan muuanna aamuna ystävänsä luokse, istui hän tavallisesti työtänsä tekemässä. Annette oli muuttunut toiseksi ihmiseksi; hän oli nyt oppinut oikean tavan ajan kuolettamiseksi — saadaksensa sen kulumaan. Aika vihaa kaikkea työtä, itse mataa se esille työttömiin saleihin, hiipii kuin simpukka pitkin samettihienoja mattoja ja istuikse aivan kohteliaasti sohville; se tuskin liikkuu, vaan venyttää päivän ijankaikkisuudeksi. Mutta jos se huomaa että joku tekee työtä halulla, tulee hänelle kiiru, ja sellaisen luona kuullaan alituisesti: minä en voi käsittää mihin aika menee.
Niin oli nyt Annetten kanssa laita, hän ei oikein tietänyt minne aika joutui, se kiiruhti pois työn tieltä ja lievitti sitä ahdistusta, jonka hänen tukala tilansa, hänen tuntonsa nuhteet vaikuttivat hänelle.
Annette nyökkäsi ystävällensä.
"Jos eilen illalla ei olisi ollut niin kylmä, olisin minä tullut teille. Oliko teillä pidot?"
"Ei, ei, miten niin voit luulla?" kysyi Dora ja punehtui.
"Niin, näetkös, siellä seisoi kaksi kynttilää pöydällä ikkunain välissä ja kaksi sillä pöydällä, joka sijaitsee sohvan edessä, sen näin minä aivan hyvin teidän sinisten rullakartiinien lävitse."
"Vai niin, vai niin, mamma viritti niin monta kynttilätä … hän niin teki."
"No, istuitteko siellä ja huvittelitte itseänne, katselemalla miten paloivat?"
"Ei, mutta mammalla oli vieraita, muuan mamman nuoruuden ystävän poika."
"Kuka?"
"Niin, huomaatkos, hän on sama Rauhanen, jonka minä ennen olen maininnut."
Annette ei voinut olla nauramatta, sillä tyttö raukka oli aivan punainen.
Annette katseli häntä ja naurahteli: sepä oli oikein hauskaa. Dora raukka oli nimittäin, puhuessaan yhtymisestänsä täti Printfellin luona, sanonut: "hän näytti oikein sievältä … hän oli oikein kohtelias, ja jos hän kosisi minua, saisi hän myötäisen vastauksen."
Näin oli hän sanonut siinä lujassa vakuutuksessa, ettei hän milloinkaan enää kohtaa mainittua henkilöä; se ei tuntunut hänestä pahemmalta, kuin jos hän olisi puhunut vaksikammion kuvasta; mutta nyt tuli tuo miettimätön sana pian perässä.
"Vai niin, hän on sama, joka oli niin kohtelias," nauroi Annette, mutta synkistyi samassa, sillä muisto omasta liitostansa pisti häntä sydämeen.
"Mutta enhän minä voinut uskoa että ihminen tulee takaisin," sanoi Dora melkeen itkien. "Sinä voit uskoa minua, se on sentähden, että hän on erään mamman ystävän poika…"
"Dora kulta, minä uskon sinua, mutta sinä punehduit niin, että pienet kasvosi leimusivat. No, onko hän sievä mies?"
"On, hän matkustaa nyt kotia papiksi vihittäväksi… Kenties sinä tahdot lähettää jotain äitillesi."
"Niin, Dora, sen tahdon, mutta auta minua keksimään jotain, joka häntä ilahuttaisi."
"Se johtuu siitä jos hän voi ottaa mukaansa suurempaa pakettia."
"No, voithan sinä puhua siitä hänelle."
"En minä tunne ihmistä, mutta mamma ihastui, saatuaan kuulla jotain eräästä nuoruuden ystävästä, että hän kutsui hänen tulemaan useampia kertoja… Minä en käsitä mammaa."
"Älä moiti äitiäsi, Dora kulta, vaikka sinä kenties saat punastua muutamia kettoja minun edessäni, joka on ainoa kun tietää, että tuo hyvänluontoinen pappi olisi mies, josta Doraseni pitäisi."
"Älä minua kiusaa, hyvä Annette; mutta ensi kutsun laittaa mamma … sillä minä en käsitä mammaa; hän lähetti eilen illalla hedelmä-kaupasta noutamaan koko korillisen omenia, joita Rauhanen söi niinkuin ne ei olisi maksaneet kolme killinkiä kappale… Mutta kun näet ne neljä kynttilää, niin tule ylös, Annette kulta, saat nähdä hänen ja tulet käsittämään, että mini vaan hulluttelin."
"Mutta, Dora, en minä voi kulkea yksistäni yli kadun niin myöhällä."
"Et, se on tosi; mutta minä tahdon johdattaa hänen tänne, jos voin.Muutoin tuntuu hän olevan sävyisä ja on oikein; huvittava ja iloinensuojelija; mammakin suosi häntä. Hän puhui lähetyksestänsä tätiPrintfellille ja on lepyttänyt tuon hyvän mummon; tänään juo hän kahviaPrintfell tätillä."
"Ja te … onko täti kutsunut teitä?"
"No, niin harmillista! Nyt saat sinä ainetta; niin, onpa niinkin hän kutsunut."
"Se ilahuttaa minua sydämellisesti, Dora kulta," sanoi Annette kujeellisesti.
"No, oletkos sinä nähnyt asessoriasi? Mutta siinä teit sinä yksinkertaisesti, Annette. Herra Jumala, minä en olisi milloinkaan sanonut niin paljon, jos sinä olisit hypännyt kaivoon, mutta mennä miehelle epätoivossa tuntuu minusta kuin jos ihminen päättäisi juoda itsensä kuoliaaksi. Onko hän täällä usein?"
"Joka ilta."
"Vai niin; ja silloin te istutte ja tarinoitte?"
"Ei, minä en näe häntä milloinkaan."
"Sulhaista?"
"Niin."
"Mutta sehän tuntuu ihmeelliseltä."
"Lienee mahdollista, mutta minä en milloinkaan mene sisälle, vaan hän istuu mamman luona, ja sitte kuin hän on lähtemäisillään, haetaan minä nyökkäämään."
"Sepä on siis kummallista."
"Niin kai."
"Mutta' sinun ei pitäisi mennä milloinkaan naimiseen hänen kanssansa,Annette raukka."
"Miksi niin sanot?"
"Oi voi! sinä olet muuttunut vaaleaksi näinä aikoina; sinä kärsit enemmän kuin tahdot sanoa."
"En, hyvä Dora."
"Sinä et mahda maata öillä, sillä kynttilä palaa myöhään yöllä; minä olen kurkistanut tänne myöhään ja aikaisin, ja alituisesti näen kammoittavan valkean. Annette raukka!"
"Ei, minä istun ja teen työtä; sitä et kenties ole huomannut, sinä et näe miten paljon minä ennätän."
"Annette raukka, sinä olet todellakin muuttunut laihaksi, kalveaksi, sinä tulet vihdoin kipeäksi."
"Kipeäksi? Eikö mitä, ei sellaisesta kipeäksi tulla."
"Mutta," lisäsi Dora ja pyyhki ystävänsä otsaa, "sinä palat kuin valkea, sinä olet kipeä."
"Dora, nyt sinä luulottelet… Ei, tyttöseni, minä olen terve … en aivan, minä olen kylmettynyt, mutta kyllä siitä pian pääsen. Anna minun vaan nähdä että sinä juot mukavasti kahvia täti Printfellillä ja sitten miten kynttilät palavat pienessä vierashuoneessanne, se ilahuttaa minua, en tiedä minkätähden minäkin pidän siitä nuoresta miehestä."
"Häntä tuntematta."
"Niin, se on sielun myötätuntoisuutta."
"Todellakin, jos minä valitsisin asessorin ja hänen välillä, niin…"
"Ottaisitko asessorin," hymyili Annette ja huokasi.
"Ei, sitä en tekisi; mieluummin muutan Norrlantiin ja tulen apupapin rouvaksi. Oi, miten siellä mahtaa olla hauskaa!"
"Onpa niinkin, siellä minä olisin saanut elää," sanoi Annette synkästi; "mutta elämän vaiheita en voi hallita."
"Hyljää Jumalan nimessä se ihminen, sinä tulet sairaaksi ja kurjaksi, Annette kulta, tiedätkös, kun minä kuulin tämän historian, harmistuin minä sinulle; mutta sitten arvelin että se on synti sinun suhteesi. Mutta se on sinulle romaanien lukemisesta. Juuri tuo siunattu romaanien lukeminen, jolla kostutetaan heikompaa sukupuolta, aivan kuin kaktusta haalealla vedellä. Ja niin paisuu se äärettömän suureksi ja loistosaksi kukaksi, joka on nupuissa kolme kuukautta, ja kun se vihdoin puhkeaa, jos ei ole jo sitä ennen levinnyt, pysyy se kokonaisen päivän."
"Voinko tehdä muutoin, taidanko itseäni paeta?"
"Pakenetko itseäsi, kun sitout asessoriin?… Onko se myllynkivi, joka saa sinun vaipumaan unhotuksen syvyyteen. Sitä tuskin uskon."
"Älä nuhtele minua, Dora; kenties olet oikeassa, mutta sitä en voi toisentaa."
"Toisentaa voipi. Ota rakastettu asessorisi kouluun ja sano hänelle: se on selvä totuus ettette rakasta minua, vaan minun ulkomuotoani ja rahojani."
"Olenhan sen sanonut."
"No, sano se vieläkin ja peruuta naimispuuhat; anna hänelle ruumiinkokoinen valokuvasi, Södermarkin maalaama; sen saa hän panna riippumaan huoneesensa, ja lupaa hänelle perintösi, sitten kuin olet sen saanut, totta kai hän sinun päästää."
Heikko hymyily oli Annetten ainoa vastaus.
"Sinä olet kipeä, Annette, sinä olet kipeä, lasken sohvalle… Kätesi ovat jääkylmät. Herra Jumala, lasken sohvalle, lasken levolle."
"Minä voin todellakin huonosti… Hyvästi Dora! Tule taas huomenna ilmoituksinesi."
* * * * *
Kun Dora tuli seuraavana päivänä olivat rullakartiinit alhaalla Annetten kamarissa ja pöytää kaunisti lääkepullonen. Hyvä rouva istui sängyn vieressä ja viittasi Doraa hiljaa kävelemään.
Sillä sairas makasi.
"Hän sai yöllä kuumeen ja on nyt kovasti kipeä," kuiskasi hän. "Asessori on lohduttamaton, hän istuu vierashuoneessa, mutta ei saa tulla sisälle."
"Hyvä rouvani, minä en käsitä mitä hänellä on täällä tekemistä."
"Kenellä? Sulhasellako?"
"Niin, mutta hänen näkemisensä surmaisi hänen."
* * * * *
Annetten tauti tuli joka päivä vaarallisemmaksi. Tietysti neljä kynttilää olivat viritetyt katteinin rouvalla ja Doran täytyi olla kotona auttamassa äitiään vieraittensa kanssa; mutta hänellä ei ollut lepoa ennenkuin vieraat menivät; sillä hän ajatteli lakkaamatta ystäväänsä ylhäällä.
"Voimat vaipuvat yhä enemmän," virkkoi lääkäri, "mutta toivokaamme parasta; hän on nuori."
Mutta voimat vaipuivat yhä enemmän.
"Mamseli tuolla ylhäällä taitaa voida huonosti," sanoi Löfstedt, kun hän muuanna aamuna tuli katteinin rouvan luokse saamaan käytöskäskyjä, "tahi mitä sanoo mamseli Dora?"
"Hän ei vielä ole ollut kotona, mutta eilen illalla oli sairas erittäin heikko."
"Hm, niin se on sentähden kun eivät hae kuolontohtoria, sillä niin nimitetään hän siitä syystä, että kuolema pelkää häntä eikä uskalla mennä sinne, johon hän menee; mutta ohoh, ne luulevat ettei ukko ole aivan ruusunpehmoinen eikä sekoita hilloa lääkkeisin."
"Mutta siellä on hyvin taitava lääkäri."
"No annas olla, että hän kuolee … se on hyvästi se."
"Mutta ei lääkäri voi kaikkein henkeä pelastaa."
"Vai niin, sen kyllä uskon; mutta mitä lääkäreillä tehdään, jos ei ne ymmärrä pitää hengen kitua koossa, sentähden kuningas antaa niille ruoan ja palkan ja toiset saavat maksaa. Mutta siinä voi kyllä olla rouva oikeassa, ettei ole juuri helppo säilyttää elämää sellaisessa pienessä 'lellilasissa,' joka on niinkuin hän olisi tehty posliinista ja hämähäkinverkosta. Ei, minä tahdon kiittää kuolontohtoria, hän ei anna useita lajia ja ne maistaa kuin 'hyi häpeä,' mutta tauti muuttuu kuin kaalinkanta."
Dora ei tullut. Sairas jaksoi siis kovin heikosti.
* * * * *
Oli yhdeksäs vuorokausi, kaikki oli hiljaista huoneessa, sillä lääkäri oli niin käskenyt; odotettiin taudin käännettä, jota ei saatu häiritä.
Rouva, valvottuaan koko yön, oli mennyt huoneesensa. Dora istui yksistään sisällä. Mitä piti hänen tekemän? Hämärä oli neuloa. Hän selaili muutamia kirjoja; mutta kaikki näyttivät hänestä ikävystyttäviltä, hän heitti ne taas pois.
Silloin näki hän yhden sanomalehden; hän otti sen konemaisesti ja katsoi päällekirjoitukseen:
Julkisia huvituksia. Hän huokasi.
Kuolleita. "Oi, pian on siellä kenties Annette Miller, kahden kymmenen vuoden vanha… Hänestä puhutaan pari päivää, kansa kadulla katsoa töllistelee kukilla verhottua kirstua … ja kaikki on ohitse."
Naineita. Tuskin oli hän katsonut sen osaston lävitse, ennenkuin hän nousi niin varomattomasti että tuoli kalisi. Annette avasi silmänsä, hän heräsi levottomasta kuume-unestansa.
Dora lähestyi ja katsoi varovasti häneen. Annetten silmät tähystivät häntä.
"Oi!" huudahti Dora, jonka kyynelvirta paikalla keskeytyi. "Ei, ei, minä en voi antaa olla… Minun Annette raukkani, Annette raukka!"
Annette laski laihan kuumetautisen kätensä ystävänsä käteen.
"Etkö voi nukkua, Annette?"
"En, en," kuiskasi Annette, "minä en voi nukkua."
"No, sitten en tee vahinkoa. Tiedätkös, täällä sanomassa on sellaista joka koskee sinua."
Annette näytti aivan tyyneltä.
"Sellaista, joka koskee sinua läheltä. Neiti Constance v. M. on vihitty katteini ja kamariherra v. N:n kanssa. Hjalmarin kihlaus oli siis vaan juorupuhetta."
Annetten silmät tulivat kerrassaan vilkkaammiksi.
"Sano se vielä kerran; ethän vaan erehdy."
"En, en! Totta tosiaan, se niin on."
"Sano se vieläkin kerta, sano se monta kertaa," kuiskasi Annette ja ummisti silmänsä.
"Hjalmar ei ole nainut, ei ole ollut kihloissa, sillä joka hänellä piti olla, on nyt toisen kanssa naimisessa."
"Hjalmar on vapaa, hän on sinun, kun vaan elät," pitkitti Dora kuiskaten.
Annetten kasvonjuonteet tulivat tyveneiksi, se ponnistus, joka sairaan muodossa aina osoittautuu, ulkonainen näkö sisällisestä taistelusta, katosi vähittäin, ja pian nukahti hän hiljaa ja tyynesti, ja hymyili välistä, ikäänkuin iloiset unet olisivat leikkineet hänen mielikuvituksissaan.
Aivan varmasti ne olivat hänen mielessänsä.
Terve sielu kykeni kohentamaan majan, joka oli kukistumaisillansa, ja Annette vaipui levollisesti syvään uneen, unelmitta, tietoisuudetta, uneen, joka pelasti hänen elämänsä.
Oli myöhään illalla kun hän, äitinsä ja Doran hämmästykseksi, yhtäkkiä nousi istumaan ja katseli ympärilleen ilosta säteilevin silmin.
"Olen varmaan nähnyt unta," sanoi hän hiljaa ja hipaisi pois kiharat valkealta otsaltaan, "olen varmasti uneksinut … älkää sitten herättäkö minua; mutta näin unta, että Hjalmar oli viaton … että hän on ihana, jalo, kaikkien alhaisten laskelmien ja kohtaloiden yläpuolella, kuten rehellinen mies voi olla."
"Ei, se ei ole unta, hyvä Annette," vastasi Dora, huolimatta kamreerin rouvan katseesta, sillä häntä ei miellyttänyt asian saama uusi käänne.
"Ei siis unta … todellisuutta, totta! Ah, antakaa minun syleillä teitä," sanoi Annette ja ojensi kätensä. "Voi, olen niin onnellinen, niin onnellinen… Nyt tulen terveeksi, nyt tulee kaikki hyväksi taas."
"Et saa väsyttää itseäsi, lapsi," lausui äiti huolestuneena. "Ole nyt hiljaa ja lepää, niin on tohtori määrännyt."
"Tohtori! Oi äiti! Hän ei tiedä, mikä sieluani on vaivannut, hänellä ei ollut mitään keinoa, hän ei tiedä, mitä sielun kielille on tapahtunut. Mistä johtuu, että ne tuottavat riitasointuja, sen voi ymmärtää; mutta miten ne virittävät itse itsensä uudelleen ja soivat tuoreina ja puhtaina, sitä ei ymmärrä kukaan."
"Hiljaa, hyvä lapsi, älä puhu niin paljon."
Annette paneutui taas makuulle ja vaikeni, mutta hän katseli ympärilleen niin iloisesti, niin autuaasti.
Sairas tuntee juuri tämän helpotuksen, tämän ihanan terveyden tunteen, kun kuume on taittunut, tämän uudelleensyntymisen, joka Annettelle oli yhtä paljon henkinen kuin ruumiillinen.
Asessori ei saanut enää koskaan tulla Annetten luo, vaikka tämä alkoikin olla ylhäällä. Kuin lapsi joka opettelee kävelemään, tuki hän itseään huonekaluista ja uskalsi lattialle; mutta hän hymyili ollessaan vähällä kompastua, ja iloitsi kovasti, kun hänen onnistui päästä ikkunan ääreen ja nyökätä kiitokset kapteenin rouvalle kimpuista kukkia, jotka Löfstedt oli noutanut Söderin puutarhurilta.
Mutta samassa määrin kuin Annette parantui, samassa määrin näytti kamreerin rouvan ilo häipyvän ja vaihtuvan rauhattomuuteen. Hän ei ollut enää sisällä Annetten luona yhtä paljon kuin ennen, mutta jotakin ikävää täytyi esteen olla, sillä hyvällä äidillä ei ollut hetkenkään rauhaa sinne tullessaan.
"Mutta hyvä, jalo mammani," sanoi asessori, joka kamreerin rouvan sisimmässä huoneessa istui hautautuneena paperilappujen sekaan. "Mutta jalo mammani, teidän väitteenne on aivan liian tunnontarkka. Muistakaa, hän oli kuolemaisillaan, hän tiesi tuskin mitä sanoi; ja te olette aiheuttaneet tilanteen itse. Voi, jospa mamma olisi kysynyt minulta."
"Mutta mitä tuli minun tehdä? Eikö minun tullut totella mieheni viimeistä toivomusta, tuliko minun rikkoa se lupaus, jonka annoin hänelle hänen viimeisenä hetkenään?"
"Varjelkoon ei, mutta…"
"Ei, rakas Svaning, minä kirjoitin niinkuin hän oli pyytänyt minua kirjoittamaan, minä kirjoitin ja sanoin, ettei autuas mieheni tahtonut jättää jälkeensä ainoatakaan, joka oli häneen tyytymätön, sanoin tietäväni, että ainut lähempi sukulainen, jonka ehkä tarvitsisi jakaa perintö, eli köyhissä olosuhteissa ja hänellä oli useita lapsia; sanoin, että olin halukas jättämään sen, mitä he pitäisivät kohtuullisena, mutta muistutin heitä siitä, että lainvoimainen tuomio teki siitä kaikesta meidän omaisuuttamme."
"Ja he vastasivat?" kysyi asessori jännittyneen tarkkaavaisena.
"Niin, tuo siveä väki pyysi minun määräämään summan. Minä esitin niille kymmenen tuhatta riksiä, jonka Miller vainaja sanoi mahdollisesti, jos valvominen olisi tapahtunut, voivan tulla heille sivuperintönä."
"Ja he?"
"Selittivät tyytyvänsä; sillä ne voivat nyt hyvin eivätkä taistele köyhyyden kanssa. Hän on kunniallinen ihminen, tuo hyvä Lindner, vaikk'ei hän ole juuri milloinkaan ymmärtänyt koota rahoja. Mieheni tahtoi niitä lähestyä, mutta niin kauan kuin Lindnerin vanha setä, ahne ja voiton haluinen, eli, ei hän tutustunut, sillä rahat olisivat langenneet silloin hänelle … ja Lindner ei olisi saanut mitään."
"Kuitenkin huomaamme ettei saa karhua herättää sen maatessa. Mamman jalomielisyys on nyt herättänyt koko joukon sukulaisia. Jumala tietää paraiten mistä ne ovat tulleet, mutta ne kuuluvat kaikki tuhansien sivuhaarain ja oksain kautta tuohon jaloon Sidenkronan perheesen päärynä silmikolla."
"Mutta onko se todella mitään?"
"On, valitettavasti, mamma kulta! Minä olen kuulustanut ritarihuoneessa, ja on tosiaankin kaksi Sidenkronaa eli oikeammin on löydetty, nimittäin Jojakim Sidenkrona Pietarinhaasta ja Pekka Sidenkrona Lappasalmelta, niinmuodoin suomalaista sukua. Pappa vainaa oli viimeisen suvun jälkeläinen, mutta toisilla on tosiaankin oikeus puolellansa."
"Onko niillä oikeus puolellansa?"
"On, mamma, minä tarkoitan lain kuollutta kirjainta; mutta löytyy korkeampi oikeus, paitsi sitä on koko tuo kunnioitettava suku vaan roskaväkeä."
"Niillä on siis laki puolellansa?"
"On, mamma, hyvä mammani, mutta sillä ovat hyvät puolensa, kun vaan saamme aikaa. Mammalla on varoja pitkittää käräjöimistä elinaikansa, ja kyllä minä taidan sitä jatkaa minun ja Annetten ikäkauden."
Tuo hyvä mummo vetäytyi takaperin niinkuin käärme olisi häntä pistänyt.
"Onko oikein niin tehdä?" kysyi hän.
"Oikein? Hm, mikä on siis ihmisen varsinainen oikeus perinnön vaatimuksessa. Palkinto, hyvä mamma, on meillä oikeus saada omasta työstämme; mutta perintö on saanti paitsi minkäänlaisen oman ansion vaikutuksetta, on jonkinlaatuinen arpajaisvoitto, jonka yksi voi yhtähyvin voittaa kuin toinen. Mutta laillista se on, sekä heidän vakuutuksensa että…"
"Mutta jos me venytämme lainkäyntiä ikuisiin aikoihin, jos me hävitämme ne, heidän hakiessansa laillista oikeutta?"
Asessori kohotti olkapäitänsä ja sanoi: "Sekin on laillista. Laki myöntää pitkityksen; mutta se maksaa luonnollisesti rahoja, vaan sillä aikaa ne köyhtyvät, ja niin tulee sovinto mahdolliseksi."
"Lindner on läheisin perillinen."
"Niin, mutta kun hän on ilmoittanut tyytyvänsä kymmeneen tuhanteen riksiin, on hänen puhevaltansa lopussa. Mutta kun tuo kymmenen tuhatta, hyvä mamma, on ainoastaan vähä osa perinnöstä, on toisilla sukulaisilla oikeus vaatia loppu, sillä Lindnerillä ei ole heidän valtakirjaansa mennä mihinkään sopimukseen."
"Mutta jos Lindner ei suostuisi minkäänlaiseen sovintoon."
"Silloin hän voi ottaa kaikki ja toiset eivät saisi mitään, silläLindnerillä on suuri lapsilauma, niin olen kuullut."
Kamreerin rouva, jonka rehellinen sydän vihasi vilppiä vaikka se ilmestyisi kauniissakin muodossa, haki paperein seasta Lindner'in ystävällisen kirjeen, lähetetty Teljestä muuan kuukausi sitten. "Tässä on Lindnerin kuitti," virkkoi hän, "hän on oikea perillinen, hänen pitäisi saaman kaikki."
"Niinpä kyllä, jos mies ei olisi ollut yksinkertainen, mutta hän taitaa olla säyseä eläin, tuo maisteri Lindner."
"Minä luulen niin; hän ymmärtää lakia yhtä vähän kuin minä."
"Mutta toiset ymmärtävät sitä paremmin; niistä on moni rikas, ja heidän vaatimuksensa ovat kireimmät."
"Onko Lindnerillä täysi perintövalta omaisuuteensa?"
"Onpa niinkin! Jos minä olisin heti tietänyt, olisi pappa vainaja testamentin verosta lahjoittanut lämpösin käsin kaikki Annettelle, eroittaen pois myydyn talon; sillä pääomat ovat irtain omaisuus ja voidaan hukata, lahjoittaa, tahi miten mielitään, mutta testamentin tehtyä ja laillistettua ei asia ole autettavissa. Jos se ei olisi raastuan oikeuden pöytäkirjoissa, voisi sen tehdä mitättömäksi…"
"Ei herraasessori," sanoi rouva ja nousi kopeasti ylös, "mieheni tahtoa en suinkaan riko, vaikka kerjäisin. — Tee oikein … minä en tiedä jos se on oikein, vaikka asiamieheni niin sanoi; niin puhui mieheni viimeisillänsä — tee oikein minun tähteni."
"Erinomaista kun hän ei sitä ajatellut terveytensä päivinä."
"Hän selitti senkin," toisti rouva, "ei yhtään tahraa ole miehessäni. Hän ei ollut lakimies, mutta alkoi viimeisinä aikoina tutkia lakia, joka huvitti häntä. Muuan sana, jonka joku hänen ystävistään lausui, herätti hänen huomionsa, ja … ja siitä syystä hän ei tahtonut tehdä testamenttia, tarvittiin teidän suostuttamistaitonne ja hänen rakkautensa minuun ja Annetteen voittomaan hänen vastenmielisyyttänsä; mutta se on arvoton paperi, sanoi hän minulle, jos jollain toisella on parempi oikeus."
"Niin, hyvä mammani, toiveet ovat tosiaankin jotenkin synkät, mutta ne selviävät jos ei muutoin niin viivyttämisen kautta."
Kamreerin rouva meni sisään tyttärensä luokse, ja hänen synkeä katsantonsa ei johtunut omaisuutensa vaarassa olemisesta, vaan siitä että hänen petti ihminen, jota hän uskoi enemmän kuin omia ajatuksiaan.
Ja nyt hän näki miten hän kiinnitti Annetten siihen ihmiseen ja repi siteen, jonka rakkaus oli pyhittänyt. Hänen ankaran käsityksensä mukaan ei kihlausta voitu rikkoa, tekemättä todellista rikosta. Lupaus oli annettu Jumalan edessä, samoin kuin hän antoi miehelleen hänen viimeisillä hetkillänsä.
Hyvälle mummolle oli kiusallista nähdessään Annetten kirkastuneet kasvot, miten ilo säteili hänen silmistänsä, kun puhui Hjalmarin viattomuudesta. "Ja kun jälleen," mietti äiti, "käsität lupauksesi merkityksen, silloin et voi, et saa sitä murtaa … mutta oi, jos sinä sen taitaisit, Svaning ei ole ansiollinen nimittämään sinua puolisoksensa."
Rouva, saatuaan useain keskusteluin kautta valoa sekaantuneesta asiasta, antoi muuanna kauniina päivänä valjastaa vaununsa ja tuli Annetten luokse.
Vanhuksen kasvot olivat tyynet, vakavat, mutta kuitenkin tavallista valoisammat.
"Minä matkustan pois tänään, kenties viivyn huomiseen asti," sanoi hän Annettelle; "Dora ja katteinin rouva jää luoksesi, minä olen puhunut niiden molempain kanssa."
"Minne mamma matkustaa?"
"Maalle, lapseni, eräässä tehtävässä, jonka pappa jätti minulle ja jota minä olen viivyttänyt ylen kauan."
"Matkustakaa Jumalan nimessä, mamma!" kuiskasi tyttö ja suuteli äitinsä kättä.
Rouva sulki hänen syliinsä ja sanoi: "Lapsi, lapsi! Sinä et kadu minun tekoani."
"En milloinkaan, en milloinkaan, rakas mamma; minä näen teidän silmistänne että se on jalo teko. Niin näytitte silloin kuin otitte minun … ja silloin kun kerta juuri kuin nyt otitte minun syliinne, suutelitte otsaani ja sanoitte: sinä olet todella minun tyttäreni, silloin katsoitte niin päälleni … mutta ei milloinkaan sitten ennenkuin nyt. Jumala olkoon kanssanne mamma, matkustakaa hänen nimessänsä."
Hyvä mummo erkani hiljaa, ja vaunuin istuttuaan heitti hän vieläAnnetteen silmäyksen.
Hän seisoi ikkunan ääressä ja nyökkäsi ja liikutti huuliansa. Sanoja ei kuulunut, mutta äiti tunsi että tyttö sanoi; "matkustakaa Jumalan kanssa, mamma, Jumala siunatkoon teitä."
"Minä en tiedä miten se tulee," sanoi Annette Doralle, joka tuli heti nähtyään kamreerin rouvan vaunujen pois pyörivän, "minä en ymmärrä, Dora, mutta mamman matkustaminen ilahuttaa minua; minä tunnen itseni köykäiseksi kuin leivonen ja luulen leijailevani laulussa ja ilossa. Oi, Dora, minä en tiedä miten se tulee."