Pitkällinen kituminen sai Ontrein antautumaan syviin mietteisiin kaiken sen johdosta mitä oli tapahtunut. Erittäinkin kiinnitti hänen mieltään väkevästi se, mitä Outi oli kertonut tuosta huutavasta äänestä, ja kooten vähäiset ja alkuperäisen naivit uskonnollisen tietonsa ja tunteensa murut rupesi hän niiden avulla asioita itselleen selittelemään. Kituessaan vuoteellaan muodosti hän näin oman erikoisen käsityksensä tapahtumista, asettaen käytöksensä ja osansa niissä tähän uuteen valaistukseen. Ja silloin tuli hän taas muistaneeksi tuota siellä vaaran laella painin jälkeen kuulunutta ääntä rinnassaan, ettei näitä asioita painimalla ratkaista, tuota tunnetta, että parempi olisi ollut, jos Jyrki olisi voittanut. Ja hän muisti senkin, että Jyrki oli pelastanut hänen henkensä. Ja kun hän tunsi, ettei hänestä enää koskaan tulisi miesten töihin täysin pystyvää, kun hän katsoi arpeutuvaa surkeata jalkaansa ja kuivettuvaa kättänsä, kohosivat hänen silmiinsä katkerat kyyneleet.
Millä oli hän kaiken tämän onnettomuuden ansainnut? Siihen kysymykseen rupesi hänen mielensä nyt hakemaan vastausta. Ja siinä hänelle rupesi valkenemaan, mikä se oli tuo talvellinen ratkaisun aavistus ollut. Hänen tuli väistyä ja löytää onnensa toisella tavalla, sisäisen elämän sopusoinnulla ja rauhalla. Hän jo melkein uskoi siihen, että Jumala oli sallinut hänelle nämä koettelemukset siksi, että hän oli jyrkästi tehnyt mahdottomaksi kahden nuoren liiton, asettunut rakkautta vastustamaan. Se oli ollut synti, siksi hän sen nyt jo tuomitsi. Kokemuksestaan hän tiesi, että rakkaus on ihana, taivaallinen asia, eikä sen tielle, missä se osoittautuu todelliseksi, sovi asettua. Siksi oli Jumala häntä koetellut, että hän pääsisi tämän totuuden perille.
Se vakaumus oli Ontrein elämän käännekohta.
Kun kesä oli kukkeimmallaan, haalautui hän kerran vaivaloisesti pihalle istumaan. Luonto oli ihanimmillaan, järvi kimalteli ja tuuli ajeli pitkin kesäistä lehtoa. Tuolta paikaltaan saattoi Ontrei nähdä vainiolle, jossa Jyrki niitti. Viereisellä kedolla oli Outi haravoimassa. Punaiset paidat ja vilkkuvat liinat loistivat kauniisti viheriää taustaa vastaan, naurua ja ilonpitoa kuului, karjalaisten vilkasta, avomielistä, hiukan korkea-äänistä puhetta. Niittäessään joutui Jyrki yhä lähemmäksi naapurin sarkaa, jossa Outin haravan ala myöskin kuin sattumalta häntä kohden suuntautui. Jo olivat he vierekkäin, Jyrki seisattui, rupesi liippaamaan viikatettaan, Outi rupesi haravan kärjellä hajamielisesti heinäläjää kääntelemään. Jo siirtyivät he puhelemaan lähemmäksi, vilkasivat pihalle päin, näkisikö Ontrei, ja kun eivät häntä huomanneet, istuivat sarka-ojan reunalle. Väliin Outi naurahti ja siirrältihe hiukan syrjemmäksi, vaistomaisesti tuntien, että Jyrkillä oli voimakas halu kietaista käsi tuohon solakoille vyötäisille ja siitä hellästi puristaa ja vetää luokseen.
Tuota katsoi pihalta salaa Ontrei. Ensin kulmat rypistyivät ja silmistä kirposi entinen ylpeä salama, mutta sitten hänen muotonsa rauhoittui. Kiinteästi rupesi hän tuota edessään olevaa näkyä tarkastelemaan, aivan kuin haluten totuttaa siihen itseään ja kestää sen värähtämättä. Ja vähitellen palasi hänen kasvoilleen rauhallinen ilme, silmät saivat entisen sinensä, ja hengitys kulki huolettomasti. Hän nousi ja meni tuohon pihan äyräälle.
— Jyrki ja Outi! huusi hän. Hän oli aikonut huutaa kovasti, mutta huomasikin nyt hämmästyksekseen, ettei hänen äänessään ollutkaan entistä syvää kaikua, vaan oli se ohutta ja vähän käheääkin.
Huudon kuullessaan kavahtivat molemmat kutsutut pystöön, käyden vähän hämilleen ja tähystellen Ontreihin päin. Mutta tämä huusi uudelleen:
— Jyrki ja Outi, tulkaa tänne!
He tulivat epäröiden ja epävarmoina, kysyvästi katsoen Ontreihin ja istuutuen häneen syrjinkarein. Ontrei tarkasteli heitä kauan, tyynesti ja vaiti ollen. He melkein vapisivat hänen silmäystensä alla. Vihdoin sanoi Ontrei:
— Jyrki, minä annan sinulle talon, koska en enää voi sitä hoitaa. JaOutinhan sinä jo olet itse ottanut.
Sen sanottuaan tunsi hän yhtäkkiä saavuttaneensa sen oikean ratkaisun, jota hän oli koko ajan hakenut ja halunnut, ja virkkoi ilostuneena ja virkistyneenä:
— Kyllä minäkin kotia jään… teitä auttamaan, kunhan tästä ensin pääsen oikein terveeksi.
Kerran häntä silmiin katsoi,Kerran kättä kattelitte,Sanan lausui, toisen kuuli,Siitä tunsi veljeksensä.
Paadenen kylä oli suuren Seesjärven länsirannalla, molemmin puolin melko kapeata lahtea. Etelästä, Poventsasta alkaen ja kulkien Ahvenjärven luonnonihanan harjun kautta, tuli kruunun valtamaantie luikerrellen pitkin laaja-ulappaisen järven etelärantaa, jatkuen siitä länsirantaa ja ujuen edelleen pohjoiseen päin, Ontojärvelle saakka. Seesjärven rannat ovat matalia ja valkohiekkaisia; pitkin niitä on aalto soitten kohdalla ajanut hiekan melkoiseksi valliksi, jonka takana maantie kulkee ikäänkuin turvassa. Maisemat ovat kankaisia harjuja, maan pohja enimmäkseen hedelmätöntä hiekkaa, josta Poventsan suomalaissyntyinen semstvo-agronoomi oli huolestuen turhaan hakenut viljelykseen sopivaa savipohjaista suota. Nämä olivatkin yleensä vielä liian nuoria, aivan palamattomia ja kokonaan ruskearahkaisia.
Tämä maa oli elänyt kuitenkin suurta aikaansa sekin. Hyvin luultavaa oli, että novgorodilaisten historialliset kauppatiet olivat hipaisseet tätäkin "taipaleentakaista" seutua, että se oli nähnyt kulkuetta monenlaista, sotaista jos rauhallistakin, pakanallista jos jumalistakin. Olipa Paaden aikoinaan ollut kaupunkikin, vaikkakaan se ei ollut sittemmin jaksanut tätä arvoaan ylläpitää, vaan oli vaipunut jälleen kyläksi, uinumaan sinisen lahtensa perään. Mutta kylänäkin oli se vielä erikoisempi muita ja edellä muista, sillä olihan siellä venäläinen koulu ja sairaala sekä lääkäri. Se oli kuitenkin tämän Keski-Karjalan pääpaikkoja, jolla oli historiallista menneisyyttä ja sädekehää.
Kylän kujalla kulkiessa huomasi heti, että väestössäkin näkyi tästä merkkejä. Tuossa tuli vastaan tyttö, jonka tumma iho ja upeat muodot todistivat eteläisempää lähtöä, ja helposti sai udelluksi, että hänen sukunsa on alkuaan vähävenäläisiä karkoitettuja. Mutta tuossa oli aivan väärentämätön karjalainen, ruskeine silmineen ja vaaleine hiuksineen. Ja kun olemme hetkisen istuneet stantsijan tuvassa, saapuu sinne vanha karjalainen eukko ristinmerkkejä tehden kerjäämään; — se oli tapa, jonka huomasi näin liikepaikoilla, mutta ei juuri syrjäisemmissä kylissä. Kaikesta lopuksi näki, ettei paikalla vielä nykyoloissa ollut suurempia kehitysmahdollisuuksia, vaan uinui se siinä kuin karhu talvi-untansa, odottaen sitä kevättä, jolloin sen kautta avattaisiin täydellinen liikeyhteys sekä Ääniseen että mereen. Silloin voisi siitä ruveta kehittymään jonkunmoinen kauttakulkupaikka näiden vesien välille ja voisi se siinä ohessa tuosta liikenteestä itsekin pienen prosentin ansaita.
Hän istui Ontrein kanssa stantsijan tuvassa, — toverit olivat jääneet joukosta pois kylään tultaessa kiertääkseen sen ja odottaakseen heitä kylän pohjoispuolella jossain sopivassa paikassa. Varovainen Ontrei oli pitänyt välttämättömänä, ettei heitä vielä ihmisille näytettäisi, ja hänen varovaisuutensa osoittautuikin oikeaksi.
Tuossa stantsijan seinällä oli venäjänkielinen kuuluutus, jonka sisältöä hän sävähtäen tavaili ja selitti Ontreille. Siinä ilmoitettiin kaukaasialaisen karkaamisesta ja lueteltiin hänen tuntomerkkinsä sekä kehoitettiin tavattaessa ottamaan kiinni, josta oli saatavana palkintokin. Sillä aikaa kun he harhailivat erämaassaan piilotellen ihmisiltä, oli poliisi nopeasti levittänyt kiinnipanokuuluutuksen niin kauas kuin vain hevosteitä riitti, ja levittäisi tietenkin laajemmallekin mikäli ehtisi. Ja kun kuuluutus oli saapunut tännekin päin, oli selvää, ettei heidän sittenkään ollut onnistunut kokonaan salata viranomaisilta sotajuontaan.
Hän katsahti Ontreihin saadakseen selville, minkä vaikutuksen asia häneen teki, mutta ei huomannut mitään erityistä. Sen jälkeen kun hän oli kuullut Ontrein elämäntarinan, oli ukko aivan muuttunut hänen silmissään. Tuon surkastuneen ja kutistuneen muodon alta ikäänkuin kuulsi esiin se entinen reipas Ontrei, jonka salaisesta olemassa olosta tämä metsämatka kahden naisen kanssa olikin ollut epäämättömänä todistuksena. Hän oli unohtanut kaiken sen, mikä ukon ulkonaisessa käytöksessä oli aluksi saattanut tuntua hiukan erikoiselta ja huvittavalta, ja pani nyt päähuomionsa hänen sisäiseen elämäänsä ja antoi kaikille hänen näennäisesti naiveille ja yksinkertaisille mietteilleen syvemmän sisällön. Olipa hän ollut huomaavinaan, että ukko oli käsittänyt muukalaisten pelastamisen jonkunmoiseksi hänelle uskotuksi pyhäksi tehtäväksi, jonka täyttämisellä hän saattoi ikäänkuin jotenkin korvata kaiken sen, mitä muka oli rikkonut. Hän oli saanut itselleen tehtävän, jonka suorittaminen oli herättänyt esiin kaiken hänen henkensä ja raihnaisen ruumiinsa tarmon; mikäli vaikeudet ja vaarat kasvoivat, sikäli kasvoi Ontrein rohkeus ja neuvokkuus; hän oli ollut ja oli edelleenkin heidän johtajansa ja häntä oli heidän usein ollut pelastuksestaan kiittäminen.
Ontrei oli ollut hänenkin tukensa. Ei niin, että hän matkan suoranaisten ruumiillisten vaivojen voittamisessa olisi mitään tukea tarvinnut, vaan niin, että matka oli muodostunut hänelle omituiseksi painiskeluksi ja taisteluksi tunteittensa kanssa. Hänen lempeä himoitseva ja kaipaava sydämensä ei ollut voinut koskemattomana kestää tuon ihanan naisen alituista läsnäoloa ja valtavaa tenhoa, vaan oli hän tuntenut päivä päivältä käyvänsä yhä enemmän salaisen ja suloisesti kiehtovan voiman orjaksi. Kuultuaan Ontrein kertomuksen oli hän vaistomaisesti ruvennut vertaamaan itseään Jyrkiin, mutta oli samalla myös tuntenut, että tässä oli hänen asiansa jäädä tappiolle taisteluun ryhtymättäkään.
Kaukaasialainen ei aavistanut mitään, kuten luonnollista olikin. Koko hänen huomionsa kohdistui heidän pelastumiseensa ja morsiamensa vaivojen huojentamiseen. Nuorukaiselle osoitti hän mitä sydämellisintä ja avonaisinta ystävyyttä sekä kiitollisuutta, halaten vain hetkeä, milloin saisi jotenkin häntä palkita. Nuorukainen ei tuntenut häntä kohtaan mitään mustasukkaisuutta eikä vastenmielisyyttä, vaan täytyi hänen aina tunnustaa miehen lahjakkuus, voima ja uljuus. Monessa kohdin hän suorastaan piti muukalaista esimerkkinään.
Usein oli hän kesän kalpeassa yössä, nuotion savun noustessa vaaleana patsaana kohti puitten latvoja ja käen taukoamatta kukkuessa, ihmetellen mietiskellyt sitä sielullisen taistelun ja elämysten puolta, joka olikin tullut hänelle osaksi tästä retkestä, josta hän oli odottanut vain poikamaisia seikkailuja. Ne olivat hänelle nyt sivu-asioita, pää-asia oli hänelle hänen sydämensä kysymys. Seikkailut kiinnittivät hänen mieltään ainoastaan sikäli, mikäli ne edistivät hänenkin rakastamansa naisen pelastumista, ja jännittivät hänen voimiansa sikäli, mikäli niistä saattoi koitua tuon pelastuksen este. Silloin hän heräsi ja osoitti päättäväisyyttä ja tarmoa, joka hetkeksi sysäsi muut syrjään, omalla paremmuudellaan kohoten etusijaan. Mutta sitten hän taas vaipui haaveiluihin, ajatuksissaan kulkiessaan suorastaan risuihin lankeillen. Miksi oli nyt tämä koettelemus hänelle pantu?
— — — — —
Kuullessaan, mitä kuuluutus sisälsi, vaipui Ontrei huolestuneena mietteisiinsä, heräten niistä vasta stantsijan isännän kysymykseen, olivatko he sattumalta tällaista kulkijaa nähneet. Liukkaasti vastasi Ontrei kieltävästi, kertoen heidän tulevan suoraan Suomesta ja olevan matkalla Solovetsiin.
— Tämä on nuori ruotsi, joka on tullut tänne näitä kaunihia maita katselemaan ja kansan elämää tutkimaan, lisäsi hän sitten selittävästi nuorukaiseen viitaten.
— A, ylen on se hyvä djelo… monasterissa käynti, ylisti nyt syrjästä karjalaksi eräs mummo, joka oli Ontrein vastauksen sattunut kuulemaan. Jumala apuhun matkamiehelle, jatkoi hän vielä hurskaasti, tehden pitkin liikkein ristinmerkin ja ruveten pyytelemään, että hyvät vierahat ottaisivat hänen kopeekkansa ja pistäisivät pyhän neitsyen kuvan juurelle tuohuksen hänen puolestaan palamaan. Auliisti Ontrei lupasi tehdä tämän palveluksen.
Samalla saapui paikalle uudelleen isäntä, mainiten nuorukaiselle, että kamarin puolella oli eräs, joka halusi tavata häntä. Kummastuneena seurasi hän isäntää, tullen varsinaisiin kestikievarihuoneiksi aiottuihin.
Häntä tervehtimään nousi pitkä, laihahko, kalpea ja herrasmiehen tapaan puettu mies. Silmät olivat omituisesti kirkkaat ja tummat, takki hiukan kulunut ja parta ajamaton. Hämillään ja nöyrästi selitti hän karjalaksi, sotkien joukkoon tavallista enemmän venäläisiä sanoja, olevansa erään eteläisemmän kylän opettaja, joka oli saapunut tänne lääkärin hoitoon loma-ajallaan. Oli nähnyt matkalaisten menevän kylän läpi ja arvannut suomalaisiksi sekä tahtonut puhutella. Pyysi luoksensa koululle, jossa asui, kun paikkakunnan opettaja oli perheineen poissa matkalla.
Hän oli aran, jopa surkeankin näköinen mies siinä hämillään lakkiaan pyöritellessään.
— Ettekö olekaan venäläinen? kysyi nuorukainen kummastuneena.
— En, karjalainenhan minä olen, vain venäläisen seminaarin käynyt. Olen Karjalasta kotoisin ja nyt ministerikoulun opettajana. Ka tule, veli, luokseni, lisäsi hän sitten aito karjalaisella, sydämellisellä avomielisyydellä ja omituisesti pyytävällä äänellä.
— Tulen, myöntyi nuorukainen. Mennessään sanoi hän jotakin Ontreille, joka huomattavasti levotonna oli ilmestynyt ovensuuhun, mutta nyt rauhoittuneena kumarsi ja jäi etehiseen katsomaan heidän jälkeensä.
He kulkivat kujaa rinnakkain koululle päin, opettaja kumaraisena ja hiukan jälempänä, nöyrästi ja yksikantaan haastellen tavallisista asioista. Hänen asuntonaan oli pari pientä huonetta, kutakuinkin hyvin ja siististi kalustettuja. Seinällä oli tavallisten väripainokuvien sijasta m.m. Pushkinin kuva, jota nuorukainen pysähtyi katsomaan. Opettaja hymähti surumielisesti.
— Ette tietenkään odottanut sitä täällä tapaavanne, sitä tai mitään sellaista, sanoi hän, lisäksi sitten huomauttaen:
— Pimeydessähän me täällä erämaassa elämme kaikki… silti…
Nuorukainen katsoi isäntäänsä pitkään. Tämän silmissä oli omituinen, uneksiva katse. Oltiin vaiti. Vihdoin liikahti opettaja tuoliltaan, heilautti kättään kuvaavasti ja sanoi:
— Tarkoitan yksinkertaisesti, että olemme täällä erämaassa ikäänkuin varjossa, pimeydessä. Tuntuu siltä kuin ei sen auringon valo, joka paistaa esimerkiksi teille siellä Suomessa, tänne ulottuisikaan. Olisi vain joku toinen, joka ei valaise, ei ainakaan kylliksi…
Ja alentaen ääntään kuiskasi hän salaperäisesti:
— Mitä kuuluu sinne teille?
Mutta odottamatta vastausta hän hypähtikin tuoliltaan rientäen hakemaan virvoituksia. Ne olivat tuota täällä aina samaa: viinaa ja kalakukkoa, "kurniekkaa". Kohteliaisuuden vuoksi niitä maisteltuaan kertoili nuorukainen sitte yleisin ja varovaisin sanoin, mistä oli ollut kysymys viime aikoina.
Opettaja kuunteli kädet ristissä, silmissä harras ilme. Hänen huulensa rupesivat vapisemaan, ja hänen silmiinsä kihosivat kyyneleet. Äkkiä sanoi hän, nousten seisomaan ja ruveten kiihkeästi kävelemään edestakaisin:
— Minä tukehdun, minä kuolen tänne! Täällä on niin ikävä!
Nuorukainen tyrmistyi tämän purkauksen kuullessaan. Hän haki kuin kuumeessa jotakin sanaa, neuvoa, lohdutusta, jolla olisi voinut tätä näivettyvää ja valonjanoista sielua rohkaista ja virkistää, mutta ei löytänyt mitään. Hän tunsi vain täysin ymmärtävänsä miesparkaa, eikä voinut sitä muuten osoittaa kuin häntä veljellisesti olalle taputtamalla. Opettaja seisahtui ja katsoi häntä silmiin.
— Kiitos! sanoi hän.
Tuntui kuin olisi hän sitten päässyt tasapainoon, kuin olisi hän tuossa ainoassa lauseessaan yhtenä valitushuutona purkanut ilmoille monien ikävien päivien taakan, henkisen nälän ja tuskan katkeruuden, kuin olisi tuo ollut patoutuneen kärsimyksen laukeamista, joka toi helpotusta ja huojennusta. Ainakin puhui hän nyt jo rauhallisesti ja iloisesti, osoittautuen olevansa valistunut ja sivistynyt mies, jonka sielunelämä kärsi siitä, että hänen piti olla tänne hautautuneena. Hänen keskustelutapaansa ja käytökseensä saattoi mieltyä, hänen huomautuksensa todistivat synnynnäistä älyn joustavuutta, ja hänen leikinlaskussaan oli mehua, neroa ja kärkeä. Hetki hetkeltä rupesi keskustelu sujumaan yhä vilkkaammin; keskusteltiin valistus-asioista, jopa siirryttiin kirjallisuuteenkin, joka tuntuikin olevan hänen salainen ja voimakas intohimonsa. Hän tunsi kuitenkin vain venäläistä kirjallisuutta, mutta sitä melkoisesti.
Kautta rantain hän siinä koetti tiedustella, oliko vieras mahdollisesti koskaan mitään kirjoittanut tai julkaissut, ja kun tämä naurahtaen tunnusti pienet sitä alaa koskevat syntinsä, näytti isäntä ihastuvan aivan erikoisesti. Samalla hän taas ikäänkuin hermostuikin, liikahteli levottomasti tuolillaan ja oli luultavasti jo sanomaisillaan jotakin tärkeää, kun ovelta silloin kuului iloinen venäläinen tervehdys. Sen kuultuaan opettaja vaikenikin, mutta ei näyttänyt pahastuvan, vaan nousi vierastaan vastaan.
— Pavel Augustovitsh ja — katsoen kysyvästi nuorukaiseen, jokahymyillen sanoi nimensä, niinkuin sen Poventsassa oli herttainenJelisaveta Walter venäläiseen tapaan muodostanut — ja GustavIvanovitsh, sallikaa minun esitellä.
Kumarrettiin yhtä kohteliaasti kuin konsanaan jossakin salongissa. Hän oli sairaalan lääkäri, naimaton mies kuten opettajakin. Hän ihastui, ikihyväksi saadessaan odottamatta tällaista seuraa. Oli käynyt Helsingissä ja piti siitä kovasti. Mikä ihana ja puhdas kaupunki, mikä järjestys ja sivistyksen leima! Ah! te suomalaiset, onnelliset ihmiset! Miten suloista mahtanee olla elää siellä sivistyksen ja kaiken hyvän keskellä, harrastaa tiedettä, nauttia taiteesta ja kirjallisuudesta vaivattomasti… Ei, tulkaa minun luokseni juttelemaan ja kertomaan oikein paljo suuren maailman kuulumisia, tulkaa molemmat nyt heti, minulla on siellä hiukan likööriäkin, jota olen säästellyt aivankuin olisin jotakin tällaista aavistanut, tulkaa nyt heti… Sinä opettaja-veliseni, heitä pois taas tuo surullinen naamarisi ja iloitse, että olet saanut tavata sivistynyttä heimolaistasi…
Ja tuo vilkas mies tarttui nuorukaista toisesta ja opettajaa toisesta kynkästä vieden heitä iloisella kiireellä kotiaan kohti kylän toiseen päähän, lakkaamatta kysellen, puhellen ja selvittäen sekä naureskellen. Nuorukaisen sydäntä oikein virkisti tämä kohtaus, ja opettaja sanoi hänelle, kun lääkäri jäi erästä äijää puhuttelemaan, että Jumala oli lähettänyt tohtorin hänelle auttajaksi ja turvaksi…
— No Ontrei, oletko saanut ostetuksi karjalaisen naisen ja miehen puvun? kysyi nuorukainen ukolta, joka ilmestyi kievarin portille heidän siitä sivu mennessään, selittäen asian muutamin sanoin seuralaisilleen.
— Olen kyllä, sanoi Ontrei, näyttäen myttyä portailla, ja kysyen, milloin lähtöön päästäisiin.
Hän neuvotteli Ontrein kanssa hiljaa. Ukko kiirehti matkalle, sillä ilta oli lähenemässä ja eteenpäin piti joutua, mutta nuorukainen ei voinut lähteä nyt näin äkkiä uudesta seurastansa.
Se voisi näyttää oudolta. Sovittiin, että ukko vielä odottaisi. Hän oli muuten kuullut kylällä, että tien varrella pohjoisessa olivat sieltä äsken tulleet kulkijat nähneet savua ja päätelleet siitä siellä "raspoinikkoja" tai karkulaisia olevan. Kiiruhdettava oli…
Lauloi vanha Väinämöinen,Järvet läikkyi, maa järisi,Vuoret vaskiset vapisi,Paaet vahvat paukahteli,Kalliot kaheksi lenti,Kivet rannoilla rakoili.
Illan kuulakkuus ja rauha vallitsi. Lääkärin asunnon akkuna oli auki pieneen puutarhaan, jossa hänen emännöitsijänsä koetti kasvattaa kyökkikasveja. Ulkoa tuli viileä ilma virkistävänä sisään liikaa tupakansavua hälventämään. Istuttiin pöydän ympärillä ja juteltiin vahvasti.
Hän pääsi pian selville siitä, että nämä kaksi miestä olivat toistensa tukena ja turvana. Kun opettaja rupesi tulemaan liian tunteelliseksi ja avomielisyydessään kentiesi hiukan häiritsevän tuttavalliseksi, rauhoitteli häntä lääkäri veljellisesti, ja kun taas lääkäri nakkeli liian rohkeasti liköörilaseja menemään, pidätteli häntä opettaja isällisesti. Keskusteltiin kaikesta mitä siinä ajattelemaan ehti, puhuttiin kirjallisuudesta ja taiteesta sekä Karjalan kansan elämis- ja kehitysmahdollisuuksista. Ja kesken kaiken raahasi vilkas lääkäri esille toisesta huoneesta suuren grammofonin, josta pian alkoi kuulua surullisesti särähdellen ja rämisten:
— Ach du mein holder Abendstern…
Kuunneltiin vakavina, opettaja varsinkin. Näki selvään, että hän rupesi heltymään yhä enemmän. Taaskin saattoi otaksua, että hänellä oli jotakin sydämellään, jonka hän halusi ilmoittaa, mutta jota ei kuitenkaan oikein saattanut. Mutta nuorukainen aavisti, että se mahtoi koskea jotakin kirjallista asiaa, koskapa hän aina koetti kääntää keskustelua sinne päin. Ja vihdoinkin, kun lääkäri poikkesi kyökin puolelle tiedustelemaan illallis-asioita, tuli se esiin. Jännitetyn ja salaperäisen näköisenä kumartui hän nuorukaisen puoleen ja sanoi kuiskaten:
— Minäkin olen kirjaillut… minulla on valmiina… runoteos… kertovainen… suuri… Haluaisin kuulla teidän mielipidettänne siitä…
— Mutta en ymmärrä niin paljon venäjää, että voisin sitä lukea, kiiruhti nuorukainen epäämään.
— Venäjää? lausui hän pahastuneena. Minä en kirjoita venäjäksi, vaan karjalaksi. Se on minun äidinkieleni.
Ja hiukan loukkautuneena rupesi hän laajasti ja innolla sekä hellyydellä puhumaan tuosta sydämensä lapsesta, johon hän nähtävästi oli uhrannut kaiken henkisen kykynsä. Nuorukainenkin innostui tästä suorastaan huikeasta ajatuksesta, että täällä Karjalan sydämessä eläisi mies, joka olisi pystynyt luomaan tällaisen teoksen ja siis myös uuden suomalaisen kirjakielen, pelastamaan kauniin karjalan kuolemasta. Mutta kun hän samalla muisti, kuinka vaillinaisesti hänen uusi tuttavansa todellakin tätä kieltä taisi, tuli hän murheelliseksi, sillä hän ymmärsi, ettei tuo runoelma voinut kelvata mihinkään. Sitä hän ei tietystikään voinut sanoa, vaan kuunteli surumielin opettajan innostuneita selityksiä…
— Opettelisitte suomea ja kirjoittaisitte sen sillä kielellä, ehdotti hän vaihteen vuoksi, antaakseen keskustelulle uutta käännettä ja ainesta.
— Suomeksiko? Ei. Minä olen karjalainen ja kielemme on yhtä hyvä kuin suomikin. Kauniiksi karjalaksi olen sen kirjoittanut…
Takaisin huoneeseen saapunut lääkäri näytti heti ymmärtäneen, mistä oli kysymys. Salavihkaa kysäisi hän:
— Siitä eepoksestako se…?
— Siitä…
— Yhyy…
Nuorukainen sai kuulla sen, minkä oli arvannutkin, että nimittäin tuo kirjallinen työ oli opettajan salainen rakkaus ja aate, jota hän sydämessään hellien vaali ja hoivaili. Se oli hänen elämänpuunsa, josta hän sai voimaa kestää luonnolleen vaarallisen henkisen yksinäisyyden. Kun hän koulutyönsä päätettyään palasi orpoon kotiinsa, otti hän esiin tuon suuren teoksensa ja ryhtyi sitä taas uudemman kerran parantelemaan ja laittelemaan. Kuinka monta kertaa hän olikaan kirjoittanut sen uudelleen, silostellut muka säkeitään, kuinka vaivaloista oli varsinkin alku ollut, jolloin hän oi kirjoittanut karjalaansa venäläisillä kirjaimilla kun ei vielä osannut länsimaisia. Ja kuinka suurenmoisesti hän olikaan nauttinut sitä sitten yksinään itselleen lausuessaan korkealla äänellä. Siitä oli muodostunut hänelle suuren nautinnon ja onnen lähde, ainoa, joka oli häntä täällä virkistänyt. Ja kun lähiseudulle oli sitten muuttanut tämä nuori lääkäri, joka hyvän sydämensä koko avonaisuudella ja osanotolla oli häneen kiintynyt, oli miesparalle auennut ikäänkuin uuden elämä lähde. Mutta lääkäri ei osannut karjalaa, ei voinut antaa hänelle sitä arvostelua, jota jokainen taiteilija kehittyäkseen kaipaa. Ja kun lääkäri kehotti häntä tutustumaan venäläiseen kirjallisuuteen ja ottamaan sen runoelmista opastusta säkeen rakennuksessa ja muussa, ja kun häneen tämän jälkeen hiipi synkkä epäilys, ettei hänen runoelmansa kenties täyttäisikään minkäänlaisia vaatimuksia, murtui hänen mielensä ja hänen sydämessään alkoi tuo sanomattoman katkera ja tuskallinen taistelu, joka on jokaisen kutsumuksestaan epätietoisuuteen joutuneen taiteilijan alituinen osa. Ja kun hän nyt kuuli, että oli tullut nuori ruotsi, joka varmaan innostuisi hänen asiaansa, kiiruhti hän siitä tälle puhumaan…
Tarinoittiin edelleen ja lämmettiin. Akkunasta näkyi Seesjärven tyyni ja nukkuva pinta. Kuulakas hämäryys tummeni. Viirisalko piteni pitenemistään, ujuen ylös taivasta kohti. Kaukaa kuului ratshoin laulua. Karjalaisen kesäyön tunnelma oli täydellinen.
Hän nautti olostaan. Hänen sydämensä lämpeni ajatellessaan tätä maata ja kansaa, josta hänellä tähän saakka oli ollut vain hyviä kokemuksia. Ei koskaan oltu hänelle vielä tehty niin sydämellistä hyvää päivää kuin näissä karjalaisissa kylissä, joissa isäntä pöydän päästä tervehti häntä veljeksi ja ystäväksi, nimeä ja kotipaikkaa, asiaa ja tarkoitusta kysymättä. Hän oli ymmärtänyt, ettei syyttä Karjala vallannut ja tenhonnut kävijöitään. Ja kun hän muisteli sitä valtavaa ja mahtavaa menneisyyttä, mikä näillä taipaleentakaisilla tshuudeilla oli, muisteli niitä taisteluja, joita pohjolan aamuhämärässä oli käyty näiden maiden omistamisesta, sitä urheutta, jota sen karjalainen kansa oli vapauttaan puolustaessaan osoittanut, niin ymmärsi hän seisovansa vanhan pohjolan vallan jäännösten raunioilla, heimon keskellä, joka ei sattumalta ja ansiotta kantanut aateluuden merkkiä otsallaan ja hengen etevyyden todistusta laulussaan. Suottapa ei, mietti hän siinä itsekseen, haaveilija uneksi sankarieepoksesta, joka runouden valtavoimin kohottaisi jälleen kunniaan ja maineeseen sen, mikä on onnettomuudeksi unhoon ja hämärään jäänyt.
Hänen mielensä kuumeni. Hän johtui ajattelemaan sitä velttoutta, jolla onnellisemmassa asemassa olevat suomalaiset edelleenkin suhtautuvat heimonsa menneisyyteen. Eikö olisi pyhää työtä omistaa osa ja joukko kotimaisesta historian tutkimuksesta ja tutkijoista yksinomaan Suomen koko heimon suuren menneisyyden valaisemiseksi, niin että siitä vihdoin olisi päivän valossa kaikki, mikä ihmisvoimalle olisi mahdollista? Eikö se olisi jalointa pyhiinvaellusta, mitä Suomen heimon jälkeläiset voisivat tehdä?
Hän selitti tätä opettajalle ja lääkärille. Opettajan silmät välähtelivät ja lääkäri hymyili hyväntahtoisesti. Kansallistunteisena miehenä hän hyvin ymmärsi noiden kahden innostuksen syyn. Näissä kolmessa ojensi uusi ja sovinnollinen aika toisilleen kättä.
Opettajan posket punoittavat ja silmät kiiltävät. Hän tarttuu lasiinsa ja alkaa haaveksien pitää runollista ja korkealentoista puhetta tämän Suur-Suomen menneisyydestä. Voimakkain värein, omituisella sekakielellä ja vilkkain liikkein loihtii hän runollisen innoituksen avulla esiin kuvan tuosta muinaisesta tshuudien valtakunnasta ja sen mahtavuudesta. Hän vaipuu kuvailemaan vapisevalla ja innostuneella äänellä miesten ja päällikköjen uljuutta ja sankaruutta, antaa kuiskaten kuulijalle aavistuksen neitojen suloista, sekä maalaa vapisematta esiin heidän kamalat ja väririkkaat uhrikohtauksensa ja muut pakanalliset menonsa. Ja vähitellen sopeutuvat hänen sanansa säkeiksi, jotka valtavan runollisina kuvina ja raskaan juhlallisessa poljennossa alkavat vyöryä esiin hänen huuliltaan. Se on jotakin uutta, jotakin ulkonaisitta vaikutteitta ja ainoastaan perinnöllisen lahjan avulla syntynyttä korven taiderunoutta, mahtavaa pakanallista hymniä, joka sana sanalta värisyttäen tunkeutuu luihin ja ytimiin. Sitä kannattaa luonnonlapselle ominainen profeetallinen innostus, joka loistaa hänen haltioituneesta katseestaan ja hänen äänensä juhlallisen värähtelevästä liikutuksen tärinästä, ja sen jylhyyttä lisää tämä öinen hetki ja tunnelma pyhästä paikasta.
Niin hän kuvailee, kunnes hän siirtyy esittämään sitä onnen saavuttamatonta haavetta, jolloin olisi yhtyneenä Suomen heimo, koottuna saman katon alle. Profeetallisella voimalla luo hän eteen unelmansa, vertauskuvan suunnattoman suuresta kalevaisesta pirtistä, jonne olisi kokoontunut Kalevan kansa kerta vielä Pohjolan häihin. Hän siirtyy mielikuvituksessaan yli ajan ja mahdollisuuden, suorastaan mässäten onnen ja mahtavuuden unelmissa, jotka ovat suuria, korkealentoisia, suunnattomia salaisesti juovuttavassa huumassaan. Ja niin siirtyy hän lausuilemaan säkeitä vapaudesta. Kuin muinaiset laulajat, kuin parhaiden kansojen parhaat "bardit", kohottaa hän raskaat säkeistönsä yhä laajempaan inhimilliseen kantavuuteen, kunnes niiden huumaava tunnesisältö humisee kuin mahtavien urkujen soitto. Kuulija tuntee, kuinka liikutus vähitellen saa vallan, kuinka sydäntä raskauttaa suloinen, mutta voimakas ahdistus, kuten tiedetään tapahtuvan silloin kuin Jumala sydämessä vaikuttaa, ja kuinka hän lopuksi valtoinaan antautuu sen tunnelman valtaan, jonka tällä pyhällä hetkellä vaikuttavat jumalaiset voimat ovat esille loihtineet.
He nousevat ja juovat tulevaisuuden maljan. Ja kun he huomaavat lääkärin osaaottavilla ja ystävällisillä kasvoilla vilahtavan aran ja pelokkaan epäilyksen ilmeen, vaipuvat he itkien toistensa kaulaan. Runollisessa lennossaan ovat he jälleen unohtaneet todellisuuden, ja sen huomatessaan he tuntevat pettymystä ja tuskaa. Mutta onnen hetken ovat he silti yhdessä eläneet.
Ja he jatkavat haaveiluaan, vaikkakin nyt järkevämmin ja tyynemmin. Hetken ja nautinnon liikuttamina puhelevat he avomielisesti kuin lapset, ilostuvat taas ja juttelevat vilkkaasti. Tullaan aloille, jotka ovat läheisempiä venäläisellekin, puhutaan Karjalan edistystarpeista, kouluista, maanomistus-oloista ja muusta. Innostutaan taas ja ollaan vakuutettuja seudun suurista kehitysmahdollisuuksista. Kunhan kerran tutkitaan maaperä ja vuorityön mahdollisuudet, avataan hyvät kulkutiet merestä mereen ja järveen, niin alkaa Karjalalle uusi loistokausi…
Kylän tiellä kuului ajavan troikka, sillä aisakello rämpätti kileästi. Kievarin pihalle pysähtyi. Saattoi olla joku virkamies Poventsasta? Ei välitetty sen enempää. Mutta hetken kuluttua kuului koputusta. Lääkäri meni avaamaan. Se oli Ontrei.
— Kiireesti lähtekäämme, sopotti hän hiljaa. Stanovoi ja se vanha urjadniekka. Ovat nähtävästi päässeet jälille. Joutukaamme pian matkalle.
Näkyvi savu salolta,Sinisauhu selkosilta,Haiku nuotion norosta;Mitä metsässä väkeä,Kuta korvess' kulkijata?
Hän tunsi kuin piston sydämessään ja kääntyi äkkiä hyvästelemään. Valeltuaan päätänsä kylmällä vedellä tunsi hän heräävänsä aivan kuin jostain huumauksesta, eikä voinut enää ymmärtää, kuinka olikin niin kauan viivytellyt. Aurinko näkyi jo tuolla kultailevan rakennuksen päätyjä ja toimeliaat lintuset olivat aikoja sitten heränneet aamu-askareilleen. Miten olivat viettäneet yön heidän saatettavansa ja mitä olivat he ajatelleet? Ontrein silmistä loisti selvä syytös, vaikka hän ei mitään sanonutkaan.
Hänen oli vähän vaikea selittää isäntäväelleen syytä äkkilähtöönsä, ja hän syyttikin Ontreita, jolla sanoi olevan erittäin kiireen. Sydämellisesti puristi hän lääkärin kättä, ja piti opettajan kättä kauan omassaan. Opettaja oli taas tuo sama arka ja kalpea mies, joka illalla oli häntä vieraakseen pyytänyt. Ei olisi uskonut häntä samaksi, joka äsken haltioituneena, ikäänkuin kasvaneena, julisti innoitustansa tälle vähälukuiselle kuulijakunnalle. Mutta kun hän vakaasti lausui, että vielä kerta tavataan, niin välähti ilo opettajan silmistä ja hänen muotonsa aivan kirkastui.
Hyvästi, onnellisten unelmain ja tunnelmain näyttämö! Niin kiireesti kuin Ontrein kyky suinkin salli, läksivät he kulkemaan tietä edelleen Sondalan kylään päin. Vähäiset tavarat oli ukko tuonut mukanaan kievarista.
Vaiti ollen he kulkivat, hän taaskin edellä ja ukko jälessä. Aamun tyyni ja valoisa sekä viileä ihanuus ei voinut olla vaikuttamatta hänen yhäkin ikäänkuin tulehtuneeseen mieleensä viilentävästi ja rauhoittavasti. Katse kimalteli vielä ruohikossa, sirkat jo sirittivät siellä, missä aurinko sattui heidän makuupaikalleen, ja linnut pyrähtelivät pensaikoissa. Hän antoi katseensa mielihyvällä liukua pitkin avautuvaa näköalaa. Järven pinnalla viipyi vielä hiukkanen keveätä usvaa ja aamuviri näkyi paikka paikoin sen rinnalla karehtivan. Katse uppoutui aavaan ulappaan painuen vihdoin kauas sinne, missä sinervä maa kohoutui kaukana vastarannalla. Siitä se jo nousi ylemmäksi silmäten sinitaivaan hattaroita, jotka aivankuin lumivalkoiset lammaskatraat olivat sinne ikuiselle laitumelleen makuulleen kyyssähtäneet. Sieltä irroitti sen iloinen viserrys. Tuosta pellon ojan reunasta oli kohonnut äkkiä siivilleen leivonen; alituisesti nousten nopeilla nykähdyksillä aivan kuin olisi hypähdellyt portaita ylös ja lakkaamatta livertäen kiipesi se yhä ylemmäksi taivasta kohden, niin korkealle, että olisi jo luullut sen pientä sydäntä hiipaisevan; ja kun se oli saapunut sinne melkein taivaan portille, niin ettei sitä juuri silmä erottanut, ei se enää voinutkaan kestää kaipuutansa, vaan syöksyi siivet supussa aivan kivenä alas saamaan palkintoa puolisoltaan hyvin suoritetusta lennostaan ja laulustaan. Tuolla se puoliso makasikin aivan hiljaa, niin leveänä ja lämpimänä kuin suinkin mahdollista, pesässä muniensa päällä hautoen tulevaista onneaan.
Mutta tuossa edessä alkoi taas synkkä ja vakava metsä. Se muodosti tummanvihreän kehyksen tälle aukeaman valoisalle taululle, johon aurinko loi vaaleata kultaansa vaihteluksi. Katse saattoi vaaran laelta nähdä kauaksi metsä- ja kukkula-ulapalle; aamun valossa esiintyivät vaarain laet ikäänkuin kirkastettuina, kun laaksopaikat sitävastoin vielä erottuivat tummiksi varjostuksiksi. Taakseen katsoen saattoi nähdä vanhan kylän siinä aukeamallaan ilman puremine, hallavine taloineen, rukoushuoneineen ja hautuumaineen, "kuusikkoineen", joissa harmajat kattoristit vartioitsivat haltuunsa uskottuja. Edessä maa vähitellen kohosi, kunnes muodostui kauempana tiuhametsäiseksi ja runolliseksi harjuksi, joka tarjosi oivallisia piilopaikkoja niille, jotka halusivat tietä kulkevia välttää.
Hänellä oli kieltämättä paha omatunto siitä, että oli jäänyt niin kauaksi äskeiseen seuraansa ja unohtanut varsinaisen tehtävänsä. Erittäinkin nyt, kun hän tiesi viranomaisten olevan karanneen jälillä, tuntui asema hänestä kiusalliselta. Hän mietiskeli ja arveli, olivatkohan sydänmaan kyläläiset tuolla erämaan matkalla joutuneet jotakin epäilemään, sillä heitä ei ollut voinut välttää kokonaan kohtaamasta, vai mistä olivat jälille päässeet. Olivatkohan selvillä siitä, että hän Ontrein kanssa oli jotenkin asiaan sekaantunut? Onneksi he eivät olleet näyttäytyneet siellä kylässä tuolle vanhalle urjadniekalle, joten heillä puolestaan ei ollut vielä syytä pelätä. Nyt he tietenkin kuulisivat Paadenessa outoa savua näkyneen tien varrelta. Varmaan tästä koituisi todellinen takaa-ajo.
Sitä pelkäsi Ontreikin. Huokaillen, mutta samalla lujana ja luottavana puhui hän siitä vaikeasta tehtävästä, joka oli heille annettu, mutta jonka he nähtävästi saisivat sittenkin onnellisesti loppuun suoritetuksi.
— Sillä Jumala ei olisi muuten niin ihmeellisesti johdattanut meitä, aivan ventovieraita ihmisiä, pelastamaan näitä kolmea onnetonta.
Näin järkeili Ontrei ja oli asiastaan aivan vakuutettu.
Tultuaan maantien harjun kohdalle rupesi Ontrei tarkoin tähystelemään tien vasemmalle puolelle. Vähän matkaa kuljettuaan huomasikin hän katajan oksalla aivan pienen liinankappaleen, joka näytti siihen sattumoisin lentäneeltä. Sen kohdalla poikkesivat kulkijat metsään lähtien varovasti kulkemaan yhä kapenevaa vaaran harjaa. Se tuli yhä korkeammaksi ja jyrkkärinteisemmäksi, kunnes päättyikin korkeaan vieruun, niin äkkijyrkkään, että alhaalla kasvavien puitten latvat olivat äyrään tasalla. Rotkosta pulpahti ilmoille savun hajua. He laskeutuivat varoen jyrkännettä alas.
Rotkon tiheikköön tultuaan hämmästytti heitä paikan aivan erikoinen luonne. Vähän matkan päässä toisella puolella alkoi harju taas uudelleen, ja yhäkin jyrkkärinteisempänä. Rosoiset louhikot etsivät siinä tiheämmän kasvullisuuden, mutta salskeita koivuja ja mäntyjä oli silti rinteeseen juurtunut. Mutta se mikä häntä erikoisesti rotkon pohjalla hämmästytti, oli kuolemankourien ja sananjalkojen keskellä olevien suurien ja valkoisten, todella kauniiden kivilohkareiden joukko. Ne olivat marmoria, sillä pehmeytensä vuoksi ei hän voinut niitä muuksikaan arvata, veitsellä niiden pintaa koetellessaan. Ja siihen viereen poiketessaan ja kallion rintaan nojatessaan huomasi hän äkkiä kivessä kiinni kokoelman mitä kauneimpia granaatteja, punaisia kristalleja, joista hän helposti mursi joukon taskuunsa. Ne olivat melko yleisiä Suomessakin, mutta näin sopusuhtaisia ja rapautumattomia ei hän vielä ollut sattunut löytämään. Muuten vallitsi paikalla syvä hiljaisuus ja melkein hämärä, sillä synkkä kuusikko, joka koskemattomana seisoi rotkon pohjassa joka puolella, ei laskenut lävitsensä päivän säteitä. Ontrei teki ristinmerkin.
He lähtivät kulkemaan rotkoa vastapäisen vaaran rinnettä kohti. Savun haju sieltä edelleenkin kantautui, joten sitä kohti sopi hiipiä. Taitettuaan syrjään rotkon reunalta tiheän paatsama- ja tuomivesakon, josta sai kasvot täyteen lukin verkkoja, tulivat he suuren kallion juurelle, jonka alle aukeni ikäänkuin luolan suu. Siinä kyti tuli.
Mutta ei luolassa eikä lähistöllä ollutkaan ketään.
Hän hämmästyi, ja aikoi juuri huudahtaa, kun tunsikin Ontrein käden suullaan. Ukko painoi häntä voimakkaasti alaspäin yhä varoittaen hiljaa olemaan. Kyykistyen ukon viereen kääntyi hän tämän puoleen kysyvä ilme kasvoillaan. Ukko piti sormea suullaan ja osoitti päällään lehvien läpi kallion reunalle.
Sieltä kurkisti varovasti esiin mies. Nähtävästi hän ei ollut heitä huomannut, vaan oli hänkin tullut savun lähtöpaikkaa tutkimaan.
— Paadenen urjadniekka, kuiskasi Ontrei, ja se selvitti kaikki.
— — — — —
Kuultuaan illalla kyläläisiltä, että tien varrelta oli näkynyt savua, oli urjadniekka saapunut aamulla varhain katsomaan, kuka oli tuon savun sytyttäjä. Ehkä hän olisi sen jättänyt tekemättä, jos savu olisi näkynyt kaukaa selkosilta, mutta näin kylän lähellä olevaa ei sopinut heittää tutkimatta. Epäilyttäviä kulkijoita on todellakin kesäiseen aikaan näillä saloilla, ja usein niistä kylien kansakin "oikeita" matkalaisia varoittaa. Mitä ja ketä he ovat, siitä ei ole useinkaan aavistustakaan, eivätkä salot kerro salaisuuksiaan.
He vartosivat, minne mies kääntyisi, ja poistuivat visusti metsän peittoon kuullessaan kallion rinteeltä kivien rapinaa ja arvatessaan siitä, että hän oli tulossa paikalle. Tuossa hän saapuikin. Oksien välistä saattoi huomata, että hän tarkasteli tarkkaan nuotion seutua, ja osoitti hämmästyksen merkkejä nähdessään jälkien pienuudesta, että paikalla oli nähtävästi ollut nainenkin, ellei kaksikin. Ymmällä olevan näköisenä lähti hän sitten poistumaan paikalta, mennen aivan heidän ohitseen, niin että he töin tuskin kerkesivät painautua varjoon.
Asia oli selvä. Heti kylään mentyään kertoisi hän näkemästään stanovoille ja tuossa tuokiossa olisi tämä vanhan urjadniekan kanssa paikalla. Siinä ei ollut siis hyvä viipyä. Mutta missä olivat kadonneet? Tässä ei voinut vartoa, sillä pian olisivat takaa-ajajat täällä. Mutta jos kadonneet olivat vain muuten tuleltaan poistuneet ja aikoivat pian palata, voivat he joutua suoraan surman suuhun, ellei heitä varoitettu. Siksi piti paikalle jäädä. Mutta ehkäpä he olivat poistuneet jotakin pakoon ja piiloon? Silloin he eivät tietenkään palaisi, mutta miten siinä tapauksessa saada heistä selkoa?
Pulmallista! Silloin näki hän, että Ontrei taittoi itselleen tukevan kepin ja lähti sen varassa liikkaamaan yhdellä jalalla nuotiolle. Silloin hänkin rupesi jälkiään sotkemaan, pisti toisen saappaansa toisinpäin jalkaansa ja lähti Ontrein kanssa paikkaa tutkimaan. Rotkon pehmeään multaan muodostui nyt sangen omituisia jälkiä, joita tavallisen urjadniekan äly ei riittäisi selvittämään. He tutkivat kiireesti nuotion seudun vähän laajemmalta ja lähtivät sitten rotkoa pitkin pohjoiseen päin. Selvästi johtivat sinne kolmen, ihmisen jälet, joiden askeleisiin tarkoin astumalla he koettivat kepillään ja toisinpäin käännetyllä kengällään niitä perinpohjin sotkea. Pian ilmestyi heidän eteensä pieni purokin, jonka rannalle askeleet johtivat. Suuri oli kuitenkin heidän kummastuksensa, kun puron toisella puolella ei jälkiä jatkunutkaan.
Mihin olivat kulkijat nyt kadonneet?
Mutta Ontrei kumartui katsomaan tarkemmin puron pohjaa ja osoitti sinne. Siellä näkyikin vielä heikkoja jälkiä, jotka kääntyivät puron virran suuntaan. He ymmärsivät nyt, että kaukaasialaisella oli ollut joku tärkeä syy, joka oli saanut hänet pakenemaan nuotioltaan, että hän pani liikkeelle kaiken taitonsa ja varovaisuutensa peittääkseen jälkensä ja että hän ei voinut olla kaukana, koska puron tosin lienteä virta ei ollut ehtinyt huuhtoa pohjaa uudelleen sileäksi. Hekin astuivat veteen ja kaahlasivat varoen sitä edelleen. Noin sadan metrin päässä alempana olivat rannalla selvät maihin nousun merkin, joita kulkijat eivät olleet voineet epäilevältä silmältä salata.
Nyt eivät pakolaiset enää voineet olla kaukana, sillä puro kääntyi maantielle päin, ja sinne he tuskin olivat uskaltaneet. He olivat siis neuvotelleet ja joutuneet viipymään sekä tietenkin miettimään, miten voisivat jättää jotakin merkkiä itsestään ystävilleen. Varoen menivät he siksi varmuuden vuoksi maantielle päin. Puro laajeni pian, solisten leveämpänä pienen niityn läpi, jolta kohdalta maantiekin sen yli meni. Jäljet ilmestyivätkin taas näkyviin. Seuraten niitä saapuivat he maantien lähelle, jossa pensaikosta ilmestyikin heidän eteensä ilon ilmeellä kaukaasialainen. Pitemmittä puheitta viittasi hän alas puron suulle päin ja lähti edellä, mennen matalana maantien yli.
Seesjärven ranta oli tässä vielä sangen lähellä. Puron äyräillä kasvavan lepikon suojassa saapuivat he rannalle, jossa neito ja mummo odottivat. Ruhtinattaren kauniilla kasvoilla oli huolestunut ilme ja hän kääntyi kysyvästi nuorukaisen puoleen. Taaskin tunsi tämä sydämessään moitetta siitä, että oli kenties viipymisellään aiheuttanut koko vaaran, eikä voinut kohottaa katsettaan neidon silmiin, joiden tunsi kohdalleen odottaen pysähtyvän. Mutta Ontrei antoi heille mytystään ostamansa vaatteet, joihin he poikkesivat syrjään pukeutumaan.
Puron äyräältä saattoi nähdä maantielle ja he silmäsivät sinne usein odottavasti. Mutta kaukaasialainen viittasi rantasarakkoon kätkettyyn veneeseen:
— Sillä pakenemme ja nousemme maihin siellä jossain järven pohjoisrannalla, josta jatkamme sydänmaita myöten matkaa siksi, kunnes pääsemme pois hevosteiden ulottuvilta. Kun eivät osu meitä näkemään sitä ennen, niin siellä tuskin arvaavat enää epäilläkään. Ainoa paha on veneellä paetessa, että näin valoisalla ajalla järven selällä kulkija näkyy kauas, joskaan ei jälkiä heitäkään…
— — — — —
Kaukaasialainen oli ollut edellisenä iltana maantien vieressä jättämässä sinne Ontrein kanssa sopimaansa liinamerkkiä, kun oli kuullut väkeä tulevan tietä myöten. Pensaan takaa piilosta oli hän huomannut, miten he olivat seisahtuneet kummastelemaan metsästä tulevaa savua, jonka tuuli oli sieltä tielle painanut. Hän ei kyllä ymmärtänyt heidän puhettaan, mutta tunsi sanan "polititsheski", jota hänestä karkoituskylässään karjalaiset kulkijat yleisesti olivat käyttäneet. Kiireesti oli hän palannut takaisin nuotiolle ja sitä heti pienentänyt, valittaen, että oli ajattelemattomuudessaan tehnytkin sen liian suureksi. Epäillen ja tuskaisena oli hän vartioinut ja odottanut koko yön, viipyen alati maantien vieressä. Sieltä oli hän vihdoin huomannut, kuinka paikkaa oli saapunut tarkastamaan urjadniekka, ja silloin oli hän kiiruhtanut toimittamaan suojattejaan turvaan. Jälkiään varoen olivat he sitten kulkeneet pitkin puroa, erityisesti suuntaa ajattelematta, mutta aikoen kuitenkin maantielle jotakin merkkiä heittämään. Sille tultuaan oli hän ajatellut, että ehkä rannan puoli olisi turvallisempi, ja mennytkin siis sinne, löytäen sieltä veneen.
Ontrei ei puolestaan ollut kovin innostunut vesille lähtöön, mutta myönsi toisekseen, että oli viisainta pysyä nyt kokonaan syrjässä niiltä mailta, joilla stanovoi ja urjadniekka tulisivat liikkumaan. Ehkä siis oli edullisinta lähteä veneellä ja viivyskellä Seesjärven pohjoisrannan saaristossa, joiden välisissä ruohosalmissa ja kaislikoissa pian pääsisi takaa-ajajistakin eksymään. Mutta siinä tapauksessa ei ollut lähtemistäkään ennenkuin illalla, jonka hämyssä parhaiten pääsisi puikahtamaan pois kylän kuuluvilta. Mutta taipale Sekehenjoelta Onnanjoelle, joka täten tuli heidän kuljettavakseen, oli ainakin hänen kuulemaansa synkintä sydänmaata, jota ainoastaan erämiehet olivat kulkeneet, oikeata karhujen laidunta, joiden parasta aluetta nämä seudut ja varsinkin salot näiden vesien ja Vienan välillä, Sekehen- ja Uikujoen seuduilla olivat. Mutta tänä vuodenaikana ei retki suinkaan ollut mahdoton, ja ehkä sittekin vähiten yllätyksille altis.
Maantieltä rupesi kuulumaan ääntä ja he kyyristäysivät piiloonsa. Tulossa oli urjadniekka sekä useita miehiä, jotka kaikki poikkesivat metsään heidän nuotionsa kohdalle. Saattoi arvata, että siellä ruvettaisiin nuuskimaan jälkiä tarkoin, vaikkakaan ei ollut luultavaa, että he mitään selvää saisivat, varsinkin kun nyt itsekin lisäksi jälkiä sotkivat tältä paikalta metsään poiketessaan.
Joko sorti suuren puuni,Uskontammeni tuhosi,Kukkalatvani kumosi?Se kun kaatui, kansa kaatui,Kauas kaikkosit jumalat.
Kun miehet olivat kadonneet, kumartui ruhtinatar huolestuneena sulhasensa puoleen:
— Meitäkö nuo miehet etsivät?
— Eikö mitä, vastasi toinen hymyillen.
— Mutta jos sittenkin, niin miten pakenemme?
— Sehän on vallan yksinkertaista. Otan sinut syliini ja hyppään tuon hattaran laelle, joka tuolla taivaalla onnen lauttana purjehtii. Sinne hyppään ja kohta saapuvat lemmen tuulet, jotka pullistavat purjeemme. Niiden avulla lähdemme laskemaan halki sinisen ja ylen korkean avaruuden, jonka raikkaus ja puhtaus tuudittaa meidät sadun kauneimpaan uneen. Purjehdimme kohti etelän ilmaa, josta pian rupeaa kuultamaan lumisten huippujen ja vuoripurojen, lehtevien laaksojen ja tummien öiden maa. Sinne kauas, onnen Araratille, pysähdytän pilvilauttani ja astun maihin armaineni. Ijäti me sitten siellä asumme eikä saavuta meitä elämän tuska. Niin, armaani, minä sinut pelastan, jos vaara uhkaa.
Neito hymyili onnellisena:
— Ja ystävillemme täällä pohjolassa me lähetämme lehvän onnemme puusta, kyyhkyläisen tuomaksi merkiksi, että onnettomuus on meidän kohdallemme lakannut. Katso, me rakennamme uhritulemme tyynessä illassa ja seuraamme sen savupatsaan nousua kohti korkeutta. Se on Herralle mieluisa ja sen tuoksu on kuin mirhamin pyhässä temppelissä. Ja me polvistumme sen alttarin äärelle rukoillen ijäti onnea niille, jotka uhrautuvat onnettomia auttamaan.
Neidon silmiin tuli lämmin kiilto. Kyynel kihosi tummien ripsien alta ja vyöryi hiljaa hienoihoiselle poskelle, joka oli samettinen kuin persikan pinta; povi aaltoili ja hymy kiiruhti taas takaisin liikutuksen jalostamille kasvoille. Hän ojensi kätensä nuorukaiselle ja Ontreille.
Nuori mies tunsi, kuinka tuossa hänen otsaluunsa alla ikäänkuin kaikki sumeni.
Mutta yhä kiinteämmäksi kävi kysymys, oliko syytä tässä enempää viipyä. Jos miesjoukko sittenkin saisi jälistä sen verran selvää, että pystyisi seuraamaan niitä maantielle takaisin ja jos sille juolahtaisi siinä mieleen katsastaa rantaakin, niin silloin oli kaikki hukassa… Eikö ollut sittekin parempi uskaltaa tuohon vesille ja koettaa pitkin kaislikon rintaa soudella loitommalle johonkin niemen taakse, josta illan tullen pääsisi jatkamaan?
Niin olikin. Äkkiä hän sen päätti, ikäänkuin joku olisi sen hänelle sanonut, ja esitti asian Ontreille. Tämä oli epätietoinen ja tuskainen, kun ei voinut päästä varmuuteen siitä, mitä oli tehtävä. Mutta kun kaukaasialainen innolla hyväksyi ehdotuksen, myöntyi hänkin.
Kiireesti astuivat veneeseen, jonka hän kävi kaahlaamalla noutamassa puron uomaa pitkin muutaman rantakiven vierelle. Ontrei istui perään, naiset keskelle, ja molemmat miehet tuhdoille. Varovasti ohjasi ukko vaapperaa kolmilaitaa kauempana olevaa nientä kohti pitkin kaislikon rintaa, joka tässä onneksi oli sangen korkeaa. Soutajat vetivät tarmonsa takaa, sillä päämääränä oli päästä näkyvistä ennenkuin miesjoukko taas saapuisi tielle. Säikähtynyt haapana, joka juuri oli saanut poikueensa vesille, posahti parahtaen ruohikosta lentoon, mennä liitäen hätääntyneenä vähän matkaa, mutta sitten taas kiireesti palaten, tullessaan äidillisesti kutsuen ja äännähdellen. Veneen uomasta levisi vahva viri selälle päin, siellä muodostaen heränneen etelän kanssa sieviä ristilaineita.
Neito oli saanut kaislan käteensä ja viiletti sillä aatoksissaan veden pintaa. Sitten hän käänti uneksivan katseensa etutuhdoilla avokauloin ja täysin voimin soutavaan nuorukaiseen, joka vältellen sitä väisteli. Hän ei tiennyt, katsoisiko taivaalle tai veteen, mutta huomasi sitten parhaaksi katsoa oikean airon lapaan, miten se hautautui tuonne sinertävään veteen, ruveten sitä voimalla edestään työntämään, kunnes se voimatta enää airon painoa kestää purskahti kauniisti vaahdolle. Mutta sieltäkin oli silmät siirrettävä, sillä alati ei niitä jaksanut siellä pitää, ja silloin oli hetkisen kestettävä tuota tumman katseen uneksivaa syvyyttä. Siinä janoava silmä pysähtyi kiharoiden kauneuteen ja kaulan kaarevuuteen, kunnes taas jaksoi riistäytyä irti katsomaan sitä vasenta airoa, miten se siellä omalla puolellaan asioitaan hoiteli. Pitkin kaulaa ja ohimoita levisi polte ja hämmennys heräsi sydämessä. Sen tuli kuitenkin tuntemaan ja näkemään vain sekä vasen että oikea airo, jotka syventyivät tehtäväänsä aivan harvinaisella innolla.
Hymy lennähti ruhtinattaren huulille.
— Gustav Ivanovitsh, puheli hän, miksi olette nyt niin vakava? Miksi ette naura ja iloitse surumme lievikkeeksi, kerro meille maastanne ja kansastanne, isästänne ja äidistänne? Miksi olette täällä matkalla, sillä ettehän mitään tutki, kuljette vain?
— Mitäpä kertoisin, ruhtinatar? Jos olisin tiennyt, että haluaisitte kuulla Suomesta, niin mielelläni olisin kertonut. Enkä tiedä itsekään, miksi olen nyt vakava, ellen viime yön ja näiden monien uusien asioiden vuoksi. Ja eihän Solovetsiin menijän, köyhän pyhiinvaeltajan, sovikaan paljoa ilakoida.
Hän puhui vältellen ja koetti lyödä leikiksi. — Miksi aiotte, Gustav Ivanovitsh? kyseli neito uudelleen. Turhaan ette tietenkään täällä kule, sillä eiväthän nämä seudut ole mitään matkailupaikkoja. Ehkä sittenkin tutkitte jotakin? Nuorukainen hymähti.
— Sekö hänet tiennee, vastasi hän. Omituinen ja voimakas halu viehättää minua näillä seuduilla kulkemaan. Heimoni muinaisuus niistä minua tervehtää. Totuuden sanoakseni, lienen kuitenkin etupäässä tämän Ontrein opetuslapsi. Joka päivä hän minua opettaa.
— Mitä voi teille Ontrei opettaa? kysyi ruhtinatar ihmeissään.
— Sitä en voi sanoilla ilmaista, vastasi hän totuuden mukaisesti. Totta vain on, että olen hänen opetuslapsensa siksi, että joka päivä opin häneltä tavattoman paljon. Luulin jo olevani liiankin oppinut, mutta sitten kohtasinkin tämän karjalaisukon, ja huomasin, etten osannut mitään, en ainakaan paljoa…
Ruhtinatar nauroi iloisesti, mutta hänen sulhonsa, joka oli mummon kanssa keskustelua kuunnellut, kääntyi sanomaan:
— Gustav Ivanovitsh on oikeassa; minäkin olen Ontrein opetuslapsi, sillä olen oppinut häneltä hyvin paljon. Ja selitykseksi ruhtinattaren kysymykseen vastasi hän:
— En minäkään voi sitä selittää. Se on jonkunlaista sisäistävaloisuutta ja toivorikkautta. Tuntuu kuin elämä olisi muuttunut.Luulen, että hänettä tuolla perässä olisin usein epätoivon vallassa.Taikka, en tiedä, — kuvittele itse.
Mummo nyhjötti veneen pohjalla korjaillen jotakin ja hymisten outoa laulua, kaipa kotivuoriensa kansanlaulua. Kaikki muut oli vallannut omituinen huolettomuus, paitsi Ontreita, jolla ei ollut silmiä eikä korvia muulle kuin matkan onnistumiselle. Jo olivat he päässeet pitkän matkaa ja suunnilleen äskeiseltä paikalta näkymättömiinkin, mutta parasta oli silti kiirehtiä edelleen niin kauan kuin aikaista aamua vielä kesti eikä kulkijoita juuri tarvinnut pelätä. Sivuutettiin niemen kärki ja huomattiin toisella puolella jyrkkärantainen lahti, johon ei sopinut maan puolelta katsomaan. Soudettiin sen poikki hiukan kaartaen, kunnes toisella puolella olevan niemen kohdalle päästyä nähtiinkin sen kärjestään revenneen maailmaa tehtäessä poikki, niin että väliin oli jäänyt jyrkkäseinäinen, hyvin kapea salmi tai kanava. Se oli melko pitkä ja molemmissa päissä tiheä kaislikko. Sinne käännälsikin Ontrei veneensä. Salmeen päästyä tuntui oikein juhlalliselta. Sammaleiset kalliot kohosivat jyrkkinä molemmin puolin ja ylhäällä oli vielä lisäkorokkeena kelohongikko. Veneen ilmestyessä salmeen sinkosi hongan latvasta kirkuen ilmoille piekanahaukka vihaisesti tutkien rauhansa häiritsijöitä keltaisilla silmillään. Veneen viri rupesi lotajamaan niissä paikoin, missä veden pinnan kohdalle sattui kallioon syvennyksiä. Melkein salmen keskikohdalla aukeni mantereen puoleisen kallion alle hiukan loivaa rantamaata, johon Ontrei laski veneensä. Kun saapui siihen ja veti veneen kokonaan maalle, huomasi, että kallio kaareutui aivankuin katoksi yläpuolelle, niin että sieltä ei voinut varmaankaan nähdä rannalla olijoita. Tuntui oikein turvalliselta. Kun hän meni tämän pienen rantakaistaleen päähän katsomaan, olisiko sieltä mahdollista päästä kiipeämään kallion päälle, pakeni sieltä veden rajasta veteen vihaisesti marahtaen pitkähkö ja musta, kiiltävän notkea elukka. Säpsähtäen jäi hän sen nostamiin poreisiin tuijottamaan, mutta mitään ei enää näkynyt.
Hän tunsi äkkiä ankaraa väsymystä. Valvottu ja juhlien vietetty yö, jonka rasitusta koko aamun jännitys oli estänyt esiin puhkeamasta, rupesi vaatimaan omaansa takaisin. Taaskin oli hänellä ollut vuorokauden ympäri raskasta aivokiihotusta ja merkillisiä kokemuksia.
Nähtyään Ontrein rupeavan tyynesti ruoanlaitto-puuhiin ja muun seurueen ryhmittyvän levolle, painui hänkin hietikolle pitkäkseen, pää hajuheinämättääseen. Auringon lämmittämän ilman leyhkä tuntui suloisesti tänne varjoon ja väsynyt ruumis vaipui hiljalleen levon valtaan. Aatos kulki vielä omia teitään ja ihmetteli, muistellen tapahtuneita. Hartaasti mietiskeli hän äskeistä iltaa opettajan ja lääkärin seurassa, sitä innostuksen hehkua, jonka edellinen oli hänessä osannut herättää ja niitä omituisia oloja, joissa hän oli joutunut näin seikkailemaan. Hän näki opettajan ilmielävänä edessään, laihana, pitkänä ja kalpeana, oudon innon ja haaveen tuli hehkumassa tummista silmistään. Hän oli kuin joku korven profeetta, joka oli lähetetty tänne kadonneen kansan keskelle vetoamaan Herran muinaisiin ja ijäti järkkymättömiin lupauksiin.
Mahtavasti nuo opettajan esittämät muinaisuus-kuvitelmat kiihottivat hänen mielikuvitustaan. Yhä syvemmin vaipui hän haaveilemaan noista taruhistoriallisista ajoista. Helteisenä päivänä seisoi hän Ontrein kanssa pyhässä lehdossa. Ikivanhat kuuset ja riippakoivut ojentuivat tummassa ja vaaleassa veljeydessä kohti taivaan lakea kuin jättiläistammi, niin korkealle, että joka hetki saattoi pelätä ihanien poutapilvien niiden latvoihin haaksirikkoutuvan. Heidän ympärillään seisoi taajana joukkona kalevaista kansaa, vakavana ja ääneti. Kaikkien silmät vartioitsivat tuota lehdon korkeinta paikkaa, sitä, jossa oli se pyhin puu ja karsikon kallein, sillä siellä seisoi kirves kädessä Pyhä Ilja, valmiina kaatamaan esi-isäin valtapuuta.
Hänen sydäntään värisyttää viha ja hän puristaa nuorella kädellään miekan kahvaa. Se sopeutuu hänen kouraansa niin hyvin, sillä sen on kylän kuulu seppä hänen erikoisten ohjeittensa mukaan takonut ja sitten karaissut salaisissa ja kauheissa kähyissään. Kauniille harakansulalle olikin teräs lennähtänyt, kun sen tulta oli kähyvesissä käyttää surauteltu. Miekkaa hän puristaa ja kuiskaa Ontreille:
— Emmekö mene ja lyö maahan tuota outoa miestä, joka kaataa meidän isäimme puun?
Ja Ontrei vapisee tuskassaan, sillä hänenkin sydäntään kirvelee tekeillä oleva. Mutta hän on kuin taikavoiman maahan naulitsema eikä saa sanaa suustaan. Ja uudelleen hän yhä kiihkeämmin kysyy:
— Menenkö ja isken maahan muukalaisen papin?
Kukaan ei vastaa, vaan kaikki seisovat hiljaa kuin lumoissa, liikkumatta. Pyhä Ilja siellä puhuu jotakin oudolla kielellään, jota luopio vepsäläinen kokee tulkita livvin kielelle. Jo kohottaa munkki kirveensä, jo jännittyy käsi lyömään… Auringon säde sattuu kiiltävään kirveen terään, kun se on tuossa korkeimmalleen kohonneena. Se on kuin salama… Ukko avita…
Nauskahtaen uppoo munkin kirves kesäiseen, pehmeään puuhun ja kansan joukosta kuuluu voihkaisu kuin olisi ase isketty sen omaan sydämeen. Hänen jalkansa herpautuvat ja jäätävä kylmyys hiipii pitkin hänen suoniaan. Silmissä sumenee ja hän tuntee, että elinhermo nyt lyötiin poikki. Mutta munkin apurit tarttuvat kirveisiinsä ja rupeavat voimalla hakkaamaan poikki valtavan paksua puuta. He lyövät niin, että lastuja sinkoilee satamalla. Ne vilkkuvat hänen silmissään outoina lintuina, niin tiheässä, että hän ei tahdo erottaa taivasta. Sen hän kuitenkin huomaa, että valtapuun oksat ja lehvät tärisevät kuin puistaisi luojan puiston kuningas päätänsä, kuin kummastelisi se sitä tekoa, joka hänet, merkin ja vertauskuvan, tahtoo pois juurittaa. Sen liikutus kasvaa silminnähtävästi, ikäänkuin vapisuttaisi sisäinen itku sen mahtavia hartioita, sen voimat vähenevät ja se lähtee kaatumaan sen maan syliin, josta se oli vuosisatoja elon voimaa imenyt. Sitä tahtoo se jäähyväisiksi hienoimmilla ritvoillaan silitellä, pehmeillä lehvillään lepyttää. Suunnattomalla kohauksella, kuin olisi iskenyt siihen tuulispää, se masentuu maahan. Mutta sen sydän ei voinut ääneti kuolla, vaan pitäen joka säikeellään ja joka solullaan kiinni kannastaan päästä se kallistuessaan sydäntä vihlaisevan parkaisun. Ytimiin se huuto tunki…
Silloin kuuluu outoa ääntä ja melskettä. Tuolta kansanjoukon takaa se saapuu ja kohta ryntää sieltä esiin kalpea ja laiha mies, — hänen opettaja-ystävänsähän se on. Hurjistuneena ryntää mies paikalle, mutta peräytyy tyrmistyneenä nähdessään isien puun kaadetuksi. Hän ei tahdo saada henkeä vedetyksi, vaan näyttää tukehtuvan, hän tuijottaa verestävillä silmillään vuoroin kansaan, vuoroin pappeihin, hän viittaa ja huitoo. Mutta äkkiä tarttuu hän molemmilla käsillään rintaansa, ja kun hän kääntyy päin, nähdään ilmitulen palavan hänen rintansa sisässä. Liekki syö hänen sydäntänsä, hän vääntelehtii tuskasta ja puhkeaa vihdoin kauheaan huutoon. Se huuto on kamalampi, tuskallisempi, vihlaisevampi kuin konsanaan Laokoonin, kun hän huusi tuskasta jumalien käärmeitten kiemuroissa. Se paisui paisumistaan, se tuntui täyttävän koko taivaan kuvun, kunnes se äkkiä lakkasi kuin korahdukseen. Ja opettaja-ystävä raukeni siihen maahan. Hän riensi ääreen ja polvistui siihen, mutta tuo kalpea mies kuiskasi: Se oli Karjalan heimon kuolinhuuto…
Hänelle tuli äärettömän tuskallinen olo, niin että hän luuli kuolevansa vaikeaan tilaansa. Silloin kuuli hän viereltään lempeän äänen ja tunsi leppoisan käden. Hän avasi silmänsä ja näki Ontrein, joka oli kumartunut hänen puoleensa.
— Poikani, sanoi ukko rauhallisesti, Jumala näkyi rankaisseen sinua raskaalla unella. Olet nukkunut kauan.
— Ontrei, kiitos, että herätit, sanoi hän. Luulin kuolevani. Mihin olemme tulleet? Pilvessä. Tuulee. Ilta?
— Käy syömään, että jaksat soutaa. Ilta on ja meidän pitää ehtiä hämärimmällä hetkellä kylän ohi. Ikävää, jos tuuli kiihtyy enemmän. Toki on vene varavanpuoleinen.
Hän kävi pienen tulen ääreen, jonka Ontrei oli tehnyt kallion varjoon, ruveten nauttimaan hiilipaistikas-kalaa, jota sama ukko oli, tiesi millä keinolla, osannut hankkia. Illan varjo näkyi vaikuttaneen kaikkien mieleen, sillä raskas huokaus pusertui ruhtinattaren huulilta ja mummo teki hartaana ristinmerkin. Mutta muukalainen kiersi suojelevasti kätensä morsiamensa vyötäisille.
Aallon hölkkä vyöryi yhä voimakkaampana kapeassa salmessa. Saattoi aavistaa, että suuri Seesjärvi oli ulapoilla, niillä merellisillä, vihaiseen ärjyyn yltymässä.