The Project Gutenberg eBook ofPuulusikkaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: PuulusikkaAuthor: Onkel AdamTranslator: Tapani KärkönenRelease date: June 2, 2008 [eBook #25679]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUULUSIKKA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: PuulusikkaAuthor: Onkel AdamTranslator: Tapani KärkönenRelease date: June 2, 2008 [eBook #25679]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Puulusikka
Author: Onkel AdamTranslator: Tapani Kärkönen
Author: Onkel Adam
Translator: Tapani Kärkönen
Release date: June 2, 2008 [eBook #25679]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUULUSIKKA ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Onkel Adam [Carl Anton Wetterbergh]
Suomennos ["Träskeden", Tapani Kärkönen]
Tampereella,Tampereen kirjapainossa, 1882.[Jalander]
JoutsenvesiKamreeri MillerKahdeksan vuoden perästäAnnetten kamarissaVastapäätä kadun toisella puolellaVanhuksetHätää yhä kestääMuuan kohtausPitkämatkainen tervehdysSuoramielisyysMietinnöitäSyntymäpäiväOlkia kadullaLähettiläsKihlausAika sen jälkeenMuuan päivä myöhemminHuoliaHuomioitaKanssapuheKuulutuspäiväNuoret rouvatJoutsenvesi
Hiljaisuus vallitsee metsässä. Onko herttaisempaa kuin käveleminen kauniina, valoisana kesäpäivänä mäntymetsissämme, joissa siellä täällä vaihettelee koivulehtoja; yksinäistä on niillä harvoilla avonaisilla paikoilla, jotka sijaitsevat alkuperäisessä jylhyydessänsä ja joissa kenties joku kaadettu puu, mihin talvisin on viritetty pauloja teille, on ainoana todistuksena että ihmisiä on siellä liikkunut. Miten erilainen on tämä näyttämö siihen verrattuna, jossa toiset meitä kaikin puolin ahdistavat, sekaannutetaan heidän riitoihinsa ja maalitauluna työnnetään esille toisten suojelukseksi, katoamme vilisevään joukkoon, unhotamme itsemme ja joudumme unhotuksiin.
Aivan toisin on yksinäisessä metsässä, mihin suuren koneiston pauhina, jonka nimitämme yhteiskunnaksi, ei ulotu, jossa yksistään ajatustensa kanssa luulee olevansa kokonaisempi, totisempi, kuin tuolla, jossa lainaa muotoja, valoja ja varjoja toisilta eikä milloinkaan hallitse itseänsä, vaan on toisten oma.
Jokaisessa pohjoismaalaisessa on tarve olla yksinään itsensä kanssa, mieltymys äänettömään, piiloutuneesen luontoon, jonka helmassa leikitsimme lapsena… Aina, suurimpain tapausten aikana, ihastuksen ja kansan hurraahuudon paraillaan kansallisjuhlassa kaikuessa, kuulemme ikäänkuin äänen hiljaisista metsistämme, joka houkuttelee meitä sinne rauhan ja levon valtakuntaan, voidaksemme oikein sätehikköön koota kaiken ihanan, pyhän ja hyvän mitä olemme kokeneet.
Mutta teollisuus on tungeinnut kaikkialle, ja ainoastaan Norrlannin ikuisissa metsissä, joissa ei yhtään ole kanavia sen hyväksi käytettävänä, on kyynäspäätilaa, ja saa kulkea pitkät matkat auringon, lintuin ja omain ajatustensa keralla.
Siellä lähellä sijaitsee se tunturiselänne, joka sulkee meidät pois veljeskansastamme, ahdas laakso tunturien välissä. Vaaleanviheriä koivumetsä ympäröipi sitä pientä järveä, joka on täynnä saaria ja jonka rannoilla joukko niemiä jakaa veden kokonaisiin kuvastin-riveihin. Järvi kuvattiin rajaa järjestettäissä kartalle, mutta se olikin ainoa tilaisuus, jolloin siitä puhuttiin maailmalle, ja, Jumalan kiitos, tuon vähäisen veden pitävät kartan nähneet vaan kaikkein pienimpäin vuorimäkien välissä olevana vesilätäkkönä.
Se on onni; sillä muutoin olisi luultavasti joku keinoilija naulannut kokoon siellä lautasuojuksen sveitsiläiseen tapaan, vouratakseen sen jollekulle englantilaiselle, joka tahtoisi parantaa synkkämielisyyttänsä onkimalla siinä pienessä järvessä.
Joutsenvesion sen vähäisen järven nimi, joka lepää niin piiloutuneena ja unhottuneena; mutta joka sitä on kerta käynyt katsomassa, ajattelee monasti, kun hänen karkoittaa yhteiskunnan virta, Joutsen-vettä.
Koivumetsän takana korkenee maa penkereittäin. Mänty- ja kuusimetsä seisoo ylähällä metsän päävoimana, tummanviheriänä ja korkeakasvuisena, suorana ja vakavana; mutta vielä ylempänä tuntureilla ilmestyy taas koivumetsä, sillä koivu on pohjolan metsäin etu- ja jälkiväki.
Yli koko maiseman kohottavat tunturit lumisia huippujansa — ja sadottain puroja lirisee läpi metsän ja kiiruhtaa valkovaahtoisena tunturin halkeamain ja kivilohkareitten lomitse, kunnes ne heittäytyvät Joutsenveteen tahi yhdistyvät jokeen, joko virtaa pois siitä.
Jos veisin teidät sinne, huomaisitte paikalla tuvan, joki sijaitsee muutamain aituusten ympäröimänä järven laidassa, ja vähäisen ohrapellon, mikä joskus antaa siementä enemmän; kun se tapahtuu kahtena vuonna kolmesta, kylvetään se joka vuosi. Ei vaadita paljon hyvältä äidiltä, luonnolta, ylähällä tunturein välissä, sillä hän on köyhä, äiti raukka — mutta sentähden sitä rakkaampi.
Ainoa yhteys tuon pienen tuvan asukkaille muun maailman kanssa oli joka vuosi marraskuulla, jolloin isä "vyötti itsensä" ja matkusti lähimpään kylään, se tahtoo sanoa yhdeksän peninkulman päähän, myydäksensä rikkaalle Eerikille muutamia nelikoita nieriäisiä, joilla tunturijärvissä on aivan omituinen, oivallinen laatunsa, ja pari sataa riekkoa, jotka olivat pyydetyt pauloilla tuntureilla.
Se matkustus oli tärkeä tapahtuma tuolle pienelle huoneväelle, ja lapset olivat erittäin ahkeria toimittamaan isänsä matkakapineet järjestykseen ja ruokkimaan talon kahta poroa, jotka ahkiossa veivät kalleudet määräpaikallensa.
Muuanna vuotena olivat ne oikein juhlallisessa mielentilassa, sillä isä oli päättänyt matkustaa markkinoille, joita pidettiin kahdenkymmenen peninkulman päässä.
"Luulen että isä ostaa jotain korutavaran äitille", sanoi Anna, "minä luulen äitin saavan jotakin".
"No, sitäpä hän ei toki miettine", sanoi äiti, joka ymmärsi Annan tarkoituksen. "Mutta kenties te, lapset, saatte jotakin".
"Luuleeko äiti niin?… Kuuleppas, Antti! Äiti luulee isän ostavan meille jotakuta alaalla Gregorista… Oi, miten lieneekään hauska Gregorissa, paljon väkeä, monta sataa, sanoo isä, sillä huomaappas, isä on ollut siellä kauan ennenkuin me synnyimmekään, kuuleppas, hän oli silloin renkinä Suuritalossa, alahalla rikkaan Anundin luona".
Antti, joka istui ja veisteli puulusikoita, mikä kuului sivuelinkeinoon, nosti silmänsä ja hymyili.
"Anna toivoo itselleen koristuksia, hän; ihmettelen mitä hän haluaa, kaularihman tahi sormustimen pieneen sormityppyynsä".
Annan pienet iloiset kasvot ilmaisivat tyytymättömyyttä.
"Oi, mitä Antti loruaa! En minä mitään tahdo, kun en hyödytäkkään; toisin on Antin laita, joka asettaa satimia ja on jo täysi mies; sinä olet kahdentoista vanha, niinpä oletkin, ja minä vaan kymmenen; mutta…"
"Mutta sinä kudot sukkia isälle", virkkoi Antti veitikkamaisesti; "ja se on kuitenkin Anna sisaren kunniallinen tehtävä".
"Te olette hyväntapaisia lapsia, molemmat", muistutti äiti, "kun vaan opitte luettavanne, mutta se käy, Jumala paratkoon, hitaasti".
"Niin, minulle ei anna milloinkaan rauhaa Antti", sanoi tyttö. "Nyt et saa katson minuun, Antti, sillä silloin minulta kaikki sekaantuu".
Syntyi äänettömyys, sillä Annan piti lukea, mutta nuo vilppaat, siniset silmät eivät voineet kiintyä kirjojen mutkikkaisiin kirjaimiin. Tuokion perästä sanoi hän:
"Tiedätkös, Antti, sinä et milloinkaan ole kuullut satua Joutsenen poikasesta. Mummoni puhui siitä monta kertaa, ja minä olen usein miettinyt enkö sitä muistaisi; nyt tuli se kuin lentäen luokseni".
"Niinkuin joutsenen poika", huomautti Antti nauraen.
"Se ei ole naurettava. Äiti muistaa aivan hyvin, sillä mummo puhui sen useasti… Se on erittäin miellyttävä satu."
"Niin, minä muistan että mummo jutteli teille monta satua. Miten se oliAnna?" kysyt äiti enemmän ilahuttaaksensa tyttöä, kuin sadun tähden.
"Vai niin, äiti tahtoo sen kuulla, huomaatkos sitä, Antti!" virkkoi tyttö jonkinlaisella mielen ja näön arvoisuudella. "Niin oli kerta niin … ei, niin se ei ollut … niin että … no niin, se on satu; nyt sen muistan".
Ja tyttö kertoi tavallansa seuraavan pikku sadun:
Nuoresta Joutsenesta.
Monta — monta Herran vuotta sitten oli täällä Joutsenveden rannalla pieni tupa, jossa muuan köyhä leski ja hänen poikansa asuivat.
Huoneessa vallitsi suuri köyhyys, ja jos leski ei olisi kehrännyt rohtimia ja ansainnut niillä vähän rahaa, ja poika onkinut ja asettanut loukkaita metsälintujen eteen, eivät ne olisi voineet elää.
Tuo pikku järvi on aina kuin kirkas kuvastin, sillä tunturi ja metsä estää tuulen sinne puhaltamasta, ja keltaiset ja valkoiset nipukat uivat sen pinnalla.
Poika istui aina suuren kiven päällä veden syrjässä, te tiedätte, ja heitti ongensiimansa ulpukkakukkain väliin ja nosti ylös hopeankiiltäviä kaloja, jotka hän laski pieneen koriinsa ja kantoi äitillensä, niinkuin Antti tekee. Keväällä, heti auringon sulattua viimeisen jääkappaleen järvestä, istui poika kivellä veden laidassa ja onki; mutta hän katsoi ani harvoin pikkuista kuoripoloa, joka nyökki ja nyökki kynällänsä vedenkalvossa, ja jos kala näppäsi, hän tuskin sitä huomasi, ennenkuin se alkoi kiitää siiman kanssa. Vasta sitten hän muisti työnsä, sillä sitä ennen hän lakkaamatta silmäili tuon pienen järven eteläpäähän, ikäänkuin hän olisi odottanut sieltä jonkun tulevan. Niin sai hän odottaa kauan. Mutta muuanna ihanana aamuna, juuri kuin ensimäiset kultasäteet kimelsivät kukkuloilla, metsässä ja vedessä, kuului suhina korkeudessa, niinkuin myrsky olisi tullut, ja joutsenparvi lenti sinilaelle ja laukuili yhä ahtaampaan piiriin, alituisesti laulaen järvellä, kunnes se vihdoin laskeutui veden tyynelle pinnalle. Joutsenet tunsivat aivan hyvin tuon pienen, vaalean pojan, jonka ne näkivät joka vuosi istuvan kivellä ja joka joutsenia oli nimittänyt nimeltään. Ja ne uivat hänen luoksensa ja taivuttivat komeita kaulojansa, ikäänkuin tervehtien pientä ystäväänsä ja kysyen, miten olet voinut sen jälkeen kuin viimeksi sinun näimme.
"Minä olen ollut kovin kipeä, rakkaat pienet joutseneni", sanoi poika, "kovin kipeä, mutta katsokaas, minä en voinut kuolla, vaan tulin taas tänne ainoastaan teitä nähdäkseni."
Niin puhui vaalea poika, sillä joutsenet olivat hänen ainoat ystävänsä täällä maailmassa, hänen ainoat tuttunsa.
Joutsenet jäivät koko kesäksi Joutsenveteen ja hautoivat munansa poikasiksi saarella, joka oli aivan vastapäätä sitä kiveä, jolla poika tavallisesti istui; mutta syksyllä valmistautuivat ne matkalle.
Kun tuli synkkä ja kolea ilma ja kylmä vihmasade putosi taivaalta ja teki tuhansittain tuhansia renkaita veteen, kokoontuivat joutsenet, ja väkevimmän merkin annettua, kohosivat ne voimakasten siipeinsä kannattamina ja lentelivät yhä avarammissa piireissä ylös harmaalle taivaalle, johon ne pian katosivat hajaantuneitten pilvien sekaan, jotka kiitivät yli puitten latvain ja lakasivat vuorten sivuja rääsyillänsä. Silloin alkoi poika katkerasti itkeä, sillä hänen ystävänsä matkustivat, ja pitkä ja ankara talvi lähestyi ilmanvetoista majaa, johon talvi hengitti jokaisesta raosta ja kurkisteli rikkinäisten ruutujen lävitse.
Niin istui hän eräänä syksy-iltana järven laidassa kivellä ja itki, jolloin kuuli hiljaisen kahinan.
Oi! Hän tuli jotenkin iloiseksi, uskotteko sitä; sillä se oli poikajoutsen, joka ei jaksanut seurata vanhoja. Hän huuteli kaunista poikasta, joka enemmän ylönannettu kuin hän itse, ui vedenkalvolla, ja joutsen tuli ja hiipi pojan rinnoille ikäänkuin suojelusta saadaksensa.
"Jumala siunatkoon sinua, pikkuinen poikajoutsen!" kuiskasi poika ja pyyhki kyyneleensä röijynsä hihalla. "Jumala siunatkoon sinut, kun jäit tänne etkä hyljännyt minua, lapsi raukkaa!"
Mutta poikajoutsen jäi koko talveksi, ja poikasen tultua taas kipeäksi ja vaipuessa maahan voimatonna, laskeutui joutsen lämmittämään hänen kylmiä jalkojansa; ja kun poikanen illemmalla luuli palavansa kuumuudesta ja veri kiehui hänen suonissansa, leyhytti joutsen viileyttä oivallisilla hopeasiivillänsä.
Kevään saapuessa, jolloin vuokot taas heijastivat sinisenä ja valkoisena metsässä, ja linnut visertelivät ja vesi aukeni ja jäät uiskentelivat ympärinsä kuin kristallit, tuli poika paremmaksi, kulki järven rantaan ja istuutui kivelle veden laidassa, ja ihana joutsen uiskenteli järvessä, ikäänkuin odottaen toisia.
Ne tulivatkin niin pian kuin viimeinen jääharkko suli järvessä, ja taivuttivat tavallisuuden mukaan upeat kaulansa pojalle ja kysyivät miten jaksat.
"Niin, nyt on parempi, mutta jos ei olisi pikku valkoinen joutseneni ollut luonani talvella, niin minä olisin kuollut. Hän lämmitti minua, kun värisin, ja leyhytti viileyttä ylitseni, ollessani nääntymäisilläni kuumuuteen. Jumala siunatkoon sitä!"
Poikanen oli kuin haamu koko kesän, mutta hänen sydämensä oli iloinen niin kauan kuin joutsenet uiskentelivat järvessä, ja ystävä-joutsenensa tuli useasti hänen luoksensa ja siveli hänen laihoja poskiansa tahi levitti suuret siipensä ja suojeli niillä häntä auringon säteiltä. Se oli kiltti joutsen.
Mutta syksyn lähestyttyä ja kun vihmasade taas teki tuhansittain renkaita tyynen veden pinnalle, tuli raskas sydänsuru; sillä nyt matkustivat joutsenet ja nuori joutsen seurasi niitä heidän pitkällä retkellänsä.
Silloin ei itkenyt tuo pikku poika, sillä oikein ikävän ollessa ei voida itkeä; vaan hän istui äänetönnä ja hiljaa ja katseli taivaalle ja ajatteli: Jos toki olisi siivet, niin lentäisin minä tuonne ylös, minäkin, ja niinkuin Noan kyyhkyinen tulisin takaisin öljypuunlehden kanssa äitini luokse, sillä äiti raukka on köyhä, hän, ja murheellinen useasti. Voi, jos minulla vaan olisi siivet, niin muuttuisi kaikki hyväksi.
Niin valitti poika ja istui. Ja joutsenet lentivät metsäin ja tasankojen, vuorten ja laaksojen, erämaitten ja merien ylitse, mutta kahdentena kymmenentenä päivänä laskeutuivat ne ales vähäiselle järvelle, joka oli ihmeellisten, muhkeain puitten piirittämä, jotka olivat paljon kirkkaamman viheriät, kuin kaikkein kauneimmat koivut, ja olivat tavattoman suuret lehdet, jotka muodostivat kruunun, ja tuhannen tuhatta kukkaa tekivät nurmikon sen ympärille. Mutta meren yhdessä päässä lepäsi komea linna, kultaisten porttien ja marmori muurien ja hopeakattojen kanssa.
Sillä järvellä uiskentelivat nyt joutsenet.
Mutta kukkien seassa rannalla leikitsi muuan poika, vaatetettuna kalleisiin, silkkisiin ja kultaisiin vaatteisiin, ja hänellä oli kanssansa joukko palvelijoita, jotka lankesivat polvillensa hänen heitä puhutellessa. Hän oli Persian kuninkaan poika, joka ilakoitsi isänsä puistossa.
Joutsenet uiskentelivat edestakaisin siinä kuvastin kirkkaalla järvellä ja notkistivat pulskia kaulojansa kuninkaan pojalle; mutta häneltä ne eivät kysyneet miten hän jaksoi, sillä mahtavat voivat aina hyvin. Vaan köyhän pojan nuori joutsen ui lähimmäksi ja räpytteli kauniita siipiänsä, niinkuin hän olisi rukoillut jotain.
"Mitä tahtoo lintu?" kysyi kuninkaan poika vanhalta noitamieheltä. "Oi, joka toki ymmärtäisi lintujen kieltä!"
"Korkeasukuinen herra ja ruhtinas", sanoi noita, "minä sanon sinulle mitä lintu tahtoo".
"Puhu mitä hän tahtoo, hyvä noitaukko", sanoi kuninkaan poika.
"Joutsen sanoo: suurisukuinen ruhtinas, anna kultanen rengas minun kaulaani viedäkseni köyhälle pojalle, joka on minun ystäväni. Niin sanoo nuori joutsen".
"Sen teen mielelläni. Minä rukoilen isäni kuninkaan antamaan kultasen renkaan ja panen sen kauniin linnun kaulaan".
Ja kun heidän syksynsä tuli — se tahtoo sanoa kun tuli kevät köyhän pienoisen majan luona ja jää suli Joutsenvedessä — sillä niin vaihettaa Jumala syksyn ja kevään tasan rikkaille ja köyhille, niille, jotka voivat käskeä tuhansia ihmisiä, ja niille, jotka kaikki ovat unhottaneet — niillä molemmilla on siellä syksy ja kevät, päivä ja yö, kukkia, jotka puhkeavat silmikoistansa, ja kukkia, jotka lakastuvat kuivaksi heinäksi — silloin kutsui kuninkaan poika kauniin joutsenen luoksensa ja pani kultarenkaan hänen komeaan kaulaansa, ja siinä renkaassa oli sata jalokiveä, yksi jokaista valtakuntaa kohtaan, jotka hänen isänsä omisti; sillä hän oli mahtava kuningas.
Mutta täällä Joutsenveden vieressä istui pieni poika vaaleampana kuin vuosi sitä ennen; hänen poskensa olivat vielä enemmän vaipuneet eikä hän jaksanut enää ongenvapaa pitää kädessänsä. Kuitenkin oli hän kompuroinut kivelle ja istui siinä ja odotti joutsenia.
Siinä istuessaan ja odottaessaan lauloi hän aina laulunsa joutsenista maan päällä ja taivaassa. Oletteko kuulleet sitä laulua? Muutoin on se näin:
Kun kevät aallot kuohuuJa metsä kukoistaa,Etäältä ääni kuuluu…Vaan sen ma ymmärrän.Se ään' on joutsenten,Ne uimaan tuli lampehen.Vaan kun ma siivet saanTulen myöskin.
Ja vielä iltamallaMä näen joutsenet;Ui tähdet taivahalla,Ja niitä ymmärrän.Ne mua öisin viittailee,Maa tuntuu silloin ahtaalle.Vaan kun ma siivet saanTulen myöskin.
Niin kuuluu laulu, jota köyhä poika lauloi joutsenista; mutia nyt tuskin kuultiin sen heikkoa ääntä. Pojan silmät pimentyivät, sillä hän oli raukea, niin raukea.
Mutta nyt kuuli hän tavallisen suhinan ilmassa. Joutsenet tulivat ja laskeutuivat alas järvelle ja tervehtivät häntä ja sanoivat:
"Mtten jaksat?"
"Pian on kaikki hyvin", sanoi poika. "Minun kanssani on aivan hyvin, mutta tuolla sisällä lepää äitini kipeänä ja nääntyy nälkään; vaan minä en jaksa enää onkia ainoatakaan vähäistä kalaa ja antaa hänelle".
Silloin tuli nuori joutsen kultanen rengas kaulassansa ja uskoi että sen piti auttaman kaikissa; mutta poika ei nähnyt sitä herttaista kuninkaallista lahjaa, sillä hänen silmänsä olivat pimentyneet, ja kun joutsen pudisti itsestään kultarenkaan, niin että se putosi pojan helmaan, ei hän sitä ottanut, vaan rengas vieri kiveä myöten ales ja vajosi järveen.
Mutta poika oli kuollut.
Nyt tuli nuori joutsen surulliseksi; hän sukelsi sen ihanan renkaan jälkeen — mutta ei sitä löytänyt, sillä pohjassa asui noita, joka otti sormuksen ja antoi tyttärellensä Merineitsyelle.
Mutta kun nuori joutsen eräänä päivänä uiskenteli yksistään sen suuren kiven ympärillä, katso, silloin näki hän vähäisen hopeavalkoisen joutsenen poikasen uivan hänen sivullansa; ja hän tunsi jälleen ystävänsä.
"Sinä kadotit sormuksen", sanoi joutsen ystävällensä; "nyt lepää se järven syvyydessä, minä en voi sitä löytää".
"En minä sitä tarvitse, eikä äitinikään, sillä nyt juuri istuu kuolema hänen sänkynsä vieressä ja auttaa häntä irroittamaan yhdistyneitä siipiä!"
Mutta nuori joutsen katosi — ja joutsenet lentivät tiehensä — ja maja vaipui tomuksi; ja Joutsenveden pohjalla lepää kultarengas, jonka näkee kuun paisteessa, mutta jota ei kukaan voi saada sieltä.
"Mitä pidätte siitä sadusta?… Se olisi jotain, jos Antti taitaisi onkia ylös sen renkaan, kuljeskellessaan ympäri järveä; sitten tulisimme rikkaaksi ja ylhäisiksi, emmekä olisi paljaita raukkoja!"
"No no, lapsi, ei onni ole ainoastaan rikkaudessa", sanoi äiti.
"Niin, mutta olisi kuitenkin hyvin hauskaa olla rikas ja ylhäinen ja mahtava; ja kovin ikävää kun ei mitään ole".
Antti käsitti sadun aivan toisella tavalla kuin sisar; hän hymyili ja sanoi: "Sisar Anna on kuin puulusikka."
"Kuin puulusikka! Olenko minä puulusikan muotoinen. Sepä on sukkelaa".
"Niin, kuuleppas Anna, oli kerran puulusikka…"
"Minä en kuuntele sitä".
"Se ei haittaa asiaa; mutta kerran oli puulusikka, joka oli niin sievä ja soma ja kaunis, kuin hienosta katajasta tehty voi olla, kauniiksi somistetulla varrella. Ei koskaan voitu nähdä siistimpää puulusikkaa juomuinensa, jotka vivahtivat valkoisen, keltaisen ja punaisen väreillä, ja kaikki kehuivat puulusikkaa ja sanoivat: oi, miten kaunis sinä olet! Niin tuli puulusikka ylpeäksi, sillä ylpeys tarttuu kaikkiin luotuihin kappaleisin; ja sentähden taitavat puulusikat kopeilla sydämessänsä, kun heidän sydämensä on keskellä kaitaa elämää — varressa. Voi, mietti puulusikka, jos minä toki olisin hopealusikka, sillä nyt ei minua niin pistele muut kuin piiat ja rengit mutta olisinko hopealusikka, niin voisi tapahtua että itse kuningas söisi minulla riisryynivelliä täytetystä hopeamaljastansa… Kun minä olen puulusikka, niin en saa muussa kuin jauhopuurossa lioittaa itseäni".
Mutta puulusikka sanoi emännällensä: "rakas rouva, minä pidän itseni liian hyvänä olemaan alhainen puulusikka, minä tunnen itsessäni, etten sovi olemaan kyökissä, vaan että minun tulee olin suurella pöydällä … en voi oleskella piikain ja renkien kanssa, niillä ovat huonot tavat ja menettelevät pahasti kanssani… Rakas rouva, laita niin että minä pääsen hopealusikaksi!"
Emäntä tahtoi tehdä pienen lusikan mieliksi ja kantoi hänen kultasepälle, joka lupasi sen hopeoida. Ja hän päällysti puulusikan hopealla, niin että se kimelteli kuin aurinko, ja se oli iloinen sydämessänsä, tuntui kuin sydän olisi sykkinyt varressa. Kotiin tuotua laskettiin se hopeakoriin ja joi sinä-maljat kaikkein hopealusikkain kanssa, antoi tinalusikkain nimittää itseänsä tätiksi ja sanoi serkuiksi hopeakahvelia. Paitsi sitä laski hän olevansa sukua hopeakauhan kanssa, jota hän nimitti mummoksi, vaikk'ei ikinä ennen ollut sitä nähnyt. Mutta lusikoita käytettäissä sai se aina jäädä hopeakoriin, vaikka yhä asettui päällimmäiseksi, ettei joutuisi unhotuksiin, niin ettei ollut hänen syynsä poissa oloon. Kun se tapahtui useamman kerran ja aina sai jäädä koriin, valitti se rouvalle ja sanoi: "Minä pyytäisin kertomaan neitsyille että minä olen hopealusikka ja yhtä hyvä kuin joku toinen. Minä en käsitä miten he taitavat minun eroittaa toisista lusikoista, sillä minä olen paljoa kiiltävämpi kuin kaikki muut".
"Niin", sanoi emäntä, "ne tuntevat painosta, että sinä olet vaan hopeoittu puunappula".
"Paino, paino!" matki puulusikka; "se ei ole siis ainoastaan ulkopuolinen loiste, joka eroittaa todellisen hopealusikan puulusikasta".
"Ei, lapseni; hopea on paljoa painavampaa kuin puu, siinä on pää-asia".
"No tehkää minut painavammaksi; tahdon paikalla tulla yhtä hyväksi kuin toiset, sillä sellaista halveksimista en kärsi".
Emäntä tahtoi kernaasti tehdä pienen puulusikkansa mieliksi ja kantoi sen taas kultasepälle.
"Rakas ystävä", sanoi hän, "tehkää tämä lusikka yhtä painavaksi kuin hopealusikka on".
"Mahdotonta muutoin kuin valamalla lyijyä varteen", sanoi mestari.
"Ahaa", mietti puulusikka, "sitten täytyy lävistää sydämeni … kaikkia täytyy kärsiä kunnian tähden; hän kaivakoon läven sydämeeni ja valakoon sen lyijyä täyteen … kun minä vaan tulen todellisen hopealusikan arvoiseksi".
Ja kultaseppä lävisti syvälle kurjan puulusikan sydämeen; teki kipeätä, kovin kipeätä, mutta se vaikeni ja kärsi… Hän valoi lyijyä porattuun reikään, lyijy vuoti läpi sydämen ja kangistui siellä; senkin hän kärsi … kaikki kunnian tähden.
Vihdoinkin oli puulusikka valmis ja uudestaan hopeoittu, ja tuli jälleen hopeakoriin.
Mutta nyt otti neiti sen oikeana hopealusikkana ja se olisi tuntenut siitä iloa, jos ei olisi ollut sydämessä lyijymöhkälettä, joka esti hänen iloitsemaan kunniastansa.
Kului useampia vuosia ja se pidettiin oikeana hopealusikkana, niin hyvästi se oli hopioittu ja niin hyvästi paino punnittu; mutta emäntä kuoli.
Se melkeen ilahutti puulusikkata, sillä emäntä oli ainoa, joka tiesi että se oli hopeakuorinen ja lyijysydäminen puulusikka.
"Nyt ei kukaan tiedä muuta kuin että minä olen hopealusikka", mietti se; "nyt on kunniani vahvistettu". Mutta kaikki hopeakin täytyy tehdä uudestaan. Kun puulusikka raukka näki sulatusuunin ja huomasi sinne itsensä heitettävän, peljästyi hän ja alkoi puhua toisten lusikkain kanssa siitä hirmuvaltaisuudesta, jota heitä turvattomia raukkoja kohtaan harjoitettiin… "Me poltetaan, me tehdään mitättömäksi", sanoi hän.
"Eipä niin, sulattakoot vaan meitä", sanoivat hopealusikat, "meissä on, jumal' armahtakoon meitä, vähän vaskea, jonka kernaasti saavat polttaa pois, sitten tulemme puhtaammiksi ja paremmiksi kuin ennen olimmekaan".
Mutta puulusikka oli lohduttamaton, ja kun aiottiin heittää sulattimeen, sanoi se vapisevalla äänellä:
"Rakas mestari! kyllä minä olen hopealusikka, se on tietty, joka nähdään päältä ja tunnetaan painoltakin; mutta kuitenkaan en minä ole samaa lajia hopeata kuin toiset; minä olen hienompaa lajia, joka ei siedä valkeata, vaan lentää pois samassa".
"Oletkos sitten elohopeasta?"
"Mitä, elohopeasta, sillä minä olen vilpas itsessäni".
"No sinä et ole elohopeasta, mutta kenties tinasta?"
"Jopa jotakin, miten mestari taitaa minusta niin ilkeästi ajatella?"
"Tahi kenties lyijystä?"
"Lyijyä? Hyi, mestari kyllä näkee etten minä ole lyijyä."
"No, minä katson", sanoi mestari ja tahtoi taivuttaa vartta mutta nauskis! se meni poikki ja lyijyharkko putosi ales.
"Niin muodoin vaan puulusikka…"
"Niin", sanoi puulusikka, joka lyijysydämmestä päästyä tunsi itsensä oikein keveäksi ja iloiseksi; "niin, minä olen vaan puulusikka ja tahdon olla nyt ainoastaan puulusikka. Ota pois, rakas mestari, hopeoitus, liimaa kokoon minä ja pane kyökkiin, yhteen toisten puulusikkain kanssa, niin sanon minä heille miten tyhmästi on puulusikalle tahtoa ollakseen hopeainen".
"Ja se pitäisi olla minulle", sanoi Anna. "Mutta, rakas Antti, puulusikkain tekijä kun sinä olet, minä luulen kuitenkin että voi olla parempi kuin metsässä ja torpantuvassa. En minä ole nähnyt ketään, mutta niin paljon olen kuullut, että rikkaan on aina parempi kuin köyhän, että hän elää ilossa ja riemussa, samalla kuin köyhä kärsii surua ja puutetta".
"Mutta emmehän me kärsi puutetta, rakas Anna", muistutti äiti, joka oli muuan niistä tyytyväisistä ihmisistä, joita tavataan yhä harvemmin. "Me emme kärsi yhtään puutetta, Anna, Sillä isä ja Antti hankkii aina niin paljon kuin tarvitsemme, ja vielä enemmänkin. Nyt saat nähdä että isällä on mukanansa kahvia ja sokuria, kenties koko naula kumpaakin lajia, ja silloin otamme ales kupit, jotka kyllä pitävät, vaikka ne ovat pantu kokoon, ja ovat kyllä meille kauniita, vaikka eri paria".
"Mutta, äiti, on monta, jotka saavat kahvia joka päivä ja ei tarvitse juoda eri parisista kupeista", sanoi Anna, "ja ovathan ne toki onnellisempia kuin me".
"Se on epäiltävä, lapseni, sillä Jumala ei ja'a niin epätasaisesti, kuin me luulemme".
"Jumala antaa meille aina niin paljon, että meidän tulee olla tyytyväisiä, mutta hän ei milloinkaan voi antaa niin runsaasti, että meidän täytyy olla tyytyväiset; sillä siihen hän ei voi meitä pakoittaa", muistutti Antti.
"Antti puhuu kuin pappi", huomautti Anna.
"Niin teen, sillä ne sanat lausui pastori lukusijoilla Koivukylässä kaksi vuotta sitten, jolloin siellä olimme".
"Sitä en minä muista".
"No no, sinä olit silloin vaan kahdeksan vuoden vanha, paitsi sitä taisit katsella vaan pastorin tyttöä, joka oli koreana".
"Niin, hänellä oli kaunis punakivinen kaulanauha, tahi jos se oli lasia tai jonkinlaisia punasia marjoja, sillä niin toiset luulivat, mutta minä arvelen että ne olivat lasikiviä".
"Ja niitä sinä katselit, lapsi, kuin olisi pitänyt kuulla Jumalan sanaa", sanoi äiti.
"Hän oli vaan lapsi, äitini", puollusti Antti, "hän on kai nyt jo viisaampi".
"Niin kaiketi, tietysti kuulen minä, mutta en taida torkkuakkaan, kun näen oikein koreata ja … sitä kaulanauhaa en ikinä unhota. Olen monasti ajatellut: Herra Jumala, jos isällä olisi rahoja … mutta se ei ole ajateltava".
"Ei, sitä ei käy ajatteleminen".
"Mutta, äiti kulta, jos minä nyt olisin rikas tyttö, niin saisin paikalla mitä toivoisin, aivan niinkuin tahtoisin; ja se olisi kuitenkin hyvin hauskaa, kun saa mitä haluaa."
"Sinä olet erittäin lapsellinen, Anna".
"Mutta", alkoi Anna keskeyttääkseen keskustelua, joka ei näyttänyt tulevan hänen hyödyksensä, "mutta minä ihmettelen jos isä ei tule kotia tänä iltana ja — mitä uusia silloin saamme kuulla. Me asumme niin kaukana, ettemme edes saa tietää mikä kuninkaan nimi on, ennenkuin vasta vuotta jälkeen kaikista muista".
"Isä tulee tän' iltana, se on varmaa", virkkoi Antti. "Meidän pitää pimeän tultua virittää valkea takkaan, niin että hyvin leimuaa".
Näin puhuen meni poika ulos ja toi risuja, jotka majakkatulta pitäissä olivat parhaat, kun heittivät korkealle ilmaan säkeniä. Aivan oikein, synkkä-pimeän tultua kuuluivat porojen kellot kilisevän järveltä, ikäänkuin säestäen sitä yksitoikkoista kavioin kalsketta, joka kuului niiden hangella kiireesti kulkiessa.
Muutamain minuutein kuluttua oli isä kotona, ja koko väestö joutui liikkeesen hänen vastaan ottoa varten.
"Hyv'iltaa, mummo, hyv'iltaa, Anna, kiitoksia, Antti! Nyt saat viedä porot loukkuun", virkkoi uudistilallinen. "No, onhan kaikki hyvin täällä totona?"
"On, rakas Sakari, kaikki on hyvin!"
"Voinetko uskoa, äiti", alkoi mies, riisuttuaan poron-nahkasen turkkinsa, "voinetko uskoa miten paljon siellä oli väkeä. Hauskaa on nähdä välistä kansaa, vaikka olen oikein iloinen päästyäni taas niistä vapaaksi, sillä ne pitivät kauhistavaa näytelmää kotiin tullessa… Jumalan kiitos, kun olen taas kotona!"
"No, mitä kuuluu uutisia, isä?" kysyi Anna.
"Eipä juuri mitään … niin, se on tosi, minulla on teille lahjoja ja antimia".
"Oi, oi! isällä on lahjoja ja antimia!" huusi Anua ja taputteli käsiänsä. "No, mitä ne ovat, isä?"
Isä alkoi kaivella syviä taskujansa.
"Kas täällä … ahaa, nämä ovat Antille, — joita hän pyysi — ongenkoukkuja, huomaatkos, nämä hän san … äiti, sinä saat ahkiossa pakattuna olevat; mutta, hm, mitä lempoa nyt … se on harmillista!"
"Onko jotain pois, isä!"
"Niin totta tosiaan luulen … se oli sinulle", kaulanauha, jonka kauppias lähetti".
"Kaulanauha, Herra Jumala! Minkälainen se oli, isä? Eihän se vaan ole kadonnut…"
"No helkkari, onko se nyt poissa … se on harmittavaa, mutta, niinhän sanoin: mitä minun tyttöseni tekee kaulanauhalla, sillä hän ei voi sitä muille näyttää kuin äitille ja minulle ja Antille, kun eroitellaan pukkeja, lehmiä ja poroja; me kolme emme pidä lukua sellaisilla tarpeilla, ja ne toiset eivät sitä käsitä".
"Oi, Herra Jumala, minä olen aivan onneton jos en saa kaulanauhaani…Minkänäköinen se oli?" kysyi Anna itkien.
"Se oli kaunis kuin papin neitsyellä, lasihelminen, tai mikä sen nimi oli".
Anna itki sitä ankarammin.
"No, kuinka sinä olet lapsellinen; ethän sinä tarvitse kaulahelmiä; sinä et mene paljon ulos tuvasta, etkä näe vuosikausiin ihmisiä".
Anna itki edelleen. Vihdoin tuli Antti sisään.
"Minä loistan ja minä palan, mitä tekee se, joka pantin tuntee?" hän huusi ja piti pientä pakettia kädessään.
"Niin, hänen tulee kuivata silmänsä; katsopas, Anna, tässä on kapineesi".
Tyttö, suunniltaan ilosta, hypähti ylös ja otti paketin. Se sisälsi oikein kauniin sinisen kaulanauhan.
"Se on sininen, isä", lausahti hän, vähemmän iloisena kuin ennen.
"No, eikö se olekin kaunis?"
"Kyllä, tietysti se on kaunis, mutta papin neitsyellä oli punainen".
"No, mitä se sinua liikuttaa?"
"Eipä juuri, mutta hänen oli punainen ja…"
"Ja puulusikka tahtoo olla hopealusikka", lisäsi Antti, nauraen. "Nyt ei voi sisar Anna olla onnellinen, jos hän ei tule samanlaiseksi kuin papin neitsyt, ja jos hän tulisi yhtä koreaksi kuin tämä, niin haluaisi hän olla yhtä korea kuin maaherran rouva, sitten haluaisi hän tulla yhtä somaksi kuin kuninkaan rouva … siitä ei tule loppua koskaan; mutta muista, että tuo ylpeys johti siihen, että puulusikka sai lyijymöhkäleen sydämeens.".
"Oh, kylläpäs sinä puhut! Olen hyvin tyytyväinen siihen, vaikka se onkin sininen", sanoi Anna. "Kiitoksia, isä!"
"Eipä kestä", vastasi hilpeä isä, joka tunsi olonsa sangen hyväksi mökissään. — "Tiedätkös, äiti?" aloitti hän hetken hiljaisuuden jälkeen, "minä en viivy kauan kotona, vaan matkustan kauaksi tänä talvena".
"Minne sitten? Mikä se niin pitkä matka on?"
"No, katsos, se on saksalainen tai englantilainen, ja tulos voi olla sama — mutta ei sillä väliä; hän on antanut ostaa 25 poroa, jotka on vietävä Tulkolmaan ulos lähetettäväksi, minne, en tiedä niin tarkkaan; mutta se voi olla aika yritys, kenties. 'Silloin sinun täytyy muuttaa tunturit myös ja jäkälä ja metsä ja koko roska', sanoin kauppiaalle; ja hän nauroi ja sanoi: 'Oikein sanottu, Sakari!' — sillä hän tuntee minut vanhastaan — 'mutta antaa heidän olla, se ei koske meitä'. Kuitenkin olen ottanut tehtäväkseni viedä ne Tukholmaan, sillä kauppias ei näet halua lähettää niitä kuin luotettavan väen kera".
"Voi kuinka pitkä matka!" virkkoi vaimo, "aika käy pian ikäväksi".
"Ah, kyllä se pian kuluu, ja se sopii sinulle, joka olet kotona; pahempi se on minulle, joka joudun avaraan maailmaan, jota en juuri tunne sitten monen herran vuoden, Jumala paratkoon, lähes yksinäni… Ja tuntuu jotenkin raskaalta joutua lähtemään matkoille; mutta saanhan siitä maksun ja — nyt tulee yllätys, äiti — otan Annan mukaani; pojan täytyy jäädä kotiin, mutta jonkun pitää tulla mukaani".
Anna nyt aivan puhkui riemua eikä tiennyt, miten sen ilmaisisi. Hän hyväili äitiään, suuteli isäänsä ja taputteli Anttia.
"Ah, sitten saan nähdä kuninkaan ja kuninkaan rouvan, pienen kuningattaren … niin, tiedän kyllä, kuinka he ovat puettuja", lisäsi hän, kun kaikki hymyilivät hänen ihastukselleen. "Kyllä tunnen heidät, sillä olen selvillä, miten heillä on tapana menetellä".
"No, kuinka sitten?"
"Katsos, kuninkaalla on yllään punainen, kultaremssuinen villapaita, ja hän seisoo pöydän vieressä, jolla on kultakruunu punaisen kankaan päällä, ja kuningatar on pukeutunut punaiseen, kultaremssuiseen mekkoon ja kenkiin, joissa on niin korkeat, niin korkeat korot".
"Kuinka tiedät tuon?"
"Kas, äidin kirstunkannessa on taulu, jossa sekä kuningas että kuningatar on kuvattu juuri sellaisina kuin he ovat ja elävät tässä maailmassa. Ja sitten saan nähdä…"
"Ah kyllä, kyllä vaan, ellet vain kadota silmiäsi", sanoi isä nauraen.
* * * * *
Kahdeksan päivää sen jälkeen olivat Sakari ja hänen tyttärensä porolaumoineen matkalla suureen maailmaan. Ei voitu nähdä mitään kauniimpaa kuin Annan kauniit silmät, kun hän sai lähteä matkalle hiljaisesta kodistaan. Hän olisi suorastaan unohtanut hyvästellä äitiään ja Anttia, elleivät he molemmat olisi muistuttaneet siitä. Äiti itki, kun hän suuteli tytärtänsä, mutta Anna oli niin onnensa vallassa, että hän miltei piti äitinsä kyyneliä naurettavina. Niin erilaisia ovat usein sieluntilat, ja juuri siksi ihmiset niin harvoin ymmärtävät toisiansa.
"Tänään on kymmenen vuotta pikku Annetten kuolinpäivästä", huokaili Millerin rouva, noukkiessaan piirongin laatikosta muutamia vähäisiä kapineita, jotka olivat kuuluneet heidän ainoalle lapsellensa. Huonoksi kulunut läkkikalkku, jolla tyttönen oli useasti leikkinyt, vähäinen hopealusikka, josta hän aina otti lääkkiä viimeisen tautinsa ajalla, ja kullan-keltainen hiuskutri olivat ne jäännökset, jotka äiti kätki tyttönsä muistoksi. Se oli sydäntärasittava häviö, hän kun oli heidän ainoa lapsensa.
"Tänään olisi hän täyttänyt kuusitoista vuotta", sanoi äiti; "kuusitoista vuotta … hän olisi suuri tyttö; mutta Jumala tahtoi toisin".
Hän ei huomannut näissä mietinnöissänsä, että miehensä oli tullut sisälle ja seisoi hänen vieressänsä.
"Niin, mamma", sanoi hän vihdoin, "tänään on kuusitoista vuotta siitä … ja kuitenkin, kuitenkin…"
"Ja kuitenkin kaipaamme pientä tyttöämme", virkkoi hänen vaimonsa hymyillen surullisesti; "onhan se lapsellista, Miller, kovasti lapsellista?"
Kamreeri oli kunnian mies, vaikka miten sanotaan vähän mielisteleväinen; hän oli harras, rakastettava olento, mutta häpesi ollaksensa sellainen, kun ei löytynyt mitään koko maailmassa, jota hän pelkäsi enemmän kuin miehuuttomana pitämistä, vähän hyvänluontoiseksi mieheksi katsomista, jommoinen hän olikin. Kamreeri oli koettanut muodostaa luonnettansa, mutta ei onnistunut; sillä luonnon antamaa tahi kieltämää emme voi muuttaa, vaan sen minkä voimme, on lahjain kykymme mukaan käyttäminen. Ei kaikkein ole suotu ky'yllä tahi älyllä hallitsemaan maailmaa, niinkuin ei kaikki puut ole kylliksi valtavia lahjoittamaan suojelusta ja varjoa; mutta ketään ei ole, joka ei voi hyödyttää, joka ei voi täyttää jotain sijaa, mikä muutoin lepäisi hedelmätönnä, jos vaan tyydytään olemaan pajupensas tahi maahumala, eikä yritetä olla tammi. Kamreerilla oli kuitenkin pieni vika, hän tahtoi olla mikä hän ei ollut — ja sentähden hän ojensi itsensä, vaikka se häntä kirveli, ja sanoi:
"Ole järjellinen, Emilia kulta, järkevä ja älä murehdi tyttöä kauemmin".
"Murehdi häntä? Minä en murehdi, mutta rakastan hänen muistoansa … ja sentähden ovat nämä pikkukalut minulle rakkaat".
"Vai niin, aivan oikein, Emilia kultani, mutta tämä muisto on hyödytön, on jotain, joka … joka … tahdoin sanoa … sinä et saa aina ajatella tyttöä. Minä ajattelen, Jumalan kiitos, harvoin sitä surettavaa historiaa … minä katsoin jo alussa tyynesti ja maltteellisesti asiaa".
Siinä ei sanonut rehellinen kamreeri totta, sillä hän virui monta yötä valveilla ja suri aivan katkerasti tyttöänsä, vaikka hän nyt piti itsensä vaimonsa takana eikä ollut olevinaan murheellinen.
Aviopuolisot tukevat toki parhaiten toisiansa, kun ne tahtovat ymmärtää toisensa ja jakavat onnen ja onnettomuuden keskenänsä. Miehelle on yhtä arvollista osan-otto vaimonsa suruissa tahi iloita hänen kanssansa rakkaimmista muistoistansa, kuin kylmyyden kuoreen vetäyminen ja selittäminen kaikki vaan heikkoudeksi ja lapsellisuudeksi, joka kuitenkaan ei ole muuta kuin naisellinen jättiläisvoima, mikä muistaa paljon ja kieltäytyy paljosta — eikä kuitenkaan nurise, vaan kiittää Häntä, joka antoi ja otti.
Kamreeri ja hänen vaimonsa eivät ymmärtäneet toisiansa, vaikka molempien oli kiittäminen luonteensa samoista peri-aatteista, mutta hän oli väkinäisyydellä teeskennellyt itselleen voiman, joka ei ollut luonnollinen — jota vastaan vaimo oli koko olennossansa totinen ja vilpitön.
"Sinun täytyy mennä ulos kävelemään", sanoi hän, "sinun tarvitsee huvitella etkä saa istua kotona vaipuen kaipaukseesi".
"Mutta, hyvä mieheni", hymyili vaimo, — "en minä murehdi; tyttöäni ajatteleminen ei tapahdu surulla, vaan sisällisellä ilolla, sillä minusta tuntuu niinkuin hän näkisi minun, nyökkisi ja kertoisi minulle, että hän on onnellinen, vapaa ja iloinen, eihän tämä ole surua".
"Mutta se on kuitenkin surettavaa", sanoi kamreeri, joka ei milloinkaan taitanut ajatella pientä tyttöänsä, sielussansa kipua tuntematta; vaan se tuli siitä, ettei hän totellut tunteitansa. Jos hän olisi kuullut niitä eikä tavallansa tahtonut olla mies, olisi murhe, niinkuin se aina tekee, lopullisesti tuottanut hedelmiä — mutta sen repi hän pois ehdon tahdon, ja niin muodoin jäivät ainoastaan okaat jälille. "Et sinä saa istua kotona ja vaipua suruusi", sanoi kamreeri, "sinun täytyy huvitella".
"Mutta huvitus vaivaa minua".
"Vaivaa? Mitä kanssa, armas Emilia, se on mielikuvitus. Meidän tarvitsee ajella ulkona raitista ilmaa nauttimassa; sitten saat nähdä että kaikki tulee paremmaksi. Raitis ilma ja vaihettelevaisuus ovat oivallisia lääkeneuvoja murheessa ja kuvitelluissa onnettomuuksissa".
Sanottu ja tehty. Kamreeri ajoi puoli tuntia ylöspäinKuningaattarenkatua ja ulos pohjoistullista.
Tallimestarin talon vieressä söi porolauma, joka tuli nyt kamreerin huomiollisuuden esineeksi.
"No no, katsoppas tuota pientä tyttöä", virkkoi hän vaimollensa, "eikö hän ole kuin meidän Annette?"
Hän oli Anna, joka punaposkisena ja hilpeänä istui ahkiossa ja katseli suurta joukkoa, mikä oli kokoontunut katselemaan poroja.
Tytön siniset silmät olivat todella ihastuttavat, ja hänen verevät poskensa, pienet syvänteet poskipäissä ja naurava suu täydensi kuvan koko ihanuudeksi, pirteydeksi ja elämän iloksi.
"Mikä on nimesi, lapsi?" kysyi kamreeri.
"Anna", kuului vastaus.
"Anna! Hän minulle sanoi Anna; Emilia, kuuletkos, aivan kuin meidän pikku tyttö".
"Kuinka vanha sinä olet?"
"Kymmenen vuoden".
"Kymmenen vuoden, meidän tyttömme kuolinpäivä… Mitäs sanot, Emilia?"
Rouva hymyili, sillä hänen kohtelias miehensä oli todella unhottanut itsensä ja näyttäytyi nyt, miten ajatus lapsesta oli juurtunut sieluun; sillä ei muu kuin se, joka alituisesti hautoo samaa aatetta, voi löytää näin ilmasta otettua yhtäläisyyttä.
"Tyttö on todella niinkuin meidän Annette", kertoi uudelleen kamreeri, "tosiaankin meidän tytön lainen, tahi mitä sinä sanot, Emilia?"
Sakarin tyttärellä Annalla Joutsenvedeltä oli nähtävästi kaukainen yhtäläisyys kamreerin pienen tytön kanssa, mutta vainajalla ei ollut samallaista tunteellisuutta mielessä. Joutsenveden Anna oli hilpeämpi, näytti ilmaisevan pikaisempaa käsitystä ja suurempaa vireyttä, kuin pikku Annettella oli milloinkaan huomattu. Mutta kamreeri tahtoi nyt välttämättömästi tavata yhtäläisyyksiä, harvinainen sallimuksen kohtalo, kun hän oli liiaksi viisas, niinpä niin, miettimään mitä hän oli kadottanut!
Kun molemmat puolisot palasivat kotia, ei kamreeri voinut lakata puhumasta pohjoismaalaisen Annettesta, joksi hän nimitti tyttöä, ja vihdoinkin tuli hänen sisällisyytensä ilmi. Hän oli nimittäin huomannut itsensä yksinäiseksi näinä kymmenenä vuotena, sittenkuin Annette kuoli. Ennen oli hän leikitellyt lapsen kanssa, iloinnut hänen edistyksestänsä, oli oikein tieteellisellä innolla seurannut hänen sielunsa kehkeämistä — ja kun hän erkani niistä, tunsi kamreeri syvemmin mitä hän oli kadottanut, juuri sentähden että hän tahtoi olla mies ja heittää pois surun. Se vaikutti ettei hän taitanut löytää lohdutusta siinä että olisi vaimonsa kanssa puhunut ajatuksensa alituisesta esineestä.
Kamreeri oli siis kauvan miettinyt ottaakseen jonkun köyhän lapsen, ja oli sitä varten käynyt melkeen kaikkein äitien luona, jotka anoivat yleisön apua omillensa; mutta, Jumala nähköön, kaikkialla kohtasi hän vasten-mielisyyttä. Hän oli huomannut epäjärjestystä ja siivottomuutta köyhäin majoissa; hän oli kuullut kirouksia ja sadatuksia, vähään tyytymisen verosta. Hän tapasi nimittäin aivan harvoin köyhiä niin hyvinä ja jalomielisinä, kuin hän luki niitä kirjoissa kerrottuna, ja hänellä ei ollut kylliksi voimaa tunkeutua sen raa'an kuoren lävitse ja tajuta miten äärettömän paljon löytyy hyvää, joka kätkeytyy rääsyjen peitossa, ja miten runsaasti rakkautta piiloutuu pilkassa ja nurinassa.
Hän ei kuitenkaan voinut milloinkaan tehdä päätöstä; mutta Annan vilkkaat, hilpeät silmät, hänen selvät vastauksensa, kamreerin mieltymys, erinomainen yhteensattumus, kun juuri Annetten kuolinpäivänä sai nähdä lapsen, joka oli hänen tyttönsä muotoinen ja jonka nimi myös oli Anna tahi, jos niin tahdotaan. Annette: tämä kaikki vaikutti että hän oli tehnyt päätöksensä — jos se vaan toteentui. Tämän ehdotuksen hyväksyi hänen vaimonsakin, mutta hän ei ollut läheskään niin innokas sen perille saattamiseen, vaikka hänkin kuvitteli itselleen monta iloista hetkeä lapsen kanssa.
Kamreeri alotti keskustelut Sakari ukon kanssa, joka ensin sanoi jyrkästi ei; mutta kun kamreeri vei hänen ja Annan kotiansa, jossa kaikkialla ilmaantui hyvinvointi, vieläpä rikkauttakin, ja selitti että hän tahtoi ottaa Annan omaksi lapseksensa ja perilliseksensä, alkoi Sakari vertailla majaansa tuntureilla siihen komeaan huoneesen, ja perintöä, jonka hän taisi jättää tytöllensä, nimittäin; poro ja kenties muuan riksi rahassa — tämä vertailu vaikutti että hän rupesi peräytymään päätöksestänsä; sillä ei hän tahtonut olla vastoin lapsensa onnea. Anna itse näytti myöskin haluavan niin innokkaasti, että Sakari vihdoin päätti koetteeksi jättää lapsen.
Se oli juhlapäivä hyvälle kamreerille, kuu Anna muutti heille, ja pian sai hän taas kuulla pappa nimen ja tuntea tytön hyväilyjä, joka kyllä oli viisas huomaamaan että kamreeri oli heikko naisille.
Anna oli pian kamreerin ja uuden äitinsä lemmikki, ja sai kaikki mitä hän toivoi, niin että tyttönen oli todellakin tullut siihen onnelliseen tilaan, jota hän usein oli uneksinut.
"Kuka on tuo tyttö harsohameessa, tuota vaaleanpunaista minä tarkoitan, jolla on valkonen ruusukukka hiuksissa?"
"Mikä? Täällä löytyy aivan monta vaaleanpunaista harjatyttöä … tuo, joka tanssii, maltas katson … niin, hän on meidän hyvän Kleving'in kanssa, hän on läänin rahastonhoitajan tytär maalta, sanotaan olevan sangen rikas tyttö; ukolla, hänen isällä rahastonhoitajalla, lienee suurehko varallisuus."
"Voi ei, ei tuo. Kas tuossa hän nyt on, hän menee meidän vierestä … siinä hän on, todellinen keijuinen".
"Onpa solakka!"
"Pienokainen, piti sinun sanoa; Hän ei ole tosiaan kasvanut kuin ampiainen, niin ettei hän ole ainoastaan solakka, vaan…"
"Keijukainen, minä ymmärrän. Hm, kummallista olisi, jos minä en olisi tuota ihmistä ennen nähnyt. Odotahan, minä näen huonosti näin kaukaa."
Puhuva herra, käsikiikari silmälle puserrettuna, tunkeutui edemmäksi tanssisaliin, saadakseen keijukais-olennon lähemmin katsellaksensa.
Hänen ystävänsä, vähäinen keikari kiharaan poltetuilla hiuksilla, silohansikkaissa ja upea kultaketju matalalla rinnalla, seurasi tarkkaavaa johdattajaansa, joka oli muuan niistä onnellista, jotka tuntevat kaikki ihmiset ja ovat ikäänkuin yhteiskunnan hermosolmuja. Toisilla ihmisillä on kylläkin usein paljon toimimista yhden asian kanssa; jollaisilla taas on käsittämätön kyky työskennellä koko maailman mukana.
"Nyt hän on minulle selvillä; niin, siinä ei ole halveksimista", sanoi kaikkitietävä, "hän saa periä paljon, erinomaisen paljon!"
"Ken hän sitten on? Minä näen että luutnantti Hjalmar tanssii hänen kanssansa".
"Helkkarin kaunis mies, tuo Hjalmar … viisas mies, joka tietää tehtävänsä, kun hän livertelee tuon tytön edessä … erinomaisen herttainen kuvio; hän nauraa sievän-sievästi … tietää myös että hänellä ovat kauniit hampaat, ja on tutkinut taitonsa".
"No, kuka hän sitten on?"
"Vai niin, sitä minä en ole sanonut. Niin, hän on noin näennäisesti rikkaan kamreeri Millerin tyttö, joka asuu eli oikeimmin omistaa suuren omaisuuden etelässä, puutarhan kanssa, sinä tiedät. Rikas ukko, ukko Miller; minä sanon häntä enoksi, niin että minä, jos tahtoisin, voisin esittää itseni huoneessa … mutta minä en ole taipuvainen antamaan sitoa itseäni"
"Hm, vai niin, hän on siis Millerin tytär; hm, tytöstä kulkee historia; eikös hän ole avioton?"
"Ei… Hän on … tytär, annahan olla; niin, se lienee erittäin sekaantunut historia. Minä olen kuullut että hän on jonkun reivin … jonkun reivin tytär, jolla oli rakkausseikkailuja erään näyttelijättären kanssa; ja sanotaanpa että he olivat naimisessa salaisesti … koska tuo reivi (nimi ei vaikuta mitään asiaan, vaikka minä tunnen hänen aivan hyvin ja olen monasti ollut huvimatkoilla hänen kanssansa, vaikka hän nyt on tullut vanhaksi, muutoin lemmon iloinen, hupaisa vanhapoika) koska tuo vanha reivi naimiseen mentyänsä (sillä hän on naimisessa oikein säädyllisen ihmisen kanssa, jolla on kosolta kolikoita) tahtoi säännöllisesti erota armaastansa, joka lienee maksanut noin kaksi tahi kolmekymmentä tuhatta riksiä; hän tahtoi näet välttämättömästi tulla reivinnaksi, kyllä kai. Ja…"
"Ja tuo tyttö on?"
"Heidän tyttärensä, jonka ukko Miller otti äitin suruun kuoltua. Näyttelijättäretkin voivat kuolla surun tähden … ha, ha, ha! Se on naurettavaa, mutta lienee tosi".
"Se on harvinaista … niin, saattaapa nähdä…"
"Aatelillista hänen pienissä kasvoissansa; totta tosiaan, katsoppas vaan … katsos miten viehättävästi hän nostaa kättänsä, oi! pienet, kauniit sormet … hän osaa teeskennellä".
"Hän nauraa sangen kauniisti".
"Ja erittäin somat jalat, ainakin yksi, sillä toista en näe".
"Mahtaakohan tuolla luutnantilla olla tarkoitus?"
"Tarkoitus? miten sitä voit kysyä? Tyttö on, veljesten välillä sanottu, vähintäin sadan tuhannen riksin perijä, ja se voi olla kyllä hyvä köyhälle luutnantille… Satatuhatta ja sievä ulkomuoto, ne eivät ole pieniä muruja".
"Mutta mies on henkilö, jonka tuskin kukaan tuntee".
"No, lieneepä niin. Hän on luutnanttina pohjoisessa päin, tahi jossain rykmentissä Lapinmaalla".
"Hm!' Eihän tyttö tahdo muuttaa sinne! Niin ihana ruusu pitää olla pääkaupungissa".
"No, ei ruusu siellä huonosti jaksaisi, sillä Arvid on kertonut, joka muuan vuosi sitten matkusti pohjoistietä Norjaan, että ylähällä on hyvin kaunista väkeä. Siellä kasvaa kukkia tuvassa, sanoi Arvid, ihanampia kuin Vergianin puutarhassa; ha, ha, haa!"
"Nyt alkavat ne taas tanssin; tulee aivan raivoiseksi noille Lapinmaalaisille", virkkoi pieni mies, jolla riippuivat suuret kultavitjat rinnalla.
Molemmat ystävät erosivat, ja pitkä "kaikkitietävä" kuiskasi toiselle ystävälle: "Mahtanet uskoa että pieni Pierro on aivan hurmaantunut Millerin tyttäreen, Pierro raukka, ei Jumala saattanut itsellensä suurta vaivaa luodessaan hänen maallista majaansa; siinä kohdassa on hän melkeen oma luomansa; hän on vähäinen, rattoisa mies, meidän Pierro".
"Me ivaamme häntä!"
"Eikö mitä, pikku Pierro on viisas kappale… Minä esittelen hänen, hänellä on hyvä tapa käyttäytyä … ja vaikka hän onkin pieni ja, niinkuin vahtimestari Sundström vainaja raastuvan oikeuden kolmannessa osastossa sanoi: vaikka hän on pieni ja 'halvan näköinen', sanoi vahtimestari Sundström, kykenee hän miellyttämään naisia".
"No, mitä sitten?"
"Mitä sitten? Häät, ja sitten autamme ystävä Pierroa nauttimaan hyväänsä… Mutta häiritä häntä emme saa. Ei voi ajatella mitään oivallisempaa, kuin jos meidän pieni ystävämme tulee heiskuroiten ihanan vaimon kanssa — sillä ihminen on kaunis, sitä ei voi kukaan kieltää — ihana vaimo vierellä. Se on aina ylentävä ilmaus, kun näkee eriskummaisen parin yhdessä. Pieni, melkeen kääpiö mieheksensä, pitkän ja suunnattoman leveän vaimon rinnalla, juuri jättiläinen pienen tassukkamaisen naisen kanssa, tahi vanha kivuloinen ukkoraukka luuvaloisilla jaloilla kömpii ihanan, nuoren vaimon sivulla, joka on köykäinen kuin höyhen ja iloinen kuni lintu. Mitä pahempia vastakkaisuuksia, sitä parempi ihmissuvulle".
"Sinä olet mielestäni ihmeellinen mies… Mutta sinä voit olla oikeassa: emme häiritse pikku Periä".
"Sano Pierro; niin minä häntä nimitän".
"No, olkoon niin, Pierro saa olla häiritsemättä".
"Niin minäkin mietin".
Kaikkitietävä tunsi jonkun hiljaa koskettavan käsivarteensa. Hän oli ystävä Pierro.
"Vai niin, sinä tahdot puhua minun kanssani".
"Niin, ainoastaan pari sanaa. Menemme johonkin huoneesen".
"Olkoon menneeksi. Anna kuulua… Mitä?"
"Eipä juuri mitään; mutta … tunnethan sinä kamreerin, hm, tunnethan…"
"Kamreeri Millerin, yhtä hyvin kuin oman herra isävainajani. Mitä vielä?"
"Niin, näetkös, minä kävelen täällä ja olen ikävilläni, sillä nyt minä olen Jumalan nimessä jaksanut kaikki velvollisuustanssini … ei ei ole totta tosiansa helppoa tanssia koko puoli tuntia paksun mummon kanssa muutaman pasteijan (= piirakan) tähden tahi kupillinen lihalientä pari kertaa vuodessa, tahi muutamia kupillisia teevettä; mutta niin on maailman tapa".
"Vai niin, sinä olet kyllästynyt tanssiin".
"Eipä niinkään, sitä en oikeastaan tahtonut sanoa; mutta sinä voit esittää minun ukko Millerille ja mummolle, niin että minä saan…"
"Saan tanssia tyttären kanssa, ha ha ha! Luuletkos niin? Ei, rakas veli, hänellä on pieni elehvantinluinen kirjansa täyteen töherretty nimiä. Taitaisitko sinä kuvitella itseksesi, että sellaisella tytöllä on yhtään tanssia annettavana sinun laskuusi, vaikka sinä tiedät että…"
"No minä tiedän kaikki".
"Se pitäisi sinun tarkasti tietämän, nimittäin että Tukholmassa on suuri linna-väki, ja niin muodoin lukuisa upsierikunta, … ja siis seuraa siitä, että rikas, nuori ja kaunis tyttö ei tarvitse istua, vaan on pyydetty kaikkiin tansseihin, joita voi ilmaantua — ja vielä paljon enemmän".
"Mutta tuo mies Norrlannista, tuo luutnantti … mikä hänen on nimensä…"
"Hjalmar; niin, juuri se todistaa, että hän on sydämellinen ystävä perheessä. Hän on aivan varmaan saanut tytön lupauksen neljätoista päivää sitten".
"Luuletko sinä sen?"
"Minä en luule mitään, vaan olen varma siitä. Mutta nyt asiaan: sinä tahdot tulla esitellyksi kamreerille, joka taas esittelee sinun tytölle; ja sitten…"
"Ja sitten?"
"Ja sitten minä luulen… Tämä on kuitenkin minun yksityinen mietteeni ja, veli, sinä teet miten tahdot omassa asiassasi".
"No, mitä sitten?"
"Niin huomaatkos, sitten on paras, ettet tänä iltana ole mistään tietävinäsikään; sinä juttelet papan ja mamman kanssa, ja annat tytön tanssia miten hän haluaa. Sinun pitää avata puhelaatikkosi ja kertoa Napoleosta, sillä ukko on Bonaparten ihailija ja haastella moittivasti lordi Castleghista, joka pani niin hyvän patruunin S:t Helenan saarelle. Olet kai lukenut Las Cases'in päiväkirjan ja Antomarchis'en kirjeen?"
"Olen kyllä, minä luulen jotain tietäväni".
"Mutta se täytyy sinun oikein tutkia, se on välttämättömyys siinä perheessä".
"Mutta mummo?"
"Mummo! Niin, sinun on lukeminen hiukan Wallin'in saarnoja, sillä hän lienee hyvin hurskas ihminen, ja paljon huvitellee uskonnolla ja sellaisella; mutta mitä tyttö haluaa en tiedä niin tarkasti, vaan sen saat kyllä tietää."
"Kiitoksia neuvoista! Bonaparte on siis…"
"Muuan ukon lempiaineista; minä en milloinkaan häntä kohdannut sekaantumatta Napoleon nimeen, joko se sitten sopi tahi ei; mutta, yhtä hyvä, hän alkaa ja sinä pitkität".
"Sinä luulet siis?"
"Ei, minä en luule, kunnon veljeni, minä tiedän … nyt minä tiedän tiet. Tule nyt! Meillä ei ole aikaa yhtään hukattavana, sillä kello on jo kohta kaksitoista, ja jos tahdot ennättää puhua kamreerin kanssa Napoleosta, ja hänen rouvansa kanssa avuista ja taivaan enkeleistä eli niinkuin autuas Hjortsberg sanoo, enkelien taivaasta, niin vie se kauniin ajan".
"Nyt vasta huomasin hyvän enoni", virkkoi kaikkitietävä, lähestyen kamreeria, joka oli saanut sijansa oven vieressä, josta mentiin loistoisasti valaistuun kerrokseen. "Vasta nyt sain selvän hyvästä enostani… Se on onnetonta kun ovat heikot silmät, muutoin olisi minun jo kauan sitten pitänyt tehdä nöyrä kumarrukseni kunnian arvoiselle enolleni… Suokaa anteeksi, minä unhotan esitellä ystäväni kuninkaallisen sihtierin, (protokollasihtierin itseksensä) sanalla sanoen, erinomattain hyvän ystäväni Svaningin".
Molemmat herrat kumarsivat.
"Onko enon rouva täällä?"
"On, se on tietty; kun tyttömme on täällä, täytyy mamman olla mukana, niin on tapa".
"No kas, onko enon tytär täällä, erinomaisen huvittavaa, minun ei ole kunnia olla tuttu enon rouvan eikä tytön kanssa, me olemme, niinkuin tiedämme, ainoastaan satunnaisesti kohdanneet toisiamme siellä täällä mies-illallisilla, mutta minä en todellakaan ole uskaltanut vaivata perheissä käynnilläni".
"Veli olisi kuitenkin varsin tervetullut".
"Minä kiitän, eno on ylen hyvä, tahtoessaan nähdä nuoren miehen luonansa, ja minä käytän lupaa hyväkseni, kun saisin onnen tullakseni esitellyksi enon rouvalle".
"Se voi kyllä tapahtua," virkkoi kamreeri, "hän istuu tässä vieressäni… Muuan tuttujani, hyvä Emilia, kuninkaallinen sihtieri … kuninkaallinen sihtieri … suo anteeksi, minä en todellakaan osaa tuokiossa…"
"Kuninkaallinen sihtieri Gabriel", sanoi hän hymyillen, "minä olen ainoastaan sattumaltansa muutamilla iltasilla kohdannut kamreerin ja, jos en väärin muista, oli se eräässä kukkaisjuhlassa, jossa sain sen kunnian…"
"Ha ha, veli suopi anteeksi; vanhaksi tultua on muisto heikko… Ja tämä on veli Gabriel … Gabriel, nyt muistan hyvin veljen nimen. Veli Gabriel mahtaa esitellä…"
"Ystäväni, kuninkaallinen sihtieri Svaning".
Sellaisissa esittelyissä ei oikeastaan ole paljon sanottavaa, ja sentähden erkaantuivat herrat taas pian, tehtyään ensin muutamia huomautuksia lukuisasta väestä, ahtaasta huoneuksesta ja miten tanssimusiiki kaikuu korvissa monta päivää kemujen jälkeen.
"Se tulee nyt sinun asiaksesi, nyt jätän sinun omaan valtaasi, veliSvaning… Suo anteeksi, mitä on tarittimella?"
"Punssia".
"Vai niin; tuo tänne, vahtimestari! Maljasi, veli, onnellinen alku ja hyvä loppu! Hyvästi kanssasi!"
* * * * *
"Nyt olen minä esitellyt Pierron pikku kamreerille ja kaatanut hänelle lasillisen punssia, että rohkeus mahtaa kasvaa. Hän on hieman sievä, pikku Pierro, hieman kaunis ja korea, suuret kultavitjat litteällä rinnallansa. Se on erinomaista, voi olla tuollainen lautapeli rinnaksi".
"Sinä olet kuitenkin ilkeä, rakas Gabriel", virkkoi joku toisista ystävistänsä. "Per Svaningilla on hänen ansionsa, hänelläkin; tyhmä ei hän ainakaan ole".
"Mitä kanssa, liukas kuin kettu; hänellä on kuitenkin paljon kykyä ja…"
"Menee edemmäksi kuin minä", sanoi kaikkitietävä, "niin, se on hauskaa, sillä minä olen iloinen poika, vaikka ei ole miettivää ymmärrystä; minä annan päivän tulla ja päivän mennä, kerrassaan sanoen, minä olen hyvän Pierroni vastakohta… Mutta hän ei tiedä oikein miten alkaisi, siinä on eroitus; minä alotan hyvästi enkä milloinkaan lopeta … hän alkaa vähällä ja huonosti, mutta lopettaa hyvin.Finis coronat opus." [Lopussa kiitos seisoo.]
* * * * *
"Erittäin säädyllinen mies oli tuo Svaning, sivistynyt," virkkoi kamreeri istuissaan vaunuissa ja mennessään Tukholmin katuja etelään päin, "erittäin säädyllinen mies".
"Hän näyttää olevan enemmän tunteellinen kuin nuoret miehet tavallisesti ovat", sanoi rouva.
"Hän on ihminen, jolla todella oli terävä silmäys ja lavea tieto euroopalaisessa valtio- ja sivistyshistoriassa. Minä olen harvoin tavannut ketään, joka niin selvästi ja järkevästi käsittää esimerkiksi Napoleon suuren luonnonlaatua, sitä roomalaistahtoa ja samalla lapsellista, puhdasta ihmisellistä, joka näyttäytyi siinä, kun hän S:t Helenassa luki katkismusta lapsen kanssa. Hän ymmärsi Napoleon, ja totta puhuen niitä ei ole nykyaikana monta, jotka voivat käsittää sellaista jättiläis-luonnetta".
"Minä en puhunut valtiollisista hänen kanssansa", sanoi rouva, "mutta harvoin saadaan kemuissa, hälinän paraillaan kestäessä, kuulla niin kauniita ajatuksia, kun hän lausui".
"Mutta, Annette, sinä olet vaiti; olisihan todellakin jotain sanottavaa. Onko ollut hauskaa?" kysyi rouva.
"Oi, mamma, hauskaa! Milloin paremmin hauskaa on täällä maailmassa?"
"Sinä olet tyytyväinen kohtaloosi, armas Annette".
"Olen niinkin, tietysti minä olen tyytyväinen, mamma… Hyvä mamma, ette saa luulla minua tyytymättömäksi".
"Sinä olit kenties loistavin koko pidoissa; olipa tosiaankin hauska nähdä miten perhoiset kieppuivat meidän pikku ruusun ympärillä", sanoi kamreeri ylenmääräisessä isän ilossansa.
"Minun ympärilläni, pappa kulta! Pappa ei siis nähnyt neiti Tilldorfia… Voin sanoa että hän mahtoi väsyä siitä ijankaikkisesta liehtimisestä … jos hän väsyy sellaisesta; mutta hän suvaitsee jumaloitsemista … pappa! Kuka se on josta kerroitte, jonka täytyy istua useoita tuntia paikallansa, eikä saa mennä ulos ellei hänellä ole kuuden tuuman korkuisia puujalkoja, joilla hän kävelee?"
"Dalai Lama Itä-intiassa, lapseni, eli hengellinen hallitsija Japanissa, minä en muista aivan tarkasti, mutta katson kotiin tultuani".
"Niin, Julia Tilldorf kävelisi, luulen minä, mielellään koko ikänsä puujaloilla, kun vaan tulisi ihailluksi", virkkoi Annette, "ja kuitenkin, mitä merkitsevät tällaiset kohteliaisuudet?… Ei mitään, ei yhtään mitään!"
"Siinä olet sinä oikeassa, Annette kultani, siinä olet sinä aivan oikeassa; ne ovat vaan pieni raha, lausuu muuan kirjailija", sanoi kamreeri…
"Niin", lisäsi rouva, "Annette on kyllä viisas kiintyäksensä sellaisiin".
"Mutta, mamma!… Luuleeko mamma että mies milloinkaan ajattelee vilpittömästi; minä en usko sitä".
"Totta kai, ne miettivät yhtä rehellisesti kuin me … mutta…"
"No, Emilia kultani, 'yhtä rehellisesti kuin me' on liian vähän; te naiset ajattelette harvoin vilpittömästi … suo anteeksi, Emiliaseni,harvoinsanon minä … jota vastoin meillä miehillä on sanantapa: 'miehen sana on miehen hyvästijättö'".
"Niin, mutta sitä et voi sanoa tanssikeskusteluista … sinä et ole milloinkaan tanssinut, kultaseni, mutta se on joksikin tietty, että sellaiset kohteliaisuudet ovat paljasta lorua".