"Mamma, tuolla kadulla on olkia; minä en taitanut käsittää mistä se johtui, että kuului kuin jokainen vaunu olisi pysähtynyt tälle kadulle, mutta kun katsoin, niin oli leveä ja paksu olkikerros yli koko kadun."
"Naapurissa on joku kovasti kipeänä, joka ei kärsi jyrinätä. Kuka hän lienee?"
"Kyllä sen tietää Löfstedt, ja hän sai eilen rahaa halkoja varten, niin että pian tulee."
Tämä keskustelu rouva Bernhardin ja Doran kesken oli muuanna syys-aamuna sen komean juhlan jälkeen kamreerilla, josta ennen on puhuttu.
Hetkisen kuluttua naputettiin ovelle, ja hyvänluontoinen Löfstedt, tavallisen pukunsa koristamana esiliina edessä, kaikki asianmukaisesti kuorivärissä, tuli sisälle. Hänen nenänsä ja kasvonsa olivat joksikin punaiset, sillä kylmä oli ulkona ja hän oli kulkenut "ikuisen ajan," niin sanoi hän itseksensä, "jaalojen seassa tuolla alhaalla, tinkimässä hintoja katteinin rouvalle."
"Eivät ne häpeä tullakseen tuoreitten puitten kanssa tänne, tietääkö rouva, ne kitisevät ja vikisevät pahemmin kuin vaarnat, rouva kulta. Niitä pitää köyhän ottaa, hänen; ja jos ostaisi painon jälkeen, ei sekään olisi parempi, sitten olisi aivan hullusti, kun saisi ostaa vettä puoliksi… Niin köyhän kanssa menetellään."
"Niin."
"Ja sen minä sanon: olisinko minä kuningas, ajaisin maanpakolaisuuteen vetisten puitten kanssa tulijat, ja katsokaas, laki olikin vanhaan aikaan, joka määräsi suuret sakot tammien kaatajille, eikä tuoreitten koivujen ja mäntyjen hakkaaminenkaan ole parempi."
"Mutta täytyyhän ne hakata niin märkiä kuin ovatkin, rakas Löfstedt," naurahteli rouva, joka huomasi että hänen kaikkensa kaikissa, ukko Löfstedt, oli saanut asian nurin-narin. "Mutta mistä se johtuu että on…"
"Olkia kadulla, voin ymmärtää?"
"Niin."
"Niinpä oli laitani, kun aamulla avasin luukun ja pistin jalkani ulos, meni se niin syvälle, etten laisinkaan luullut pohjautuvan. Mitä tuhat lempoa, sanoin minä, anteeksi, sillä täällä oli vaskenvalajan mies kanssani; mitä lempoa … mitä nyt on tekeillä, sanoin minä. En minä tiedä, sanoi pitkä keljuuttarin Pelle. Etkö sinä tiedä, pitkänokka, sanoin minä, sinä hoikkasääri, sillä katsokaas, me jaarittelemme niin keskenämme ja sanomme toisillemme niitä näitä huviksemme; on muutoin hupaisa mies, tuo keljuuttarin Pelle."
"Ja Löfstedt ei tiedä mitään?"
"Tiedän, sillä asia on niin, että minä sain yhtä ja toista selville, eikä kukaan muu kuin rikas kamreeri toisella puolella, joka…"
"Onko hän kipeä?"
"Onpa niinkin, hän sai juurikuin halvauksen tois' päivänä, ja sitten on hän on tullut yhä huonommaksi, niin että hän on mennyttä kalua. Niin käy rikkaalle kuin köyhällekkin".
"Hän ei ole kuitenkaan vanha; hän oli hyvä ja kohtelias mies".
"No niin, mutta saakelin rikas mies hän oli, ja varustautui isosti, mutta ei häneltä köyhät mitään saaneet, vaan ilveilijät ja tapisieraajat ja maalarit ja kultaajat, ja sellaiset. Niinpä niin, hän oli kohtelias ja rouva myös, ja mamselli samoin, Jumala varjelkoon niitä, jotka toisin sanovat; mutta kyllä ne viettivät ylellistä elämää ja oikein, luvalla sanoen, kevytmielistä".
"Ei, rakas Löfstedt".
"Hm, sen mahdan minäkin tietää."
"Hyvä Löfstedt, emme tahdo kuulla teidän kielittelemisiänne".
"Ha ha, se on tosi, minä kielittelen kuin vanha akka, luvalla sanoen … rouva älköön pahaksuko… Niin, kamreeri on kipeänä, ja viisi tohtoria on juossut siellä tän' aamuna, ja palvelija, tuo ketterä jalka, on juossut itsensä jalattomaksi, edes ja takaisin pullojen ja purkkien ja kaiken romun kanssa. Niin, se on Jumalan totuus, että siellä on käynyt viisi lääkäriä, niin ettei viivy kauan ennenkuin tuo mies on kuollut, sillä katsokaas, sen minä olen aina huomannut, että kun on niin monta, käy se pikemmin".
"Mutta olihan Löfstedtkin kipeänä viime vuonna ja sanoi: jos tohtoria ei olisi ollut, niin…"
"Ei, niin minä en sanonut, rouva kulta".
"Sanoitte niin".
"En, minä sanoin: jos ei 'kuolontohtori' ollut, olisin pyyhkäisty pois kuin koira; mutta Jumala siunatkoon kuolontohtoria, hän on mies, josta minä pidän niin kauan kuin kipinä on elämää minussa".
"Vai niin, Löfstedt".
"Luuleeko rouva", sanoi Löfstedt, "että minä sen unhotin … ei, sen tietää Jumala, kuolontohtori kävi luonani joka päivä, hankki minulle ruokaa ja juomaa, ja antoi ukko Löfstedtille vähän vaatteitakin, voimistuttuani niin, että pääsin kävelemään ja läntystämään ulkona; ja niin lohdutti hän minua, vaikka hän oli harvasanainen, mutta jokainen sana oli kullan arvoinen. Mutta minä seison ja lörpöttelen enkä muista mennä pois".
"Niin muodoin kamreerin", sanoi katteinin rouva Löfstedtin pois mentyä, "huoneessa on surua. Viime vuonna oli meidän vuoromme; mutta Jumala sovitti kaikki hyväksi, nyt on heidän… Jumala auttakoon niitäkin!"
Puolenpäivän aikaan haravoittiin oljet kadulta, Löfstedtin ennustus oli käynyt toteen: kamreeri ei enää kuullut maailman meteliä.
* * * * *
Päivä sen jälkeen tuli Millerin pulska palvelija katteinin rouvan luokse ja pyysi häntä tyttärinensä mahdollisen pian heille saapumaan, sillä tarvittiin apua kaikissa niissä vaatekoristuksissa, jotka murhehuoneessa piti tehtämän, niiden useissa käytäntö muodoissa, joilla on se hyöty, että kiinnittävät huomion puoleen ja lievittävät surun katkeroita hetkiä.
He olivat paikalla valmiit.
Sinne tultuaan osoitettiin he yhteen huoneesen, jossa oikeusneuvoksen rouva (tunnemme hänen entiseltä) heitä kohtasi.
"Tervetuloa! Minä olen saanut tehtäväkseni pyytää teitä auttamaan niissä toimissa, joita tarvitaan hautajaisissa. En tiedä syytä, sillä muutoin olisivat vaatehtijat verhonneet tuolia ja sohvia paremmin, kuin muutamat naiset."
Hän erkaantui ja jonkun tuokion perästä laskettiin he puoleksi pimiään huoneesen, sillä lakanat ikkunassa levittivät vaan vähän sisälle valoa. Siellä kohtasivat he rouvan ja Annetten.
Molemmat olivat suuresti liikutetut, varsinkin tyttö, joka puhumatonna katseli suorastaan eteensä. Vihdoin heittivät he silmäyksen sisääntulijoihin, viittasivat Doraa ja ojensivat hänelle äänetönnä kätensä.
Dora niiasi; hän ei tiennyt mitä piti tekemän.
Oikeusneuvotar oli mennyt edemmäksi.
"Rouvani", sanoi kamreerin rouva heikosti ja hitaasti, ja osoitti samalla neuvottomuuden merkkejä, "teidän täytyy meitä auttaa."
"Jos taitaisin; mutta minä en osaa vaatettaa huonekaluja,"
"Minä sanon siis kaikki. Mieheni sanoi että jollain tekosyyllä on antaminen teidän ansaita vähän rahaa. Sinä et voi, sanoi hän, antaa hänelle mitään, hän ei ota vastaan, mutta anna hänen tehdä työtä."
"Miksi siis kamreeri kuolinpäivänänsä minua esitteli?"
"Niin, kuulkaapas: hän tutki elämäänsä ja huomasi ainoastaan kaksi, te ja eräs toinen, joille hän oli saattanut murheellisen hetken. Hän käski minun anomaan teiltä anteeksi hänen rukouksensa tähden."
"Oi! sitä en milloinkaan ajatellut; minä älysin itse miten tyhmästi ja tunteettomasti silloin käyttäytyin. Voi, ken kerran saisi kuolla kuin hän, ikäänkuin lapsi, joka nukkuu iltarukouksen aikana."
"Te suotte siis hänelle anteeksi?"
"Suon, suon, sen tietää Jumala, etten ole silmänräpäystäkään häntä vihannut."
Kamreerin rouva nauroi. "Kiitoksia, rouva Bernhard, kiitoksia, kiitoksia… Nyt on meidän ajatteleminen mitä tehdä voitte; oikein … tyttärenne taitaa … tehdä valkoisia kukkia ruumiinarkun kanteen kiinnitettäviksi … valkoisia kukkia ja valkoinen perhoinen … tahdotteko tehdä niin?"
Dora oli syvästi liikutettu, sillä Annette piti vielä hänen kättänsä ja katseli häntä luopumattomilla silmäyksillä, joissa sädehti jotain selittämätöntä.
"Tulkaa", sanoi viimein Annette, "tulkaa luokseni, tahdon puhua teidän kanssanne."
Molemmat tytöt menivät, Dora suuresti ihmetellen kutsua.
Oltuaan yksinänsä, katseli Annette Doran hyvää ja lempeää muotoa, ikäänkuin urkkiakseen hänen sisimmät ajatuksensa. Äkkiä otti hän hänen syliinsä, suuteli häntä otsalle ja sanoi surullisesti hymyillen:
"Ja sinua olen voinut kohdella kylmästi… Suo anteeksi, tyttö, kun olin kopea… Tahdotko tulla ystäväkseni?"
Dora vapisi, mutta ojensi hänelle kätensä.
"Teillä on monta, kuiskasi hän, jotka teitä rakastavat, ja minulla…"
"Sinulla ei yhtään — ja et tahdokkaan ketään."
"Ei, minulla ei ole muita ystäviä paitsi äitini."
"Sinä pelkäät saadaksesi sellaisen, jonka paikalla kadotat, sinä pelkäät antaa kukan juurtua sielussasi, kun tiedät että se kenties pian temmataan juurinensa ylös — ja repii rikki sydämen".
"Niin", kuiskasi Dora tuskin kuuluvasti.
"No, Dora, anna minun olla ystävänäsi niin kauan; pian, Dora kulta, huomaat, että sinä olet saanut sisaren, ja sitten jäät minulle".
Dora katseli uutta ystäväänsä muutaman silmänräpäyksen.
"Ei", sanoi hän vihdoin, "ei, ei!Sinäet petä minua … ei, ei! Minä olen ja tulen sinun … tahdon iäisesti olla sinun ystäväsi!"
Molemmat tytöt istuuntuivat pehmeälle sohvalle. Dora luuli häälyvänsä ilmassa, sillä mamman hatunlastuilla täytetyssä sohvassa ei ollutkaan ponnittimia.
"Kuuleppas, Dora", toisti Annette, "sinun pitää sanoa minulle yksi asia".
"Mielelläni."
"Miten työssä voi huvin saada?"
Dora katseli häntä ihmetyksellä.
"Niin, työnteko on hupaista".
"Onko se todellakin hauskaa?"
"On, se on niin".
"No, miten käytit itsesi, ollaksesi vähään tyytyväinen?"
"Oi, Annette kulta, sen ymmärtää itsestänsä".
"No," alkoi Annette ja äänensä vapisi, "sano minulle, Dora?"
"Mitä?"
"Sano minulle…"
"Mitä pitäisi minun sanoman? Sinä vapiset".
"Niin, tiedäthän sinä, miten sopii olla onnellinen kuin sinä, ja kuitenkin on kaikkein unhottama?"
"Eipä niin, en minä ole unhotettu".
"Jos sinä elät tahi kuolet, ei maailmassa ole ketään, joka iloitsee tahi murehtii sinua".
"Paitsi mamma, niin".
"Niin, paitsi sinun äitisi".
"Niin on; mutta, Annette kulta, hän suree yksistään niin paljon kuin tuhannen ruumiinsaatossa kulkevaa ystävää, samoin kun hän iloitsee tuhannen edestä minulle hyvin käydessä."
"Sinä et kuitenkaan tiedä mitä tahtoo sanoa olla unhotettu — oikein unhotettu".
"Se johtuu kai siitä, etten minä milloinkaan unhota".
"Mitä sinä sanot? Etkö sinä voi unhottaa?"
Dora pudisti päätänsä.
"Minä tuskin uskon".
"Onko joku kiintynyt sinun sieluusi niin, että…"
Dora nauroi, vaikka hän oli juhlallisessa mielentilassa.
"No ei, mutta tunnossani tuntuu niinkuin pyytäisin ystäviä, mutta sysäisin pois luotani vihollisia; vaikka se on tyhmästi sanottu, minulla ei ole yhtään vihamiehiä".
"Puhu selvästi, Dora".
"Se on helposti puhuttu, pienenä ollessani elimme maalla, minä leikitsin seudun lasten kanssa, ja minä muistan ne kaikki, nuo pienet kiltit tytöt; nyt ovat ne suuria piikoja, ja ovat kenties minun unhottaneet, mutta minä suosin niitä vielä. Sitten tulin vanhemmaksi ja menin rippikouluun; minä tunnen monta lukukumppaneistani, ja kohdatessani niitä kadulla nyökkäämme ystävällisesti toisillemme. Ne palvelevat välistä täällä, välistä siellä kaupungissa; Jumala tietää miten ne nyt ovat, mutta minä näen totta kuitenkin, että ne kaikki ilolla tuntevat lukukumppaninsa".
"Minulla ei ole yhtään lukukumppania, sillä minä lu'in kotona ja ainoastaan yhden kerran julkisesti; minulla ei ole yhtään sellaista ystävää".
"Se on vahinko, sillä niitä ei milloinkaan unhoteta".
"Mutta, Dora", pitkitti Annette, "sinä olet onnellinen, sinä, joka olet elänyt unhotettuna ja piiloutuneena, joka ei… Siinä kyllä, Dora, olethan ystäväni?"
"Olen, sen Jumala tietää".
"Minä olen ollut kopea. Oletkos nähnyt luutnantti Hjalmaria?"
Dora punehtui.
"Olen".
"Milloin?"
"Hän on tervehtinyt meitä pari kertaa ja tilannut hattuja, uskottavasti meitä auttaaksensa. Kerran lainasi hän meille rahaa mamman ollessa kauan kipeänä, mutta ei tahtonut ottaa papan sapelia pantiksi. Mutta sen velan on mamma maksanut", lisäsi tuo tarkkoihin laskuihin totutettu tyttö.
"Sinä olet siis nähnyt hänen?"
"Olen".
"Sinä tiedät, kenties, että hän pitää täällä seuraa?"
"Tiedän, olen nähnyt hänen tänne kerran tulevan".
"Vai niin, Dora, sinä näit hänen silloin, juuri silloin?"
"Mutta miksi kysyt häntä minulta?"
"Oi, Dora! minulla ei ole keneenkään luottamusta! Muuan siunaus polttaa päätäni kuin kirous; enkä itseäni voi kehenkään luottaa".
"Kuka siis minä olen?"
"Sinä … niin, sinä, hyvä lapsi, sinä olet ainoa".
"Siunaus, sanoit sinä?"
"Niin, siunaus".
Tuli pitkä äänettömyys.
"Isäni ollessaan kuolemaisillansa kutsui minun tykönsä ja laski, sanaa virkkamatta, kätensä päähäni. Hänen oli työläs puhua, hän oli melkeen mykkä… Viimein hän kuiskasi, tuskin kuuluvasti, mutta minä kuulin sen: Jumala siunatkoon teitä molempia… Hjalmar on kunniallinen ihminen … te'e hänet onnelliseksi, rakasta häntä myötä- ja vastoinkäymisessä … myötä- ja vastoinkäymisessä, kuiskasi hän vielä kerran; mutta hänen kätensä vapisi, ja niin hän nukkui".
"Isän siunaus, Annette, seuraa läpi koko elämän… Rakasta häntä myötä- ja vastoinkäymisessä".
"Dora, nyt et tietänyt mitä sanoit. Nyt vuodatit sinä kirouksen ylitseni".
Annette kallistui Doran olkapäälle ja oli kauan aikaa äänetönnä.Vihdoin oli hän koonnut kylliksi voimaa puhuaksensa.
"Mutta, Dora, se on lopussa … ikuisesti lopussa, näetkös".
"Lopussa?"
"Niin ja ikuisesti!"
"Mutta…"
"Ei, ei! Jonkun täytyy se tietää, jonkun".
"Äitisi, Annette".
"Ei, ei, ei hän, ei hän; minä en voi, en saa, ei käy laatuun sanoa sitä äitilleni, ennen kuin paljon on selvitetty, joka ei vielä ole. Ei!…"
"Sano se siis minulle; minä näen että se vaivaa sinua".
"Sydämeni murtuu, jos minä en saa puhua".
"Laske siis kätesi kaulaani ja puhu kaikki. Minä vaikenen mammallenikin, sillä minä en saa luottamusta pettää."
"Saat kernaasti puhua siitä äitillesi … hän taitaa lohduttaa minua, hänkin."
"Jumalan olkoon kiitos siitä!" huudahti Dora, joka todellakin olisi tuntenut itsensä ahdistetuksi äitiänsä kohtaan.
"Niin, Dora, minä olen ollut … en tiedä minkälainen … mutta vallaton lapsi, huonontunut raukka sielun puolesta. Hjalmar rakasti minua ja rakastaa kenties vieläkin."
"No, sittehän on kaikki autettu."
"Ei, Dora, sen olen itse estänyt. Kuule vaan. Hjalmar rakasti minua, mutta hartaammasti, totisemmasti, syvemmästi, kuin minä taisin käsittää. Hän rakasti minua rakkauden koko luottamuksella. Sitä en minä ymmärtänyt, minä luulin että hän on kylmä. Minä tahdoin koettaa eikö hän tulisi mustasukkaiseksi."
"Silloin et ollut kohtelias."
"En, minä olin ilkeä, sydämmetön. Minä valitsin nuoren reivi M:n koetukseksi; minä näyttäytyin erinomaisen kohteliaaksi häntä kohtaan, puhuin ainoastaan hänen kanssansa, pidin häntä tuttavanani meidän pienissä kemuissa; sanalla sanoen, minä tahdoin että Hjalmarin piti se huomata ja harmistua, mutta niin ei käynyt."
"No, se ei ollut ihme, kun hän luotti sinuun ja uskoi sinua, juurikuinJumalala."
"Niin, se on selvä, vaikka minä en sitä silloin huomannut. Vielä enempi, jos ei tämä auta, mietin minä, niin täydyn lisätä hairaustani siksi kunnes hän tuntee. Minä yhdistin huomiollisuuteeni reiviä kohtaan kylmyyden Hjalmarille. Hän näki minun erinomaiseksi, mutta se ei tahtonut häntä liikuttaa. Sen sijaan — uskottavasti, nyt sen näen pelastaaksensa mainettani, jonka panin alttiksi — ilmoitti hän rakkautensa isälleni. Muutamain vastaväitteitten perästä suostui hyvä, rakastettava isäni kaikkeen. Silloin pyysi Hjalmar että kihlaus piti ilmoitettaman. Nyt vasta sanoi isäni minulle, että hän tietää kaikki. Minä huomasin itseni loukatuksi, sillä Hjalmar ei ollut minulle mitään ilmoittanut, mutta siihen en suonut hänelle koskaan tilaisuutta. Miksi muutoin tahtoi hän kihlauksen tapahtuvaksi kuin sitoakseen minua… Minä en milloinkaan ole suvainnut minkäänlaisia siteitä. No niin, minä sanoinei."
"No, mutta tuo kaikki ei ole niin vaarallista!"
"Sillä välin ei äitini taitanut salata asessori Svaningilta, että Hjalmar pitäisi tulla miehekseni. Hän oli tuntenut meidän välimme, mutta ei milloinkaan hyväksynyt; ja hän luuli ettei pappa suostuisi. Nyt ei hän tehnyt niin … mutta äitini sai kuitenkin tietää Svaningilta (kenties sanoma oli kulkenut toista tietä, sitä en käsitä) että Hjalmarin varat olivat hävinneet, että hän oli haastettu oikeuteen ja valmis velkavankeuteen pantavaksi. Tämän puhui hän isälleni, joka pahaksui sitä kovasti, mutta myös minullekin, josta jouduin epätoivoon. Nyt olin huomaavinani syyn miksi Hjalmar tahtoi minun itseensä sidotuksi, miksi hän oli niin tyven minun jäykkyyteni tähden; sanalla sanoen, minä halveksuin häntä.
"Minä en unhota milloinkaan kun hän muuanna päivänä tuli luokseni ja tapasi minun yksinäni. Hän tuli tyyneenä kuin tavallisesti ja katsoi sieluuni rehellisillä, uskollisilla, sinisillä silmillänsä. Minä kauhistuin… Taisiko sellainen silmäpari niin valhetella? taisiko itsekkyys niin silmäillä. Olin hämmästynyt, melkeen mielipuoli.
"Te tahdotte ilmoittaa kihlauksemme, sanoin minä; no hyvä, minä en sitä tahdo.
"Minä tirkistin hänen sinisiin silmiinsä uhkamielisenä kuin lapsi aurinkoa … mutta minä näin kuitenkin hänen silmäinsä sisälle."
"No, sinä et kuitenkaan häntä uskonut."
"Uskoin, minä uskoin häntä, mutta vihasin häntä siitä syystä, kun täydyin uskoa, ja luulin itselläni olevan noitasormuksen, pimeyden kahleilla sidottuna, ja minä ajattelin: eikö sinulla ole voimaa pudistaa se pois itsestäsi, ja…
"Minulla oli hänen antamansa sormus, vähäinen kalvoinsormus se vaan oli, yksinkertainen, mutta tehty hänen hiuksistansa; lukon hän oli itse valmistanut, taiteellisesti piirretty punaiseen ja valkoiseen raakkuun, jonka hän oli somistanut kukan muotoiseksi; sen otin minä käteeni ja ojensin hänelle.
"Hän vaaleni.
"Sen katsoin minä pahaksi omatunnoksi.
"Silloin puhkesi myrsky valloilleen sielussani; kuin unissa käviä avoinsilmin ja kuitenkin näkemättä, syöksin minä itseni ikuiseen katumukseen.
"Tässä on — sanoin minä, ainakin luulen niin sanoneeni — tässä on lahjanne, ottakaa se takaisin, minä en sitä tahdo.
"Hän alkoi pyytää että minä malttaisin mieleni.
"Se kiihoitti minua vielä enemmän.
"Sinä kohtelet minua kuin lasta, sanoin minä ja tätä ennen kuin kauppatavaraa. Sinä tunnet rakkauden sydämessäsi… Miten monta tuhatta riksiä sinä tahdot, että minä pääsisin näkemästä pettäjätä?
"Hjalmar muuttui kuolemanvaaleaksi… Minä pelästyin häntä. Hänen muutoin lempeät silmänsä hehkuivat, hänen valkoiset huulensa vapisivat, hän hoipertui takaperin. Vihdoin hän rohkaisi itsensä, tempasi suonenvedon tapaisesti kättäni ja sanoi: Annette, se on siis iankaikkisesti lopussa — minä en voi tehdä sinua köyhäksi…
"Minä olin kallistanut pääni sohvan kulmaa vasten. Kun taas katsoin ylös, oli Hjalmar poissa ja lamppu paloi siinä yksinänsä ja valaisi tuskauttavaa huonetta.
"Muuan päivä sen jälkeen oli hän matkustanut pois ja pian sittemmin sairastui isäni. Minä en ole tapausta puhunut kenellekään.
"Ja isäni, hyvä, jalo isäni, siunasi meitä viimeisellä hetkellänsä."
"Mutta," alkoi Dora, "jos minä olisin sinun sijassasi, vaikk'en ymmärrä oikein asiata, niin kirjoittaisin minä Hjalmarille ja pyytäisin kauniisti anteeksi … hän ei mahtane olla kivestä."
"Ei, ei. Sitä en voi."
"Sinä olet ylen kopea, Annette; mutta sinä olet käyttäynyt kovin tyhmästi, ja silloin."
"Silloin on anteeksi anominen."
"Niin, langeta kauniisti jalkain juureen. Sin'et voi uskoa miten suloiselta tuntuu vikansa tunnustaminen. Sitten tulee Hjalmar takaisin, niin, sen hän tekee ja niin on taas kaikki hyvästi."
"Uskotko sinä sen?"
"Uskon, sen minä uskon, todellakin, jos Hjalmar on niin rehellinen mies, kuin minä hänen kuvittelen."
Dora pitkitti vielä rauhoittaen ja lohduttaen, ja se onnistui; mutta Annette melkeen jumaloitsi uutta ystäväänsä; sillä hän taisi niin lohduttaa, niin rehellisesti ja vilpittömästi keksiä keinon, kuin ainoastaan lapsi voi sen keksiä.
* * * * *
"Se on kuitenkin lievityksemme elämässä ja kuolemassa, kun näemme jälleen toisemme," virkkoi asessori Svaning kamreerin rouvalle. Se aika tulee meille kaikille, se suuri päivä, jolloin uudelleen kohtaamme sydämemme rakastettuja."
"Niin, se on lohduttavaa, on ainoa iloni, kun ajattelen saavani tavata mieheni ja lapseni."
"Niinpä niin! Minäkin olen äskettäin saanut suuren häviön; (huoaten) minun isäni…"
"Mitä?"
"Ei ole enää. Hän on mennyt sinne, siihen maahan, jonka saavuttamiseksi hän työskenteli koko vaivaloisen elämän ajan. Oi, hän oli ainoa ystäväni täällä maailmassa."
"Ainoa? Niin ei teidän sovi sanoa, teillä on monta ystävätä."
"Voi, ystävän ansaitseminen vaatii paljon; minä olen kadottanut kaksi: isäni ja teidän jalon miehenne; se on raskas yhdeksi kerraksi."
Molemmat murehtivat olivat kauan ääneti.
"Ikävä on kun Hjalmar ei ole kaupungissa, pappa tahtoi että hän olisi isäntänä hautajaisissa."
Asessori kohotti olkapäitänsä.
"Mihin hän on matkustanut?"
Asessori naurahteli, mutta ei virkkanut mitään.
"Tiedättekö te mitään?"
"En, en … hänellä on syynsä, miksi hän ei antanut kenellekään kirje-osoitetta."
"Oikeudessa velkomiset?"
Asessori kohautti olkapäitänsä.
"Mutta hän oli, sanoi pappa, näyttänyt hänelle että se oli erehdys; hän ei taida ollakkaan lakiin haastettu."
"Vai niin, sitä parempi hänelle."
"Hän oli näyttänyt papalle kuvauksen asioistansa, ja pappavainaja sanoi, että hän tosin oli köyhä, mutta muutoin säädyllinen mies."
"Oi, tuo jalo mies!"
"Mutta niinhän se mahtaa olla?"
"Velkojat eivät sitä usko oikein; mutta kamreeri vainajan lapsihurskaalle sydämelle ja — suokaa anteeksi, jalo ystäväni, puhuessani vilpittömästi — se naamio, johon hän voi pukeutua, tuo rehellinen, suora tapa, nuo kirkkaat silmät, jotka eivät näytä puhuvan muuta kuin totuutta, on asia helposti selitetty."
"Te uskotte siis?"
"No no, minä en usko mitään muuta kuin mitä tiedän… Mutta puhukaamme jostain muusta aineesta, joka ei niin paljon liikuta teidän tunteitanne. Nuori reivi tulee kai tänne?"
"Tulee, se on tietty, kaikki mieheni ystävät."
"Hän on sievä nuori mies, reivi M., henkilö, joka varmaan nousee korkealle, erittäin nyt."
"Miksi nyt paremmin kuin ennen?"
"Sanotaan että hän on kihloissa rikkaan reivi N:n tyttären kanssa; se on yhdenvertainen naiminen ja paitsi sitä askel mainioisuuteen, sillä reivi N:llä on paljon sanottavaa hovissa."
"Vai niin, hän on kihloissa."
"Niin, oikein sorea nuori mies."
Annette tuli ja keskeytti keskustelun.
Asessorin mentyä rupesi rouva puhumaan Hjalmarista ja ilmoitti Annettelle, että hän todellakin oli velasta oikeudessa ja että "asessori itse oli nähnyt asiakirjat." Annette ei näyttänyt sitä kuuntelevan, jonka tähden rouva palasi päiväjärjestykseen.
Hautajaiset olivat tietysti komeat. Asessori meni surusaatossa — ensi rivissä, vainajan sydänystävänä, ja sadottain toisia sitten. Kirkossa piti puheen pastori, joka oikeastaan taisi pitää kiitospuheen vanhasta, kunniallisesta miehestä, mikä ei ehdolla tahtonut ainoatakaan solvaista. Hän oli heikko, hän antoi välistä turhuuden hallita itseänsä, antoi ohjaella itseänsä — ne olivat kaikki vaan lapsenmielen syntejä, jotka Jumala antaa anteeksi ja jotka ylistäjä unhottaa.
Päivä jälkeen hautajaisten kirjoitti Annette Hjalmarille kirjeen, jonka hän nimi-osoitti eräälle hänen setällensä, jossa luuli hänen oleskelevan.
Hän alkoi ilman päällekirjoitusta; miksi hän olisi häntä nimittänyt?
"Minun isäni on kuollut, sanomista tiedät meidän häviömme, päivä jälkeen hänen hautajaistensa kirjoitan minä tämän kirjeen. Hän siunasi meitä —meitä molempia, viimeisellä hetkellänsä — me olemme siis Jumalan edessä yksi pari.
"Se riippuu sinusta, jos annat minulle anteeksi. Minä selitän kaikki; mutta älä luule että minun sanani lähtivät lemmettömästä sydämestä; ei, ei! Se oli epätoivo, mielettömyys, joka saattoi minun niin puhumaan, murtamaan luottamuksen ja lupauksen — rikki repimään elämäni onnen.
"Minun turhamaisuuteni on vastustanut sinulle kirjoittamista, mutta minä olen kieltäytynyt kaikista — kaikista, kuuluakseni iäisesti sinulle. Hän on Dora (sinä olet, niinkuin kuulin, auttanut sitä perhettä puutteessansa, minun ollessani kylmä ja kova), hän se on, joka vahvisti minua horjumisessani. Kirjoita, sanoi hän, kirjoita, hänen täytyy antaa se anteeksi.
"Teetkö niin???
"Minä tiedän loukanneeni sinua syvästi — kauheammin kuin taisin aavistaa; minä olen alentanut kunniaasi, pilkannut rakkauttasi — kaikkea, kaikkea. Mutta minä koetan parantaa niin paljon kuin voin — rakkaudella koetan palkita rakkautesi ja — kenties vielä rakastat
Sinun Annetteasi."
"Kas niin, se on kirjoitettu, lukittu; pian postiin, Dora, lähetä se paikalla sinne… Jos hän jättää sen vastaamatta, jos hän vastaa kylmästi, pilkkaavasti … sen voi hän, sen saa hän tehdä."
"Niin, mutta sitten ei hän ole milloinkaan rakastanut sinua," hymyili Dora, joka istui ja ompeli, ja ainoastaan silloin tällöin katsoi ylös, nähdäkseen ystävänsä tahi nyökätäkseen yli kadun, sillä mamma istui mittahuoneessa hattutehtaansa kanssa, että taitaisi nähdä tyttöjänsä (niin nimitti hän molempia uusia ystäviänsä).
"Uskotkos niin Dora?"
"Uskon, siitä olen varma; miten muutoin se voisi olla? Jos ei hän vastaa, tahi sanoo ei, niin sinun tulee olla levollinen, sillä silloin on hänen ylpeytensä rakkauttansa voimakkaampi, ja sitten ei se ole paljon arvoinen; mutta sinä saat vastauksen, saat tietysti vastauksen kun hän vaan saa kirjeen. Hän ei ole suinkaan mennyt Amerikaan tahi Norrlandiin, tahi muualle ulkomaalle," nauroi Dora, joka, epäilemätön asiastansa, arveli että Annetten vakava suru oli naurettava.
Hjalmar kärsi paljon, Tarvittiin koko hänen sielunsa voima, taitaakseen taistella sitä toivottomuutta vastaan, joka tahtoi anastaa sijan hänen sielussansa. Mutta hän vaijenti niin paljon kuin jaksoi sitä vaarallista ääntä — ja hänellä oliki voimia onnistuaksensa.
Hjalmarin rakkaus oli syvä, totinen, ja sentähden niin tyven; sillä tuo voimakas virta juoksi sielun pohjassa ja pinnalla ei huomattu haihtuvia jälkiä tuulahduksien perästä, joita nimitämme mieltymykseksi — sillä vilpitön rakkaus kulkee syvällä.
Mutta Annette oli häntä hirveästi solvaissut, ei ainoastaan sillä, että haavoitti hänen kunniaansa, vaan hän oli itsekkyyden laskujen epäluulolla räjäyttänyt ikuisen kuilun heidän molempain välille. Sellainen paha luulo myrkyttäisi hänen ja Annetten elämän, eikä se tarvinnut muuta kuin että se oli kerta herätetty, niin — jos sen taisikin joksikuksi tuokioksi nukuttaa, ilmestyisi se kuitenkin ensimäisessä sielun levottomuudessa uusilla voimilla; ja kun rauhattomuuden aika tulee, vasta silloin, jos milloinkaan, tarvitaan kaksi puolisoa täydellä luottomuksella sulkeutumaan toisiinsa.
Annetten kirje tuli. Hjalmar tunsi sen päällekirjoituksesta ja melkeen aavisti kirjeen sisällön. Hän laski sen pöydälle ja käveli edes takaisin huoneessa. Hän ei uskaltanut sitä avata, ennenkuin tuli tyvenemmäksi.
"Hän rakastaa minua kuitenkin," sanoi Hjalmar vihdoin; "hän rakastaa minua kuitenkin, ja minä rakastan häntä enemmän kuin elämääni. Hänellä on vikoja, suuria vikoja; mutta kelvollisinta ei rakasteta, vaan ihmistä sellaisena kuin hän on; virheet tahdotaan poistaa, tahdotaan jalostaa rakastettua, nähdään siis salaisuuksia, mutta kuitenkin — on hän kallisarvoisin maan päällä. Mutta nyt ei ole kysymys minun tahdostani; tässä on kysymys olla viisas tahi ei, seuraten sokeata tunnetta ja syösten hänen moni-vuotisiin kärsimyksiin — epäluulon ikuiseen pimeyteen."
Hän aukasi kirjeen ja luki sen. Hän tuntui levolliselta, mutta vaaleutensa ilmoitti sisällistä taistelua. Hän viipyi kauan, ennenkuin kirjoitti vastauksen.
"Jäisesti rakastettu Annette!
"Niin nimitän minä sinua vielä ja tahdon koko elämäni ajan nimittää samalla tavalla; mutta, rakastettuni! velvollisunteni on hoitaa itseäni tulevaista onneasi varten, etten itsekkäästi omistaissani te'e sinua onnettomaksi.
"Meidän täytyy huomata että sitä epäluuloa, joka heräsi sielussasi, ei voida poistaa eikä unhottaa. Minun köyhyyteni ja sinun rikkautesi on alusta alkain ollut esteenä välillämme; ainoastaan niin kauan kuin emme nähneet tätä estettä, taisimme lähestyä toisiamme. Se on sama usko, jota Pietarilla ei ollut veteen vaipuessaan… Olisiko hänellä ollut usko, ei hän olisi pelännyt, olisivat petolliset laineet olleet pakoitetut häntä kannattamaan. Niin olemme mekin kauan, lujina uskossa paitsi pelkoa, kulkeneet sen syvyyden ylitse, jonka köyhyys ja rikkaus oli välillensä räjäyttänyt — juopa, johon suku suvun perään täytyy päälleksytttäin tehdä sijaa, muodostaakseen siihen laituria.
"Sinun silmäsi tulivat ensin avatuiksi — nyt ovat jo minunkin.
"Minä olen köyhä, minä en voi tarjota muuta kuin köyhyyteni ja rakkauteni; sinun täytyy siis aina, kun kerta on epäluulo herätetty, palata tähän kysymykseen: rakastaako Hjalmar minua, tahi oliko se itsekkyyttä? Rakastava sydän ei saa sellaista kysymystä tehdä milloinkaan — silloin on kaikki mennyt, sillä luottamus on mennyt. Kaikki muu siis, rakas Annette, mutta ei tämä.
"Sinä et ole solvaissut kunniaani, sillä sitä ei voi ilmaista epäluulo, kielitteleminen tahi kulkupuhe, joka hiivii ympäri valoa kärsimättä; ei,minulleet ole tehnyt yhtään haittaa, mutta sinä olet rikkonut meidän koko tulevaisuutemme, heittää syvyyteen sen ainoan kapean käytävän, jota kuljimme ja joka on juuri niin leveä, että olisimme voineet pitää toistamme kiinni ja varjella toisiamme putoamasta.
"Rauhoitu siis, Annette, taistele itseksesi niinkuin minä ja iloitse että sinulla on maailmassa yksi, joka ylitse kaiken rakastaa sinua, joka tahtoo antaa elämänsä edestäsi, mutta joka ei voi kuulua sinulle, tekemättä sinua onnettomaksi.
"Minä olen miettinyt jos se suru, minkä nyt teen sinulle, on suurempi kuin se, jonka saattaisin palaitessani sinun luoksesi. Minä luulen huomanneeni että sydänhaava on pahempi kuin myrkky, jota tipoittain vuodatetaan sieluun ja hiivien kuivaa sen, niin että kaikki ilo lakastuu ja kaikki riemu sortuu. Ei löydy muuta kuin yksi keino yhdistykseemme — se tahtoo sanoa tasaisuus varallisuudessa; sillä silloin on syy ohitse ja seuraukset kanssa. Vaan sitä ei voi tapahtua.
"Kirjoita minulle, Annette, se lämmittää sydäntä — sillä nyt jäätyy, se ei ole tottunut olemaan yksinänsä tässä kylmässä maailmassa, jossa niinkuin jähmettynyt perhoinen, jonka lapsi löytää syyskylmässä, vasta sitten saa elämän ja taitaa lentää, kun lapsi hengittää häneen ja suuteloillaan herättää elämän hänen kangistuneissa jäsenissänsä.
"Terveisiä Doralle paljon, paljon minun puolestani.
Hjalmar."
Kyyneleet välkkyivät tuon nuoren miehen silmissä kirjettä lukiessansa; mutta se täytyi mennä, se oli välttämätön.
"Uhri on siis tehty," sanoi hän itseksensä, "uhri on minun elämäni onni, mutta hän voi lohduttaa itseänsä. Hänen kasvatuksensa tekee että hän voi unhottaa, että hän taitaa vaihettaa tunteitansa — sitä en voi minä."
* * * * *
Annettella, joka ei milloinkaan antautunut tutkimaan luonteita, oli kuitenkin vaistomainen tunne mitä Hjalmarin piti vastaaman. Dora, joka ei koskaan miettinyt rikkauden ja köyhyyden ääretöntä väliä tahi nähnyt miten se eroittaa toisistansa ihmisiä, jotka ovat luodut auttamaan toisiansa, ei tullut ajatelleeksi ettei Hjalmar siitä syystä soisi anteeksi Annettelle, sillä jotain muuta kuin anteeksi antamus ei solvauksesta voinut tulla kysymykseen, ja Dora, joka helposti antoi toisille anteeksi, ei taitanut epäillä tuota nuorta, säädyllistä miestä kovaksi ja luonnottomaksi.
Hjalmarin vastauksen tullessa istuivat molemmat tytöt yhdessä ja Annette pikemmin repäsi kuin aukasi kirjeen. Läpitse silmäiltyään vaipui hän tuolille, vaaleana kuin marmorikuva.
"Sitä odotinki," sanoi hän tuskin kuuluvasti; "niin, kuilu on avautunut, emme voi enää mennä sen ylitse, sillä … sillä," lisäsi hän hetkisen vaitiolon perästä, "Sillä meillä ei ole uskoa."
"Hän mahtaa olla kummallinen herra," muistutti Dora, "Sillä minä näen sinusta että hän on vastannut tyhmästi, tuo häijy ihminen. Kenties, sentähden kun hän on mies, on se hänen kunniaansa hirmuisen lähellä… Vai niin, hän ei tahdo jälleen hyväksi?"
"Kyllä hän on hyvä, mutta hän on oikeassa." muistutti Annette, "hän on oikeassa."
Hän hypähti ylös ja haki syvistä verhojen poimuista esiin pienen taulunsa. Hän naurahti ja näytti sitä Doralle.
"Mikä se on?… Vähäinen ruma tupa järven rannalla."
"Siellä olen minä syntynyt, Dora; siellä olen minä, Jumalalle olkoon kiitos, syntynyt, Dora kulta," sanoi hän ilosta sädehtivin silmin. "Uutisasukkaan tytär … niin, häntä Hjalmar rakastaa ja minä rakastan myös häntä … ja siitä tulee äiti iloiseksi ja Antti riemastuu niin ikään ja hämmästyy samalla, sanoessaan: nyt ei ole enää puulusikalla lyijyharkkoa sydämessä".
Näin sanoen kiiruhti hän äitinsä luokse.
Hän kertoi kaikki ja sanoi lopuksi: "nyt näette, äitini, että minä tyttärenänne olen pelannut ylen korkealle ja menettänyt omani ja Hjalmarin elämän ilon, sillä hän ei tule milloinkaan enää iloiseksi ja minä kuolen suruun".
"Mutta se on ylpeyttä Hjalmarissa, jota minä en voi käsittää", sanoi rouva; "en minä ole milloinkaan ollut selvillä hänen luonteestansa".
"Oi, te ette ole milloinkaan häntä tunteneet, äitini".
"Olen, enempi kuin hyvästi; kokemus vaikuttaa että minä näen sinua kauemmaksi, lapsi. Hjalmar oli aina liiaksi jäykkäniskainen ja kylmä tehdäkseen vaimon onnelliseksi. Olisit nähnyt Milleri vainajan, miten huomiollinen hän oli minua kohtaan. Ei kukaan muu saanut päälleni auttaa kappaa, ja aina muistutti hän ottamaan luontevasti päälleni, ja kutsui minua teaattereihin. Ja aina juoksi perässäni, niin että se oli oikein rasittavaa; mutta näetkös, se oli rakkaus. Onko Hjalmar milloinkaan auttanut yllesi vaatetusta?"
"Minä tuskin luulen, mamma kulta; hän ei ole luotu palvelijaksi".
"Palvelijaksi morsiamellensa … ei, lapsi, mutta jos miehessä on jotain tunteellisuutta, niin on se ainakin vähin, että hän osoittautuu nöyräksi ja kohteliaaksi rakastettuansa kohtaan".
"Mutta hän on kuitenkin jalo ihminen, mamma".
"No niin, ei maksa vaivaa väitellä sinun kanssasi, sillä sinä et näe… Rakkaus on sokea, mutta minä katson asiaa toisella tavalla, sillä minä tunnen ihmisiä. Jokainen sellaisen kylmän sielun uhraus on liian paljon".
"Ja … ja", alkoi Annette, "se ilahutti mieltäni tänään ensi kerran, kun olen köyhä lapsi tunturilta. Se on hänen köyhyytensä ja rikkaus, jonka te, hyvä äiti, olette luvanneet minulle, joka meidät eroittaa … ottakaa takaisin lahjanne!"
"Mitä sinä sanot? Oletkos mieletön, Annette kulta … paitsi sitä en taida minä tehdä mitään muutosta, sillä kaikki johtuu Milleri vainajan testamentista, joka nimenomaisesti sanoo, että minulla elinaikanani on ainoastaan omistusoikeus ja korot, mutta pääoma molempain kuoleman jälkeen kuuluu vähentämättä Annettelle, meidän otto-tyttärellemme, ja hänen perillisillensä. Siis on se mahdoton".
Annette istui ajatuksiinsa vaipuneena.
Vanha rouva ei käsittänyt ensin Annetten tarkoitusta, mutta nyt hän sen huomasi.
"Ethän tahtone vaan minua jättää?" alkoi hän, "tahdotkos niin,Annette?… Omaisuutta et voi kadottaa, mutta kyllä äiti raukkasi."
Pari kyyneltä välkkyi vanhuksen silmissä.
"En, äitini, sitä en tahdo; minä tahdon ainoastaan että tekisitte minun perinnöttömäksi… Tehkää minä perinnöttömäksi, mamma, rakas mamma, tehkää minä perinnöttömäksi!… Ja kuitenkin tahdon olla teidän luonanne, tahi te minun luonani".
"Rakas lapsi, minä en voi tehdä sinua perinnöttömäksi, en voi kumota pappasi testamenttia, joka kyllä on niin laillinen, ettei sitä voi muuttaa, sillä asessori Svaning on sen kokoon pannut".
"Svaning on siis vahvistanut sinetillä minun onnettomuuteni".
"Älä niin sano; hän on kunniallinen mies, ihminen, joka tarkoittaa hyvää. Sinä et olisi saanut puoliakaan, jos Svaning ei olisi suorastaan väsyttänyt pappaa rukouksillansa. Pappa on perinyt kaikki ja lainkäynnillä sai lisää perintöönsä useilta kaukaisilta sukulaisilta. Nyt tahtoi hän antaa niille puolen ja jakaa useampia apurahoja Upsalassa ja yhdelle koululle Miller vainajan kotiseudulla, mutta Svaning piti niin ahkerasti kiinni että pappa, joka oli heikko, ei voinut saada tahtoansa esille. Herra Jumala, Annette, sehän näyttää paraiten miten sydämellisesti hän meitä suosii".
"Minä olen ja täydyn jäädä rikkaaksi", sanoi Annette huoaten Doralle; "tuo inhoittava Svaning on toimittanut niin asiat. Hän on ainoastaan tekemässä minua onnettomaksi".
"Mutta hän tarkoitti hyvää", huomautti Dora.
"Tarkoitti hyvää! Lienee niin; mutta miten hän on tahtonutkin, on hän sitonut minun … ei, eroittanut minun Hjalmarista. Oi, miten olen onneton!"
"Tiedätkös", sanoi Dora, oltuaan hetken ääneti ja kun ystävänsä näytti vaipuneen unelmiin, "tiedätkös … aina on jotain vikaa: yksi on liian rikas, toinen ylen köyhä; kukaan ei ole tyytyväinen, ja jos ihminen voisi tulla jumalaksi, niin kuolisi tuo jumala tunnin kululla ikävyyteen, kun ei kaikki-voimallansa taitaisi luoda ainoatakaan onnellista ihmistä. Oi, sellainen huuto ja ääni maailman kaikista nurkista, ja ainoastaan siellä ja täällä pari eläväistä, niinkuin minä ja mamma, jotka kiittävät vähäistä mitä ovat saaneet… Muutoin", alkoi hän uudelleen, kun Annette ei näyttänyt kuulevan hänen syvämielistä huomautustansa, "muutoin näyttäisi kuin minulla olisi vähän täällä maailmassa, minä en milloinkaan saa ajatella naimisiin mennäkseni, sanoo mamma, sillä miehet tarvitsevat hirmuisen paljon rahaa, hirmuisesti paljon enemmän, kuin raukat naiset. Sen näytti pappa, ja pappa ei kuitenkaan ollut mikään tuhlaaja, sanoo mamma, vaikka hän arenteerasi kartanon ja hävisi. Minä en tule siis milloinkaan naiduksi, sillä rahaa ei ole minulla, ja nähtyäni sinun ja toisia tyttöjä en taida käsittää ken minua haluaisi … kun tietysti on minulla lyhy töppä-nenä … ja nenä on kasvojen kaunistus, senhän tähden hän on kasvojen välissä".
Annette ei taitanut olla nauramatta.
"Kas niin, Jumalan nimessä, minä luulin sinun jo unhottaneesi nauramisen, se on hyvä! Kuules, sinä olet liian rikas ja minä ylen köyhä, ja sentähden me sovimme yhteen; sillä jos me juotettaisiin yhdeksi olennoksi, niin olisit sinä tavallisen rikas, tavallisen kaunis ja tavallisen taidollinen, tavallisesti kunnioitettu … niin, kaikki sattuvasti tavallista".
"Sinä olet sievä tyttö, hyvä Dora, mutta et ymmärrä miten kannetaan rikkauden onnettomuutta".
"Vai niin, miksi en sitä ymmärtäisi! Kun sinä, näet, ostit kaikki minun kukkani, oli minulla kolmekolmatta riksiä ja kahdeksantoista killinkiä kassassa, enkä mitenkään käsittänyt kuinka niin suuri summa kuluisi. Minulla ei ollut milloinkaan ennen ollut rahaa. Mutta minä en voinut maata öillä varkaitten pelosta, ja kun hyvänluontoinen Löfstedt tuli ylös, näytti hän minusta epäiltävältä, sillä hän tiesi että minulla oli kolmekolmatta riksiä kassassa … eikä syvyyden viehätystä taida kukaan ennalta arvata. Se oli kauhea levottomuus, mutta se ei ollut minkään testamentin vallassa, ja senpätähden tulinkin päivä päivältä rauhallisemmaksi. Minä kyllä tiedän mitä rikkauden, levottomuuden ja surun kanssa taisteleminen tahtoo sanoa".
"Lapsi raukka!" nauroi Annette, "kaikki tuo kolmenkolmatta riksin takia. Niin, se on selvä, että muurahaisen musertaa se, jota hevonen ei minään pidä … kaikki suhteellisuudessa; mutta asia on sama".
Koulukamarissa Eetenissä istui kaksi poikaa ja luki ahkerasti, samalla kun kotiopettaja, muuan nuori ylioppilas Upsalasta, opiskeli; sillä ero on pojilla ja heidän opettajillansa, ne ainoastaan lukevat, mutta hän opiskelee.
"No," kuului ääni, "hyvää päivää, rakas Rauhanen, hyvää huomenta pojat… Ui, ulkona on lemmon kylmä. Muutoin olen minä koko aamun ollut ulkona ja katsellut miten ne kyntävät Leppäsuota. Kas niin, älkää häiriintykö", lisäsi tuo kunnon mies, otti hiilen kakluunista ja viritti piippunsa. "Minun on puhuminen Rauhasen kanssa… Ei, sen saa Rauhanen tietää, että siellä on hiukan kantoja ja pitkiä vääriä puunjuuria ja romua, niin että kyllä siellä on kasvanut kolme metsää päälletyksin, ennenkuin siihen maahan aura laskettiin… Mutta siitähän en aikonutkaan puhua, Lukekaatte, pojat, minä puhun vaan Rauhasen kanssa, se ei kuulu teihin."
Rauhanen oli siisti ja iloinen nuorukainen, joka puri huultansa tuolle hyvälle papalle, mikä ei itse ollut oppinut mies ja sentähden luuli, että aivan samoin on lukemisen kuin muun työn kanssa.
"Mitä inspehtoori käskee?" kysyi kotiopettaja.
"Kä-käskee, vai niin suurta! Minä en mitään käske; mutta tietysti tahdon tietää jos Rauhanen, joka on ylioppilas ja voi pakata latinaa poikaloppeihin, ei myös taitaisi opettaa vanhoille niskoitteleville akoille "qvator species". [Neljä yksinkertaista laskutapaa.]
"Se on vaikea tehtävä; mutta mistä on kysymys?"
"Niin, huomattava," alkoi inspehtoori, joka oli jotenkin varallinen ja Eetenin velaton omistaja ja vieläpä vähän sen ylitse, "niin, huomattava, se on noiduttu historia. Herra mahtaa uskoa, se voi laittaa kunnon miehelle harmaat hiukset. Niin, huomattava asia oli se, että autuaalla vaimollani, joka kuoli kolme vuotta sitten, oli isä, niinkuin kaikilla ihmisillä, kuinkas muuten; mutta, katsokaas, onnettomuudeksi oli appi-ukollani sisar, joka oli naimisissa eräällä kauppamiehellä. Kun hän kuoli, autuas ihminen, niin nimitti hän appi-ukkoni sisarensa holhoojaksi, sillä jäi jälille kolmetuhatta riksiä, vähän ylitse. Akka mahtoi olla hopakko, sillä muutoin hän ei olisi niin tehnyt. No, appi kuoli, ja niin sain minä, toisen perinnön kanssa, akan ja holhoojaviran, ja rahat pantiin laillista korkoa kasvamaan. Mutta nyt mahtaa Rauhanen uskoa että meni kuin paha henki mummoon, täti Printfell, niinkuin vaimo-vainajani häntä nimitti. Hän muutti paikalla Tukholmiin, elääksensä suurella pääomallansa, ja niin piti siellä neuvoa asianajajain ja veijarein kanssa, päästäkseen vapaaksi holhun alaisuudesta; mutta siinä asettuivat vastaan hänen sukulaisensa — oli yksi pappi — ja vaikka minä sanoin ja kirjoitin ja pyysin kaikkia päästämään mummon omavaltaiseksi, niin ei siitä tullut mitään. No, nyt hän on vihainen minulle kuin tiikeri, sillä hän luulee että minä tahdon häntä pettää, kun korkoa ei tule kuin sata kahdeksankymmentä riksiä, eikä se tahdo riittää Tukholmissa. Lempo vieköön, hän kirjoittaa vähintäin kaksikuudetta kirjettä vuodessa, pitkiä arkkia harakanvarpailla laillisista oikeuksistansa, että hän menee jonakuna kauniina päivänä kuninkaan luokse. Niin, hän on jättänyt kaksi armorukous-kirjettä kuninkaalle, mutta nekään eivät ole auttaneet."
"Mitä minä voin siinä tehdä?" kysyi Rauhanen.
"Niin, katsokaas, se meni hyvästi niinkauan kuin vaimoni eli, sillä hän kun oli, niinkuin akka sanoo, hänen lihaansa ja vertansa, niin noukki hän murunsa Printfellille ja lahjoi Ollia veräjällä, niin ettei minulla ollut aivan paljo siitä tuntemusta. Mutta nyt saan minä olla pulassa yksinäni ja lukea hänen kirotuita harakanvarpaitansa. Ja niin minä saan kirjeitä hänen ystäviltänsä, mitä kaluja ne ovatkaan, jotka antavat minulle siveysnuhteita ja sanovat, että minun on tekeminen vanhalle kunnianarvoisalle ystävälle kumminkin oikein; ja on minun kärsiminen, kun minulla on laatikko täynnä postikuitteja, että hän on vuosittain saanut ennakkomaksua yli puolen toisen vuoden tulosta! Minä olen pyytänyt hänen muuttamaan pois Tukholmista, mutta kyllä kai, pääkaupungissa tahtoo hän olla; sillä siellä, kirjoitti hän viimeksi, asuu maan isä kuningas ja maan äiti kuningatar, ja jos ei muu auta, niin kumartaa hän kerran polvillensa niiden eteen, ja sen hän kyllä tekee, luulen minä. Mutta ei totta tosiaan tule enemmän kuin sata kahdeksankymmentä riksiä korkoa kolmesta tuhannesta Spolenin laskun mukaan, jos ei itse piru ole pannut pois merkkiä."
"Hm, mutta minä en voi käsittää mitä minun on tässä asiassa tekeminen".
"Niin, katsokaas, Rauhasen on syksyllä meneminen Upsalaan Tukholmin kautta. Silloin voi Rauhanen mennä täti Printfellin luokse ja tädittää häntä ja opettaa hänelleqvator speciesja sanoa hänelle, että hän saa polvistua kaikkein valtaherrain ja Roomin paavin eteen, mutta että sata kahdeksankymmentä on kuitenkin kolmen tuhannen korko, luettuna kuusi sadalta, ja tervehtää häntä ja olla kohtelias, ja jos se ei auta, niin käskekää hänen mennä hiiteen.
"Se on vaikea tehtävä."
"Niin kyllä, mutta, Jumalan nimessä, jotain keinoa tässä on koettaminen, sillä hän tekee minun hulluksi."
Rauhanen lupasi tehdä mitä voi, sillä hänen isäntänsä näytti vaikka muutoin iloinen ja maltteellinen, joutuneen viimeisillensä.
"Kiitoksia, rakas Rauhanen, kiitoksia! Sellainen akka voi viisaan ihmisen tehdä mielettömäksi, sillä lakia ei hän käsitä eikä tottele, laskea ei hän tahdo eikä taida, itseviisas hän on, sillä nähkääs, hän on hoitanut taloutta koko seitsemänkolmatta vuotta, kuitenkin niin että mies pani hänen holhottavaksi ja niin hän epäilee kaikkia päälle päätteeksi ja luulee että koko maailma tahtoo varastaa häneltä … sanalla sanoen, Rauhanen, hän on houkkio, ja siksi minäkin tulen."
Neljätoista päivää tämän keskustelun jälkeen istui rouva Printfell tavallisuuden mukaan kamarissansa Kaisansa kanssa, joka oli vanha, kokoon kuivunut piika, oli kaikissa yksimielinen ja sentähden mummon silmäterä. Ikuisesti lämmin kahvinkeittäjä, vähän lihavanläntä, puolellakolmatta jalalla oleva kapine (sillä se oli ollut valkeassa ja tullut kykenemättömäksi) seisoi ja porisi kaklunin lävessä. Suorastaan ikkunan edessä riippui häkki, jossa paljas- ja litteäpää keltasirkkunen hyppi edestakaisin, heitellen silloin tällöin tyhjiä hampunsiemenen kuoria ympäri huonetta ja ales mummon pöydälle, joka oli kuormitettu paperikääröllä, nimittäin pesänkirjoituksella ja asiakirjoilla Printfell vainajan jälleen; ne piti todistaman hänen oikeuksiansa, "kun kerran pääsee maassa oikeus valtaan".
Mummo oli nyt korttien asettelemisessa, joka oli yleis-asiallisin tehtävänsä silloin, kun ei kirjoittanut veljensä tyttären miehelle, "tuolle Tammiselle Eetenissä, joka on rikas kuin noita, mutta kuitenkin pitää sopivana ruveta vanhan sukulaisensa avulla säästetyn omaisuuden haltijaksi, sen takia että hän on turvaton. Mutta koko maailman pitää nähdä minkälainen mies Tamminen on, ja kuningas jo tietää että hän on vaarallinen mies, ja Jumala on Tammisen rankaiseva."
"Niin, sinä saat nähdä, Kaisa, että Tamminen seisoo pian Jumalan tuomion edessä kaikesta ilkeydestänsä … se käy niin".
"Ohoh, käykö niin, rouva kulta!"
"Käy, niin se on jo kauan mennyt, heti kuin jätän koston ja rangaistuksen Jumalan käteen ja ajattelen: kutsuuko Herra Tammisen tuomiolle?"
"Niin, kyllä hän saa tuomionsa, hän, joka ei milloinkaan tee rouvalle oikein."
"Ole vaan varma, tuolla ylähällä istuu yksi, joka kyllä tietää että oli äärettömän paljon Printfell vainajan jälkeen, se näkyy kyllä tästä pesänkirjoituksesta; mutta nykyaikaan ei ole yhtään oikeutta. Olisiko tämä ollut Kustaa kolmannen aikana, niin Tamminen olisi jo aikoja sitten saanut rangaistuksensa."
"Se on tietty!"
"Niin, sen tiedän kyllä, sillä katsos, kuningas kirjoitti Kerttusen tyttärelle ja sanoi serkuksi, niin hän kirjoitti ja sanoi: Ne ovat tehneet vääryyttä serkulle ja paljastaneet serkun luita myöden, mutta minä, Ruotsin kuningas, olen voimakas hallitsija … niin, se olen minä. Puhuttiin aina katteini Printfellistä, minun langostani, jolla oli Ruotsinsalmen metalji ja Miekanritari linnassansa… Se pitäisi Tammisen muistaa."
Mummo olisi luultavasti mennyt puheessaan pitemmälle, jos ei hiljainen naputus oveen olisi häirinnyt molempia vanhuksia.
"Kaisa, katso kuka siellä on ja pidätä kunnes minä saan myssyn päähäni, sillä se on tietysti joku herra, minä luulin kuulleeni saapasten narinata".
Näin sanoen otti mummo myssynsä, joka riippui neulalla ikkunapeitteesen kiinnitettynä ja oli jonkinlainen tummansininen, nahkainen harjapussi, ja pani sen harmaasen päähänsä.
Mummo näytti oikein arvokkaalta, sillä hän oli ollut kaunis nuorena, ja sepä lienee ollutkin, joka vaikutti vainajan menemään naimiseen hänen kanssa … avioliitto, jolla taisi olla seikkansa, sen mukaan mitä testamentista voi arvostella.
Vihdoin oli Kaisa pitänyt niin harvinaisissa tapauksissa tavallisen puheensa ja aukasi oven.
Printfell mummo odotti näkevänsä ystävistänsä, se tahtoo sanoa jonkun, joka tunsi hänen miehensä eläissään ja joka välistä kävi heillä. Mutta tulija oli aivan nuori, sievä ja soma herra, joka esitti itsensä ylioppilaaksi eli kokelas Rauhaseksi.
"Rauhanen? Vai niin, hm … vai niin," virkkoi rouva käytöksellä, joka ei hairahtunut vaikutuksestansa.
"Minä tulen tänne Upsala matkallani, tervehtimään inspehtoori Tammisen puolesta Eetenissä."
"Nöyrä palvelijatar; vai niin, hän tervehtii vanhaa tätiänsä, sillä minä olin täysi täti hänen vaimo vainajallensa, ilmoitan sen nuorelle herralle."
"Hän puhuu useasti täti Printfellistä ja toivoo että rouvalle tapahtunut vääryys pitää oiaistaman. Hän jätti minulle paperin, joka sisältää että hän suostuu rouvan anomukseen omavaltaiseksi pääsemisestä."
Mummo tahtoi jo monta kertaa keskeyttää hänen puheensa, mutta sai nyt vasta tilaisuuden.
"Vai niin, tuo rehellinen mies, tahtooko hän niin, jalo Tamminen? Hän pelkää tilinteon kauheata päivää, joka pian tulee. (Silmäyksellä Kaisaan) Onko hän kipeä?"
"Ei, Jumalan kiitos! Hän pyysi minun jättämään nämä viisikymmentä riksiä."
"Kiitoksia, kiitoksia. Vai niin, minä saan siinä oikeuteni."
"Mutta, rouva kulta, alkoi tuo nuori ylioppilas, teillä on kolmetuhatta riksiä ja minä olen nähnyt omat kuittinne, jotka sisältävät enemmän kuin koron, mikä tekee sata kahdeksankymmentä."
"Tuon sata kahdeksankymmentä minä olen kuullut niin useasti, että osaan sen ulkoa. Mutta mihin jäi koko tavaravarasto, mihin joutui irtaimisto, minne rahat lentivät?… Ne ovat näissä papereissa."
"Antakaa minun nähdä."
"Niin, lakimiehet ovat ne tarkastaneet ja kaikki, jotka suovat minulle hyvää, ja kaikki sanovat kuin yhdestä suusta… Mutta se on sama. Vaan niin paljon minä tiedän, että minä olen seitsemänkolmatta vuotta hoitanut talouttani, ja jos ei vainaja olisi ollut niin heikko viimeisen tautinsa aikana, niin eivät ne olisi saaneet valtaa hänestä, sillä hän piti minusta niin paljon, kuin mahdollista oli, eikä mitenkään olisi tahtonut minulle niin pahasti, kuin nyt on käynyt".
"Miten kauan on rouva ollut leskenä?"
"Oi voi, kaksikymmentä vuotta!"
"No te siis olitte naimiseen mennessänne vaan lapsi, se ei mitenkään sovi yhteen," sanoi Rauhanen mielistellen.
"Eihän toki niin, kyllähän sen näkee että minä olen yli viidenkymmenen," virkkoi vanhus, jonka koko arvo oli kauniissa ulkomuodossa, ja joka ei paitsi kipua taitanut ajatella kukoistusaikaansa.
"Ei, todellakin katsoin minä teidän … niin, kenties neljänkymmenen vanhaksi, tahi vähän ylitse, sillä muutamat voivat pysyä ihmeellisesti. Niinpä sanoi inspehtoori Tamminen, että minä tuskin voin teitä huomata vanhemmaksi."
"Ohoh, sanoiko hän niin: Hän on muuten suvainnut minua nimittää 'akaksi,' kyllä minä tiedän."
"Se on tapahtunut pikaisuudessa, ja ilman sitä hänellä on tapana useasti sanoa: 'minun mummo vainajani,' 'minun akkani eläissä.'"
"Jopa jotain, Kaisa, hän ei ollut viittäkolmatta vuotta vanhempi kuollessansa; sen mahdan minä sanoa! No," pitkitti hän paljon leppeämpänä, "no, se on nyt niin, että veljeni poika on holhoojani, ja se voi mennä mukiin. Mutta hän tahtoo minua pois Tukholmista. Herra Jumala, miten kuitenkin täällä on hauskaa, se on toista kuin maaseuduilla."
"Rouva käy siis usein ulkona huvituksissa?"
"Minä, en, sen tietää Jumala, minä en ole milloinkaan ulkona; ei ole helppo vanhalle ihmiselle kulkea kolmia rappusia ales- ja ylöspäin, vaikka minä, Jumalan kiitos, en ole aivan heikko. Minä istun täällä pikku Bibin ja Kaisan kanssa, ja joka aamu tuo Kaisa Päivälehden, jonka lainaa kirjoittaja täällä alhaalla, sillä hän on aina ulkona aamusilla, ja niin saan aivan märkänä painosta. Ja niin saan tietää yhtä ja toista, ja kesäsin olen ulkona ja katselen komeutta, ja olen nähnyt kuninkaan ja kuningattaren monta lukematonta herran kertaa, ja sen tietää Jumala, kun minä niiaan, niin kuningas ottaa hatun päästänsä ja nyökkää minulle, hän tuntee aina mummon, joka hänelle on jättänyt kaksi anomuskirjettä."
"Vai niin, todellakin?"
"Niin, sen tietää Kaisa kaikkein paraiten, sillä hän on sen nähnyt."
"Niin se on, kuningas on kohtelias rouvaa kohtaan, mutta jos joku herra on hänen mukanansa, niin pitää hän itsensä liian hyvänä tervehtimään."
"Niin, niin se on", lisäsi mummo, "jos jotain tahtoo, on aina paras kääntyä kuninkaallisten puoleen eikä heidän herrojensa, sillä ne eivät tee milloinkaan hyvää."
Nuori ylioppilas ymmärsi paremmin sovittaa puheensa kuin isäntänsä ymmärsi kirjoittaa, ja mummo Printfell ei ollutkaan paha, vihattava ihminen, vaan hyvä kuin lapsi, kun ei vaan sysätty valeluulojaan päähänsä. Hän oli yhtä helppo lepyttää kuin vihoittaa, ja sovinto tuli pian, sillä Rauhanen ymmärsi vakuutta vastustamatta.
Hän käsitti nyt että sata kahdeksankymmentä oli oikein, mutta samalla että hän tarvitsi enemmän, ja Rauhasen tehtävänä oli rauhan toimeen saaminen, vieläpä vuosittainen uhraus inspehtoorin puolelta. Mummo oli parhaimmalla mielialalla maailmassa ja nuori uudestaan Dora Bernhardin tullessa sisälle.
"Kas niin, Dora kulta! Miten äitinne voipi?" kysyi mummo leppeästi. "Tiedättekö täällä istuu nyt muuan herra, joka sanoo että Tamminen on kunniallinen mies eikä tahdo minulle mitään pahan."
Esitteleminen kävi tavallisesti.
"Hirmuista on, lapsi, miten suloista on kamreerilla tuolla ylhäällä, ja kuitenkaan et unhota vanhaa täti Printfelliä. No, meneekö tyttö naimiseen?"
"Sitä minä en tiedä, täti kulta, ja tuskin uskon."
"Herra Jumala, miten hän on onnellinen, joka istuu niin ylellisyydessä. Tietääkö herra Rauhanen, hän on Lapinmaasta köyhän miehen tyttö, jonka he ovat ottaneet omaksensa."
"Ei, Norrlannista," oikasi Dora.
"No niin, lapsi, se on yhden tekevä, mutta yhtä hyvä, hän seurasi eläinkulettajaa, niin, Kaisa tietää koko historian."
"Ei, täti kulta, hän on paikasta, joka sanotaan Joutsenvedeksi."
"Se on," huomautti Rauhanen, "samassa kirkkoherrakunnassa, jossa isäni on komministina."
"Tunnetteko Joutsenvettä ja siellä olevia vanhuksia?" kysyi Dora vilkkaasti.
"Minä en ole nähnyt Joutsenvettä kuin yhden kerran; se oli kaksi vuotta sitten. Minä ja muutamia muita kuljimme ympäri tuntureja kasveja tutkimassa ja keräämässä. Tulimme silloin muuanna kauniina kesäpäivänä tyynen järven luokse, joka sijaitsi tunturin alla; luulimme olevamme synkässä metsässä, kaukana kaikista ihmis-asunnoista, kun huomioani herätti eräs ääni, joka uudistui niin säännöllisesti, ettei se voinut johtua jostakusta metsäkaskesta. Vihdoin huomasimme että se oli kangaspuitten yksiääninen kalkutus."
"Oi, puhukaa vielä, ja te…"
"Me pitkitimme äänen johtamina kulkuamme ja näimme järven toisessa päässä lahdelmassa vähäisen harmaan huoneen. Muutamia lehmiä söi koivuniityllä ja joitakuita lampaita hyppi kukkuloilla ylös ja ales. Mentyämme tupaan huomasimme siellä nuoren vaimon istumassa kangaspuissa ja vanhan mummon käämiä tekemässä."
"Oi, hän oli Annetten äiti … ja kenties hänen veljensä vaimo."
"Me olimme siellä ainoastaan jonkun minuutin, joimme maitoa ja menimme; siinä koko lyhyt matkakertomukseni."
Nuori mies tuli aivan pian tutuksi rouva Printfellin luona siinä pienessä kamarissa, ja Doran tultua oli hänen erittäin hyvä olla. Hänellä oli vähän tilintekoa mummon kanssa, jonka hän suoritti sukkelasti kuiskuttelemalla ja jätti yhden paperirahan.
Kauan ei viipynyt, ennenkuin hän jätti tuon nuoren miehen, mummon jaKaisan yksinänsä.